Ensimmäisen maailmansodan kollektiivinen päiväkirja

Englund, Peter.: Sodan kauneus ja kauheus. 215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta (Stridens skönhet och sorg. Första världskriget i 212 korta kapitel). Kääntänyt Seppo Hyrkäs. Werner Söderström Osakeyhtiö, 2009. 644 sivua.

Uusimmassa teoksessaan Peter Englund pysyttelee hänelle tutussa aiheessa, sodassa – tällä kertaa kohteena on ensimmäinen maailmansota. Teoksen rakenne on uudenlainen: kirja koostuu yli kahdesta sadasta lyhyestä kappaleesta, joilla on 19 eri kertojaa. Heidän kauttaan Englund kuvaa ensimmäistä maailmansotaa eri puolilla maailmaa sodan kokeneiden rivisotilaiden ja siviilien silmin. Englund kirjoittaa historiaa kadehdittavan kevyesti, helpon tuntuisesti ja populaarilla otteella, mutta silti suuresti lukijaan vaikuttaen, unohtamatta kuitenkaan historiantutkimuksen vaatimuksia.

Peter Englundin vuonna 1996 ilmestynyt Kirjoituksia Nollapisteestä (Brevet från nollpunkten – historiska essäer, suomennos 1998) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Se onnistui sekä viihdyttämään että koskettamaan lukijaansa kuitenkaan saarnaamatta. Englundilla on ilmeisesti ollut samankaltainen vaikutus myös muihin, sillä hän on noussut historiantutkimuksen julkimoksi ainakin Pohjoismaissa. Hänen kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt läpimurtoteoksensa, Ruotsin suurvalta-ajan loppua kuvannut Pultava ja 30-vuotisesta sodasta kertonut Suuren sodan vuodet herättivät Ruotsissa suuren kiinnostuksen historiaa kohtaan.

Uusimmassa teoksessaan Sodan kauheus ja kauneus palaa tuttuun aiheeseen, sotaan. Teoksen lähteinä Englund on käyttänyt päähenkilöidensä päiväkirjoja ja kirjeitä ja monet hänen lähteistään on julkaistu jo aiemmin muistelmina tai päiväkirjateoksina. Englundin päähenkilöt tuntuvatkin olevan erityisen taitavia kirjoittajia sekä älykkäitä ja tarkkanäköisiä maailman tapahtumien seuraajia. Englundille tyypilliseen tapaan kirjassa kuvataan historian tapahtumia toden tuntuisesti ja tarkasti fiktiivisille romaaneille tyypillisellä tyylillä, eikä kaikkia kuvauksia ole mahdollista tarkentaa lähteisiinsä. Kirjan esipuheessa Englund kuitenkin vakuuttaa, että kaikki kirjassa esiintyvät yhdeksäntoista henkilöä – ihmiskohtaloa – ovat todellisia, eikä kirjassa ole mitään keksittyä.

Päähenkilöt sodan marionetteina

Englund on koonnut teokseensa laajan kirjon erilaisia päähenkilöitä. Suurin osa heistä on parikymppisiä, mutta joukossa on muutama vanhempi ja yksi nuorempikin. Päähenkilöt ovat kotoisin eri maista, jopa eri maanosista ja sotivat kaukana kotoaan, jotkut jonkun muun kuin kotimaansa puolesta. Suurin osa päähenkilöistä on armeijan hierarkian alapäässä: jalkaväensotilaita, ratsuväkeä, yksi matruusi, insinööri, kenttäkirurgi, taistelulentäjä ja vuoristojääkäri. Muutama, kuten saksalainen koulutyttö ja ranskalainen virkamies, elävät ja havainnoivat sotaa siviilissä. Kolme henkilöistä on naisia: saksalainen 12-vuotias koulutyttö Elfriede Kuhr, Venäjän armeijan palveluksessa sairaanhoitajana toimiva Florence Framborough ja australialainen Olive King, joka toimi ambulanssin kuljettajana Serbian armeijassa.

