Aistittu Rooma. Matkailijan koettu ja kerrottu kaupunki

Espanjalaisten portaiden päässä sijaitsee Trinità dei montin kirkko: jokaisena sunnuntaiaamuna suuri joukko ulkomaalaisia kiiruhtaa sinne kuuntelemaan sisarten laulua ja musiikkia. Ovella sokea kerjäläinen kannattelee hartioillaan raskasta oviverhoa, jotta väkijoukko pääsee kirkkoon sisälle helpommin, ja samalla hän kilistelee messinkirasiaansa. Siihen ei kuitenkaan kukaan kiinnitä huomiota, sillä he ovat jo suloisten naisäänten lumoissa [- -].[1]

Tanskalainen kirjailija Hans Christian Andersen hahmotteli matkakertomuksessaan 1840-luvulla muistikuvaa roomalaisesta hetkestä, jota hallitsivat äänet. Hän kuvasi tarkoin valittua ja odotettua aistielämystä: matkailijat halusivat kuulla jotakin Roomalle tyypillistä eli tässä tapauksessa katolista kirkkomusiikkia. Sointuvien sävelien vastakohtana Andersen mainitsee häiriöäänen, metallisen kilinän, joka syntyi kolikoiden hypähdellessä kerjäläisen astiassa kirkon ovella. Muut aistimukset jäivät kuulokuvan varjoon, vaikka Andersen mainitseekin ohimennen kirkkosalin kaupunkitilasta erottaneen massiivisen oviverhon ja miten kerjäläinen työnsi painavaa verhoa syrjään. Muunlaiset kosketukset, hajut ja katseet jäivät lausumattomiksi, vaikka niitä väistämättä liittyi kirkkoon kiiruhtamiseen. Luonnollisesti itse kirkko – sekä sen julkisivu että interiööri – olivat katseen kohteita. Trinità dei montin kirkko kohosi kaupungin keskustassa, aivan kuin osana ja huipentumana monumentaalisille Espanjalaisille portaille, matkailijoiden suosiman alueen ytimessä. Jos jotkut tulijoista olivat suunnistaneet suorinta tietä kirkkoon nousten kuuluisat portaat, tuntui askelmien määrä lihaksissa. Vastaavasti hevoskyydillä kirkonovelle matkanneet eivät voineet olla tuntematta vaunujen hypähtelyä nupukivillä. Väkijoukossa ei myöskään voinut välttyä toisten ihmisten läheisyyden aistimiselta – sekä hyvässä että pahassa.

Aistimellisuus ja siihen tiiviisti liittyvä tilallisuus ovat keskeinen osa ihmiselämää. Historiantutkijan kannalta ne ovat kuitenkin varsin haasteellisia teemoja, sillä niihin ei arjessa usein juurikaan kiinnitetä huomiota, puhumattakaan että niitä dokumentoitaisiin.[2] Entäpä sitten matkailija? Vieraassa kaupungissa elämysten etsiminen, havainnoiminen, vertailu tutun ja vieraan välillä kuuluu asiaan – ainakin periaatteessa. Tuhannet ja taas tuhannet matkailijat ovat kirjoittaneet ja julkaisseet matkakuvauksia. Löytyisikö niistä yksi reitti kaupunkien aistimellisen kokemisen tarkasteluun?

Tässä artikkelissa tutkin aistien kaupunkia matkailijan näkökulmasta keskittyen yhteen erinomaisen suosittuun matkakohteeseen: Roomaan. Tarkastelen ensin näköaistiin liittyviä havaintoja kaupunkiin saavuttaessa ja siellä oltaessa, sillä ne dominoivat kertomuksia. Tämän jälkeen pohdin muuhun aistimiseen liittyviä kokemuksia. Vaikka niitä on määrällisesti vähemmän, myös ne ovat merkityksellisiä – kuten Anderseninkin kuulemiseen liittyvä kuvaus. Artikkelin aineistoksi olen valinnut sekä ammattikirjailijoiden että kirjoittajina harrastelijoiden kuvauksia 1800-luvun matkakokemuksistaan Roomassa. Matkailijoiden joukossa on brittejä, ranskalaisia, amerikkalaisia ja pohjoismaalaisia. Mukana on myös kaksi fiktiivistä kertomusta, joissa kuvataan Rooman-matkaa.

Valtaosa matkakirjoittajista viittaa samankaltaisiin kokemuksiin ja harvassa ovat ne, jotka pyrkivät tai pystyivät rikkomaan genreä. Matkakirjallisuudelle on tyypillistä kliseisyyteen saakka yltävä toistuvuus: samankaltaiset kommentit kertautuvat yhä uudelleen. Matkakertomusten rakenteessa, juonessa, arvioissa ja sävyissä – samoin kuin vierailtavien kohteiden valinnassa ja niihin liitetyissä elämyksissä – on paljon pitkäkestoisia traditioita, jotka muuttuvat vain hyvin hitaasti.[3] Artikkelin tarkastelema ajanjakso onkin siksi tarkoituksellisen pitkä ja rajoiltaan epämääräinen.

Matkailijan aistimuksia ja kokemuksia ohjasivat monet tekijät ja mallit. Odotusten ja kokemisen konventioiden lisäksi erottamattomaksi osaksi vyyhteä kietoutuvat kertomisen konventiot. Kuten Ritva Hapuli on todennut ”matkakertomus on tulkittu matka”, joka on saatettu kirjoittaa vasta pitkänkin ajan kuluttua.[4] Historioitsija ei voi tarkastella suoraan matkailijan aistimuksia, vaan menneisyyden aistittu kaupunki on olemassa vain kerrottuna. Mutta millaisia ylipäänsä ovat voineet olla kertomusten pohjalla olleet kokemukset ja aistimukset? Tutkimuksessa on kiistelty pitkään siitä, mitä matkailija voi havaita, ymmärtää ja kokea. Äärimmäisen synkän kuvan antoi Daniel Boorstin, joka tuomitsi 1960-luvulla jyrkästi oman aikansa turistit kuplaan, josta ei olisi ulospääsyä – ja josta turisti ei myöskään halunnut pois. Hänen mielestään turisti eli pseudomaailmassa eikä pystynyt tavoittamaan mitään varsinaisesta matkakohteestaan. Boorstinin ajattelua kritisoinut Dean MacCannel esitti kuitenkin, että matkailijaa ajaa eteenpäin päinvastoin autenttisen etsiminen. Vaikka matkailutilanne on luonteeltaan sellainen, että matkailijan voi olla vaikeaa tai mahdotonta päästä matkakohteensa ”näyttämöiden taakse”, silti juuri sitä turisti pyrkii tavoittamaan.[5] MacCannell antoi enemmän arvoa turistille, hänen kokemukselliseen ja havainnoilleen, vaikka toteaakin, ettei vieraan kulttuurin ytimeen ole matkailijalla pääsyä.

Sosiologi John Urry on jatkanut turistin havainnoinnin ja kokemisen analysoimista luonnehtimalla matkailijoita semiootikkolaumaksi, joka etsii tunnistettavia merkkejä. Hänen mukaansa matkailija etsii ennakkokäsityksiään ja -odotuksiaan vastaavia symboleja, jotka mieltää kohteen tyypillisyyden kristalloitumiksi. Näin matkailijan katse valikoi sellaisia merkkejä, jotka vahvistavat hänen käsityksiään vaikkapa ”romanttisesta Pariisista” tai ”vanhasta hyvästä Englannista”.[6] Mielestäni tämä lähestymistapa on hedelmällinen myös 1800-luvun matkailijoiden kuvauksia tutkittaessa. Itse asiassa alun sitaatissa Andersen tuli etsineeksi ja ikuistaneeksi kuulokuvassaan eräitä Rooman laajalti tunnettuja ja usien kuvattuja ominaisuuksia, eli kirkkojen ja katolilaisuuden kaupunkia sekä ristiriitaisuutta kirkon loiston ja kaupungin vähäväkisten niukkuuden välillä. Matkakertomukset jäsentyvät sarjaksi vierailtavan kaupungin määritteitä, jotka matkailijat havaitsivat ja kokivat eri aistien välityksellä.

Ensimmäinen katse: Cupolone

Yhä useampi pääsi ulkomaanmatkalle 1800-luvulla matkustamisen nopeutuessa ja tullessa edullisemmaksi sekä kasvavan keskiluokan vaurastuessa. Siitä huolimatta matkustaminen oli kaiken kaikkiaan mahdollista vain harvoille ja harvoin. Matkaan liittyikin pitkällinen odotus. Lisäksi Roomalla oli aivan erityinen asema antiikin kulttuuria erittäin korkealle arvostaneessa ajassa. Moni matkakertomuksen tekijä mainitseekin haaveilleensa Roomasta lapsuusvuosistaan lähtien.[7]

Kun haave oli jo toteutumassa, kärsimättömyys näytti vain kasvavan, ja mitä lähemmäs päämäärää saavuttiin, sen malttamattomampia ovat kommentit. Samankaltainen polttava kärsimättömyys korostui lukuisissa matkakuvauksissa riippumatta siitä, taitettiinko matkaa vaunuilla tai junalla. Kulkuvälineen fyysisellä nopeudella ei ollut merkitystä, sillä odottavan aika tuntui joka tapauksessa pitkältä. Matkan odotetuimman kohteen ja hetken lähestyessä matkailijat kuvaavat pakahduttavaa kaipuuta tavoittaa jo unelmien kohde ja samalla viime ponnistelujen kitkeryyttä – aivan kuin matkailijoiden olisi pitänyt kilvoitella päästäkseen päämääräänsä. Roomaa ympäröivä maaseutu oli karua, köyhää, lähes asumatonta sekä pahamaineista malarian takia. Eräskin, 1870-luvulla Civitavecchian satamasta, Rooman pohjoispuolelta, kaupunkiin matkustanut ranskalainen päivitteli näkymän lohduttomuutta ja pohti Roomaa kuoleman tyyssijana. Toinen valitteli epämiellyttävää matkaseuraa – ”erittäin italialaisia italialaisia” – ja sitä, miten juna eteni hitaasti pysähdellen keskelle ei-mitään ottamaan kyytiin yksittäisen metsämiehen tai odottelemaan maalaisia.[8] Amerikkalaisessa fiktiivisessä 1850-luvun nuortenromaanissa Pontisten soiden aluetta kuvattiin kylläkin kauniiksi, mutta vaaralliseksi malarian takia. Nimihenkilö Rollo pyristeli eväiden avulla unta ja malariaa vastaan keikkuessaan setänsä kanssa pitkällä ja raskaalla vaunumatkalla etelästä kohti Roomaa.[9]

Lukuisissa kertomuksissa korostetaan ristiriitaa ankean, lähes vihamielisen maaseudun ja lähestyvän unelmien kaupungin välillä. Rooma oli jo kovin lähellä, mutta silti niin tavoittamattomissa. Maaseutu ei tuntunut antavan mitään viitettä maailmankaupungin lähestymisestä, vaan päinvastoin koetteli matkailijaa. Äärimmilleen koettelemuksen kuvaamisen vei suomalainen Fredrik Cygnaeus, joka kertoi onnettomasta ja riitaisesta seikkailustaan jäätyään vaunun kyydistä kesken matkan ja jouduttuaan kävelemään yksin peloissaan öisellä maaseudulla.[10] Vaikka matka ei olisi ollut kirjaimellisesti yhtä jännittävä kuin Cygnaeuksella, toistavat lukemattomat kuvaajat valtavaa tunteiden purkautumista, kun silmä vihdoin tavoitti horisontista ensimmäisen merkin Roomasta, Pietarinkirkon.

Saapumiseen liittyi tiiviisti katse: matkailija toisensa jälkeen tuijotti horisonttiin saadakseen ensimmäisen oman havaintonsa Roomasta. Matkakirjallisuudesta löytyisi todennäköisesti tuhansia kirjattuja riemunkiljahduksia. Yksi monista oli suomalainen Anders Ramsay, joka lähestyessään Roomaa keväisenä aamuna vuonna 1864 havaitsi Pietarinkirkon kupolin yhdessä muiden samassa junanvaunussa matkustaneiden kanssa:

”Ecco Roma! – Ecco San Pietro!”

Ja suoraan edessämme nousi tasaisen horisontin ylle pieni, auringonpaisteessa kimaltanut puoliympyrä, ei kananmunaa suurempi. Mutta minuutti minuutilta se kasvoi, se tuli suuremmaksi ja selkeämmäksi, lopulta jättiläiskupoli kohosi suurena ja majesteettisena katseiden edessä, ennen kuin mitään muuta oli nähty ikuisesta kaupungista.[11]

Saapuminen määränpäähän on kuvattu järisyttäväksi kokemukseksi, siirtymäksi uudenlaiseen olotilaan. Charlotte A. Eaton tunnusti katsoneensa joulukuussa 1816 kaukaisuudessa häämöttänyttä kupolia ”kyynelten sumentamin silmin”. Marguerite Blessington sen sijaan pyrki omien sanojensa mukaan välttämään ”naismatkailijoille tyypillistä” tunnekouhua, mutta totesi silti sydämensä sykkineen kiivaammin. Blessingtonin huoli liikutuksen näyttämisestä oli kuitenkin sikäli turha, että myös lukuisat miesmatkailijat ovat kertoneet tunteikkaasta hetkestä. Esimerkiksi ranskalainen Philippe Goguet kertoi liikutuksen kyyneleiden nousseen silmiin matkalaisten huudahdellessa ”Pietarinkirkko, Pietarinkirkko!”, ja vaikka saavuttaessa varsinaisesti kaupungin muurien sisäpuolelle olikin jo pimeää eikä enempää kaupungista ollut nähtävissä, totesi Goguet, että ”sieluissamme on kirkasta ja kaunista. Sydämemme juhlivat.”[12] Pietarinkirkon kupolin näkeminen vapautti matkailijan odotuksen kärsimyksestä ja matkan vaivoista. Omin silmin nähty Cupolone oli kiistaton merkki Roomasta. Se oli sitä monessakin mielessä. Kupoli oli kokonsa takia ensimmäinen silmin havaittava rakennelma, mutta sillä oli myös historiallinen, uskonnollinen ja poliittinen merkityksensä. Gouguet kuvasi dramaattisesti, miten iltaruskon viime säteet värjäsivät kupolin purppuranpunaiseksi, ”Pietarin ja Paavalin veren purppuraksi”[13] ja toinen ranskalaismatkailija kutsui sitä ”katolisuuden majakaksi”.[14]

Oli luontevaa, että paavien kaupungista ja katolisen kirkon keskuksesta näkyi ensimmäiseksi kristikunnan suurin kirkko. Se myös piti yllä ”paavillista” Roomaa, silloinkin kun Rooma oli siirtynyt Kirkkovaltiolta Italialle ja paaville oli jäänyt vain Vatikaani rippeenä aiemmasta maallisesta valtakunnastaan.[15] Olipa tulija katolinen tai protestantti, paavillisen kirkon kannattaja tai sen arvostelija, muistutti kupoli eittämättä katolisesta kirkosta. Toisaalta se miellettiin myös taidehistorialliseksi merkkiteokseksi – olihan kupoli Michelangelon käsialaa – ja siten läntisen kulttuurin ja osaamisen merkiksi.

Ensimmäiset omat havainnot Roomasta saivat monet muut aistimukset unohtumaan, aistimukset, jotka liittyivät ikäviin matkatovereihin, epämukaviin istuimiin, väsymykseen, nälkään tai ankeaan maaseutuun. Vain kaikkein proosallisimmat kirjoittajat muistuttavat ohimennen tullimuodollisuuksista tai hintariidoista ajurin kanssa. Saapumisen euforiaa saattoi kuitenkin koetella niinkin yksinkertainen ja luonnollinen asia kuin sade. Valo ja kirkas taivas olivat kirjallisuuden ja kuvataiteiden hellimiä Italian epiteettejä, joten Roomalta odotettiin mitä ilmeisimmin ikuista auringonpaistetta. Anna Jamesonin omakohtaisia matkakokemuksia ja fantasiaa yhdistävässä kertomuksessa matkailija pettyi pahasti, kun odotettu Cupolone jäi näkemättä sumun ja sateen takia. Kertomuksen sankaritar pohti, ettei mikään voisi korvata menetettyä ensinäkymää Cupolonesta.[16] Käytännössä matkailijan oli vaikea ignoroida sadetta. Se vaikuttaa moniin aistimuksiin sumentaen näkymät, mutta myös ropisemalla, kastelemalla ja jopa saamalla vaunut tai kengät jumiutumaan mutaan.[17] Sade saattoi olla ensimmäinen muistutus haavekuvien ja reaalisen kaupungin eroavaisuuksista – siitä, että kaupunki ei ole vain katsetta varten vaan sen kohtaa väistämättä myös muin aistein.

