Tiedettä, vinho verdea ja loistavaa seuraa lumoavassa kaupungissa

Seitsemäs European Social Science History Conference Lissabonissa 26.2.–1.3.2008

Heinäkuussa 2007 sain ilokseni kuulla, että minut oli hyväksytty mukaan seitsemänteen European Social Science History Conferenceen (ESSHC) helmikuiseen Lissaboniin. Tällä konferenssilla tuntuu ainakin Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella olevan melko legendaarinen maine; muistan helmi-maaliskuussa 2006 istuneeni lähes tyhjässä kahvipöydässä, koska koko laitoksemme henkilökunta oli väliaikaisesti emigroitunut Amsterdamiin. ESSHC on Amsterdamissa sijaitsevan kansainvälisen sosiaalihistorian instituutin (International Institute of Social History) joka toinen vuosi järjestämä megakonferenssi, joka kerää osallistujia ympäri maailmaa. Ensikertalaisen osallistumisinnostusta ja -jännitystä ei ainakaan vähentänyt tarunhohtoinen konferenssikaupunki Lissabon.

Helsingin helmikuisesta loskasta oli jumalaista saapua Lissabonin auringonpaisteeseen ja yli 20 asteen lämpöön palmujen katveeseen. Talvitakit saivat kyytiä heti lentokentälle laskeutuessamme. Koko kaupunki myös tuoksui keväälle, ruoholle ja kukille. Kaikki mikä meillä kituu kukkaruukuissa sisätiloissa kasvoi riehaantuneena ulkosalla. Valo oli kirkasta ja polttavaa, minkä saimmekin kollegani ja huonetoverini Tiina Männistö-Funkin kanssa kantapään kautta kokea jättäydyttyämme puoleksi tunniksi keskipäivän porottavaan aurinkoon. Hirmuiselta puolestaan tuntui Lissabonin lentokentän sijoitus melko keskelle kaupunkia. Edullisen taksimatkan kääntöpuolena saimme Tiinan kanssa sydämet kurkuissa tuijotella laskeutuvia ja nousevia lentokoneita, jotka näyttivät joka sekunti olevan törmäämäisillään kaupungin rakennuksiin. Muutenkin Lissabonin liikennekulttuurissa riittää vielä kehitettävää ainakin jalankulkijan näkökulmasta. Jokainen kadunylitys tuntui riskipeliltä – jopa liikennevalojen näyttäessä vihreää.

Materiaalisen kulttuurin ja kulutuskulttuurin esiinmarssi

ESSHC-konferenssi on laaja, ja papereiden hyväksyminen ja käsittely on jaettu 28 teemanmukaisen verkoston (thematic network) edustajille. Tutkin väitöskirjatyössäni suomalaisten rahapelaamista 1920–1970-luvuilla muistitietohistoriallisten lähteiden avulla. Painotus työssäni on ”tavispelaajien” motivaatioiden, toiveiden, unelmien ja käytäntöjen hahmottelussa ja analysoinnissa sekä rahapelaamisen muuttumisessa jos ei synnistä niin ainakin huonosta käytöksestä normaaliksi osaksi suomalaista (kulutus)elämäntapaa. Mietinkin pitkään, tarjoaisinko abstraktiani varsin suureksi paisuneeseen muistitietoteemaryhmään (Oral History Network) vai uuteen materiaalisen kulttuurin ja kulutuskulttuurin teemaryhmään (Material and Consumer Culture Network). Päädyin osin strategisista syistä jälkimmäiseen – olin nimittäin saanut kuulla, että uusi teemaryhmä luultavasti hyväksyisi abstrakteja helpommin kuin vanha ja etabloitunut. Paikan päällä valintani osoittautuikin oikeaksi ja innostavaksi. Oman osallistumisaikataulun tekemisessä ongelmana oli tietenkin runsaudenpula: mitä tehdä, kun lähes jokainen 28 eri teemaverkoston sadoista esityksistä tuntuu kiinnostavalta ja kuulemisen arvoiselta? Ratkaisuna valikoin sessioita vain muutaman kaikkein kiinnostavimman teemaverkoston ohjelmista ja sovittelin aikatauluja yhteen museokeikkojen ja yleisen kaupungin katsastuksen kanssa. Runsaudenpulasta huolimatta oli yllättävää huomata, että yli 1500 osallistujan joukossa ei näyttänyt löytyvän muita raha- ja uhkapelaamisen tutkijoita. Vuonna 2006 Helsingissä järjestetyssä XIV International Economic History Congressissa rahapelaamisen tutkimisesta kiinnostuneita oli sentään ollut kokonainen työryhmä! Tilanne saattaa korjautua seuraavassa ESSHC:n konferenssissa vuonna 2010 Gentissa, sillä materiaalisen kulttuurin ja kulutuskulttuurin verkostotapaamisessa tarjouduin organisoimaan rahapelityöryhmän, mikäli aiheesta innostuneita ilmoittautuu riittävästi.

Konferenssipaikkana toimi Lissabonin yliopiston humanistinen tiedekunta, jonne pääsi todella näppärästi uudella ja hienolla metrolla. Tästä huolimatta onnistuimme Tiinan kanssa kuitenkin eksymään, kun konferenssin ensimmäisenä aamuna olimme matkalla rekisteröitymään. Harhailun jälkeen oikea rakennus löytyi, ja saimme nimilaput rintaamme sekä ESSHC-kangaskassimme ohjelmineen. Konferenssipaikan pääaula osoittautui mainioksi paikaksi bongata sekä suomalaisia että ulkomaalaisia historiatuttavia. Aulassa esittäytyivät myös monet kirjakustantamot, joiden pöytien äärellä saattoi viettää lähes loputtomasti aikaa tutustuen toinen toistaan mielenkiintoisimpiin ja oman työn kannalta välttämättömiltä tuntuviin teoksiin. Sain kuitenkin pidettyä itseni kurissa ja ostin ainoastaan kaksi kirjaa, jotka tietenkin ovat yhä edelleen lukematta.

Rakennus itsessään paljastui varsin monimutkaiseksi ja jännittäväksi kokonaisuudeksi. Yleisimmin käytetty luonnehdinta siitä taisi olla ”Salazarin aikainen”, sillä rakennusta ei oltu taidettu remontoida kertaakaan sitten Portugalin entisen diktaattorin kuoleman vuonna 1970. Varsinkin suosituimmissa työryhmissä, joissa oli väkeä tungokseksi asti, huoneet muuttuivat pian kuumiksi ja tunkkaisiksi, eikä ikkunoiden aukaisemisesta ollut juuri apua. Sen sijaan kahvila- ja ruokapalvelut toimivat erinomaisesti, ja tauoilla herkuttelimmekin leivonnaisilla ja meille tuntemattomilla limulaaduilla.

Isojen poikien yhteenotto

Hyvin pian kävi ilmeiseksi, mitkä olivat työryhmän onnistumisen edellytykset: mikäli puheenjohtaja oli jämäkkä ja asiaansa paneutunut, asiat sujuivat hyvin, mutta muuten aikataulut venyivät, keskustelu muuttui jankkaamiseksi tai ainoastaan parin henkilön väliseksi ja menetti kiinnostavuutensa. Jokaisen työryhmän papereita kommentoimaan oli kutsuttu erityisiä kommentoijia, niin kutsuttuja keskustelijoita joiden rooli oli myös tärkeä. Valitettavasti osa kommentoijista tuntui laukovan kommenttejaan liukuhihnalta ilman että he olisivat niitä sen kummemmin valmistelleet.

Halusin osallistua materiaalista kulttuuria ja modernisaatiota käsittelevään työryhmään, koska modernisaation käsitteeseen on viime vuosina kohdistettu aikamoista kritiikkiä myös historiallisen kulutustutkimuksen parissa. Lisäbonuksena houkuttelivat myös työryhmän esitykset Unkarin, Neuvostoliiton ja Portugalin kulutuskulttuureista; entisen itäblokin kulutushistoriallinen tutkimus kun tarjoaa paljon mielenkiintoisia vertailukohtia myös suomalaiseen kulutushistoriaan. Valitettavasti esitys Neuvostoliiton farkkukulttuurista oli peruttu, ja parhaaksi palaksi sessiossa osoittautuikin yhdysvaltalainen keskustelija Lewis Siegelbaum, joka oli aktiivinen osanottaja muissakin aihepiirin sessioissa. Kommenteissaan Siegelbaum nosti kiinnostavasti esille esimerkiksi Jean Baudrillardin teoriat ja pohti voiko näitä teorioita edes soveltaa sellaisiin (totalitaarisiin) yhteiskuntiin, jossa yksilöillä ei pitäisikään olla autonomiaa tai valtiosta erillistä identiteettiä. Erittäin kiinnostava oli myös oman teemaverkostoni järjestämä työryhmä The performativity of objects, jossa käsiteltiin neukkuautoja, suomalaista kesän 1929 gramofonikuumetta, ”taikalamppua” (magic lantern), ”kiinalaista” paperia 1600-luvun Euroopassa ja tšekkoslovakialaista asumiskulttuuria. Minua ilahdutti erityisesti se, että asumiskulttuuria oli tutkittu muistitietohistoriallisin keinoin, ja myös vapaa-ajan vietto sai tässä Hana Pelikanovan esityksessä sille kuuluvan arvon. Itse en ainakaan tiennyt, että myös Tšekkoslovakiassa oli vallalla kukoistava mökkikulttuuri. Kiinnostavaa, mutta perinteisempää tutkimusta esitteli englantilainen Stella Moss, jonka esitys “Safeguarded From Perils”: Youth, Gender and the Interwar English Public House herätti aikoinaan gradunsa alkoholiasioista tehneessä kuuntelijassa valtavan määrän innostusta ja kysymyksiä. Moss onnistui tarjoamaan monia päteviä selityksiä itselleni aina myyttiselle onnelalle tuntuneen englantilaisen pubin ymmärtämiseen ja sen sukupuolittuneeseen tilankäyttöön ja juomistapoihin. Oman verkostoni lisäksi monet muistitieto- ja teknologiateeman työryhmät tarjosivat kiehtovia esityksiä. Työryhmä On the Sunny Side of the Road. Delights of motoring keskittyi nimensä mukaisesti autoilun tuottamiin riemun, vapauden ja onnistumisen kokemuksiin. Ehkä poliittisesti epäkorrektia näinä ilmastonmuutosaikoina, mutta yksilön kokemuksen kannalta varmasti ”totta”.

Olin odottanut innolla isojen poikien yhteenotoksi ristimääni työryhmää Is History a Discipline Anymore. Kyseiset isot pojat olivat monille metodioppaiden lukijoille tutut Alun Munslow ja Keith Jenkins. Työryhmä osoittautui pian kuitenkin melkoiseksi pettymykseksi, sillä yrityksistäni huolimatta kadotin herrojen esitysten punaisen langan melko piakkoin. Muu yleisö oli ilmeisesti minua nokkelampi, sillä keskustelu muodostui hyvin kiihkeäksi. Kieltämättä oli helppo yhtyä taputuksiin, kun nuori turkkilainen naistutkija kommentoi väitteitä historiantutkimuksen merkityksettömyydestä kertomalla oman maansa tilanteesta, jossa väärän aiheen ja lähteet valinnut tutkija saattaa päätyä vankilaan. Samainen tutkija kysyi myös terävästi, milloin tällaisista aiheista saadaan keskustelemaan myös muita kuin anglosaksisia tutkijoita. Itse olisin voinut lisätä puutelistaan naiset.

Oma työryhmäni The propensity to spend, gamble and save koitti lopulta viimeisenä konferenssipäivänä lauantaina kello 8.30 Aikaisesta ajankohdasta johtuen odotettavissa ei ollut mikään suuri yleisömenestys, mutta ilahduttavasti sessiossamme oli kuitenkin noin kymmenisen kuuntelijaa varsinaisten osallistujien lisäksi. Todistettuani muutamia ylipitkäksi venyneitä sessioita osasin jo arvostaa oman puheenjohtajani ja kommentoijani Harm Nijboerin varsin jyrkkää ja ankaraa, mutta tasapuolista suhtautumista esiintyjien ajankäyttöön. Jokaiselle oli varattu 15 minuuttia esiintymisaikaa, eivätkä sessiomme viisi esiintyjää juuri ylittäneet tätä aikarajaa.

Olin kiitollinen myös oman sessioni esiintyjille heidän englannin kielen taidoistaan, sillä muutamassa sessiossa esiintyjän aksentti tai lähes olematon kielitaito oli aiheuttanut sen, että esiintymistä oli liian vaikea seurata ja hyvätkin pointit jäivät tajuamatta. Sain esitykseni jälkeen muutaman hyvän kommentin sekä joukon kirjavihjeitä ja muiden saman aihepiirin tutkijoiden yhteystietoja, joten voin varmasti olla tyytyväinen esityksen saldoon. Kuitenkin on myönnettävä, että jäin kaipaamaan syvällisempää keskustelua ja ennen kaikkea enemmän aikaa. Ihannemäärä parin tunnin sessiolle olisi korkeintaan kolme osallistujaa, vaikka se sitten tarkoittaisikin megakonferenssien osallistujamäärien vähentymistä. Session jälkeinen kahvihetki muiden osallistujien ja puheenjohtaja Harmin kanssa sujui oikein leppoisissa merkeissä; tosin taisin olla niin huojentunut ja vielä adrenaliineissa esiintymiseni jäljiltä, että puolet keskustelunaiheista sujahti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mitään sen suurempaa jälkeä jättämättä.

Parasta antia konferenssissa tarjosivat tietenkin kollegat. Oli suuri ilo oppia tuntemaan muitakin kuin Helsingin yliopiston historiantutkijoita ja tajuta, kuinka mielenkiintoista ja erilaista tutkimusta kaikilla Suomen historianlaitoksilla tehdään sekä viettää iltoja ja muuta vapaa-aikaa loistavassa seurassa. Siitä suuri kiitos kaikille mukana olleille! Ulkomaalaisista kollegoista mieleen jäi erityisesti jo edellä mainitsemani auto- ja Suomi-fani Siegelbaum, joka ilahdutti suomalaisia sekä Suomessa asuessaan oppimallaan suomen kielen taidollaan että hyvillä kommenteillaan. Aikaa tuli vietettyä myös saksalaisessa seurassa saksan taitoja häveten ja verestellen.

Lisboa – Pontos Turisticos, Museus, Restaurantes, Vinhos Portugueses

Lissabon oli kaikin tavoin onnistunut valinta konferenssikaupungiksi. Tällä hetkellä kaupunki tuntuu nauttivan kulttisuosiota turismipiireissä, enkä yhtään ihmettele miksi. Ainoan ongelman muodostivat kaupungin julmetut korkeuserot, mutta niistäkin pystyi selviytymään käyttämällä ah! niin sympaattisia, mutta epäkäytännöllisen pieniä raitiovaunuja. Portugalin kieli kuulosti ainakin minun korvaani hyvin paljon venäjältä, mutta luettuna sitä pystyi kyllä ranskan taitoja hyödyntämällä ymmärtämään melko hyvin. Englannin kielen taitoisten ihmisten määrä oli miellyttävä yllätys; ainoastaan yhdessä ravintolassa törmäsimme Tiinan kanssa sympaattiseen nuoreen mieheen, jonka kanssa kommunikointi ja varsinkin laskun saaminen aiheutti vaikeuksia.

Kaupunki yllätti positiivisesti myös varsin alhaisella hintatasollaan. Juomien ja ruokien hinnat sekä ravintoloissa että supermarketeissa olivat maltilliset. Lisäksi kaupunki oli jumalaisen kaunis, vanha ja romanttisesti ränsistynyt! Kaikesta näkyi, että restaurointia oli jo pari vuosikymmentä tehty varsin aktiivisesti luultavasti Euroopan unionin runsaalla avustuksella, mutta paljon oli onneksi vielä restauroimatta. Ihastusta herättivät myös monet kauniit ja isot seinämaalaukset, joista useat olivat poliittisesti kantaaottavia. Punaisia neilikoita riitti katseltaviksi! Bairro Alto -nimisellä bilealueella riitti iltaisin kaikenlaista toimintaa. Upeiden ravintoloiden ja juottoloiden lisäksi alueella viihtyivät myös erinäisiä laittomia substansseja kauppaavat tyypit, joiden väistely kävi työstä. Pakollinen nähtävyys, eli Lissabonin ylle kohoava Castelo de São Jorge, osoittautui maineensa veroiseksi sen jälkeen kun sinne ensin vain oli löytänyt. Hotellimme oli parin sadan metrin läheisyydessä varsin kiinnostavaksi arkkitehtoniseksi rakennelmaksi osoittautuneesta Campo Pequeno -härkätaisteluareenasta, joka maurilaisvaikutteineen loisti iltaisin houkuttelevasti valaistuna. Herkutellessamme lähes puolella kilolla häränlihaa argentiinalaisessa ravintolassa, joka sijaitsi ostoskeskukseksi muutetulla areenalla, mielessä kieltämättä käväisi lihan alkuperä. Olisikohan ollut ihan omalla areenalla lahdattua?

Viikon museaalinen kohokohta saavutettiin jo konferenssin ensimmäisenä päivänä, kun Tiinan kanssa uskaltauduimme sen suuremmin karttaa tutkimatta lähtemään kohti Museu Nacional de Arte Antiguaa, joka paikallisten ihmisten ystävällisellä avustuksella löytyikin mistäs muualta kuin kukkulan päältä. Hämäävästä nimestään huolimatta kyseessä ei ole varsinaisesti mikään antiikin Kreikan tai Rooman taiteeseen erikoistunut museo, vaan juuri sopivan kompakti ja erittäin elegantisti suunniteltu vanhaan taiteeseen (noin 1200–1800 jaa.) keskittynyt museo. Meitä veti museoon ennen kaikkea Hieronymus Boschin teos Pyhän Antoniuksen kiusaukset (The Temptation of St. Anthony). Museo osoittautui muutenkin aarrearkuksi, jossa Portugalin ja Lissabonin uskomattoman vauras kulta-aika merien valtiaana konkretisoitui kulta- ja hopeaesineinä sekä timanttien säihkeenä. Tässä museossa on ehdottomasti käytävä Lissabonissa vierailtaessa! Pidimme Tiinan kanssa paljon myös Museu Calouste Gulbenkianista, rikkaan armenialaisen keräilijän kokoelmasta, jossa esitellään länsimaisen taiteen lisäksi myös muiden kulttuurien taideaarteita. Erityisen ihastuneita olimme René Laliquen upeisiin jugendvaikutteisiin koruihin, joita onneksi riittikin yhden kokonaisen huoneen verran.

Jo supermarketin perunamunakas onnistui viemään kielen mennessään, mutta paljon parempaa oli tarjolla ravintoloissa. Itse en syö kalaa enkä äyriäisiä, mutta kollegoilta kuulin, että olisi kannattanut. Ruoka oli oikein maittavaa, lihaista ja rustiikkia eivätkä annokset ainakaan pienuudellaan päässeet yllättämään. Myös juomapuoli oli portugalilaisilla hyvin hallinnassa, sillä paikallinen olut ja viinierikoisuus vinho verde kyllä maistuivat, samoin kuin maailmankuulu portviini. Vinho verde on kepeä ja helposti juotava vihreään vivahtava nuori valkoviini, jonka rypäleet poimitaan raakoina. Portugalinkielinen nimi tarkoittaa sekä nuorta että vihreää viiniä, mutta ilmeisesti vinho verdeä saa myös puna- ja roseeviininä. Suosittelen maistelemaan tätäkin paikallista tuotetta, kun Lissaboniin seuraavan kerran suuntaatte!

VTM Riitta Matilainen on nuorempi tutkija Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella talous- ja sosiaalihistorian oppiaineessa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.