Media-arkeologiaa. Jussi Parikan väitöshaastattelu

Lauantaina 5.5.2007 tarkastettiin Turun yliopistossa Jussi Parikan kulttuurihistorian väitöskirja Digital Contagions: A Media Archaeology of Computer Worms and Viruses. Vastaväittäjänä tilaisuudessa oli Ph.D. Charlie Gere Lancasterin yliopistosta Englannista ja kustoksena prof. Hannu Salmi Turusta. Kirja on julkaistu myös Peter Lang -kustantamon Digital Formations-sarjassa.

Kerro aluksi, mitä on media-arkeologia?

Media-arkeologia on 1990-luvun alusta saakka pikkuhiljaa yleistynyt näkökulma, tapa ymmärtää mediahistorian merkitys myös nykyiselle mediakulttuurille. Sille ei ole yhtä, kaikkien hyväksymää määritelmää, vaan eri tutkijat ovat käyttäneet sitä hiukan eri tavoilla. Esimerkiksi Turussa opiskellut Erkki Huhtamo näkee sen toistuvien kulttuuristen teemojen tutkimuksena. Saksassa taas esimerkiksi Siegfried Zielinski on korostanut media-arkeologiaa eräänlaisena ”variantologiana” — tapana etsiä variaatioita mediahistoriasta. Zielinski ei halua niinkään etsiä “vanhaa uudesta” vaan “uutta vanhasta” eli löytää menneisyydestä elementtejä, jotka voidaan kytkeä osaksi nykyisiä mediakulttuurin pohdintoja ja käytäntöjä. Itselleni media-arkeologia on, käsite jonka avulla voidaan ymmärtää tämä vanhan ja uuden olennainen kytkös, ja korostaa miten historiallista tietoa voidaan aktiivisesti käyttää osana nykypäivän mediakritiikissä — ja -suunnittelussa. Oma tapani ymmärtää media-arkeologia ottaa siten elementtejä monesta suunnasta, myös mm. Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin filosofiasta ja Michel Foucault’n tutkimuksista. Heidän avullaan olen halunnut korostaa mediahistoriaa myös materiaalisena koosteena. Toisin sanoen, mediahistoria ei ole vain diskursseja tai representaatioita, vaan käytäntöjä, teknologioita ja muita materiaalisia konstellaatioita, joita ei voi redusoida niin sanotusti sosiaalisiksi diskursseiksi. On tärkeää yrittää pelastaa Foucault usein kovin huonoilta tai ainakin yksinkertaisilta anglo-amerikkalaisilta tulkinnoilta.

Väitöskirjassasi analysoit tietokonevirusten, -matojen ja haittaohjelmien historiaa osana digitaalista kulttuuria. Miksi tällainen historiantutkimuksen aihe kiinnosti sinua?

Siirryin pikkuhiljaa kyberkulttuurin ja tieteisfiktion tutkimuksesta kohti tätä aihetta, koska halusin vielä konkreettisemmin tutkia, miten valta operoi digitaalisen kulttuurin ja tietokoneiden kautta. Aihevalinta heijastelee sitä, mitä Gilles Deleuze sanoi siirtymäksi Foucault’n analysoimista kuriyhteiskunnista, joissa valta keskittyi kanavoimaan ja hallitsemaan fenomenologisia ihmisruumiita, kohti kontrolliyhteiskuntia, joita määrittää ns. numeerinen valta ja tietokoneet. Käsitän tämän siten, että olennaista post-fordistisen yhteiskunnan ymmärtämiseksi on katsoa miten valta operoi tietokoneprosessien ja —verkostojen kautta, eräänlaisella ihmistason ylittävällä tai alittavalla kulttuurin tasolla. Tässä siis tietty historiallinen ilmiö limittyy vahvasti mediateoreettisten ja kulttuuriteoreettisten kysymysten kanssa, mitä pidin itse työtä tehdessäni inspiroivana jännitteenä: miten saada empiria ja teoria toimimaan yhdessä? (Vaikka eiväthän ne ole koskaan eronneetkaan…). Eli halusin tehdä työtä, jossa voisin yhdistää mediateknologioiden historian tutkimuksen osaksi keskeisiä kulttuuriteoreettisia ajatuksia, joita poimin mm. Deleuzelta ja Guattarilta, Foucault’lta, Bruno Latourilta, Friedrich Kittler, Rosi Braidottilta ja mm. Elizabeth Groszilta.

Alunperin virukset eivät olleet haitallisia. Pohditkin kirjassasi, millä perusteella jokin ohjelma luokitellaan kiellettyjen kategoriaan. Miten tähän liittyy vallan käsite?