Tutkivien ja tunnelmoivien katseiden Rooma

Länsimaista modernia kulttuuria on luonnehdittu erittäin katsekeskeiseksi, ja myös aistien historian tutkimuksessa katse on saanut viime aikoihin saakka eniten huomiota. Tutkijat ovat väitelleet lähinnä siitä, milloin katseesta on tullut dominoiva aisti. Kuten Mark M. Smith on huomauttanut, jyrkkää jakoa ei-visuaaliseen ja visuaaliseen menneisyyteen tuskin on syytä tehdä eikä tietyn murrosajankohdan nimeäminen kestä kriittistä tarkastelua. Aistimiseen liittyvät käytännöt ja arvostukset ovat kuitenkin vaihdelleet eri aikoina, ja 1800-luvun yhteydessä katseen keskeistä merkitystä on vaikea kiistää.[18] Katsetta arvostettiin uusien asioiden ja alueiden haltuun ottamisen välineenä. Sitä pidettiin hallittavana ja hyödyllisenä aistina, joka voisi palvella uuden tiedon hankkimisessa. Toisaalta sitä hyödynnettiin myös huvitteluun ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. 1800-luku olikin monien esille asettamiseen ja katsomiseen perustuvien toimintatapojen ja instituutioiden aikaa, mikä näkyi esimerkiksi museoiden ja maailmannäyttelyiden suosiossa. Samalla se oli flaneerauksen, kuvitettujen teosten ja erilaisten katselulaitteiden, stereoskoopeista panoraamoihin, aikaa.[19]

Millaista sitten oli katsoa Roomaa? Kaupunki levittäytyi matkailijan silmien edessä, mutta mitä hän katsoi ja mitä hän näki? Katsominen ei suinkaan ole yksinkertaista ympäröivän maailman vastaanottamista, vaan kulttuurisesti määrittyvää toimintaa, tulkittavaksi kelpaavien merkkien aktiivista valikoimista.[20] Erityisesti aiemmat matkakertomukset ja matkaoppaat ohjastivat katsomaan tiettyjä kohteita ja aivan tietynlaisella tavalla. Vaikka katse on niissä hyvin dominoiva, se ei silti ole yksinkertainen tai yhdenlainen. Rooman kuvauksistakin löytyy useita erilaisia tapoja katsoa kaupunkia; eritoten nähtävyyskeskeinen, tutkiva ja tarkkaileva katse sekä tunnelmoiva, maalaileva, flaneeraava katse.

Italialainen, Napolista saapunut, nuorimies tutustui Vatikaanin museoiden maineikkaisiin taideaarteisiin kuten lukemattomat muut ennen häntä ja hänen jälkeensä:

Sitten menimme kiireesti vierailemaan Vatikaanin museoon. Salit ovat kauniita, pitkiä, tilavia, ja veistokset on asetettu esille ihastuttavassa järjestyksessä. Niiden joukossa, jotka eniten kiinnittivät huomiotani, olivat: Apollo, joka on aivan kuin kutsuisi lauluun harmonisen lyyransa sävelellä; Laokoon, joka poikainsa kanssa on käärmeen puristuksissa ja näyttää kasvoillaan tuskan sekä samalla kauhun ja kammon; Farnesen Hercules, joka ruumiinrakenteellaan, näkyvillä jänteillään, pullistuneilla verisuonillaan näyttää haluavan haastaa maailman.[21]

Matkailija kuvaa omaa, vaikuttavaa katsomiskokemustaan, vaikka tulee samalla toistaneeksi hyvin yleistä kaavaa poimimalla juuri nämä kolme teosta kaikkein kiinnostavimmiksi ja tarkimman katsomisen arvoisiksi. Lukemattomissa kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä nämä veistokset, ja aivan erityisesti ensin mainitut Apollo ja Laokoon, on nostettu Vatikaanin huomattavimpien taideteosten joukkoon.[22]

Keväisenä maanantaina vuonna 1866 Henry des Vosges puolestaan käveli keskustassa päätyen yhtäkkiä temppelin eteen. Vaikka hän ei aivan tarkasti tiennyt missä oli, ei rakennuksen tunnistaminen Pantheoniksi tuottanut vaikeuksia: ”Sen tunnistaa vaivatta vahvasta ja jalosta peristyylistään sekä pyöreästä kupolistaan; Piranesin kaiverrus antaa siitä oikean kuvan.”[23] des Vosges yhdisti näin ennakkotietonsa ja oman aistihavaintonsa. Vaikka Piranesi antoi matkailijalle keinot tunnistaa Pantheon, käänsi des Vosges tilanteen kuitenkin toisin päin vahvistaen ja verifioiden omalla katseellaan Piranesin esityksen.

Molemmat miehet tarkastelivat Rooman-matkaajan pakollisia nähtävyyksiä. Vaikka toinen katsoi taide-esineitä museon sisätiloissa ja toinen kokonaista rakennusta, tarkastelivat molemmat antiikin historiallista perintöä. Aikalaisille itsestään selvä tapa tutustua historiallisiin nähtävyyksiin ja kulttuuriaarteisiin oli katsominen. Katseeseen liitettiin hyvin tiukasti tiedon ja oppimisen funktio: asianmukaisesti käyttäytyvän matkailijan tuli pyrkiä oppimaan ja sivistymään, mikä puolestaan toteutui näköhavaintoja keräämällä. Tämä oli paljolti grand tourin perintöä, vaikka käytännössä uuden ajan ensimmäisten vuosisatojen nuorten herrasmiesten opintomatkoissa oli ollut paljon myös huvittelua eikä oppiminen suinkaan aina ollut toteutunut odotetulla tavalla. John Urry on tiivistänyt grand tourin aikana tapahtuneen muutoksen toteamalla, että uuden ajan alussa matkustettiin tapaamaan ihmisiä ja oppimaan keskustelemalla heidän kanssaan, kun taas grand tourin loppuaikana 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa painopiste oli siirtynyt katsomiseen, omin silmin todistamiseen.[24]

Ajan sivistykseen kuului katseen kehittäminen ja muiden aistien rajoittaminen. Toisin kuin varhaisemmissa museoissa ja yksityisissä kuriositeettikabineteissa, joissa oli saanut monesti koskettaa esineitä ja esimerkiksi kokeilla, kuinka painavia tai kevyitä ne olivat, 1800-luvun museo oli tarkoitettu vain katsottavaksi.[25] Museoissa ja näyttelyissä ihmiset opetettiin tarkkailijoiksi, ja ”tieteellisen” silauksen saanut tutkiva katse koettiin oikeaksi keinoksi havainnoida maailmaa.

Museoissa esineet merkityksellistettiin asettamalle ne esille ja varustamalla ne selittävällä tekstilapulla. Vasta selitysteksti teki esineestä ymmärrettävän ja antoi sille merkityksen. Turistille kohteet merkityksellisti opaskirja, matkakertomus tai oppaan suullinen esitys. Italialaisissa nähtävyyskohteissa erillisiä selityslappuja oli 1800-luvulla vielä varsin niukasti. Henry des Vosges totesi kuitenkin kiitollisena, miten hyvin yksinkertaiset merkkitaulut olivat auttaneet häntä hahmottamaan Palatinuksen raunioita. Itse kaivausten johtaja oli ollut juuri esittelemässä aluetta, kun des Vosges kiipesi kukkulalle, mutta puhuttu italia ei hänelle avautunut. Sen sijaan kyltit kuten ”ruokasali” tai ”porrashalli” auttoivat sitäkin enemmän.[26] des Vosges tuntui itsekin hämmästelevän, miten niin niukkasanainen ja kursailematon kyltti osoittautui hyödylliseksi. Teksti antoi merkityksen ja järjestyksen katseen kohteena olleille raunioille, joita harjaantumaton katsoja ei muutoin pystynyt tulkitsemaan.

