Monipuolisesti kauneudesta

Anu Korhonen. Silmän ilot. Kauneuden kulttuurihistoriaa uuden ajan alussa. Jyväskylä: Atena, 2005.168 s.

Silmän ilot -teoksessaan Anu Korhonen kirjoittaa siitä, minkä hän tunnetusti tuntee mainiosti: uuden ajan alun Euroopasta. Hän kartoittaa kauneuden käsitettä uuden ajan alun kontekstissa tutkien kauneutta käsittelevää kirjallista aineistoa opaskirjoista ja saarnoista näytelmiin. Hän paneutuu kysymykseen, jota nyt valitusta näkökulmasta soisin historioitsijoiden ja kulttuurihistorioitsijoiden tarkastelevan enemmänkin, onhan aiheena kauneuden käsitteen historia sekä sen suhde sukupuoleen ja sukupuolittumisen prosesseihin. Korhosen panos teoksen tekijänä on ihailtavan monipuolinen: yhdessä Laura Kuitusen kanssa hän on vastannut visuaalisesti uljaan teoksen kuvatoimituksesta. Lisäksi hän tarjoaa teoksessa mittavan määrän itse suomentamiaan aikalaislähteitä, jolloin suomalainen lukijakunta pääsee ennen tuntemattomien kauneutta ja sukupuolta koskevien tekstien äärelle. Keskeisin aineisto tulee 1500-luvun ja 1600-luvun Englannista, mutta tutkijan tarkan katseen kohteena on eurooppalainen ruumiillisen kauneuden traditio laajemminkin. Englantilaisen aineiston ohella juuri eteläisen Euroopan kauneuskeskustelu saa teoksessa huomattavan sijan.

Korhonen toteaa renessanssin käsityksen kauneudesta olleen tiukasti sidoksissa ajatukseen harmoniasta eli sopusuhtaisuudesta. Kauneus oli yhteensopivien osasten sopusointuinen kokonaisuus, ja kuvaukset kaunottarista toistivat tätä ajatusta mitä uskollisimmin: kauneutta etsittäessä pyrittiin löytämään harmoniaa. Yhtä lailla kauniissa kasvoissa kuin vartalossakin oikeiden kokoisten, virheettömästi muodostuneiden osasten tuli olla oikealla paikallaan. Sopusuhtaisuuden ihanteeseen liittyy sekin, että teos murskaa myytin menneistä ajoista, jolloin läski oli kaunista. Sen sijaan Korhosen tarkastelemassa aineistossa ideaali oli solakka, sopusuhtainen keho. Lihavuuden kauheus liittyy harmonian normin ohella perinteisten kuolemansyntien laiskuuden, ahneuden ja mässäilyn tuomittavuuteen. Korhonen huomauttaa, että keskiajan synnillisyysdiskurssi alkoi 1500-luvun loppua kohti väistyä esteettisten ja medikaalisten diskurssien tieltä, ja ylensyönnistä tuli terveydellinen ja taloudellinen ongelma, mikä lienee tuttua nykylukijallekin. Lihavuuden vaivan hoitoon laaditut kuurit saavat nekin teoksessa huomiota, kiintoisaa on, että lihavuus on ilmeisesti mielletty erityisesti miehiseksi ongelmaksi. Pitkän ja salskean miehen vaarana oli iän ja nautintojen lisääntyessä ylimääräinen elopaino; naisen kohdalla kohtuullinen pulleus vielä sallittiin. Vartaloihanne rehevöityi vasta 1600-luvun loppua kohti eikä suinkaan niin yleisesti kuin usein annetaan ymmärtää. Lihavuus ja laihuus, kuten yleensäkin terveydentila, tulkittiin humoraaliopin valossa. Lopputuloksena olivat huomattavan samansuuntaiset ohjeet kuin oman, metabolian käsitteellä operoivan aikamme suosimat.

Kauneuden kauhea voima

Esipuheessaan Korhonen kertoo, kuinka kirja syntyi eräänlaisena vastareaktiona narreja, rumia ja groteskeja ihmisiä, käsitelleelle väitöskirjalle. Keskeiseksi kysymykseksi nousi, mitä uuden ajan alussa oikein tarkoitettiin sellaisilla käsitteillä kuin ruma ja kaunis. Kirjoittajaa ei nyt tutkijana kiinnosta kauneus taiteessa vaan se kauneus, joka eriaikaisessa puheessa ja kirjoituksessa liitetään erityisesti ihmisiin – ja ihmisistä aivan erityisesti naisiin. Kauneus on myös uuden ajan alussa yhdistetty nimenomaan naisiin, ja sen innokkaimpia ja usein auktoritatiivisimpia määrittelijöitä olivat miehet. Sekä kauneus että rumuus tulkittiin erityisesti naisisiksi ominaisuuksiksi. Korhonen määrittelee itsekin työnsä naishistorian sijasta sukupuolihistoriaksi, mikä on mielestäni onnistunut ja oivaltava ele. Sen sijaan että kauneutta tutkittaisiin luonnollistaen naisten ominaisuutena tai ongelmana, kysymys kauneudesta tekee nyt näkyväksi käsitteen sukupuolittuneisuuden, sukupuolten suhteet ja valta-asemat sekä kauneuden merkityksen naisten ja miesten määrittelyssä.