Luokittelu on valtaa ja kieli on valtaa: se, miten onnistut nimeämään jotakin, määrittää pitkälti tuon asian elämää. Se, joka onnistuu määrittämään, mitkä ohjelmat ovat sallittuja ja mitkä ohjelmaprosessit kiellettyjä, pystyy samalla manipuloimaan olennaisia osia digitaalisesta kulttuurista. Mutta kieli ei toimi ainoastaan nimeävänä ja arvottavana sfäärinä. Korostan työssäni, että kieli limittyy osaksi materiaalisia tapahtumia. Virusten historia ei ole vain niiden nimeämisten historiaa vaan myös materiaalisten tapahtumien, prosessien ja ruumiiden historiaa. Kieli toimii tässä mielessä nähdäkseni, Deleuzea ja Guattaria seuraten, käskysanana. Ennen kuin kieli on kommunikoivaa tai merkitsevää, se on käskevää eli se järjestää asioita luokkiin, tapahtumiin ja prosesseihin. Olenkin läpi työni halunnut korostaa, että on aika siirtyä eteenpäin ns. lingvistisestä käänteestä, joka oli kova sana 1980- ja 1990-luvulla. Käyty keskustelu onnistui politisoimaan tapamme ymmärtää ja kategorioida kokemuksia ja maailmaa, mutta se ei vastaa nähdäkseni kulttuurianalyysin tarpeeseen liikkua eteenpäin. Asettumalla osaksi ns. uusmaterialistista analyysia olen halunnut näyttää, että materiaalisilla seikoillakin on oma logiikkansa, oma potentiaalinsa, joka ei redusoidu merkityksenantoon tai diskursiiviseen rakentumiseen. Tässä esimerkiksi saksalainen mediateoria on auttanut. Vaikkapa digitaalisen kulttuurin luonnetta ei voi ymmärtää vain niiden intentioiden, kollektiivisten merkitysten tai muun ihmissosiaalisen konstruktionismin kautta, jotka ovat toki oikealla tavalla politisoineet esimerkiksi teknologian oletetun rationaalisuuden. Tulee myös ymmärtää, miten tekninen media aina ohittaa myös ihmisaistit — kuten esimerkiksi moderni matematiikka yleisestikin — eikä siten ole vain kapeasti ymmärrettynä ihmisrakentamisen tuotetta.

Liität tietokonevirukset osaksi ympäroivää kulttuuria. Mitä kaikkea ne kertovat omasta aikakaudestaan?

Tietokonevirukset kertovat tietenkin ensimmäisenä tietokonekulttuurin muutoksesta, siitä miten siirryttiin eristetyistä laskentakoneista kohti verkotettujen tietokoneiden kulttuuria. Virukset ovat siis ensisijaisesti kommunikaatioyhteiskunnan onnettomuusmuoto, koska ne elävät kommunikaatioyhteyksistä tietokoneiden välillä. Ensimmäiset tietokonevirukset 1970-luvulla eivät kuitenkaan olleet vaarallisia parasiitteja, Niillä kokeiltiin, uusia laskennallisuuden muotoja voitaisiin kehittää, kun tietokoneet olivat samassa verkossa.

Samalla virukset kertovat toki laajemmasta kulttuurisesta muutoksesta, jonka ilmaus digitaalinen kulttuuri on. Eivät ainoastaan tietokoneet, vaan myös ihmiset, tavarat ja palvelut liikkuvat globaaleilla vektoreilla, ja virukset ovat ilmaus tästä globalisaation asteesta. 1990-luvulta saakka näimme uudenlaisten epidemia-elokuvien ja uhkakuvien ilmaantumisen, jossa virus toimi vahvana symbolina, eräänlaisena outona hybridinä elävän ja kuolleen välissä. Samalla ”virus” käsitteenä omaksuttiin osaksi mm. markkinointia (viraalinen markkinointi 1990-luvun nettikulttuurin yhtenä avainsanana) ja mediataidetta (missä virukset nähtiin vastarinnan muodoksi, eräänlaisiksi moderneiksi versioiksi luddistisesta koneiden rikkomisesta). Lisäksi mm. filosofiassa ”viruksesta” tuli keskeinen tapa hahmottaa uudenlaisia ontologisia periaatteita jossa sisäpuolen ja ulkopuolen rajat olivat häilyviä ja uudet molekyylibiologian, teknologian ja organisaation muodot jälkiteollisessa yhteiskunnassa vaativat uudenlaisia käsitteitä ymmärtämään näitä dynaamisuuden muotoja.

Löytyykö Suomen teknologian historiasta jotakin erityistä kerrottavaa?

Suhteessa viruksiin sain tietooni omalaatuisen ”flunssavirus-idean", jota pari opiskelijaa suunnitteli Oulussa 1970-luvulla. He koodasivat viruksen joka olisi tuottanut tuloksenaan kaksi kopiota alkuperäisestä koodista, eli ollut itsekopioituva ohjelma, mutta sitä ei koskaan ajettu yliopiston tietokoneeseen — eikä se sisältänyt mitään haitallista lisärutiinia. Se osoittaa kuitenkin hienoa kekseliäisyyttä ja visiota siitä miten asiat kehittyisivät. Nämä kaverit visioivat, että ehkäpä jonakin päivänä Suomikin on yhden tietokoneverkon yhdistämä maa jossa flunssaviruksen tapaiset ohjelmat risteilisivät…

Toisaalta Suomella ja viruksilla on intiimi yhteys mm. F-Securen kautta. Tästä virustentorjuntafirmastahan visioitiin pari vuotta sitten jo eräänlaista suomalaisen tietoyhteiskunnan lippulaivaa, puhuttiin miten on siirrytty ”Suo, kuokka ja Jussi”-taloudesta ”mikko hyppös-talouteen.”

Tiedon määrä on viime vuosikymmeninä valtavasti lisääntynyt. Miten poimia tutkimuksen kannalta se olennaisin tieto?

Kerätessäni aineistoa mm. sähköisten arkistojen kautta huomasin tämän paradoksaalisen tilanteen. Ennen 1980-luvun puoliväliä viruksista oli vaikeaa löytää mitään — mutta 1990-luvulla aineistot räjähtivät käsiin. Michel Foucault totesi ehkä hiukan liioitellen aikoinaan, että tutkimuksissaan tieteen a priori-ehdoista hän ”luki kaiken” mikä oli saatavilla… Nykypäivän kulttuurianalyysissa tämä olisi sangen mahdotonta…siksi nähdäkseni tarvitaan myös tarkkoja teoreettisia ideoita ja aiheen rajauksia, jotta säilyy hyvä tasapaino laajojen aineistojen sekä yleisesti kiinnostavan argumentoinnin välillä. Se mikä on olennaista, määrittyy vasta tutkimuskysymysten ja laajemman argumentaation kautta — eli melkein mistä vaan saa olennaista, kunhan sen tekee hyvin.

Olet Koneoppi -kirjassasi valottanut ihmisen, koneen ja median suhdetta. Lisäksi olet käynyt vuoropuhelua luonnontieteiden edustajien kanssa. Mitenpuolustat aihettasi humanistisesta näkökulmasta?

Huolimatta kaikesta puheesta, jossa perätään tieteidenvälisyyttä, radikaali transdisiplinäärisyys — todellinen tieteiden välisyys — on edelleen kovin vaikeaa. Luonnontieteilijät ovat usein halukkaita pitämään kiinni omasta realismikäsityksestään ja erottaamaan ”faktat kulttuurista”. Humanistit taas ovat liian halukkaita näkemään, että lingvistinen relativismi ja diskurssit määrittävät koko todellisuutta, eivätkä välttämättä myönnä, että erilaisilla ”kovilla tieteillä” on oma totuusarvonsa ja kulttuurinen efektiivisyytensä. Tietenkin tämä dualismi on tekaistu ja erot kärjistettyjä. Luonnontieteissä on paljon ajatuksia todellisuuden rakentumisesta, ja kulttuuriteoriassa hahmotellaan jatkuvasti uusia tapoja ymmärtää todellisuuden materiaalinen luonne.

Koneopissa peräsin humanistista teknologianalyysia, jossa teknologioiden ja median vaikutuksia ajattelun ja aistimisen kykyihin katsottaisiin myös filosofisesta ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Näen tämän position edelleen välttämättömäksi, ja esimerkiksi suomalaisessa teknologiakeskustelussa puuttuvaksi.

Samalla toki toivoisin että myös humanistien ja kulttuuriteorian piirissä pohdittaisiin entistä tehokkaammin niitä haasteita, joita vallan uudet muodot teknologian ja erilaisten biologisten käytäntöjen ja vaikkapa aivotutkimuksen parissa tuovat. Samalla tavalla kuin mediateorian pitäisi olla herkkä erilaisille medioille ja niiden erityispiirteille, tulisi kulttuuriteorian olla vastaanottavainen kulttuurisille muutoksille ja pystyä muuttumaan niiden mukana — ei vain reaktiivisesti, vaan aktiivisesti erilaisiin haasteisiin vastaten. Koska Suomi on akateemisellakin kartalla pieni maa, sitä kipeämmin tarvittaisiin radikaaleja teoreettisia ideoita, joiden avulla profiloituisimme. Ljubljana Sloveniassa nousi viimeistään 1990-luvulla akateemiselle maailmankartalle Slavoj Zizekin omalaatuisten psykoanalyyttisten kulttuuriajatusten myötä, ja oma kulttuuritieteellinen tutkimuksemme hyötyisi myös radikaaleista irtiotoista.

Tulit Berliinin keväästä Suomeen väittelemään. Yksi etappi on nyt takana, mitä edessä?

Berliinistä olen siirtynyt opettamaan Englannissa. Työskentelen Anglia Ruskin yliopistossa Cambridgessa mediatutkimuksen lehtorina. Yritämme siellä kehittää muun muassa verkostokulttuurin kriittistä tutkimusta sekä muuten profiloitua kansainvälisesti tunnetuksi mediatutkimuksen laitokseksi. Samalla jatkan post-doc -kirjaani ”hyönteisten media-arkeologiasta”, alustavalta nimeltään: Insect Media: A Bestial Archaeology. Teoksessa tarkastelen biologian ja mediateorian kytköksiä historiallisessa perspektiivissä, pyrkien tematisoimaan ei-ihmiskeskeistä tapaa ymmärtää mediahistoriaa. Tämä tietysti jatkaa Koneopissa ja Digital Contagions -teoksessa kehiteltyjä teemoja — eli koneopista virusoppiin ja sieltä hyönteisoppiin! Turussa jatkan tutkijana osana tuoretta populaarikulttuurintutkimuksen instituuttia, mikä on hieno hanke. Vaikka eri hallintoelimien politiikkana lienee yrittää lopullisesti tappaa kokonaan tutkimus ja luova akateeminen toiminta, on mainiota että tällaisiä monitieteellisiä tutkimusinstituutteja perustetaan.

Kiitokset haastattelusta!

Jussi Parikan kotisivut löytyvät osoitteesta: http://users.utu.fi/juspar.

Get the Flash Player to see this player.

Get the Flash Player to see this player.

 

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Media-arkeologiaa. Jussi Parikan väitöshaastattelu”

  1. Miksi media-ARKEOLOGIA?

    Arkeologia-parka, pääaineeni, on jo lättähattu Indiana Joneksen ja paleontologiasekaannusten vuoksi julkisuudessa riittämiin rääkätty tieteenhaara! EMME kanna ruoskia ja revolvereita työssämme (vaikka pitäisi…) ja emme kaiva dinosauruksia!

    Arkeologihan käytännössä keskittyy ihmisten jättämien kiinteiden jäänteiden tutkimukseen, ja tällä tavalla täydentää historioitsijoiden kuvaa menneisyydestä. Tietokonevirukset puolestaan ovat ideoita, nollia ja ykkösiä. On ymmärrettävää, että oma tutkimusnäkökulma halutaan saada kuulostamaan mediaseksikkäältä, mutta sen pitäisi kuvastaa mitä TODELLA tehdään. Kärjistäen: Käytetäänkö Harrisin Matriisia? Tehdäänkö kronologioita? Viedäänkö löydetyt kohteet Museoviraston rekisteriin? KÄYTETÄÄNKÖ NIMENOMAAN ARKEOLOGISIA METODEJA VASTAUSTEN SAAMISEKSI?

    ”Siegfried Zielinski on korostanut media-arkeologiaa eräänlaisena ”variantologiana” — tapana etsiä variaatioita mediahistoriasta. Zielinski ei halua niinkään etsiä “vanhaa uudesta” vaan “uutta vanhasta” eli löytää menneisyydestä elementtejä, jotka voidaan kytkeä osaksi nykyisiä mediakulttuurin pohdintoja ja käytäntöjä”

    Minusta tämä kuulostaa enemmän folkloristiikalta kuin arkeologialta. Folkloristiikkahan nimenomaan pohtii perinteen variaatioita, eikä tietokonevirus paljolti poikkea Pikku Kalle -vitsistä tai Sampo-runosta. Analogioita folkloristiikan teorioihin tulee äkkipohtimalla leegio.

    Joku voisi jo vetää yhtäläisyysmerkin Dawkinsin meemiteoriaan, joka tosin on jättänyt minut kylmäksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *