Kalle Kaarnan Isoviha historiallisena ja poliittisena elokuvana

Kalle Kaarnan ohjaama Isoviha (Suomi 1939) perustuu elokuvan käsikirjoituksen laatijan, kuopiolaisen toimittajan Jyrki Mikkosen novelliin Vaeltavan sinitakin tarina vuodelta 1933. Elokuvan valmisti Jäger-Filmi, tuottajana oli yhtiön omistaja, saksalainen Kurt Jäger, joka muutti Suomeen jo 1920-luvun alussa. Jäger työskenteli aluksi Suomi-Filmillä sen laboratorioiden suunnittelijana, perustajana ja hoitajana, mutta ryhtyi valmistamaan elokuvia omiin nimiinsä jo 1920-luvun puolivälissä.

Omia näytelmäelokuvien ohjauksia Jäger teki kuitenkin vain yhden. Se oli yhdessä Ragnar von Hartwallin kanssa toteutettu, kansainväliseksi läpimurroksi tarkoitettu Elämän maantiellä vuonna 1927. Jäger oli paitsi elokuvan toinen ohjaaja myös sen leikkaaja ja käsikirjoittaja. Elokuvan oleellinen piirre oli sen kosmopoliittisuus: se irtaantui kansallisesta elokuvasta – niin kuin se tuolloin ymmärrettiin – mahdollisimman pitkälle. Elokuva ei menestynyt Suomessa eikä ulkomailla ja sai kotimaassa kritiikkiä juuri ajatuksesta tehdä kansallisesta kontekstista riippumatonta, kansainvälistä elokuvaa. Sama tilanne toistui Isovihan ohjaajan Kalle Kaarnan Sarastus Oy:lle tehdyn Kuisman ja Helinän arvosteluissa. Oikeistolaisesta näkökulmasta katsova arvostelu moitti kovin sanoin elokuvan asetelmaa, joka ei ollut riittävän suomalaiskansallinen.

Kurt Jägerin uusi, vuonna 1933 perustettu tuotantoyhtiö Jägerin Filmitoimisto – nimi muuttui pian Oy Jäger-Filmiksi – siirtyi tämän jälkeen lähes täysin kansallisille linjoille. Vuoden 1933 veronalennuslainsäädännön innoittamana yhtiön päätuotanto oli aluksi selvästi lyhyt- ja dokumenttielokuvassa, minkä parissa Jäger oli työskennellyt koko uransa ajan. Lisäpotkua kansalliselle linjalle siirtymiselle antoi Kalevalan 100-vuotisriemujuhla, jonka juhlaelokuvaksi hän rakensi dokumenttielokuvan Kalevalan mailta (1935). Ohjaajaksi kiinnitettiin Kalle Kaarna. Elokuvan kansatieteellinen aines ja luontoromantiikka kiinnittyivät aikalaisarvostelijoiden mukaan hyvin elokuvan musiikkiin, jonka kannelsävellykset ja itkuvirret saivat myönteisen vastaanoton.

Jägerin yhtiön Haagan studioiden valmistuttua ensimmäinen näytelmäelokuva oli kansainvälisyyttä tavoitteleva, Simo Penttilän näytelmään pohjautuva seikkailufarssi Mies Marseillesta (1937), jonka ohjasi Tapio Ilomäki. Elokuvakielellä sanottuna se "floppasi". Elokuvan menestys oli vuoden huonoin, mutta se ei ajanut yhtiötä konkurssiin, sillä yhtiö rahoitti elokuvansa perimällä esitystulot teattereilta jo ennakkoon elokuvan tekovaiheessa. Tämä takasi elokuville verraten laajan levikin heikoksi jäävästä yleisömenestyksestä huolimatta.

Jäger ei ollut ainoa keinoa käyttänyt, niin tekivät myöhemmin myös Teuvo Tulio ja Erik Blomberg, ja siitä tuli yleinen toimintatapa suomalaiselle elokuvateollisuudelle. Kääntääkseen kassavirran suunnan kunnolla positiiviseksi Jäger-Filmi valitsi seuraavaksi filmauskohteekseen jo klassiseksi luonnehdittavan kansannäytelmän, Teuvo Pakkalan Tukkijoella. Varsin pitkälle teemoiltaan epäpoliittinen elokuva, vaikka aihepiiriltään kansallinen, noudatti tarkoin Teuvo Pakkalan näytelmän kulkua, ja ehkä juuri siksi se menestyikin varsin hyvin maaseudulla, kriitikkovastaanotosta päätellen uusia tulkintoja kaipaavissa kaupungeissa ei niinkään.

1930-luvun lopulle tultaessa Jäger-Filmi oli päättänyt toteuttaa laajan historiallisten elokuvien ohjelman. Syyskuussa 1938 valmistui niistä ensimmäinen, Kantelettareen vuonna 1840 sisällytettyyn keskiaikaiseen kansanballadiin ja Gustaf von Numersin siitä vuonna 1891 tehtyyn näytelmään perustuva Elinan surma. Sitä valmisteltiin osin yhtä aikaa Isovihan kanssa.

Elinan surman ja Isovihan ohjaajana toimi Kalle Kaarna, jolla oli siis yhtä aikaa kaksi rautaa tulessa. Tulossa elokuvateattereihin olivat myös Larin Kyöstin näytelmätekstiin vuodelta 1922 perustuva, marraskuussa 1938 valmistunut Ulkosaarelaiset ja Yrjö Veijolan vuonna 1904 romaaniin pohjaava Nuori luotsi, jonka kolmas elokuvaversio aiheesta ei koskaan edennyt tuotantoon vaan hyllytettiin.

Historiallisia elokuvia oli Suomessa toki valmistettu ennenkin, ennen Elinan surmaa mm. Rautakylän vanha parooni (1923), Pohjalaisia kahteen kertaan (1925, 1936), Muurmannin pakolaiset (1927), Miekan terällä (1928), Kajastus (1930), Jääkärin morsian myös kahteen kertaan (1931 ja 1938) sekä Kuisma ja Helinä (1932). Kaarna oli ohjannut niistä Jääkärin morsiamen ensimmäisen version sekä Kuisman ja Helinän.

Silti tuotantoyhtiö halusi mainostaa Isovihaa "ensimmäiseksi kotimaassa valmistetuksi historialliseksi elokuvaksi". Väitteen looginen perusta on tietysti siinä, mitä katsotaan historiaksi. 1800-luku ei ilmeisesti ollut elokuvan mainostajan mielestä oikeaa historiaa 1930-luvulla, puhumattakaan niistä muutaman vuosikymmenen takana olevista tapahtumista, joita käsitteli esimerkiksi juuri ennen Elinan surmaa markkinoille tullut, Nyrki Tapiovaaran ohjaama Varastettu kuolema (1938). Kyse ei siis ollut välttämättä yksinomaan valheellisesta mainonnasta, mihin esimerkiksi Suomen kansallisfilmografian elokuvaa käsitellyt työryhmä vaivihkaa viittaa.

Elinan surman ja Isovihan välissä valmistui jo leegio historiallisia elokuvia. Niihin voitaneen kiistatta lukea ainakin Sysmäläinen (1938), Ulkosaarelaiset (1938), Nummisuutarit (1938), Eteenpäin – elämään (1938), Vänrikki Stoolin tarinat (1939) – se oli ruotsalainen tuotanto, mihin Jäger-Filmi Oy osallistui, Helmikuun manifesti (1939), Halveksittu (1939), Jumalan tuomio (1939), Aktivistit (1939) ja Seitsemän veljestä (1939).

Jäger-Filmi teki Isovihan valmistuessa täyttä häkää uutta elokuvaansa, talvisodan jälkeen vuonna 1940 esitykseen tullutta Simo Hurttaa (1940), joka perustui sekä Eino Leinon samannimiseen näytelmään teoksesta Naamioita vuodelta 1908 että balladin muodon saaneisiin runosarjoihin Simo Hurtta I ja II, jotka olivat kirjallisina teoksina ilmestyneet vuosina 1904 ja 1911. Käsikirjoituksen Simo Hurttaan laati Viljo Heinämies, ohjaajana toimi Roland af Hälsström.

Jo historiallisten elokuvien määrä antaa oikeuden päätellä, että kyse oli aikakaudelle tyypillisestä trendistä, johon lähes jokainen elokuvanvalmistaja halusi ryhtyä. Historiallinen elokuva oli in, mutta yleisön astuessa mukaan kuvaan ei mikä tahansa historiallinen elokuva. Kaikista historiallisista elokuvista ei tullut suosikkeja. Elokuvan menestystä ei voi ennustaa etukäteen.

