2001/3
Hitler vai Stalin?

”People of a special mould”? International conference on comparative communist biography and prosopography Manchester, 6th–8th April 2001

Pirjo Kaihovaara: ”Erityisenkaltaisia ihmisiä?”

Kommunistien elämäkertoihin ja yhteisiin piirteisiin (prosopography)1 keskittyvä kansainvälinen vertaileva konferenssi Manchesterissä 6.–8.4.2001

Konferenssi

Tausta

Konferenssin järjesti Britannian Talous- ja sosiaalitutkimusneuvoston (the Economic and Social Research Council) rahoittama kommunistisen puolueen jäsenten elämäkertoja tutkiva projekti (the Communist Party Biographical Project), joka toimii Manchesterin yliopistossa.2 Kaksivuotisen projektin tarkoituksena on tehdä survey-tutkimus Britannian kommunistisen puolueen (1920–1991) jäsenistön toiminnasta ja sosiaalisesta rakenteesta ja projektissa on mukana historiantutkijoita Manchesterin ja Liverpoolin yliopistoista.3

Konferenssin tarkoituksena oli esitellä ajankohtaista kommunististen puolueiden historiaan suuntautuvaa biografista, prosopografista ja sosiaalihistoriallista tutkimusta. Konferenssi käsitteli puoluestrategian ja -politiikan sijasta puolueen jäsenistön ja puolue-eliitin uskomuksia, toimintaa ja sosiaalista rakennetta.

Osanottajat

Konferenssiin osallistui yli kuusikymmentä tutkijaa Euroopasta, Afrikasta, Australiasta, ja Etelä- ja Pohjois-Amerikasta. Lisäksi konferenssissa oli mukana Britannian kommunistisen puolueen entisiä jäseniä. Pohjoismaista edustettuina olivat Norja, Islanti ja Suomi. Suomesta osallistui neljä tutkijaa: VTM Pirkko Kotila, VTM Joni Krekola, VTT Tauno Saarela ja VTL Pirjo Kaihovaara.4

Valmistelut

Konferenssiin saattoi valmistautua etukäteen lukemalla internetissä julkaistut abstraktit ja muutamaa päivää ennen konferenssia julkaistut konferenssipaperit. Tekstit jaettiin osanottajille myös paperimuodossa konferenssin alkajaisiksi.

Konferenssipaikka

Konferenssi pidettiin Manchesterin yliopiston konferenssikeskuksessa Chancellorissa. Myös majoitus ja ruokailu olivat samassa paikassa, mikä mahdollisti keskustelujen jatkamisen myös vapaa-ajalla. Konferenssin aikana kokoustiloissa oli myynnissä alan kirjallisuutta.

Teemat ja ohjelma

Konferenssissa käsitellyt teemat voidaan jakaa karkeasti seuraaviin:

-kommunistien biografiset lähdejulkaisut ja -hankkeet
-eri maiden kommunistiset puolueet ja liikkeet esittelyn ja tutkimuksen kohteena biografisesta näkökulmasta
-puoluekaaderien elämäkerralliset esittelyt
-kommunistien kollektiivinen biografia; kommunistien sosiaalinen tausta ja jäsenistön koostumus
-kommunistinen hierarkia: eri maiden kommunistien keskinäiset suhteet ja kaaderien ja rivijäsenten suhteet
-järjestölliset esittelyt
-kommunistinen kulttuuri, ideologia, diskurssi ja identiteetti
-kasvatus ja koulutus kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä

Monessa esitelmässä käsiteltiin useita näistä teemoista käyttäen esimerkkinä oman maan kommunistista liikettä. Siksi teemoja ei oltu kirjattu konferenssin ohjelmaan, vaan esitelmät oli ryhmitelty ilman yhteisiä otsikoita. Lyhyen esittelytilaisuuden jälkeen konferenssityöskentely tapahtui työryhmissä – kolme rinnakkaista työryhmää käsitteli kahta tai kolmea konferenssipaperia. Kussakin työryhmässä alustajat esittelivät paperinsa ja/tai tutkimuksensa 10–15 minuuttia kestävässä puheenvuorossa ja 15–20 minuuttia oli varattu keskustelulle. Toisinaan keskustelu käytiin vasta kun kaikki työryhmän paperit oli esitelty.

Konferenssin aineisto

Konferenssiin valmistetut paperit5 ovat nähtävillä Kansan Arkistossa samoin kuin tutkijoiden yhteystiedot. Tekstejä ei kuitenkaan saa siteerata tai lainata ilman kirjoittajien lupaa.6

Kommunistista liikettä koskevat lähdehankkeet CPGB Prosopographical Project7

Kaksivuotinen Talous- ja sosiaalitutkimusneuvoston rahoittama Britannian kommunistisen puolueen (CPGB) jäsenten prosopografinen tutkimusprojekti alkoi vuonna 1999. Sitä edelsi aiempi projekti, jonka yhteydessä kommunistisen puolueen arkisto järjestettiin ja luetteloitiin ennen sen luovuttamista Työväenliikkeen historian kansalliseen museoon (the National Museum of Labour History). Prosopografiseen tutkimukseen loi edellytyksiä noin 3000 puolue-elämäkerran ja kyselylomakkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) löytyminen arkistosta. Haluttiin käynnistää myös oral history -ohjelma kommunistisen identiteetin ja kokemusmaailman systemaattiseksi tutkimiseksi.

Survey-tutkimus kattaa puolueen kaikki toimintamuodot: ammatillisen, kulttuurisen ja valistustoiminnan sekä kansainväliset kampanjat. Tutkimus kohdistuu sekä pitkäaikaisiin puoluejäseniin että niihin, jotka vain käväisivät puolueessa. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat jäsenten sosiaaliset taustat ja puolueeseen liittymisen motiivit.

Projektin tavoitteena on äänitettyjen haastattelujen tekeminen ja tallentaminen Britannian Kansalliseen äänitearkistoon (the National Sound Archive) sekä puolueen jäsenten uskomuksia ja toimintaa koskevan tietokannan luonti haastattelujen, kyselylomakkeiden ja muun saatavilla olevan aineiston perusteella. Projektin tutkimusryhmään kuuluu kuusi tutkijaa: Kevin Morgan, Alan Campbell, John McIllroy, Andrew Flinn, Gideon Cohen ja Linda Lawton.

Projektin lähdemateriaalina on käytetty arkistosta löytyneitä omaelämäkertoja, Moskovasta löytynyttä aineistoa ja projektin yhteydessä tehtyjä haastatteluja. Myös aiemmin julkaistua elämäkerrallista aineistoa on käytetty hyväksi. Projekti pyrkii tarkastelemaan kommunistista elämää ja identiteettiä brittiyhteiskunnassa kaikkine määreineen. Projektin tuloksena kirjoitetaan kaksi teosta, toinen Britannian kommunistien suhteesta ammatilliseen liikkeeseen (industrial activities of B. Communists) ja toinen kommunistien poliittisesta kulttuurista laajemmin. Projekti tuottaa myös prosopografisen tietokannan, joka on apuna tuleville historian tutkijoille ja tarjoaa mahdollisuuden vertailuihin. Konferenssissa esitellyssä paperissa esiteltiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen mahdollistavan tietokannan suunnittelussa noudatettuja periaatteita, metodologiaa ja rakentamisen yksityiskohtia.

Tallennusprojektille on ominaista joustavuus, erilaisten lähdeaineistojen käyttö, täydennettävyys, ajallinen kattavuus ja tutkijayhteistyön, vertailut ja erilaiset kysymyksenasettelut salliva ote. Metodologisesti kiinnostava lähestymistapa on sovellettavissa muidenkin kuin kommunististen organisaatioiden tutkimukseen.

Tietokannan käyttö on toistaiseksi rajattua; vain projektin jäsenillä on käyttöoikeus. Jatkossa kaikki julkisista lähteistä koottu tieto on käytettävissä – haastatteluin koottu tieto on ilman erityistä lupaa käytettävissä vasta haastateltujen kuoleman jälkeen.

Peter Huber: Working on a new biographical dictionary of the Comintern – a survey

Peter Huber Hannoverin yliopistosta esitteli konferenssipaperissaan suunnitelman laajan biografisen hakuteoksen laatimiseksi Kominternin ja sitä lähellä olevien muiden järjestöjen toimihenkilöistä. Huberin esitelmään sisältyy katsaus aiempaan Komintern-tutkimukseen ja sen lähteisiin:

1. Ennen arkistojen avautumista saatavilla olleet lähteet
2. Biografinen tutkimus ennen vuotta 1991
3. Tutkimuksen uudet alueet arkistojen osittaisen avautumisen jälkeen
4. Kansainvälistä kommunismia koskeva biografinen hakuteos

Esitelmä antaa kokonaiskuvan Kominternia ja sen aikaista kansainvälistä kommunistista liikettä koskevista lähdejulkaisuista ja biografisista hakuteoksista ja tutkimuksista sekä myös niiden puutteista.

Uusi kansainvälisen yhteistyön tuloksena syntyvä biografinen hakuteos tulee kattamaan noin 12 000 Kominternin eri elimissä toimineen tai siihen tavalla tai toisella yhteydessä olleen henkilön tiedot. Hakuteos pyrkii myös esittelemään Kominternin rakennetta, eri elinten suhteita ja päätöksentekomekanismeja.

Britannian kommunistinen puolue tutkimuksen kohteena

Britannian kommunistisen puolueen jäsenten elämäkerrat ovat tarjonneet lähtökohtia monenlaisiin tarkasteluihin. Brittikommunismin tiimoilta oli syntynyt lähes parikymmentä konferenssiesitelmää. Papereissa käsiteltiin puolueen suhdetta yhteiskuntaan, muihin puolueisiin, etnisiin ryhmiin ja kansallisiin osastoihin kansanyhteisön eri maissa. Ammattiyhdistys-, naisasia- ja osuuskauppaliikkeen yhteydet Britannian kommunistiseen puolueeseen olivat myös esillä. Sukupolvitarkastelut, genealogia ja henkilöhistoriat täydensivät kuvaa. Vaikka lähes kaikissa esitelmissä viitataan kansainvälisen kommunistisen liikkeen vaikutukseen, painottuivat tutkimuksissa elämäkerrallisen lähestymistavan vuoksi kansalliset ja paikalliset piirteet. Esitelmissä pohdiskellaankin brittiläisen kommunismin erityispiirteitä ja esitellään käsitteitä, joiden avulla tilannetta voidaan hahmottaa (esim. militant labourism).

Useita esitelmiä yhdistää näkemys, että brittikommunismin taustalla on pitemmän aikavälin poliittisia traditioita. Kevin Morgan huomauttaa, että bolshevismi muokkasi syvällisesti näiden traditioiden esiintymistapaa. Morgan lähestyi aihetta genealogisesta näkökulmasta. Hän analysoi Britannian kommunistisen puolueen jäsenten perhetaustoja ja niiden merkitystä sitoutumiseen (”A Family party? Some genealogical reflections on the CPGB”). Kun tutkimuskohdetta lähestytään elämäkertojen ja poliittisten sukupolvien kautta kiinnittyy huomio luonnostaankin pitkän aikavälin jatkuvuuksiin, katkoksiin ja konflikteihin. Stephen Woodhams pohdiskeli 1930-luvun poliittisten intellektuellien sukupolven kohtaloa sen törmätessä kylmän sodan aikakauteen (”The old songs just don’t sound the same any more: the generation that had to change”). Hän löysi taustalta uskonnollisen elämäntavan tai kulttuurin jatkuvuuden sekulaarisen poliittisen elämän alueelle, mikä näkyi pyrkimyksenä sitoutumiseen.

Kommunististen puolueiden kulttuuri- ja julkaisutoiminta on monessa maassa houkutellut sivistyneistöä. Niin myös Englannissa. Andy Croft esitteli erään heistä paperissaan ”The Young Men Are Moving Together: the Case of Randall Swingler”. Kansanrintaman Left Review -aikakauslehden ja Daily Worker -sanomalehden toimittaja kirjailija Randall Swingler oli syntynyt vaurauden ja vallan keskellä, mutta tarjosi monipuolisen sivistyksensä ja lahjakkuutensa kommunistisen puolueen käyttöön. Croft pohdiskeli Swinglerin aatteellisen kehityksen taustaa ja luonnetta; se oli osa laajempaa sukupolvikapinaa 1930-luvun Britanniassa ja Swinglerille sillä oli myös teologiset ja maantieteelliset juonteensa. Monia piirteitä sisältävälle maailmankuvalleen hän löysi poliittisen kodin kommunistisesta puolueesta aina vuoteen 1956 saakka. Hänen ympärillään oli joukko muita ylemmän keskiluokan jälkeläisiä, kirjallisuuden, teatterin ja musiikin ystäviä.

Jason L. Heppell esitelmöi Britannian juutalaisten kommunistien sosialistisista perinteistä (”The Socialist Heritage of British Jewish Communists”). Hän kyseenalaisti väitteen, että Britannian juutalaiset kommunistit olisivat taustoiltaan sidoksissa pelkästään Itä-Eurooppaan. Elämäkerta-aineiston mukaan he ovat saaneet vaikutteita myös brittiläisistä ja keskieurooppalaisista sosialistisista traditioista. Vanhempien lisäksi muutkin sukulaiset ja ystävät ovat vaikuttaneet henkilöiden radikalisoitumiseen. Lisäksi prosessi on ollut monimutkainen; brittiläisessä yhteiskunnassa jiddish-sosialismi joutui kilpailemaan integroivien tekijöiden kanssa ja eri sukupolvien välillä tapahtui eriytymistä. Juutalaiset kommunistit tulivat liikkeeseen monien järjestöjen kautta. Jatkuvuutta löytyy, mutta se ei ole suoraviivaista. Työväenpuolueen ohella heidän taustaltaan saattaa löytyä yhteyksiä sosiaalivallankumouksellisiin tai anarkistisiin perinteisiin. Juutalaiset ja brittiläiset sosialistiset traditiot yhtyivät ja sekoittuivat. Britannian juutalaiset kommunistit edustivat myös yhtä usein keskieurooppalaisuutta kuin Itä-Eurooppaa.

Britannian työväenluokka on koostunut monista etnisistä ja kansallisista ryhmistä ja tämä on heijastunut myöskin kommunistisen puolueen jäsenistössä. Andrew Flinn tarkasteli konferenssipaperissaan kolmen kansalliseen alkuperään nojautuvan osaston toimintaa vuosina 1945–1970 (”The CPGB and the National Branches. Cypriot, Indian and West Indian branches 1945–70: an experiment in self-organisation?”) Etnisiin ja kansallisiin identiteetteihin tukeutuvien osastojen synnyn taustalla oli toisen maailmansodan jälkeen kiihtynyt maahanmuutto entisistä siirtomaista. Puolue ei juuri kiinnittänyt huomiota kyproslaisten, intialaisten ja Länsi-Intiasta saapuneiden siirtolaisten keskuuteen syntyneisiin osastoihin vaan ne elivät pitkälti omaa elämäänsä. Kielelliset ja kulttuuriset erot aiheuttivat eristymisen tunnetta vähemmistöistä koostuneiden osastojen jäsenissä. Rasismikaan ei ollut vierasta puolueessa. Emäpuolue esti osastojen pyrkimykset entistä suurempaan autonomiaan. Seurauksena oli, että jäsenet vähitellen kaikkosivat.

Etelä-Walesin kaivostyöläisten ammattiyhdistysliike tuli kuulijoille tutuksi John McIlroyn ja Alan Campbellin esitelmöidessä liikkeen kommunistisista johtajista (”Communist Trade Union Leaders, 1947-1991: The Case of the SouthWales Miners”). Biografiseen lähestymistapaan kirjoittajat ovat yhdistäneet hiilikenttien olojen ja ammatillisen liikkeen sekä kommunistisen puolueen jäsenyyden muokkaamien arvojen ja päämäärien tarkastelun.

Walesilaisilla hiilikaivosalueilla 1920-luvulla siinnyt sosialismi jätti jälkensä Britannian kommunistisen puolueen kehitykseen. Kirjoittajat kuvasivat kaivostyöläisten elämää ja toimintaa, ammattiyhdistysliikettä ja kommunistisen puolueen roolia peräti kuuden ammattiyhdistysjohtajan ja kommunistin elämäkerran kautta. He löysivät tutkittaviensa elämästä sekä yhdistäviä että erottavia tekijöitä. Kuvatut ammattiyhdistyskommunistit edustivat eri sukupolvia ja heidän aktiivinen toiminta-aikansa ulottui pitkälle aikavälille. Kuitenkin kirjoittajat pystyvät luonnehtimaan heitä määritteillä, jotka laajentavat käsitystä kommunisti-termin monimuotoisuudesta. Heidän elämänkulkuaan yhdisti jännite ammattiyhdistysmiehen ja kommunistisen kaaderin identiteettien välillä. He edustivat pragmaattista työläisyyttä ja reformismia kommunismin kentässä, mutta olivat samalla uskollisia Neuvostoliiton ystäviä.

Hiilikaivostoiminta oli sotien aikana ja myös niiden jälkeisellä kaudella Euroopan talouden keskiössä. Kommunistit valtasivat avainasemat hiilikaivosammattiliitoissa Saksassa, Puolassa ja Britanniassa ennen sotia. Toisen maailmansodan aikana kommunistit jatkoivat aktiivisuuttaan Britannian liitoissa. Nina Fishmanin, Anita Prazmowskan ja Holger Heithin yhteisessä konferenssiesitelmässä (”Winning the Peace: Communists’ role in Reconstructing Mining Trade Unions and Re-starting the Coal Industry 1945–51 – the Cases of Willi Agatz (The Ruhr, Germany), Eduard Gierek (Silesia, Poland) and Arthur Horner (Britain)” vertaillaan kolmen maan kaivosammattiliiton johtajan ja kommunistin panosta omissa liitoissaan, kaivoskentillä ja kommunistisissa puolueissa. Myös sosialidemokraattien ja kommunistien väliset sotienjälkeisen kauden konfliktit ovat esillä samaten kuin Agatzin, Hornerin ja Gierekin osuudet niissä.

Kommunistien menestyksellinen toiminta työväenliikkeessä oli – niin kuin elämässä yleensäkin – seurausta myös heidän yksilöllisistä ominaisuuksistaan ja paikallisesta tilanteesta. Tätä tähdensi Willie Thompson esitelmässään ”Communist Party Influence on the Scottish Labour Movement during the 1960s”. Kyky luoda toimiva verkosto ammattiyhdistysaktivistien keskuuteen toimi perustana kommunistisen puolueen vaikutusvallan kasvulle Skotlannissa. Kaivosmiesten parista onnistunut toiminta levisi muillekin teollisuusaloille 1960-luvulla, mutta se ei kuitenkaan taannut menestystä yleisissä vaaleissa.

Kommunistien suhteet eri elämänalueilla toimiviin järjestöihin olivat tärkeitä heidän identiteetilleen. Nicola Coween aiheena oli kommunististen kiltanaisten tilanne 1950-luvulla heidän yrittäessään toimia osuustoiminnallisissa killoissa (”A Co-operative Woman All my life: The Dilemma of Communist Guildswomen in the 1950’s”). Osuustoiminnallinen kilta oli ainoa työväenliikkeen järjestö, johon kotiäidit saattoivat liittyä ja kommunistinaisia kehotettiin hankkimaan sen kautta uusia jäseniä. Kiltatoiminnassa käsiteltiin osuustoiminnallisten kysymysten ohella muitakin työläisnaisia kiinnostavia aiheita kuten äänioikeutta, avioerouudistusta, kasvatuskysymyksiä ja köyhyyttä. Kun kiltaa alettiin sitoa yhä enemmän puoluepoliittisiin tavoitteisiin 1930-luvulla, joutuivat monet kommunistinaiset vetäytymään toiminnasta. Kiltatoiminta oli tarjonnut naisille mahdollisuuksia mm. keskinäiseen kanssakäymiseen ja solidaarisuuteen ja siitä luopuminen kavensi naisten mahdollisuuksia toimia työväenliikkeessä.

Tutkimus ei ole rajoittunut pelkästään kommunistisen puolueen jäseniin. Reuna-alueilla toimivat ihmiset ovat aina mielenkiintoisia. Darren Lillekerin prosopografinen tutkimus käsitteli muutamia Britannian Labour-puolueen jäseniä, jotka puolustivat sosialistisia ihanteita ja suhtautuivat myönteisesti neuvostojärjestelmään (”In All But Name: entryists, left-wing gadflies and fellow travellers within the British Labour Party”). Vertailevaa otetta tarjoaa se, että tarkastelun kohteet edustavat kolmea suuntausta ja myös eri ajanjaksoja. John Platts-Mills edusti 1940-luvun yliopistoradikalismia, William Wilson työväenluokkaista vasemmistolaisuutta ja Alexander Kitson myöhempien vuosikymmenten skottilaista ammattiyhdistysradikalismia. Lilleker esitteli tutkittaviensa taustaa ja toimintaa ja samalla Britannian Neuvostoliittoa tukevia kansalaisjärjestöjä ja ystävyys-, solidaarisuusjärjestöjen verkostoja. Hän pohdiskelee myös mihin nämä kahden poliittisen ryhmittymän välimaastossa kulkijat pyrkivät ja miten heidän tavoitteensa toteutuivat.

Puolueiden välisen verenvaihdon hedelmällisyys ja ongelmat tietyissä tilanteissa tulivat esiin Gidon Cohenin esitelmässä ”‘Sentimental Socialism’ versus ‘Revolutionary Marxism’? A Biographical Analysis of Communism and the Independent Labour Party”. Hän kuvaa tapahtumia ja tilanteita, joissa kommunistisen puolueen jäseniä siirtyi Riippumattoman työväenpuolueen (ILP) jäseniksi. Toiseen suuntaan tapahtuneella liikkeellä oli myös monia ulottuvuuksia. Kommunistisen puolueen vetovoima vaihteli ajan myötä. Nämä kaksi puoluetta taistelivat keskenään mutta toisinaan myös tukivat toisiaan 1920-luvulla. 1930-luvulla ILP:sta irtosi vasemmistolainen ryhmittymä ja monet sen jäsenistä liittyivät kommunisteihin.

Cohenin tutkimus nojautui puolueesta toiseen siirtymistä koskevan biografisen aineiston kvantitatiiviseen ja kvalitatiiviseen tarkasteluun. Hän pohdiskeli, miten poliittiset tapahtumat ja järjestölliset ristiriidat vaikuttivat yksilöiden päätöksiin siirtyä puolueesta toiseen ja minkälaisissa tilanteissa sitoutuminen saattoi vaihtua irtaantumiseksi. Jäsenten iällä ja taustalla oli oma merkityksensä, mutta puolueiden paikallinen sisäinen kulttuuri saattoi usein ratkaista, kumman vetovoima oli suurempi. Cohenin mukaan on mahdollista, että poliittisella identiteetillä on voinut olla jopa järjestörajat ylittävää jatkuvuutta.

Britannian kommunistinen puolue lopetti toimintansa viimeisessä edustajakokouksessaan vuonna 1991. Se muutettiin uudenlaiseksi “post-kommunistiseksi” poliittiseksi järjestöksi. Richard Cross (”‘The party has failed’ Communist responses to organisational decline – the CPGB in the 1980s”) on tutkinut puolueen jäsenten reaktioita kriisiin, joka kosketti Britannian, Länsi-Euroopan vasemmistoa ja työväenliikettä ja olemassa olevaa sosialistista järjestelmää puolueen viimeisen vuosikymmenen aikana. “Traditionalistit”, “reformistit” ja “muutoksen kannattajat” olivat yhtä mieltä siitä, että kommunistinen puolue oli epäonnistunut tehtävässään, vaikka syistä ja seurauksista oltiin eri mieltä. Crossin mukaan puolueen jäsenten reaktioita säätelivät kommunistisen identiteetin, ideologian, kulttuurin ja järjestöelämän omituisuudet ja jännitteet 1980-luvun vaikeina vuosina.

Muiden kommunististen liikkeiden ja järjestöjen esittelyt

Asmund Egge Oslon yliopistosta esitteli paperissaan Norjan työväenliikkeen radikaalin siiven vaiheita 1910-luvulta 1970-luvulle (”The Communist Movement in Norway, 1917–1970”). Norjan työväenpuolue liittyi ainoana sosialidemokraattisena puolueena Euroopassa Kominterniin 1919. Puolue hajosi 1923 ja Norjan kommunistinen puolue perustettiin. Egge tarkastelee esitelmässään puolueen kehitystä ja suhdetta kansainväliseen kommunismiin erityisesti 1920-luvun alkupuolella, sodan aikana ja sotien jälkeisinä vuosina. Hän päättää esitelmänsä Norjan maolaisen liikkeen syntyvaiheiden esittelyyn.

Geir Bentzen puolestaan esitteli Norjan yhteiskunnallisten liikkeiden yhden haaran, Mot Dag -seuran (”The Mot Dag Association”), ja samannimisen lehden toimintaa ja suhteita 1920- ja 1930-luvuilla. Seuraan kuului akateemisia poliittisesti radikaaleja nuoria, jotka pyrkivät vastaamaan yhteiskunnallisiin haasteisiin kääntämällä katseensa uuteen Venäjään ja käymällä keskustelua sen päämääristä. Vaikka heidän uskonsa myöhemmin hiipuikin, jätti se jälkensä heidän ajatteluunsa. Monet “Motdagistit” olivat myöhemmin johtavissa asemissa ja rakensivat norjalaista hyvinvointivaltiota.

Gerrit Voerman (”The Formative Years of the Communist ‘Moral’ Community in the Netherlands, 1917-1930”) tarkasteli Alankomaiden kommunistisen puolueen kehitystä näkökulmanaan alakulttuurin, kommunistisen moraalisen yhteisön synty. Yhteisen filosofian, kaiken kattavan Weltanschaungin lisäksi sen perustaa loivat klubit, yhdistykset, juhlat, symbolit, yhteiset kokemukset ja elämäntapa. Kommunistisen identiteetin vahvistajina toimivat kansainvälisellä tasolla toimivat järjestöt, joilla oli alaosastonsa maassa. Voerman kuvaa melko eristyneen kommunistisen yhteisön piirteitä: poliittista valistusta, nuorisotoimintaa, rituaaleja, traditioita, symboleja, juhlapäiviä, Lenin-myyttiä, Neuvostoliiton esittämistä “luvattuna maana”. Neuvostolaivojen vierailut, elokuvat ja radio toimivat viimeksi mainitun ilmiön “apuvälineinä”. Voerman löytää kommunistien moraalisesta yhteisöstä uskonnollisuuteen verrattavissa olevia elementtejä. Hän kuvailee myös Puolueen jäsenten monia velvollisuuksia ja uhrauksia, joita heiltä odotettiin, mutta myös puolueen jäsenyyden suomia positiivisia tunteita ja merkityksiä. Eristäytyneestä puolueesta irrottautuminen oli henkisesti vaikeaa kommunistisen mentaliteetin ehdottomuuden vuoksi.

Eggen ja Voermanin esitelmistä käydyssä keskustelussa ihmeteltiin sitä, mikä piti ihmiset mukana liikkeessä ensi innostuksen jälkeen. Kummankin alustajan mukaan yhteisöön sosiaalistuminen ja identifioituminen Neuvostoliittoon olivat lojaalisuuden takeena. Sekä Hollannissa että Norjassa radikalismi oli vahvempaa tietyillä alueilla. Norjassa teollistuneet alueet ja liikkuvaa työvoimaa tarvitsevat seudut ja Hollannissa alueet, joilla oli anarkistisia ja syndikalistisia traditioita olivat liikkeen tyyssijoja. Keskusteltiin myös uskonnon ja radikalismin yhteyksistä. Hollannissa maolaisuus oli voimakkaampaa katolilaisilla alueilla. Saksassa kommunismi sai kannatusta enemmän protestanttisilla alueilla (protestanttisuus suosii sitä, että ihminen taistelee asemastaan). Egge toivoi maolaisuutta koskevan vertailevan tutkimuksen syntymistä.

Uuden Seelannin kommunistisen puolueen sosiaalisen perustan tutkiminen oli Kerry Taylorin aiheena (”The Social Basis of New Zealand Communism, 1921–1945”). Puolue perustettiin 1921. Puolueesta ei ole juuri tehty sosiaalista analyysia. Taylor osoittaa syitä tutkimuksen aukkoihin (mm. puuttuvat ja hajallaan olevat arkistot). Hän analysoi puolue-eliittiä koskevaa otosta osoittaakseen, keitä kommunistit olivat. Puolueen koostui 1920–1930-luvuilla muutamasta sadasta jäsenestä. Taylor tarkastelee puolueen jäsenten sukupuolijakaumaa, ammatillista ja alueellista taustaa ja kansallisuutta/etnistä taustaa.

Koska joissakin esitelmissä oli pääosassa biografinen lähestymistapa ja toisissa taas kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä vallinneet hierarkiset suhteet, esitellään muiden maiden liikkeitä, järjestöjä ja niiden edustajia eri teemojen kautta.

Kommunistien kollektiivinen ja yksilöllinen biografia

Kollektiivisten ja yksilöllisten elämäkertojen käyttäminen kommunismitutkimuksen lähestymistapana on aihe, josta konferenssiin kirjoitetut esitelmät toimivat hyvinä esimerkkeinä ja jota eräissä papereissa pohdittiin myös metodologiselta kannalta. Usein yksilöiden elämäkerrat myös “rikkovat” kollektiivisten elämäkertojen yleistävämpää otetta. Elämäkertatutkimus suo mahdollisuuden monien poliittisten “kipupisteiden” ja jännitteiden tutkimiseen, jotka koskevat esimerkiksi yksityisen ja poliittisen suhdetta, uskontoa, kansallista ja kansainvälistä, identiteettiä ja moraalia.

Biografinen lähestymistapa perinteisten tutkimusmenetelmien haastajana oli yhtenä teemana Allison Drewn esitelmässä ”Will the real Sidney Bunting please stand up? Constructing and contesting the identity of South African Communist S. P. Bunting.” Britannia, Etelä-Afrikka ja Venäjä kansallisen ja henkisen identiteettinsä kiintopisteinä Bunting toimi Etelä-Afrikan sosialistisen liikkeen ja mustien työläisten organisoijana. Kominternin vauhdittamana hänet kuitenkin erotettiin puolueesta. Hänen elämänvaiheensa ja kohtalonsa toimivat monien laajempien kysymysten käsittelyalustana.

Sama koskee muitakin Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen johtajien biografisia kuvauksia. Vladimir Shubin esitteli puolueen neljän pääsihteerin (Moses Kotane eli Malome, Moses Mabhida eli Baba, Joe Slovo eli JS ja Tembesile Hani eli Chris) vaiheita ja erityisesti heidän Moskova-suhteitaan esitelmässään ”SACP Leaders in Exile”. Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen ja Afrikkalaisen Kansalliskongressin (ANC) keskinäiset suhteet peilautuvat näiden henkilöiden kautta. Moskovan tuki Etelä-Afrikan kansalliselle vapautusliikkeelle kulki pitkälti heidän välityksellään. Liikkeen johtaminen maanalaisuudesta ja pakolaisina yhdistää pääsihteerien kohtaloita 1950-luvulta 1990-luvulle asti. Heidän elämäänsä sanelivat kansallisen ja kansainvälisen politiikan tapahtumat, mutta he olivat osaltaan myös vaikuttamassa niihin eteläisen Afrikan eri alueilla.

Britannian kommunistisen puolueen (BCP) suhteita Afrikkaan käsitteli Hakim Adi esitelmässään ”Forgotten Comrades – James Desmond Buckle and the African Marxists”. Puoluehistoria on pitkälti unohtanut tämän alueen, vaikka monet linkit yhdistävät puolueen varsinkin Britannian Länsi-Afrikassa sijainneiden siirtomaiden poliittisiin järjestöihin. Suhteita afrikkalaisiin luotiin myös monien kansainvälisten järjestöjen ja niiden julkaisemien lehtien välityksellä. BCP oli 1930-luvulla mukana perustamassa mm. Siirtomaainformaatiotoimistoa (Colonial Information Bureau). Toisen maailmansodan jälkeen yhteistyötä välittävien kansainvälisten ja länsiafrikkalaisten järjestöjen kirjo kasvoi. Britanniassa asuvia ja opiskelevia afrikkalaisia rekrytoitiin puolueeseen toiveena edistää kommunististen puolueiden perustamista Afrikkaan. Desmond Buckle oli Britannian kommunistisen puolueen ensimmäisiä afrikkalaisjäseniä ja hänen kauttaan tarkastelun kohteena ovat puolueen siirtomaa- ja Afrikka-komiteat ja monet muut kolonialismin vastaiseen taisteluun osallistuneet järjestöt.

Henkilöhistorian kautta on mahdollista nähdä, kuinka historian tulkinta voi olla poliittisen taistelun ytimessä. Tämän osoitti Sifiso Mxolisi Ndlovu esitelmässään, joka käsitteli Johannes Nkosin 1920-luvulla esittämää tulkintaa satakunta vuotta aiemmin eläneestä zulukuningas Dinganesta Etelä-Afrikassa (”Johannes Nkosi and the Communist Party of South Africa: Images of “Blood River” and King Dingane in the late 1920s–1930”). Afrikkalaiset työläiset vastustivat 1920-luvun lopulla valkoisten vallanpitäjien juhlapäiväksi julistamaa Dingaan-päivää, “Blood River” -taistelun muistopäivää, jota vietettiin buurijoukkojen kuningas Dingaanista saaman voiton kunniaksi. Päivään liittyi paljon symboliikkaa ja valkoisen isännyyden korostusta. Vastapainoksi afrikkalaiset työläiset ryhtyivät 1920-luvun lopulla Johannes Nkosin ja muiden ammattiyhdistys- ja kommunistijohtajien johdolla viettämään Dingaan-päivää vastakulttuurisena muistopäivänä, “vapautumisen” päivänä. Siihen liittyi passiivista vastarintaa, mielenosoituksia ja passien polttamista. Kuningas Dingane ja maakysymys nostettiin esiin näissä tilaisuuksissa. Nkosi jopa kutsui kuningas Dingaania kommunistiksi. Kysymys suhtautumisesta zulukuninkaisiin jakoi liikettä. Vuonna 1930 poliisit hakkasivat Nkosin kuoliaaksi tällaisen mielenosoituksen aikana.

Jonathan Grossman tulkitsi Etelä-Afrikan kahden viime vuosikymmenen poliittisen taistelun vaiheita yhden henkilön kautta (”Workers, Socialism and a Revolutionary: Struggle for a new South Africa”). Hän kuvasi vuonna 1994 ammutun vain 26-vuotiaana kuolleen toveri Bonganin poliittista toimintaa ja ajattelua oman tuntemuksensa, Bonganin lähipiirin kertomusten ja trotskilaisen järjestön dokumenttien perusteella. Grossmanin esitelmän teemoja olivat poliittinen kulttuuri ja sen muutokset kiihkeällä 1980-luvulla ja Bonganin ajatukset työläisyydestä. Grossman kritisoi nykyistä historiantulkintaa pyrkimyksistä vaieta Etelä-Afrikassa käydyn taistelun sosialistisista visioista.

Dainis Karepovsin esitelmä, ”The ’Besouchet Case’ or The Brazilian side of the ’Moscow’s trials’ all over the world”, käsitteli Espanjan sisällissotaan osallistuneen brasilialaisen sotilaan Alberto Bomilcar Besouchetin elämänkulkua ja muiden Getulio Vargasin diktatuurin aikana karkoitettujen ulkomaisten militanttien kohtaloa. Besouchet oli kommunistinen militantti, joka haavoittui marraskuussa 1935 kommunistisen kansannousun aikana ja osallistui ensimmäisenä brasilialaisena Kansainvälisen Prikaatin joukkoihin Espanjassa. Kun hän lähestyi Leon Trotskyn ja hänen kannattajiensa ajatusmaailmaa, Besouchet kidnapattiin ja murhattiin Neuvostoliiton turvallisuusjoukkojen määräyksestä.

USA:n kommunistinen puolue kriiseineen peilautuu Herbert Apthekerin elämäkerrallisessa kuvauksessa, jonka esitti Gary Murrell (”Herbert Aptheker’s Unity of Theory and Practice In the Communist Party, USA: On The Last Night, and During the First Two Decades”).

Kommunististen puolueiden jäsenistön kollektiiviset elämäkerrat olivat konferenssiesitelmien aiheina monesta eri näkökulmasta käsin. Wolfgang Weber (”Biographical and Prosopographical Aspects of Communist Life in the Austrian Provinces”) tarkasteli Itävallan kommunistisen liikkeen historiaa yhden kommunistiseen puolueeseen sitoutuneen työläisperheen vaiheiden kautta yhdistäen yksityisen elämän ja paikalliset tapahtumat kuvaamaan poliittista ja kulttuurista kirjoa, josta liike syntyi. Seudun työolot, katolilaisuus, työläisten arvot, ihmisten väliset verkostot ja vallanpitäjien suhtautuminen kommunisteihin tulevat esitellyiksi perheenjäsenten kollektiivisen biografian kautta.

Jean Vigreux ja Serge Wolikow käsittelivät esitelmässään ”French Communist Party secretaries: collective biography and individual biography” kommunistisen puolueen pääsihteeriyttä instituutiona ja pääsihteerin tehtäviä hoitaneita henkilöitä persoonina; heidän identiteettiään, toimintaansa, rooliaan ja persoonallisuuttaan. Heidän mukaansa pääsihteeri-instituutiolla oli monia eri vaiheita. 1920-luvulla toimenkuva kehittyi ja stabiloitui seuraavan vuosikymmenen aikana, seuraavassa vaiheessa tehtävä personalisoitui ja tapahtui symbolisen vallan keskittymistä. Pääsihteeri-instituutiosta tuli puolueen inkarnaatio; pääsihteeri edusti puoluetta ja oli siitä vastuussa kansallisesti ja kansainvälisesti. Venäläisen malli omaksuttiin tehtävän hoidossa. Pääsihteerin roolia on myös mystifikoitu; henkilön taustavoimina on kuitenkin ollut kollektiivinen sihteeristö. Kirjoittajat kävivät läpi Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeriyden kehitystä 1920-luvulta 1990-luvulle saakka ja pohtivat viran kantajien ominaisuuksia.

Ranskalaiset tutkijat Claude Pennetier ja Bernard Pudal eivät osallistuneet konferenssiin, mutta osanottajille jaettiin heidän esitelmänsä ”A Prosopographical Research in Progress Based on French Institutional Communist Autobiographies”. Heidän tutkimuskohteenaan on ollut kommunistiseen kulttuuriin tai pikemminkin “stalinismin kulttuuriin” kuulunut käytäntö, jossa omaelämäkerrat muodostuivat kontrollin välineiksi. “Institutionaalisten kommunististen omaelämäkertojen” löydyttyä avautuneiden arkistojen kätköistä sosiologinen ja historiallinen tutkimus voivat nyt entistä paremmin kohdistua “kommunistiseen ihmiseen”. Koska nämä institutionaaliset omaelämäkerrat ovat olleet monien konferenssin osanottajien lähdeaineistona, ovat Pennetierin ja Pudalin huomiot elämäkertakäytännön merkityksestä tärkeitä.

Pennetier ja Pudal korostavat, että kyseisenkaltaisen aineiston tutkiminen vaatii samanaikaisesti analyysimenetelmien arvioimista. Mahdollisuuksia on monia: poliittisten valinta- ja juurruttamisprosessien jäljittäminen, kaaderien kollektiivisen biografian tutkimus ja verkostojen analyysi. Omaelämäkerrat toimivat kommunistisessa liikkeessä kaaderien valinnan, urakehityksen ja kontrollin välineinä. Ranskalaistutkijoiden mukaan omaelämäkertojen perusteella voitiin mitata ja arvioida henkilöiden “poliittista pääomaa”8. Tämä tapahtui vertaamalla niitä “mallielämäkertaan” ideaalisine sosiaalisine ja poliittisine taustoineen.

Biografinen käytäntö sai alkunsa Neuvostoliitossa 1920-luvulla ja levisi bolshevisaation myötä muidenkin maiden kommunistisiin puolueisiin. Pennetierin ja Pudalin mukaan institutionaalisella kommunistisella omaelämäkerralla oli merkityksensä puoluekoneiston toiminnalle. Se oli samanaikaisesti institutionaalinen riitti, puolueen toimihenkilöksi pyrkivän curriculum vitae, osa henkilötiedostoa, jota voitiin käyttää puhdistuksissa, sosiologisen itsetarkkailun tähtihetki, suullinen tai kirjallinen toiminto, jossa sekoittuivat erityiset ja moninaiset itsemäärittelyn vivahteet ja instituution pitkä käsi.

Pennetier ja Pudal esittelevät paperissaan tutkimusohjelmaansa, jonka aineistona on yli 800 Ranskan kommunistisen puolueen jäsenen omaelämäkertaa 1930-luvulta.9 He ovat lähestyneet aineistoa kahdeksasta eri näkökulmasta ja pyrkineet samalla edistämään prosopografisia tutkimusmenetelmiä.

Keskusta–periferia: kommunistinen hierarkia kansainvälisestä paikalliseen

Eri maiden kommunistien suhteita ja puolueiden sisäistä hierarkiaa käsiteltiin useassakin alustuksessa. Tutkimalla historiaa myös “alhaalta” avautuu uusia näkökulmia.

Kominternin ja kansallisen kommunistisen puolueen suhteet olivat esillä Portugalin esimerkin valossa Carlos Cunhan esitelmässä (”’Portuguese of a Special Mould?’ The Portuguese Communist Party’s Early Communist International Years”). Vaikka Kominternin politiikka vaikuttikin muotoutumassa olevan kommunistisen puolueen yleisiin linjoihin 1920-luvulla, oli kansallinen tilanne työväenliikkeen eri suuntausten välisine kamppailuineen suuntaa-antava puolueen kehitykselle. Keskeistä oli irtisanoutuminen anarkismista ja syndikalismista. 1920-luvun kuluessa kansalliset piirteet saivat Portugalissa samoin kuin monissa muissakin maissa jäädä taka-alalle kommunistisen puolueen keskusteluissa. Toisaalta kansainväliset opit ideologisen puhtauden vaatimuksineen kiinteyttivät puoluetta ja auttoivat sitä säilymään valtiollisen repression aikana. Toisaalta boshevisaatio kutisti puoluetta ja esti sen taistelua sotilasdiktatuuria vastaan.

Hierarkia saattoi ilmetä Kominternin pyrkimyksenä ohjata ja valvoa yhden kansallisen puolueen toimintaa toisen maan puolueen välityksellä. Sheridan Johns tarkasteli esityksessään Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen ja Britannian kommunistisen puolueen suhteiden kehitystä 1920- ja 1930-luvuilla (”From Fraternal Solidarity to Comintern Hierarchy: the Changing Nature of Relationships between South African and British Communists”). Puolueiden jäsenten ensisijaisesti henkilökohtaiset siteet muuttuivat organisatorisiksi hierarkisiksi suhteiksi, joiden kautta Kominternin etelä-afrikkalaisiin kohdistuvaa valvontaa toteutettiin.

Etelä-Afrikan kommunistien suhteet Kominterniin olivat myös Apollon Davidsonin mielenkiinnon kohteena. Hänen esitelmänsä ”Africa, Africans and Africanists in the Comintern” valotti etelä-afrikkalaisten työväenjärjestöjen kehitystä valkoisten työläisten järjestöistä mustien organisaatioiksi. Samoihin aikoihin Komintern otti Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen entistä lujemmin kontrolliinsa. Tunnus riippumattomasta afrikkalaistasavallasta (independent Native republic) nousi vahvasti esiin 1920-luvun lopulla ja siitä käytiin kiistaa 1930-luvun puoliväliin saakka. Davidsonin mukaan tunnuksen asettaminen oli kuitenkin enemmän taktinen veto kansainvälisen kommunistisen liikkeen pyrkimyksissä. Vuosi 1931 oli käännekohta Etelä-Afrikan kommunistisen liikkeen ja Kominternin suhteissa. Riippumattomuustunnuksesta käydyt kiistat johtivat puolueesta erottamisiin ja karkoittivat muutenkin puolueen jäseniä. Fasismin vastaisen taistelun noustessa 1930-luvun puolivälissä keskeiseksi Komintern julisti riippumattoman afrikkalaistasavallan tunnuksen vääräksi. Pian myös afrikkalaiset kommunistit saivat osansa “suuresta terrorista”.

Kansainvälisen kommunistisen liikkeen painoarvo ja merkitys punnittiin kansallisissa puolueissa sisäisissä kamppailuissa puolueen linjasta. Aldo Agosti arvioi esitelmässään ”A Communist of a Special Mould: Umberto Terracini’s Opposition to the Cominform Turn in 1947” Italian kommunistisessa puolueessa syntyneitä ristiriitoja. Puolueen perustajajäseniin kuuluva Umberto Terracini oli jo aiemminkin joutunut erimielisyyksiin puolueensa kanssa, mutta 1947 tilanne kärjistyi jälleen. Kylmän sodan puhjettua kurinpalautus kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä suuntautui mm. Italian puolueeseen. Terracini antoi voimakasta palautetta kritiikistä ja aiheutti kiehuntaa puolueessa. “Terracinin tapaus” herätti keskustelua puoluekurin ja “puolue-etiikan” merkityksestä ja oli osaltaan suuntaamassa Italian kommunistisen puolueen linjaa.

Kansainvälisen hierarkian, kommunistisen puolueen sisäisen rakenteen ja paikallisten perinteiden merkitystä puolueen sisäisten ristiriitojen syntymiselle tarkasteli mm. Till Kössler (”Between Cadre Party and Social Milieux. The West German Communists, 1945–1960”). Länsi-Saksan kommunisteille puolue-eliitin ja jäsenten vuorovaikutus näyttäytyi monitahoisena suhteena. Itä-Saksan johtavan puolueen SED:n ohjaus länteen päin ilmeni Saksan kommunistisen puolueen (KPD) hierarkkisessa rakenteessa. Kaaderipuolueajattelu tuki hierarkiaa. Toisaalta KPD:n jäsenistön sosiaalinen tausta ja omat perinteet loivat jännitteitä puoluekulttuuriin. Kössler täsmentää argumentointiaan paikallisuuden ja poliittisten sukupolvien tarkastelulla.

Puoluejohdon ja jäsenten välisiä jännitteitä käsitteli myös Marcos Aurelio Santana (”The tension between leadership and the rank-and-file within the Brazilian Communist Party”). Hän tutki Brasilian kommunistisen puolueen poliittisen orientoitumisen muutosvaiheita vuosina 1945–1964, jolloin enimmäkseen illegaalina toiminut puolue ensimmäisessä vaiheessa radikalisoitui ja toisessa vaiheessa sopeutti toimintansa perustuslailliseen tilanteeseen. Pyrkiessään ohjaamaan ammattiyhdistysliikettä kommunistisen puolueen rivijäsenet joutuivat kohtaamaan puolueen johdon ja työläisten suunnasta tulevan paineen. Puolue joutui mukauttamaan linjaansa jäsenistön syndikalistisempiin käytöntöihin. Santana korostaa, että pelkkä puolueen virallisten asiakirjojen tarkastelu ja monoliittinen näkemys toiminnasta eivät riitä puoluehistorian ymmärtämiseen; puoluekulttuurissa puolue on sekä tuote että tuottaja.

Kommunistinen kulttuuri ja ideologia

Kommunistisen kulttuurin ja ideologian eri puolia sivuttiin kaikissa konferenssipapereissa, mutta eräissä esitelmissä ideologiaa koskevat kysymykset olivat huomion keskipisteessä. Stephen Hopkins tarkasteli esitelmässään ”French Communist Ideology and Democratic Centralism’: A Changing Organisation?” Ranskan kommunistisessa puolueessa 1970- ja 1980-luvuilla käytyä keskustelua demokraattisen sentralismin periaatteesta. Hopkins esitteli aluksi periaatteen tulkintaa puolueessa 1970-luvulla ja seurasi sitten demokraattisesta sentralismista poikkeamista kannattavien suuntausten kehitystä Ranskassa. Demokraattinen sentralismi, joka on kuulunut kommunististen puolueiden ideologiseen ytimeen 1920-luvulta lähtien, sai vastaansa puolueen intellektuellien ja uudistajien kritiikkiä useana aaltona. 1980-luku oli puolueen johdon ja uudistajien kilpalaulantaa, jossa puoluejohto otti kritiikkiä vastaan pienimmissä kysymyksissä ja uudistajat välttivät ryhmäkuntien muodostamista. 1980-luvun loppupuolella osa uudistajista siirtyi puolueen ulkopuolelle. Kansainvälisen kommunismin mureneminen 1990-luvun vaihteessa vauhditti muutoksia ja demokraattisen sentralismin periaatteesta luovuttiin puolueen 28. kongressissa.

***

 

Joni Krekola: Matkaraportti Manchesterista 2001

Seuraavat suomenkieliset lyhennelmät on laadittu konferenssissa esitettyjen papereiden pohjalta. Valitsin eniten itseäni kiinnostavat esitelmät (joista kaikkien käsittelyä en paikan päällä ehtinyt seuraamaan), luin paperit ja kirjoitin alleviivausteni perusteella lyhennelmät. Mahdolliset käännösvirheet ja väärinkäsitykset otan luonnollisesti vastuulleni. Olen pyrkinyt tuomaan ilmi lukijalle, mikäli lyhennelmät sisältävät omia johtopäätöksiäni, vertailua tai lisäyksiä alkuperäiseen tekstiin. Kaikki paperit liittyvät enemmän tai vähemmän koulutus- ja kasvatuskysymyksiin kommunistisessa liikkeessä.

Esitellyt paperit:

Irina Filatova (University of Durban-Westville, South-Africa): ”Africans at the Communist University of Eastern Toilers: people and frameworks”
John Halstead (University of Sheffield) and Barry McLoughlin (Dokumentations Archiv des Österreichischen Widerstandes): ”British Students at the International Lenin School, Moscow, 1926-37: a biographical approach”
Marja Kivisaari (University of Portsmouth): ”Communists are not born, they are made: the political education system of the French Communist Party (PCF) as a mechanism for reinforcing the party leadership authority and power”
Carsten Krinn (University of Tübingen): ”Claim and reality of the political schooling work of the Communist Party of Germany (KPD) during the Weimar Republic”
Kevin Morgan (University of Manchester): ”A family party? Some genealogical reflections on the CPGB”
Jon Olafsson (University of Iceland): ”Communist discourse”
Margreet Schrevel (International Institut of Social History): ”A Dutch mix of Scouts and Pioneers: the Uilenspiegelclub children, 1953-1964”

Marja Kivisaari (University of Portsmouth): ”Communists are not born, they are made: the political education system of the French Communist Party (PCF) as a mechanism for reinforcing the party leadership authority and power”

Marja Kivisaari väitteli viime vuonna Portsmouthin yliopistossa. Väitöskirjaan perustuva seminaaripaperi käsittelee Ranskan kommunistipuolueen (PCF) kaaderikoulutuksen vaikutusta uudentyyppisen puolueen muotoutumiseen ja sen johdon auktoriteetin vahvistumiseen. Kivisaari väittää, että puolueen organisaatioperiaatteen, demokraattisen sentralismin taitava toteuttaminen ja ideologisesti sopivien puoluetyöntekijöiden jatkuva uusintaminen säilyttivät vallan konservatiivisen puoluejohdon käsissä 1980-luvulle asti.

Puoluekoulutus
PCF syntyi 1920, kun Ranskan sosialistipuolueen enemmistö liittyi Kominterniin. Ensimmäiset puoluekoulut aloittivat Ranskassa Kominternin käynnistämän bolshevisointiprosessin myötä, mutta tärkein koulutusväylä 1930-luvun puoliväliin saakka oli Moskovan kansainvälinen Lenin-koulu.

PCF:stä tuli massapuolue Kominternin siirryttyä kansanrintamataktiikkaan 1935. Jäsenmäärä kolminkertaistui (319 000) vuoteen 1938 mennessä. Omassa maassa pyrittiin kouluttamaan puoluetyöntekijöitä perus-, alue- ja keskustasoilla. Samaan aikaan puolueen johtoon noussut Mauriz Thores ymmärsi ”totaalisen” puoluekoulutuksen merkityksen työläispohjaisen massan kiinnittämiseen puolueen kontrolliin.

Puolueen jäsenmäärä nousi 800 000:een sodan jälkeen, eikä monilla uusilla jäsenillä ollut teoreettista koulutusta saatikka käytännön kokemusta puoluetyöstä. Miehityskaudella koko hyvin käynnistynyt koulutussysteemi oli romahtanut ja uusista puoluetyöntekijöistä oli nyt huutava pula. 1950-luvulle tultaessa kolmiportainen koulutusjärjestelmä oli jälleen toiminnassa. Opetussisällöt ryhmittyivät ajankohtaisten teemojen ympärille, jotka heijastelivat poliittisten olosuhteiden muutoksia Ranskassa ja Neuvostoliitossa.

Heti sodan jälkeen PCF:n kannatus oli huipussaan. Kylmän sodan jaettua maailman blokkeihin kommunistit eristettiin valtavirran politiikasta omaksi vastakulttuurikseen, jonka ylläpidolle koulutusjärjestelmä oli tärkeää. Koulutus Moskovassa käynnistyi uudelleen 1950-luvulla, ja puoluekoulussa opiskeltiin etuoikeutetuissa olosuhteissa mutta eristettynä tavallisesta neuvostoelämästä. Useimmat opiskelijat pysyivät uskollisina ihanteilleen reaalisosialismin kohdattuaankin.

1960-luku toi uudistumisen ja yhteistyön mahdollisuuksia Ranskankin kommunistipuolueeseen. Ne heijastuivat opintosisältöihin ja sallivat aiempaa vapaampaa keskustelua. Reformit laitettiin pian jäihin ja puolue palasi eristyksiin. Työväenluokan keskiluokkaistuminen ja parantuneet opiskelumahdollisuudet näkyivät kuitenkin kritiikkinä puoluekoulutuksen ”yksinkertaistettuja” malleja ja metodeja kohtaan. Kehitys oli ristiriidassa puoluejohdon työväenluokkaan takertumisen kanssa, jota tukemaan koko opiskelusysteemi oli kehitetty. Muuttumattomuus koitui puolueen kohtaloksi 1980-luvulla. Kun johto pysyi konservatiiveilla, ei koulutustakaan voitu muuttaa, minkä seurauksena oli pitkään kestäneen joukkokannatuksen hiipuminen viimeistään Neuvostoliiton romahdukseen.

Demokraattinen sentralismi
Demokraattinen sentralismi oli PCF:n ideologisen ja poliittisen yhtenäisyyden ehto. Virallisesti sillä tarkoitettiin vapaaseen keskusteluun perustuvia enemmistöpäätöksiä puolueen kaikilla tasoilla, puoluefraktioiden karsimista, demokraattisia vaaleja puolue-elimien valinnassa, kollektiivista johtoa, sitoutumista ylempien puolue-elimien päätöksiin sekä joka tasolla jatkuvasti harjoitettavaa kritiikkiä ja itsekritiikkiä.

Näin teoriassa. Käytännössä vaihtuva puoluejohto kirjoitti valmiiksi puoluekongressien asiakirjat, jotka politbyroo kumileimasi. Puoluejohto kontrolloi pää-äänenkannattaja L’Humanitéssa käytävää vapaata keskustelua ja vertikaalisen puoluerakenteen takia tiesi puolueen sisäiset asiat pilkulleen. Lisäksi puoluejohdolla oli käytettävissään palkallisten puoluetyöntekijöiden armeija, joka oli uhrannut elämänsä puolueelle ja kouluttautunut sen johdolla työläisestä täysipäiväiseksi toimitsijaksi. Demokraattisen sijasta voisi puhua aristokraattisesta sentralismista, jonka rakenteissa ei ollut muutoksen mentäviä aukkoja.

Kivisaari nostaa käytännössä epädemokraattisen järjestelmän tukipylväiksi puoluekoulutettujen toimitsijoiden ja aktivistien ryhmän. Kommunistinen teoria ja ideologia oli puolueen koossapitävä voima, jota oli jatkuvasti ylläpidettävä ja vahvistettava.

Sosialisaatiosta puoluekoulutukseen
Länsimaissa laillisesti toimivat kommunistipuolueet joutuivat kamppailemaan yhteiskuntiensa hegemonisia diskursseja vastaan ja kehittämään siihen tarkoitukseen omat ala- ja vastakulttuurit. Puolueeseen liittyminen oli tavallisesti pitemmän luokkasosialisaation luonnollinen seuraus. Länsimaissa kommunistit houkuttelivat riveihinsä väkeä luokkarakenteen alaportaalta. Työläisille toiminta puolueessa kompensoi sosiaalisia, koulutuksellisia ja kulttuurisia puutteita. PCF pyrki myös integroimaan intellektuelleja työväenluokan rinnalle mutta edellytti, että heidän luova panoksensa pysyi virallisen puoluelinjan raameissa. Hyvällä kommunistijohtajalla oli ”riittävästi älyä ohjeiden noudattamiseen mutta ei tarpeeksi niiden kyseenalaistamiseen”.

Kommunistien pedagogian avainsana oli jatkuvuus. Kunnon kommunisti opiskeli jatkuvasti ja antoi arvoa opiskelumahdollisuudelle. Teorian ja käytännön yhdistämisen pyrkimys edellytti puolue-elämän ja opiskelun yhteensovittamista. Puoluekoulut olivat osa kaaderien muokkausprosessia, tavallaan sen lopullinen sinetöinti ”ammattivallankumouksellisuuteen”. Koulutus ei ollut vapaaehtoista sanan perinteisessä merkityksessä, mutta yleensä puolueen ehdotukseen suostuttiin mutinoitta. Tarjottu koulutus koettiin velvollisuudeksi, kunnialliseksi ja vastuulliseksi tehtäväksi, jonka vaikutus puolueuraan oli ilmeinen mutta vaiettu tosiasia.

Puoluekoulutuksesta oli hyötyä, jota siitä kieltäytyvä ei saanut. Taustaltaan työväenluokkaiset siirtyivät tuotannollisesta työstä intelligenssin alueelle, jossa keskityttiin lukemaan, kirjoittamaan, keskustelemaan ja valistamaan muita. Palkattu puoluetoimitsija antoi materiaalisen toimeentulon vastalahjana puolueelle lojaalisuutensa. Massapuolueessa suurin osa koulutetuista sai opintojensa suorittamisesta kuitenkin vain symbolista pääomaa, mainetta ja kunniaa puoluejäsenenä.