Englundin teoksessa erityisen pysäyttävä tehokeino on se, että kertojien kertomukset ovat kronologisessa muodossa. Teoksen aloittaa koulutyttö Elfriede Kuhr 4. elokuuta 1914, kun ensimmäisiä saksalaisia sotilaita lähtee rintamalle. Italialainen vuoristojääkäri Paolo Monelli astuu kirjaan ja sotaan mukaan vasta sivulla 219, joulunaikaan vuonna 1915. Paolon sotaan osallistumisen riemu vertautuu jyrkästi jo lukijan havaitsemiin sodan kauheuksiin. On järkyttävää ajatella, miten innokkain mielin Paolo lähtee sotaan, kun lukija itse tietää, että jouluun 1915 mennessä monet kirjan henkilöistä ovat jo loukkaantuneet, menettäneet tovereitaan tai kaatuneet rintamalla.

Teoksen vahvuudeksi mutta yhtälailla myös heikkoudeksi koituu se, että Englund on valikoinut mukaan niin paljon ja monenlaisia kertojia. Useiden päähenkilöiden käyttö tuo sotaan monenlaista näkökulmaa ja erilaisia kokemuksia, mutta toisaalta heitä tuntuu – ainakin aluksi – olevan liikaa. Viimeinen kertoja, jo edellä mainittu Paolo, tulee mukaan vasta kirjan toisessa kolmanneksessa ja yli kirjan puoliväliin saakka jouduin tarkastamaan kirjan alussa olevasta draaman henkilöt -listasta kuka kukin olikaan. Toisaalta jotkut kertojista tulevat rakkaimmiksi, ja jokainen löytää varmasti kirjasta oman suosikkihahmonsa, jonka edesottamuksia ja taistelua seuraa muita tarkemmin.

Sotilaiden kokemuksissa näkyy kauhistuttavasti sodan aiheuttama tunteiden kirjo: ensin sodan aikaansaama innostus ja toive muutoksesta. Upseerikerhoilla poksahtelevat samppanjapullojen korkit, kun sodan puhkeamisesta ilmoitetaan. Michel Corday – sosialisti, rauhan ystävä, kirjailija ja Ranskan kauppa- ja postiministeriön virkamies – seuraa hämmentyneenä sodan aiheuttamaa riemua ja kaaosta. ”Sodasta ei uskalla sanoa mitään pahaa. Sodasta on tullut Jumala”, hän toteaa. (s. 55) Sairaanhoitaja Florence Famborough kuvailee sodan alkuaikoja suurenmoisiksi päiviksi ja tuntee ”villiä hilpeyttä” matkalla rintamalle. (s. 134) Myös rintamalle lähtevät sotilaat ovat suurimmaksi osaksi innoissaan, saksantanskalaista Kresten Andresenia lukuun ottamatta. Saksantanskalaiset olivat yksi monista kansallisista vähemmistöistä, jotka ilman omaa syytään tulivat vedetyksi mukaan sotaan. Andresen on sodan alkaessa levoton, huolestunut ja peloissaan:

Olemme niin turtuneita, että lähdemme rauhallisesti sotaan, ilman kyyneliä ja ilman kauhua, ja tiedämme kuitenkin, että olemme matkalla varsinaiseen helvettiin. Mutta jäykässä univormussa sydän ei lyö tahtonsa mukaan. Ihminen ei ole oma itsensä, tuskin enää edes ihminen, parhaimmillaan hyvin toimiva automaatti, joka tekee kaiken ilman suurempaa harkintaa. Voi Herra Jumala, kunpa sitä voisi muuttua jälleen ihmiseksi! (s. 40)

Pikkuhiljaa sodan kauheus valkenee kirjan päähenkilöille, toisille nopeammin ja toisille hitaammin. Corday huomaa lounastapaamisella kahdeksan kuukautta sodan syttymisen jälkeen, että sankaritarinat ja dramaattiset sotajutut ovat kokeneet inflaation, eivätkä ihmiset enää innostu niistä kuten sodan alkuaikoina. Monet sotilaat kyllästyvät asemasotaan ja jatkuvaan odotteluun ja toimettomuuteen. Sodan villi hilpeys muuttuu monen kohdalla peloksi ja toivottomuudeksi, kun oman kuoleman mahdollisuus konkretisoituu. Kirjan henkilöille sota on tunteiden vuoristorataa: monien sotilaiden nuoruus paistaa läpi innossa ja naiiviudessa, toisaalta taas koti-ikävässä. Monella heistä elämä – ensirakkaus, perheen perustaminen, työelämä – on vasta edessä, mutta kukaan heistä ei palaa kotiin entisenlaisena.

Usean sotilaan kokemuksista tulee esiin se, kuinka se sota, jota esikuntaupseerit ja muut sodan johtohenkilöt käyvät, ei ole sama sota, jossa kirjan kertojat taistelevat. Sotahierarkiassa ylempänä olevat eivät joudu kohtaamaan silmästä silmään todellista sotaa – kuolemaa, odottelua, pohjatonta väsymystä, nälkää ja ankaria sääolosuhteita. Kuitenkin he antavat käskyjä, jotka ratkaisevat monien, jopa satojen tuhansien, ihmisten kohtalon. Italialainen sotilas Paolo Monelli kiteyttää sodan kulun ja hierarkian osuvasti:

Tätä on sota. Ei se ole kuolemanvaara, ei kranaattien punaista ilotulitusta, joka sokaisee iskiessään alas, vaan tunne siitä, että on marionettina tuntemattoman nukkemestarin käsissä, ja se tunne kylmettää joskus sydämen kuin kuolema itse olisi tarttunut siihen. (s. 286)

Ylempien henkilöiden päätökset saavat aikaan peruuttamattomia muutoksia myös kotirintamalla. Pitkittynyt sota ja puute johtavat esimerkiksi Venäjällä vallankumoukseen ja Ranskassa levottomuuksiin sekä lakkoihin. Venäläinen rintamalla taistellut insinööri joutuu palamaan levottomuuksien valtaamaan kotiin: ”Hallituksen idioottimaisuushan tämän vallankumouksen aiheuttaa. Ei se ole kansan vika, mutta minut lähetetään siitä huolimatta Petrogradiin ampumaan kansaa.” (s. 399)

Englundin teoksessa erityisen hienoa on monipuolisuus. Ensimmäinen maailmansota yhdistetään yleensä länsirintaman liejuun ja asemasotaan, mutta se oli myös paljon muuta. Englundin yhdeksästätoista kertojasta monet sotivat Euroopan ulkopuolella, esimerkiksi Itä-Afrikassa ja Lähi-Idässä, merillä ja ilmassa, Afrikan kuumuudessa ja Venäjän hyytävässä talvessa, jalkaväessä, lentäjänä, lääkärinä tai sairaanhoitajana. Teoksesta tulee erinomaisesti ilmi se, kuinka ensimmäinen maailmansota kosketti kaikkia, iästä, sukupuolesta tai kansalaisuudesta huolimatta.

Yksi kirjan henkilöistä on suomenruotsalainen Paul von Gerich, Venäjän jalkaväen kapteeni, joka ilmeisesti on mukana vain teoksen suomenkielisessä painoksessa. Tämä tuntuu sekä turhalta mainoskikalta että omituiselta ratkaisulta Englundin tai kustantajan puolelta. Von Gerich on yksi teoksen mielenkiintoisimmista hahmoista ylevine mielipiteineen ja tarkkaavaisine itsereflektioineen. Miksi yksi kirjan ristiriitaisimmista hahmoista ei kiinnostaisi muuallakin Euroopassa? Englundin suhde von Gerichiin tuntuu olevan monimutkainen muihin kertojiin verrattuna: von Gerich on ainoa, jonka arroganttia luonnetta ja johtamista Englund tuntuu arvostelevan. Sodan julmuus tuntuu olleen kaikille kirjan henkilöille yllätys, ja monet puivat kokemuksiaan monisanaisesti ja järkyttynein äänenpainoin. Vain von Gerichin kohdalla Englund kuitenkin poikkeaa yleensä myötätuntoisesta ja neutraalista suhtautumisestaan ja kutsuu suomalaismiestä itsekeskeiseksi. (s.100)

Maestro Englund ja ensimmäisen maailmansodan kollektiivinen päiväkirja

Englund kertoo kirjan esipuheessa kirjoittavansa eräänlaista anti-historiaa, koska teoksen pääpaino on sodan arjessa, yksittäisten ihmisten kokemuksissa eikä sodan taktiikassa, kulussa ja ”perinteisessä sotahistoriassa”. Minusta termi anti-historia on omituinen, sillä niin sanotut uudet historiantutkimuksen suuntaukset, joilla tarkoitetaan muun muassa arkipäivän historiaa, sukupuolihistoriaa ja mikrohistoriaa, tarjoavat historiantutkijalle monenlaisia mahdollisuuksia ja vapauksia. Niissä myös arvostetaan yksityishenkilöiden kokemuksia ja uudenlaisia lähteitä, kuten Englundin käyttämiä päiväkirjoja ja kirjeitä. Englund viittaa samassa yhteydessä omaa ammattiaan kohtaan tuntemaansa melankoliseen skeptisyyteen, johon lupaa palata mahdollisesti myöhemmin uudelleen. Tätä odotan mielenkiinnolla, sillä nyt Englundin toteamukset nostavat esiin lähinnä vain kysymyksiä.

Vaikka Englund toteaa kirjoittavansa anti-historiaa ja kuvaa sotaa nimenomaan yksittäisten ihmisten kautta, hän ujuttaa teokseensa paljon tietoa ensimmäisestä maailmansodasta. Itse leipätekstin Englund on antanut kertojille ja heidän kokemuksilleen. Yksityiskohtia, käännöksiä, lukuja ja tarkempaa tietoa Englund kertoo alaviitteissä – joita on runsaasti. Pelkästään alaviitteistäkin saisi tehtyä oman kirjansa. Niiden käytöstä voi olla montaa mieltä ja kieltämättä Englund on taitava noottien käyttäjä. Ilahduin aluksi niiden tarjoamasta hyödyllisestä lisätiedosta ja tarkennuksista, mutta jossain vaiheessa runsaat alaviitteet alkavat häiritä itse leipätekstiä. Esimerkiksi sivulla 72 on piikkilangan historiaa esittelevä nootti, joka täyttää sivusta kaksi kolmasosaa. Viitteen laveus käy jo lukijan hermoille.

Moitteita tulee myös kirjan kuvista: kuvat rintamalta ja kirjan henkilöistä ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, mutta ne ovat turhan pieniä ja epäselviä. Harmittavan usein kuvat tuntuvat jäävän historiankirjoissa paitsiolle, ja kuvat lätkäistään vain johonkin teoksen loppuun. Näin on myös Sodan kauheudessa ja kauneudessakin, jossa pienet kuvat on sijoitettu sotavuosia käsittelevien kappaleiden loppuun. Lukijana kaipaisin suuria selkeitä kuvia ripoteltuina tekstin sekaan.

Erityisen upeita sen sijaan ovat kirjan sitaatit, joihin on jo edellä viitattu. Koskettavia ovat varsinkin lainaukset, jotka avaavat jokaista sotavuotta käsittelevän osion. Englund on onnistunut valitsemaan jokaisen sotavuoden tunnelmaa kuvaavan lainauksen: vuonna 1914 sotaan lähdetään suurella innolla, kun jo vuonna 1915 sotaan aletaan turtua ja turhautua. Vuonna 1916 sodan todellisuus alkaa paljastua kauhistuttavasti, kun kirjan henkilöt ymmärtävät olevansa pelinappuloita suurvaltojen käsissä. Vuosi 1917 näyttäytyy miesten – niiden jotka ovat enää hengissä – kulumisen ja väsymisen vuotena ja vuotena 1918 murehditaan jo sodan painolastia tulevaisuudessa: ”Tämä tulee olemaan meidän paha perintömme.” (s. 511) Teoksen lopetus onkin selkäpiitä karmiva, sillä viimeinen sivu on lainaus Adolf Hitlerin Taisteluni-teoksesta: ”Seuraavina päivinä valkeni myös minun kohtaloni … minä päätin ryhtyä poliitikoksi.” (s. 627)

Englund on saanut kritiikkiäkin. Esimerkiksi Turun Sanomissa (6.1. 2010) teoksen arvostellut Jari Lybeck huomauttaa, että Englundin näkemys olisi keskusvaltoja myötäilevä. Lybeckin mukaan ranskalaiset ja britit esiintyvät teoksessa arrogantteina typeryksinä, kun taas saksalaiset ovat älykkäitä ja teknisesti ja taktisesti ylivoimaisia. Itse en huomannut tällaista lainkaan, vaan minusta Englund kohtelee kaikkia kertojiaan saman arvoisina. Hän ei tuomitse, moralisoi, ihannoi tai arvostele päähenkilöitään (von Gerichiä lukuunottamatta), vaan antaa näiden kertoa ja sodan tuomita itse itsensä. Englundin teoksessa sota näyttäytyy sattumusten ja epätoivoisten tekojen kierteenä, sattumanvaraisten syiden sattumanvaraisena seurauksena.

Englund on kertojiensa lailla itsekin taitava kirjoittaja: hän osaa kuvailla sodan tapahtumia, ympäristöä ja kertojien kokemuksia värikkäästi. Hän on kirjoittamistaitonsa lisäksi erinomainen historiantutkija, sillä Englund on koonnut mahtavasta, mutta varmasti haastavasta aineistosta vakuuttavan teoksen. Sodan kauneus ja kauheus onnistuu laajuudestaan (646 sivua) ja rankasta aiheestaan huolimatta olemaan miellyttävä, kevyt ja silti samalla opettavainen lukukokemus. Englund on onnistunut ujuttamaan kirjaansa hieman ironiaakin omaa tutkimustaan kohtaan: yhden kirjan päähenkilöistä, Michel Cordayn, avulla ajaudutaan kyseenalaistamaan teoksen lähdekritiikkiä ja lähteiden luotettavuutta. Corday pohtii sodan toiseksi viimeisenä vuonna sota-ajan lehdistön sensuuria ja sen antamaa kuvaa jälkipolville sekä historiantutkijoille. Hänestä valokuvat tai yksityiset kirjeet rintamalta eivät ole historiantutkijalle luotettavia lähteitä: ”Rintamakirjeet antavat sodasta väärän tunteen. Kirjoittaja tietää, että kirjeet voidaan avata. Ja hänen tärkein tavoitteensa on tehdä vaikutus tuleviin lukijoihin.” (s. 383)

Helsingin Sanomissa (21.12. 2008) Stridens skönhet och sorg. Första världskriget i 212 korta kapitel -teoksen arvostellut Timo Hämäläinen kuvaili kirjaa kollaasiksi, kollektiiviseksi päiväkirjaksi. Juuri sellaisena Englundin teos on helppoa ja antoisaa nähdä. Sodan kauneus ja kauheus paljastaa yksityisen päiväkirjan lailla sodan aiheuttaman tunneryöpyn: innon ja ilon, toivon ja toisaalta sodan raakuuden sekä sen aiheuttaman toivottomuuden tunteen ja uupumuksen.

Englundin uusin teos tarjoaa inhimillisen ja yksilöllisen, mutta silti monipuolisen näkökulman ensimmäiseen maailmansotaan. Voin vain toivoa, että mahdollisimman moni sen lukisi, jotta oppisimme viimein sodan kammottavuuden ja turhuuden – sodassa ei ole voittajia. Sodan kauneus ja kauheus tarjoaa lukijalle sammakkoperspektiivin sotaan – se kuvaa miten yksilöt, joita sota kosketti eniten, sen kokivat. Historiantutkimukselle Englund antaa taas uutta inspiraatiota siitä, miten populaaria historiantutkimusta voi kirjoittaa. Ennen kaikkea hän antaa Paul von Gerichille ja muille kertojille sen, mitä he kaipasivat: mahdollisuuden tulla kuulluksi. Paul von Gerich kirjoitti sunnuntaina 20.9.1914 päiväkirjaansa:

Uneksin, että tämä sota,joka heitteli minua nyt kaiken nielevässä pyörteessään oljenkorren tavoin, jäisi kaiken aiemman tavoin muistiin vain kirjana, jonka sivuilla marttyyrius, sääli ja uskollisuus velvollisuutta ja sydäntä kohtaan loistaisivat kirkkaampina helminä kuin kaikki ne, jotka nyt on merkitty kirjojen kellastuville sivuille. (s. 35)

Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun Yliopistosta.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.