Tutkituissa teksteissä naiset määrittyvät katseen kohteiksi, miehet taas aktiivisiksi katsojiksi, joilla on valtaa määritellä kauneus, sen edut ja vaarat. Miesten osana on yhtäältä nauttia kauneudesta, toisaalta suojautua sen arvaamattomilta vaaroilta ja varoittaa niistä. Kauneushan oli ominaisuus, joka herätti lihallisen, kiihkeän ja kontrolloimattoman rakkauden. Naisen kauneudella oli pelottava voima: sen kohtaaminen herätti seksuaalisen halun ja horjutti miehuudelle niin keskeisiä ominaisuuksia kuten autonomista mieltä ja itsekuria. Korhonen onkin mielestäni parhaimmillaan teoksen viimeisessä jaksossa, analysoidessaan kauneuden asemaa niissä käytänteissä, joissa käsitykset rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja yleisemmin emootioista ja affekteista uuden ajan alussa rakentuivat. Kauneus oli yhtäältä jotakin, mitä kaikin keinoin tavoiteltiin, toisaalta turmiollinen voima, johon katsahtamisestakin varoiteltiin. Pelottavinta kauneudessa oli sen suora yhdistäminen seksuaalisuuteen, jonka kantajaksi nimenomaan naisvartalo aarteineen tulkittiin. Kauneus antoi naisille vaikeasti kontrolloitavaa valtaa miesten järjen, tahdonvoiman ja siveellisyyden ylitse, ja siksi kauneuden vaarat kauhistuttivat ajan moralisteja. Kauneus horjutti Jumalan luomia kategorioita kuten aito/epäaito, luonnollinen/keinotekoinen, ylempi/alempi, miehen auktoriteetti/naisen passiivinen alistuvuus.

Korhosen aineistossa kauneus ja sen tulkinnat määrittyvät miesten ja naisten osin yhteisten, mutta suurelta osin myös erillisten toimien ja ponnistusten tuloksena. Uuden ajan alussa kauneuden käsite jäsentää sukupuolten suhteita, mutta se tuottaa myös kuvaa tavoiteltavasta naiseudesta ja mieheydestä. Vaikka kauneus oli erityisesti nuorilta naisilta vaadittu ominaisuus – naisen velvollisuus – Korhonen tuo vakuuttavasti esiin sen, kuinka kosmetiikka ja kaunistautumisen ”salatiede” tarjosivat toisaalta naisille voimautumisen keinon. Kaunistautuminen ja oman peilikuvan tietoinen parantelu toimivat naisten oman identiteetin ja toimintavapauden määrittelyn ja laajentamisen keinoina. Tähän liittyy yksi kirjoittajan feministisesti käsittelemä kysymys: kosmetiikan käyttäjät eivät olleet tyhmiä, vaan he olivat näkemänsä, kuulemansa ja usein jopa lukemansa perusteella tietoisia ”maalaamisen” vaaroista niin sielulle kuin ruumiillekin – silti vanhentavia, myrkyllisiä ja tuskallisia kaunistautumiskeinoja käytettiin uskollisesti. Riskeineenkin kosmetiikan täytyi siis tuottaa naisille jotain, minkä vuoksi nähdä vaivaa. Kauneus toi kantajalleen valtaa ja arvokkuutta, toisinaan se mahdollisti jopa sosiaalisen nousun. Vaatimattomammassakin arjessa kaunistautuminen soi naisille tilan oman subjektiuden kokemiseen ja muokkaamiseen: se tarjosi monella tavoin alistetuille naisille mahdollisen minätekniikan.