Koulutusjärjestelmän päämääränä oli asteittain mukauttaa puolueen normit jäsenten omiksi. Opiskelijan ylpeys ja identiteetti rakennettiin perustumaan kommunistien historian, sankareiden ja traditioiden varaan. Tunteenomainen kytkentä neuvostotovereihin ja koko kommunistiseen internationaaliin sai vahvistusta myös populaarikulttuurin keinoin. Jopa kahden vuoden pituinen opiskelujakso Neuvostoliitossa oli varmasti ”totaalinen koulukokemus”, jonka aineelliset puitteet olivat kuitenkin II maailmansodan jälkeen kunnossa. Eristyneisyys neuvostoyhteiskunnasta voidaan tulkita kommunistisen vastayhteisöllisyyden simulaatioksi, josta monella jäi elämän pituisia kontakteja.

Puoluejäsenten poliittinen sosialisaatio oli kokonaisvaltainen oppimiskokemus, joka huipentui valituimman joukon kouluttamiseen Moskovassa. Panostuksen tuloksena oli suljettu, kurinalainen, mekanisoitu ja monoliittinen puolueorganisaatio, joka muistutti armeijaa. Puolueen kontrollimenetelmät olivat kuitenkin mukautuvaisia ja tehokkaita, koska ne perustuivat mielen eivätkä kehon hallintaan. PCF:n koulutusjärjestelmän idea oli juuri heterogeenisen aktivistijoukon muuttamisessa yhtenäiseksi poliittiseksi voimaksi.

Jon Olafsson (University of Iceland): ”Communist discourse”

Jon Olafsonin seminaaripaperissa vasta esiteltiin ajatuksia, joita hän lupautui vielä kehittelemään tarkemmin lopullisessa versiossaan. Hänen näkemyksensä perustuvat Stephen Kotkinin, Hannah Arendtin ja Charles Piercen teoksiin. Tarkoituksena on hahmottaa erityistä kommunistista diskurssia 1920-luvulta Stalinin kuoleman ulottuvalla jaksolla. Sen jälkeen kielenkäyttö ei enää erottunut niin selvästi länsimaisesta liberaalista traditiosta.

Kommunistisella diskurssilla Olafsson tarkoittaa kommunistisen liikkeen ja neuvostoviranomaisten tuottamia käsitteellisiä kehyksiä, oikeutuksen mittapuita (standard of justification), arvoja, kategorioita ja metaforia, jotka ovat luettavissa teksteinä. Hän tarkastelee liikkeen sisäistä kontekstia, joka ottaa muotoilut annettuina niitä kyseenalaistamatta.

Moskovan Lenin-koululla ja Vähemmistökansallisuuksien yliopistolla oli ratkaiseva rooli kommunistisen diskurssin luomisessa ja ylläpidossa. Usein vallankumous- ja vakoilukouluina pidetyillä oppilaitoksilla oli pitkäkestoisempi vaikutus puhetavan ja ongelmien ratkaisumallien opettajana. Koulutuksen päämääränä oli toimitsija, joka kykeni tekemään oman maansa poliittisessa joukkotaistelussa itsenäisesti Kominternin määrittelemän puoluelinjan mukaisia ratkaisuja.

Olafsson keskittyy islantilaisten kommunistien Moskovan kouluissa tuottamiin teksteihin. Päähuomio on keski- ja alatason toimitsijoissa, jotka kouluissa joutuivat soveltamaan oppimaansa diskurssia käytännön harjoituksissa. Maan kommunistinen liike on diskurssin muodostukselle sopiva esimerkki, koska koko liike oli muotoutunut Komintern-kytkennän kautta, suhteellisen suuri joukko nuoria islantilaisia lähetettiin opiskelemaan Moskovaan eikä puolueessa ollut sisäisiä jännitteitä, se hyväksyi yleensä Kominternin linjan.

Tutkimuksessa on viime aikoina puhuttu paljon siitä, miten neuvostoviranomaiset pitivät maansa kontrollissaan. Samaa tulisi pohtia kansainvälisessä kommunistisessa liikkeessä, mihin diskurssianalyysi on oiva keino. Olafsson nostaa esiin kommunismin myötäjuoksijat, jotka koettivat kääntää kommunistisen todellisuuden länsimaisille liberaaleille hyväksyttävään muotoon. He purkivat kommunistisen diskurssin ja maksimoivat havaitsemansa koulutuksen ja tuotannon modernisaation edut. Diskurssin ylläpito ratkaisevaa kansainvälisen kommunistiyhteisön hengissä pysymiselle. Puhetavan vaaliminen ei ollut helppoa etenkään länsimaissa. Monet kommunistien suunnanmuutokset Kominternin kaudella ovat selitettävissä pikemminkin oman diskurssin vahvistamisella kuin poliittisen strategian tarkistamisen tarpeella.

Seminaarikeskustelussa Olafssonin näkemyksistä etenkin Hannah Arendin totalitarismiteorioiden käyttö herätti yleisössä keskustelua. Nämäkin ajatukset ovat vielä itse paperissa hyvin viitteellisesti muotoiltuja ja siksi alttiita väärinkäsityksille.

John Halstead (University of Sheffield) and Barry McLoughlin (Dokumentations Archiv des Österreichischen Widerstandes):
”British Students at the International Lenin School, Moscow, 1926–37: a biographical approach”

Halstead ja McLoughlin lähtevät liikkeelle yleisestä kysymyksestä, ovatko historian ja elämänkerran kirjoittaminen toisensa poissulkevia kategorioita. Heidän mukaansa eivät, kunhan eri lähestymistapoihin sovelletaan lajityypin omia metodeja. Elämäkerran ja kollektiivisen biografian kirjoittajat joutuvat pohtimaan, kuinka paljon tutkimuksen kohteisiin vaikuttavat sisäiset, psykologiset tekijät ja toisaalta ulkoiset muutokset. Seminaaripaperin peruskysymykseksi täsmentyy: miten ulkoiset ja sisäiset tekijät ilmenevät Ison-Britannian kommunistipuolueen (CPGB) Lenin-kouluun lähettämien opiskelijakohorttien elämäkerroissa?

Britit Lenin-koulussa
CPGB nuorisojärjestöineen lähetti vuosina 1926–37 Moskovan Lenin-kouluun 160 opiskelijaa, joista 14 on yhä tunnistamatta. Joukossa oli 22 naista (14.5%), mutta valtaosa opiskelijoista oli naimattomia miehiä. Opiskelija-aines oli määrällisesti ja laadullisesti huipussaan 1930-luvun taitteessa ja hiipui tasaisesti vuoteen 1935, jolloin aloitti viimeinen kymmenen britin kurssi. Puolueen paikalliselimet olivat haluttomia lähettämään parhaita kaadereitaan matkaan. Komintern ilmoitti maaliskuussa 1936 lakkauttavansa brittiopiskelijoiden kiintiön. Opettajista oli pulaa, ja puolueopiskelu oli tarkoitus keskittää CPGB:n omaan keskuspuoluekouluun Englantiin.

Paperissa selvitetään brittiopiskelijoiden alueellista ja ammatillista taustaa, jonka yksityiskohtiin en tässä esityksessä puutu. Sekä radikaalista vasemmistotraditiostaan tunnetut teollisuuspaikkakunnat että ammattiryhmät ovat otoksessa vahvasti edustettuina. Koneenrakennus (engineering) on kaivostyöläisyyden ohella yleisin ammattiryhmä, vaikka sitä ei tavallisesti pidetä vastaavana proletariaatin etujoukkona. Useilla Lenin-kouluun päätyneillä oli kokemusta aktiivisesta joukkotoiminnasta kotipaikkakunnallaan, usein myös laittomuuteen kallistuvaa. Kokemus teollisuustyöstä ja sen sosiaalisesta ympäristöstä oli Lenin-kouluun päätymisen avaintekijä, jota tukivat henkilökohtainen taisteluvalmius ja turhautuminen perhe- ja ystäväpiireihin.

Britit matkustivat Moskovaan, jos eivät salaa niin ainakin vaivihkaa (discretion). Lenin-koulussa heidän liikkumistaan kouluajan ulkopuolella tai yhteydenottojaan kotiin ei alun perin rajoitettu. Salailukäytäntö käynnistyi neuvostopuoluekouluissa 1930, ja seuraavana vuonna Lenin-koulua varten laadittiin omat konspiraatiosäännöt.

Brittiopiskelijat eivät aina olleet Lenin-koulun mallioppilaita. Kominternin VII kongressin yhteydessä 1935 järjestettiin tilaisuus, jossa käsiteltiin asennoitumisvaikeuksia koulun varsinaisiin tarkoitusperiin. Koulun puolelta kritisoitiin CPGB:n panosta brittiopiskelijoiden valintaan. Matkaan oli lähetetty individualisteja, työläisaristokratian ja porvarillisen kulttuurin edustajia. Puolueen edustaja oli puolestaan havainnut koulusta valmistuneiden keskuudessa eristyneisyyttä ja haluttomuutta jatkaa toimintaa kotimaassa. Toisaalta Lenin-koulusta heikoin arvosanoin valmistuneet saattoivat jälleen menestyä lupaavasti paikallisessa puoluetyössä. Opettajien näkökulmasta katsoen koulun johto ei tarpeeksi huomioinut opiskelijoiden matalaa koulutustasoa. Liian monien asennoituminen vielä kotiin lähetettäessä oli luvattoman epämarxilainen.

Opiskelijoiden arvioiminen epätyydyttäviksi saattoi johtua toiminnasta koulussa tai kotimatkalla. Niiden, jotka ovat häipyneet tutkijoidenkin ulottumattomiin, voidaan tulkita jättäneen puolueen. Tyytymättömyyden voidaan olettaa johtuneen mm. valmistautumattomuudesta koulutukseen ja tottumattomuudesta akateemisen opiskelun vaatimuksiin, opetuksen tasosta sekä kulttuurisesta sopeutumattomuudesta neuvosto-olosuhteisiin. Kollektivisointikampanjan kohtaaminen käytännössä aiheutti joillekin sieluntuskia, toiset taas saivat kärsiä solmittuaan suhteen paikallisen naisen kanssa. Muutamat epätyydyttävät brittiopiskelijat lähetettiin oppimaan neuvostoproletariaatilta, ns. tuotannolliseen työhön tehtaisiin tai kolhooseille.

Opiskelussa menestymisen taustalta on löydettävissä kokemusta aikaisemmasta puoluetyöstä, joukkotyöstä teollisuuspaikkakunnilla, aikuiskoulutuksesta sekä tietysti luontaista lahjakkuutta.

Mitä opiskelijoille tapahtui Lenin-koulun jälkeen? CPGB:n johdossa oli vahvin ex-opiskelijaedustus kaudella 1929–35, mistä voi päätellä, että opiskelijakiintiön suuruus korreloi suoraan johtopaikoilla. Vuonna 1949 enää kaksi ex-opiskelijaa kuului puoluejohtoon. Valtaosa sijoittui piiritason toimitsijoiksi puolueeseen, ammattiyhdistysliikkeeseen tai työttömien toimintaan. Huomattava osa päätyi myös Espanjan sisällissodan kansainvälisten prikaatien poliittisiksi komissaareiksi.

Näiden tavallaan hyväksyttävien sijoittumisten ohessa Halstead ja McLoughlin käsittelevät muihin osuuksiin verrattuna suhteettomalla tarkkuudella brittiopiskelijoiden ajautumista neuvostotiedustelun palvelukseen. Rekrytointi hämärähommiin tapahtui luontevasti Moskovassa. Vieraan vallan palvelu oli ristiriidassa CPGB:n intressien kanssa, koska puolueen jäsenen paljastuminen vakoilijaksi mustasi sen muutenkin huonoa mainetta. Puoluejohto menetti kuitenkin tilanteen hallinnan jo siinä vaiheessa, kun opiskelijat suostuivat mukaan tiedustelijakoulutukseen.

Brittiopiskelijoista olivat kiinnostuneet turvallisuuspoliisi OGPU-NKVD:n ulkomaanosasto, sotilastiedustelu GRU sekä Kominternin kansainvälinen tiedotusorganisaatio OMS, joka rekrytoi brittipassin haltijoita kuriireiksi ja radio-operaattoreiksi. Fasisminvastaisen toiminnan ja muun Neuvostoliiton hyväksi tapahtuneen salaisen toiminnan väliseen sameaan veteen on toisinaan vaikea piirtää viivaa. Joka tapauksessa selviä vakoilutapauksia löytyy ja tuomioita annettiin. Brittien vastavakoilu oli onnistunut soluttamaan tiedottajiaan CPGB:n johtoon.

Kominternin linjanmuutos kansanrintamaan 1935 muutti sen yhteyksiä kansallisiin kommunistipuolueisiin, jotka saivat lisää liikkumatilaa ja suoran kommunikaatioyhteyden Moskovaan entisten Kominternin lähettämien asiamiesten sijaan. Yhteydenpidosta vastaava OMS erikoiskoulutti Moskovassa 50–75 opiskelijaa vuonna 1935, ja seuraavan vuoden kurssille lähetettiin kolme brittiä. Tiedot sekä henkilöistä että koulutuksesta ovat vielä tässä vaiheessa kovin sirpaleisia. Brittien rekrytointi neuvostovakoilun palvelukseen oli luontevaa, koska brittipassin haltijan oli helppo ylittää eurooppalaisia rajoja.

CPGB puolestaan hyödynsi melko varautuneesti Kominternin tarjoamia yhteistyön mahdollisuuksia. Moskovan opiskelua kritisoitiin niin opiskelijoiden kuin puoluejohtajienkin taholta. Kriittisyyttä stalinismin ideologisia normeja kohtaan oli havaittavissa jopa Kominternissä työskentelevien brittien keskuudessa.

Irina Filatova (University of Durban-Westville, South-Africa): ”Africans at the Communist University of Eastern Toilers: people and frameworks”

Idän työtätekevien kommunistinen yliopisto (KUTV) oli Kominternin ylläpitämä kansainvälinen oppilaitos, joka koulutti idän (Aasian) kansallisuuksien lisäksi enemmistön Moskovaan lähetetyistä afrikkalaisista. Sen tavoitteena oli ”valmistaa idän kansallisuuksien työtätekevien joukosta korkeatasoisia puoluetoimitsijoita, jotka kykenisivät hyödyntämään marxismi-leninismin metodeja vallankumoukselliseen taisteluun ja sosialismin rakentamiseen”

Filatova kysyy seminaaripaperissaan, mikä todellisuus löytyy virallisten muotoilujen takaa ja mikä koulun merkitys lopulta oli. Hän keskittyy afrikkalaisiin, joita KUTV:ssa oli vain muutamia tusinoita useiden satojen aasialaisten rinnalla. Moskovassa afrikkalaiset olivat ulkomaalaisten opiskelijoiden ulkoisesti erottuvin ryhmä.

KUTV perustettiin 1921 ja pian myös afrikkalaiset saivat oman sektorinsa. Esimerkiksi Lenin-koulusta KUTV erosi siinä, että sen alaisuuteen perustettiin 1927oma tutkimusinstituutti kirjastoineen ja alueellisine osastoineen sekä tieteellinen aikakauskirja (Revolutionary East). Sekä koulu että tutkimusyksiköt lakkautettiin terrorin vuonna 1937.

Pääsyvaatimukset KUTV:iin, kuten muihinkin Kominternin oppilaitoksiin, olivat tiukat. Puoluejäsenyyden lisäksi edellytettiin peruskoulutusta, hyvää terveyttä sekä mahdollista eurooppalaisen kielen taitoa. Todellisuus oli kuitenkin teoriaa karumpaa: lukutaidon heikkous oli yleinen ongelma eikä puoluejäsenyyskään ollut itsestään selvä. Konspiraaatio kiristyi KUTV:ssakin 30-luvun taitteessa, mutta sääntöjä rikottiin jatkuvasti, koska ne eivät olleet realistiset. Opiskelijoiden liikkuminen herätti huomiota, kun oppilaitos ja instituutti olivat kävelymatkan päässä toisistaan. Eksyessä saatettiin suoraan ilmoittaa koulun osoite kadunmiehelle.

KUTV:n oppisisällöistä esimerkkinä oleva 1935–36 lista eroaa Lenin-koulun vastaavasta lähinnä siinä, että mukana on johdantokurssi sekä yleissivistäviä aineita kuten maantietoa ja aritmetiikkaa. Erikoiskurssia, jolla opeteltiin maanalaisen toiminnan perusteita, ei ilmeisesti järjestetty kaikille. Sotilastekniikan kurssi ampumisharjoituksineen järjestettiin samoin vain valitulle joukolle.

Opetuksen kipeimpänä ongelmana oli se, että opettajista vain harvat tunsivat realiteetteja, joihin valmistuvat opiskelijat lähetettiin. Maidentuntemus oli heikkoa eivätkä opiskelijat välttämättä ymmärtäneet mitään opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa myös kieliongelma. Jos tarkastelee pelkästään käytettyjä opetusmateriaaleja, KUTV:n opetuksen paljas päämäärä näyttää olevan poliittinen indoktrinaatio. Filatova huomauttaa kuitenkin, että Leninin ideat koulutuksen ja kommunistisen tietoisuuden yhteydestä elivät vielä 1930-luvun alussa. Keskustelu oli mahdollista puoluelinjan puitteissa, eikä Stalinin ajan anti-intellektuelli kaaderityyppi ollut täysin dominoiva.

Afrikan tutkimuksen saralla KUTV:n voidaan katsoa olevan jopa edelläkävijä. Afrikkalaisten ulottuvilla oleva tutkimuslaitos tuotti ja julkaisi opiskelijoidenkin tutkimusta, jossa ajalle tyypillisen kolonialistisen näkökulman ohessa käsiteltiin anti-imperialistisia liikkeitä, proletariaattia, lapsityötä, ravintoa, asumista jne. sosiaalihistoriallisia teemoja. Lisäksi yritettiin kirjoittaa koko Afrikan mantereen historiaa afrikkalaisesta näkökulmasta. Vastaavaa tutkimusta ryhdyttiin muualla harrastamaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin KUTV:n aikaansaannokset toki olivat jo vanhentuneita. Yksityiskohta ei voi olla täysin merkityksetön, kun mietitään Neuvostoliiton vetovoimaa kolonialismista vapautuvissa maissa II maailmansodan jälkeen. Komintern oli toki Eurooppa-keskeinen organisaatio, mutta se ainakin yritti ottaa muunkin maailman vakavasti.

KUTV:ia ja sen tutkimuslaitoksia on silti turha idealisoida: useimmat afrikkalaiset opiskelijat tyytyivät opettelemaan marxismi-leninismin pyhiä kirjoituksia ulkoa. Varsinaisen opiskelun ulkopuolella opiskelijat tutustuivat säännöistä huolimatta innokkaasti outoon ympäristöön. Kontrolloitujen tutustumiskäyntien ja kulttuurivierailuiden lisäksi oli epävirallisempaa toimintaa, josta Filatova nostaa esiin varsin kyynisen esimerkin. Koulun lähistöllä olevassa naistekstiilityöläisten asuntolassa oli opiskelijoiden käyttöön annettu, gramofonilla varustettu juhlahuone. Avioliiton solmimista paikallisen kanssa ei sallittu eikä naisten annettu pitää satunnaissuhteista syntyneitä jälkeläisiä, jotka lähetettiin Moskovan ulkopuolelle lastenkotiin. Opiskelijat myös juopottelivat ja tappelivat – kuten asiaan kuuluu.

Muita ongelmia aiheutti kehno ruoka, riittämätön vaatetus, rahanpuute ja tietenkin asuntolan saniteettitilojen ala-arvoisuus. Opiskelijat kuitenkin tiedostivat etuoikeutetun asemansa paikallisiin verrattuna, mikä saattoi vähentää sosialismia kohtaan tunnettua innostusta. Afrikkalaisten kohtelussa oli myös havaittavissa piilorasismia. Teatteri-esitysten karikatyyriset afrikkalaishahmot, sormella osoittelu kaduilla ja silkka tietämättömyys olivat silti aika kevyitä syytöksiä. Koulun johto vastasi niihin ilmoittamalla, että neuvostoyhteiskunnassa ei ollut luokkaperustetta rasismille. Vaikka puutteita siis havaittiin ja opiskelijoiden idealismi karisi, useimmat olivat kuitenkin Moskovassa oppimassa sosialismin vahvuuksista.

KUTV koulutti muiden puoluekoulujen lailla tulevaisuuden johtajia – opiskelijat olivat itse tutkimuksen kohteina. Filatova korostaa ”huippusalaisten” henkilöarvioiden, karakteristiikkojen, merkitystä opiskelijoiden sijoittumiselle ja myöhemmille vaiheille. Itse näen prosessin rutiininomaisempana neuvostotapana, joka levisi sieltä muiden kommunistipuolueiden kontrollin välineeksi.

Enemmistö KUTV:n afrikkalaisopiskelijoista oli ja pysyi uskollisina kommunisteina Kominternin linjoilla. Johtaviin asemiin omissa maissaan noustessaan heillä oli myös vaikutusvaltaa. Koulutukseen kriittisesti suhtautuvatkin näkivät siinä joitakin myönteisiä puolia: se oli useimmille ainoa systemaattinen koulutusjakso, ainakin intensiivinen sellainen, joskus jopa innovatiivinen. Opiskelijat tapasivat rajoitteista huolimatta paljon ulkomaalaisia ja pääsivät vaihtamaan näkemyksiään. Ehkä tärkeintä jatkon kannalta oli se, että heitä kohdeltiin Moskovassa tulevina johtajina ja he saivat johtamiskoulutusta. Tämä vahvisti itsetuntoa ja opetti ”ajattelemaan poliittisesti”. Opetus oli kuitenkin hyvin dogmaattista, Jomo Kenyattan mukaan Kominternin yliopistoissa ei opittu ajattelemaan vaan tulkitsemaan ilmiöitä tietyllä, kunkin hetkisen puoluelinjan määrittämällä tavalla. Tässä mielessä koulutus rinnastuu pappisseminaariin.

Filatova tulkitsee myös itse koulutuksen ja siihen liitetyt käytännön jaksot kokonaisvaltaiseksi, holistiseksi oppimiseksi, millaista ei ollut noihin aikoihin missään muualla saatavissa. Kieltämättä oppilaille annetut soveltamistehtävät vastaavat nykyisiä interaktiivisuuden ideoita.

Carsten Krinn: (University of Tübingen): ”Claim and reality of the political schooling work of the Communist Party of Germany (KPD) during the Weimar Republic”

Johdattaessaan lukijaa aiheeseensa Krinn väittää, että puoluekoulutuksen historiaa ei Saksassakaan ole vielä tutkittu läpikotaisin. Perinteinen käsitys Weimarin Saksan kommunistipuolueen (KPD) kurinalaisen stalinistisesta luonteesta on viime vuosien tutkimuksissa kyseenalaistettu. Tämä on osa laajempaa kulttuurista paradigman muutosta, jossa monoliittinen ja hierarkkinen, ylhäältä johdettu puolue kuuliaisine kaadereineen on alettu nähdä ruohonjuurinäkökulmasta monimuotoisempana ja itsenäisempänä liikkeenä.

Saksalaisen työväenkoulutuksen historia alkaa 1800-luvun teollistuvista kaupunkiyhteisöistä, joissa porvaristo pyrki omilla ehdoillaan sivistämään hahmottuvaa proletariaattia. Pian työläiset ottivat ohjat omiin käsiinsä ja organisoivat itseopiskelua pienyhteisöissä. Sosialidemokraattinen puolue hajosi II internationaalin mukana I maailmansodan alettua, mutta eripura konkretisoitui vasta vasemmistosiiven liityttyä Kominterniin ja perustettua KPD:n.

Krinn korostaa KPD:n koulutuspolitiikan jatkuvuutta, joka pyrki vastaamaan uuden puolueen koulutettujen kaaderien valtavaan kysyntään. Alkuvaiheen tärkeimpiä nimiä olivat mm. suomalaisillekin tutut Rosa Luxemburg, Wilhelm Pieck ja Anton Pannekoek. Useimmilla heistä oli akateeminen tausta, jopa tohtorintutkinto. Krinnin metodina on nostaa tästä propagandistien joukosta seitsemän henkilöä tarkemman tutkimuksen kohteeksi. Seminaaripaperissaan hän valottaa lyhyesti Edvin Hörnlen ja Karl August Wittfogelin vaiheita. Tässä lyhennelmässä keskityn vain yleisiin johtopäätöksiin.

KPD:n ensimmäinen maanlaajuinen puoluekoulu aloitti jo 1919. Puolue palkkasi kiertäviä opettajia luennoimaan eri piiri- ja kaupunkijärjestöissä, mikä oli vanha sosdem. puolueen metodi. Tavoitteena oli vapauttaa vallankumouksellisin metodein yksilöt irrottamalla koko työtätekevien luokka kahleistaan. Hyvä kaaderi kykeni itsenäisesti hahmottamaan taloudellisia ja poliittisia prosesseja sekä taisteli kurinalaisesti tiedostamiensa päämäärien puolesta.

Tämä on ristiriidassa ”koulutuksellisen” lähestymistavan kanssa (educationism, jota Krinn ei pidä pätevänä englanninnoksena mutta ei tarjoa alkuperäistäkään). Sillä hän tarkoittaa ylhäältä käsin annettua opettajakeskeistä koulutusta, jossa opiskelija ei opi ajattelemaan itse vaan pikemminkin tunnistamaan ideologian määrittämiä reunaehtoja, sen oikeita ja vääriä tulkintoja. Tässä Krinn on mielestäni oleellisen asian äärellä: miten voi oppia ajattelemaan itse, jos lopullisen totuuden joka tapauksessa määrittelee puolue, jonka näkemykseen kaaderin on demokraattisen sentralismin hengessä alistuttava?

Kaaderit olivat puoluetyöllä ylikuormitettuja, ja vain harvat piirit suostuivat myöntämään vapaa-aikaa kouluttautumiseen. Silti koulutusjärjestelmä nähtiin tarpeelliseksi ja laajentamisen arvoiseksi. 1926 aloitti Marxistische Arbeiterschule (MASCH), ensin pienenä iltakouluna Berliinin päämajassa mutta seuraavan vuosikymmenen alussa jo kookkaana instituutiona, jossa oli 200 opettajaa. Rosa Luxemburg Schule perustettiin Fichtenauhun Berliinin lähistölle 1929, ja se otti kursseilleen 30 kaaderia kerrallaan. Kursseja kritisoitiin käytännön harjoitteiden puutteesta ja keskittymisestä teoriaan, kun osallistujat olivat tottuneet pelkkään sanomalehtien seuraamiseen. Toisaalta opiskelija-ainesta ei pidetty tarpeeksi korkeatasoisena. Koulun johdossa oli ilmeisesti Neuvostoliitosta lähetetty toveri, jolla oli viime kädessä päätösvalta tärkeissä asioissa. Tämä viittaa suoraan Komintern-kytkentään, vaikka organisaatioita ei tässä nimeltä mainita. Natsit miehittivät Rosa Luxemburg Schulen Berliinin valtiopäivätalon polton jälkeen maaliskuussa 1933.

Krinn summaa Weimarin Saksan KPD:n puoluekoulutuksen suurimmiksi ongelmiksi

-sen, ettei koulutusta ulotettu tehdassolujen tasolle
-naisten osallistumattomuus propagandatyöhön
-pätevien opettajien puute
-kaaderien päivänpoliittiset velvollisuudet häiritsivät opiskelua.

Johtopäätöksinään Krinn esittää seitsemän teesiä.

1. KPD:n puoluekoulutus oli päämääräorientoitunutta. Sen tarkoituksena oli kouluttaa vahva ammattivallankumouksellisten armeija taistelemaan yhteiskunnallisen vallankumouksen puolesta.
2. KPD:n puoluekoulutus ei periaatteessa eronnut sosialidemokraattien vastaavasta. Tämä viestii vallankumouksellisen koulutuksen vanhakantaisuudesta kansallisella tasolla.
3. Pedagogisissa metodeissaan KPD ei eronnut muiden puoluekouluista
4. Puoluekoulutus ei missään nimessä ollut ehdotonta, kurinalaista, stalinistista ja neuvostotyyppistä kaaderikoulutusta kuten vielä 1990-luvulla uskottiin. Tämä on kiinnostava väite, jota ei kyllä kovin hyvin perustella. Olisi tärkeää tietää kansallisten koulutussysteemien riippuvuus Kominternin ehdoista, johon tekstissä vain ohimennen viitataan. Sinänsä ajanjakso 1919–1933 oli neuvostopuoluekouluissakin vasta liukumista kohti stalinismia. Krinn tuntuu muutenkin korostavan jatkuvuutta eikä katkosta keisariajan ja Weimarin välillä.
5. Dialektis-materialistinen koulutus ei kyennyt täyttämään itse asettamiaan tavoitteita, mitä Krinn selittää jäykän educationistisella opetusmetodilla
6. KDP ei kyennyt tekemään vallankumousta poliittisessa aikuiskoulutuksessa tai kaaderikoulutuksessa
7. Vasta viime Weimarin vuosina päästiin lähemmäs kokonaisvaltaista koulutusihannetta, lähinnä MASCH:ssa.

Margreet Schrevel (International Institut of Social History): A Dutch mix of Scouts and Pioneers: the Uilenspiegelclub children, 1953–1964″

Paperissa esitellään Hollannin kommunistisen järjestöperheen nuorin jäsen, lapsijärjestö Uilenspiegelclub, joka toimi vuosina 1953–64 yhteensä noin 3000 kommunistivesan voimin. Schrevel kysyy, minkälaista mentaliteettia lapsiin istutettiin, mikä oli toiminnan ideaalina ja ohjenuorana sekä miten se erosi muista lapsi-ja nuorisojärjestöistä. Tutkimus perustuu International Institute of Social Historyn arkistokokoelmiin ja entisten jäsenten haastatteluihin.

Hollannin kommunistipuolueella (per. 1909) oli heti I maailmansodan jälkeen lapsille suunnattua Communist Sunday School -toimintaa ja erilaisia neuvostomallisia pioneerivirityksiä, mutta kaikista yrityksistä puuttui jatkuvuutta. Vasta perhelehti Uilenspiegelclubin perheen pienimmille suunnattujen sivujen ja niiden tekijöiden ympärille alkoi hahmottua pysyvämpää järjestörakennetta. Uusi järjestö oli tarkoitettu 8–15-vuotialle ja se kasvoi pian irti lehdestä itsenäiseksi harraste- ja retkeilyorganisaatioksi. Lehti rahoitti silti yhä lapsille ilmaista toimintaa, joka keskittyi Amsterdamin ympäristöön.

Alkuvaiheessaan järjestö omaksui monia toimintatapoja muilta porvarillisilta järjestöiltä. Kaulaan kuuluva liina oli keltainen eikä punainen, millä koitettiin välttää lahkoutumista. Toisaalta itäisestä järjestökulttuurista omaksuttiin suoraan esim. lippurituaalit leiriolosuhteissa. Lapset järjestäytyivät 10 hengen ryhmiin, joita johtivat vanhimmat 15-vuotiaat lapset, ”Suuret pöllöt”. Aikuisohjaajat olivat taka-alalla mutta vetivät ideologista ja poliittista linjaa. Tavallisesta lapsijärjestöstä erotti myös mahdollisuus vierailla Itä-Euroopan sosialistisissa maissa paikallisten järjestöjen laskuun.

Jäsenistö oli kotitaustaltaan työväenluokkaista, useimmiten vielä ammattitaitoisista työläisperheistä eikä kaikkein alimmasta sosiaaliluokasta. Kommunistiperheet elivät kylmän sodan kuumimpina vuosina omassa vastakulttuurissaan, jonka eristystä lapsijärjestö osaltaan purki. Toisaalta myös vahvisti, sillä ääripoliittisuus omaksuttiin myös ”klubilla”, jonka säännöt korostivat kovaa työntekoa, itsekontrollia ja salaisuutta.

Toiminta klubin kollektiivissa oli hyvin aktiivista ja päiväohjelmat suunniteltiin ja niitä noudatettiin minuutilleen. Mitään ei tehty pelkän viihtymisen takia, vaan kaikessa tekemisessä jotain opettavaista. Mikä hämmästyttävintä, jokaisen kokoontumisen tai projektin jälkeen laadittiin raportti ja lapset opetettiin harjoittamaan kritiikkiä ja itsekritiikkiä. Individualismia ei suvaittu, sitä pidettiin ryhmähengen pahimpana vihollisena. Kritiikkisessiot on haastatteluissa muistettu epämiellyttäviksi ja hämmentäviksi. Vaikka ongelmat tiedostettiin jo aikanaan, niistä ei järjestön sisällä kyetty avoimesti keskustelemaan.

Molempia sukupuolia kohdeltiin periaatteessa tasa-arvoisina, mutta käytännössä tytöille ja pojille oli omat, perinteistä sosiaalista sukupuolta rakentavat vaatimuksensa. Ihastumisia ei saanut näyttää julkisesti, mikä oli tabu muissakin lapsi- ja nuorisojärjestöissä. Puhtaus sekä hygieniana että kielenkäytössä oli tärkeä arvo.

Ideaalinen kommunistilapsi oli siis organisoitu ja kurinalainen, toimi ryhmän puolesta oman lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa sammuttaen, oli siisti ja huolellinen, tunsi luontoa jne. Hän tunnisti oman epätäydellisyytensä ja piti itseensä kohdistuvaa kritiikkiä ystävyyden ilmauksena. Hän tunsi vastuunsa kommunistina, jonain erityisenä, josta saattoi olla ylpeä mutta josta tuli samanaikaisesti vaieta.

Jälkeenpäin muisteltuna kokemus opetti organisoitumista, ryhmäkäyttäytymistä, huomaavaisuutta muita kohtaan sekä aikaansaamista. Myönteistä oli myös vapaus ja vastuu sekä se, että lapsia kohdeltiin kuten aikuisia.

Schrevelin mukaan toiminnassa oli varsinkin alussa paljon samankaltaista muitten lapsijärjestöjen kanssa. Vähitellen klubitoiminta muuttui yhä dogmaattisempaan suuntaan, vaikka sen suhde itse puolueeseen oli hatara, miltei olematon. Puolueen niukka kiinnostus selittyy kaaderien puutteella. Vähästä ei haluttu uhrata vähäpätöisenä pidettyyn lapsitoimintaan. Se sai kehittyä omaan suuntaansa, jonka ihanteet haettiin yhä selkeämmin Neuvostoliitosta. Lapsijärjestö omaksui ohjenuorakseen etenkin ukrainalaisen Anton Makarenkon (1888–1939) kollektiivia korostavia oppeja. Kun Neuvostoliiton ja Kiinan välinen ideologinen konflikti tuli päivänvaloon 1963, kommunistipuolue halusi pysyä neutraalina ja katkaisi suhteensa Moskovaan. Samalla lakkautettiin ideologisesti Neuvostoliittoon sitoutuneet alajärjestöt, mm. lapsijärjestö Uilenspiegelclub, jonka luokkatietoinen dogmaattisuus oli jo muutenkin näkynyt jäsenmäärän hiipumisena.

Uilenspiegelclub kuvaillaan aluksi suhteellisen epämuodolliseksi ja -poliittiseksi organisaatioksi, joka Neuvostoliittoon sitouduttuaan joutui jopa kommunistiperheessä eristyksiin. Ennen hajottamistaan järjestö sai myös tuntea kaupallisen nuorisokulttuurin vetovoiman, jota vastaan oli vaikea kamppailla ideologisesti puhdasoppisin ja sivistyksellisin keinoin.

Kevin Morgan (University of Manchester): ”A family party? Some genealogical reflections on the CPGB”

Englannissa ja Amerikassa viime vuosina ilmestyneissä tutkimuksissa on tarkasteltu kommunistiperheiden lapsia (Phil Cohen: Children of Revolution, London 1997; Judy Kaplan & Linn Shapiro: Red Diapers, Urbana & Chicago, 1998). Morgan menee paperissaan brittiläisen kommunismin alkulähteille kysymällä, miten paljon kommunistien vanhemmat olivat ”liikkeen lapsia” tai kotoisin muuten poliittisesta perheympäristöstä.

Yleisemmin Morgan pohtii sukupolvien välisiä suhteita, vasemmistolaista alakulttuuria ja traditioiden ylläpitoa, siirtämistä ja muuttamista. Tästä näkökulmasta poliittisen sitoutumisen traditiot löysivät brittiläisestä kommunismista kaikupohjaa, mutta samanaikaisesti bolshevismi muutti sitoutumista voimakkaasti – sukupolvien välistä löytyy sekä jatkuvuuden että konfliktin aineksia.

Morganin analyysin empiirinen aineisto on koottu puolueaktiivien haastatteluin. Poimin esityksestä seuraavassa kiinnostavimpia havaintoja mutta vältän puuttumista brittikommunisteihin erityistapauksina.

Karkeasti ottaen neljänneksellä brittiläisistä kommunisteista on ollut kommunistinen kotitausta tai vanhemmat ovat olleet kommunistikaadereina jossain muissa organisaatioissa. Morgan teroittaa eroa puoluekantaisen kommunistikodin ja moniarvoisemman sosialistisen perheen välillä, vaikka molempien jälkeläisillä oli usein paljon yhteistä. Edellisessä tapauksessa on syytä erottaa kirjaimellisesti liikkeen sisään syntyneet niistä, joiden kommunismi kumpusi perityistä arvoista ja asenteista. Toisille puolue oli niin itsestään selvä, että siihen liittymistä ei muisteta, tavallaan jatkettiin suoraan eteenpäin järjestöputkessa: pioneereista nuorisoliiton kautta puolueeseen. Morgan kutsuu näitä kehtokommunisteiksi.

Kehtokommunismi näyttää olleen hyvin työväenluokkainen ilmiö. Puolueaktivistien kodeissa kommunismi kuului lentolehtisröykkiöinä sisustukseen, ja kokoukset pidettiin olohuoneissa lasten pyöriessä jaloissa. Kommunistiäidit olivat usein vastuussa perinteen siirtämisestä lapsille, mikä on sikäli kiinnostavaa, että naisia oli puolueessa vähän, vain yksi viidestä tai kuudesta. Isän poliittinen vaikutus saattoi olla vahvempi, mutta hän ei ollut läsnä vaan pubissa tai alati hoitamassa puoluevelvollisuuksiaan – tai sitten kirjaimellisesti poissa, jolloin puolue saattoi korvata puuttuvan emotionaalisen tuen.

Pidän erittäin kiinnostavana Morganin esiin nostamaa kysymystä varhaisen poliittisen sosialisaation vaikutuksesta tiedolliseen ja tunteelliseen puoluesitoutumiseen. Esimerkkinä hän mainitsee joidenkin haastateltujen vaikeuden lukea Neuvostoliittoa koskevaa leirikirjallisuutta. Tunteellinen sitoutuminen ilmenee myös siinä, että puolueesta eroamisen jälkeen on ollut hankalaa löytää uutta poliittista kotia. Tai kuten eräs suomalainen tutkija on kiteyttänyt oman, politiikasta vieraantuneen kantansa: ”Sydämeni sykkii yhä vasemmalla puolella.” Tässä kysymyksessä brittien vertailu vahvempiin kommunistisiin alakulttuureihin, kuten Italiaan ja Ranskaan, saattaisi osoittautua hedelmälliseksi.

Kaikki eivät tietenkään imeneet kommunismia äidinmaidostaan vaan monet liittyivät liikkeeseen kodista irtauduttuaan, usein opiskeluvuosinaan. Joidenkin vanhemmat nimenomaan pitivät huolta siitä, että lapsi ei liu’u suoraan kommunistijärjestöihin vaan tekee aikuisiällä omat päätöksensä. Pakottamista tehokkaampi sosialisaation metodi saattoi olla vanhempien toiminnallaan välittämissä arvoissa ja asenteissa, joille lapsi vartuttuaan löytää poliittisen kodin puolueesta. On kuitenkin varsin hankalaa yleistää poliittisen sosialisaation ratkaisevaa tekijää, joksi voi yhtä hyvin osoittautua vertaisryhmä, opettaja tai muu vanhempi auktoriteetti.

Morgan kääntää myös asetelman päälaelleen osoittamalla, että poliittinen sosialisaation kommunismiin, jopa puolueeseen liittyminen ja varsinkin radikalismin ylläpitäminen voi tapahtua myös nuoremmilta vanhempien suuntaan. Esimerkissään hän kertoo Neuvostoliittoon siirtyneestä tyttärestä, joka ruokki kirjeillään isänsä neuvostomyönteisyyttä.

Morgan piirtää myös yleisempää kuvaa brittiläisestä vasemmistotraditiosta, jossa kommunismi vetosi nuoriin etenkin 1930-luvulla. ”Kaikki järkevät nuoret miehet” liittyivät tuolloin kommunistien riveihin ja monilla ainakin tunteellinen sitoutuminen kesti eliniän. Ratkaisevin sukupolvikokemus oli Espanjan sisällissota, jonka jälkeen kommunismin vetovoima hiipui muutamia pienempiä, eurokommunismiin liittyviä piikkejä lukuun ottamatta tasaisesti. Puolue siis ikääntyi eikä kyennyt uusintamaan itseään10. Ikääntyminen merkitsi myös poliittista maltillistumista, sillä vallankumoukset tehdään vanhan viisauden mukaan alle kolmikymppisinä.

Kommunistista kotitaustaa ei kuitenkaan pitäisi asettaa analyysissä vastakkain ratkaisevien ulkoisten tekijöiden (Espanjan sota, Lenin-koulu) kanssa. Kommunismi ei ollut luonnollinen ja välttämätön vaihe brittiläisen vasemmiston kehityksessä mutta ei myöskään puhtaasti ulkosyntyinen, keinotekoinen ilmiö. Se oli jotain siltä väliltä, minkä vuorovaikutuksen tutkimiseen elämäkertahistorian menetelmät tarjoavat hedelmällisiä välineitä.

***

 

Tauno Saarela, konferenssipaperi: ”Oppressed worker versus communist hero – characters in the Finnish communist magazines in the 1920s”

The communist movement was supposed to create new people with new values, attitudes and manners. Guidelines for these new people were given in the instructions on the tasks of a party member11 but also by presenting models for members and supporters. Such models were, for instance, Karl Liebknecht, Rosa Luxemburg and V.I. Lenin who were praised for having been energetic, unyielding and inspiring. The identification with them was, however, not easy – Lenin was regarded as a genius and infallible which was probably not expected from every communist.12

More ordinary models were produced by fiction and its characters although in the 1920s literature was not particularly committed in furthering the creation of communist heroes. The earlier socialist literature had, however, presented models to be adopted, such as Pavel Vlasov in Maxim Gorky’s Mother, Ernest Everhard and Martin Eden in Jack London’s works. The Russian civil war heroes by Alexander Fadeev and Dmitri Furmanov and Gleb Chumalov in Fjodor Gladkov’s Cement describing the era of the reconstruction were also inspiring characters.

All these heroes went through a process of development – ”through suffering and humiliation, through struggle, through ordeals, through weaknesses experienced, understood and conquered” – and surmounted obstacles before them. They didn’t, however, dedicate themselves to the communist cause as entirely as Nikolai Ostrovsky’s Pavel Korchagin was to do in the 1930s. They were also in other respects more complicated characters.13

Those books and their heroes created a model for writing short stories about workers and communists as did also the traditions of the working-class literature in every country.14 In this paper I study what kind of working-class characters were presented in the Finnish communist literary magazines in the 1920s.

Finnish communism and its literary magazines

Finnish communism was born in two countries, in Soviet Russia and in Finland. The leaders of an abortive revolution escaped to Soviet Russia in spring 1918 and founded the Finnish Communist Party (from 1920 onwards the Communist Party of Finland) in August. The party was captivated by the hope of immediate world revolution and yielded itself to new ideas of communism. It was forbidden in Finland and its central organs were outside the country up to the autumn 1944. The party, however, cooperated with various organs and persons in Finland.

In Finland Finnish communism was formed around the Socialist Workers’ Party which was founded in the spring 1920 and banned in August 1923. After that Finnish communism in Finland was organized in various electoral, political and cultural organizations until they were banned during the summer 1930.

Finnish communism was a mixture of new communist ideas and traditions of Finnish labour movement. At the ideological level both those in Soviet Russia/the Soviet Union and those in Finland were willing to accept new communist ideas, but in daily politics – under the threat of prisonment and dissolution of their organizations and trying to win the support of workers and peasants – those in Finland rather followed the traditions. For the party leaders in Petrograd or Moscow this gave cause for constant demands of ideological orthodoxy. Discontinuity of speech and activities was characteristic for Finnish communism.15

Literary magazines were not a communist invention in the Finnish labour movement – such a weekly had come out in Helsinki in 1902-1906. In the 1920s the enthusiasm for literary magazines was, however, much greater; the Finnish communist youth published two litarary weeklies – Liekki came out in Helsinki in 1923–1930 and Revontulet in Oulu in 1926–1930. Besides them the pictorial magazine Itä ja Länsi and the spring and Christmas periodicals Rynnäkköön and Nuoren Työläisen Joulu as also the handwritten papers of the youth associations published fiction.

The communist youth founded literary magazines for many reasons. As early as 1916-1917 there had been discussion among the youth about creating an own organ for workers’ literary needs. Because of the Civil War and its aftermath the realization of this discussion was adjourned until 1923. The magazines were also founded to bring money for the daily newspapers. The main reason for their publishing was, however, the challenge presented to the labour movement by the commercial popular culture with its popular fiction, magazines and film. The literary magazines of the communist youth were intended to prevent the young workers from committing themselves to ”cheap and bad entertainment” and to keep them in the sphere of the movement’s influence.

The magazines published texts of those authors who were of labour origins, wrote of workers’ life or presented sympathy for them or their movement. Such writers were, for example, Russians Maxim Gorky and Lev Tolstoi, Americans Jack London and Upton Sinclair, Frenchmen Anatole France and Henri Barbusse, and Danish Martin Andersen Nexö. The famous short story writers Anton Tsekhov, Guy de Maupassant and Mark Twain were popular, too. New Soviet fiction was also introduced on the pages of the magazines which didn’t particularly favour any pro-communist writers as the example of Mikhail Zoshchenko indicates.

Foreign writers were not the only ones to contribute to the magazines, Finnish young communists wrote also plenty of short stories. Among the authors were those young writers who already had ’established themselves’ by publishing a book or two, the editors of the magazines, but also many unknown writers. The magazines also organized writing contests in order to get stories. In most of the cases the writers had only an elementary education behind them. That is why they were not very eager to theorize about literature and its tasks but to write short stories which were supposed to tell how the workers lived and fought in the maelstrom of life.16

The oppressed worker

Inspiring communist characters were almost entirely missing in the short stories published in the magazines – the first numbers were rather full of stories describing hard lives of workers. Especially the agricultural work was portrayd as toiling which didn’t make the life better. The work in the factories with long and fatiguing workdays, tight discipline and occasional accidents causing deaths of the workers was not better. Even the logging characterized by the Finnish literature with romantic features were revealed as work under hard conditions.17 Under these circumstances the workers didn’t feel any professional pride of their work.

The short stories told also of other hardships of the workers – because of unemployment and poverty young working women ended in the streets as prostitutes, families were ejected from their homes, the elderly and orphans were neglected, innocent people were imprisoned.18 The hardships were not presented in order to let the workers overcome them but rather broke down under them – the characters could die, end up as beggars, drunkards or strike-breakers.19 Even the glimpses of a brighter future could be destroyed – escaping political refugee was shot at the border, a young worker studying singing dies at the break of his success.20

This kind of stories of workers’ sufferings were typical in the literary tradition of the Finnish labour movement which was very strongly influenced by realism and naturalist determinism. Typical for the early Finnish realism was the passivity of the characters, their negative and pessimistic feelings – in some stories the only solution was death. These aspects were readily accepted in the labour movement at the turn of the 20th century.21 The hard experiences after the Civil War in 1918 and the continuous political discrimination in the 1920s could strengthen negative tones in the stories.

According to this tradition it was believed that the dark colours of the stories would not only increase the knowledge of the injustice of the existing society but also touch readers’ emotions and strengthen their hatred towards it; the hardships were supposed to toughen people.

This kind of stories were published in the magazines all the decade despite the outspoken aim that the stories should broaden the world view of the readers and strengthen their will for action.22 It was, however, only in the autumn 1928 that the stories of sufferings were actually criticized in Liekki. It was accepted that these stories portrayed the real life of the working people but also reduced it as they didn’t tell anything about workers’ brave attitude towards the life. The critic recommended, that the darkness of the stories should be enlightened by the great future of the working class.23

In the summer 1929 Ludvig Kosonen, who as the only person tried to explain the value of literature in the struggle of the workers, said that the stories of the workers’ sufferings belonged to the earlier period when the working class was weak and unorganised and tried to attain to the equal status with the bourgeoisie. But in the 1920s the working class tried to reach the domination in the society. The task of the prolatarian art was to kindle the emotions for the great cause and destination of the working class. Besides the misery the stories should, therefore, tell about ”the magnificent heroism, the infallible belief to the future and indomitable fighting moral” of the working class – the art should be a standard-bearer of the future.24

Kosonen himself didn’t, however, at that time present any characters who would have filled these demands but rather described unheroic members of the working class. He even thought that the ideal persons didn’t exist yet.25 – It was only in the early 1930s when Kosonen had escaped to the Soviet Union that he published a book which told about the youth movement in Helsinki as it should have been.26

The villains

The stories of workers’ sufferings didn’t present a positive hero but rather expressed criticism towards the existing society and introduced its ”villains”. The employers were often described as unmoral and unscrupulous persons, who, for instance, in the moment of working accidents were worried only of the interruption of the production.27 Factory owners and their sons, foremen, farm owners and also priests were depicted as seducing, even raping, young working women.28 The villains included also the authorities; a judge could sentence a woman he had seduced in prison for child-murder,29 a succesful and respected undertaker could reveal as a bootlegger,30 a saw mill owner was planning to burn his timberyard and to stage the strikers as victims.31 And the rivalling youth associations were connected with drinking, fighting and in general undecent life.32

The stories of the injustice of the society were often fictitious but sometimes they came quite close to actual incidents. After the ban of the Socialist Youth Association and the arrest of dozens of its members in the end of 1925 Liekki published a story where a 17-year old boy, after a long time in custody, is accused of preparation of high treason and sentenced in prison for one and a half years. According to the story the only crime of the young man was that he wanted to study in the labour organization after the long working day.33

Moral disapproval was not the only way to react against the injustice. The violation of the workers’ civil rights produced stories mocking the institutions – courts of justice and political police – and persons behind these offences as also their ways of thinking.

Armas Äikiä, the future member of the Terijoki government and the leading Stalinist in the aesthetic discussions in the Finnish communist movement after the Second World War, placed his story in ”Benitoland” where 300 young workers are arrested because the newspapers have written about their plans of a bomb strike. The boxes brought as evidence and supposed to contain dynamite show up as ski wax. The youngsters are, however, sentenced for prison because they have betrayed the state ”by claiming that ski wax is dynamite and thus mislead the political police and the court and ridiculed them which is the same as preparation for the revolution”.34

The stories ridiculing the political police, ”okhrana”, as it was called according to its Russian predecessor, were also common. It was usual to tell how its actions were based on rumours and misunderstandings. In one of the stories the detectives of the ”okhrana” hear in the Helsinki labour hall someone talking about getting arms for the next Saturday. That day the detectives form a cordon around the labour hall but find out that they had heard the members of a theatre-group talking about their next play.35

This kind of stories were written in order to question the legitimacy of the authorities and the whole existing society. Although they urged the working youth to same kind of mockery, they seldom presented actual joking characters.

Labour movement as a hero

There were no individual heroes in the early stories, the hero was rather the whole labour movement. Thus there were many stories about young working men or women who were saved from ruining their lives by joining a labour youth association.36 Accordingly, the labour movement was in some stories portrayed as a place of solidarity which served as a counterbalance to the gloomy working life – the workers could study, have social evenings and make trips without having to confront the outer world.37 In this respect the stories didn’t follow the instructions of the communist movement which demanded that their organizations should be based on activities, they should not be places where people only spend their time together.

Although the labour movement was portrayed as important, it was heroism in a modest quantity. The stories in the magazines described the strength of the labour movement very seldom, the heroic tones were much more present in the poems. In the early years the stories portrayed even the strikes in pessimistic tones – the strikes failed and the workers could become strikebreakers.38 There were, however, sometimes glimpses of conscious activities; the children of the striking workers could, for instance, throw stones at strikebreakers.39 The determination and the success of the striking workers became, however, more evident in the latter half of the decade40- perhaps as a reflection of large strikes in the country.41

The collective appeal of the labour movement became also more common in the last years of the decade. A group of young workers spending their weekends in an island could, for example, get the young men of a nearby village to change their attitude towards the working youth and to join the ranks of the movement.42

The stories were, however, not particularly written in order to encourage organizational work although it was regarded as very important in the communist movement. So, there were no stories by those living in Finland about creating an organization in the working place. Only a few articles coming from the Soviet Union and America told about workers who founded cells in the factories.43

Lonesome heroes

The literal tradition of the Finnish labour movement was not entirely void of positive inspiring heroes. Some writers had in the 1910s presented characters whose model was Spartacus, the rebellious Roman slave.44 In the 1920s they were not usual although half documentary, half fictional stories of the courageous fighting in the Civil War up to the last bullet could be seen as a continuation of these characters.45

The heroes were, however, rather placed in other parts of the world; the young Finnish writers made up adventure stories about Russian revolutionaries and rebels in Latin America.46 These stories were written in another style, copying perhaps those numerous adventure stories published in the magazines and originating from America, Britain, Germany, Sweden, and the Soviet Union. These stories were very common in the magazines although they were blamed in the same magazines as trash.47

The most colourful of these stories took place in a fictional Latin American state Nicazuela where poor vaqueros, farm labourers and the workers of a few cities rise in rebellion. That is so surprising that the president of the country dies of astonishment. The rebellion is, however, suppressed by a general who creates his dictatorship and puts the rebels in prison camps.

In this phase of the story the hero, a Finnish seaman and ex-Red-guardist enters the stage. He escapes from a prison camp with a native friend of his, posing himself as an American he moves to the capital of the country where he spreads the rumour that the dictator of the country has disappeared. In the end of the story the Finn is sitting in the office of the prime minister asking him to grant an amnesty to all political prisoners. His demands are supported by the announcement that the dictator is his prisoner and the explosions sounding all around the city. The demands are of course accepted.48

This story presented a hero who was capable of solving problems without any difficulties and also getting others to follow him. It is, however, doubtful whether the text was written in order to inspire readers to same kind of deeds – it was too unreal for that. This story was rather intended to make fun of a common mould of popular fiction in the young nation state Finland. According to that mould the Finns were extraordinary all over the world.49

This kind of ”heroic determination” and ”brave action” from some individual men was criticized in the magazines.50 They, however, had influence on the stories which took place on Finnish soil and whose themes had connections with the Finnish labour movement. Liekki, for instance, published in March 1927 a story where an employer of a lumbering site hires a notorious fighter and bootlegger to prevent the organizational work of a trade union agitator. This becomes nothing because the agitator is a former boxer and wrestler, and he knocks out the disturber and continues his speech – organization is hundred-per-cent.51

In a story published in the first album of the Union of the Proletarian Writers in 1929 the workers are ready to become more inspired by the example of the hero. The story describes a young communist working in a saw mill. During the lunch hours and spare time he participates eagerly in the discussions and begins to win support. One morning he doesn’t come to work, and someone knows that he has been arrested by the okhrana. This piece of news makes the workers stop their work, leave the saw mill and march to the labour hall singing the International.52

The promise of an active movement inspired by an individual communist was not always as evident. A young worker dedicating himself to the class struggle could also be problematic as a model. In a story published in Liekki in summer 1928 a young man looked for by the police comes to the youth meeting in the labour hall because it is his turn to give a lecture. In his speech he argues for the vanguard which is prepared for the revolution and can lead masses into it. When the police arrives to the hall, he doesn’t try to escape but explains to others that the prison is a school for revolutionaries.53

The story was a good example of how the Finnish communists had difficulties in solving the problem of being a true communist and maintaining the movement’s and personal possibilities for action.

Class struggle and love

Although love stories of the popular fiction were in the Finnish communist movement regarded as trash, especially Revontulet published them dozens in translations.54 Even the young communists wrote stories which told of the relations between young working men and women. In the early years of Liekki the stories tried to convince the reader that ”the working girl of one’s dreams” would be found ”in the army of the fighters”.55 In other words, it was possible to unite love, family life and activities in the labour movement if the aspirations of the two people involved were alike. Participation in the class struggle was usually regarded as a condition for living together. These stories didn’t reflect great passion but rather preached for the comradeship and against jealousy and possessiveness.56

This notion of the possibility to unite love and activity in the movement was not shared by all writers. Some of them created characters – usually young men – who decided to give up their beloved in order to dedicate their lives for the revolutionary work. These persons also assured that the fight for the socialist ideas was more important than home and family.57 This kind of stories become more common in the last years of the decade and might have anticipated the Puritan heroes of the Soviet literature for whom the private was nothing in comparison with the public.

In the Finnish stories the happiness of love and family – as all good things – was in a way tied in the realization of socialism which was supposed to solve all problems. Maybe Ludvig Kosonen also believed in it, although his ideas of solving the contradiction between the seriousness of class struggle and carelessness and cheerfulness of love were not optimistic.58

The stories of love were very ’class-conscious’ as they didn’t allow young workers cross the class boundaries for the love’s sake; love between a girl and a boy coming from different classes was possible only very seldom.59 During the end of the decade the possibilities in this respect could grow a little. At least the party belonging to the labour movement tried to convince the other party of the importance to commit him- or herself to the movement.60 On the other hand the attempts to engage oneself with a boy or a girl with nonproletarian background were – even in the love life – seen as a deviation from the right line of the class struggle.61

As the love affairs or marriages crossing the class boundaries were not usual in Finland in the 1920s, this kind of stories were not written in order to prevent them. The stories rather reflected a more general wish not to let the labour movement be tainted by the bourgeois society. They could also challenge the concept offered by the love stories in other magazines; according to them it was possible that a rich man fell in love with a poor girl and married her.62

Tradition and new ideas

The short stories written by young Finnish communists in the 1920s ran rather along the tradition than new communist ideas. That was seen in the gloomy depictions of oppressed workers and in the moralizing tones towards the injustice of the society. It was also along the traditional way to portray the whole labour movement rather than an individual worker as a hero.

The criticism towards the stories of workers’ sufferings taking place in 1928-1929 and the instructions to write of the great heroism and fighting moral of the workers was a reflection of the change in the policy of the international communist movement although there had been same kind of discussion in the Finnish labour movement as early as 1910.63

The criticism didn’t actually change the character of the stories but it may have added the number of stories telling about the strength and positive achievements of the labour movement. The lonesome heroes, who during the second half of the decade became more common, got their inspiration from the tradition of the Finnish working-class literature but also from the adventure stories of the popular fiction and the Soviet communist literature. Soviet models could perhaps gain more ground during the two last years but a communist hero dedicating himself to the cause, overcoming obstacles and inspiring others to do the same was not usual. Most evident the communist inspiration was in the stories of young men giving up their private lives.

The Soviet stories of dedicated heroes paid attention above all to the development of the main character leaving the circumstances as secondary matters. The Finnish labour movement had accustomed to the opposite and was also in the 1920s of the opinion that in a country where workers were not in power it was necessary to challenge the legitimacy of the authorities and the whole regime. The members of Finnish communism in Finland gave that a preference although the Finnish communists in the Soviet Union urged them to give more weight to the communist movement itself. The attempt to turn the communists in Finland from critics and mockers to preachers was, however, not successful in the 1920s.

***

 

Pirkko Kotila, konferenssipaperi: ”Hertta Kuusinen – the leading communist woman in Finland in the post-war era”

Hertta Kuusinen was the best-known character of the Communist Party of Finland (SKP) and The Democratic League of the People of Finland (SKDL) during so called third republic – after Finland’s defeat in the war against the Soviet Union. Internationally, she was the most famous – if some communist Finns were famous abroad on the whole – Finnish communist together with her father Otto Wille Kuusinen. Otto Wille Kuusinen was also a well-known person in the international communist movement, to the extend that he was not always considered a Finn but a Soviet citizen. Hertta Kuusinen’s role as a leading communist personality is significant when compared to other countries: she was a woman who was the symbol for the communist movement in one country.

Introduction

The end of the Second World War in Finland was the truce on 19th September 1944. The Communist Party of Finland had been forbidden and persecuted and could only act secretly. In the autumn 1944, the Communist Party was re-accepted as a legal party.

Hertta Kuusinen and her husband Yrjö Leino (the couple married in 1945 and divorced five years later) were natural leaders of the party. They negociated about the legal status of The Communist Party with the Minister of Interior Affairs, Kaarlo Hillilä of the Agrarian Party. Yrjö Leino was appointed as Minister on Social Affairs the same autumn, whereas Hertta Kuusinen was appointed as a minister (without a ministry) in the spring 1948 after Leino’s resignation.

The couple Leino-Kuusinen worked to the establish The Democratic League of the People of Finland (SKDL), an organisation for cooperation between communists and other leftist and pro-Soviet people in Finland. The communists and people’s democrats worked together in the parliament by name SKDL. Both Yrjö Leino and Hertta Kuusinen have named themselves as the creators of the idea and the name of SKDL.

The political situation in Finland differed from other countries of the post-war Europe, since Prime minister J.K. Paasikivi’s government was able to organize a vote for a new parliament very soon. The election was in March 1945 when the war was still going on in parts of Europe. Hertta Kuusinen was freed from prison and, as many of her prison-mates, she became a candidate in the parliamentary elections. She was elected a member of the parliament in Uusimaa electoral district. Public at large did not know Hertta Kuusinen that time. The Finns had been living in an atmosphere created by the civil war (1918) and censorship during the Second World War. The communists were often considered as traitors and Soviet allies. Hertta Kuusinen had been imprisoned for several years for treason, and, what was perhaps even more questionable, she was the daughter of Otto Wille Kuusinen who had acted as prime minister in Terijoki government backed by the Soviet Union .

After the parliamentary elections of 1945, the three biggest parties – SKDL, the Social Democratic Party of Finland (SDP) and the Agrarian Party formed a so called People’s Front Government. The biggest party was SKDL (49 of 200 members in the parliament). The cooperation of the three big parties was not very successful and it ended after the elections of 1948. After that, the communists and the people’s democrats were in opposition for 18 years. This period ended no before than 1966 when the social democrats and people’s democrats together with the Central Party (former Agrarian party) formed a People’s Front government again.

The Finnish Broadcasting Company had an important role in Hertta Kuusinen’s political career. There was a famous political radio talk show called Pienoisparlamentti 1-2 participants representing each parliamentary group and Hertta Kuusinen soon became a well-known radio person. The ”Grand Old Lady” of this talk show was Hella Wuolijoki, a charismatic Estonian-born writer and businesswoman whose sister Salme Pekkala acted in the labour movement of England in 1920-1921. The political opponents of Hertta Kuusinen insisted that Pienoisparlamentti was an intrigue by Wuolijoki to support Hertta Kuusinen’s political career. She was the natural choice to represent her party in this talk show for many years.

Hertta Kuusinen was a kind of a symbol for the communist movement in the Finnish public life until the end of the 1960’s. Se was often heard in radio, and, as television became more common in Finland in the 1960’s, also on TV. Quite often she was the only one from her party, and the only woman among male politicians. In these public performances Hertta Kuusinen had one female colleague, well-known and admired social democrat Martta Salmela-Järvinen, but as a speaker Hertta Kuusinen was better than Salmela-Järvinen; Hertta Kuusinen’s voice and her way of speking were impressive whereas Salmela-Järvinen had tension in her voice.

In 1945, soon after the parliamentary re-start of Communist Party and people’s democrats, Hertta Kuusinen was elected as chairman of her parliamentary group SKDL. She worked in this position until 1966 when she was replaced by Aarne Saarinen, chairman of SKP. Hertta Kuusinen’s parliamentary career lasted for 26 years until the end of 1971 when she – according to her own words – wanted to give her task to younger ones.

In Finnish scale, Hertta Kuusinen gained a remarkable amount of votes in most elections. At that time there were about four million Finns, and everybody older than 21 had the right to vote. In 1954, Hertta Kuusinen gained 10 344 votes which was a bit more than one third of all votes the communists could get in Uusimaa electoral district. For example, K. A. Fagerholm (presidential candidate for social democrats in 1956) gained 4 962 votes, Martta Salmela-Järvinen 5 714 and the SDP party secretary Väinö Leskinen 5 427 votes in the same district. In her last election in 1970, Hertta Kuusinen still gained 4 719 votes in Helsinki. Comparing votes of earlier elections is problematic because the system was different. In parliamentary elections in 1945 Hertta Kuusinen gained about 26 320 votes in four different electoral districts; and in 1951 she gained 38 288 votes.

Hertta Kuusinen was elected as the chairwoman of the Women’s International Democratic Federation (WIDF) in 1969. After having finished her parliamentary career she worked there full-time. She died in Moscow on 18th March 1974.

II Early years, life in the Soviet Union and the imprisoned life

Hertta Elina Kuusinen was born on 14th February 1904 in Luhanka, Central Finland, as the second child of her parents, Saima and Otto Wille Kuusinen. The first-born of the family had died as a baby. Hertta Kuusinen later got three brothers and one sister. Esa was born in 1906, Riikka-Sisko 1908, Heikki 1911 and Taneli 1913. Heikki is still alive and lives in Helsinki.

As a child Hertta Kuusinen lived in Helsinki and in Luhanka where her mother’s family lived. She was 14 years old when the civil war began in 1918. There are some written documents about this period by Hertta Kuusinen in Kansan arkisto (People’s Archives). Hertta Kuusinen wanted to become a journalist, and during the civil war she edited a family paper A Oksa in which she analysed her country’s new independence in relation to the Soviet-Russia and Germany. Hand-made family paper consisted of hand-written stories and drawings. 1918 was a dramatic year in Hertta Kuusinen’s life as her father Otto Wille escaped to the Soviet-Russia together with some other members of the Red Government of Finland (The People’s Delegation) on the last days of civil war which had turned to be a defeat for the Finnish reds.

Hertta Kuusinen lived with her mother, and went to secondary school for seven years in Helsinki. She would have finished school in one year had she stayed in Finland. However, together with her younger brother Esa, she moved to Moscow to live with her father in 1922. This decision had nothing to do with revolutionary ideas – Hertta missed her father and, as her mother had been left alone with five children and very little money, Hertta and Esa’s move to Moscow was also a comfortable solution to the financial problems of the family.

The break-up of the family was hard for those who stayed in Finland. Riikka-Sisko followed her brother and sister to Moscow in 1925. Mother Saima later inherited her family in Luhanka and could afford university studies for Heikki and Taneli. Both did a scientific degree in the University of Helsinki.

In his article ”Kommunismin kahdeksan kohorttia” Finnish researcher Kimmo Rentola writes that Hertta Kuusinen belonged to the so called ”red orphans’ cohort” who were too young to take part in the revolution but old enough to see and fully understand what happened. Even if Hertta Kuusinen was not orphan literally, she suffered of ”mental orphanage” from her father who was no longer able to officially return to Finland. Otto Wille Kuusinen and his daughter had been sharing hobbies in fields of music and litterature and they had been enjoying a satisfactory companionship as mother Saima represented a strict education and disciplined upbringing. Father was not able to act as an educator for his children.

Hertta Kuusinen’s later dependency of her father can indeed be understood through her childhood experiences. Otto Wille became a political idol for his daughter. He was a counsellor whom his daughter never criticised – at least not in public. According to some commentators, Hertta Kuusinen’s political career was based only on the name of her famous father. This claim is unreasonable, as I will show in my study. On my opinion, Hertta Kuusinen was more impulsive, passionate and open-minded when compared to her cautious and calculative father.

When compared to Moscow, Helsinki is a quiet, calm and tiny town. The change in lifestyle must have been enormous for young Hertta Kuusinen. In Moscow, she lived in hotel Lux together with the communist elites, and life in Lux was sometimes boisterous. Hertta Kuusinen never accepted her father’s marriage (Otto Wille was remarried in Moscow) to Aino Kuusinen.

Hertta Kuusinen lived in Moscow until spring 1934. In 1932-33 she cooperated with the communist underground movement in Germany. Se was a member of the Communist League of Youth (Komsomol) in 1922–30 and a candidate member of the Communist Party of the Sovien Union in 1928-30. In 1933, she was accepted as full member in both the Finnish Communist Party and the Communist Party of the Sovien Union. In Moscow Hertta Kuusinen had an education of a librarian and in 1922–26 she worked as a librarian for the Communist International (CI) and Marx-Engels-Lenin institute. At the age of 22 she gave up this job and began to work for Comintern.

Two years earlier, at the age of 20 she had became a mother. The father of her son Jurkka (Jura) was Tuure Lehén, a Finnish-born red army officer and ideologist 11 years older than Hertta Kuusinen. The couple divorced in 1933. Most of his life Jurkka was separated from his mother and never met her again after 1934 when Hertta Kuusinen left for Finland through Sweden. Jurkka died of an epidemic in 1942 in Ural as a factory worker during the war against Nazi-Germany. We do not know for sure what all this meant for Hertta Kuusinen. The loss of the only son must have been a hard experience, together with self-accusations. In her written documents there are few pieces of information concerning Jurkka. Mother Saima wrote in one of her last letters to her imprisoned daughter in the spring 1939 that the family could try to get Jurkka to Finland for at least a few months in the summer. But after being freed from prison Hertta Kuusinen soon met her great love, communist Yrjö Leino, and the idea of Jurkka’s summer in Finland never realised. After Winter War and peace, the idea of getting Jurkka to Finland seemed to be more and more distant, as was also the son himself. He died when his mother was in prison in Hämeenlinna.

Unlike other Finns, Hertta Kuusinen studied in the German sector of Lenin School. Her background was unique: her father was among the highest leaders in the Finnish Communist Party, founded in Petrograd in 1919. She came from an educated home and could speak several languages. According to Lenin School, she spoke Finnish, Russian and German fluently but her Swedish was poor. After having listened to some of her radio interviews and a 1st of May speech in Swedish, I would say that in 1950’s and 1960’s she also spoke Swedish quite fluently.

Hertta Kuusinen’s first period in prison lasted for almost five years (1934–1939). The reason was ”preparation of treason” and ”misleading of civil servants” by false name Iris Pettersson. She had stayed in Finland only for three weeks until she was arrested with another well-known communist, Matti Janhunen. So far Hertta Kuusinen had no criminal record in Finland as she had left for Moscow at the age of 18 still being a schoolgirl.

As the daughter of famous emigrant communist Hertta Kuusinen was considered to be ”the most likely suspect to get a long sentence for treason”. Naturally, during her first three weeks in Finland she did not have the time to achieve anything remarkable but according to the archives of EK-Valpo (the secret police of Finland) there were informers saying Hertta Kuusinen had arrived to Finland to take the lead in the Communist Party in case Janhunen could not hold the task. On the other hand, Erkki Rautee, the ”propaganda secretary of SKP” said in a radio program Tänään kymmeneltä: Hertta Kuusinen ja Olavi Paavolainen on 25 th June 1991 that Hertta Kuusinen had returned to Finland to work for People’s Front. On Rautee’s opinion this seemed to be a logical reason as Hertta Kuusinen was a firm supporter of People’s Front.

Some days before the first day of the Continuation War between Finland and the Soviet Union, on 18 th June 1941, Hertta Kuusinen was arrested in Helsinki and put in Hämeenlinna prison for women. The argument given to legitimise this was ”her own safety”. Hertta Kuusinen was now in Hämeenlinna prison for second time. The years in prison were hard for her also because of health problems: In the spring 1942 she had typhoid and she often suffered from dental pain. Finally she was freed after truce, together with the last women held in prison, on 25 th September 1944.

III Hertta Kuusinen: Woman, female politician and charisma

Finnish women got the right to vote in 1906 when the universal suffrage was established both for men and women. As a result of the first parliamentary elections in Finland (an autonomous state under Russian rule) there were 19 female members of parliament, nine of whom were social democrats.

Between the First and the Second World War the most influential Finnish female member of parliament was Miina Sillanpää, a social democrat who became a minister of social affairs in Väinö Tanner’s minority government in 1926. Sillanpää was a member of parliament for almost fourty years in 1907-1947 with only one four-year break.

Hertta Kuusinen acted as a member of parliament from 1945 until the end of 1971. As a many-sided person she is an extremely interesting character. You can only imagine how big a role chance played in the big choices for the rest of her life.

In science – as well as in everyday life – people’s lives are often presented as if humans always acted rationally. If you think about Hertta Kuusinen’s interests – music, theatre, litterature, opera – you can easily think about her studying science, litterature or performing arts if she only had stayed in Finland. She was also a writer, not only as a journalist in the newspaper Vapaa Sana after the war, but by name ”Hertta Elina” she published a fairy tale about ”Ymmi ja hirvi” in 1952. She never wrote her own biography – because of lack of time or lack of interest.

Hertta Kuusinen is said to have had ”a natural contact” with ordinary Finnish people. She was the most famous speaker of SKP. She was well-known not only in Helsinki but nation-wide; until 1960’s she was a parliamentary candidate also in the electoral district of Kainuu where she competed with the later president Urho Kekkonen in the late 1940’s and early 1950’s.

During the first post-war years most politicians lived, in a way, closer to everyday live than what they do nowadays. In the 1940’s and 1950’s it was natural to Hertta Kuusinen to talk about billets, warming houses, black market and the prize of milk; in 2000’s all members of the parliament do not necessarily know how much it costs to buy a single ticket in a bus in Helsinki.

For quite a few people, especially for poor people living in the counryside, Hertta Kuusinen was an idol and a trustworthy person who listened to people’s problems and disappoinments. She received hundreds and hundreds of letters from Finns. Most of the letters were sent by people who listened to the radio program Pienoisparlamentti, but at the end of 1960’s Kuusinen still received letters from her admirers. Of course, there were hate letters, too.

Olle Leino, Yrjö Leino’s son from his second marriage, lived in Stockholm from the middle 1970’s. He tells in his book Vielä yksi kirje. Hertta Kuusisen elämä ja dramaattinen rakkaus Yrjö Leinoon that Hertta Kuusinen’s dramatic temperament later became less visible. The world was changing, and so did Hertta Kuusinen, too, as years passed by.

When I think about the situation in post-war Finland I can understand why Kuusinen behaved herself so dramatically and unconditionally as she is said to. The Allied Control Commission led by the Soviet Union had very much influence in Finnish politics, and the most passionate communists insisted and waited for the Red Army to occupy Finland. The influence of the Communist Party of Finland (SKP) and the people’s democratic movement was bigger than ever, and leftist people’s bitterness towards ”the old leaders” was also huge. For instance, Hertta Kuusinen personally couldn´t forgive the fact that president Risto Ryti did not pardon family Kuusinen’s friend and political companion, dressmaker Martta Koskinen. Instead, she was shot dead in 1943.

Hertta Kuusinen was ”The Red Lady of Finland”: She always dressed herself in an elegant manner and she was well aware of how impressed many people were of her. On the other hand, Rautee tells in a radio program how her lover Olavi Paavolainen once commented her way of walking, saying she walked carelessly like a man. The very same moment Hertta Kuusinen changed her style and walked in a ”light and feminine” way. In 1966 there was a young student who became impressed by Hertta Kuusinen in theatre where they both were watching Lapualaisooppera: ”The Lady was very charismatic. Every single hair of her dark-coloured hair (apparently a wig) was as if it had been drawn to its position.”

IV Personal life

Author, director of radio theatre Olavi Paavolainen was Hertta Kuusinen’s secret companion from the early years of 1950’s until Paavolainen’s death in 1964. In her letters to Paavolainen written in the 1950’s Hertta Kuusinen very seldom tells about her political work. Of course, in these personal love (/hate) letters she mentions details about her everyday political work. She does tell him about the party, the political ideas and, for instance, about her inspiring speech tour to the countryside. But as a reader I would have expected a deeper analysis about politics, values and ideas as Hertta Kuusinen very analytically describes her relationship to Paavolainen. She calls this a ”monology”.

According to Hertta Kuusinen’s letters to her lover, ”dear enemy” Paavolainen, the couple’s life was quite dramatic and consisted of both good and bad days. When reading the letters you can get an impression of an experienced, maybe even a bit tired party leader. Naturally, Hertta Kuusinen’s work as a member of the parliament and as one of the leaders of SKP and SKDL was hard; she normally wrote her speeches at night, she always worked on Saturday and often she could work only by drinking coffee and smoking cigarrettes.

Smoking was a severe health problem for Hertta Kuusinen. A Finn born at the beginnig of 1960’s once told me how Hertta Kuusinen always tried to hide her cigarrettes in TV. On those days it was quite normal to smoke in a talk show on TV but Kuusinen was never seen smoking as she thought that ”a lady never smokes in public”.

V Previous research and litterature about Hertta Kuusinen

Hertta Kuusinen’s person has been of interest for quite a few Finns from the 1940’s until these days. Four students have written their master’s thesis about her. Particularly Hertta Kuusinen’s personality and her relationships with her father and Yrjö Leino have been of interest for researchers. All of the four thesis handle mostly about the 1940’s.

Author Marja-Leena Mikkola has edited two books on Hertta Kuusinen’s literary heritage. The first one is Vuodenaikain myrskyt. Kirjeitä, runoja ja proosaa 1930–60-luvuilta including letters, poems and prose and the second one is Hamlet ystäväni – Kirjeitä Olavi Paavolaiselle. Maybe this book is one of the reasons why so many students became interested in Hertta Kuusinen.

Mikkola has done some great work when editing letters some of which have been damaged by fire and/or water. Unfortunately Mikkola’s work does not include all the letters available because Mikkola has decided not to publish all of them but has left some letters and parts of them out of her book. This is why a researcher interested in Kuusinen’s letters should rather study the original ones. In spite of these shortcomings both Mikkola’s and Olle Leino’s books are remarkable sources for researchers.

There is also a biography written by Brita Polttila in 1975: Hertta Kuusinen – Ihmisen tie. The biography has both good and bad sides. The fact that Polttila makes use of Hertta Kuusinen’s personal archives and interviews is good. However, Polttila has not specified her sources which makes the biography a problematic one for later researchers. The book has been published soon after Kuusinen’s death, and the author’s attitude is not critical at all. Polttila has wanted to see only the better sides of her object.

Helsingin Sanomat, the biggest Finnish daily, has recently published quite a lot of contributions concerning Kommunismin musta kirja (Le livre noir de communisme) by Stéphane Courtois, Nicolas Werth etc. One important point in the discussion has been if everybody calling himself/herself a communist is also responsible for all the cruelty – and if is it right to accuse ordinary people of the decisions made by their leaders if they have even been miesled in their confidence on goodness, equality and better society. The discussion was a typical Finnish one: quite moderate and quite short – at least so far. In the Finnish edition of Le livre noir de communisme Hertta Kuusinen is mentioned in the introduction together with Otto Wille Kuusinen, Ville Pessi, Aimo Aaltonen and Taisto Sinisalo who all are considered to be representatives of Finnish communism in practice – not in theory.

VI About my study

Personally, I am particularly interested in Hertta Kuusinen’s work as a constructor of the welfare society – if she, even as a revolutionary communist, was interested in creating a new society slowly, step by step and without a violent revolution. In the 1950’s and 1960’s Finland had recovered from war and economical depression and became more and more conscious about economical equality and the possibility of creating a welfare society.

In my research I will study what kind of politics The Communist Party of Finland made in this process and what Hertta Kuusinen’s role in promoting these policies in the parliament was, in other institutions and internationally. I will also make international comparisons between Kuusinen and communist leaders in other counties during the same time.

Hertta Kuusinen was used to act internationally but she did the most important part of her work in Finland. As Rentola has written ”in spite of her background and the final destinations of her party she acted in the 1950’s and 1960’s as a practical reformist who as the leader of her parliamentary group played a central role in promoting social and educational reforms. It was a paradox that welfare society was built in fear of revolution but also in cooperation by the revolutionaries themselves”.

Hertta Kuusinen was not very active in the Democratic Women’s League of Finland (SNDL). She chose to act where the power and ”big questions” were. In the parliament she promoted laws which were of great importance for SNDL: the reform of the Social Insurance Institution of Finland (KELA), child benefits, maternity benefits, school reforms etc.

What do we know about Hertta Kuusinen’s parliamentary work? Her speeches in plenarium were the most visible part of her work but her work in different committees has maybe been even more important. Kuusinen was a member of the committee of foreign affairs during most of her parliamentary career – the only exception was in 1949. In Kansan arkisto (People’s Archives) there are quite a few documents from the committee of foreign affairs, particularly from the 1940’s and 1950’s.

Pekka Kuusi, a social democratic member of parliament and an influential politician specialised on social affairs, has told about his cooperation with Hertta Kuusinen in the committee of foreign affairs. Kuusi acted as the chairman of the committee at the end on 1960’s. During the occupation of Czechoslovakia in 1968 Hertta Kuusinen and Aarne Saarinen informed Kuusi so properly that he felt being better informed than the Ministry of Foreign affairs ever was. The cooperation between Hertta Kuusinen and Kuusi also promoted the Conference of Security and Cooperation in Europe (CSCE) in Helsinki in 1975.

In 1945 and 1946 Hertta Kuusinen also acted as chairman of the committee of educational affairs. This task certainly was interesting for her as we know her love in culture and her idea that culture belonged to everyone.

In addition, I am also interested in Hertta Kuusinen’s international relationships. She represented her party in the Finnish delegation to the Nordic council (Nordiska rådet) from 1955 until the end of 1964. During her parliamentary career she traveled a lot: in the 1940’s and 1950’s she mainly travaled to Moscow and East European socialist countries but later as a delegate to the Nordic council and as a member of the parliament she also traveled western countries and elsewhere. During her last years she visited among others Ulan Bator, Teheran and Khartum, as she acted as chairman of the Women’s International Democratic Federation (WDIF). She was there when Salvador Allende gained victory in Chile; she met Indira Gandhi and Fidel Castro.

Hertta Kuusinen was interviewed at president Urho Kekkonen’s Independence Day banquet on 6th December in 1970. In the interview, the 66-year-old Hertta Kuusinen defined the three most important issues for her and her party during her years. The important issues were firstly, the cooperation between the three big parties in 1945-48, secondly, fight for child benefits, and thirdly, People’s Front Government’s renaissance in 1966 after the leftists’ victory in parliamentary elections.

During her last years Hertta Kuusinen wanted to emphasize the cooperation between the Social Democratic Party (SDP) and the Communist Party (SKP) and their common work for workers’ power. In 1973 she again talked about cooperation in an interview: ”I hope we could today agree on a common program for a powerful labour front without anyone trying to force others to adopt his opinions or his ideology”.

I am interested to know what was the relation of ideas and practices in the 1950’s and the 1960’s and what kind of reformist and communist Hertta Kuusinen really was.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Prosopography -termi viittaa kollektiiviseen biografiaan. Sen voisi ehkä suomentaa ”yhteiset piirteet”, vrt. Jeroen Nilisin määritelmä: ”Prosopography – This is a word, originally used by historians of the Ancient times. Historians of the (Early) Modern Times prefer to use the word Collective Biographies. Sociologists use the word multiple career analysis. So you could describe prosopography as a method of studying the common background characteristics of a group of persons in history through a set of uniform questions, and interpretating and analysing them.” I refer to the reprint of an article of Lawrence Stone on prosopography (1971) in L. Stone, The Past and the present (London, 1981), pp.45 ff. []
  2. As part of the Communist Party Biographical Project, funded by the Economic and Social Research Council and based at the University of Manchester, an international conference was be held in Manchester on Friday 6th April to Sunday 8th April 2001. []
  3. The project is a two-year survey of the activities and social composition of members of the British Communist Party involving historians at the universities of Manchester and Liverpool. The survey covers the full period of the party’s existence (1920–1991) and all aspects of its work, including industrial work, cultural and educational activities, local and international campaigns, etc. A two-volume monograph embodying the results of the project’s work will be published by Rivers Oram Press in 2002. []
  4. Ks. osallistujaluettelo: liite 1 []
  5. Ks. otsikot liite 1 []
  6. Konferenssin kotisivut http://les1.man.ac.uk/cpgb/conference/index.htm []
  7. Tässä esitetty katsaus perustuu Kevin Morganin, John McIllroyn, Alan Campbellin, Andrew Flinnin ja Gideon Cohenin konferenssille valmistamaan paperiin The CPGB biographical project: an introduction ja projektin lyhyempään esittelyyn Communist Party Biographical Project – Communism and the British Labour Movement: a prosopographical analysis, jotka on julkaistu myös projektin kotisivulla http://les1.man.ac.uk/cpgb/ []
  8. Vrt. Pierre Bourdieu, Raisons pratiques, Paris, Le Seuil, 1994. []
  9. Kirjoittajien aihetta käsittelevistä julkaisuista ks. esim. Claude Pennetier & Bernard Pudal: Écrire son autobiographie (Les autobiographies communistes d’institution, 1931-1939), Genèses 23, Juin 1996, 53–75. []
  10. vrt. Kivisaaren paperissa Ranskan tapaus []
  11. The Communist International 1919-1943. Documents. Selected and edited by Jane Degras. Volume I 1919–1922. (London: Oxford University Press, 1956) pp. 259–265. []
  12. On the characterizations, see e.g. ’Liebknecht-Lenin’, Itä ja Länsi 15 January 1925; ’Kultainen kirje’, Liekki 21 May 1926; ’Lenin, vallankumouksellinen nero’, Työväenjärjestöjen Tiedonantaja 24 January 1927. []
  13. Geoffrey Hosking, Beyond Socialist Realism. Soviet fiction since Ivan Denisovich (London: Granada Publishing Limited, 1980) p. 15; on the heroes in Soviet literature, see also Peter W. Mathewson, Jr., The Positive Hero in Russian Literature (Stanford: Stanford University Press, 1975) pp. 167–168, 179–251; Vera S. Dunham, In Stalin’s Time. Middleclass Values in Soviet Fiction (Cambridge: Cambridge University Press, 1979 (1976) pp. 59–65. []
  14. Of the above mentioned books the works of Gorky, London and Gladkov were translated into Finnish. []
  15. On the beginning of Finnish communism, Tauno Saarela, Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923 (Tampere: KSL, 1996). []
  16. On the communist literary magazines, Tauno Saarela, ’Postilla vai Nyyrikki? Suomalainen kommunismi ja lehdet 1920-luvulla’, in Palstojen takaa. Edited by Jouko Joentausta (Helsinki: Yleinen lehtimiesliitto, 1997) pp. 14–15; see also ’Taipaleelle’, Liekki 28 september 1923; on the earlier magazines, Aimo Roininen, Kirja liikkeessä. Kirjallisuus instituutiona vanhassa työväenliikkeessä (1895–1918) (Vammala: SKS, 1993) pp. 110–115. []
  17. See e.g. Tatu Väätäinen, ’Raatajan palkka’, Liekki 5 and 12 September 1924; Antero Virta, ’tehtaan tyttö’, Liekki 24 October 1924; Vesa, ’Koneiden uhri’, Revontulet 14 October 1927; Azlag Jarga (Emil Pyttynen), ’”Kuropatki”’, Liekki 8 and 15 August 1924; ’Yli voimien’, Revontulet 18 November 1927; on logging in the Finnish literature, Jyrki Pöysä, Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä (Vammala: SKS, 1997) pp. 96–98. []
  18. See e.g. Anna Suonio, ’Katutyttö’, Liekki 14 October 1927; ’Häätö’, Liekki 25 August 1925; Kirsti Violenti, ’Saajanlahden huutolaispoika’, Liekki 16 November 1923; Simson, ’Pikkurenki’, Liekki 25 July 1924; Alex Orjatsalo, ’Raatajan palkka’, Liekki 11 January 1924; Veli, ’Uhraaja’, Liekki 6 June 1924; Pohjanpoika, Elämän armoton todellisuus, Liekki 9 April 1926. []
  19. Kaarlo Valli, ’Käsipuolen tarina’, Liekki 29 July 1927; Ossi Ahtola, ’Rahaa, rahaa – leipää, leipää’, Liekki 21 March 1924; Lauri Kanto, ’Luisuvalla tiellä’, Liekki 9 October 1925. []
  20. Veli, ’Eräs joulu’, Liekki 21 December 1923; Lauri L., ’Laulajan tarina’, Liekki 15 February 1924. []
  21. On the working-class literature in Finland, Raoul Palmgren, Työläiskirjallisuus (Proletaarikirjallisuus). Kirjallisuus- ja aatehistoriallinen käsiteselvittely (Porvoo: WSOY, 1965) pp. 165-166; on Finnish realism, Päivi Lappalainen, ’Epäkohdat esiin – Realistit maailmaa parantamassa’, in Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Suomen kirjallisuushistoria 2. Toimittanut Lea Rojola (Helsinki: SKS, 1999) pp. 11-12. []
  22. See e.g. Yrjö M-la, ’Mitä ja miten on Liekkiin kirjoitettava?’, Liekki 23 May 1924. []
  23. Jeppe, ’Petiittinikkarin toilauksia’, Liekki 16 November 1928; ’Mitä lehdestämme sanotaan’, Liekki 4 January 1929. []
  24. Ludvig Kosonen, ’Proletaarisesta ja porvarillisesta taiteesta’, Liekki 2 August 1929. []
  25. Ludvig Kosonen, ’Ajopuita elämän virrassa’, Revontulet 14, 21 and 28 June, 5, 12 and 19 July 1929. []
  26. Ludvig Kosonen, Lippulaulu. Kuvaus Suomen kommunistisen nuorisoaktiivin elämästä vuodelta 1929 (Leningrad: Kirja, 1932). []
  27. See e.g. E. Salometsä, ’ Siellä missä kynttilät eivät loistaneet’, Liekki 21 December 1928. []
  28. See e.g. Veli, ’Pimeiltä poluilta’, Liekki 26 October 1923; Tikka, ’Iltamatyttö’, Liekki 28 March 1924; Antero Virta, ’Eeva’, Liekki 24 October 1924; Hely Haihtuva, ’Lautatarhan tyttö’, Liekki 30 January 1925. []
  29. See e.g. Vennu, ’Murhaaja tuomarina’, Liekki 14 November 1924; Anni Koffert, ’Kenen syy?’, Liekki 27 March 1925. []
  30. ’Aaron Kepulin liikeyritys’, Liekki 15 February 1929. []
  31. Veli Luokka, ’Suunnitelma’, Liekki 21 December 1928 and 4 January 1929. []
  32. See e.g., Tikka, ’Iltamatyttö’, Liekki 28 March 1924; Työläissisko, ’Oikealla tiellä’, Liekki 4 April 1924; Usko Varma, ’Suojelija’, Liekki 5 December 1924. []
  33. Lauri Kanto, ’”Yhteiskunnalle vaarallinen”’, Liekki 4 February 1927; on the Socialist Youth Association, Nestori Parkkari, Nuoret taistelun tiellä. Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900-1944 (Kuopio: Kansankulttuuri, 1970) pp. 132-136. []
  34. M.R.Y. (Armas Äikiä), ’Pommi- ja dynamiittiliitto’, Liekki 24 June 1926; see also Maailmanrannan ylioppilas (Armas Äikiä), ’Suuri salaliitto’, Itä ja Länsi 30 November 1925. []
  35. Pekka Päävahti (Ludvig Kosonen), Suurenmoinen paljastus kommunistien aseellisesta toiminnasta, Liekki 10 May 1929; see also Kaarlo Valli, ’Ladatun helvetinkoneen hirveä salaisuus’, Liekki 1, 8 and 15 March 1929. []
  36. Tikka, ’Iltamatyttö’, Liekki 28 March 1924; Tikka, ’Veeran viha’, Liekki 6 June 1924; Inga, ’Nuoren taistelijan kokemus’, Liekki 29 August 1924; -o, ’Lailan särkyneet unelmat’, Liekki 10 July 1925. []
  37. See e.g. Hellä Kotijärvi, ’Elämän ulapalla’, Liekki 7, 14, 21 and 28 March, 4, 11, 18 and 25 April 1924; Maiju, ’Hotellin tiskityttö’, Liekki 25 February 1927; Iikka Kare (Otto Oinonen), ’Erään tytön muistikirjasta’, Liekki 30 September, 7, 14, 21 and 28 October, 4., 11., 18 and 25 November, 2, 9 and 16 December 1927. []
  38. Ossi Ahtola, ’Rahaa, rahaa – leipää, leipää’, Liekki 21 March 1924; Maailmanrannan ylioppilas (Armas Äikiä), Työmies Rissasen loppu, Liekki 21 August 1925. []
  39. A. Eronen, ’Työlakko’, Liekki 11 September 1925. []
  40. Kaarlo Valli, ’Leipää – oikeutta’, Liekki 30 September 1927; A.E., ’Taistelu leivästä’, Liekki 10 February 1928; Taistelijatar, ’Kaksi tunnelmaa’, Liekki 19 October 1928, A. O-lo, ’Joko – tahi’, Liekki 3 May 1929. []
  41. Pirjo Ala-Kapee-Marjaana Valkonen, Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930 (Helsinki: SAK, 1982) pp. 718-729. []
  42. Iikka Kare (Otto Oinonen), ’Kumpusaaren kesävieraat’, Liekki 20 July 1928. []
  43. Kalle Rissanen, ’Solu’, Liekki 17 and 24 September, 1, 8, 15, 22 and 29 October, 5, 12 and 19 November 1926. []
  44. Palmgren, op. cit. p. 151. []
  45. See e.g. Kaarlo Valli, ’Viimeiset laukaukset’, Liekki 3 September 1926; Kaarlo Valli, ’Yksi monista’, Liekki 22 July 1927. []
  46. See e.g. K. K-o, ’Yhdennellätoista hetkellä’, Liekki 25 April 1924; Are L-n, ’Kotitarkastus’, Revontulet 10 September 1926; Aatto Lahtio, ’Takaa-ajettuna’, Revontulet 8 October 1926; Risto Karu, ’Marusja’, Revontulet 23 September 1927; Maailmanrannan ylioppilas (Armas Äikiä), ’San Juan alkuasukaskommunisti’, Liekki 21 January 1927. []
  47. See e.g. Henriks D:son (Kyösti Kivi), ’Työläisluokan nuoriso ja laiskuriluokan ajanvietekirjallisuus’, Liekki 5 June 1925. []
  48. K. Brown-Wolf (Kyösti Kivi), ’Varastettu valtionhoitaja’, Liekki 22 and 29 January, 5, 12 and 19 February 1926. []
  49. On this kind of popular fiction, see e.g. Timo Kukkola, Hornanlinnan perilliset. 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta (Porvoo: WSOY, 1980) pp. 64, 78-80. []
  50. Kapinaromantiikkaa’, Itä ja Länsi 15 October 1924. []
  51. Azlag Jarga, ’”Humu”’, Liekki 4 March 1927. []
  52. Armas Äikiä, ’Apusahuri’, in Työläiskynäilijäin ja kuvaajain liitto Yhteisvoiman albumi I (Helsinki: TKL Yhteisvoima, 1929) pp. 29-33. []
  53. Eino Kataja, Olavi Borglund, Liekki 15 June 1928. []
  54. See e.g. Mildred Cram, ’Musta silkkinuora’, Revontulet 19 and 26 November, 3 December 1926; ’Rakkaustarina Etelämeren saarilta’, Revontulet 31 December 1926; Stacy Aumonier, ’Rakkaus vaiko kuningaskunta’, Revontulet 6 and 13 May 1927; ’Ruhtinattaren lemmentarina’, Revontulet 8 July 1927; ’Filminäyttelijättären rakkaus’, Revontulet 10 August 1928. []
  55. Usko Varma, ’Onnen kukkanen’, Liekki 22 December 1924. []
  56. Veli, ’Voimakkaita tunteita’, Liekki 15 February 1924; I.N., ’Saavuttamisen arvoinen ystävyys’, Liekki 20 February 1925; Tikka, ’Toveruus ja rakkaus’, Liekki 6 March 1925; Anna Suonio, ’”Anna minun olla toverisi”’, Liekki 2 March 1928. []
  57. Iita Nuotio, ’Kukkivien tuomien alla’, Liekki Midsummer 1925; Kyynelten lemmikki, ’Mökin Johanna’, Liekki 30 April 1926; Marit Matkakoski, ’Tyttö potkukelkassa’, Revontulet 4 November 1927. []
  58. Ludvig Kosonen, ’Ajopuita elämän virrassa’, Revontulet 14, 21 and 28 June, 5, 12 and 19 July 1928. []
  59. See e.g. Azlag Jarga, ’Kaksi ihmistä’, Liekki 2 and 9 May 1924; Ida Hagert, ’Aatteen vuoksi’, Liekki 15 August 1924; Hemmi Aro, ’Oman luokkansa lapsia’, Liekki 10 October 1924; Aarne Linnansaari, Nukkuva kaupunki, Revontulet 16 April 1926. []
  60. See e.g. Anna Suonio, ’Paulan taistelu’, Liekki 22 July 1928; E.L. Suksi, ’Sosialistipuhuja’, Liekki 24 May 1929. []
  61. Iikka Kare, ’Takaisin maankamaralle’, Liekki 22 and 29 June, 3 July and 3 August 1928; Taistelijatar, ’Uskollinen vakaumukselleen’, Liekki 31 August 1928; Risto Karu, ’”Muista kuka olet!”’, Liekki 19 October 1928. []
  62. On the love stories, Ulla Eloranta, ’”Villiorvokkien huuma”. Naistenviihde populaarikulttuurin kentässä’, in Aika on aikaa … Tutkielma poploresta. Toimittanut Seppo Knuuttila (Helsinki: Gaudeamus, 1975) pp. 166–168. []
  63. On the earlier discussion, Aimo Roininen, ’Työväenliike tuo työläiset kirjallisuuden kentille’, in Järkiuskosta, op.cit. p. 101. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.