2001/4
Hyvinvointivaltio?

Hyvinvointivaltion suunnanmuutos

Erityisesti jälkistrukturalistiset brittitutkijat puhuvat ajasta hyvinvointivaltion jälkeen ja ainakin Zygmunt Bauman hyvinvointivaltion noususta ja tuhosta.[1] Bauman pitää tuhoa yhtä ylimääräytyneenä kuin nousuakin aikanaan ja tuhon olennaisena sisältönä universalismin idean rapautumista. Suomella on takanaan tiheä ja dramaattinen vuosikymmenen. Avautumisen globaaliin talouteen, EU-integraation ja rahaliiton jäsenyyden sekä syvän taloudellisen ja sosiaalisen kriisin on jokaisen etukäteen ajateltu uhkaavan hyvinvointivaltiota tai ainakin sen pohjoismaista mallia. Kun hyvinvointivaltiota yleisesti tai suomalaista erityisesti tulkitaan tällä hetkellä, joudutaan tavoittamaan ”liikkuvaa kohdetta”. Vasta tuleva historia testaa tulkintojen osuvuutta.

Eräänlainen puolivirallinen tulkinta suomalaisen hyvinvointivaltion kohtaloista 1990-luvulla on pähkinänkuoressa seuraava. Hyvinvointivaltio kantoi kansalaiset laman yli, eivätkä tuloerot kasvaneet. Taloudellisessa ahdingossaankin kunnat pyrkivät peruspalvelujen säilyttämiseen. Hyvinvointivaltion omat rakenteet säilyivät koskemattomina; entiset järjestelmät vain antavat nyt niukempia etuuksia. Julkisten menojen karsinta auttoi säilyttämään institutionaalisen sosiaalipolitiikan ydinrakenteet, vaikka tarveharkintaisen sosiaaliturvan rooli kasvoikin tavalla, joka ei sovi pohjoismaisen hyvinvointivaltion ideaaliin. Tuloerot — ja niiden mukana niin sanottu pientuloköyhyys — kääntyivät kasvuun laman jälkeisellä nousukaudella, nousun dynamiikan seurauksena.

Kirjassani Suunnanmuutos olen korostanut lamaa vaiheena reformiketjussa, jolla Suomi on transformoitu — kuten klisee kuuluu — uudeksi Suomeksi uudessa Euroopassa tai avoimessa taloudessa.[2] Vaikka transformaatio koostuu monista yhteiskuntapolitiikan ulottumattomissa olevista prosesseista, sitä on tuotettu myös reformoimalla yhteiskunnallisia instituutioita. Pienten avotalouksien avautuessa globaalitalouteen voidaan erottaa neljän alueen reformiprosesseja: rahamarkkinoiden ja rahapolitiikan, julkisen sektorin, työmarkkinoiden ja sosiaalipolitiikan. Kolme ensimmäistä käynnistyivät Suomessakin 1980-luvulla, lamasta riippumatta. Julkisen sektorin reformi tähtäsi sen kaventamiseen ja markkinaperiaatteiden käyttöönottoon julkisen sektorin sisällä. Kyseinen reformi on nähtävä olennaiseksi osaksi hyvinvointivaltion suunnanmuutosta. Sen sijaan lamalla ja sen aikaansaamalla valtion velkaantumisella oli olennainen rooli kapeammin ymmärretyn sosiaalipolitiikan reformille.

Tulkintani mukaan laman sosiaalipoliittiset vaikutukset eivät siis ole ohimeneviä, vaan lama oli katalysaattori, joka laittoi liikkeelle suunnanmuutoksen. Tavoitteena ei enää edellisten vuosikymmenten tapaan ole lisätä kansalaisten sosiaalisia oikeuksia tai taloudellista tasa-arvoa vaan mukauttaa sosiaalipolitiikkaa uusiin olosuhteisiin. Tätä kuvaavat myös kansainvälisen hyvinvointivaltiotutkimuksen keskustelut, joissa kohteena on hyvinvointivaltioiden säilyminen, mukautuminen, karsinta ja sen vastustus. Yleisiä selityksiä hyvinvointivaltioiden kasvun pysäytykselle on etsitty globalisaatiosta, uusliberalismista, jälkiteollisesta rakennemuutoksesta ja kansalaisten odotusten muutoksesta.[3] Näiden tekijöiden kombinaatiot vaihtelevat maasta toiseen, eikä yleisen vastauksen antaminen ole mielekästä.