Katse ei kuitenkaan ollut vain rationaalinen, tutkiva ja tarkkaileva. Katsomiseen liittyi paljon esteettisiä mieltymyksiä ja tunne-elämyksiä, ja maalauksellisuus oli merkittävä piirre roomalaisen kaupunkimaiseman tarkastelussa. Tunnelmoiva katse viipyili erityisen mielellään maiseman pittoreskeissä ristiriitaisuuksissa kuten menneen loiston – olipa se antiikin muistomerkkejä tai kirkkoja ja barokkipalatseja – ja vaatimattomaksi mielletyn nykypäivän kohdatessa. Kirjailija Henry James käytti jopa käsitettä ”sketchable” puhuessaan auringon paahtamista maalaisista nukkumassa luostarin portailla.[27] Moni katsoja nautiskeli antiikin raunioista – joko kuunvalossa tai auringon paahteessa. Jopa Mark Twain, joka ilkikurisen pisteliäästi kommentoi matkailijoiden tapoja, lankesi itsekin romanttiseen maalailuun Colosseumilla. Hän kuvasi kiehtovaa ajan kulkua ja Colosseumin muodonmuutosta toteamalla, että antiikin kaunottarien paikan olivat ottaneet perhoset ja ”sisiliskot ottivat aurinkoa keisarin pyhällä istuimella”.[28]

Lukuisista ohjeista ja malleista huolimatta – tai juuri siksi – eräät matkailijat pyrkivät korostamaan riippumattomuuttaan ennakko-ohjeista ja omien havaintojensa ja kokemustensa ainutkertaisuutta. Henry James totesi 1870-luvun alussa, miten ”päämäärätön flaneeraus” oli paras tapa tutustua kaupunkiin ja miten satunnaisesti valittu tarkastelupaikka tarjosi ainutlaatuisia ensivaikutelmia. Hän ylisti Santa Maria Maggioressa kokemaansa ”täydellistä nautintoa”, jossa olivat yhdistyneet havainnot, tarkkaavaisuus, tunteet, äly ja mielikuvitus. Hän oli mennyt basilikaan omien sanojensa mukaan valmistautumattomana ja istuutunut marmoripylvään jalustalle. James kuvasi, miten puolituntinen oli vierähtänyt elämyksellisesti kirkkoa tarkastellessa, sillä valtava, ”sykkivä” kuvien virta oli vallannut hänet. Lähtiessään hän tunsi ymmärtävänsä ”paljon sellaista, mitä Murrayn [opaskirjassa] ei ole”.[29]

Ihmisten katsominen oli varsin kaksijakoista 1800-luvulla. Moderni, urbaani flaneeraaja – klassisimmillaan pariisilainen mies kauppakäytävässä tai bulevardeilla – nautti kaupungin ihmisvilinän seuraamisesta ja itse siihen sulautumisesta. Rooma ei juuri tarjonnut tähän mahdollisuutta eikä sen myöskään odotettu muistuttavan Pariisia, joskin pääkatu Corson ja Pincion puiston ajelu- ja kävelyhetkissä saattoivat hetkellisesti vivahtaa kansainväliset trendit.[30] Näyttelyinstituutiot sen sijaan opettivat yleisön tieteellisyyden ja oppimisen nimissä tuijottamaan katseen kohteeksi alistettuja, toisenlaisiksi määriteltyjä ja eriarvoisina pidettyjä ihmisiä. ”Antropologinen” katse teki siis mahdolliseksi sellaisen katsomisen, joka muutoin olisi ollut tunkeileva tai loukkaava. Pittoreskin yhteydessä paikallisia ihmisiä tuijotettiin kuin nähtävyyttä ja heidän asusteitaan tai askareitaan saatettiin kommentoida etnografiseen tyyliin. Erityisen tieteelliseksi kuvaustapaa ei kuitenkaan voi väittää, sillä katseessa korostui ennen kaikkea romantisointi.[31] Kolmas ja varsin yleinen vaihtoehto oli se, että matkailija ignoroi paikalliset ihmiset täysin. Kulttuuripyhiinvaellukseen liittyi tiukasti hierarkisoitujen kohteiden läpikäyminen, jolloin paikallisilla ei ollut merkitystä tai jolloin he olivat vain häiriötekijä katseen keskittyessä nähtävyyksien tunnistamiseen ja kartoittamiseen.[32]

Katsominen voi tuntua varsin rajalliselta tavalta tutustua vieraaseen kaupunkiin. Sitä voitiin kuitenkin kuvata erittäin suurena kokemuksena. Marguerite Blessington kirjoitti, miten ”silmät joivat” Pietarinkirkon ihmeellisiä näkymiä.[33] Vuosikymmeniä myöhemmin Juhani Aho puolestaan kertoi käynnistään Sikstiiniläiskappelissa, jossa erityisesti päätyseinän fresko, Michelangelon maalaama Viimeinen tuomio, sykähdytti. Vaikka se näytti Ahosta synkältä ja pessimistiseltä, se myös tempaisi mukaansa: ”Huimaa silmää ja pyörryttää päätä sitä katsellessa. Tuntuu siltä kuin maa järähtäisi jalkojen alla, ja seinät alkaisivat huojua kaatuakseen samassa.”[34] Ahon aistimus muistuttaa totaalisuudessaan ja fyysisyydessään Stendhalin syndroomaa, jossa liiallisesta taiteen katsomisesta seurasi suoranainen fyysinen pahanolontunne. Vaikka matkakertomuksissa vakuutetaan katseen kautta eläytymisen ja kokemisen merkityksellisyyttä, yksi aisti ei kuitenkaan voinut kokonaan korvata tai syrjäyttää muita aistimuksia.

Äänten, hajujen, kosketusten ja makujen kaupunki?

Runsaimmat viitteet muihin kuin näköaistimuksiin löytyvät rivien välistä: matkakuvausten lukeminen muistuttaa mykkäelokuvan seuraamista. Kuvatut tapahtumat viittaavat implisiittisesti kaupungin ääniin, mukana on oltava myös tuntoaistimuksia, hajuja ja makuja, mutta ne eivät välity suoraan tekstiin. Tyypillisessä vanhan keskustan kuvauksessa sivutaan moninaista kaupunkielämää:

Tällä laajalla alueella näkee kaikenlaisia kontrasteja: loisteliaita kirkkoja ja toreja; marmoriportaita, joilla istuu kerjäläisiä; kanoja ja puluja nokkimassa madonnojen edessä; ajopelejä, jotka kiertelevät kauppakojujen keskellä; munkkeja; kansanmiehiä mustine hevosineen ja palatsien suojattuja fasadeja vieri vieressä mitä surullisimpien hökkeleiden kanssa.[35]

Matkailija kuvasi eloisasti mutta hyvin katsekeskeisesti kaupunkia – aivan kuin hän itse olisi ollut etäinen, ulkopuolinen tarkkailija eikä olisi kulkenut kuvaamiensa ihmisten joukossa, väistellyt, hipaissut, töninyt. Ensivaikutelma täysin dominoivasta visuaalisuudesta karisee, kun tarkemmin tutkii, millaisiin ilmiöihin ja asioihin hän viittaa. Teksti sisältää epäsuoria viitteitä monenlaisiin ääniin: komeiksi mainitut kirkot viestivät myös korville kellojen ilmaistessa ajan kulun ja kirkon seremoniat;[36] torille kiiruhtivat myyjät mukulakivillä kolisevine kärryineen; ostajien ja myyjien kaupanteosta syntyi äänten sorinaa. Mikäli torilla oli eläimiä, oma ääni- ja hajumaailmansa aukeni siitäkin. Kadun elämänmenoon kuuluivat myös lanttia anelleet ja siunauksia toivotelleet kerjäläiset, kotkottavat kanat ja lentoon pyrähtävät pulut, hevosten kavioiden kopse, kärryjään ohjastavien maalaisten huudot. Lisäksi torilla tuoksuivat hedelmät ja vihannekset tai ilman täyttivät nopeasti mädäntyneiden tuotteiden lemahdukset. Jalan alla tuntuivat erilaisilta marmoriportaat kuin mukulakivet.

