Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton väliset kauppapoliittiset suhteet 1920–1940
Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton kauppasuhteet periytyivät jo suuriruhtinaskunnan ajoilta. Vaikka
Suomi oli yhdistetty Venäjään, suuriruhtinaskunta ja muu valtakunta oli erotettu toisistaan tullirajalla.
Eroavuus vain syveni, kun Suomi sai oman valuutan. Kauppavaihto kahden naapurin välillä oli vilkaista,
erityisesti sen jälkeen kun Suomi yhdistettiin rautatiellä Venäjään. Venäjän
teollisuus oli noihin aikoihin tietyillä aloilla vain vähän kehittynyt ja valtakunnan silloisen
pääkaupungin ja suurimman asutus- ja kulutuskeskuksen sijaitessa lähellä Suomen rajaa, oli Suomella
suotuisat edellytykset hankkia tuotteilleen markkinapaikkoja itäisessä naapurimaassa, johon oli helppo
kuljettaa tavaroita niin maitse kuin meritse.
Suomen paperikutomo-, rauta-, lasi-, posliini- ja fajanssiteollisuuksien vienti oli vuoteen 1885 asti suuntautunut
joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi Venäjälle. Mainittuna vuonna Venäjällä voimaan tullut uusi
tullitaksa vähensi ja rajoitti varsinkin sellaisten suomalaisten tuotteiden vientiä, joita Venäjä
pystyi itsekin tuottamaan riittävästi. Suomi nautti kuitenkin edelleen eräitä tullihelpotuksia ja
useiden tuotteiden vienti jatkui kaikesta huolimatta, ja se jopa kasvoi voimakkaasti. Näin oli laita varsinkin
paperiteollisuustuotteiden kohdalla. Niiden vienti lisääntyi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa
moninkertaiseksi ja varsinkin hienompien ja kalliimpien paperilaatujen vienti suuntautui miltei kokonaan
Venäjälle.
1800-luvun lopulla Suomi oli taloudellisesti Venäjän keisarikunnan kehittyneimpiä alueita.
Myöhempää Suomen taloudellista kasvua edistivät merkittävästi Venäjän
tilaukset ensimmäisen maailmansodan aikana.
Venäjän kauppasuhteiden ansiosta maan teollisuusaloista kehittyi myöskin metalliteollisuus. Näin
teollisuus- ja koko talouden rakenne monipuolistui vähitellen. Suomen irrottauduttua Venäjästä ja
suunnattua kauppasuhteensa länteen, pääasiallisesti Englantiin ja Saksaan, supistui
metalliteollisuuden osuus maan taloudessa merkittävästi.
On paikallaan mainita, ettei Suomen ja emämaan välillä koskaan ollut poliittisia ongelmia.
Poikkeus tästä oli Suomeenkin kohdistunut venäläistämisen politiikan melko lyhyt kausi.
Suomalaisten historioitsijoiden viime vuosina tekemien tutkimusten mukaan tämän politiikan
merkitystä aikoinaan liioiteltiin.(1) Joka tapauksessa venäläistämispolitiikka ja sitten vallankumous
Venäjällä, sisällissota Suomessa ja niiden seuraukset aiheuttivat maittemme välille epäröintiä ja
jopa vihamielisyyttä. Suomen ennakkoluulon takana Venäjää kohtaa oli seurausta mm. sellaisista
tosiasioista kuin Moskovan välillinen osanotto vallankumouksellisiin yrityksiin kukistaa laillinen
valta Suomessa. Stalinin kansallispolitiikka, jonka uhriksi tuli mm. vuonna 1918 Venäjään
paenneita suomalaisia ja myös molempien maiden harjoittama propaganda näytteli omaa
negatiivista rooliaan.
Erittäin ongelmalliseksi kaudeksi Suomen ja Venäjän välisten suhteiden kannalta osoittautuivat
vuodet 1918-1922. Sen sijaan v:sta 1923 alkaen ja 1930-luvun puoliväliin saakka ne olivat
täysin korrektit, vaikka niitä ei olekaan syytä nimittää hyviksi naapuruudensuhteiksi. Joka
tapauksessa ainakin teoreettisesti oli olemassa mahdollisuus Suomen ja Venäjän väliseen,
entistä vilkkaampaan tavaranvaihtoon. Mutta käytännössä kauppa oli hyvin vähäistä.
Ensimmäistä maailmansotaa edeltävään kauteen verrattuna, jolloin Venäjän osa Suomen
ulkomaankaupasta oli 30%–40%, laski se 1920-luvulla kolmeen prosenttiin, eikä 1930-luvulla
ylittänyt yhtä prosenttia. Venäjän osa Suomen viennistä vuonna 1910 oli 27,4%, vuonna 1914 jo
44%, vuonna 1916 maailmansodan olosuhteissa peräti 92,3%.
Sotienvälisenä aikana Yhdysvallat toi Suomeen samaa kuin Venäjäkin – viljaa, rehua ja
öljytuotteita. Samalla Yhdysvallat olivat Suomen suurimpia velkojia. 1920- ja 1930-lukujen
vaihteessa puolet Suomen ulkomaanveloista oli juuri Yhdysvalloille.(2)
Mitä sitten esti maittemme välisten kauppasuhteiden kehitystä sotienvälisenä, kun ideologinen
erimielisyys jätetään syrjään? Suomen ja NL:n välisten kauppasuhteiden problematiikkaa
pohdittaessa tulee ottaa huomioon ainakin se, että Suomen ja Venäjän välillä kauppasuhteiden
uudelleen aloittamiseen kului noin 5 vuotta.(3) Nuo vuodet laajensivat maittemme välistä kuilua
sekä poliittisessa että taloudellisessa mielessä.
Venäjä ja Suomi asettivat tavoitteekseen täysin erilaiset sosiaalipoliittiset arvot, mikä
luonnollisesti vaikeutti kontakteja maiden välillä. Sen lisäksi siihen aikaan Suomi, jota varten
enemmän kuin sadan vuoden kuluessa Venäjän markkinat sekä viennin, että tuonnin osalta olivat
pääasiallisia, saavutti suhteellisen hyviä tuloksia muihin maihin kauppasuhteittensa
kehittämisessä, mikä suuremmalta osaltaan oli seurausta maailman metsämarkkinoilla
myönteisen suhdanteesta. Samalla Moskova oli ollut jo pitkään välinpitämätön vakavien
asemien voittamiseksi Suomen markkinoilla.(4)
Vaikka jo vuodesta 1918 alkaen neuvostovalta piti
ulkomaankauppaa yhtenä tärkeimmistä keinoista parantaa Venäjän taloudellisesta tilannetta,
pysyvän tavaranvaihdon ylläpitämiseen tarvittavien aineellisten resurssien pulassa Moskova
joutui keskittymään muutamaan pääsuuntaan ja se jätti ainakin väliaikaisesti Suomen kaltaiset
pienet maat sivuun. Kun Venäjän yleinen taloudellinen ahdinkotila oli pakottanut sen
turvautumaan jopa lyhytaikaisen luoton hankkimiseen tuontitavaroille, jota eräät valtiot, kuten
esim. Saksa, olivat myöntäneet jopa nelivuotisina, oli Suomenkin otettava tämä tärkeä tosiasiaa
huomioon, mikäli se tahtoi elvyttää kaupallista toimintaansa Venäjällä.(5)
Suomen ja Venäjän välisten kauppavaihdon kannalta tärkeä tekijä oli myös se, että alusta alkaen
molemmilla osapuolilla oli enemmän kuin yksi näkökanta keskinäisiin kauppasuhteisiinsa. Kun
puhutaan Neuvostoliiton asenteesta Suomea kohtaan, tulee erottaa toisistaan virallinen politiikka,
jota edustivat mm. Venäjän ulkoasiainkomissariaatti ja ulkomaankauppakomissariaatti siitä mitä
harjoittivat Suomen NL:n lähetystö ja kauppaedustusto. Ne eivät useinkaan sopineet yhteen, sillä
1930-luvun puoliväliin saakka Moskovalla ei ollut selvää käsitystä siitä, miten voitaisiin käyttää
hyödykseen kauppasuhteita Suomeen. Epäselvää oli jopa se kannattiko yleensä pyrkiä niiden
laajentamiseen.
Moskovan epäselvä asenne osaltaan antoi lähettiläiden ja kauppaedustajien toimia Suomessa
tietyssä mielessä vapaalla jalalla, mm. oman sivistyksensä ja kokemuksensa mukaan. On
tunnustettava, että Neuvostoliiton lähettiläät – tai ainakin valtaosa heistä – olivat pikemminkin
taipuvaisia uhkatoimiin Suomea kohtaan eivätkä he niinkään suunnanneet voimiaan
jokapäiväiseen ja säännölliseen rutiinityöhön, jonka tavoitteena olisi ollut Neuvostoliiton poliittisen
aseman vahvistaminen Suomessa mm. kauppasuhteiden avulla.(6) Tältä perustalta linjakkaan
kauppapolitiikan tärkeyttä alettiin lähetystössä miettiä vasta 1930 luvun alussa. Kauppasuhteiden
laajentaminen ymmärrettiin ehdottomasti kauppapoliittiseksi teoksi, sillä näet voisi vastustaa
venäläisvastaisuuden kasvua Suomessa. Siksi ehdotettiin mm. tehostettavaksi suomalaisten
maataloustuotteiden tuontia Neuvostoliitosta kuten sitäkin, että Suomen
laivanrakennusteollisuudelle annettaisiin suuria tilauksia.
Mutta lähetystö ei onnistunut saada ulkoasiainkomissariaattia kiinnostuneeksi omista hankkeista.
Jälkimmäinen halusi kuten ennenkin sitoa kauppapoliittiset keinot vain poikkeusolosuhteisiin.
Lapuanliikkeen tappion jälkeen ulkoasiainkomissariaatti rauhoittui täysin ja vuonna 1932 se
lopetti kokonaan kirjeenvaihdon lähetystön kanssa siltä osin kuin se koski koskien maittemme
välistä kauppasuhteiden kehitystä. Kirjeenvaihto nähtiin epätarkoituksenmukaiseksi.(7)
Kauppaedustuston kohdalla tilanne oli osin toinen. Se oli toissijainen verrattuna lähetystöön,
Moskovasta nyt puhumattakaan. Toisaalta Moskovalla oli vain suhteellisen rajoitetut
vaikutusmahdollisuudet sen toimintaan, koska kauppaedustuston johdosta ei alkuvaiheessa
löytynyt ainoatakaan bolshevikkia. Tässä suhteessa kuvaava esimerkki on Venäjän ensimmäinen
kauppaedustaja A. Ignatjev. Tämä oli sivistynyt, monia kieliä mm. suomea osaava Venäjän
vanhan aatelissuvun edustaja.(8)
Lähtien siitä, että Suomen markkinoiden menetys uhkasi Venäjää tavattomilla poliittisilla
seurauksilla, hän keskittyi täysin asiaan ja vältti lähetystön itsepäisesti vaatimia ideologisia
keskusteluja.(9)
Ignatjev jatkoi Suomessa samassa virassa vuoteen 1925. Hänen johdossaan
kauppaedustustossa aloitettiin Suomen NL:n kauppapolitiikan periaatteiden valmistelutyötä.
Tarkasteltaessa Suomen Neuvostoliiton politiikkaa Venäjällä perinteellisesti viitataan siihen, että
sotienvälisenä aikana Moskovalla puutui objektiivinen kuva Suomen sisäpoliittisesta ja
taloudellisesta tilanteesta. Totta on, että Moskova joutui umpikujaan hyväksymällä ainoastaan
karkeita, äärimmäisen politisoituja arvioinnin muotoja. Suomessa toimineet venäläiset
viranomaiset laiminlöivät tämän vuoksi analyysin luonnehtiessaan suomalaisia poliitikkoja:
saadakseen kuvan valmiiksi riitti nimittää ketä tahansa fasistiksi tai taantumukselliseksi. Toisaalta
taloudellinen problematiikka konkreettisena asiana, jossa tosiasioiden ja lukujen kieli näyttelee
tärkeätä roolia, ei mahtunut mainittuihin puitteisiin.
Oli selvää, ettei kauppaedustustolta puuttunut teknillisiä vaikeuksia, esimerkiksi kielitaidon puute
oli sen toiminnan heikkoja kohtia.(10) Mutta vuoden 1922 marraskuussa Ignatjev viittasi
tärkeimpänä ongelmana siihen, että kauppaedustuston ja Moskovan väliltä puuttui elävä yhteys.
Kehottaessaan Moskovaa lähettämään Helsinkiin sellaista henkilökuntaa, joka työskentelisi
yhteistyössä kauppaedustuston kanssa – eikä lepäisi – Ignatjev samalla arvosteli Moskovan
politiikkaa siitä, että jälkimmäinen jätti mielellään kauppaedustuston tietämättömäksi omasta
linjasta Suomea kohtaan.
Tilannetta, jossa kauppaedustaja joutui ottamaan selvää Suomen Venäjän suhteita koskevasta
asioista paikallisista sanomalehdistöstä tai Suomen ulkomaankauppaministeriltä, Ignatjev piti
epänormaalina. Tämän suhteen hän viittasi mm. kauppasopimuksen solmimista koskevaan
kysymykseen, josta kauppaedustustoa ei informoitu juurikaan. Ignatjev ei hyväksynyt sitäkään,
että Karjalan kannaksen selkkauksen yhteydessä Suomelle julistettiin taloudellinen boikotti
keskustelematta ennakolta hänen kanssaan. Vielä vähemmän Ignatjev hyväksyi boikotin
periaatteessa, sillä hänen mielestään se ei ollut hyödyllinen Venäjälle myöskään taloudellisessa
mielessä.
S. G. Ignatjev ei myöskään hyväksynyt Moskovan haluttomuutta laahentaa kauppaedustuston
henkilökuntaa. Muuten Ignatjevin aikoina asian laita oli suhteellisen hyvä. Pyytäessään
henkilökunnan laajentamista hän tarkoitti ensi sijassa työvoiman puutetta työn mittavuuteen
nähden. Hän lisäsi kyllä, että laajassa mittakaavassa ostettuja tavaroita varten
kauppaedustustosta löytyisi tarpeeksi asiantuntijoita. Jo vuoden 1922 heinäkuussa Ignatjev
kuitenkin tunnusti tällä saralla olevan paljon tehtävää, vaikka "toimiessaan vähitellen ja
varovaisesti kauppaedustuston henkilökunta on saanut jo riittävän hyvää tietoa Suomen
markkinoista ja paikalliset yrittelijät ja kauppiaat ovat alkaneet luottaa kauppaedustustoon
kauppakumppanina". Ignatjev esitti lukuisia esimerkkejä siitä, että kauppaedustuston maine
jatkuvasti kärsi Venäjän ulkomaankauppajärjestöjen laiminlyöntien vuoksi. Ignatjev mainitsi, että
lähetettäessä Suomeen tavaranäytteitä, pakkausten nimitykset eivät useinkaan vastanneet niiden
sisältöä eivätkä lajien nimitykset myöskään tavaroiden laatua jne. Venäjältä lähetettiin sitä paitsi
usein tavaroita, joilla ei ollut kysyntää Suomessa. Arvostellessaan Moskovan pyrkimyksiä tehdä
loppu kauppaedustuston työstä Ignatjev viittasi siihen, että tarvittavaa taloudellista informaatiota
oli saatavissa vain paikan päällä.(11)
Juuri tiedon saaminen oli ollut arin kohta kauppaedustuston toiminnassa, sillä esimerkiksi
tiedotusosasto hajotettiin vuonna 1922, pian sen perustamisen jälkeen. 1920-luvun loppupuolella
kauppaedustustossa oltiin yhä huolissaan siitä, että vietäessä Suomen markkinoille sekä ensi-
että toisarvoisia tavaroita, kauppaedustustolta puuttui sekä tarkkaa tietoa maan olosuhteista että
niistä henkilöistä, jotka osasivat pitää jatkuvaa yhteyttä kauppaedustuston ja suomalaisten
ostajien välillä. Silloinen kauppaedustaja oli seikkaperäisesti kertonut laitoksen jokapäiväisistä
ongelmista eräässä kirjelmässään vuonna 1928: "Nykyaikana Suomeen vientiä koskeva työ
rajoittuu siihen, että toteuttaessaan asetettuja tehtäviä ne toimihenkilöt, joille kuuluu uusien
kauppakumppaniemme hakeminen, joutuivat usein varsinaiseen umpikujaan, esimerkiksi
myydessään hevosrattaiden pyörien rasvaa "Auto-Via"-autofirmalle, tai vempeleitä eli luokkeja
"Elanto"-osuuskunnalle".
Kehottaessaan Moskovaa korjaamaan asian viivyttelemättä kauppaedustaja ehdotti
tiedotusosaston uudelleenperustamista, sillä se voisi tuoda riittävän yhteyden teorian ja
käytännön välille. Venäjän viennin rakennetta käsitellessään kauppaedustaja arvosteli mm.
Moskovan pyrkimyksiä viedä Suomeen mitä tahansa, kuten junavaunullinen kyniä, äänilevyjä tai
huopikkaita. Hän kirjoitti: "Mikäli ei ole mahdollista myydä Suomeen tällaisia tavaroita, tulee
niiden viennistä pidättäytyä kokonaan ja keskittyä sellaisten tavaroiden vientiin, joita Suomen
teollisuus tarvitsee, esimerkiksi pajunkuorta , albumiinia, kaseiinia tai talkkia." Ignatjev ei
hyväksynyt sitä käytäntöä, jossa yritettiin viedä tavaroita takaamatta ja turvaamatta niiden
toimituksia. Sen kaltaiset laiminlyönnit haittasivat kauppaedustuston työtä. Tämän suhteen hän
mm. viitasi vanhaan venäläiseen sananparteen: "huonon maineen kiirehtiessä, hyvä maine
makaa".(12)
Kaikista objektiivisista ja subjektiivisista seikoista huolimatta osapuolten selvä kiinnostus
keskinäisiin kauppasuhteisiin oli olemassa jo alussa. Neuvostoliiton tuonti Suomesta koostui
polttopuista, paperituotteista, selluloosasta, kirveistä, nahkasta, sahoista, viiloista ja
elintarvikkeista. Esimerkiksi 1920-luvun loppupuolella 90% Suomen kemiateollisuuden viennistä
suuntautui Venäjän markkinoille. 1930-luvun alussa Neuvostoliitto kieltäytyi tuomasta Suomesta
mm. selluloosaa tai paperi- ja puutavaraa, ja keskitti huomionsa puunjalostuslaitteiden, laivojen
ja muutamien metallien kuten esim. koboltin ja rautavolframin tuontiin. Samaan aikaan
Neuvostoliiton vienti Suomeen koostui mm. viljasta, tupakkatuotteista, sahatavarasta, asbestista,
suolasta, lannoitteista ja teräsromusta.
Jo 1920-luvun alussa kauppaedustusto edellytti, että tulevaisuudessa nimenomaan viljan
viennistä tulisi Venäjän Suomen-viennin pohja. Mutta 1930-luvun alkupuolella, jolloin Venäjä
kykeni viemään viljaa suurissa volyymissä, Suomi pystyi käytännössä olemaan tuomatta viljaa
ulkomailta mm. maan maataloudessa tapahtuneen edistyksen ja esimerkiksi vuoden 1927
tienoilla hyvien satojen vuoksi. Tämä kaikki antoi Suomelle mahdollisuuden tiukentaa
tullipolitiikkaansa, niin että vuonna 1928 viljan osa Neuvostoliiton viennistä supistui 1,5
prosenttiin, kun edellisenä vuotena se oli ollut 21%.(13)
Itse asiassa Suomeen Venäjän kauppaa käytiin suurimmaksi osaksi kauppaedustuston
ponnistusten ansiosta. Sen henkilökunta matkusteli ympäri maata yrittäen laajentaa Venäjän
taloudellista reviiriä.(14)
Vuosien 1923-24 tuontiohjelman osalta Suomen-kauppaedustusto oli
kolmannella sijalla kaikista Neuvostoliiton kauppaedustustoista.(15) Silti kauppaedustuston yritysten
taloudellinen tulos oli lähes olematon. Sotienvälisenä aikana Venäjä oli viimeisillä sijoilla Suomen
ulkomaankaupassa, jolloin Venäjän kauppaedustuston aktiivisuus, kuten esimerkiksi venäläisten
käyttämä dumping-politiikka ärsytti sekä suomalaisia viranomaisia että valtaosaa paikallisista
tuottajista. Venäläisten ns. voluntarismia selittää osittain se, että kauppasopimusta maittemme
välille ei ollut solmittu, eikä kauppaedustuston oikeusasemaa näin ollut määrätty.
Ensimmäisen kerran kauppasopimuksen solmimista koskeva kysymys tuotiin esiin Venäjän
taholta rauhanneuvotteluissa Tartossa vuonna 1920. Käsiteltyään Venäjän ehdotusta Suomen
rauhanvaltuuskunta lähti siitä, että silloisen Venäjän olojen aikana oli vaikea valmistaa mitään
varsinaista kauppasopimusta ennen kuin nähtäisiin mihin suuntaan olot Venäjällä kehittyisivät.
Siksi suomalainen rauhanvaltuuskunta piti parhaana "koettaa sopia ainoastaan tulevan
kauppasopimuksen pääperusteista, mutta jättää itse sopimuksen valmistaminen erityisen
neuvottelun varaan." Kauppasopimuskomitea kannatti tätä, ja edellytti äärimmäisessä
tapauksessa – se tarkoittaa sitä, että venäläiset asettaisivat kauppasopimuksen ehdottomaksi
edellytykseksi rauhalle – molempien puolten suostumista kauppasopimukseen, joka nojaisi
preferenssitulli- eikä suosituimmuusperiaatteeseen. Itse asiassa suomalaiset eivät halunneet
kauppasopimusta Venäjän kanssa. Lopulta sovittiinkin varsinaisen kauppasopimuksen sijaan vain
kauppaa koskevista väliaikaisista säännöistä.(16)
Lokakuussa 1920 solmittu Tarton rauha velvoitti Suomea ja Venäjää ryhtymään suoraan
kauppaneuvotteluihin. Se edellytti myöskin kauppasopimusta valmistelevan valiokunnan
perustamista. Valiokunta käsitteli kauppasuhteiden kannalta tärkeitä kysymyksiä, kuten
esimerkiksi rautatie- ja postisopimuksen solmimista. Vuoden 1921 puolivälistä
kauppaneuvottelujen alettua Suomen sanomalehdistössä käytiin tätä asiaa koskevaa vilkasta
keskustelua poliittisen suuntautumisen vaikuttaessa ehdottomasti taloudellisiin käsityksiin kuten
myös suhtautumiseen Venäjää kohtaan ylipäänsä. Esimerkiksi aktivistit arvostelivat Suomen
talouselämän edustajien optimismia Venäjää kohtaan, ja kehottivat pitämään silmät avoimina ja
pidättäytymään uhraamasta poliittisia arvoja tai ainakin Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä
vuosina saavutettuja taloudellisia arvoja. Aktivistien mielestä suomalaisten tuli olla ollen erittäin
varovaisia tullisopimuksen suhteen.(17)
Eräät väittivät, ettei Suomi muka ollut kiinnostunut Venäjän markkinoista lainkaan.(18) Yleensä niin
Suomen Venäjän-kauppasuhteiden kannattajat kuin myös valtaosa niiden vastustajista
tunnustivat, että suhteet Venäjään olisivat Suomen hyödyksi. Kaikki pelkäsivät yhtä lailla Suomen
joutuvan liialliseen riippuvuuteen Venäjästä. Vaikka kannattajien mielestä taloudellinen riippuvuus
mistä maasta tahansa oli vaarallista ja sitä tulisi välttää, niin silti jokaisen kansan tulisi käydä
kauppaa kaikkiin suuntiin, sillä vain siten voitaisiin turvata oman maan taloudellinen itsenäisyys.
Kotimaan jonkin talouden alan liiallista riippuvuutta toisen maan markkinoista vältettäisiin
hallituksen asianmukaisten toimenpiteiden, mm. sen kanssa solmitun kauppasopimuksen avulla.
Arvioidessaan metalliteollisuuden ammattitaitoa ja työntuottavuutta Suomessa ja Venäjällä
mainittiin, etteivät ne olleet toisiin maihin verrattuna niin korkealla tasolla, että ne voisivat korvata
omien raaka-aineiden ja kivihiilen puutetta. Sen tähden nähtiin, ettei Suomella ollut syitä yrittää
Venäjän avulla laajentaa metalliteollisuuttaan, "koska tulevaisuudessakin sen tuotteiden vienti
riippuisi Venäjän markkinoista ja viennin kasvaessa suureksi Venäjä voisi erikoisissa olosuhteissa
painostaa Suomea", mikä pitikin paikkaansa suomalais-venäläisissä suhteissa toisen
maailmansodan jälkeen.
Kauppasuhteiden kannattajat eivät pitäneet Venäjään vientiä liian vaarallisena mainiten mm. että
"polttopuiden viennin loppu tuskinpa olisi ollut Suomen itsenäisyyden hyödyksi", varsinkin kun otti
huomioon sen, että Venäjä oli ainoa maa, mihin niitä voitiin viedä. Kauppasopimuksen
solmimisesta neuvottiin "tässäkään tapauksessa olla tekemättä mitään yhden mitan mukaan",
vaan sitä koskeva asia oli ratkaistava sitä mukaa, kun ne tulivat keskusteluissa esiin.(19)
Viitaten Suomen ja Venäjän maantieteelliseen läheisyyteen, kauppasuhteiden kannattajat
vetosivat siihen, että taloudellisen tilanteen normalisoitua Venäjällä, siitä tulisi Suomen
luonnollisia tuonti- että vientimarkkinoita,. Siksi kauppasuhteiden vastustajien asenne arvioitiin
ajattelemattomaksi. Vastustajien yrityksiä syyttää Venäjää siitä, että viljan mukana Suomeen
tuotaisiin pernaruttoa, kauppasuhteiden kannattajat luonnehtivat naurettavaksi. Tarkastuksissa
venäläinen ruis oli osoittautunut jopa paremmaksi kuin amerikkalainen, eikä siitä löytynyt mitään
terveyden kannalta vaarallisia lisäaineita. Argumenttina kauppasuhteiden puolesta lisättiin myös:
"Jos sellaisia löytyisi, ei siitä olisi Suomen kansalle mitään haittaa, koska suomalaiset eivät ole
tottuneet syömään viljaa sellaisenaan, laittamatta siitä puuroa tai leipää, jolloin kaikki basillit
tuhoutuvat joka tapauksessa."
Arvostellessaan Venäjään suhteiden vastustajien kehotuksia pitää kaiken varalta Suomen ovet
lukossa itään, suhteiden kannattajat totesivat, ettei sellaiset kehotukset edistäneet maan kykyä
elää omalla kustannuksellaan, missä jälkimmäisten kannalta oli "Suomen taloudellisen
itsenäisyyden ydin". Vastustajien yritykset, joissa mukaan juoruihin vedettiin mm. lääkärilaitos ja
joissa syytettiin itänaapuria sotatoimien valmistelemisessa, sidottiin suhteiden kannattajien
parissa tiettyjen piirien pyrkimyksiin estää kauppasopimuksen solmiminen Suomen ja Venäjän
välille.(20)
On paikallaan todeta, että alusta alkaen Suomen hallituksen ja neuvostohallituksen välillä vallitsi
jatkuva asemasota, joka osaltaan oli estämässä normaalin kauppavaihdon käyntiä. Esimerkiksi
21.5.1921 Suomessa hyväksyttiin laki, jonka mukaan valtioneuvostolle annettiin oikeus rajoittaa
tai kieltää kokonaan kauppaa Venäjään, Viroon ja Latviaan sekä tuonnin että viennin osalta ja
määrätä mainittuihin maihin kauppaa koskevia sääntöjä. Käytännössä tätä lakia käytettiin
ainoastaan Venäjää ja sen kautta kulkevaa tavaraa kohtaan. Vuoden 1922 maaliskuussa
neuvostohallitus ilmoitti vastatoimenaan sanoutuvansa irti rauhansopimuksen sanelemista
säännäistä, jotka koskivat kauppaa ja sanoi samalla odottavansa kuuden kuukauden
irtisanomisajan kuluessa varsinaisen kauppasopimuksen valmistumista.(21)
Kauppasopimuksen solmimista valmisteleva suomalais-neuvostoliittolainen konferenssi kokoontui
ensimmäiseen kokoukseensa 14.12.1922. Suomalaista valtuuskuntaa johti J. Stjernvall ja venäläistä Viktor Kopp. Neuvostoliiton ulkoasiainkomissariaatin kollegion jäsen A. C. Ganetski
tervehti konferenssin osanottajia Neuvostoliiton hallituksen ja esitti ulkoasiainkomissariaatin
nimissä uskovansa varmasti, että konferenssin harjoittama "luova työ ehdottomasti tulisi
koitumaan molempien kansojen hyödyksi". Hän mainitsi myös "uuden Venäjän ja sen kansan
laajojen joukkojen suhtautuvan myönteisesti korkeasti sivistynyttä ja työteliästä Suomen kansaa
kohtaan ja olevan iloisia siitä, että se kanssa voidaan harjoittaa taloudellista yhteistyötä".
Osapuolet vahvistivat pyrkimyksekseen solmia kauppasopimus lähiaikoina.(22)
Kauppaneuvottelujen ensimmäinen kierros jatkui vuoteen 1923, vaikka sen työ keskeytyi monta
kertaa; v:n 1925 alusta neuvotellut aloitettiin uudelleen, mutta keskeytettiin pian.
Periaatteessa Suomeen, kuten muihin maihinkin Neuvosto-Venäjän kauppasuhteiden
sopimuksellinen järjestäminen oli todella vaikea asia, mikä johtui talous- ja oikeusjärjestelmien
peruseroavaisuuksista.(23) Suomessa luultiin, että tuskinpa olisi mahdollista saada huomioon
otetuksi Suomen etuja elinkeino- ja omistusoikeuteen enempää kuin oikeusturvaankaan nähden
läheskään siinä määrin, kuin vastaavissa sopimuksissa muiden maiden kanssa. Samalla
suomalaiset olivat varmoja siitä, että niin kauan kuin ulkomaankauppa olisi Venäjällä valtion
monopolina, tulisi neuvostohallitus tekemään vähäiset ostonsa kulloistenkin poliittisten
konjunktuurien mukaisesti riippumatta kauppasopimuksista ja tarjousten taloudellisesta eduista.(24)
Kauppaneuvottelujen etenemisen pääesteenä oli se, että Neuvosto-Venäjä, viitaten
kauppasopimukseensa Italian kanssa, vaati kauppaedustustolleen Suomessakin vapautuksen
kaikista veroista, mitä suomalainen osapuoli ei halunnut hyväksyä.(25)
Kuitenkin ajan kuluessa, varsinkin sen jälkeen kun useat maat olivat tämän kysymyksen
järjestäneet ja samalla oli saatu kokemusta siitä, mitä nämä kauppaedustustot todella merkitsivät
ja missä suhteessa ne voivat olla vaaraksi, tätä kysymystä ei pidetty Suomessakaan esteenä
kauppasopimuksen solmimiselle. Sen sijaan pääkohdaksi tulivat ne ehdot, joilla osapuolet olisivat
sen valmiit solmimaan.
Vuoden 1925 kauppaneuvottelujen keskeydyttyä tuntui NL:n hallitukselta kadonneen kokonaan
mielenkiinto kauppasopimuksen solmimiseen Suomen kanssa. Samaan aikaan Suomi tyytyi
nauttimaan onnellisesta asemastaan rajamaana ja saattoi päävientitavaransa laadun turvin käydä
kauppaa Venäjään ilman kauppasopimusta. Kuitenkin jo silloin ennustettiin, että tilanne tulisi
Suomelle epäedulliseksi sinä hetkenä, jolloin neuvostohallitus havaitsisi mahdolliseksi ruveta
painostamaan Suomea kauppasopimuksen solmimiseen ja antaisi Suomen havaita
sopimuksettomuuden haitat.(26)
Vuonna 1927 Suomi teki säännöllisesti tiedusteluja kauppasopimusneuvottelujen jatkamisen
mahdollisuuksista. Tässä suhteessa kuvaavaa oli se, että toimittiin mielellään poliittisella tasolla,
eikä neuvonpitoa käyty ulkomaankauppakansankomissariaatin kautta. Nähtävästi syynä tähän oli
se, että "Sovjetin kaupat määrää suurin piirtein sen yleispolitiikka," ja kauppasopimukset olivat
vain "a scrap of paper – paperipalanen".(27)
8.12.1927 käyty keskustelu Suomen lähettilään Pontus
Artin ja ulkoasiainkomissariaatin kollegion jäsen B. Stomonjakovin välillä todistaa selvästi, ettei
Moskovassa ajateltu paljoa kauppaneuvotteluista Suomen kanssa. Venäläinen osapuoli selvästi
yllättyi suomalaisten mielenkiinnosta niiden jatkamiseen ja vahvisti, että "tämä kysymys
kiinnostaa paljon neuvostohallitusta" lisäten, että "vaikka kauppamme onkin jatkanut traditioiden
pohjalla, niin sopimus olisi kuitenkin erittäin tärkeä". Silti Stomonjakov nähtävästi epäröi, sillä
keskustelun varrella hän eräässä kohdassa kysyi, oliko Suomessa todellakin olemassa
mielenkiintoa kauppasopimuksen aikaansaamiseen NL:n kanssa? Artti vahvisti tätä olleen
"ainakin niin paljon, että päästiin alustaviin keskusteluihin sopimuksen mahdollisuuksista".
Stomonjakov puolestaan vahvisti, että neuvostohallitus omasta puolestaan oli, "asiaa kohtaan
tuntemansa mielenkiinnon mukaisesti, tekevä kaikkensa, jotta tyydyttävä tulos saavutettaisiin",
ehkä jopa parissa kolmessa kuukaudessa.(28)
Ilmoittaessaan ulkoasiainministeriölle tapaamisestaan ulkoasiainkomissaari Tshitsherinin kanssa
maaliskuussa 1928 Artti mainitsi neuvostohallituksen kiinnostuksen Suomen ehdotukseen.
Pitämättä hetkeä periaatteessa sopivana kauppaneuvottelujen aloittamiseksi, millä hän tarkoitti
Suomen sanomalehdistön tunnettuja venäjänvastaisia esiintymisiä, Suomen Moskovan-lähettiläs
kuitenkin oli sitä mieltä, että kauppasopimuksen solmiminen "olisi paras keino päästä nykyisestä
ärtymyksen tilanteesta pois". Hänen mukaansa olisi epäviisasta "toimia edelleen siihen suuntaan,
ettei meillä ole mitään muuta keskusteltavaa naapurimaan hallituksen kanssa kuin riitely. Sen
vuoksi pitäisin välttämättömänä että, vaikka riitely jatkuukin, olemme jo ottaneet askeleen
positiivisempaan suuntaan aloittamalla keskustelun kauppasopimuksen mahdollisuudesta."
Hänen muotoilunsa oli seuraava: "kauppasopimuksen solmimisesta ei kaiketi ole tällä hetkellä
reaalista hyötyä, mutta milloin tahansa voi tulla sellainen hetki, että kauppasopimuksen
puuttumisesta meille on vahinkoa. Lisäksi tulee, että nykyisen riitelemisen ilmakehän säilyminen
on meille vahingollinen".(29)
Kauppaneuvottelujen jatkamista vaativat sopiva hetki oli kuitenkin jo mennyt, sillä samaan aikaan
Venäjän Suomen viennissä alkoi ilmetä uhkaavia tendenssejä, jonka taustalla oli maiden välisten
poliittisten suhteiden kärjistyminen. Analysoidessaan kauppasuhteita vuodesta 1922 Suomessa
pidettiin välttämättömänä lopettaa se hajanaisuus ja järjestelemättömyys, joka oli vallalla
taloudellisten suhteiden hoidossa Venäjään nähden. Suomen poliittinen suhtautuminen itäiseen
naapuriinsa olisi saatava yleensäkin paremmin tosiolojen pohjalle, kuin tähän asti oli ollut laita.
Toisaalta askelten ottamiseen kehotti myös taloudellinen kriisi lännessä. Sen jälkeen kun tuonti-
ja vientikaupassa Suomelle tärkeä maa Saksa oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin, oli
epäilemättä entistä enemmän syitä kiinnittää huomiota niihin mahdollisuuksiin, joita Venäjän
markkinat voivat Suomen talouselämälle tarjota.(30)
1930-luvulla mm. Suomen Ulkomaankauppaliitto jatkuvasti kehotti laajentamaan maan
kauppasuhteita käyttämällä hyväksi mahdollisimman laajassa mittavuudessa Neuvostoliiton
markkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia. Sen lisäksi, että Venäjän kauppasuhteiden
keskeyttämisen jälkeen Suomen taloudellinen kehitys tuli riippuvaiseksi maailmanmarkkinoilla
vain muutaman maan suhdanteiden heilahteluista, viitattiin Suomen teollistumisen tarpeisiin ja
myöskin siihen, etteivät Suomen sisämarkkinat suhteellisen kapeutensa vuoksi voineet olla
erikoistuotannolle kehittämisen pysyvänä pohjana, ainakaan siinä mittavuudessa, joka olisi
riittävä osallistumiseen kilpailuun maailmanmarkkinoilla. Tässä tilanteessa Suomen pyrkimystä
päästä naapurimaan markkinoille ja samalla saamaan sieltä raaka-aineita pidettiin täysin
luonnollisena. Tällöin vedottiin poliittisen konjunktuurin muuttumisesta riippumattomaan
maantieteellisen tekijän merkitykseen, ja korostettiin myös sitä, että Suomen ja NL:n teollisen
rakenteen vastaavuudesta huolimatta ei puuttunut mahdollisuuksia kahden naapurimaan väliseen
kauppavaihtoon teollisuus-, maatuotteiden ja raaka-aineiden kohdalla.(31)
Suomalaiset olivat huolissaan siitä, että 1930-luvun alussa Moskova oli supistanut merkittävästi
teollisuustavaroiden tuontinsa Suomesta. Se oli tapahtunut osittain korvaamalla sitä omalla
tuotannolla, osittain siirtämällä tilaukset toisiin maihin, joihin Venäjällä olivat paremmat poliittiset
suhteet kuin Suomen kanssa.(32)
Tässä tilanteessa Suomi jatkoi tiedustelujaan, ja kääntyi taas
Neuvostoliiton ulkoasiainkomissariaatin puoleen. Tarkoitus oli selvittää, "missä määrin olisi
mahdollista saada Sovjetin ostot Suomessa taas käyntiin, ja siitä, mitä mahdollisuuksia
kauppasopimusneuvotteluihin ryhtymiseen nähden … tarjoutuisi". Vuoden 1931 lokakuussa
Suomen lähettilään A. S. Yrjö-Koskisen keskustellessa Stomonjakovin kanssa jälkimmäinen
kiinnitti huomiota siihen, että "Suomessa oli viimeisen puolentoista vuoden aikana julkisuudessa
ilmaantunut niin paljon sellaista, joka oli osoittanut epäystävällisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, että
on vaikea äkkiä uskoa mielentilan muuttuneen Neuvostoliiton eduksi".
Viitatessaan myöskin siihen, että "tällaiset epäystävällisen mielenlaadun osoitukset kovasti
vaikeuttavat myöskin kauppasuhteiden kehittämistä molempien maiden välillä" hän huomautti,
että tarvittaneen ainakin pari kuukautta, ennen kuin "Moskovassa ehkä saataisiin luoduksi varma
vakaumus siitä, että Suomessa todellakin harrastetaan kauppasuhteiden kehittämistä
Neuvostoliiton kanssa".(33)
1930-luvun puolivälissä kauppasuhteet Venäjään olivat Suomen kannalta katsoen huonot, kun
Neuvostoliiton ostot muodostivat nimittäin tuskin puoltakaan siitä, mitä Suomi osti sieltä. Yrjö -
Koskisen mieltä "hyvän kaupankäynnin aikaansaamiseksi …. Venäjän kanssa olivat hyvät
poliittiset suhteet välttämättömät". Tämän ajatuksensa hän toisti monta kertaa. Hänen mukaansa
niissäkin rajoissa, mitkä Venäjän….voimakkaasti aktiiviseen kauppataseeseen tähtäävä
kauppapolitiikka asetti, olisi Suomella epäilemättä huomattavasti suuremmat mahdollisuudet
vientinsä kehittämiseksi Venäjään, "jos lehtemme vähänkin tahtoisivat seurata virallisen
ulkopolitiikkamme suuntaviivoja".
Kaikki Suomen lehdet eivät suinkaan olleet taipuvaisia kerta toisensa jälkeen tekemään
karhunpalveluksia maan viralliselle politiikalle.(34) Kauppasopimuksen solmimista koskevan
keskustelun aktivoinnin yhteydessä ne tarkastelivat m. Venäjän talouden nopeaa edistystä. Eräät
lehdet valittivat mm. sitä, että Venäjä oli mieluummin sijoittamassa tilauksiaan Skandinavian
maihin kuin Suomeen. Tässä yhteydessä suomalaisten negatiivista suhtautumista kaikkea
kohtaan, mitä koski Venäjää, pidettiin järjettömänä. Tämän suhteen mm. kirjoitettiin: "Mikäli
haluamme käydä kauppaa Venäjän kanssa tulee suhtautua sitä kohtaan asiallisesti, ilman
tarpeettomia tunteita. Mikäli haluamme myydä, meidän tulee myöskin ostaa Venäjältä.... Venäjän
asema on sellainen, että se, jos haluaa, voi vahingoittaa Suomea… eikä tule antaa Venäjälle
syytä toimia sillä tavalla." (35)
Viimeisinä sotaa edeltävinä vuosina Suomen sanomalehtien sivuilla viitattiin usein maan
pyrkimyksiin viedä Venäjälle maatalous- ja koneteollisuustuotteita ja tuoda sieltä
puunjalostusteollisuuden raaka-aineita. Syyt naapurimaiden välisen kauppavaihdon niukkuuteen
selitettiin taas suunnitelmanmukaisten tutkimusten ja normaalien poliittisten suhteiden
puuttumisella. Lehdet esittivät toiveita kauppasuhteiden näkymien parantamiseksi.(36)
Nämä näköalat eivät kuitenkaan olleet realistisia eikä vuonna 1935 suomalaisten taholta tehty
tiedustelu Neuvostoliiton ulkoasiainkomissariaatissa tuonut tuloksia. Keskustellessaan Yrjö -
Koskisen kanssa 27.2.1935 ulkoasiainkomissaari M. Litvinov ei antanut suoraa vastausta
kysymykseen ostojen laajentamisen mahdollisuuksista ja tyytyi vain viittaamaan
neuvostovastaisiin kirjoitteluihin Suomen lehdissä. Hän totesi, etteivät maiden väliset suhteet
olleet hyvät, eivätkä edes normaalit. Keskustelu päättyi toivomukseen, että suhteet "taas piakkoin
korjautuisivat". Kuitenkin Yrjö-Koskinen kehotti Suomen hallitusta koettamaan "tätäkin keinoa,
jos neuvostohallitus ilmoittasi, että se on periaatteessa valmis kauppasuhteidemme muodolliseen
järjestelyyn".(37)
Kun asia ei edennyt 12.4.1935 kansanedustajien ryhmä pyysi Eduskunnan puheenmiestä
esittämään hallituksen asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavat kysymykset: "Onko hallitus
kiinnittänyt huomiotaan NL:oon tapahtuvan vientimme viimeaikaiseen vähenemiseen ja jos on,
niin mitkä syyt ovat hallituksen mielestä vaikuttaneet mainitun vientimme supistumiseen sekä
lopulta nykyiseen keskeytymiseen sekä mihinkä toimenpiteisiin hallitus on ryhtynyt tai aikonut
ryhtyä puheenaolevaan epäsuotuisaan tulokseen johtaneiden syiden poistamiseksi, mikäli niiden
poistamisen saattaa katsoa olevan Suomen hallituksen vallassa".
Ulkoasiainministeri A. Hackzellin monisivuinen vastaus sisälsi seikkaperäisen analyysin
kauppasuhteista, mutta se vahvisti kansanedustajien pohdiskelua maiden välisten poliittisten
suhteiden kärjistymisen merkityksestä. Hackzell puolestaan vakuutti, ettei Suomen hallituksella
ollut mitään yhteistä eräiden suomalaisten piirien venäjänvastaisen asenteen kanssa, tähdentäen
mm. että "suhteiden merkityksestä itäiseen naapuriinsa on Suomi ja sen hallitus aina ollut
selvillä", ja lisäsi, että hallitus ymmärsi kyllä mitä niiden rikkoutuminen Suomelle merkitsee".(38)
Mutta Moskovan johdolle, joka periaatteessa ei sallinut toisinajattelua, mitä vastaan se taisteli
säälimättömästi omassa maassa, Suomen hallituksen säännölliset tunnustukset ja vakuutukset
ystävyydestä ja pyrkimyksistä hyvien naapurisuhteiden jatkuvaan ylläpitämiseen, eivät olleet
mitään muuta kuin vain "tyhjää ääntä". Tässä tilanteessa Suomen Moskovan-lähetystön toiveet
siitä, että "Venäjällä oli havaittavissa uusi polvi- ja yhteiskuntaluokka, jolla aikanaan tulee
olemaan vaikutuksensa, miten kauppavaihdon kehitys kunkin naapurimaan kanssa pääsee
kehittymään", oli tietyssä mielessä lapsellista tai ainakin ennenaikaisia. Toisaalta oli totta, että jo
1930-luvulla neuvostoviranomaisista oli löytävissä niitäkin, jotka olivat "kiitettävällä tarmolla ja
osittain menestykselläkin" toimineet kaupallisten suhteitten kehittämiseksi Suomen ja NL:n
välillä". Esim. Yrjö-Koskinen valitti vilpittömästi kauppaedustaja Nepomnjastshiin siirtymistä
toiseen toimeen.(39)
Itse asiassa Suomessa tunnettiin hyvin Moskovan odotukset maan hallitukselta. Vuoden 1936
marraskuussa mm. Yrjö-Koskinen kertoi siitä kirjelmässään ulkoasiainministerille, tehden
samalla muutaman mielenkiintoisen maininnan Suomen taktiikasta suhteissaan Neuvostoliiton
kanssa. Hänen mukaansa Moskovan epäluulot Suomen ulkopoliittisiin pyrkimyksiin nähden
kohdistuivat ensisijassa maan Saksan-politiikkaan, mutta sen ohella myös Suomen suhteisiin
Japaniin ja Puolaan. Todeten "ettei Suomi voinut rikkoa hyviä suhteitaan mainittuihin maihin, eikä
vielä vähemmän ruveta ulkopolitiikassaan seuraamaan NL:n viitteitä", mainitsi hän samalla, että
"jos keinoin, joiden harkitseminen täytyy jäädä hallitukselle, voisimme, muita etujamme
loukkaamatta, saada heidät vakuutetuiksi puolueettomuuspyrkimystemme rehellisyydestä, olisi
paljon voitettu". Mahdollisiksi keinoiksi hän arveli mm. Neuvostoliiton ulkoasiainministerin
vierailua, sotilasvierailua tai Eduskunnan jäsenten vierailua.
Pyrkiessään kauppaneuvottelujen positiiviseen tulokseen jo Hackzellin aikana suomalaiset
ehdottivat, että keskustelut aloitettaisiin ulkoasiainhallinnon tasolla. Nämä suunnittelut raukesivat
kuitenkin Litvinovin arveluihin, että oli parempaa antaa ajan kulua ja suhteiden ensin parantua.
Tässä mielessä tilanne ei muuttunut myöhemminkään. Yrjö-Koskisen ehdottamat keinot
osoittivat osaltaan miten kiihkeäksi maiden välinen ilmapiiri tuli 1930-luvun puolivälissä. Paitsi
sitä, että mainittujen vierailujen vaikutus osoittautuisi Moskovassa jotenkin lyhytaikaiseksi, Yrjö -
Koskisen mukaan "se, että ne edellyttivät vastavierailua Suomessa, joka järjestely ilman
skandaalia varsinkin ylioppilasnuorison kaupungissa ollessa, tuottaisi vaikeuksia". Toisaalta hän
mainitsi, että pari vuotta sitten pidetyt neuvottelut sotilasjohdon kanssa eivät johtaneet tulokseen.
Yrjö-Koskinen toivoi, että kaupan sopimuksellisella järjestelyllä voitaisiin ensi sijassa tyydyttää
Kaakkois-Suomen maatalousväestön myyntitarve Pietariin, joka periytyi jo keisarivallan ajoilta.
Samalla voitaisiin saada aikaan jonkinlaista helpotusta myös Kannaksen kalastajaväestön
vaikeaan taloudelliseen asemaan. Tähän tarpeeseen oli vedottu jo vuosina 1938-39, kun
suomalaiset säännöllisesti kävivät Neuvostoliiton lähetystössä ehdottamassa asianmukaista
sopimusta.(40)
Puhuttaessa kauppasopimuksesta silmällä pidettiin Suomen varsinaisia intressejä NL:n
markkinoilla. Tässä yhteydessä mainittiin monia tavaroita, jotka suomalaisten liikkeiden oli
edullisempaa ostaa Neuvostoliitosta kuin muualta, ja mukana oli sellaisiakin, kuten raakapuu ja
laudat, joita Suomi ei voinut muualta ostaakaan. Suomalaiset olivat periaatteessa valmiit
kauppavaihdossa Neuvostoliiton kanssa jopa suhteelliseen vastavuoroisuuteen, esim. 70/100
Suomen vahingoksi. Tätäkin pidettiin hyväksyttävänä neuvottelupohjana, sillä Neuvostoliitosta
tuotu puutavara, joka muodosti noin puolet Suomen koko tuonnista maasta, oli Suomessa vaan
kauttakulkutavaraa, josta jalostusansio sitä paitsi jäi Suomeen.(41)
Mainittaessa Neuvostoliiton kiinnostuksesta finanssiluottosopimuksiin, jotka se onnistui
aikaansaada vain Saksan, Tshekkoslovakian ja Englannin kanssa, Suomessakin harkittiin tätä
mahdollisuutta. Esimerkiksi Suomen Teollisuusliitto anoi jopa 500 miljoonaan markkaan
nousevan luoton myöntämistä Neuvostoliitolle tämän tuonnin järjestämiseksi viiden vuoden ajalle.