Korhonen tulkitsee aineistoaan feministisen ja sukupuolihistoriallisen viitekehyksen hienosti halliten. Monessa kohtaa hänen tulkintansa poikkeaa perustellusti aikaisemmista käsityksistä kosmetiikan ja sukupuolittamisen suhteista. Hän suhtautuu kriittisesti myös yleistykseen, jonka mukaan romanttinen rakkaus olisi syntynyt vasta 1700-luvun myötä. Avioliittojen solmimisen takaa hahmottuu jo aikaisemmin monenlaisten, ekonomisten, sosiaalisten mutta myös emotionaalisten motiivien verkosto. Analysoidessaan kauneuden, rakkauden ja halun tiukkaa solmua uuden ajan alun teksteissä kirjoittaja pohtii myös, missä määrin kauneudella selitetty rakastuminen ja puolison ulkomuodosta vaikuttuminen ovat olleet vaikuttamassa avioliittojen solmimisen taustalla myös 1500-luvulla. Jo tuon ajan kirjoituksissa aviopuolison valinnassa kehotettiin ottamaan huomioon seikkoja kuten luonteiden ja sosiaalisen taustan yhteen sopivuus sekä seksuaalinen vetovoima, tulkitsee Korhonen. Silloinkin kun sosiaaliset ja taloudelliset seikat sanelivat puolison valinnan, näin valikoituneiden mahdollisten kumppanien joukosta lopullinen valinta ratkaistiin usein tunneseikkojen perusteella.

Kauneuden sukupuoli ja kaunis mies

Oivaltavasti Korhonen kirjoittaa sivu sivulta sukupuolittavan vallan dynamiikan osaksi rikkaan teoreettisen vuorovaikutuksen leimaamaa pohdintaansa kauneudesta, muodista ja niistä esitetyistä arvioista. Jo katsomisen tapa tuotti osaltaan sukupuolta, sillä kaunis kohde tulkitaan yleisesti naiselliseksi ja sitä katsovalla subjektilla on miehinen määrittelyn ja haluamisen salliva valta-asema. Erityisesti naiskauneuteen liitettiin kyky herättää halua ja voimakkaita tunteita. Miehen ruumis kertoi katsojalleen tekevästä ja toimivasta kokonaisuudesta siinä missä naisen ruumis tulkittiin mielihyvän lähteeksi, Korhonen tulkitsee. Toisaalta keinot ilmentää viehättävyyttä ja haluttavuutta olivat tiukasti sidoksissa sosiaaliluokkaan. Aikakaudelle tyypillisesti kirjoittavat ja tekstinsä julkisuuteen saavat kauneuden ilojen ja vaarojen määrittelijät olivat miehiä, joiden teksteissä sukupuolta ja seksuaalisuutta tuotettiin kirkon ja maallisen vallan hyväksymän normin mukaisesti. Niinpä teksteissä mieskatseen kohteena olivat naiset; siten naiset naisten sekä miehet miesten katseiden kohteina jäivätkin katveeseen julkisessa kauneudesta kirjoittamisesta sekä käsiteltävässä tutkimuksessa.

Niin kiinnostavana kuin Silmän ilojen kauneuden sukupuolittamisen historian teesiä pidänkin, kummastelen hieman kauniiden miesten ja nuorukaisten katoamista kuvasta. Oikeastaan kriittinen kysymykseni kohdistuu juuri tähän: tuleeko kauneuden käsittelystä nyt hieman liiankin yksivakaisesti juuri ja ainoastaan naisia koskettava ilmiö, jossa miehet toimivat katsojina, makutuomareina, huolestuneina rippi-isinä ja kosmetiikan myyjinä? Eikö vaikkapa renessanssin ja elisabetinajan kulttuurisessa koodistossa etenkin nuoren tai nuorehkon miehen, jolle turhamaisuus ja koreilunhalukin sallittiin, elegantti ruumiinkieli ja piirteiden säännöllisyys olleet huomattavan tärkeää pääomaa? Miespuolisten ylimysten kuvauksissa kauniin ja sopusuhtaisen ulkomuodon kuvailu on ollut merkittävä tekijä, jossa maskuliinistavat ja feminisoivat koodit itse asiassa kietoutuvat oman aikamme perspektiivistä haastavasti yhteen. Toivoisin kirjan antavan enemmän tilaa tämän teeman käsittelylle ja analysoivan, missä määrin kauneusmyytti vaati myös miehiltä aktiivista toimintaa ja missä määrin muoti ja kaunistautumisen keinot ovat olleet – ennenkin – ainakin yläluokkaisten miesten subjektiuden tuottamisen keinoja.

Toisaalta Korhonen korostaa, että juuri naiset loivat pukeutumisen ja muodin seuraamisen avulla itselleen sosiaalisen ruumiin. Soveltuuko sama teesi osin esimerkiksi nuoriin miehiin ja missä sosiaalisissa tilanteissa? Kauneus oli voimakkaasti sosiaalinen ilmiö, se liittyi sosiaaliseen menestykseen ja kosketti siten naisten lisäksi myös monia asemaansa edistäviä miehiä. Toisaalta kauneus paikantui käsityksissä erityisesti naiskasvoihin; miehen kohdalla kasvoja tärkeämpää oli pituus ja vahvat, sopusuhtaiset raajat. Miehissä katsottiin siis hieman eri silmällä salskeaa ja mitoiltaan soveliasta ruumista – mutta kuinka lukea monipuolisesta lähteistöstä esiin keskustelua miehen kauneudesta ja minkälaisia muutoksia esteettinen miesideaali koki siirryttäessä esimerkiksi 1500-luvun alusta robustimmalle 1600-luvulle? Kiinnostava kysymys onkin, missä määrin vaikkapa hovimiehen feminisoitu miehuus erosi keskiluokkaisemman miehen toimeliaasta maskuliinisuudesta ja soveltuuko kauneuden käsite yhdeksi välineeksi maskuliinisuuksien historiallisen rakentumisen selvittelyssä.

Yksi teema, jonka kautta Korhonen lähestyy kauneutta, on kysymys luonnollisuudesta ja keinotekoisuudesta. Kosmetiikka kauneuden tuottamisen ja ylläpidon keinona yhdistyy teoksen aineistossakin juuri naisiin. Kosmetiikkaa mainostettiin ja markkinoitiin aivan kuten omanakin aikanamme, ja kosmetiikkaa markkinoitiin nimenomaan naisille. Kuten Korhosen eloisat esimerkit osoittavat, kauneutta korostettiin tuskallisin ja vaarallisin keinoin, myrkkyjä kaihtamatta. Koska kauneudelle naisten mahdollisuuksien määrääjänä annettiin niin vahva asema, naisen paranneltu kauneus oli käytännössä suurta, taitavaa huijausta. Ajan parhain kosmeettisin keinoin pyrittiin tuottamaan illuusio ”luonnollisesta kauneudesta”. Toisaalta teoksen reseptiesimerkit kohdistavat puheensa sekä naisille että vaikkapa hiusten ja partakarvojen katoa murehtiville miehille. Korhonen kytkee kosmeettisen ja hygieenisen tiedon naisten arkitietoon: se oli osa ajan taloustietoa, jota juuri naiset tuottivat ja vaihtoivat. Kohtuullinen puhtaanapito ja hipiän kirkastaminen varsinkin luonnonkonstein oli toki sallittua, mutta ulkoisen kauneuden tavoittelu oli hengellisesti turmiollista: liika turhamaisuus vaaransi sielun autuuden, mutta kauniit ja keimailevat naiset olivat vaaraksi myös niiden autuudelle, joissa he sytyttivät himon liekin. Se, että ehostus ja hiustenvärjäys olivat fyysisesti vaarallista puuhailua järeiden myrkkyjen kanssa, tulee teoksessa värikkäästi näkyviin.

Kuten Korhonen kiinnostavasti toteaa, kaunistautuminen vaati ponnistuksia molemmilta sukupuolilta, mutta keskustelu kaunistautumisen keinoista tulkittiin nimenomaan naisten keskinäiseksi alueeksi. Miehinen kaunistautuminen on siis ollut eri tavoin julki lausumatonta aluetta kuin naisellinen turhamaisuus ja luonnon auttamisen keinot. Tätä voi tulkita esimerkiksi siitä käsin, kuinka miehet ovat perinteisesti asuneet julkista sfääriä, kun taas naiset ovat edustaneet yksityistä ja intiimiä. Naisten kohdalla kosmetiikalla oli selvästi sosiaaliseen nousuun ja taloudelliseen hyvinvointiin liittyvä funktio: kauneus on naisen valtti muun muassa avioliittomarkkinoilla, ja olennainen osa kurtisaanin ammattitaitoa oli kaunistautumisen kikkojen ja välineiden tuntemus.

Kaunistautuminen oli se alue, jolla naiset saattoivat olla aktiivisia toimijoita ja oman naiseutensa muovaajia, korostaa Korhonen. Yksi kosmetiikan pelottavia piirteitä liittyi sen funktioon sosiaalisessa pyrkyryydessä, sillä se hämärsi yhteiskuntaluokkien välisiä eroja. Voimallisimmin kosmetiikka yhdistyi moralistien kirjoitelmissa sosiaalista alaluokkaa tai marginaalia edustaviin prostituoituihin ja toisaalta aristokraatteihin, vaikka omin keinoin kauneuttaan vaalivat myös piikatytöt ja kunnialliset porvarisrouvat. Teokseen rakentuukin hauska jännite: lähteistö on täynnään esimerkkejä kauneusvinkkejä, jota epäilemättä ovat olleet kovassa käytössä, toisaalta runsaslukuisissa kirjoituksissa ”maalaaminen” tuomitaan yleensä ankarin sanoin, sillä kaunistaminen ja seksuaalinen synti liitettiin tiukasti toisiinsa.

Nuoruus, nöyryys ja katseen kohteeksi soveltuvuus

Yksi kauneuteen erottamattomasti yhdistyvä ominaisuus oli nuoruus; ehostuksellakin pyrittiin jäljittelemään juuri nuoruuden raikkautta ja terveyttä. Vanhemmalla oli aina enemmän arvovaltaa kuin nuoremmalla – lukuunottamatta sitä, että kauneuden suomat etuoikeudet lankesivat nuorille. Vanheneminen ei perustunut niinkään vuosien laskemiseen kuin silmämääräiseen arvioon kunkin asemasta jatkumolla nuoruuden kukoistus – kypsä aikuisuus – rumuuden ja kuihtumisen leimaama vanhuus. Vanheneminen jos mikä oli sukupuolitettua: naisen viehätysvoiman katoamista ei yleensä tulkittu kompensoivan viisauden lisääntymisen, kuten oli laita miesten kohdalla. Vaikka vaihdevuosia ei medikaalisena kategoriana tunnettukaan, naisten vanhenemisen ratkaisevan vaiheen tulkittiin asettuvan noin neljän-viidenkymmenen välille. Tyypillisimmin kosmetiikan ajateltiin liittyvän juuri vanhuuden merkkien peittämiseen. Ajattelu oli varsin kategorista: vanha ei voinut olla kaunis, vaan kauneus oli mahdollista vain nuorille ja kukoistaville. Vaikka vanhenevia naisia esimerkiksi näytelmissä pilkattiin avoimesti, samalla naiset saattoivat ikääntyessään astua ulos kauneuden vaatimuksista: eihän kauneus ollut käsite, jota olisi sovellettu muihin kuin kukoistaviin. Kauneuden piiriin luetuille kauneus puolestaan muodosti kilpavarustelun ja jatkuvan taistelun kentän, jolla taistella hellittämättä kilpailijoita ja vanhuutta vastaan.

Kauneus oli naisiin liittyessään kuitenkin monella tapaa ongelmallinen ominaisuus, kuten erilaisten moralistien puheenvuorojen lukuisuus osoittaa: miehissä naisten kauneus herätti synnillistä himoa, naiset kauneus puolestaan vietteli turhamaisuuden, kateuden ja ylpeyden synteihin. Monille kirjoittajille juuri ylpeys oli kuohuttava ongelma, sillä se riisti naiselta nöyryyden, ratkaisevimmin naisellisen ominaisuuden. Samanlaisen ylpistymisen uhan jotkut kirjoittajat näkivät myös naisten lukutaidossa ja muussa kouluttautumisessa. Miesten ja naisten suhteita luokiteltiin esimerkiksi mitaten sukupuolten erimittaisuutta älyn, tunteikkuuden ja kauneuden alueilla. Yksi tapa tulkita sukupuolten eroja oli esittää, että kauneus oli luotu suojelemaan tyhmempää ja heikompaa naista.

Silmän ilot on huolellista ja innoittavaa työtä yhtä lailla argumenttien kehittelyltään kuin visuaaliselta asultaan. Lopuksi kritiikkini kuitenkin kohdistuu kustantajaan, kutein usein. Tavoiteltaessa helposti selailtavan kahvipöytäkirjan ulkomuotoa huolellinen lähdeapparaatti (joka saisi omasta puolestani olla paljonkin laajempi, kommentoivampi ja keskustelevampi) on nykyisin yleisen, mutta tiedekirjoihin huonosti sopivan käytännön mukaisesti piilotettu kirjan loppuun. Sille, joka nauttisi mielellään sekä sujuvan leipätekstin että lähteisiin ja tutkimuskeskusteluun liittyvät olennaiset kommentit sulavammin yhdessä, tapa kätkeä tutkimustekstin olennaisimmat asiat lopun ahtaaseen apparaattiin on turhauttava. Tässäkin tapauksessa leipätekstin ja nootituksen tiiviimpi ja läheisempi yhteys palvelisi mielestäni erinomaisesti aineistonsa tuntevan Korhosen argumentointia. Mikä onkaan lukijalle nautinnollisempaa kuin seurata samalla sivulla leipätekstin ja alaviitteen älykästä vuoropuhelua?

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.