Suomalaisessa elokuvahistoriassa näitä 1930-luvun loppupuolen ja 1940-luvun alkupuolen historiallisia elokuvia on haluttu nimittää historiallisiksi aatedraamoiksi, minkä voi olettaa ainakin jossakin määrin peittelevän joidenkin historiallisten elokuvien poliittista propagandaluonnetta. Näille elokuville yhteistä aatetta, nationalismia, juuri kukaan aatedraama-termiä käyttänyt ei nimittäin ole vaivautunut luonnehtimaan.

Toisin kuin muiden tuotantoyhtiöiden kohdalla Jäger-Filmin tuotantosuunnitelma voidaan katsoa yhtiön tuotannon keskeiseksi osaksi, eräänlaiseksi historiallisen elokuvan ohjelmaksi. "Jäger-Filmi Oy:n tuotanto ensi näytäntökaudella tulee olemaan tähänastista huomattavasti laajempi", Suomen Kinolehti kirjoitti puffijutussaan, "sillä silloin tulee esitettäväksi kaikkiaan neljä yhtiön elokuvaa, joista kolme on jo työn alla ja niiden ensi-iltapäivät jo määrätty".1

Yhtiö panosti selvästi studiomaiseen tuotantoon vakavissaan. Studioasemaan pyrkivä yhtiö oli kiinnittänyt vakinaiseksi ohjaajaksi Kalle Kaarnan, Tapio Ilomäen ja Jägerin itsensä lisäksi kriitikkona, teatteriohjaajana ja elokuvaohjaajanakin jo debytoineen Roland af Hällströmin, jonka piti osallistua yhtiön koko tuotannon taiteelliseen ja kirjalliseen järjestelyyn. Teknistä välineistöä oli hankittu sekä studion että laboratorion käyttöön. Uutta Cinephon-äänikameraa käytettiin Isovihassakin vanhan Debrien ohella lähinnä ulkokuvauksissa. Jäger perusti laboratorioonsa myös ns. "klishee-laitoksen". Sillä valmistettiin kuvalaatat, jonka avulla tekstit printattiin elokuviin. Niillä hän painoi mm. amerikkalaisten elokuvien tekstejä jatkosodan aikana, mikä ei estänyt hänen henkilökohtaista tragediaansa: hänet määrättiin jatkosodan jälkeen internoitavaksi saksalaisena ja hänen omaisuutensa siirtyi Neuvostoliiton haltuun saksalaisena omaisuutena.2

Kinolehden juttua tehtäessä Kaarnan ohjaama Elinan surma oli jo markkinoilla. Jäger itse hehkutti ennakkomainonnassa Kaarnaa kokeneeksi filmimieheksemme, "joka Elinan surmalla saavutti niin suuren menestyksen ja vakuuttavalla tavalla osoitti suurta pystyväisyyttään historiallisen tehtävän alalla". Jäger luonnehti tulevaa hanketta sanomalla Isovihan olevan "pohjaltaan kansallishistoriallinen elokuva, jossa kuvataan senaikuista taistelua maahan tunkeutuvaa venäläistä vastaan mutta filmiin sisältyy lisäksi jännittävä, seikkailurikas juoni ja kaunis rakkaustarina". Myös toinen filmialan aikakauslehti, Elokuva-lehti kertoi ennakkojutussaan Isovihan aiheen olevan "voimakas, kaunis ja syvästi isänmaallinen aihe tuolta kansamme raskaimmalta ajalta, jolloin nuoret, verevimmät miehemme taistelivat Pultavalla Kaarle XII joukoissa ja muu osa kansaamme kärsi nälkää: survoen pettua leipäänsä ja puolustaen maahamme hyökkäileviä kasakkajoukkoja vastaan".3

Elokuvan nationalistisesta teemasta ei siis ollut epäilystä. Elokuvan kolmesta laajasta juonikertomuksesta kaksi määrittyy nationalistiseksi tarinoinniksi. Niistä ensimmäinen keskittyy pappi Petreliuksen haaveeseen Suomen kaukana kangastavasta itsenäisyydestä, toinen Paavali Paavalinpojan sankarilliseen taisteluun hänen pelastaessaan kotikylänsä sinne tulleen kasakkajoukon vallasta. Tämän lisäksi elokuvassa on kolmas juoni. Kyse oli myös rakkaustarinasta, jonka parin muodostivat Pultavalta palaavan karoliini Paavali Paavalinpoika ja pappi Petreliuksen tytär Karoliina. Näin elokuva määrittyy historiallisen aatedraaman lisäksi historialliseksi melodraamaksi. Genreyhdistelmät ovat olleet tavallisia koko elokuvan historian ajan: täyspitkien näytelmäelokuvien kohdalla jopa välttämättömyys.

Historiallisen elokuvan keskeinen piirre oli ajanmukaisuuden konkretisoiminen: elokuvan piti näyttää 1700-luvulta ja toteuttaa ideologisesti suomalaiskansallista näkemystä. Jäger kertoi "taiteilijaksi" nimittämänsä ohjaajan "tehneen paljon työtä historiallisen taustan aidoksi kuvaamiseksi, ja hänen ohjatessaan saa luonnollisesti myös suomalaiskansallinen puoli tarpeellisen korostuksen". Sama korostus oli saanut painoa jo Elinan surmassa, jota aikalaisvastaanotto piti taiteellisena voittona. Ilta-Sanomien nimimerkki S-ö tiivisti olennaisen: "Vaativimman osuuden on suorittanut taiteilija Kalle Kaarna. Lukuun ottamatta varsinaista ohjaustehtäväänsä hän on laatinut lavastussuunnitelman ja suorittanut varmaan paljon aikaa ja vaivoja vaatineita tutkimuksia keskiaikaisten olojen, tapojen ja katsomusten selville saamiseksi. Taustojen ja pukujen historiallisuus vaikuttaa maallikon silmissä aidolta."4

Isovihalla oli poikkeuksellisesti kaksi lavastajaa, Kaarnan lisäksi Viljo Someroja. Historia ja historialliset arvot eivät kuitenkaan riittäneet ainoaksi perusteluksi silloin, kun yleisöä houkuteltiin sitä katsomaan. Kyse oli nykysanoin sanottuna spektaakkelista: Jäger herätti yleisön uteliaisuutta sanomalla, että "suuret taistelu- ja ratsastuskohtaukset tekevät tietysti vielä paljon tämän elokuvan mielenkiintoisuuden ja jännittävyyden lisäämiseksi".5

Isovihaa filmattiin kesällä 1938 ja 1939. Sen ensi-ilta Helsingissä oli joulukuun 17. päivänä 1939 elokuvateatteri Capitolissa Helsingissä. Pääosia näyttelivät Hilkka Helinä, Kalevi Mykkänen, Santeri Kario ja Kaarlo Saarnio. Elokuvaa ennakolta mainostaessaan tuottaja Jäger luonnehti naispäähenkilöä tuottajan ylpeydellä sanomalla, että rooliin oli nimitetty "nuori Hilkka Helinä, joka Elinan surmassa yhdellä iskulla löi itsensä lävitse. Nuorta karoliinia taas esittää Kalevi Mykkänen, Elinan surmasta tuttu hänkin. Taitelija Kaarnan johdolla ovat nämä nuoret näyttelijät tehneet erittäin tunnollista ja innostunutta työtä, joten tulos näyttää muodostuvan erittäin onnistuneeksi. Kolmatta suurta roolia, tulista venäläistä upseeria, esittää Santeri Karilo, jonka temperamentti nyt pääsee täysiin oikeuksiinsa."6

Elokuvia tutkineille on tämä tiettyjen roolihahmojen toistuminen elokuvasta toiseen on tuttua. Tutuinta se on niillä elokuvien sivuhahmoilla, jotka esittävät elokuvasta toiseen roistoja tai ulkomaalaisia. Television aikakaudelta tuttuja historian hahmoja ovat esimerkiksi Keijo Kompan J. K. Paasikivi ja Ismo Kallion Mauno Koivisto. Tällainen leimaantuminen voi olla näyttelijälle rasite, mutta näyttää siltä, että se voi toimia myös positiiviseen suuntaan lisätessään roolin uskottavuutta. Historialliset hahmot voivat saada vakuuttavuutta siitä, että niiden esittäjät tunnetaan aiemmista historiallisista rooleistaan. Kolmaskin elokuvien roolihahmoihin liittyvä historiallinen piirre on toki olemassa. Jotakin hahmoa, esimerkiksi Stalinia Stalinin ajalla esittävät näyttelijöiden look-a-like -roolihahmo muokkaantui niin pitkälle, että he tulivat tunnetummaksi kuin hahmo itse, joka ei välttämättä halunnut aina esiintyä todellisessa fyysisessä hahmossaan vaan ainoastaan kuvana ja imagona. Ilmiö on ollut historian saatossa varsin yleinen.

Isovihan kuvauksia aloittaessa tehdyssä lehtihaastattelussa Hilkka Helinä itse kertoi joutuneensa useisiin testeihin Elinan surma –elokuvan yhteydessä ensikertalaisuutensa vuoksi. "Kolmeen eri kertaan kävin taitelija Kaarnan atelierissä, jossa parhaan kykyni mukaan näyttelin hänen kanssaan eri kohtia Elinan osaksi ja joka kerta olin lukevinani lupauksen hänen silmistään, mutta ratkaiseva sana puuttui. Kun se lopulta tuli, en enää ollut uskoa sitä. Eräs varhaisnuoruuteni suurista toiveista oli toteutunut. Olin aina toivonut saavani joskus näytellä Elinan. Filmin Elinasta en ollut osannut uneksiakaan."7

Hilkka Helinä sanoi olleensa Elinan surman kuvauksissa kuin "lapsi, joka opettelee kävelemään. Niin toisenlaista on kameran edessä näytteleminen. Mutta rajaton luottamus ohjaajaan, miellyttävät näyttelijätoverit, komeat historialliset rakennelmat ja kauniit laahuspukumme nielivät kuin vyöryn tavoin neljännentoista vuosisadan tenhopiiriin, ja sitä mukaa kuin ote varmistui, kävi työ hauskaksi".8

Samassa haastattelussa Hilkka Helinä kertoi myös tulevasta roolistaan Isovihassa papin tyttärenä, joka rakastuu nuoreen, aiemmin Pultavan taistelussa kuolleeksi luultuun karoliiniin. Hilkka Helinä puki sanoiksi elokuvan kontekstin varsin sujuvasanaisesti: "Maatamme vainoo rajantakaisen vihollisen ohella nälkä ja muu ankeus. Kaikki näyttää epätoivoiselta, kunnes eräänä päivänä onnenpyörä kääntyy. Venäläisten kasakkajoukkojen tyrannisoidessa kyläämme, palaa kuolleeksi luultu rakastettuni monien vaiheiden jälkeen kotikylään ja pelastaa sen neuvokkuudellaan".9

Hilkka Helinä nähtiin vastaavissa historiallisen kontekstien esittelytehtävissä seuraavillakin vuosikymmenillä, viimeiset kerrat Risto Orkon vuonna 1960 valmistuneen dokumentaarisen talvisota-elokuvan Taistelujen tie ja saman yhtiön, Suomi-Filmin Tutkijan työtä –lyhytelokuvan selostajana vuonna 1964.

Tehtävä oli nuorelle näyttelijättärelle mieleen, vaikka lausunnosta on luettavissa myös opeteltuja kansallisia vuorosanoja. Isovihassa "on jännitystä", hän sanoi. "Minun on opittava ratsastamaankin kesään mennessä. Siinä on myös hehkuvaa rakkautta rakastettuun ja isänmaahan. On hauskaa astua jälleen studiotyöhön, toivottavasti nyt kehittyneempänä kuin ensi kerralla, sillä täällä Kotkan näyttämöllä, johtaja Aarnin johdolla, minulla on ollut tilaisuus vakavaan työhön."10 Hilkka Helinä tulee todistaneeksi sen, mikä oli yleinen käsitys aina viime vuosikymmeniin saakka. Työ näyttämöllä oli vakavaa, arvokasta ja kunnioitusta herättäävää, työ elokuvassa ei.

Kielteisten sensuuripäätösten vuoksi elokuvan ennakkomainonnaksi jäi myös Kinolehdessä ilmestynyt Jäger-Filmin itse laatima teksti, joka nostaa näyttelijöistä esille aiemmin mainittujen lisäksi Anton Soinin. "Huumorin ylläpitäjänä elokuvassa on varsinkin Anton Soini vanhana sotaveteraanina, Kalmukki-Kallena, jonka sutkaukset ja leikkaukset ovat vallan verrattomia."11 Sitä että Kalmukki-Kalle on saanut nimensä kalmukkien ja muiden vihollisten tappajana, ei mainita. Voi kysyä, oliko se aikalaisyleisöille itsestään selvää?

Isonvihan kuvaukset oli aloitettu keväällä 1938 studiossa ja alkukesästä filmiväki siirtyi ulkokuvauksiin. Elokuvayhtiön esittelyn mukaan "tällaisen elokuvan tapahtumille ei ole suinkaan helppoa löytää historiallisesti aitoa ympäristöä, mutta sellainen löytyi kuitenkin Hämeenlinnan tienoilta. Kanajärven vanhan tilan päärakennus lienee ainoita tiloja, joka on sellaisenaan säilytetty juuri 1700-luvulta lähtien. Täällä, ihanan saloseudun koskemattoman luonnon ympäröimällä tilalla otettiin suurin osa Isovihan ulkokuvia. Ne kohtaukset taas, joissa kasakat tekevät äkkiarvaamattoman hyökkäyksen kirkkoa vastaan, on otettu Hattulan vanhalla kirkolla, joka onkin mitä idyllisin syrjäseudun temppeliksi."12

Kasakoiden hyökkäys ei mainostekstin mukaan yltänyt vain kirkonmäen valtaukseen, vaan he "karauttavat täyttä neliä sisälle kirkkoon, jonne koko seudun väestö on kerääntynyt rukoilemaan pelastusta vihollisesta. Nämä kohtaukset, joissa kauhun valtaama rahvas yrittää epätoivoisesti paeta hurjien hevosten kavioita ja kasakoiden miekkoja, ovat vaikeimpia ja suuritöisimpiä, mutta samalla myös vaikuttavimpia sisäkuvauksia, mitä Suomessa on milloinkaan tehty. Elokuvan tapahtumat liittyvät 1700-luvun alkuvuosiin, Isonvihan aikoihin, jotka olivat vaikeimpia kansamme historiassa, mutta jolloin myös harras isänmaanrakkaus ja suomalainen sisu pelastivat maamme vainolaisten jaloista."13

Todistajanlausuntoja elokuvan tekemisestä ei juuri ole, mutta kolmisenkymmentä vuotta leipomoliikettä Parolassa pitänyt Liisa Kaisla muisteli Vanajaveden Seutu –lehdessä vuonna 1990 tulleensa Hattulaan vuonna 1937 avuksi vanhempiensa leipomoliikkeeseen. Hän kertoi lehdessä olleen ilmoituksen, jossa haettiin avustajia elokuvantekoon ja päätti ystävänsä kanssa mennä mukaan. "Hurttalan koululle oli koottu läjittäin kaiken maailman riepuja ja me otimme siitä mitä saimme ja puimme päällemme. Ei siellä mitään maskeeraajaa ollut, itse saimme laittaa itsemme kuntoon", Kaisla kertoo. Hän joutui mukaan kohtaukseen, jossa kasakat tulevat ja ajavat ihmiset ulos kirkosta. Kasakoiksi oli värvätty kadetteja Parolannummelta, missä heillä oli kesäleiri meneillään. Kaisla muisteli, että "kasakat ratsastivat kirkkoon saakka, ja meidän piti juosta alas rinnettä järvelle päin. Kohtaus uusittiin monta kertaa. Mutta kadettien hevoset olivat todella hienoja ja kadetit komeita kasakoina".14

Paniikkia ei avustajien tarvinnut edes näytellä. Kaisla kertoo kompastuneensa kesken oton hameeseensa, missä yhteydessä hänen kengästään irtosi korko. "Kaaduin pitkälleni ja minun päälleni kaatui monta ihmistä. Oli siinä sitten hommaa löytää omat jäsenet siinä mylläkässä". Korko löytyi, mutta Kaisla sai kävellä kotiin paljain jaloin. "Se oli ainoa kerta kun olin filminäyttelijänä ja sekin päättyi niin nolosti", hän muisteli vuonna 1990. Ihmisten kohdatessa elokuvan siitä voi jäädä elämän kestävä merkki.15

Isovihasta julkisuuteen annettu etukäteiskuva voidaan nyt tiivistää. Kyse oli tuotantoyhtiön ja tuottajan näkemystä seuraavan lehdistön mukaan 1700-luvusta kertovasta elokuvasta, jonka tapahtumat kehystettiin historiallisten tosiasioiden ympärille. Elokuvan historiallisuus ei kuitenkaan noussut keskeiseksi sisällölliseksi tekijäksi, vaikka lavastuksen, puvustuksen ja miljöön historiallista vastaavuutta 1700-luvun todellisuuteen nostettiinkin esille. Näin varmistettiin elokuvan kuuluminen ajan trendiin, historiallisten elokuvien genreen.