Arvioitaessa tätä anomusta sekä maan maatalouden ja muun teollisuuden vientitarpeisiin nähden
katsottiin, ettei rahamäärä suinkaan ollut liian suuri, varsinkin kun tiedettiin, ettei pienemmällä
määrällä olisi "samaa vaikutustakaan asianomaisiin venäläisiin piireihin, jos politiikka otetaan
huomioon".
Jo vuonna 1938 oltiin valmiit solmimaan Neuvostoliiton kanssa jopa yleinen
suosituimmuuskauppasopimus, vaikka tämä merkitsisi Suomelle noin 40/50 miljoonan markan
tullitulojen vähennystä vuosittain. Mainittuna vuonna tuntui muutenkin syntyneen sopiva hetki
kauppasopimuksen solmimiseksi. Moskovan-lähettiläs Bergströmin mielestä venäläisten ollessa
ainakin jossakin määrin eristäytyneitä muista Euroopan maista Suomelle avautuisivat uudet
näköalat, jotka nimenomaan siinä aikana tekivät mahdolliseksi saada "venäläisiltä sellaisia etuja
ja myönnytyksiä, joihin he myöhempänä, heille valoisampana ajankohtana eivät enää
suostuisi."(42)
Eivät suomalaisten toiveet tälläkään kertaa toteutuneet. Jo vuoden 1939 alussa antoi Moskova
Suomen selvästi ymmärtää, mihin konkreettisiin myönnytyksiin se joutuisi menemään
ulkopolitiikassaan, jos haluttaisiin solmia kauppasopimus Neuvostoliiton kanssa.
Keskustellessaan A. Mikojanin kanssa 27.1.1939 Yrjö-Koskinen ja Bergström ehdottivat
ulkomaankauppakomissaarille kauppasopimusta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Suomi
sitoutuisi antamaan Neuvostoliitolle rajoitetun suosituimmuuden kaikissa sitä kiinnostavissa
tavaroissa, kuitenkin loukkaamatta Suomen tuonti-intressejä Englannista. Neuvostoliitto taas
sitoutuisi ostamaan Suomesta tavaroita vuosittain määräsummalla.
Ilmoitettuaan neuvostohallituksen valmiudesta kauppasuhteiden sopimukselliseen järjestelyyn
Suomen kanssa Mikojan huomautti samalla, että "kauppa on riippuvainen poliittisesta
atmosfeerista, minkä vuoksi eräiden maiden välisten poliittisten kysymysten pitäisi sitä ennen tai
sen yhteydessä tulla selvitetyiksi". Poliittiset kysymykset koskettelivat takeita siitä, etteivät
linnoitukset Ahvenanmaalla sodassa joutuisi saksalaisille. Jos välien selvitys poliittisesti saataisiin
aikaan, neuvostohallitus lupasi järjestää kauppasuhteet sillä pohjalla, minkä Suomi haluaisi
valita.(43)
Näin kauppasopimuksen solmimiselle Moskovassa asetetut ehdot olivat täysin selviä. Siitä
huolimatta Suomen osapuoli toivoi yhä, että sopimus saataisiin aikaan niillä ehdoilla, joista
Suomen taholta aina, kun kauppasopimuksesta Neuvostoliiton kanssa oli ollut kysymys, pidettiin
kiinni. Suomalaisten tavoitteena oli nimenomaan, että sopimus tehtäisiin "kauppasopimuksena
kytkemättä sitä poliittisiin kysymyksiin ja että kauppasopimuksessa oli respektoitava kummankin
maan erilaista ulkomaankaupan järjestelmää".
Suomalaiset huomasivat heti v:n 1939 Moskovan kauppaneuvottelujen alussa, että toinen näistä
perusedellytyksistä puuttui. Avajaisistunnossa 4. maaliskuuta Mikojan viittasi suoraan siihen, että
Neuvostoliitossa kauppasopimukset on kytketty poliittisiin kysymyksiin. Neuvottelut kuitenkin
aloitettiin ja ne sujuivat ulkonaisesti erittäin hyvin. Asiaa alettiin selvittää 9. maaliskuuta
iltapäivänä keskustelussa Mikojanin ja Suomen valtuuskunnan johtajan ministeri K. R.
Savolahden välillä. Viitaten Yrjö-Koskiselle jo aiemmin tehtyihin neuvostohallituksen ehdotuksiin
ulkomaankauppakomissaari sanoi, että kauppasopimuksen allekirjoittaminen riippuu siitä,
tekeekö Suomi tässä suhteessa tyydyttäviä myönnytyksiä Neuvostoliitolle. Savolahden ilmoitettua
Suomen osapuolen ehdot neuvotteluille Mikojan kuitenkin suostui niiden aloittamiseen. Näin
Mikojan antoi Savolahdelle aiheen ajatella asian järjestyvän joka tapauksessa tavalla tai toisella.
Neuvottelut joutuivat kuitenkin pian umpikujaan siitä huolimatta, että kauppasopimuksen teksti oli
käytännöllisesti soviteltu. Selvittääkseen asian lopullisesti Savolahti pyysi järjestämään hänelle
keskustelun Mikojanin kanssa, joka toteutui 22. päivänä maaliskuuta. Ulkoasiainkomissaari sanoi
suoraan, että Neuvostoliitossa on "sellainen systeemi, ettei kauppasopimuksia tehdä muulla kuin
sillä ehdolla, että samalla kertaa järjestetään poliittiset suhteet". Tämä hän toisti keskustelun
aikana useampaan kertaan. Keskustelukumppani sai turhaan vedota kauppakäynnin
merkitykseen poliittisten suhteiden kehittämiselle. Itse asiassa Savolahdelle ei jäänyt mitään
muuta käteen paitsi jäähyväisten otto.
Selittäessään ulkoasiainministerille päätöstään katkaista neuvottelut Savolahti mainitsi, että
hänen oli pakko tehdä näin, koska muutoin Moskovan voisi ajatella, että kauppasopimusta
sittenkin voi "käyttää painostuskeinona ajaessaan muita siihen kuulumattomia asioita". Kaikki
Suomen neuvottelukunnan jäsenet kannattivat Savolahden tekemän päätöstä ilmoittaen samalla
kannakseen, ettei asiaan ole aihetta palata niin kauan kuin Neuvostoliitto pyrkii käyttämään
kauppasopimusta "vain välikappaleena muiden tarkoitusperiensä hyväksi".(44)
Näin ollen peli, jossa jokainen seurasi omia sääntöjään, oli pelattu. Lähitulevaisuus osoitti, että
tavallista diplomaattista tietä osapuolet eivät voineet päästä yksimielisyyteen ja asiassa voitiin
edetä ainoastaan poliittisin keinoin. Kaikesta huolimatta Suomessa suunniteltiin, että asiaan
palattaisiin ja syyskuuhun mennessä tarvittavat valmistelut kauppaneuvotteluiden uudelleen
aloittamiseksi oli tehty. Mutta se ei voinut kuitenkaan muuttaa mitään.