Modernisaatio ja kansalliset politiikat

Transformaation voi käsittää modernisaatioksi, jossa suomalaiset päätöksentekoeliitit ovat joutuneet modernisaatiopakkojen eteen. Samalla on selvää, että kansalliset instituutiot, päätöksenteon järjestelmät ja poliittiset prioriteetit suodattavat näitä pakkoja. Ne muodostavat toiminnan paikkoja ja tiettyjä historiallisia hetkiä, ehkä myös harvinaisia historiallisia hetkiä uusien ajatusten läpimurroille.[4]

Toisaalta on syytä huomata, että reformiprosesseissa on paljon samoja suuntaviivoja maasta toiseen. Siksi vertailut ovat välttämättömiä paitsi omaan historiaan myös kansainvälisinä poikkileikkauksina. Suomea koskevaa tulkintaa ei voi rakentaa ilman sosiaalipoliittisen teorian ja vertailevan tutkimuksen apua. Tulkinta ei löydy vain katsomalla empiirisiä tosiasioita.

Laajenemisen jälkeinen hyvinvointivaltio

Kansainvälisessä tutkimuksessa ei ole yhtä hyvinvointivaltiotulkintaa. Jo teoreettisia otteita on lukuisia. Omaa teoreettista taustaani voisi luonnehtia hyvinvointivaltion poliittisen talouden ja (uus)institutionalismin kombinaatioksi. Tässä teoreettisessa suuntauksessa hyvinvointivaltioiden nykyisestä tilasta tehdyn diagnoosin voi tiivistää seuraavaksi:[5]

Hyvinvointivaltioiden laajenemisen kausi on ohi, ja nyt eletään laajenemisen jälkeisessä poliittisessa tilassa. Hyvinvointipolitiikkaan ei haluta suunnata uusia resursseja yli sen, mihin jo tehdyt päätökset, jo rakennetut järjestelmät ja väestörakenteen muutos sitovat. Resurssien kasvua rajoittaa myös se, että talouskasvu on aiempaa hitaampaa ja epävarmempaa. Globaalin talouden oloissa on vain vähän poliittista tahtoa nostaa bruttoveroasteita. Toisaalta hyvinvointipolitiikan kysyntä ja tarpeet laajenevat edelleen sekä ikärakenteen vanhenemisen että jälkiteollisen talouden ja elämän epävarmuuksien vuoksi. Tämä aiheuttaa kasvavaa kuilua hyvinvointipolitiikan kysynnän ja julkisen tarjonnan välille.

Äkilliset, radikaalit muutokset hyvinvointivaltioihin ovat kuitenkin mahdottomia. Hyvinvointivaltiot ovat juurtuneet ja upottuneet kansalaisten elämään, talouteen ja politiikkaan. Mutta laajenemisen jälkeinen tila ei ole muuttumaton tila. Sosiaalipolitiikat ovat kaikkialla osin kiinnostavankin uudelleenmuotoilun kohteena. Hiipivä muutostyyppi on mahdollinen. Siinä vastarinta karsivia ja uudelleenmuotoilevia muutoksia kohtaan vaimenee asteittain kansalaisten odotushorisonttien muuttuessa ja riittävän vahvojen muutoskoalitioiden muodostuessa[6].

Muutos on sidoksissa siihen hyvinvointivaltion kokonaisuuteen (regiimiin), joka rakentui 1960—70-luvulla. Myös ongelmat ovat erilaisia. Kansainvälisessä perspektiivissä pohjoismainen hyvinvointimalli — tai sosiaalidemokraattinen regiimi — näyttää ajanmukaiselta ennen muuta naisten ansiotyön normalisoinnin ja aktiivisen työvoimapolitiikan vuoksi[7]. Keski-Euroopassa keskeinen ongelma on naimisissa olevien naisten vähäinen työssäkäynti. Siellä on hyvinvointivaltioiden säilymiseksi tuotettava sukupuolijärjestyksen ja perheideologian muutos.

Keskeisiä intressejä kaikkialla on padota ja kontrolloida kustannusten kasvua, palauttaa toimeentulon ja sosiaaliturvan markkinariippuvuutta sekä rationalisoida ja ajanmukaistaa sosiaalipolitiikkaa. Sekä poliittisia että sosiaalipoliittisia instituutioita on uudelleenmuotoiltu niin, että laajenemisen mekanismeja purettaisiin ja kustannuskasvulle muodostettaisiin lukkoja. Tällaisena toimivat myös Euroopan rahaliiton pelisäännöt, jotka pyrkivät estämään julkisen talouden laajenemisen alijäämäisten budjettien vipuamana.

Eurooppalaisia hyvinvointivaltioita pyritään säilyttämään vahvistamalla työllisyyttä ja veronmaksajien määrää. Työllisyys- ja työkeskeisestä politiikasta on tullut uutta oikeaoppisuutta, mutta työllisyyspolitiikan linja on vaihtunut keynesiläisestä kysynnän politiikasta tarjonnan politiikaksi. Sekä globalisaation että sen aiheuttamat makrotaloudelliset häiriöt hallintaansa saaneiden pienten eurooppalaisten kansantalouksien politiikassa yhdistyvät palkkahillintä, työmarkkinoiden joustavoittaminen sekä sosiaaliturvan ja verotuksen muotoilu markkinaehtoisemmaksi ja ”työllisyysystävällisemmäksi”[8].

”Harvinainen hetki”

Suomi on hyvinvointivaltion rakentumisessa perässätulija. Kun Gosta Esping-Andersen rakensi kuuluisan teorian kolmesta hyvinvointivaltiollisen kapitalismin maailmasta (The three worlds of welfare capitalism, 1990), Suomi ei oikein 1980-luvun empiirisillä indikaattoreilla yltänyt sosiaalidemokraattiseen regiimiin, ei ainakaan Ruotsin ja Tanskan seuraan. Pohjoismaisin piirre Suomessa on saattanut olla naimisissa olevien naisten ansiotyölle rakentuva sukupuolijärjestys. Sen rooli ”sosiaalidemokraattisen” kehityksen katalysoijana onkin ollut keskeinen[9].

Pohjoismaisen kiinniottoprosessin ja suotuisan talouskasvun avulla sosiaalisten oikeuksien laajeneminen ja järjestelmien kohentaminen jatkui Suomessa lamaan saakka. Määrällisillä mittareilla suomalainen hyvinvointivaltio 1980—90-luvun vaihteessa oli eurooppalaista keskitasoa. Mutta monet hyvät perustat — korkea työllisyys, matala työttömyys, suotuisa ikärakenne, vähävelkainen valtio, ehkä viisaasti rakennetut sosiaalipolitiikat — olivat kunnossa ja siten sosiaalipolitiikan tulos esimerkiksi matalana köyhyysasteena oli hyvä.

Lama merkitsi hyvinvointivaltion laajenemisen äkillistä ja dramaattista pysäytystä. Historiallisia kokeita ei voi järjestää, eikä täten voi arvioida, mitä jollain toisenlaisella politiikalla olisi tapahtunut. Se mitä tutkija voi tehdä, on yrittää ymmärtää valittua toimintatapaa: miksi toimittiin niin kuin toimittiin; mikä mahdollisti toiminnan; millainen sosiaali-ideologia toimintaan on kirjoitettu sisään; mitä seurauksia siitä on ollut; millaista hiipivää tai kumuloituvaa muutosta politiikka ennakoi; miten politiikka käänsi tai tarkasti muutoksen suuntaa.

Lamaan tultaessa takana oli talousboomi, individualistinen suhdanne, jolloin mielialat olivat kääntyneet hyvinvointivaltioon nähden aiempaa kriittisemmiksi (kansalaisten käsitysten mitattu vaihtelu tapahtuu pienellä marginaalilla, koska hyvinvointivaltioita nyt ylipäänsä kannatetaan), suljetun sektorin ja pöhöttyneen julkisen sektorin kritiikki, samoin sosialistisen järjestelmän romahdus, kapitalistisen maailman voitonvarmuus, uusliberalismin ja markkinoiden vyörytys, eri puolilla maailmaa toteutetut rakennesopeutusohjelmat.

Laman synnytti rahapolitiikan instituutioiden tai pelisääntöjen äkillinen vaihtaminen (päättäjät puhuvat välttämättömyydestä olla mukana kansainvälisessä kehityksessä ja siitä seuraavasta oppimishaasteesta), pääomaliikkeiden vapauttaminen, eurooppalaisen rahapolitiikan omaksuminen ja kansantalouden ulkoisen epätasapainon korjaaminen politiikalla, johon oli sisään kirjoitettu työttömyyden ja valtionvelan räjähdysmäinen kasvu.

Tuloksena oli hetki, johon tartuttiin nopeasti ja jota myös paisutettiin kriisitietoisuudella. Ainakin valtiovarainministeri(ö)n ja talouselämän think-thankien tavoitteena oli ”vihdoinkin laittaa kuriin julkisten menojen kasvu” (Iiro Viinanen). Rakennemuutoksen aikaansaaminen motivoi tiukkaa finanssipolitiikkaa ja tiukalla finanssipolitiikalla syvennettiin lamaa. Politiikan taustana on myös pitkäaikaisia jatkuvuuksia suomalaisissa valtasuhteissa ja toimintatavassa ja ehkä kansallisissa identiteeteissä ja mentaalisissa kerroksissakin. 1990-luvun lamapolitiikassa ja lamadiskursseissa toistuu paljon 1930-luvun asetelmia. Historiallinen jatkuvuus on hämmästyttävää[10].

Ruotsissakin koettiin poikkeuksellisen syvä lama. Lama oli samojen rahapoliittisten päätösten tulos ja itse asiassa Ruotsissa yhteenotot sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltiollisen linjan ja sitä kritisoivan uusliberalismin välillä olivat avoimempia kuin Suomessa. Kansainvälisen ekonomistiyhteisön kritiikki kohdistui toisenlaisella painolla sosiaalidemokraattisen regiimin lippulaivaan. Ruotsissa toteutettiin varsin samansuuruinen julkisen talouden tasapainotus kuin Suomessakin[11]. Kuitenkin kansallisen toimintatavan jatkuvuudet ovat näkyneet elvyttävämmässä lamanaikaisessa politiikassa ja valtiontalouden tasapainottumisen jälkeisessä sosiaalietuuksien tason palautuksessa. Ehkä voisi tulkita niinkin, että Ruotsissa säästöohjelma todella oli olosuhteiden pakottama, Suomessa laman ja kriisitietoisuuden harvinaisella hetkellä haluttiin tuottaa rakennemuutosta.

Rahapoliittisesti tuotettu kriisi vai rakenneriisi

Jaakko Kiander on osoittanut vakuuttavasti, miten Suomen kriisi oli ainakin rahapoliittinen kriisi.[12] 1980- ja 90-luvun kriisitalouksia luonnehti ylivelkaantunut yksityinen sektori, kiinnitetty ja yliarvostettu valuutta, yritys siirtyä äkillisesti matalan inflaation politiikkaan. Mutta 1990-luvun alkupuolella ei välttämättä ajateltu näin. Keskeinen kiista koski kriisin luonnetta, oliko kriisi rakennekriisi (liian jäykät työmarkkinat, liian hyvätasoinen hyvinvointivaltio, väärät kannustimet, korkea verotus, puuttuva joustavuus). Tulkitaanpa kriisi niin tai näin, taloudellinen makroshokki tuottaa painetta rakenteiden ja instituutioiden uudelleenmuotoiluun. Tässä mielessä rahapolitiikka on vahva väline maailman muuttamiseksi, kahva josta voi kääntää. Päätöksiä kun ei tarvitse hyväksyttää kansalla tai kansan edustajilla.

Nousiko Suomi nousuun entisin rakentein vai toteuttiko lama jyrkän ja äkillisen rakenteiden uudistumisen, joka siivitti vuosikymmen lopun nousun? Jaakko Kiander sanoo Suomen nousseen entisin rakentein. Tuotantoelämän omia rakenteita lama uudisti: se tuhosi huonosti kannattaneita yrityksiä ja nosti tuottavuutta. Kriisi myös katalysoi politiikan suuntaamista entistä yritysystävällisemmäksi niin että nyt Suomi voi ylpeillä maailman parhaisiin kuuluvalla kilpailukyvyllään. Suomessa on omaksuttu varsin tehokkaasti globaalin talouden talouspoliittiset toimintatavat, toisaalta makrotaloudellinen vakaus ja uskottavuus, fiskaalisten rajoitteiden ja hintakurien politiikka, sekä toisaalta teknologia- ja innovaatiopolitiikka.

Mutta monet kritiikin kohteena olleet rakenteet säilyivät ja nousu toteutui niiden nojalla. Esimerkiksi työmarkkinainstituutiot kokivat vain hienosäädön anglosaksisten maiden deregulaatioon verrattuna. Muutosta merkitsi lähinnä paikallisen sopimisen läpimurto laman pohjalla[13].

Kahden rintaman konsensus ja kansakunnan hyvä

Vakiintuneet kansalliset toimintatavat, prioriteetit ja jatkuvuudet pohjustivat sekä integraatio- että lamapolitiikkaa.[14] Suomessa toimittiin kahden rintaman konsensuksella, korporatiivisella ja parlamentaarisella. Talouselämän intressejä ymmärtävän korporatismin rakentumisen merkkipaaluna pidetään Korpilampea, vaikka suomalaisen toimintatavan painottuminen talouselämän kilpailukyvyn takaamiseen on pitempää perua.

Parlamentaarisella areenalla sateenkaarihallitukset olivat 1990-luvun uusi ilmiö. Kahden rintaman konsensus sietää huonosti erimielisyyttä ja keskustelua. Vaientamisen keinoja olivat ja ovat sellaiset leimat kuin populismi ja pysähtyneisyys. Tässä toimintatavassa ja poliittisessa kulttuurissa tuotetaan eliittiryhmien keskinäistä koordinaatiota ja sopua. Kun eliittien keskinäinen sopu on saatu aikaan, haetaan tarvittaessa kansalaisten hyväksyntä (EU- ja rahaliittojäsenyydet hyvinä esimerkkeinä).

Valtiotoimijalla on Suomessa hegeliläinen perintö kannattavanaan. Valtio ei ole vain kansalaisten demokraattisen tahdon väline vaan modernisaatioagentti, elitistisesti tulkitun kansakunnan parhaan apparaatti. Tällaisessa perinnössä demokratia ja kansalaismielipide näyttäytyvät valistuneen toimijan rasitteina.

Identiteeteissä ja mentaliteetissa on kerroksia, jotka suosivat sosiaalisia uhrauksia, joko rangaistuksena (kansa on kuluttanut liikaa, nyt on maksun aika) tai tulevaisuuden rakentamisena: julkisessa taloudessa on varauduttava taloudellisiin ja demografisiin vaihteluihin (vrt. Kekkonen, Onko maallamme malttia vaurastua).

Työn ja kurin eetokset oikeuttavat huono-osaisia kohtaan kovan politiikan ilman, että kysymys olisi välttämättä uusliberaalin ajattelun leviämisestä. Lamapolitiikka nojasi valmiudelle laskea elintasoa ja antaa työttömyyden kasvaa hallitsemattomasti. Tässäkin oli sekä eliittien vuosisataista kovasydämisyyttä rahvasta kohtaan että talvisodan henkeen vertautuvaa yhteistä lamaponnistusta.

Sosiaalipolitiikan lama ja suunnanmuutos

Mistä 1990-luvun sosiaalipolitiikan reformi koostui?[15]

  1. Sosiaaliturvaetuuksien karsinnoista ja sosiaaliturvaan sisäänpääsyn vaikeuttamisesta (esim. työttömyysturva). Vuosikymmenen mittaan tehtiin noin satakunta merkittävämpää heikennystä tai maksujen korotusta.
  2. Rahoitusrakenteen muutoksesta vakuutettujen omien vakuutusmaksujen tai kansalaisten oman panoksen suuntaan (esim. terveysmenot).
  3. Julkisten palvelujen voimavarojen niukkuudesta, henkilöstöjen kuormituksesta, palkkatason mataluudesta (aseena Baumolin tautia vastaan), palvelurakenteen rationalisoitumisesta, hoivapalveluista tinkimisestä akuuttisairaanhoidon hyväksi, hiipivästä ja mahdollisesti paikallisesti tärkeästä siirtymästä kohti monituottajamallia, so. yksityisen ja kolmannen sektorin sekä omaishoidon integroimisesta palvelukokonaisuuteen.
  4. Kannustavuusopin läpimenosta, kannustavuusuudistuksesta ja työntekoa suosivan linjan läpäisystä yleisemminkin (esim. varhaiseläkepolitiikan linjanvaihdos).
  5. Perusturvan siirtymästä tai kaventumisesta kahteen suuntaan, ansiovakuutusklubiin (eurooppalaisempaan sosiaalivakuutukseen) ja huono-osaisten tarveharkintaklubiin; huono-osaisten kohdalla tendenssistä sosiaaliturvan vastikkeellistamiseen ja tiukempaan valvontaan.
  6. Aktiivisesta työvoima- ja sosiaalipolitiikan painotuksesta, työttömän identiteetin vaihtamisesta aktiiviseksi työnhakijaksi, julkisen sektorin työllistämistehtävän kaventamisesta ja työllistämisen suuntaamisesta avoimille työmarkkinoille.
  7. Eläketurvan rationalisoinnista ja tulevan eläkemenon merkittävästä leikkauksesta.
  8. Vapaaehtoissektorin, järjestöjen ja kirkon roolin vakiintumisesta huono-osaispolitiikassa.
  9. Suomen paluusta määrällisesti (julkisilta hyvinvointiresursseiltaan) entiselle paikalleen, missä se ”seurailee vaatimattomalla tasolla pohjoismaista mallia” (Jorma Sipilä).

Tiukkuuden politiikkaa — eli tiukkaa finanssipolitiikkaa — jatkettiin vielä laman jälkeenkin. Laskettiinpa sosiaali- ja terveysmenoja henkeä kohti tai osuutena kansantuotteesta. Ne ovat nyt painuneet EU-maiden keskiarvon alapuolelle. Vaikka olennaista olisikin menojen ”kustannustehokkuus”, niin nykyisellä tasolla on vaikea saada aikaan sellaista anteliasta sosiaaliturvaa ja keskiluokkaisia palveluja, joilla pohjoismainen malli itseään markkeeraa. Sosiaaliturvan kyky tasoittaa taloudellisia ja sosiaalisia eroja on kaventunut. Lasten hyvinvoinnin kasvussa tapahtui myös taite[16]. Lamalla ja valitulla politiikalla voi tätenkin olla pitkä käsivarsi.

Päänavaus ja reformin jatkaminen

Väitän, että edelliseen kiteytyy sellainen suunnanmuutos, jota pyritään jatkamaan. Suunnitteilla olevat eläke- ja työttömyysturvareformit jatkavat ansioiden vakuuttamisen ja työstä palkitsemisen linjaa. Tavoitteena eivät ole enää suoraviivaiset säästöt vaan sekä kansalaisille että työnantajille suunnattujen kannustinjärjestelmien muokkaaminen edelleen. Eläkereformi sisältää myös ajanmukaistavan elementin: sosiaalipoliittiseen harkintaan ja kompensaatioon perustuvien eläkemahdollisuuksien vaihtamisen oman harkinnan ja kannustinjärjestelmien kombinaatioon. Kysymyksessä on myös sosiaalipolitiikan siirtymä yleisestä tulojen tasauksesta (”jakopolitiikka”) oman elämänkaaren vakuuttamisen suuntaan. Tämä on hiipivää siirtymää suuntaan, mitä on ennakoitu Euroopan taloudellisen yhdentymisen ja rahaliiton seurauksiksi. Myös huono-osaisten klubissa reformi jatkuu kuntouttavalla työtoiminnalla.

Suunnitellut uudistukset palvelevat yhtä oikeudenmukaisuuden versiota, siis sitä, missä palkitaan työnteosta, saavutetuista työmarkkina-asemista ja ansaituista tuloista. Kun työmarkkinat edelleen palkitsevat miessukupuolesta, niin uudistuksilla on välillisesti myös sukupuoliseurauksia. Missä määrin lain edellyttämä SuVaaminen eli sukupuolivaikutusten analyysi on mukana?

Uudistusten tukena ei ole nyt samanlaista harvinaista hetkeä kuin laman aikana. Yhteistä ponnistusta ja yhteisymmärrystä voi olla vaikeampi saavuttaa. Sopu löytyy helpoimmin vanhan maskuliinisen teollisuuteen pohjaavan protokoalition (TT—SAK) kesken. Sosiaali- ja terveyspalveluissa muutoksen askeleita on vaikeampi paikantaa. Mutta ainakin KTM ja VATT valmistelevat palvelujen kilpailuttamisen laajentamista, siirtymää kuntien tuottamista palveluista kohti niin sanottua tilaaja—tuottaja-mallia.

Tämä linja on aika lailla yhteispohjoismainen. Voisi sanoa sen edustavan sosiaalidemokratian ja (uus)liberalismin kompromissia, joka nojaa Pohjoismaiden työyhteiskunnallisuudelle. Kuitenkin detaljeissa on paljon eroja. Suomessa linja on kovasydämisempi ja nojaa vähimmäisturvaetuuksien tason mataluuteen.

Eetoksen vaihtaminen

1990-luvulla ottivat yhteen vanha ja uusi sosiaalipoliittinen eetos. Oliko suurin ongelma kansalaisten taloudellinen ja sosiaalinen ahdinko vai työnteon kannattavuus ja sosiaaliturvan väärinkäyttö? Joskus eetoksen tai tulkinnan valtaanpääsyn voi paikantaa aika tarkkaan. Matti Virenin kirjoitus vuodelta 1994 oli ratkaiseva jälkimmäisen tulkinnan läpilyönnissä. Tässä kirjoituksessaan hän väitti toimeentulotukinormin olevan kohtuuttoman korkea, niin että vasta noin 20000 kuukausituloissa voi saavuttaa saman toimeentulon tason.

Pyrkimys poistaa tuloloukkuja ja lisätä työnteon kannattavuutta on kääntynyt myös yleiseksi tuloerojen lisäämiseksi (huomion suuntaaminen hyvätuloisiin). Se on myös oikeuttanut vähimmäisturvan pitämistä hyvin matalana, aina siinä määrin, että politiikan kohteena ei ole ollut köyhyys vaan sosiaaliturvariippuvuus. Yksi esimerkki tästä on pitkäaikaistyöttömän työttömyysturva. Kun Suomessa kolmantena työttömyysvuonna 10000 markan ansioissa työttömyysturva on 26 prosenttia aikaisemmasta ansiotasosta, se on Tanskassa 90 prosenttia, Ruotsissa 80 prosenttia ja Alankomaissakin, missä on lähdetty Suomen tapaiseen aktiivisuuspolitiikkaan, vielä 57 prosenttia. Politiikassa ja keskusteluissa on ollut samoja sävyjä kuin uusliberalismissa, vaikka meillä ehkä on pohjana työn ideologian vahvuus ja historiallisen toimintatavan toistaminen[17]. Uusliberaalilla sosiaalipolitiikkakritiikillä on vähän tieteellistä näyttöä, mutta sillä on moraalista tehoa ja katu-uskottavuutta. Jokainen tuntee jonkun ”kunnottoman”, jolla todistaa ihmisten työhaluttomuuden olevan syynä satojen tuhansien työttömyyteen ja toimeentulotuen tarpeeseen.

Työttömyyspolitiikka on hyvä esimerkki eetoksen vaihtumisesta. Työttömyyden räjähtäminen oli talouspolitiikan tulos. Vanha hyvinvointivaltiollinen eetos sanoisi, että tällaista menetystä on kompensoitava, siis taattava riittävä toimeentulo rakennemuutoksen tai poliittisten virheiden kärsijöille. Sen sijaan tapahtui siirtymä rakenneajattelusta yksilöllistävään ajatteluun ja politiikkaan. Aloimme sietää ja hyväksyä paremmin köyhyyttä ja kasvavia eroja.

Yleisemminkin sosiaalipoliittisessa ajattelussa on tapahtunut siirtymä tasa-arvosta kannustavuuteen, aktiivisuuteen ja omaan vastuuseen. Ne kuulostavat tärkeiltä arvoilta, mutta raaputtamalla niiden takaa löytyy vähemmän hyväksyttävää politiikkaa.

Kahdenlaista yhteisöllisyyttä

2000-luvun alussa Suomi on kahdenlaisen yhteisöllisyyden konglomeraatti. Enemmistö meistä on osallisena kilpailukyky-yhteisössä, jossa missiomme on oman henkilökohtaisen kilpailukyvyn ylläpito. Niille jotka eivät mahdu kilpailukyky-yhteisöllisyyteen tarjotaan kuitenkin työn ideologiaa — ideologiaa työstä itsekunnioituksen ja osallisuuden lähteenä. Sitä vaalitaan myös oloissa, missä työmarkkinat ovat valikoivat, missä alueellisesti erot työ- ja elämänmahdollisuuksissa ovat suuret ja missä aktiivisen sosiaalipolitiikan haavi tuskin voi pelastaa kaikkia köyhyyteen ja syrjäytymiseen ajautuneita.

Kirjallisuus

Anttonen, Anneli & Jorma Sipilä: Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Vastapaino: Tampere, 2000.

Bardy, Marjatta; Minna Salmi & Tarja Heino: Mikä lapsiamme uhkaa? Raportteja 263, Stakes: Helsinki, 2001.

Bauman, Zygmunt: Work, Consumerism and the New Poor. Open University Press: Buckingham, 1998.

Bonoli, Giuliano, Vic Geogre & Peter Taylor-Gooby: European Welfare Futures. Towards a Theory of Retrenchment. Polity Press: Cambridge, 2000.

Esping-Andersen, Gosta: The Three Worlds of Welfare Capitalism. Polity Press: Cambridge, 1990.

Hänninen, Sakari: ”Is Finland Going beyond the Age of Entitlement?” Teoksessa Sakari Hänninen (toim.): Displacement of Social Policies. SoPhi: Jyväskylä University, 1998.

Immergut, Ellen: ”The Theoretical Core of the New Institutionalism.” Politics and Society 26 (1998), 1—34.

Julkunen, Raija: Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino: Tampere, 2001.(a)

Julkunen, Raija: ”Hyvinvointivaltion hienosäätöäkö? Kun Suomi liittyi globaalitalouteen.” Hyvinvointikatsaus 3/2001, 53—57.

Julkunen, Raija & Jouko Nätti: The Modernization for Working Times. Flexibility and Work Sharing in Finland. SoPhi: Jyväskylä University, 1999.

Kautto, Mikko: Diversity among Welfare States. Comparative Studies on Welfare State Adjustment in Nordic Countries. Research Report 118, Stakes: Helsinki, 2001.

Kautto, Mikko et al (eds): Nordic Welfare States in the European Context. Routledge: London & New York, 2001.

Kiander, Jaakko: Laman opetukset. Suomen 1990-luvun kriisin syyt ja seuraukset. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus: Helsinki, 2001.

Lehtonen, Heikki & Simo Aho: ”Hyvinvointivaltion leikkausten uudelleenarviointia.” Janus 8 (2/2000), 97—103.

Pierson, Paul: ”Coping with Permanent Austerity: Welfare State Restructuring in Affluent Democracies.” Teoksessa Paul Pierson (ed.): The New Politics of the Welfare State. Oxford University Press: Oxford, 2001. (a)

Pierson, Paul: ”Post-Industrial Pressures on the Mature Welfare States.” Teoksessa Paul Pierson (ed.): The New Politics of the Welfare State. Oxford University Press: Oxford, 2001. (b)

Regini, Marino: ”Between Deregulation and Social Pacts: the Responses of European Economies to Globalization.” Polics & Society 28 (1/2001), 5—35.

Rhodes, Martin: ”The Political Economy of Social Pacts: ’Competitive Corporatism’ and European Welfare Reform.” Teoksessa Paul Pierson (ed.): The New Politics of the Welfare State. Oxford University Press: Oxford, 2000.

Sainsbury, Diane: ”Welfare State Challenges and Responses: Insitutional and Ideological Resilience or Restructuring? Review Essay.” Acta Sociologica 44 (3/2001), 257—266.

Van Kersbergen, Kees: ”The Declining Resistance of Welfare States to Change.” Teoksessa Stein Kuhnle (ed.): Survival of the European Welfare State. Routledge: London & New York, 2000.

Viren, Matti: ”Kannattaako työnteko? Laskelmia verotuksen ja sosiaalietujen vaikutuksesta kotitalouksien käytettävissä oleviin tuloihin.” Kansantaloudellinen aikakauskirja 90 (4/1994), 440—457.

Kirjoittaja on dosentti ja työskentelee lehtorina Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen yhteiskuntapolitiikan yksikössä. Hänen erityisalojaan ovat hyvinvointivaltion ja työelämän tutkimus.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Bauman 1998. [Takaisin]
  2. Julkunen 2001a; myös Julkunen 2001b. [Takaisin]
  3. Bonoli ym. 2000. [Takaisin]
  4. Historiallisesta institutionalismista ks. Immergut 1998. [Takaisin]
  5. Bonoli ym. 2000; Pierson 2001a ja b; review ks. Sainsbury 2001. [Takaisin]
  6. van Kersbergen 2000. [Takaisin]
  7. Kautto et al 2001. [Takaisin]
  8. Regini 2000; Rhodes 2001. [Takaisin]
  9. Anttonen & Sipilä 2000. [Takaisin]
  10. Kiander 2001. [Takaisin]
  11. Kautto 2001. [Takaisin]
  12. Kiander 2001. [Takaisin]
  13. Julkunen & Nätti 1999. [Takaisin]
  14. Myös Kosonen 1998. [Takaisin]
  15. Tarkemmin Julkunen 2001a; Kiander 2001; Lehtonen & Aho 2000. [Takaisin]
  16. Bardy ym. 2001. [Takaisin]
  17. Hänninen 1998. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *