Näätämön avaimia – historian läsnäolo pohjoisessa kylässä

Kesällä 2005 Näätämön pienen kappelin oveen ilmestyi kaksi lukkoa. Ensimmäinen lukko provosoi jonkun toisen tuomaan oman lukkonsa. Kylällä liikkuvien huhujen mukaan se oli mielenilmaus siitä, kenelle kappeli kuuluu ja kuka sen käytöstä saa päättää. Lukot olivat kärjistymä ristiriidoista, joita kylässä oli ollut jo vuosikymmenien ajan.

Näätämö on pohjoisnorjalainen kylä Varangin vuonon eteläpuolella. Kylästä on neljätoista kilometriä Suomeen ja seitsemänkymmentä kilometriä Venäjän rajalle. Näätämö on ollut läntisin kolttasaamelaisista kylistä. Se on ollut Näätämön kolttasiidan, eli kyläyhteisön, vuotuinen kevät- ja syksypaikka. Nykyään kolttakylän alue on kulttuurimaisemaltaan suojeltu, ja kylään rakennetaan kolttasaamelaista kulttuuria esittelevää Itäsaamelaista museota (Østsamiska museum). Toisaalta suurella osalla kyläläisistä on kveenitausta tai he ovat muuttaneet Suomesta Norjaan vasta viime vuosikymmeninä. Lisäksi kylässä on norjalaisia, ja seudulla asuu merisaamelaisia ja pohjoissaamelaisia sukuja. Suomeksi kylän nimi on Näätämö, norjaksi Neiden, pohjoissaameksi Njávdán ja kolttasaameksi Njauddâm. 1900-luvun alun suomenkielisessä kirjallisuudessa, kuten kerääjä ja kirjailija Samuli Paulaharjun kuvauksissa, kylää sanotaan Näytämöksi.

Kylä on tunnettu kalaisasta Näätämöjoesta, komeasta koskesta eli Kolttakönkäästä ja sen perinteisestä käpäläkalastuksesta, jota edelleen kesäisin harjoitetaan. Seudun menneisyys on rajaseudun, kulttuurisen sopeutumisen ja konfliktien historiaa. Saamen, suomen ja norjan kielet, uskonnot, elinkeinot ja elämäntavat ovat toisinaan sekoittuneet ja sulautuneet, toisinaan taas törmänneet toisiinsa. Valtioiden rajalinjat ja lait ovat suoraan vaikuttaneet näihin prosesseihin ja elämään rajaseudulla. Suomalaisia asettui Pohjois-Norjaan Varangin vuonon alueelle 1800-luvun alussa ja Näätämöön 1830-luvulta lähtien. Norjan valtio koki saamelaisten ja suomalaisten enemmistön rajaseudulla uhkaavaksi ja toteutti syrjivää vähemmistö- ja kielipolitiikkaa 1800-1900-lukujen taiteessa. Sen myötä Näätämökin norjalaistui.

Kävin Näätämössä ensimmäisen kerran vuonna 2005 Border Dialogues -nykytaidehanketta suunniteltaessa. Hanke käsitteli rajaseudun teemaa Barentsin alueella. Rahoittaja oli Euroopan Unionin Kulttuuri 2000 -ohjelma. Toimintamuotona oli nykytaide, joka kiinnittyy alueen historiaan ja sosiaalisiin ja taloudellisiin toimintoihin. Hankkeen osana toteutin ympäristö- ja yhteisötaidetyöpajan Näätämön avaimia taiteilija ja kuvataidekasvatuksen professori Timo Jokelan kanssa elokuussa 2005. Siihen osallistui yhdeksän taidealan opiskelijaa Suomesta, Norjasta ja Venäjältä. Työpajan sisältönä oli Näätämön historia ja nykyisyys ja siihen liittyvä rajaseudun monikulttuurisuus. Lähestyimme teemoja ympäristö- ja yhteisötaiteen keinoin toteuttamalla teoksia, jotka kertovat kylän tarinoita (kuva 1).

 
Kuva 1. Työpajan osallistujat rakensivat Näätämöön kyläteoksen. Sen työmaa toimi viikon ajan kyläläisten tapaamisen tilana. Kuvat: Maija Tavastila (vas.) ja Timo Jokela.

Seuraavina vuosina kävin Näätämössä useita kertoja. Jatkoin kylän historian ja kulttuurienvälisyyden käsittelyä omassa taiteellisessa työskentelyssäni. Vuonna 2006 valmistui Keinuttelua ja 2007 Kuvitteellinen sukupuu -installaatiot. Työpajan, oman taiteellisen työskentelyni ja tämän artikkelin tutkimuskysymys on yhteinen: Miten historian läsnäolo ilmenee Näätämön kylässä? Tässä artikkelissa käsittelen taiteen paikkasidonnaisuutta, yhteisöllistä ympäristötaidetta ja historian läsnäoloa. Kylän nykyistä kulttuurista tilannetta ja historian läsnäoloa Näätämössä pohdin kirjallisuuden ja kolttasaamelaisen museon johtajan Honna Havaksen haastattelun avulla. Artikkelin lopuksi kuvailen Kuvitteellinen sukupuu -installaatiota.

Paikkasidonnainen taide monikulttuurisessa yhteisössä

Julkinen taide on taidetta yhteisissä paikoissa. Perinteisesti julkiset taideteokset ovat muistomerkkejä, monumentteja, muotokuvia, veistoksia ja seinämaalauksia. Ne visualisoivat yhteisön arvoja ja ylläpitävät kollektiivista muistia. Paikkasidonnaista taidetta ovat pysyvien teosten lisäksi performanssi-, ympäristö- ja yhteisötaide, joka toteutuu jossakin julkisessa tilassa tai luonnonpaikassa. Teokset suhteutuvat paikkaan teoksen fyysisiltä ominaisuuksiltaan ja sisällöiltään. Ne voivat rakentaa paikan henkeä ja toimia paikkakunnan omakuvina.

Ympäristö- ja yhteisötaiteeseen liittyy monitieteellinen taustatyö, jossa tutustutaan paikkaan ja yhteisöön. Paikka on moniaistisesti koettava ympäristö, historian ja tulevaisuuden näyttämö ja kerroksellinen kokonaisuus sille annettuja merkityksiä. Paikkaan tutustuminen edellyttää perehtymistä paikan historian. Aineistoa ovat esimerkiksi paikannimet, matkakuvaukset, kyläkirjat ja arkistot. Kartoituksen voi toteuttaa myös paikallisten kanssa keskustellen, haastatellen ja paikkaan liittyvän kertomusperinteen avulla (kuva 2). Usein paikkaan tutustuminen lomittuu osaksi ympäristö- ja yhteisötaiteen tekemistä. Teoksen kaari ja valmis teos välitetään taideyleisölle dokumentoinnin avulla. Se kattaa taustatyön, teoksen suunnittelun, työskentelyn, vuorovaikutuksen yhteisössä ja teoksen paikassaan. Ympäristö- ja yhteisötaide onkin myös taiteidenvälistä: ympäristö-, performanssi-, media- ja valokuvataiteen välillä ei ole selviä rajoja.


Kuva 2. Työpajan osallistujat haastattelivat Näätämössä tapaamiaan ihmisiä keräten aineistoa paikkakartoitukseen ja valokuva-ääni-installaation. Kuvassa on haastateltavana Sevettijärven kolttasaamelainen Elias Moshikoff Trifonin muistojuhlassa. Kuva: Timo Jokela.

Monikulttuurisessa yhteisössä on pohdittava, kenen tarinoita paikkasidonnainen teos kertoo ja kenen maailmankuvaa se edustaa. Julkinen taide on aina vallankäyttöä tilassa. Taide voi edustaa arvoja, jotka eivät ole yhteisesti jaettuja ja juhlistaa tapahtumia, jotka ovat monikulttuurisessa yhteisössä toisten sankaritarinoita ja toisten tragedioita. Toisaalta julkiset teokset voivat tuoda menneisyyden nykyisyyteen, tukea vuorovaikutusta ja lisätä toiveikkuutta tulevaisuutta kohtaan.  Näätämön monikulttuurisessa kyläyhteisössä konkretisoitu paikkasidonnaisen taiteen poliittisuus. Työpajaa suunniteltaessa pohdimme, millaisessa prosessissa voimme toteuttaa teoksen, joka kiinnittyy saamelaiseen, suomalaiseen ja norjalaiseen kulttuuriperintöön. Tutkija Judith F. Baca käsittelee yhteisötaiteen mahdollisuuksia monikulttuurisessa luokkayhteiskunnassa. Hän toteaa, ettei eri alojen taitelijoiden välinen yhteistyö riitä vakavien haasteiden kohtaamiseen ja jatkaa, että taiteilijoiden tulisi työskennellä yhdessä historioitsijoiden, tutkijoiden ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tämän periaatteen mukaisesti hakeuduimme yhteistyöhön Näätämön tärkeimpien toimijoiden eli kolttamuseohankkeen ja koulun kanssa.

Yhteisötaiteessa ja kulttuurintutkimuksessa on viime vuosina puhuttu paljon äänen antamisesta ja voimaantumisesta. Molemmilla käsitteillä tarkoitetaan prosessia, jossa keskustelu, vuorovaikutus, taiteen tekeminen ja tutkimus tukevat jonkin ongelman käsittelyä, yhteisön hyvinvointia, identiteetin rakentumista ja toimintakyvyn lisääntymistä. Nämä lähestymistavat sisältävät ennakko-oletuksen, jonka mukaan yhteisön ulkopuolinen taiteilija ja tutkija voivat viedä yhteisöön jotakin hyvää oman toimintansa kautta. Lähestymistapa on altis kritiikille. Voimme arvioida taitelijoiden toiminnan oikeutusta, motivaatioita ja vaikutuksia yhteisöissä.

Monikulttuurisissa yhteisöissä äänen antamisen periaatteella tarkoitetaan usein kansallisten tai etnisten vähemmistöryhmien tai syrjittyjen alakulttuurien edustajien itsetunnon vahvistamista ja näkyvyyden tukemista valtaväestössä. Tutkija Fernando Hernándezin mukaan monikulttuurisissa (multicultural) yhteisöissä tavoitteeksi olisi otettava kulttuurienvälisyyden tukeminen. Kun monikulttuurisessa yhteisössä kunnioitetaan erilaisuutta, mutta eristytään omaan kulttuuriin ja perinteisiin, kulttuurienvälisyys (interculturalism) perustuu vastavuoroiseen oppimiseen ja vuorovaikutukseen, jossa ei ole hierarkiaa.

Kulttuurienvälisyys on Näätämön historiassa ja nykypäivässä ilmeistä. Ensin kolttasaamelaiset suomalaistuvat. Siten he ja suomalaiset norjalaistuvat. Kolttasaamen kieli katosi, ja kolttasaamelaiset ja suomalaiset sukunimetkin norjalaistuivat vähitellen. Samalla kolttasaamelaisten perinteinen käpäläkalastus säilyi sukupolvelta toiselle. Sen omaksuivat myös suomalaiset ja norjalaiset elinkeinokseen. Kuten saamelaisia myös suomalaisia kulttuuripiirteitä omaksuttiin osaksi pohjoisnorjalaista kulttuuria. Näin ollen tapahtui kaksipuolista sopeutumista.

Historian läsnäolon ymmärtäminen

Kari Immonen käsittelee kirjassaan Historian läsnäolo kulttuurihistorian tieteenalan historiakäsitystä. Hän esittelee ajan eripitkien kestojen periaatteen, jonka Fernand Braudel on tuonut historiantutkimukseen. Ajan voi jakaa kolmeen tasoon, eli hitaaseen, keskipitkään ja lyhyen keston aikaan. Ensimmäisellä tasolla tapahtuu ajan kuluessa vain hidasta muuttumista. Tällä aikatasolla muuttuvat ainakin ilmasto, luonto, ihmisten suhde ympäristöönsä, kieli, maailmankuvat ja ihmisten arkipäiväiset tavat. Näätämön historiankirjoituksessa pitkäkestoisessa ajassa tapahtuvia ilmiöitä ovat esimerkiksi Näätämöjoen lohikantojen vaihtelu. Elinkeinojen muutokset ja kyläläisten sopeutuminen valtioiden rajanvetoihin ja lakeihin ovat keskipitkän ajan tapahtumia eli niin sanottua sosiaalista historiaa. Lyhyen keston aika on tapahtumien aikaa. Se on ihmisten hallitsemaa, aikaansaama ja tiedostamaa. Immonen korostaa, että ajan jako kolmeen tasoon on teoreettinen. Käytännössä aika jakautuu rajattomaan määrään eripituisia kestoja. Olennaista on, että ajan tasot ovat läsnä samanaikaisesti jokaisessa nykyhetkessä. Siten ihmisten oma oleminen omassa nykyhetkessään on aina suhteessa moniin menneisiin nykyisyyksiin.

Näätämössä kokemus historian läsnäolosta on hyvin konkreettinen. Historia elää maisemassa, rakennuksissa ja paikannimissä. Kylän maisemaa hallitseva joki kuohuu kuin ennenkin, pajukoituneet rantapenkat kertovat elinkeinojen murroksista ja kirkot seisovat aikansa merkkipaaluina. Historia on läsnä kyläkulttuurissa ja paikallisissa keskusteluissa, käpäläkalastuksessa noudatetaan perinteitä, ja päätöksentekoon pyritään vaikuttamaan historiallisilla perusteilla. Siksi on tärkeää pohtia, miten historiallista tietoa tulisi käyttää nykyihmisten elämässä. Immosen mukaan keskeistä on kysymys siitä, mitä historia antaa nykyhetken todellisuuden ymmärtämiselle ja tulevaisuuteen suuntautumiselle. Historian tuntemus jäsentää nykyhetkeä ja antaa aineksia ja näkökulmia tulevaisuutta koskevaan päätöksentekoon, mutta historialliset tekijät eivät sinällään oikeuta mitään tekoja nykyhetkessä. Siten historian läsnäolo on parhaimmillaan kriittistä ja eettistä.

Saamenkulttuurin professori Veli-Pekka Lehtolan mukaan historiankirjoituksessa ei ole nähty saamelaisia subjekteiksi itseään koskevissa asioissa vaan pidetty muiden kansallisuuksien toiminnan kohteena. Tällainen asenne läpäisee myös Näätämön kolttayhteisöä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaistumista ja norjaistumista pidetään kulttuurin kuolemana ja hävityksenä, jonka uhriksi Näätämön kolttasaamelaiset joutuivat. Toisaalta kulttuurien ja elinkeinojen sekoittumista ja sulautumista voidaan pitää osoituksena niiden kehittymisestä ja sopeutumiskyvystä muuttuvaan maailmaan.

Näätämön avaimia -taidetyöpaja

Aloittaessamme Näätämön avaimia -työpajan suunnittelun kesällä 2005 emme tienneet kylästä oikeastaan mitään. Perehdyimme kirjallisuuden avulla kylän historiaan, kolttasaamelaiseen kulttuuriin ja kolttien sosiokulttuuriseen tilanteeseen Suomessa ja Norjassa. Lisäksi tutustuimme kolttakylän kehittämissuunnitelmaan, sekä yleisemminkin rajaseudun tematiikkaan. Kylään ja kyläläisiin tutustuminen jatkui koko projektin ajan. Tavoitimme ihmisiä monella tavalla. Monet tulivat itse työmaallemme seuraamaan pajuteoksen rakentamista. Koska asuimme kolttakylän matkailijoille tarkoitetussa mökkikylässä, tutustuimme helposti lohituristeihin ja Georg Ivanowitziin eli kylän koltta-asukkaaseen. Osallistuimme työpajan aikana suomalaisten kotiseutujuhlaan Labahå-kotiseutumuseossa ja metsästys- ja kalastusseuran illanviettoon Korpiniemen nuotiolla. Niissä tutustuimme kyläläisiin, puhutimme ihmisiä ja kerroimme heille projektin taustasta. Lisäksi työpaja ajoittui elokuulle viikonloppuun, jolloin Näätämössä on vuotuinen pyhiinvaellusjuhla ja ortodoksinen liturgia Pyhän Georgioksen kappelissa.

Työpaja sai nimensä Näätämön avaimia työpajan aikana. Etsimme syitä ja taustoja kylän ristiriidoille, joita ilmensi konkreettisesti kappelin ovessa roikkunut munalukko. Kukaan tapaamistamme kyläläisistä ei halunnut puhua lukitsemisesta. Siitä kuitenkin uutisoitiin Norjan valtakunnallisessa uutislähetyksessä ennen pyhiinvaellusjuhlaa. Tarkoitimme Näätämön avaimilla koko prosessia, jota kylään ja sen historiaan tutustuminen oli. Yhteisöllinen taide oli avain kyläläisiin tutustumiseen. Kylän historian tunteminen oli avain kylän sosiaalisen ja kulttuurisen tilanteen ymmärtämiseen.

Työpajalla oli kylässä kolme konkreettista yhteistyökumppania: Kolttamuseohanke, Neidenelva-turistihotelli ja Näätämön pieni kyläkoulu. Itäsaamelaisen muoseon johtaja Honna Havas oli kylän ja kolttakulttuurin asiantuntija ja auttoi projektin järjestelyissä. Neidenelva-hotelli sijaitsee kolttakylän rajalla, ja rakensimme teoksen hotellin viereen kolttakylän suojelualueen ulkopuolelle. Koulu opettajineen ja oppilaineen osallistui prosessiin ulkoilmapäivänä ja teoksen avajaisissa. Yhteistyötahoilla oli omia tavoitteita osallistumisensa suhteen. Kolttamuseohanke sai projektin kuluessa useita tilaisuuksia oman toimintansa esittelyyn eri yleisöille. Koululle osallistuminen tarjosi mahdollisuuden taiteilijoiden ja lasten tapaamiseen ja ohjattuun ympäristötaidepäivään. Neidenelva-hotellin omistaja oli kiinnostunut kulttuurimatkailun lisääntymisestä kylällä.

Koululaisten ympäristötaidepäivä tarjosi yhden mahdollisuuden kyläläisten kohtaamiseen. Näätämön koulu on pieni kyläkoulu. Nuorimmat oppilaat tekivät ympäristötaidekokeiluja ja ympäristön havainnointiharjoituksia leikin keinoin. Vanhemmat oppilaat suunnittelivat ja toteuttivat maataideteoksen heinäpellolle. He haravoivat aiemmin kaadetun heinän spiraalin ja auringon muotoisiksi kuvioiksi. Hetken aikaa kolttakylässä haravoitiin kuin perinteisessä kulttuurimaisemassa.

Ympäristötaidepäivän lomassa haastattelimme koululaisia kysyen, mikä on heidän lempipaikkansa Näätämössä. Huomattavan moni koululaisista nimesi Kolttakönkään erityiseksi paikakseen. Päivän päätteeksi koko koulu poikkesi Kolttakönkäälle, jossa otimme ryhmäkuvan. Kouluyhteistyö oli yksi tie kyläyhteisöön. Oppilaiden kautta jaoimme työpajasta ja ympäristötaideteoksen avajaisista tiedotteita koteihin ja oppilaat kertoivat kokemuksistaan vanhemmilleen.

Taideteokset avaimina kylään

1920-luvun valokuvissa Näätämön alue näyttäytyi puuttomana tunturiylänkönä. Paikan päällä kylää oli vaikea enää tunnistaa valokuvien esittämäksi paikaksi. Aiemmin paljaat jokirannat kasvoivat nyt sakeaa ja korkeaa puumaista pajua. Kyläläiset olivat harmistuneita peltojen pajukoitumisesta ja avaran maiseman kasvamisesta umpeen. Siten valitsimme pajun kyläteoksen materiaaliksi. Pajuteos asettui hyvin kolttakylän pellon reunaan (kuva 3). Paksut puumaiset rungot muodostivat kovan ja hallitun muodon teoksen päädyssä. Taipuisat vitsat kääntyivät pyörteeksi ja haarakkeiset latvat pörröiseksi pinnaksi teoksen toisella puolella. Konstruktion muotokieli oli vertauskuva paikan historialle ja kulttuurien kohtaamiselle. Sen keskellä oli ikään kuin kosken pyörre, joka sulautti kaksi erilaista muotoa toisiinsa.


Kuva 3. Pajuinstallaatio ilta-auringon valossa. Kuva: Timo Jokela.

Timo Jokela luonnosteli pajuinstallaation ja suunnitteli teoksen osaksi myös suurikokoisen puuharavan. Sen muotoa pohtiessaan hän vieraili kylän taloissa katsomassa, millaisia haravoita kylässä on käytetty. Haravan malli osoittautui suomalaiseksi. Kun suomalaiset uudisasukkaat toivat maanviljelyn Näätämöön, he toivat mukanaan myös haravan mallin. Toinen puuesine, jonka Jokela toteutti, oli puulaatikko ja siihen liittyvä jättiläiskokoinen verkkokäpy. Käpy oli muodoltaan kolttasaamelainen. Vanhoista valokuvista huomasimme, että Näätämön suomalaiset käyttivät verkkojen punomiseen samanmuotoista verkkokäpyä kuin kolttasaamelaiset. Teos oli kohtalaisen säänkestävä. Se oli paikallaan kolme vuotta ja purettiin kesällä 2007.

Projektin osallistujat Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelmasta Siru Kantola, Heidi Simppala, Maija Tavastila ja Linda Sjöholm haastattelivat kuuttatoista henkilöä Näätämössä. Osa heistä oli kyläläisiä, osa norjalaisia ulkopaikkakuntalaisia ja osa ulkomaalaisia lohimatkailijoita. Opiskelijat pyysivät jokaista haastateltua esittelemään jonkin paikan, jonka hän kokee henkilökohtaisesti erityiseksi. Lisäksi häneltä pyydettiin jokin tähän paikkaan liittyvä esine.

Mitä valitut henkilöt kertoivat Näätämöstä? Norjaksi puhuneista kyläläisistä Øysten Karikoski esitteli Mikelsnesin, Olga ja Arild Wara jokirannan ja Gudrun Iversen Labahå-kotiseutumuseon. Kveeniä taitavista kyläläisistä Håkon Enbuske esitteli kotitalonsa ja kertoi omasta suvustaan ja Reino Arvola vei haastattelijat Hyljekoskelle ja kertoi kalastuksestaan siellä: "Tästä mie olen saanut hyvästi lohta ja sillä tämä paikka on mulle niin mukava. Mie en ole kohta muualla Näätämöjoessa kalastanu kun tässä Hyljekoskessa, Ylikorvassa ja Alakorvassa." Kolttakylän mökkikylään majoittuneet latvialaiset kalastajat esittelivät erityisenä paikkanaan veneen ja antoivat esineeksi kolikon. Suomalaiset kalastajat antoivat haastattelijoille uistimen. Kolttakylässä asuva kolttasaamelainen Georg Ivanowitz kertoi haastattelussa muun muassa joesta ja sen merkityksestä koko kylälle ja kulttuurille. (kuva 4).


Kuva 4. Georg Ivanowitzistä otetussa kuvassa kappeli jää hänen selkänsä taakse, jolloin syntyy vaikutelma, että kuvassa on paikan hallitsija Kuva: Heidi Simppala.

Kolttasaamelainen Aarne Ivanowitz esitteli jokirannassa paikan, jossa on veden alla pyhä kivi. Honna Havas, joka on Itäsaamelaisen museon johtaja ja koulutukseltaan arkeologi, vei työpajalaiset ”kolttamellalle”. Paikka on kylän yläpuolella ja sieltä avautuu upea näköala kylään. Havas esitteli kuopan, joka on syntynyt seitakiven räjäytyksestä:

Uhrikivi on tuolla Skoltamälen, kolttamellan, päällä. Tai se oli siellä. Kerrotaan, että se uhrikivi oli seitsemän kahdeksan metriä korkea. (..) Tänään siellä on hyvin hyvin suuri kuoppa. (..) Paikallinen traditio kertoo, että se on uhrikivi ja myös että sen luo kokoonnuttiin tanssimaan ja olemaan yhdessä. 1930-luvulla, kun suunniteltiin siltaa Neidenin joen yli, tämä tielaitos sitten meni tälle paikalle ja räjäytti tämän kiven ja käytti kivimateriaalin tähän sillan perustuksiin.

Opiskelijat toteuttivat haastattelujen pohjalta valokuva-ääni-esine-installaation Paikalla (Kuva 5). Se koostui kuudestatoista nauhoitetuista haastattelusta, henkilökuvista ja pienestä lokerikosta, johon oli asetettu paikkoihin liittyneitä esineitä. Haastateltavat olivat antaneet näitä esineitä tai niitä oli valittu itse esitellyistä paikoista. Installaatiossa kyläläisten puhe siirtyi taidemaailman kontekstiin ja sai uusia kuulijoita.


Kuva 5. Siru Kantolan, Heidi Simppalan, Maija Tavastilan ja Linda Sjöholmin Paikalla-installaatio Lapin yliopiston Valo-galleriassa keväällä 2006. Kuva Heidi Simppala.

Itse toteutin Näätämön avaimia -näyttelyyn Keinuttelua-installaation työpajakokemuksen herättämien ajatusten reflektiona (kuva 6). Se koostuu verkasta ommelluista kappaleista, joiden muoto muistuttaa kehtoa tai purjelaivaa. Niiden verhoina on poronsarvennokkia, roskaista kalaverkkoa, kukallisia huiveja ja värikkäitä uistimia. Kehtoina teokset ovat vertauskuvia uinumiselle, uinuttelulle ja rajalla ololle. Ne kääntyvät sisäänpäin omaan maailmansa ja viittaavat syntymäkotien kehtoihin, jotka määrittävät sitä, millaiseen kulttuuriin, uskontoon, elinkeinoon ja maailmankuvaan ihminen syntyy ja kasvaa.


Kuva 6. Keinuttelua-installaatio Valo-galleriassa Näätämön avaimia -näyttelyssä ja Voipaalan taidekeskuksessa Pohjoisen puoleista -näyttelyssä.

Historian läsnäolo nykykylässä

Kahden kirkon ja monen yhdistyksen kylä

Näätämössä on noin 250 asukkaita. Kylän pääelinkeinoja ovat matkailu ja kalastus. Kylässä on koulu, lastentarha, kirjasto, kirkko, suomalainen kotiseutumuseo Labahå-tila ja kahvila-kauppa Neiden kroa. Lähin keskus on Kirkkoniemi, jonne on matkaa 43 kilometriä. Norjassa kolttasaamelaisia on yhteensä noin 120, ja heistä 20 asuu Näätämössä. Näätämössä puhuttu kolttasaamen kieli on kuitenkin kadonnut. Viimeinen sen taitaja kuoli 1970-luvulla. Kyläläisistä suuri osa puhuu suomea äidinkielenään ja monissa perheissä noudetaan suomalaisia tapoja.

Näätämössä on kaksi kappelia: ortodoksinen Pyhän Georgioksen kappeli kolttakylässä joen rannalla ja Näätämön kappeli, jonka rakennustyyli on kansallisromanttinen. Ne sijaitsevat eri puolilla jokea. Pyhän Georgioksen kappelia pidetään munkki Trifonin (1500–1583) rakennuttamana. Hän perusti 1530-luvulla Petsamoon luostarin, josta tehtiin lähetystyötä länteen Paatsjoelle ja Petsamoon. Vuonna 1565 hänen kerrotaan siunanneen Näätämöjoen ja arvellaan, että tuolloin rakennettiin kolttakylään Pyhän Georgioksen kappeli. Nykyisen kappelirakennuksen vanhimmat hirret ovat kuitenkin vasta 1800-luvun alusta, joten varmuutta 1500-luvulla rakennetusta kappelista ei ole. Kappeli oli säännöllisessä käytössä vielä 1900-luvun alussa. Joka kesä Boris Glebsistä saapui pappi pitämään liturgian ja veden pyhityksen. Kaste toimitettiin Näätämöjoessa. Pyhiinvaeltajat ja sairaat peseytyivät joessa ennen kappeliin menoa.

Näätämön kirkko rakennettiin vuonna 1901. Sen tarkoitus oli osoittaa Norjan kirkon ylivaltaa ja edistää rajakylän norjalaistumista. Kirkkorakennus on perinorjalainen muistattaen tyyliltään sauvakirkkoa ja viikinkiromantiikka. Kylä tuhoutui suurelta osin vuonna 1944, kun neuvostojoukot ajoivat saksalaiset Pohjois-Norjasta. Saksalaiset polttivat lähtiessään Näätämön, jolloin kolttakylästä säästyi vain muutama aitta, saunarakennus sekä kappeli. Suurin osa kolttien esineistöstä paloi. Näätämön kirkko säilyi myös sodasta.

Vuosittain elokuun viimeisenä viikonloppuna Sevettijärvellä ja Näätämössä vietetään pyhiinvaellusjuhlaa, jossa vaalitaan Pyhän Trifonin perintöä. Liturgiaa ja vedenpyhitystä saapuu seuramaan suomalaisia ja norjalaisia ortodokseja sekä kyläläisiä ja matkailijoita. Puheen kielenä käytetään suomea, norjaa ja venäjää. Työpajaviikkomme aikana vuonna 2005 emme nähneet Pyhän Georgioksen kappelin sisätilaa, koska yksityiset henkilöt olivat lukinneet kappelin omilla lukoillaan. Syksyllä 2007 kappelin ovi oli edelleen lukossa.

Pienessä kylässä on monia yhdistyksiä: kalastus ja metsästysseura, Felles Neiden kyläyhdistys ja kalastusyhdistys Fiskefelleskapet. Kolttasaamelaisten yhdistyksiä toimii Näätämössä kaksi: Skoltene i Norge ja Østsamene i Neiden. Osa Näätämön kolttasaamelaisista ei kuitenkaan kuuluu kumpaankaan näistä yhdistyksistä. Monikulttuurisuus on Näätämön rikkaus, mutta väestöryhmien välejä vaivanneet riidat ovat sen rasite. Edelleen Näätämöä pidetään konfliktien kylänä. Kirkkoniemessä olen kuullut vitsailtavan Näätämöstä seuraavasti: ”Anna näätämöläiselle peili ja hän aloittaa riitelyn.”

Lohta käpälällä, kulteella ja perholla

Kalastus oli kolttasaamelaisten ensisijainen elinkeino 1900-luvulle asti. Poronhoito ja metsästys sopeutettiin sen säätelemään vuodenkiertoon. Kalaa pyydettiin omaan käyttöön ja myyntiin. Kyläkunnat omistivat yhteisesti pyyntipaikat suurissa joissa ja merenrannoilla. Joskus kalastusoikeuksia vuokrattiin tai myytiin. Ne olivat siis muut poissulkevia oikeuksia.

Käpälä on kevyt nuotta, joka heitetään koskeen lohien kalliopainanteeseen, johon lohet kerääntyvät levähtämään. Nykyään käpäläkalastusta harjoitetaan heinäkuusta elokuuhun. Fiskefelleskapet-yhdistyksen organisoimaan käpäläkalastukseen voivat osallistua henkilöt, jotka omistavat maata Näätämössä. Siten kalastukseen osallistuu niin saamelais-, suomalais- kuin norjalaistaustaisia näätämöläisiä. Käpäläkalastuksessa noudatetaan perineitä. Nuotan painoina on kiviä, jotka sidotaan verkkoon vitsaksilla. Käpäläkalastukseen oikeutetut kyläläiset jaetaan ryhmiin, joista kukin hoitaa vuoroaan vuorokauden ajan. Kalastajat aloittavat illalla kuudelta, heittävät nuotan kahden tunnin välein kahteen saakka aamuyöllä, yöpyvät pienessä mökissä ja jatkavat nuotan heittoa jälleen aamulla. Perinne on modernisoitunut lähinnä kirjanpidossa ja saaliin määrän vaihteluja seuraamisessa.

Paulaharju kuvailee kalastusta kylää yhdistäväksi tapahtumaksi. Jos saalis oli hyvä, lohta keitettiin kaikkien syötäväksi: ”Kulteenveto ja kalanjako oli ennen koko Näytämöjoelle mieluisa kesäillan vietto. Patotörmälle sauvoi ja souti sekä asteli ja laukkasi niin moni kuin vain ennätti.” Edelleen käpäläkalastus on yksi kylän kohtaamispaikoista. Kun vierailin kylässä elokuussa 2007, seurasin käpälänheittoa keskiyöllä, jolloin kalastajat myös keittivät lohta. Sitä maistelemaan kokoontui pieni joukko kalastajien sukulaisia ja muita kyläläisiä. Perinne on siis edelleen elävä ja yhteisöllinen, vaikka käpäläkalastus on myös matkailunähtävyys.

Näätämöjoki on vuosittaiselta saaliltaan Norjan kolmanneksi paras lohijoki ja se houkuttelee kylään monenmaalaisia kalastajia. Nykyiseen kyläkuvaan kuulu suomalaisia ja norjalaisia kalastajia, jotka seisoskelevat kolttakentän rannalla maastonvihreissä tuulipuvuissaan odottamassa heittelyvuoroaan. Matkailu on pienimuotoista yksittäisten henkilöiden luonto- ja elämysmatkailua.

Oikeudenkäyntiä yksinoikeudesta porohoitoon

Näätämössä kolttasaamelaisilla on ollut alkuperäinen yksinoikeus poronhoitoon. Poronhoitolaissa säädettiin 1800-luvun lopulla, että myös muut saivat omistaa poroja, kunhan antoivat ne saamelaisten hoidettavaksi. Oikeuksien menettämisen historia vaikuttaa edelleen Näätämön kolttasaamelaisten identiteettiin ja maailmankuvaan. Toimittaja Helena Sahavirta kertoo Kalevan artikkelissaan, joka perustuu Näätämön kolttasaamelaisen Otto Borissenin haastatteluun, että vuonna 1928 norjalaiset ja kveenit ajoivat koltat lopullisesti ulos poronhoidosta. Borissen kertoo väitettävän, että kolttien allekirjoitukset paliskunnan luopumispäiväkirjassa eivät olleet aitoja ja jatkaa: ”Kolttien porot oli verikorvissa, merkit vaihdettu. Se oli raakaa peliä.” 1960-luvulta lähtien porohoito on Norjassa luokiteltu porohoitajasaamelaisten oikeudeksi. Näätämön koltat ovat vuoteen 1995 tultaessa hakeneet oikeutta porohoito-oikeuksistaan kaikissa oikeusasteissa Norjassa sekä Strasbourgin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Oikeudessa on päätetty, että koltat voivat saada takaisin poronhoito-oikeuden ilman yksinoikeutta. Näätämön kolttasaamelaiset eivät ole päätökseen tyytyväisiä, vaan tavoittelevat muut poissulkevia oikeuksia.

Tromssan yliopiston historian laitoksen professori Einar Niemi julkaisi vuonna 1994 tutkimuksen, jossa hän osoitti, että Näätämön koltilla on ollut alueellaan muut poissulkevia oikeuksia 1850-luvulle saakka. Sen jälkeen Näätämön koltat hakivat uudelleen oikeutta. Kun saamelaisoikeustoimikunnan mietintö erillisoikeuksien palauttamisesta Näätämön koltille oli lausuntokierroksella vuonna 2000, Georg Ivanowitz kuvaili Kalevan haastattelussa isoimman menetyksen olleen vuonna 1929, kun perustettiin paliskunta: ”Silloin oli pyssyt ja muut esillä, kun koltat karkotettiin omista tokistaan.” Ivanowitz toteaa myös, että alkaisi itsekin poronhoitajaksi, jos se olisi kolttasaamelaisten yksinoikeus. Erillisoikeuksia ei palautettu historiallisilla perusteilla, ja Ivanowitz on tällä hetkellä töissä matkailuyrityksessä.

Skoltene I Norge -yhdistyksen puheenjohtaja ja Näätämön kolttasaamelainen Mikit Ivanowitz toteaa vuonna 2002 kirjoittamassaan artikkelissa, että Näätämön kolttasaamelaiset ovat masentuneita ja turhautuneita tilanteensa takia. Tappion tunteen ovat aiheuttaneet toistuvat häviöt oikeudessa. Lisäksi kolttasaamelaiset kokevat, ettei heidän käsityksiään ja mielipiteitään oteta vakavasti julkisissa keskusteluissa ja viranomaispäätöksissä.

Itäsaamelaisen museon perustaminen ja kulttuurimaiseman suojelu

Kolttamuseohanke on ollut Näätämössä vireillä vuodesta 1999 lähtien. Rakennuttaminen käynnistyi vuonna 2007 ja museo avataan keväällä 2009. Näyttely käsittelee kolttasaamelaisten historiaa Norjassa, Venäjällä ja Suomessa. Sen lisäksi museoon tulee tilat kokouksille ja kursseille. Museohankkeen vaikutus kolttakulttuuriin on aktivoiva ja voimistava. Hanke kiinnittää huomiota perinteisiin, nostaa niitä esiin ja pyrkii vahvistamaan kyläläisten suhdetta kolttakulttuuriin. Museon tavoitteena on toimia kolttasaamelaisten tapaamispaikkana, jossa voidaan tukea norjalaisten, venäläisten ja suomalaisten kolttasaamelaisten vuorovaikutusta ja kulttuurintuntemusta.

Kaikki kolttasaamelaiset eivät ole tukeneet museohanketta. Jyrkimpien asenteiden mukaan museon työntekijöiden tulisi olla kolttasaamelaisia. Suomessa kolttakulttuurinkeskusta on toivottu Näätämön sijasta Sevettijärvelle, jossa kolttasaamelaisia on enemmän kuin Näätämössä, jossa puhutaan kolttasaamea ja vaalitaan perinteitä aktiivisesti. Museohankkeeseen kohdistuva kriittisyys liittyy keskusteluun saamelaisten oikeudesta omaan historiaan ja kulttuurintutkimukseen. Kolttasaamelaisten vaatimus oikeudesta valtaan museota koskevissa asioissa on perusteltu. Itäsaamelaisen museon hallituksessa onkin kolttasaamelaisia jäseniä, ja museon toteutuminen edellyttää rajoja ylittävää yhteistyötä.

Näätämön kolttakylän kulttuurimaisema suojeltiin syyskuussa vuonna 2000. Pinta-alaltaan suojelu koskee noin 300 metriä leveää ja kilometrin pituista aluetta Näätämöjoen rannalla. Suojelualueen sisäpuolella on Pyhän Georgioksen kappeli, jokirantaa, muutamia vanhoja asuinrakennuksia, peltoja ja kalastusmatkailun käytössä oleva mökkikylä. Näätämön kolttasaamelaiset ovat arvostelleet suojeluohjelmaa kahdesta syystä: Näätämön koltat omistavat maata vain suojelualueella, jossa he eivät voi harjoittaa nykyaikaista maanviljelyä suojelun takia. Lisäksi heidän tulisi voida hallita Näätämöjokea ja sen kalastusta suojelualueen sisällä.

Kolttakylän suojelualueella sijaitsevan ja matkailuyrityksen käytössä olevan mökkikylän alla on kolttasaamelaisten vanha hautausmaa, josta vainajat on viety etelänorjalaisiin museoihin antropologisia ja etnografisia tutkimuksia varten. Tällä hetkellä keskustelu niiden palauttamisesta alkuperäisille hautapaikoille on ajankohtainen.

Kuvitteellinen sukupuu historian läsnäolon tulkintana

Toteutin Kuvitteellinen sukupuu -teoksen (kuva 7) Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan Kajo-galleriaan elokuussa vuonna 2007. Näyttely oli osa taiteen ja kulttuurin tutkimuksen konferenssia Locations of Emancipation, jossa tarkasteltiin emansipatorisia prosesseja eri tieteen- ja taiteenalojen näkökulmista. Installaatiossa käsittelin kolttasaamelaisen kulttuurin tilannetta Näätämössä. Kuvitteellinen sukupuu -teoksessa on nutukkaita ja helmikirjailtuja jalkineita vertauskuvana kylän ensimmäisille asukkaille. Niiden rinnalla on suomalaisia ja norjalaisia jalkineita, kuten virsuja, pieksuja, lapikkaita ja nahkasaappaita. Sukupuun latvoissa on nykyaikaisia kenkiä, joissa materiaalit, muotoilu ja koristeet sisältävät viittauksia kulttuurienvälisyyteen, eli saamelaisen, suomalaisen, norjalaisen ja venäläisen kulttuuriperinnön sekoittumiseen. Teos kuvaa kulttuurienvälisyyttä prosessina, jossa kulttuurit rikastavat toisiaan monensuuntaisesti. Kenkien tyylit ovat mielikuvituksellisia ja kotikutoisia korostaen sitä, miten jokainen kantaa kulttuuriperintöä mukanaan omalla tavallaan. Kun sekoitin kenkien suomalaisia, saamelaisia ja norjalaisia tyylejä, malleja ja koristuksia toisiinsa, etsin rohkeutta ja vapautta kulttuurienvälisen identiteetin ilmaisemiseen.


Kuva 7. Kuvitteellinen sukupuu -installaatio Lapin yliopiston Kajo-galleriassa syksyllä 2007. Kuva Maria Huhmarniemi.

Sukupuu-installaation osaksi tein äänitaustan, jossa Havas kertoo Näätämön kylästä ja sen historiasta, kolttasaamelaisesta identiteetistä ja rakenteilla olevasta Itäsaamelaisesta museosta. Uuden museon perustaminen oli yksi aiheista, joita pohdin teosta suunnitellessa. Museossa joitakin esineitä ja tarinoita nostetaan esiin ja asetetaan ikään kuin suurennuslasin alle. Installaatiossa asetin osan kengistä muovikupuihin. Valitsin niihin kenkiä, jotka olivat selvästi erityisiä tai hyvin tavallisia. Siten pohdin saamelaisen kulttuurin erityisasemaa pohjoissuomalaisen, -norjalaisen ja kveenikulttuurin rinnalla.

Saamelainen perinteinen pukeutuminen on hyvin yhteisösidonnaista. Puvusta voi lukea sen käyttäjän kotipaikan ja siviilisäädyn. Pukujen mallit ja koristeet ovat vanhoja, mutta ne ovat joiltakin osiin nykyaikaistuneet. Usein koristukset ovat kasvaneet ja muuttuneet entistä värikkäämmiksi. Jalkineina saamelaiset ovat käyttäneet kippurakärkisiä nutukkaita tai kallokkaita. Myöhemmin jalkineiksi ovat yleistyneet ensin kumiteräiset ja nahkavartiset kengät ja myöhemmin kumisaappaat ja kelkkakengät. Kuvitteellinen sukupuu -teos kuvaa kansojen toisiinsa sulautumisen lisäksi perinteisen pukeutumisen ja saamelaisen muotoilun nykyaikaistumista. Teos viittaa ajankohtaiseen keskusteluun saamelaisesta muotoilusta, jonka yhteydessä pohditaan jatkuvasti, tulisiko esineiden ja vaatteiden perinteiset mallit ja käyttötavat säilyttää sellaisenaan vai voidaanko perinnettä soveltaa nykyaikaisiin tarpeisiin, olosuhteisiin ja materiaaleihin.

Kuvitteellisen sukupuu -teos oli tulkintani Näätämön historiasta ja nykyisestä sosiaalisesta ja kulttuurisesta tilanteesta. Teoksessa välitin tämän tulkinnan taiteen kielellä assosiaatioita ja aistimusmuistoja herättäen erilaisten materiaalien kuten villan, kalannahan, poronsarven ja helmien avulla. Teos ei ole vielä ollut esillä Näätämössä.

Lopuksi

Näätämön kappelin lukot kertovat sukupolvienylisten vääryyksien katkeroittamista kärjistyneitä asenteista. Riitelijöitä eivät ole vastakkain asettuneet etniset tai kulttuuriset ryhmittymät vaan yksittäiset henkilöt. Kun Näätämön historiaa ja nykyisyyttä käsitellään lähes aina konfliktien kautta, Näätämön avaimia -työpajassa ja Kuvitteellinen sukupuu -installaatiossa esiin nostettiin kulttuurienvälisyyden positiiviset vaikutukset. Teoksissa kuvattiin kulttuurien sekoittumista vastavuoroisena rikastumisena. Installaatiot vastasivat omalla kielellään kysymykseen, miten historian läsnäolo ilmenee Näätämössä. Taide toimi tutkimuksessa eri tavoin menetelmän osana: vuorovaikutuksen motivoijana, aineiston keräämisen työkaluna ja reflektion välineenä. Lähivuosina on tarkoitus jatkaa taidetoimintaa Näätämössä. Muutamat kyläläisistä ovat ehdottaneet yhteistyön seuraavaksi vaiheeksi tuliveistoksen rakentamista ja uusia ympäristötaideteoksia. Seuraava työpaja voi toteutua Itäsaamelaisen museon avajaisten yhteydessä keväällä 2009. Yhteistyön jatkaminen on kiinnostavaa, koska pitkäkestoisen projektin aikana toistuvat kohtaamiset ja keskustelut voivat tuottaa uudenlaista kulttuuria yhteisöön.

Lähteet

Kirjallisuus

Baca, Judith F., “Whose monument where?” In Lacy, Suzanne (ed.) Mapping the terrain. New Genre Public Art. Bay Press, Seattle 1995, pp. 131–138.

Eriksen, Knut Einar & Niemi, Einar, Den finske fare: sikkerhetsproblemer og minoritetspolitikk i nord 1860–1940. Universitetsforlaget, Tromsø 1981.

Hernández, Fernando, “Cultural Diversity an Art Education. The Spanish Experience.” In Boughton, Doug & Mason, Rachel (toim.) Beyond Multicultural Art Education: international perspectives. European Studies in Education 12, Waxmann, Berlin 1999, pp. 103–113.

Immonen, Kari, Historian läsnäolo. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 26, Turku 1996.

Ivanowitz, Mikit, Skolte Town in Neiden. The Historical and Cultural Fate and Development features of Customary Law and Legal Conceptions and use of resources of Neidensii’da in the Skolt-Sami area of South-Varanger (viitattu 23.6.2008).

Jokela, Timo, ”Ympäristötaide paikkakasvatuksena”. Teoksessa Markku Käpylä & Riitta Wahlström (toim.) Ympäristökasvatuksen menetelmäopas. 2 Vihreä ihminen. Jyväskylän yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen oppimateriaaleja 25, Jyväskylä 1997, 149–166.

Jokela, Timo; Hiltunen, Mirja & Huhmarniemi, Maria. Ympäristö, yhteisö & taide. 2006 (viitattu 23.6.2008).

Kantonen, Lea, Teltta. Kohtaamisia nuorten taidetyöpajoissa. Like, Helsinki 2005.

Lehtola, Teuvo, Lapinmaan vuosituhannet. Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle. Kustannus-Puntsi, Inari 1996.

Lehtola, Veli-Pekka, Saamelaiset. Historia, yhteiskunta, taide. Gummerus, Jyväskylä 1997.

Lehtola, Veli-Pekka,  ”Kansain välit.” Teoksessa Seurujärvi-Kari, Irja (toim.) Beaivvi Mánát. Saamelaisten juuret ja nykyaika. Tietolipas 164. Helsinki, 2000, 185–195.

Linkola, Martti & Näkkälänjärvi, Klemetti, ”Kalastus määräsi kolttien elämänrytmin.” Teoksessa Pennanen, Jukka & Näkkälänjärvi, Klemetti (toim.) Siiddastallan. Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Inarin saamelaismuseon julkaisuja 3, Inari 2000, 59–60.

Linkola, Martti & Sammallahti, P., ”Koltanmaa, osa Saamenmaata.” Teoksessa Saarinen, Tuija & Suhonen, Seppo (toim.) Koltat, karjalaiset ja setukaiset: pienet kansat maailmojen rajoilla. Snellman-instituutti, Kuopio 1995, 39–57.

Lähteenmäki, Maria, Kalotin kansaa. Rajankäynnnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1809–1889. SKS, Helsinki 2004.

– ”Kotona rajalla. Nimismies Ekdahl ja Ruijan rannan riitaisat siirtokunnat.” Teoksessa Rantala, Pälvi & Tuominen, Marja (toim.) Rajoilla. Puheevuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisu C 30, Rovaniemi 2005, 83–98.

Niemi, Einar, ”Østsamene”. Teoksessa Bruk av land og vann i Finnmark i historisk perspektiv. Norges offentlige utredninger NOU 1994, 21, 299–350.

Pennanen, Jukka, ”Saamelaisen puku – tarkoituksenmukaisuuden ja esteettisyyden yhdistelmä.” Teoksessa Pennanen, Jukka & Näkkälänjärvi, Klemetti (toim.) Siidastallan. Siidoista kyliin. Luontosidonnainen saamelaiskulttuuri ja sen muuttuminen. Inarin saamelaismuseon julkaisuja 3, Inari 2000, 96–105.

Paulaharju, Samuli, Ruijan suomalaisia. WSOY, Porvoo 1985 (1928).

Sahavirta, Helena, ”Norjan koltat peräävät oikeuksiaan”. Kaleva 19.2.1995, 13.

”Näätämö Norjan kartalle”. Kaleva 8.1.2000, 36.

Skoltebyen forvaltningsplanen Norjan saamelaiskäräjät, Karasjok 2001. (viitattu 4.2.2008).

Wikan, Steinar, Grensebygda Neiden. Møte mellom folkegrupper og kampen om ressursene. Sør-Varanger museums forlag, Sansvik 1995.

Haastattelut

Arvola, Reino, kyläläinen. Haastattelu Näätämössä 28.8.2005. (Maija Tavastila, Linda Sjöholm & Siru Kantola).

Havas, Honna, Itäsaamelaisen museon johtaja. Haastattelu Näätämössä 29.8.2005. (Heidi Simppala).

– Haastattelu Näätämössä 2.8.2007.

Kirjoittaja on taiteen maisteri, kuvataiteilija ja kuvataidekasvatuksen lehtori, joka tekee väitöskirjaansa paikkasidonnaisesta taiteesta Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Näätämön avaimia – historian läsnäolo pohjoisessa kylässä”

  1. Moi

    mä olen sitä mieltä, että Suomen puolella pitäisi kolttien perinnepuolta tuoda osana matkailuun. Meillä on täällä Luolajärvellä mökki sekä palstat Näätmönjoella. Kalastajille täällä on jonkun verran satsattu, mutta naisille ei. Pitäisi merkitä maastoon eri asumusten paikat ja tehdä niistä vaellusreitti. Silloin saisi tänne myös muita, kuin kalastajia ja kelkkailijoita.

    tv jt 0400 500 972

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *