Rikoksia ja salaisuuksia

Matti Peltonen: Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka. Mikrohistoriallinen tutkimus 1800-luvun puolivälin Keuruulta. Gaudeamus: Helsinki 2006, 269 s.

Matti Peltosen viime syksynä ilmestynyt tutkimus pureutuu lähinnä herännäisyyden, pappilakulttuurin ja fennomanian kontekstien kautta kiinnostavaan mutta historian hämäriin vaipuneeseen tapaukseen nimeltä lukkari Matias Saxberg (1787—1861), jonka elämä näyttäytyy meille tässä tutkimuksessa kaikkea muuta kuin esimerkillisenä. Kaikin tavoin varsinaiselta roikaleelta vaikuttava Saxberg on epäilemättä tutkimuksen ansainnut.

Kirjoittaja määrittelee tutkimuksensa mikrohistoriana käyttämänsä metodin perusteella: hän etenee ”yksittäisestä ja yksityisestä laajempiin näköaloihin” (s. 6). Tällainen mikrohistorian määritelmä on varsin avara ja salliva, mikä mielestäni myös tuottaa sen ongelman: onko se oikeasti edes omansalainen tapa tehdä tutkimusta?1 Ginzburgilaiseksi Peltonen tunnustautuu esitellessään käyttämäänsä ”johtolankametodia”. Hänen koko tutkimuksensa avautuukin yhdestä kysymyksestä, yhdestä johtolangasta: miksi Lydia Hällfors (s. Bergroth) (1844—1916), keuruulaisen herännäispappilan tytär, kuvaa muistelmateoksessaan Äidin muistelmia Saxbergia? Tämä kysymys on Peltoselle johtolanka, jonka avulla hän pyrkii avaamaan mysteerin, joka hänen eteensä avautui, kun hän osti Hällforsin teoksen antikvariaatista.

Peltosen teos on kaksijakoinen. Sen toinen päähenkilö on Lydia Hällfors, joka muisteli teoksen toista päähenkilöä, Keuruun lukkaria Matias Saxbergia. Puristi ajattelee herkästi, että tutkimuksessa on tässä tapauksessa kaksi kohdetta, jotka eivät juurikaan kohtaa edes ajallisesti. Puristi voisi myös ajatella, että Peltosen tutkimus kärsii hajautumisesta: yhtäältä tutkimuskohde on Bergrothien pappilaelämä ja -kulttuuri Lydian myöhemmin muistelemana, toisaalta tutkimuskohde on Saxberg yhteisössään. Näkisin, että lopulta Lydia Hällforsin muistelmateoksen rooli Peltosen tutkimuksessa on nimenomaan vain johtolangan antajan rooli, sillä sitä analysoidaan yllättävänkin vähän: Peltosen tutkimuksen kiintoisin ja jännittävin anti nousee Saxbergiin keskittyvistä luvuista, hänen ristiriitaisesta, pakenevasta ja hurjastakin hahmostaan. Lydia Hällforsin elämä käydään toki tutkimuksen saatossa läpi, mutta hän ei nouse tutkimuksessa aitoon pääosaan.

Vuonna 1839 lukkari Saxberg tappoi julmalla tavalla piikatytön, josta ei juuri tiedetä kuin nimi: Eeva Maria Löytty. Saxberg sai tuomion, mutta pääsi lopulta kuin koira veräjästä, joskin koki itse väkivaltaisen kuoleman ilmeisesti palkkamurhaajajoukon käsissä. Haluamatta paljastaa teoksen juonesta aivan kaikkia sen jännittäviä yksityiskohtia, voidaan todeta, että lukkari oli pahamaineinen – häntä pidettiin naisiin menevänä koronkiskurina – mutta hänellä oli yhteisössään valtaa ja merkittävä asema. Peltonen pohtii ja spekuloi ansiokkaasti niitä syitä, jotka toivat koulujakäymättömälle lukkarille sellaisen aseman kuin hänellä oli. Ylimmäksi selittäjäksi tässä väistämättä nousevat hänen harjoittamastaan pankkitoiminnasta ja siis koronkiskonnasta saamansa suuret tulot; lisäksi hän oli saita ja armoton ja piti hallussaan varsin mittavaa omaisuutta. Hänelle olivat velkaa niin paikalliset talonpojat kuin ”Helsingin herratkin” aina kanslianeuvos Johan Wilhelm Snellmania myöten (ss. 188—193). Lukkarin asema ja luonne olivat ne syyt, joiden Peltonen näkee johtaneen hänen kuolemaansa.

Peltosen tutkimus rakentuu siten, että hän esittelee ensin Hällforsin muistelmateoksen, ja sitten Saxbergista tehdyn pilkkarunon, joka on mielestäni tutkimuksessa hyvin antoisa jakso. Tästä hän siirtyy lukijan kannalta työn ensimmäiseen kohokohtaan: Eeva Maria Löytyn surmatyöhön. Seuraavaksi siirrytään pohtimaan herännäispappiloiden ja ”suruttomain” pappiloiden kulttuuria ja Lydia Hällforsin elämäkertaa, jonka jälkeen seuraa uusi murhatyö: Saxbergin ja tämän jalkavaimon tapot. Peltonen siirtyy analysoimaan luvussa ”Vastavuoroisuuden teatteri” Saxbergin asemaa yhteisössään, joka vaikuttaa – epäloogisen – tärkeältä. Yhteenvetona hän kysyy vielä ”mitä Lydia halusi kertoa”. Teoksen jännärimäisyys olisi toiminut ehkä vielä paremmin, jos jakso Hällforsin elämästä ja analyysi herännäisyydestä pappiloissa olisi liitetty tutkimuksen alkuun, muistelmien esittelyn yhteyteen. Etenkin herännäispappilakulttuuria tulee pohdittua nyt ehkä turhaankin kahteen kertaan, ja vielä laajassa (ja ansiokkaassa) loppuluvussakin. Ehkä herännäisyydestä erityisesti kiinnostunut lukija näkisi tämän toisin – itseäni kiinnosti tutkimuksessa kieltämättä enemmän rikoksen ja rangaistuksen teema.

Pientä toimitustyötä käsikirjoitukselle olisi vielä voinut tehdä: Saxbergin jalkavaimoa nimitetään toisinaan myös avovaimoksi, vaikka avoliitto-käsite myönnetään tuolloin tuntemattomaksi (s. 14). Jalkavaimous olisi hänen kanssaan murhatulle Hetalle epäilemättä sopivin epiteetti. Sen sijaan jalkavaimoiksi en nimittäisi niitä naisia, joiden kanssa Saxbergilla oli satunnaisia suhteita (vrt. s. 13, s. 15). Pientä täsmentämättömyyttä tekstiin on jäänyt myös Saxbergin eläkkeelle jäämisen suhteen: ensin hänen mainitaan jääneen eläkkeelle 1850-luvun alussa (s. 19), myöhemmin hänen sanotaan olleen virassaan kuolemaansa saakka (s. 38).

Paikoin Peltonen ei pysähdy selittämään päätelmäketjujaan lukijalleen riittävällä hartaudella. Kun hän analysoi teoksen lopulla Saxbergin luonnetta kiintoisasti, hän toisaalta näkee tämän poikkeusyksilönä, toisaalta taas ehkä ei lainkaan poikkeuksellisena. Rivien välistä lukija voinee arvata mitä kirjoittaja tarkoittaa, mutta päätelmien ulos kirjoittaminen olisi monin paikoin saanut olla vielä voimallisempaa. Tämä pulma liittyy laajempaankin kysymykseen Peltosen tyylistä kirjoittaa, joka on perin asiallista ja ei-eläytyvää. Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen moite. Silti voisi ajatella, että tällainen tutkimusteema olisi ehkä saattanut sallia voimakkaampaakin tulkintaa ja spekuleeraamista, etenkin kun tehdyt rikokset olivat hurjia, raakalaismaisia ja etenkin koska ne voivat selittyä niin monin tavoin. Omasta kirjahyllystäni poimisin esimerkeiksi toisenlaisesta kirjoittamisesta Anna Makkosen Sinulle (1996)2, joka tarjoaa hienon tavan esittää johtolankojen metsästämisprosessi ja Maarit Leskelä-Kärjen tuoreen tutkimuksen Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (2006), joka puolestaan näyttää meille historioitsijoille laajemminkin mallikelpoisen tavan kirjoittaa uutta historiaa analyyttisesti ja silti eläytyen.

Peltosen teos on kiinnostava ja paikoin jännittävääkin luettavaa. Häntä saa onnitella näin hienon tutkimuskohteen löytämisestä ja tämän arvion syntyjään multialainen kirjoittaja saa hyvän syyn kiittää Matti Peltosta myös Keurusseudun historiankirjoitukseen palauttamisesta.

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja kulttuurihistorian dosentti. Parhaillaan hän kirjoittaa tutkimusta rintasyövän historiasta.

Kirjallisuus:

Kaartinen, Marjo: Tutkimus prosessina. Kaartinen, Marjo & Korhonen, Anu: Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora, Turku 2005, 167-203.

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS, Helsinki 2006.

Makkonen, Anna: Sinulle. SKS, Helsinki 1996.

 

Print Friendly, PDF & Email
  1. Vrt. Kaartinen 2005, 186—191. []
  2. Teoksen alaotsikko kertoo enemmän: Romaani joka ei uskalla sanoa nimeään tai nainen, kapina, kirjoitus ja historia eli mitä tapahtui kun tämän kirjan tekijä sai käsiinsä erään päiväkirjan vuodelta 1905. []

Yksi vastaus artikkeliin ”Rikoksia ja salaisuuksia”

  1. Olen löytänyt vielä yhden ristiriitaisuuden Peltosen tutkimuksesta. Ensin hän sanoo, että pilkkarunossa näkyy myötätunto Eeva Maria Löyttyä kohtaan, mutta parisenkymmentä sivua myöhemmin hän sano, ettei mitään myötätuntoa runosta välity.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.