Elokuvan juonen fiktiivisyys kävi ennakkoesittelyistä varsin hyvin selville. Elokuvan keskeinen juoniaines määriteltiin kansallisen käsitteen kautta tavalla, joka osuu varsin hyvin yhteen 1930-luvulla yleisen nationalistisen näkemyksen kanssa. Kasakat ja venäläisyys saavat jo ennakkomainonnassa vahvan negatiivisen latauksen tavalla, joka antaa ymmärtää vastakkainasettelun Suomen ja Venäjän sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden välillä olevan elokuvan keskeinen juoni.

Elokuvan ennakkomainonta otti huomioon myös sukupuolinäkemyksen: etukäteishaastatteluissa esiintyi näyttelijöistä vain elokuvan naispuolinen, nouseva tähti, jolla oli keskeinen tehtävä nostaa esiin elokuvan naisyleisölle suunnattu romanttinen juoni, jota voi hyvin luonnehtia historialliseksi melodraamaksi. Miesten ja erityisesti nuorten miesten makuun sitä vastasi puhe seikkailuelokuvasta ja jännityksen elementeistä. Tuottajan, lehdistön ja myös haastatellun näyttelijän lausumien yhteinen tekijä oli kansallisen tehtävän korostaminen, tavalla, jossa ei vältetty me vs. muut –asetelman esille tuomista Suomen ja Venäjän välillä. Näin historiallinen genreluokittelu ja niiden alagenret seikkailuelokuva ja jopa jännityselokuva saavat mainonnassa rinnalleen myös aatedraaman. Jos pohdittavaksi otetaan ennakkomainonta yleisesti, voi sanoa, että kyse oli historiallisesta aatedraamasta, jossa paino oli sanalla aate. Aatteella tarkoitetaan tällöin nationalismia. Se painottui ennakkomainonnassa niin vahvasti, että sen voi katsoa olleen elokuvan genreen sijoitetussa prioriteettijärjestyksessä ensimmäinen. Käymättä tässä tarkemmin läpi nationalismin teoreettista perustaa, voi siihen nojaten päätellä, että elokuva tarjosi suomalaisten identiteetin perustaksi kansallisesti korostettua nationalismin aatetta. Kun olettaa sopii sen tarjoamista myös yksittäisen identiteetin perustaksi, voimme jatkaa päättelyä: kansallisen identiteetin piti olla myös katsojan identiteetin rakentamisen prioriteettijärjestyksessä ensimmäinen. Jos johonkin, niin siihen tarinaan katsojan sopi samastua ja ottaa se esikuvakseen. Historialliset elokuvat olivat usein ideologisia opetusfilmejä. Niin myös Isoviha.

Joitakin kiintoisia havaintoja voidaan vielä tehdä. Ruotsi, jonka osa Suomi oli, ei ennakkomainonnassa saa edes mainintaa. Ruotsin-vastainen aitosuomalaisuus ei näyttäydy mainonnassa muuten kuin toisen kertaluokan abstraktiona: historiallisia oloja tuntevien oli mahdollista ajatella, että Suomen kansan nälkä ja puute oli seurausta Ruotsin tappiolliseksi osoittautuneesta sotapolitiikasta. Saksalaisen tuottajan aatemaailmassa aitosuomalaisuus tuskin saattoi nousta kovin merkittäväksi "kansalliseksi" painotukseksi. Sen sijaan Suomi-Filmillä tämä painotus on nähtävissä esimerkiksi ruotsinkielisen väestön ja erityisesti ruotsinkielisen aateliston kuvauksessa 1930-luvulla.

Näin Isovihan perustulkinnaksi asettuu jo ennen elokuvan julkistamista selvästi elokuvan poliittisuus, johon ei kertaakaan – epäilemättä sensuurin pelossa – suoraan viitattu. Etnisesti monimuotoinen, kasakat ja kalmukit sisältävän Venäjän ja venäläisyyden vastaisuus esiintyy ennakkomainonnassa luonnollisena ja itsestään selvänä, vastaansanomattomana tosiasiana.

Näkemys tulee ymmärrettäväksi kolmella tapaa: ensin osana nationalistista näkemystä Venäjästä Suomen ikiaikaisena vihollisena, toiseksi Suomen aseman tarkasteluna "itsenäistymisen tirkistysaukosta" käsin, ja kolmanneksi etniselle venäläisyydelle vastakkaisesti määritellystä suomalaisuudesta, jonka oleellinen muoto on nuorten miesten selviämis- ja taistelukyky sekä symbolisesti että fyysisesti.

Tässä nationalistisessa kontekstissa elokuvan historiallisen miljöön esittäminen ja rakentaminen oli symbolisesti – ei niinkään tarkkana ja historiallisena rekonstruktiona – osoittamassa Suomen ja suomalaisuuden vuosisataista perinnettä. Sillä haluttiin tehdä selväksi, että Suomen historia oli pitkä ja kunniakas, vaikka se oli itsenäistynyt vain parikymmentä vuotta aikaisemmin. Suomi oli vuosisataisia vastuksia kohdatessaan peräänantamaton, taistelukykyinen ja –tahtoinen, taisteluissa voitokas ja juuri siksi elinkykyinen. Tässä tehtävässä sitä olivat aina auttaneet luonto, perinteiset instituutiot ja tietyn, oikean kansaluonteen omaava kansa. Metahistoriallisesti haluttiin tehdä selväksi, että juuri se ja vain se oli historiaa. Siksi kyse oli, kuten tuotantoyhtiö ilmoitti, ensimmäisestä suomalaisesta historiallisesta elokuvasta.

Poliittinen Isoviha

Isoviha valmistui syyskuussa 1939, toisen maailmansodan jo alettua. Valtion filmitarkastamo hyväksyi elokuvan ensimmäisessä tarkastuksessa 29.9.1939 määrättyään siihen koko joukon poistoja, yhteensä lähes neljän minuutin verran. Opetusministeriön hallitussihteeri Antti Inkisen puheenjohtama filmitarkastamo ei luottanut omaan asemaansa kiristyneessä tilanteessa,vaan käytti hyväkseen mahdollisuutta kutsua tarkastuksiin mukaan erityisasiantuntijoita.16

Kolme päivää ensitarkastuksen jälkeen filmitarkastamossa olivat mukana tarkastamon vakinaisen väen lisäksi myös eversti Eino Honko puolustusministeriöstä ja muistelmiensa mukaan "erikoistehtäviin" määrätty Heikki Brotherus ulkoasiainministeriöstä. Elokuva voitiin hyväksyä julkisiin esityksiin myös lapsille sallittuna.

Isovihan oli määrä tulla ensi-iltaansa 8.10.1939 yhdeksässä kaupungissa, mm. Viipurissa, Hämeenlinnassa, Kotkassa ja Raumalla, mutta kahta päivää aikaisemmin opetusministeriö peruutti esitysluvan. Syykin voidaan osoittaa: peruutuksen takana oli epäilemättä Neuvostoliiton Suomelle 5.10.1939 esittämä kehoitus lähettää maan edustajia Moskovaan neuvottelemaan "konkreettisista poliittisista kysymyksistä".

Valtioneuvoston käsiteltävänä oleva lakiehdotus tasavallan suojelulaiksi oli hyväksytty kiireisesti juuri ennen Neuvostoliiton neuvottelukutsua eduskunnassa 3.10.1939. Tasavallan suojelulaki mahdollisti sensuurin perustamisen, ja sillä oli suora vaikutuksensa myös puolivirallisesti järjestettyyn elokuvasensuuriin. 6.päivänä lokakuuta elokuvien kieltoperusteiden joukkoon lisättiin opetusministeriön käskyllä ulkopoliittinen kieltoperuste: nyt tarkastamolla oli oikeus kieltää ne elokuvat, jotka olivat omiaan heikentämään maan puolustusta, huonontamaan valtakunnan suhteita ulkovaltoihin tai vaarantamaan maan puolueettomuutta. Isovihan kielteinen sensuuripäätös perustui siis akuuttiin poliittiseen kriisiin, joka syntyi Neuvostoliiton neuvottelutarjouksesta.

Isovihan esityskielto pysyi voimassa talvisodan alettua siihen asti, kunnes kotialueen sensuurista vastannut Erillinen sensuuritoimisto oli filosofian tohtori Kustaa Vilkunan johdolla saatu järjestetyksi. Ensimmäiset vajaat kaksi viikkoa sensuuritoimiston väki tarkasti elokuvateattereissa jo esityksessä olleita elokuvia, mutta 14.12.1939 sensuuripäällikkö Vilkuna vapautti Isovihan.

Vilkunan päätös oli elokuvan tuottajan kannalta mahdollisimman myönteinen: elokuvaa saatiin esittää vapaasti. Filmitarkastamo jäi tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Antti Inkinen kirjoitti asiasta myöhemmin sisäasiainministeriöön, ja kertoi ettei tarkastamo saanut tietää hyväksymisestä mitenkään. Inkisen käsityksen mukaan opetusministeri Uuno Hannula oli sallinut elokuvan ja ilmoittanut päätöksestään opetusministeriön hallitussihteeri Arvo Salmiselle, joka oli ottanut yhteyttä Suomen Filmikamarin puheenjohtajaan Matti Schreckiin. Schreck ilmoitti asiasta Jäger-Filmille, joka esitti elokuvaa pitkin maata. Menettelytapa oli filmitarkastamolle kaikkea muuta kuin mieluisa.

Uusi Aura –lehti Turussa kirjoitti sensuurivapautuksesta tuoreeltaan seuraavana päivänä ja korosti vahvasti elokuvan poliittista puolta historiallisen kustannuksella: "Elokuvaa Isoviha, jonka esitys kiellettiin Suomen ja Venäjän neuvottelujen aikana, saadaan tilanteen kehittyä nykyiseksi ryhtyä esittämään. [– –] Isoviha on jännittävä elokuva 1700-luvun vainovuosien ajoilta. Se kuvaa Suomen kansan suuria kärsimyksiä, mutta myöskin sen todellista uljuutta ja sankarimieltä. Filmin repliikit tuntuvat paikka paikoin aivan vavahduttavan ajankohtaisilta, ja tunnelmiltaan se on nykyoloihin mitä sopivin. Ikävä vain, ettei elokuvan teknillinen taso ole suinkaan moitteeton vaan sekä äänitys että valokuvaus jättävät toivomisen varaa. Tällaisenaankin katselee elokuvan kuitenkin kiinnostuneena, jopa innostuneena, joten sitä voi mitä parhaiten suositella."17

Turun Sanomissa nimimerkki Hula pani merkille ohjaaja Kaarnan, joka "merkillepantavalla tavalla on koettanut säilyttää näytelmässää historiallisen värityksen oikeana pukuihin, aseihin, ympäristökuviin ja muihin sellaisiin nähden." Kaiken kaikkiaan Hulan mielestä elokuva "[k]ansamme muinaisia kärsimyksiä kuvailevana historiallisena näytelmänä, jonka aihe niin läheisesti muistuttaa nykypäivän tapahtumia, saanee elokuva runsaasti katsojia missä sitä esitettäneen." Elokuvan symbolinen tulkinta nykypäivästä oli hänellekin ensisijainen ennen historiallista.18

Aamulehti meni Tampereen esitysten yhteydessä vieläkin pidemmälle elokuvan saamien ajankohtaisten poliittisten merkityksen todistelussa. Sensuurikielto oli Aamulehden mukaan pantu toteen Moskovan ja Helsingin neuvotteluvaiheen aikana koska "meikäläisellä taholla tahdottiin ottaa kaikki mahdollisuudet siinä määrin huomioon, että isonvihan esittämislupa peruutettiin. Tämäkin tapaus liittyy renkaana siihen todistusketjuun, joka osoittaa, että meillä ei suinkaan sotaa ole tahdottu eikä lietsottu. Isoviha-elokuvalle on näin ollen kertynyt merkittävyyttä enemmän kuin ehkä millekään suomalaiselle elokuvalle tähän asti".19

Aamulehden nimimerkki Erve antoi elokuvalle tunnustusta elokuvalle sen luonteesta historiallisena pukuelokuvana ja spektaakkelina: "Mielihyväkseen toteaa katsoja, että tuottaja tällä kertaa tosiaankin on kiinnittänyt huolta ja uhrannut työtä elokuvan historialliseen todenmukaisuuteen. Esim. joukkokohtauksiin on hankittu kosolti puvustoa ja saatu aikaan vaikuttavaa suurpiirteisyyttä, ellei oteta lukuun paria taistelukuvausten ratkaisukohtaa, jossa sotivien toimet liian silminnähtävästi osoittautuvat asetteluksi." Pikkutarkkuuteen asti historiallinen tarkkuus ei elokuva kuitenkaan yltänyt: "Isonvihan pikkupuutteellisuudet, joita toisin kohdin toteaa esim. lavastuksessa ja naamioinnissa, jättää kernaasti suuremmatta huomiotta." Mutta elokuvan poliittiset ansiot korvasivat hyvin nämä historialliset puutteet. Erva nimittäin luonnehti: "Ansiolliset puolet ovat elokuvassa joka tapauksessa voittavina, ja ennen kaikkea, sillä on nykyisessä ajankohdassa tausta ja kantavuus, jotka suorastaan iskevät sen katsojan hermoihin ja sydämeen. Elokuvan menestys on varma ja se ansaitsee sen."20

Lahden esitysten yhteydessä Etelä-Suomen Sanomien nimimerkki T. mainitsi sensuurikiellon, mutta sanoi sen olleen, esityskiellon aiheuttaneiden seikkojen poistuttua, elokuvalle vain hyvää mainosta. "Lahdessakin on yleisö rientänyt sitä katsomaan sankoin joukoin", nimimerkki todisti. Sensuurin tullessa julkiseksi elokuva saa mainosta: kotimaisen 1930-luvun elokuvantekijän näkökulmasta vain elokuvan täyskielto oli ongelmallinen, eivät niinkään sensuuripoistot, joiden julkistaminen tuo elokuvalle ilmaista mainosta.

Elokuvan kankeutta ja äänityksen heikkoa tasoa valitettuaan historialliset piirteet täysin unohtanut kriitikko nosti esille asian ajakohtaisen poliittisen merkityksen: "Kun aihepiiri on tämän hetken elokuvayleisölle erittäin läheinen, synnyttää kuva katsojassa aidon tunnelman. Tämä käy erittäin selvästi ilmi kuvan nuoren sotilassankarin suoritusten yhteydessä, mutta nimenomaan lahtelaisille tutun Anton Soinin savolaisen leveätä huumoria sisältävästä esiintymisestä. Anton Soinin asennoituminen tapasi todella suomalaisen sotayleisön sydämet. Naisosan pääosan esittäjän herkkä antaumus ja tarvittaessa nykyisen lottatytön urheutta kuvasteleva taistelumieli ovat niinikään kuvan valokohtia. Kohoamalla suuren elokuvan vaativalle tasolle Isoviha sellaisenaan tarjoaa yleisölleen mielenkiintoisen illan."21 Isovihasta oli tullut poliittinen elokuva, joka historiateorian kielellä on esimerkki historiapolitiikasta, siitä kuinka historiaa hyväksi käyttäen politikoidaan omassa ajassa.

Lahtelaisesta tulkinnasta vastasi myös nimimerkki L.J. Lahti-lehdessä, jonka elokuva-arvostelu kävi selvästi jo sotapropagandasta, sukupuolinäkökulmaa unohtamatta: "Aiheeltaan onkin se erikoisen sopiva nykyajalle. Saamme tehdä siinä tuttavuutta vuosisataisen vihollisemme kanssa Isonvihan aikakaudella. Suomalaiset yrittävät siinäkin kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla selviytyä ylivoimaisesta vihollisesta, ja monen rohkean, yllätyksellisen otteensa ansioista onnistuvat lopulta karkottamaan sotatanhuviltaan. Ei ole silloinkaan Suomen nainen ollut neuvoton, vaan kävi rohkeasti ’käsiksi’ vainolaiseen." Kirjoittaja luonnehti pääosan esittäjää "urheaksi soturiksi", naispääosan esittäjää rovastintyttöreksi, "jonka uskollisen rakkauden ilmapiiri pitää yllä elokuvan ihanteellista henkeä". Luonnehdinnat saavat militaarisuutensa lisäksi paikallispatrioottisen tuulahduksen, kun hän kehuu Lahden teatterin näyttelijä Anton Soini, joka "savolaisesta invaliidisoturistaan on luonut hyvän, inhimillisyydellään aidon luonnetyypin. Sotakuvaukset ovat melko onnistuneita ja ajan kuvaus tarkoituksenmukainen, vaikka elokuva ei muuten olekaan parhaita suomalaisia luomuksia. Joka tapauksessa on se katsomisen arvoinen, ja paikallaan nyt juuri täyttää osaltaan tehtävänsä kansamme historian kuvastajana".22

Jos edellinen arvostelu kävi sotapropagandasta, Vaasa-lehden nimimerkki Ma-Le oli sitä puhtaimmillaan. "Tuskin on koskaan valmistettu sopivampaa filmiä sopivampaan aikaan kuin on Isoviha. Elokuva käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, 1700-luvun alkuvuosien suurien kärsimyksien, vainojen, ruton ja nälänhädän aikaa maassamme. Se kertoo ihmiskohtaloista, jotka me tunnemme tälläkin hetkellä omiksemme – jotka asettuvat suoraan katsojan sydämeen. Villit ryssäjoukot hyökkäsivät silloin maahamme parhaitten miehiemme ollessa taistelemassa vieraissa maissa vieraan kansan riveissä. Silloin tapahtui maassamme tuhansittain murhenäytelmiä, jotka ovat meille muistitietona säilyneet. Eräästä tällaisesta tapauksesta –pappilan nuoren Karoliina-neidin ja Venäjällä taistelevan karoliinin Paavo Paavalinpojan herkästä ja liikuttavasta rakkaustarinasta – kertoo elokuva Isoviha. Saamme nähdä järkyttäviä kuvauksia ryssien raakuudesta, kuten esimerkiksi heidän tunkeutumisensa kirkkooon, jossa kansa juuri on hartaudenharjoituksessa. jännnittävät tapaukset seuraavat toisiaan – sopivasti huumorilla höystettyinä. Ja lopuksi käy hyvin: Ryssä ajetaan pakosalle ja asukkaat aloittavat jokapäiväiset työnsä tulevaisuuteen luottaen." Ma-Le kehui myös pääosanesittäjät ja sanoi Anton Soinin esittämän vanhan Kalmukki-Kallen muhoilevan savolaishuumorin saaneen katsomon silloin tällöin naurunpurskahduksiin. Loppuarvionaan Ma-Le tiivisti tunnelman: "Isoviha kertoo erittäin onnistuneella tavalla 1700-luvun suomalaisten rohkeudesta, uljuudesta ja tinkimättömästä isänmaanrakkaudesta. Se on mitä suurimmassa määrin innoittava ja isänmaallisen hengen täyttämä. Ensi-illan päätyttyä eräs kiitollinen katsoja puheksi huutoon: ’Eläköön Suomi!’ ja koko yleisö kehoitti kolminkertaisen ’Eläköön!’"23

Vasemmistolehdistä ei juuri arvosteluja löytynyt, mutta tamperelaisessa Kansan Lehdessä nimimerkki Y.V. kirjoitti: "Isoviha on tavallaan ajankohtainen, sillä onhan vainolainen jälleen kimpussamme levittäen turmaa ja tuhoa, ja varmaankin se tältä kohdin vaikuttaa ja vetoaa katsojiin. Mutta valitettavasti elokuva vain osittain kohoaa suuren aiheensa vaatimalle tasolle. Jo käsikirjoitus [– –] on varsinkin alkupuolelta ilmeisestikin hyvin vähän antava, eikä ohjaaja Kalle Kaarna ole pystynyt poistamaan pitkäveteisyyttä. Vasta kun päästään Isonvihan vainotapahtumiin alkaa kuvaus saada elävyyttä, ja moniaat joukkokohtaukset historiallisine pukuineen ovat varsin vaikuttavia – poikkeuksena kuitenkin eräät epäonnistuneet taistelukohtaukset. Isonvihan juonena oleva karoliinin ja papintyttären rakkaustarina on kovin naivi." Todettuaan elokuvan tekniset ongelmat arvostelija totesi, ettei elokuva "kohoa edes meikäläiselle keskitasolle, vaan jää pikemminkin hyväksi yritykseksi pääsemättä saavutukseen, ja vaikka kehittyneempi katselija siinä löytää paljonkin arvostelun sijaa, on se nimenomaan Suomen kansan kohtalo-aiheineen nykyaikana mielenkiintoinen ja sellaisena siihen kyllä kannattaa tutustua."24

Elokuvan sensuurionni ei kestänyt Moskovan rauhan yli. Elokuussa 1940 sisäasianministeriö määräsi elokuvan jälleen esityskieltoon ohittaen Valtion filmitarkastamon. Asialle sisäasiainministeriön oli saanut kommunistien lehdistö, joka paheksui elokuvan venäläisvastaista luonnetta. Tuottaja Jäger ei tyytynyt päätökseen vaan valitti poikkeuksellisesta päätöksestä. Sen jälkeen valitettavaa oli myös elokuvatarkastamon puheenjohtajalla, joka paheksui puolestaan sitä, että filmitarkastamo oli jätetty tapahtuneen tosiasian eteen toistamiseen, eikä asiaa ollut tuotu sille ratkaistavaksi, vaikka se oli hallinnollisesti juuri elokuvatarkastamon asia. Tarkastamon puheenjohtaja kirjelmöi kieltomääräyksen välittäneeseen opetusministeriöön ja puolusti oikeuksiaan sanomalla, että opetusministeriö "ei ole mikään tarkastuselin". Filmitarkastamo vastusti sisänasiainministeriön poliiseille antamaa määräystää estää elokuvan esittämisen ja puolusti samalla omaa itsenäisyyttään.25

Juuri siksi tarkastamo teki helmikuussa 1941 vielä kerran päätöksen elokuvan kieltämisestä, eikä elokuvaa enää tuotu esityksiin jatkosodan jälkeen ennen kuin elokuvan oikeudet hankkinut Matti Helkapalo pyysi Isonvihan uusintatarkastusta Valtion elokuvatarkastamossa 5.5. 1982. Esityslupa myönnettiin luvattoman pitkän harkinta-ajan jälkeen 26.4. 1984. Se oli ensimmäinen jatkosodan jälkeen kiellettyjä tai hyllytettyjä suomalaisia näytelmäelokuvia koskeva vapauttamispäätös. Yleisradion TV-1 –kanava esitti elokuvan tammikuussa 1985, sen jälkeen kun se oli poistanut siitä kuusi repliikkiä Valtion elokuvatarkastamon johtajan Jerker A. Erikssonin suosituksesta.26

Elokuvien jälkitulkinnat ansaitsevat myös sanasen. Turun Sanomien Tapani Maskula luonnehti elokuvaa vuoden 1997 televisioesityksen yhteydessä seuraavasti: "[– –] Isoviha suunniteltiin silloisissa oloissa varsin komeaksi historialliseksi spektaakkeliksi. Vaikka se kuvailee 1700-luvun 1700-luvun alun venäläismiehitystä, teoksen sisältö peilaa peittelemättä valmistusvuoden ajatusmaailmaa." Kerrottuaan elokuvan sensuurihistorian Maskula siirtyy käsittelemään elokuvan herättämiä tuntoja omassa ajassaan: "Tänään Isoviha vaikuttaa menneisyyden korvaamattomalta dokumentilta. Koko Jägerin tuotanto tuhoutui vuonna 1959 Adams-Filmin varaston tulipalossa, mutta nyt nähtävä, ilmeisesti lyhennetty kopio löytyi onneksi Ruotsista. Kaarnan ohjaus noudattelee äänifilmin syntyvaiheissa omaksuttuja latuja jäykkine asetelmineen ja alleviivauksineen. Huomio kiinnittyy mahtaviin joukkokohtauksiin ja taistelujaksoihin, joiden taltioimiseen armeija lainasi 200 avustajaa. Kasakoiden karauttaminen ratsuillaan kirkkoon on eräs Isonvihan muistettavimmista otokisista, johon elokuvatarkastamo vaati jo tuoreeltaan poistoja. Sekä Kurt Jäger että Kalle Kaarna olivat aikansa katoavia filmintekijöitä, joiden menetelmät eivät sotien jälkeen tyydyttäneet yleisön makua."27

Elokuvan ensimmäisen televisioesityksen yhteydessä 1985 Helsingin Sanomien Mikael Fränti oli tiivistänyt elokuvan sisällön vielä tiiviimmiin: kuten Maskula myöhemmin, Fränti totesi sen edustavan 1930-luvun ulkopolitiikan tuntoja, mutta hänelle elokuva oli myös "aikakautensa propagandatuote". Historiatulkintojen näkökulmasta Fränti toi esille vielä oleellisemman kysymyksen ja antoi siihen vastauksenkin: "Miksi tällainen ’kielletty elokuva’ esitetään televisiossa? Tällaisia teoksiakin on voitava näyttää, tv:ssä, sillä niillä on aina historiallista merkitystä kotimaisen elokuvan kokonaiskuvan kannalta. Tuskinpa naiivi Isoviha herättää 80-luvulla tunnekuohuja puolesta tai vastaan."28

Aamulehden Michel Grünstein hapuili kahden linjan välillä omassa arviossaan television ensiesityksen yhteydessä: hän arvioi Jäger Filmin tehneen elokuvan "neuvostovastaiseksi", koska "Suomen ja Neuvostoliiton välit olivat tulehtuneet, maamme itsenäisyys ja riippumattomuus olivat uhattuina, mistä johtuen venäläisviha kyti suomalaisten keskuudessa." Esimerkiksi elokuvan venäläisvastaisia lausumia, kuten "Elukoita olette kaikki" tai "Ratsastakaamme Ruotsin kuninkaan johdolla Vironmaalle perivihollistamme Moskovaa vastaan" ja myöhemmin esitetty "Ruotsalaiset ovat meidät hyljänneet, suomalaiset saavat kuten niin monta kertaa aiemminkin kuolla yksin", Grünstein luonnehti nyt sanomalla niiden tuolloin heijastaneen "maassamme vallitsevia tunnelmia ja kohottavan kansamme taisteluhenkeä".29

"Isoviha on eheä elokuva", Grünstein korosti, "samalla kun se toimii täysipainoisesti useammallakin taholla. Ehkä naivein, mutta joka tapauksessa hyvin vilpittömin keinoin, elokuva hahmottaa lukutaidottoman kansamme luonteenpiirteitä. Jumalan sekä herrojen edessä alistuttiin kun taas naisiamme raiskaavia kasakoita vihattiin sekä heitä vastaan taisteltiin – viimeiseen mieheen, mitää pelkäämättä." Grünstein luonnehtinee tässä käsitystään 1700-luvun alusta, ei elokuvan tekoajasta. Vuoden 1985 näkökulman hän tiivistää niin, että monessa "mielessä Isoviha on tarkoituksettoman, usein tahallisenkin koominen elokuva. Varsinkin esityksen avoin propagandistisuus panee hymyilyttämään (vaikka tuskin hymyilytti v. -39). Silti elokuva on ilmaisultaan siksi moderni, että kestää kriittisenkin nykykatseen."30

Grünstein pohdiskelli myös Isovihan historiapoliittista merkitystä: "Rauhanneuvottelujen yhteydessä Isovihan julkinen esitys kiellettiin. Tänä iltana esitetään Isoviha ensimmäisen kerran sitten sodan päättymisen. Miksi juuri nyt, sitä en ymmärrä."31

Ehkä on yllättävää, että Aamulehden kysely ei saanut tukea vasemmistolehdiltä. Kansan Uutisten Pertti Jokinen teki lähes koko sivun mittaisen jutun, jonka hän avasi elokuvan sensuurihistorialla. Hän mainitsee elokuvatarkastamon hyväksyneen elokuvan 12 vuotta täyttäneille ja sillä edellytyksellä, että elokuvaa ei saa mainostaa sensaatiota tavoittelevalla tavalla. Elokuvan tie televisioonkin tulee harvinaisella tavalla dokumentoiduksi: elokuvan oikeudet hankkinut Matti Helkapalo "tarjosi ensin Isovihaa Mainos-Televisiolle, mutta ilmeisesti muutaman vuoden takainen kohu Silkkisukista oli siellä vielä tuoreessa muistissa, sillä kauppaa ei syntynyt. Television Filmipalvelu sen kuitenkin osti – tosin tavallista pienemmällä summalla – ja liitti ohjelmistoonsa. Tämä kauppa ei olisi vaatinut tuekseen elokuvatarkastamon vapauttavaa päätöstä, sillä tarkastamon valta ulottuu ainoastaan teattereissa esitettäviin elokuviin. Mutta ilmeistä on, että ilman tätä päätöstä eivät Yleisradionkaan rahkeet olisi kestäneet."32

Jokinen tunsi televisioesityksen taustalla olevat yksityiskohdatkin. "Elokuvatarkastamon ’vapauttavaan’ päätökseen liittyy tarkastamon puheenjohtajan Jerker Erikssonin muistio niistä poistoista, jotka hänen mielestään tulisi elokuvaan tehdä sen mahdollista tv-esitystä varten. Ja televisio totteli, vaikkei sen olisikaan ollut pakko. Lauantaina näkemästämme esityksestä on poistettu ne kuusi lyhyttä repliikkiä, jotka Eriksson muistiossaan mainitsee."33

Jokinen korosti, että poistot eivät sinänsä mitenkään heikentäneet elokuvan taiteellista tasoa, "joka ei muutenkaan aivan valtava ole. Sopii kuitenkin ihmetellä, eikö suomalainen katsoja ja suomalais-neuvostoliittolaiset vankat ystävyyssuhteet olisi kestäneet 1710-luvulle sijoitettuna sellaisia ilmaisuja kuin ’mulkosilmä, moskoviitta-Iivana’, ’Ryssan maalla’ ja jopa sellaista kuin ’ryssiä ei ole syytä armahtaa’". Mielenkiintoista Jokisen mukaan oli se, että nyt tehdyt poistot ovat juuri samoja joita tarkastamo vaati tehtäväksi jo 2.10. 1939. "Silloinen sensuuri oli kyllä kovempi kuin nykyinen", Jokinen kirjoitti", "sillä tuolloin leikattiin Isovihasta myös kohtaus, jossa kasakat ratsastavat kirkkoon ja litkivät kirkkoviiniä. Myös kuva nauravasta kasakasta leikattiin silloin pois, mutta näytetään nyt".34

Jokisen laajaan artikkeliin sisältyi myös pohdintaa historiallisen elokuvan asemasta. "Nykypäivän katsojalle – ja varsinkin uuden aallon oveliin neuvostovastaisuuksiin tottuneelle katsojalle – tuntuvat näiden elokuvien neuvostovastaisuudet kuitenkin varsin kevyiltä, lapsellisltakin – selvästi historiaan sijoittuvilta, joten hieman hätävarjelun liioittelulta maistuvat nämä kiellot kuin myös television nyt tekemät Isovihan leikkaukset – olkoonkin, ettei niillä ilmeisistikään mitään korvaamattomia taidearvoja menetetä." Jos ulkopoliittista liberaalisuutta halusi elokuvasensuurin suhteen hakea, oli vuonna 1985 syytä katsoa vasemmiston suuntaan.

Mielenkiintoinen Isoviha oli myös siksi, että suomalainen elokuvataiden ei juuri ole kuvannut noin kaukaisia historiallisia tapahtumia. Hän oli oikeassa, sillä vain Toivo Särkän Katarina kaunis leski (Suomi 1950) ja vuonna 1999 valmistunut, Jaakko Pyhälän ohjaama Armon aika, sijoittuvat 1700-luvulle. Kummallakaan elokuvalla ei ole sanottavasti historiapoliittisia tulkintoja, eivätkä ne myöskään pyri kuvaamaan omaa aikakauttansa niin, että ne tulkitsisivat sitä. Kolmas mahdollinen elokuva 1700-luvulta on kaksi kertaa Juhanin Ahon alkuperäisteokseen perustuva Juha, ohjaajinaan Nyrki Tapiovaara (1937 ja Toivo Särkkä (1956). Aki Kaurismäen versio (1998) ei sijoitu selvästi tiettyyn historialliseen aikaan.

Jokinen löysi syyn tähän historiattomaan elokuvatraditioon Suomen suhteellisesta pienuudesta. "Pienen maan pienelle elokuvatuotannolle merkitsevät kaukaiseen historiaan sijoittuvat elokuvat yleensä liian suuria taloudellisia uhrauksia. Tulee paljon halvemmaksi kuvata nykypäivää kuin historiaa. Tulee paljon halvemmaksi kuvata nykypäivää kuin historiaa." Suomen Sosialidemokraatissa elokuvan arvostellut Jyrki Palo näki Isovihan osaksi "kulttuuriperintöämme, joka on jo aikakin saada päivänvaloon. Muutkin kielletyt filmit soisi päästettävän pannasta samantien. Tästä vakuuttuu parhaiten katsomalla Isonvihan."35 Asia ei kuitenkaan ollut itsestään selvä.

Nya Pressenin Eirik Udd haastatteli Jerker A. Erikssonia kysyen tarkoittiko Isovihan vapauttaminen sitä, että muutkin sodan jälkeen ulkopoliittisista syistä kielletyt elokuvat voitaisiin esittää. Udd laski niitä olevan kolme, Jokinen oli tiennyt niitä olevan seitsemän. "Ei millään muotoa", Eriksson vastasi. "Tämä tarkoittaa vain sitä, että elokuvatarkastamo on pyynnöstä tarkastanut Isovihan uudelleen, ei löytänyt mitään häiritsevää elokuvasta ja siksi hyväksyi sen esitykseen." Muita kiellettyjä elokuvia Eriksson ei halunnut kommentoida. Häneltä kysyttiin myös elokuvan loukkaavuudesta. Kysymys oli osaltaan jo vastaus, sillä Udd tahtoi tietää eikö elokuva ollutkin tsaarinajan Venäjän vastainen eikä Neuvostoliiton. "Kyllä, periaatteessa", Eriksson huomautti. "mutta elokuvat pitävät sisällään myös sellaisia kommentaareja, joita voidaan puhtaasti ja yleisesti pitää loukkaavina ja negatiivisina". Udd teki päätelmänsä: elokuvatarkastamo ei ota riskejä. Matala profiili oli vuoden 1985 tilanteessa paras, Udd sanoi ja kysyi: "Kuka tietää miten isoveli idässä reagoi?"36

Jos isoveli ei ärähtänytkään, asian vahtimiseen vihkiytynyt Tiedonantaja kyllä, mutta ehkäpä yllättävän vaisusti. Lehti oli haastatellut oikeudenomista Helkapaloa, joka sanoi, että hänen mielestään elokuva olisi sopinut kyllä teatteriesitykseen, mutta "ei televisioon, ainakaan, jos Yleisradio ei ensin selvitä mistä elokuvassa ja sen tekemisajankohtana oli kysymys."37 Televisiossa elokuva esiteltiinkin, asialla nykyinen elokuvaneuvos Kari Uusitalo.

Tiedonantaja tulkitsi asian niin, että Helkapalo pahoittelee sitä, että Isovihaa esitetään nyt "koko kansalle aikanaan kiellettynä filminä, siis sensaatiota tavoittelevalla tavalla mainostamalla ja vielä Yleisradion toimesta. Lehden mukaan Helkapalo myönsi, että venäläiset elokuvassa kuvataan naurettaviksi ja tyhmiksi, vaikka siinä muutoin ei ollut "mitään erikoista". Tiedonantajan nimettömäksi jäävä kirjoittaja ei elokuvaa ollut nähnyt ja tyytyi toteamaan, että "ilmeisesti kysymyksessä on elokuva, jossa lietsotaan kansallista halveksuntaa ja vihaa venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan."38

Lähes kaikilla kirjoittajilla oli siis yllättävänkin paljon kommentoitavaa elokuvista, eivätkä kirjoitukset olleet rutiiniluonteisia. Elokuvan historiallista merkitystä korosti kuitenkin vain harva, heidän joukossaan Ilta-Sanomien Sakari Toiviainen: "Jos ajan vääristyneet korostukset jätetään sikseen tai jälkiviisaan ivahymyn varaan, niin Kaarnan elokuvasta voi kaivaa kohtuullisen annoksen kulttuurihistoriaa ja jopa elokuvallisia arvoja. Kuvaukselliselta ajattelultaan Kaarna oli varsin kehittynyt ohjaaja ja hän on tehnyt ilmeisen paljon töitä aidon historiallisen taustan luomiseksi. Esimerkiksi elokuvassa nähtävä talonpoikaistalo, Kanajärven vanhan tilan päärakennus, oli säilynyt sellaisenaan 1700-luvulta saakka."39 Vasta vuoden 1997 esityksen yhteydessä Tarmo Poussun arvostelussa Katso-lehdessä huomautettiin kiintoisasta yksityiskohdasta: Elokuvan muutamat sotakuvat oli varastettu suoraan ruotsalaisesta mykkäelokuvasta, John W. Bruniuksen ohjaamasta elokuvasta Kaarle XII (Ruotsi 1925).40

Elokuvan televisioesitysten yhteydessä huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että elokuvaa käsiteltiin lähes ainoastaan poliittisena elokuvana, ei niinkään 1700-luvun historiaa avaavana.41 Yllättävää sen sijaan on aikalaisvastaanotto: selvimmin elokuvan esittämistä kulttuurihistoriana kannattivat vasemmistolehdet ja vasemmistolaiset arvostelijat – lukuunottamatta epäröivää Tiedonantajaa. Ulkopoliittisia varauksia ja selvityksiä tekivät porvarillisten lehtien arvostelijat. Tuoreesta historiallisesta näkökulmasta tehty arvio vuoden 1713 Suomea kuvaavasta Isovihasta puuttuu yhä.

 

Print Friendly, PDF & Email
  1. Suomen Kinolehti 5/1939, 198. []
  2. Jägeristä sodan jälkeen, ks. Maija-Liisa Wassmund, Kurt Jäger, Erään vierasmaalaisen tarina, video, Matti Helkapalo Oy 1994. []
  3. Elokuva 10-11/1938, 244-45, Nimim. K.V., "Klaus Kurki ja Kirsti Felming valkokankaalla". []
  4. Ilta-Sanomat 1939, nimimerkki S-ö. []
  5. Sama. []
  6. Kinolehti 5/1939, Jäger-Filmi Oy:n mainos "Jäger Filmin tuotanto 1939-1940". []
  7. Rea 12/1938, "Hilkka Helinän sydän läpättää kuin haavanlehti…". []
  8. Sama. []
  9. Sama. []
  10. Sama. []
  11. Kinolehti 5/1939, Jäger-Filmi Oy:n mainos. []
  12. Sama. []
  13. Sama. []
  14. Vanajaveden Seutu 10.9.1990, Raili Rytkönen "Vanhassa kirkossa filmattiin Isoavihaa". []
  15. Sama. []
  16. Sensuurikäsittelyn kuvaus perustuu teokseen: Jari Sedergren, Filmi poikki… Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939, Helsinki: Suomen Historiallinen Seura (Bibliotheca Historica 39), 1999. []
  17. Uusi Aura 13.12. 1939, "Elokuva ’Isoviha’ saadaan nyt esittää kautta maan". []
  18. Turun Sanomat 15.12.1939, nimimerkki Hula, "Isoviha". []
  19. Aamulehti 19.12.39, nimimerkki Erva, "Isoviha". []
  20. Sama. []
  21. Etelä-Suomen Sanomat 9.1.1940, nimimerkki T., "Isoviha Kuvapalatsissa". []
  22. Lahti 11.1.1940, nimimerkki L.J, "’Isoviha’ elokuvana". []
  23. Vaasa 20.12.1939, nimimerkki Ma-Le, "Isoviha" []
  24. Kansan Lehti 20.12.1939, nimimerkki Y.V., "Isoviha". []
  25. Sedergren 1999. []
  26. Suomen Kansallisfilmografia 2 (vuodet 1936-1941), 22/1939. []
  27. Turun Sanomat 26.1.1997, Tapani Maskula, "Kansallishenkistä paatosta". []
  28. Helsingin Sanomat 12.1.1985, Mikael Fränti, "Kaarnan kielletty historiallinen Isoviha". []
  29. Aamulehti 19.1.1985, Michel Grünstein, "Eheä Isoviha". []
  30. Sama. []
  31. Sama. []
  32. Kansan Uutiset 17.1.1985, Pertti Jokinen, "Isoviha esitetään – leikattuna". []
  33. Sama. []
  34. Sama. []
  35. Suomen Sosialidemokraatti 18.1. 1985, Jyrki Palo, "Peckinpahia ja suomalaista sotapropagandaa". []
  36. Nya Pressen 3/1985, Eirik Udd, "Förbjuden ’rysshat’-film frisläppt efter 40 år!". []
  37. Tiedonantaja 18.1. 1985, Esa Ylikoski, "Elokuva-arkisto?". Ks. myös Tiedonantaja 18.1.1985, "’Ryssävihaa’ koko kansalle: MTV ei näyttänyt, Yle näyttää Isovihan". []
  38. Sama. []
  39. Ilta-Sanomat 19.1.1985, Sakari Toiviainen, "Isonvihan ankeat ajat". []
  40. Katso 4/1997, Tarmo Poussu, "Ryssän pelkoa ja sankaritekoja. Isoviha". []
  41. Jari Sedergren, Taistelu elokuvasensuurista, Valtiollisen elokuvatarkastuksen historia 1946-2006, Helsinki: SKS 2006. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.