”Hiljaisten” kuvausten ohella teksteissä nostetaan toisinaan esille myös hetkiä, jolloin katse ei riittänyt. Erityisen suosittu poikkeus katseen kaikkivoipaisuudessa oli Pietarinkirkkoon tutustuminen. Kirkko ja sen edustan aukio suihkulähteineen, obeliskeineen ja pylväikköineen haastoi matkailijan katseen. Matkakertomusten jakama topos korostaa kirkon suuruutta, joka ylitti katsojan kyvyn arvioida ja tutkailla sitä tarkasti. Vaikka kirkko tiedettiin suureksi ja sen kupoli oli nähty jo kaukaa kaupungin ulkopuolelta, ei lähietäisyydeltä tarkastellun kirkon kerrottu näyttäneen sen paremmin suurelta kuin erityisen vaikuttavalta tai tyylikkäältäkään. Vika moiseen löydettiin katseen rajallisuudesta, katsojan kyvyttömyydestä ymmärtää kokosuhteita, kun kaikki näkyvillä oleva oli yhtä suurta ja osat olivat harmonisen kokoisia toisiinsa verrattuina. Paljon puhuvasti eräs matkailija totesi, että Pietarinkirkon aukiolla kävelty matka ja silmin arvioitu etäisyys erosivat huomattavasti toisistaan.[37] Siinä missä suuri kirkko aukioineen harhautti silmiä, arvioivat ja mittasivat paikan koon paremmin turistin jalat.

Havainto katseen rajallisuudesta esitettiin hämmentynein äänenpainoin ja yksittäistapauksena, poikkeuksensa, joka samalla käännettiin kohteen erityislaatuisuuden osoitukseksi. Pietarinkirkon valtavuus esitettiin niin ainutlaatuisena, että sitä ei pystynyt arvioimaan samalla tavalla kuin muita nähtävyyksiä. Samalla seliteltiin, miksi ensivaikutelma ei yleensä ollut erityisen vaikuttava – kaikki johtui katsojan kyvyttömyydestä ymmärtää uniikkia kohdetta. Tarina kuitenkin osoitti, että oli olemassa nähtävyyksiä, joiden menestyksekkääseen arviointiin ei riittänyt kouliintunut katse.

Muihin kuin näköaistiin viitattaessa esille nostetaan yleensä jokin yksittäinen havainto, joka tuntui täydentävän katsetta. Äänimaailmaa kommentoitaessa esille nostettiin esimerkiksi kirkkomusiikki ja ylipäänsä katolisen kirkon seremoniat – kuten artikkelin alussa siteerattu Hans Christian Andersenkin teki. Moni katolisuuteen varauksellisesti suhtautunutkin halusi itse todistaa niitä ja kuunnella holveissa kaikuvaa musiikkia. Kirkonmenot olivat Urryn käsitteitä soveltaen Rooman merkki, jonka matkailija tunnisti ja jolla hän vahvisti käsitystään Roomasta. Toinen Rooman äänellinen merkki oli suihkulähteiden veden kohina.[38] Kaupunki oli tunnettu lukuisista mahtipontisista barokkisuihkulähteistä. Ne muistuttivat toisaalta akveduktijärjestelmästä ja antiikin erinomaisuudesta, toisaalta uuden ajan alun taiteesta. Lisäksi ne sopivat erinomaisesti 1800-luvun monumenttikeskeiseen ajatteluun. Ne olivat myös tutustumiskohteita, joissa kuuloaisti tarjosi jotakin oleellista lisää katseeseen. Itse asiassa suihkulähteen saattoi kuulla ennen kuin sitä näki laisinkaan.

Messujen yhteydessä esille nousivat toisinaan myös hajut ja tuoksut, kun kävijät mainitsivat suitsukkeiden kitkerän tuoksun. Eräs ranskalainen puolestaan vertaili Rooman pääkadun, Corson, hajumaailmaa itselleen tuttuihin Pariisin bulevardeihin. Hän kertoo kadun muuttuneen vuorokauden aikojen mukaan. Aamuun hän liitti ”vihannesten, kitkerän maidon ja kuonan” hajun, kun taas iltapäivän ja alkuillan herrasväen ajelu- ja kävelyretkien aikana hän oli erottavinaan parfyymejä kuten myskin tuoksua. Keskustan ulkopuolella, kaupungin muurien läheisyydessä hänen nenänsä huomasi tuoksuvia pensaita.[39] Havaitut hajut vahvistivat toisaalta Rooman kirkollisuutta, toisaalta sen kiehtovana ja kummallisena pidettyä kaksijakoisuutta, jossa vuorottelivat luksus ja köyhyys, suuruus ja vaatimattomuus. Erityisen legendaarinen vastakkainasettelu oli ”ikuisen kaupungin” maalaismaisuus ja vanhanaikaisuus verrattuna moderneihin metropoleihin, mikä tässäkin esimerkissä on selkeästi läsnä.

Aistimuksiin liittyy myös hyväksynnän tai tuomitsemisen, jopa pelon ulottuvuus. Hajuihin on liitetty muun muassa käsityksiä liasta ja vaarallisuudesta, joka on voinut kummuta joko luonnosta tai tiiviistä ihmisasutuksesta.[40] Katujen likaisuus mainittiin silloin tällöin, ja erityisen tarkan arvion kaupungin hajumaailmasta antoi ranskalainen Francis Wey, joka määritteli mädän kaalin ja parsakaalin hajun pinttyneen kaikkialle. Anna Jamesonin tarinassa kirkon ”taivaallinen musiikki” puolestaan jäi toissijaiseksi, kun väkijoukon likaisuus ja valkosipulin haju ajoivat matkailijat pois.[41] Tukala kokemus oli myös kuumuus, joka epämieluisan olon lisäksi liitettiin sairastumiseen ja aivan erityisesti malariariskiin.[42]

Mauista kirjoitettiin matkakirjoissa varsin vähän, sillä syöminen ei liittynyt matkailijan kulttuurisiin velvollisuuksiin ja odotettuihin oppimiskokemuksiin. Liitettynä Rooman eteläisyyteen ja eksoottisuuteen makuihinkin kuitenkin saatetaan viitata. Nuortenromaanin Rollo-poika nautiskeli mehukkaita appelsiineja vaunumatkallaan Napolista Roomaan,[43] ja amerikkalainen kuvanveistäjä William W. Story, joka asui kaupungissa vuosikausia, kuvaili torien runsasta tarjontaa:

läjäpäin herkkiä tuoreita salaatteja ja lehtiselleriä, valtavia kaaleja ja niin suuria kurpitsoja, että niistä saisi Prinsessa Ruususen vaunut, täyteläisiä kukkakaaleja, tuuheita latva-artisokkia, valkosipuli- ja sipulinippuja, punaisia tomaatteja ja suunnattomia punaisia ja keltaisia juurikkaita ja porkkanoita [- -]. Omenoita, päärynöitä, kaikenkokoisia ja -värisiä luumuja, nektariineja ja pisamaisia aprikooseja, persikoita, sitruunoita ja appelsiineja [- -].[44]

William W. Story totesi, että aprikoosit, kirsikat ja luumut olivat ”erityisen hyviä ja erittäin halpoja”. Suosituimmaksi hän kehui vesimelonia ja mietti, kuka voisi kieltäytyä ”raikkaista ja mehuisista” viipaleista, ”joiden ruusunpunaista lihaa täplittivät mustat siemenet”. Makuelämykseenkin siis liitettiin vahva visuaalinen kuvaus.

Toisaalta muut aistimukset saattoivat vaikeuttaa katsomista, keskittymistä turistisiin velvollisuuksiin ja matkailun haavekuviin uppoutumista. Edellä siteeratussa ”mykkäkuvauksessa” kaikki, keskenään kovin erilaiset kaupunkitilan eläjät puluista ajomiehiin näyttivät sulautuvan harmonisesti yhteen. Sen sijaan moniaistisiksi kerrotut kokemukset liittyivät usein ristiriitaisiin tuntoihin, miellyttävän ja epämiellyttävän kietoutumiseen yhteen tai hetkeen, jolloin toiset aistikokemukset olivat ristiriidassa toisten kanssa. Esimerkiksi des Vosges laskeutui Pantheonin tunnistamisesta ja jaloista Piranesi-muistoista arkeen kuullessaan, miten puoskari meluisasti esitteli hampaidenpoistoa Pantheonin edustan piazzalla. Matkailija jäi pohtimaan, miten antiikin temppelin pylväikössä olivat kulkeneet miehet toogissaan ja nyt vähäinen kaupunkilaisväki kuunteli äänekästä humpuukimaakaria samojen pylväiden varjossa.[45] Tähän arkisen kaupungin kohtaamiseen Piranesin kuparipiirros ei ollut des Vosges’ia valmistanut laisinkaan ja ylevät aatokset, jotka keskittyivät tunnettuun monumenttiin ja ihannoituun antiikkiin, saivat särön arjen tunkeutuessa korviin.

Juhani Aho puolestaan kuvaili monenlaisia esteitä, jotka haittasivat katakombien tarkastelua. Katakombit olivat luonnollisesti varsin hämäriä, mutta aivan erityisesti liikkumiseen liittyvät tuntemukset korostuivat häiriötekijöinä. Vahakynttilät kädessään kävelyretkelle 1890-luvulla osallistuneet matkailijat joutuivat rientämään eteenpäin puolijuoksua, kun heitä opastanut munkki kiiruhti jo ottamaan seuraavaa ryhmää vastaan. Ahon mukaan vierailijat joutuivat kiinnittämään erityistä huomiota itseensä ja vaatetukseensa: katakombeista noustiin esiin ”herrat silkkinallejaan suojellen, ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta kosteihin seiniin”.[46] Reipastahtinen kävely vieraassa, hämärässä tilassa, epätasaisella lattialla ja kosteita seiniä vältellen vaati niin paljon tarkkaavaisuutta, että katsominen jäi vähemmälle.

Aho päätyi myös Pietarinkirkossa tilaisuuteen, jossa aistimusten moninaisuudesta oli lähes yksinomaan haittaa. Hän osallistui paavilliseen juhlamessuun, mutta totesi hieman pettyneenä, että ei paljon nähnyt eikä kuullut seremoniasta valtavan väenpaljouden takia. Aho piirsi tiivistä tunnelmaa, jossa musiikki hukkui yleisön hälyn alle ja joka sai naiset pyörtymään. Paaviakaan ei kaukaa kirkon toiselta laidalta erottanut ilman kiikaria. Kuoripoikien kuin ”ylhäältä pilvistä” tuleva laulu sentään tavoitti ja miellytti Ahon korvaa. Siitä kuten myös kynttilöistä ja suitsukkeista huolimatta, Aho ei kerro kokeneensa erityistä tunnelatausta. Yleisömassa ja sen hälinä häiritsivät eläytymistä, ja Aho miettikin, että yhtä paljon väkeä ei voi yhdessä paikassa olla missään muualla kuin ehkä maailmannäyttelyssä.[47] Siten pyhä spektaakkeli rinnastui aikansa suurimpaan massatapahtumaan ja markkinahumuun, ja odotetut havainnot ja kokemukset hautautuivat aistimusten kakofoniaan.

Moniaististen kokemusten yksityiskohtainen erittely ja kommentointi on kaiken kaikkiaan harvinaista ja lähinnä välähdyksenomaista, mutta sellaistakin on toki olemassa. Poikkeuksellisen runsaan ja monipuolisen kuvauksen vieraan kaupungin aistimisesta kirjoitti ranskalainen matkailija Francis Wey, jonka kommenttiin kaupungin hajuista viittasin aiemmin. Kuvatessaan ensimmäisen kävelyretkensä tunnelmia 1870-luvun Rooman keskustassa Wey valitteli mädän kaalin hajun lisäksi kadun mutaisuutta ja jalkojen alle litistyviä vihannesten jäänteitä sekä äänekkäitä ja töniviä ihmismassoja kapeilla ja kiemurtelevilla kaduilla. Hän oli odottanut Roomalta paljon, mutta ensivaikutelma oli katastrofaalinen. Vastenmielisyys ja mielipaha alkoivat kuitenkin hälvetä, kun monumentaalinen Rooma vihdoin löytyi. Wey kertoo hämmästyneensä, kun kadun hälyn yli alkoi kuulua jotakin, joka muistutti ensin vaimeaa aaltojen kumua. Ääni voimistui, kunnes yht’äkkiä kadunkulman takaa paljastui Trevin suihkulähde, jossa vesimassat vyöryivät palatsia reunustaneiden veistosryhmien joukosta.[48] Tässä moniaistisen kuvauksen takana oli yllätyksellisyys, ristiriitaisuus, hyvin voimakas vierauden ja erilaisuuden kokemus. Se osoitti, että niin paljon kuin katsetta korostettiinkin, kaupunki herätti myös muita vahvoja aistimuksia, jotka limittyivät yhteen.

Lopuksi

Matkailijat toimivat luonnollisesti oman aikansa ja kulttuurinsa kontekstissa, mikä sääteli oikeaa ja mahdollista käyttäytymistä, tutustumiskohteiden valintaa, tapaa tehdä havaintoja ja kommentoida kokemuksia. He harjoittivat katsettaan siten kuin hyväksi ja sivistyneeksi ajateltiin, mutta myös muut aistit pääsivät kerrottuun kokemukseen, joskin fragmentaarisemmin. John Urryn ajatus turisteista semiootikkolaumana, joka katsottavien merkkien avulla tunnistaa kohteensa tyypillisinä pidettyjä piirteitä, voidaan aivan hyvin laajentaa koskemaan avarammin myös muita aisteja. Rooman-kävijät käyttivät korviaan tunnistaakseen kirkollisen Rooman (musiikki ja messut) tai taiteen Rooman (suihkulähteet); he haistoivat maalaismaisen Rooman ja vilahduksen myös sen luksuksesta; he saattoivat haistaa ja maistaa Rooman eteläisen eksoottisuuden. Käsin koskettaminen oli monissa paikoissa rajattua, mutta muut tuntoaistimukset kaupungilla liikkuessa olivat väistämättömiä. Kaupungin päänähtävyyttä, Pietarinkirkkoa, arvioitaessa jaloilla mittaaminen jopa ohitti muutoin niin arvostetun katseen.

Matkailija tuskin koki kaupunkia samoin kuin sen omat asukkaat, vaan vertasi itselleen vierasta kaupunkia ennakkokäsityksiinsä sekä omiin varhaisempiin kokemuksiinsa. Esimerkiksi käsitykset liasta ja puhtaudesta, tuoksuista ja hajuista, ovat hyvin arvolatautuneita ja kulttuurisidonnaisia. Yleisemminkin tutun ja vieraan, tavallisen ja erikoisen, hyväksyttävän ja paheksuttavan rajat ovat muuntuvia. Matkailijoitakin oli monenlaisia: muun muassa uskonto, sukupuoli,[49] kielitaito, ikä ja kansalaisuus vaikuttivat taustalla. Matkailijan aistimusten kautta ei siis löydy aistien kaupungin yksiselitteinen olemus – sellaista kun ei ole olemassakaan. Myös kaupungissa asuvien käytännöt ja näkemykset poikkesivat paljon toisistaan: kaupungissa on lomittain monia toisiinsa linkittyneitä, mutta silti erilaisia maailmoja.[50] Matkailija kuitenkin tavoitti jotakin kaupungin olemuksesta ja omalla olemisellaan ja kokemisellaan hän myös väistämättä muokkasi ja loi kaupunkitilaa.

Matkalla kerättiin kokemuksia ja nähtävyyksiä, ”suoritettiin” turistisia velvollisuuksia ja ylipäänsä toteutettiin sitä, mitä hyvän matkailijan oletettiin tekevän.[51] Matkailijan tuli pyrkiä omakohtaisesti oppimaan, sivistymään ja ymmärtämään Roomaa – vaikka useimmiten kokemuksiaan kuvatessaan hän päätyikin toistamaan samoja fraaseja kuin häntä ennen matkustaneet. Aistimusten ja kokemusten ilmaiseminen ei ollut helppoa. Eräs de Rességuier valitti, miten kaikki ovat jo olleet kaikkialla ja myös kirjoittaneet siitä. Vaikutelmat, ihastukset, innostukset, jotka syntyvät paikkojen ja tapojen näkemisestä, kuten myös kätevät, matkakokoiset reittikuvaukset ja opaskirjat olivat kaikkialla saatavilla.[52] Oliko de Rességuier turhautunut? Mitä enää voisi sanoa? Mutta myös mitä enää voisi kokea? Voiko matkailijavirrassa olla yksilöllistä kokemusta? de Rességuier esitti omassa kertomuksessaan myönteisen vastauksen, sillä hän kuvasi saapumisensa Roomaan olleen niin vaikuttava, että hän vapisi liikutuksesta ja hänen hengityksensä salpautui.[53]

Hans Christian Andersenkin tuskaili kirjeessä ystävälleen ensimmäisen Italian-matkansa aikana, miten lainkaan pystyisi ilmaisemaan vaikutelmansa. Myöhemmin hän luki Goethen puoli vuosisataa aiemmin toteutuneesta Italian matkasta ja saattoi vain hämmästellä omien kokemustensa samankaltaisuutta: ”oli kuin olisin itse kirjoittanut tuon matkakertomuksen, kaikki vaikutti minusta niin tutulta”. Andersen jatkoi, että ”[Goethe] näki [Italian] kuten minä sen näin” – Andersenin toisella Italian matkalla sitten moni asia alkoi näyttää myös hänen teksteissään hyvin samanlaiselta kuin Goethellä.[54] Tapa kertoa asioista voi vakiintua topokseksi, mikä voi puolestaan vaikuttaa sekä matkailijoiden tapaan kokea että kuvata kokemustaan. Topos ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kokemus voisi tuntua omakohtaiselta. Vaikka kerrottuna kokemus ei ollut ainutlaatuinen, se saattoi olla kokijalleen mullistava. Silloinkin kun matkakirja vaikuttaa kaavamaiselta, siihen kuitenkin nivoutuu myös henkilökohtaisten, itselle merkityksellisten aistimusten, kokemusten ja elämysten taso.

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka hoitaa yleisen historian professuuria Turun yliopistossa.

Lähdeluettelo

Alkuperäisaineisto

Abbott, Jacob: Rollo in Rome. Boston, Brown, Taggard & Chase, 1858. Elektr. Project Gutenberg.

Aho, Juhani: Minkä mitäkin Italiasta. Helsinki, Lasipalatsi, (1906) 2006.

Andersen, Hans Christian: Il bazar di un poeta. Roma, Biblioteca del Vascello (1842) 1991.

Băskirceva, Maria: La mia vita e la mia morte. A cura di P. Vergani. Milano, Edit Domus, 1945.

Blessington, [Marguerite] Countess of: The Idler in Italy. Second edition. Vol. II. London, Henry Colburn, Publisher, 1839.

de Croÿ-Chanel, Raoul: Excursions d’un artiste paysagiste en Italie: Gênes, Venise, Rome, Naples, études, mouers et croquis. Limoges, Barbou frères, [1874].

Carli, Ludovico: A Roma senza vedere le feste. Genova, Tipografia del R. Istituto Sordo-muti, 1883.

Cygnaeus, Fredrik: Samlade arbeten. Literatur-historiska och blandade arbeten. Fjerde bandet. Helsingfors, Hufvudstadsbladets tryckeri, 1889.

Dicey, Edward: Rome in 1860. London, Macmillan & Co., 1861. Elektr. Project Gutenberg.

Eaton, Charlotte A.: Rome, in the Nineteenth Century. Fifth edition. Vol. II. London, Henry G. Bohn, 1852.

Gouguet, Philippe: De Cognac à Rome. Lettres a une cousine. Angoulème, Impremerie et papeterie industrielles G. Vincent, 1909.

Italy. Handbook for travellers by K. Baedeker. Second part. Central Italy and Rome. Third edition, revised and augmented. Coblenz, Karl Baedeker, 1872.

James, Henry: Italian Hours. New York, The Ecco Press, (1909) 1987.

[Jameson, Anna]: The Diary of an Ennuyée. New edition. London, Henry Colburn, 1826.

Ramsay, Anders: Från barnaår till silfverhår. Helsingfors, Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, 1905.

de Rasséguier, Fernand: En wagon de Toulose à Rome. Lu en séance particulière. Toulose, Douladoure, [1879].

Sasso, Raffaele: Roma a volo d’uccello. Napoli, Tipografia e libr. di Andrea e Salv. Festa, 1880.

Story, William W.: Roba di Roma. Sixth edition, with additions. London, Chapman and Hall, 1871.

Suvikumpu, Liisa (toim.): Rooma. Kirjailijan kaupunki. Helsinki, SKS, 2004.

Twain, Mark: The Innocents Abroad or the new pilgrims’ progress being some account of the steamship Quacker City’s pleasure excursion to Europe and the Holy Land. Vol. I. New York & London, Harper & Brothers Publishers, (1869) 1911.

des Vosges, Henry: A Rome et a Vienne. Notes de voyages. Paris, Ch. Douniol et Cie, 1877.

Wey, Francis: Roma. Descrizione e ricordi. Milano, Frantelli Treves, 1879.

Tutkimuskirjallisuus

Ampuja, Outi & Kilpiö, Kaarina (toim.): Kuultava menneisyys. Suomalaista äänimaiseman historiaa. Turku, Turun Historiallinen Yhdistys, 2005.

Barnes, David S.: The Great Stink of Paris and the Nineteenth-Century Struggle against Filth and Germs. Baltimore, The Johns Hopkins University Press, 2006.

Boorstin, Daniel J.: The Image. A Guide to Pseudo-Events in America. New York, Atheneum (1961) 1977.

Classen, Constance: Museum Manners. The Sensory Life of the Early Museum. Journal of Social History, Vol. 40, Number 4, Summer 2007, 895–914.

Corbin, Alain: The Foul and the Fragrant. Odor and the French Social Imagination. Cambridge, Mass., Harvard University Press, 1986.

Corbin, Alain: Village Bells: Sound and Meaning in the 19th-century French countryside. New York, Columbia University Press, 1998.

Crary, Jonathan: Techniques of the Observer. On Vision and Modernity in the Nineteenth Century. Cambridge, Mass. & London, MIT Press, 1992.

Dodd, Philip (toim.): The Art of Travel. Essays on Travel Writing. London, Cass, 1982.

Hapuli, Ritva: Ulkomailla. Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin. Helsinki, SKS, 2003.

Hinsley, Curtis M.: The World as Marketplace: Commodification of the Exotic at the World’s Columbian Exposition, Chicago, 1893. Teoksessa: Exhibiting Cultures. The Poetics and Politics of Museum Display. Ed. by Ivan Karp & Steven D. Lavine. Washington & London, Smithsonian Institution Press, 1991, 344–365.

Jütte, Robert: A History of the Senses. From Antiquity to Cyberspace. Cambridge & Malden, Polity, 2005.

Karjalainen, Pauli Tapani: Maailman paikoista paikan maailmoihin kokemisen geografiaa. Tiedepolitiikka 4/1997.

Koivunen, Leila: Nähtävyyksiin tutustumassa. Teoksessa: Turistin tilat. Tilallisuus modernin matkustajan kokemuksena. Toim. Leila Koivunen, Taina Syrjämaa, Ilse-Mari Söderholm. Turku, Turun Historiallinen Yhdistys, 2006, 121–134.

Koivunen, Leila: Visualizing Africa in Nineteenth-Century British Travel Accounts. New York & London, Routledge, 2009.

Kostiainen, Auvo & Ahtola, Janne & Koivunen, Leila & Korpela, Katariina & Syrjämaa, Taina: Matkailijan ihmeellinen maailma. Matkailun historia vanhalta ajalta omaan aikaamme. Helsinki, SKS, 2004.

MacCannell, Dean: The Tourist. A New Theory of the Leisure Class. London, The Macmillan Press, 1976.

Pemble, John: The Mediterranean Passion. Victorians and Edwardians in the South. Oxford, Clarendon Press, 1987.

Pratt, Mary Louise: Imperial Eyes. Travel Writing and Transculturation. London & New York, Routledge, (1992) 2000.

Rinaldi, Marcella: Introduzione. Teoksessa: Hans Christian Andersen, Il Bazar di un Poeta. Roma, Biblioteca del Vascello 1991, 7–13.

Schivelbusch, Wolfgang: Junamatkan historia. Tampere, Vastapaino, (1977) 1996.

Selänniemi, Tom: Pakettimatka pyhään paikkaan: suomalaisturistit Ateenassa. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos, 1994.

Seppänen, Janne: Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere, Vastapaino, 2001.

Smith, Mark M.: Sensory History. Oxford, New York, Berg, 2007a.

Smith, Mark M.: Producing Sense, Consuming Sense, Making Sense: Perils and Prospects for Sensory History. Journal of Social History, Summer 2007b, Vol. 40 Issue 4, 841–858.

Stewart, Jill: ‘How and Where To Go’: The Role of Travel Journalism in Britain and the Evolution of Foreign Tourism, 1840–1914. Teoksessa: Histories of Tourism. Representation, Identity and Conflict. Ed. By John K. Walton. Clevedon, Buffalo, Toronto, Channel View Publications, 2005, 39–54.

Syrjämaa, Taina: Constructing Unity, Living in Diversity. A Roman Decade. Helsinki, Academia Scientiarum Fennica, 2006.

Syrjämaa, Taina: Edistyksen luvattu maailma. Edistysusko maailmannäyttelyissä 1851–1915. Helsinki, SKS, 2007.

Syrjämaa, Taina: Turistin tunteet. Matkapäiväkirja tienä turistin kokemusmaailmaan. Teoksessa: Pitkät jäljet. Historioita kahdelta mantereelta. Toim. Eero Kuparinen. Turku, Turun yliopisto, historian laitos, 1999, 342–366.

Vance, Norman: The Victorians and Ancient Rome. Oxford & Cambridge, Mass., Blackwell Publishers, 1997.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Andersen (1842) 1991, 79. [Takaisin]
  2. Aistien historiasta ks. esim. Jütte 2005; Smith 2007a; Smith 2007b. Tilallisuuden kokemuksesta ks. Karjalainen 1997. Historiallisesta tilallisuudesta ks. Syrjämaa 2006. [Takaisin]
  3. Matkakirjallisuudesta ks. esim. Dodd 1982, Pratt (1992) 2000. [Takaisin]
  4. Hapuli 2003, 21. [Takaisin]
  5. Boorstin (1961) 1977, 77–117; MacCannell 1976; Fussell 1987, 651; MacCannell 2001, 380–390. Ks. Myös Urry 1993, 7–11. [Takaisin]
  6. Urry 1993, 3, 12. [Takaisin]
  7. Eaton 1852, 62; Dicey 1861, chapter I; Ramsay 1905, 124; James (1909) 1987, 138. Antiikin Rooman merkityksestä 1800-luvun kulttuurissa ks. esim. Vance 1997, Syrjämaa 2006, 117–152. Matkailun historiasta ks. Kostiainen et al. 2004. [Takaisin]
  8. Blessington 1839, 45–46; Eaton 1852, 63–64; de Rességuier [1879], 31; des Vosges 1877, 34. [Takaisin]
  9. Abbott 1858, chapter II. [Takaisin]
  10. Cygnaeus 1889, 583–591. [Takaisin]
  11. Ramsay 1905, 124. Suomennos TS. [Takaisin]
  12. Blessington 1839, 45; Eaton 1853, 61; Gouguet 1909, 37, 58–59. [Takaisin]
  13. Gouguet 1909, 58–59. [Takaisin]
  14. des Vosges 1877, 35. [Takaisin]
  15. Italia otti haltuunsa Rooman kaupungin syyskuussa 1870. Virallisesti siitä tuli Italian pääkaupunki kesällä 1871. [Takaisin]
  16. Jameson 1826, 139. [Takaisin]
  17. Esim. de Croÿ-Chanel [1874], 76. [Takaisin]
  18. Smith 2007a, 8–18. [Takaisin]
  19. Syrjämaa 2007, 71–95. Ks. myös Schivelbusch (1977) 1996. [Takaisin]
  20. Seppänen 2001. [Takaisin]
  21. Sasso 1880, 18. Suomennos TS. [Takaisin]
  22. Ks. esim. Italy. Handbook for travellers 1872, 242. [Takaisin]
  23. des Vosges 1877, 39. [Takaisin]
  24. Urry 1993, 4. [Takaisin]
  25. Crary 1992, 19; Classen 2007, 895–914. [Takaisin]
  26. des Vosges 1877, 68. [Takaisin]
  27. James (1909) 1987, 146. [Takaisin]
  28. Twain (1869) 1911, 288. [Takaisin]
  29. James (1909) 1987, 147–149. [Takaisin]
  30. James (1909) 1987, 137. [Takaisin]
  31. Tällainen erittäin laaja aikalaiskuvaus on Story 1871, ks. myös Jameson 1826, 191–192. Hinsley 1991, 358–359; Syrjämaa 2007, 87–93. ks. myös Koivunen 2009, 87–102. [Takaisin]
  32. Koivunen 2006, 121. Kulttuuripyhiinvaelluksesta yleensä ks. Selänniemi 1994. [Takaisin]
  33. Blessington 1839, 51. Vrt. Jameson 1826, 140. [Takaisin]
  34. Aho (1906) 2006, 62. [Takaisin]
  35. des Vosges 1877, 58. Suomennos TS. [Takaisin]
  36. Kirkonkellojen merkityksestä alueiden, ajan ja vallan määrittelyssä ks. Corbin 1998. Yleensä äänimaailman historiasta ks. Ampuja & Kilpiö (toim.) 2005. [Takaisin]
  37. Eaton 1852, 70–71; Sasso 1880, 16; Gouguet 1909, 60. Henry James erottautuu vastaamalla kielteisesti “perinteiseen kysymykseen” ensisilmäyksen pettymyksestä. James (1909) 1987, 150. [Takaisin]
  38. Kirkollisesta musiikista ks. esim. Andersen (1842) 1991, 79; Sasso 1880, 17; Aho (1906) 2006, 44–49. Suihkulähteistä ks. esim. Blessington 1839, 52; Story 1871, 464–465; Wey 1879, 4; Sasso 1880, 10; Carli 1883, 17. [Takaisin]
  39. des Vosges 1877, 40, 59–60. [Takaisin]
  40. Corbin 1986; Barnes 2006. [Takaisin]
  41. Wey 1879, 4, Jameson 1826, 157. Likaisista kaduista ks. esim. Jameson 1826, 139, 141; Eaton 1852, 70. [Takaisin]
  42. Blessington 1839, 57–58. [Takaisin]
  43. Abbott 1858, chapter II. [Takaisin]
  44. Story 1871, 381, 383. Suomennos TS. [Takaisin]
  45. des Vosges 1877, 39. [Takaisin]
  46. Aho (1906) 2006, 33. [Takaisin]
  47. Aho (1906) 2006, 44–49. [Takaisin]
  48. Wey 1879, 4. [Takaisin]
  49. Esimerkiksi 1870-luvulla Roomassa perheensä kanssa asunut venäläinen Maria Băskirceva (1945) valitti, miten nuoren naisen liikkuminen kaupungissa oli rajattua. Kun saattajaa ei ollut saatavilla, hän ei päässyt tutkimaan ja maalaamaan antiikin raunioita kuten nuoret miehet. Toisaalta Jamesonin (1826) kertomuksen pääroolissa on erittäin vapaasti ja itsenäisesti liikkuva nainen. [Takaisin]
  50. Kaupungista elettynä tilana ja siihen liittyen kaupungin moninaisuudesta ks. Syrjämaa 2006. [Takaisin]
  51. Pemble 1987, Syrjämaa 1999, 348–356; Koivunen 2006, 121–134. [Takaisin]
  52. de Rességuier [1879], 1. [Takaisin]
  53. de Rességuier [1879], 31. [Takaisin]
  54. Andersenin kirjeitä ja matkapäiväkirjaa on siteerannut Rinaldi 1991, 8, 10–11. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *