Juha Mälkin väitöshaastattelu

Valtiotieteiden tohtori, majuri Juha Mälkki väitteli syyskuussa 2008 aiheesta ”Herrat, jätkät ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ’talvisodan ihmeeksi'”. Huolimatta ammattisotilaan asemasta hän väitteli Helsingin yliopistosta, yhteiskuntahistorian laitokselta, talous- ja sosiaalihistorian oppiaineesta.

Kuinka päädyit väitöskirjasi aiheeseen?

Syvennyin opintojeni alkuvaiheessa poliittiseen historiaan. Pro graduni aihe liittyi suomalaiseen asevelvollisuuteen ja erityisesti varusmiesten palvelusaikakeskusteluun. Tämän jälkeen siirryin talous- ja sosiaalihistorian oppiaineeseen, jossa suoritin jatko-opintoni loppuun vuonna 2008.  Maanpuolustuskorkeakoulun yleisesikuntaupseerikurssin lopputyöni vuonna 2002 koski brittiläisten sotataitokirjoittajien teoreettisia ajatuksia 1900-luvun sodankäynnistä.

Valmistuin vuonna 1992 upseerin virkaan ja olen ollut joukkueenjohtajana, komppanianpäällikkönä ja myöhemmin lähinnä toimistotöissä eri esikunnissa. Väliin mahtuu neljän vuoden opettajuus Maanpuolustuskorkeakoulussa, jossa opetin sotataidon historiaa. Arvoltani olen (yleisesikunta)majuri ja viime vuodesta lähtien siis myös valtiotieteiden tohtori.

Jatko-opintojeni ensimmäisinä vuosina luulin tutkivani 1920- ja 1930-lukujen asevelvollisuutta, kunnes jouduin hyväksymään, että käyttämäni muistitietoaineisto kertoi sodasta, johon asevelvollisuusaikana valmistauduttiin. Jouduin käytännössä kirjoittamaan väitöskirjani uudestaan, jälleen kerran. Uuden tiedon tuottaminen osoittautui varsin työlääksi. Voisin verrata sitä jopa ”johtajuuden taakkaan”, vaikka tässä tapauksessa joutuu lähinnä johtamaan vain itseään kohti omia ”epämukavuusalueita”, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Millaista ohjausta sait? Oliko aiheeseesi edes mahdollista saada kovin yksityiskohtaista ohjausta?

Aiheeni, lähestymistapani teemaani sekä eri tieteenaloja yhdistävä otteeni oli varmasti ohjaajilleni varsinainen painajainen. Sain onnekseni paljon tilaa tehdä ja toteuttaa juuri sellaista tutkimusta, joka näytti minulta itseltäni. Ehkä olen huono ohjattavaksi, itsepäinen kun olen. Nautin joka tapauksessa jokaisesta hetkestä, kun sain esittää teemaani, oli sitten kyse ohjaajasta, seminaarista tai muusta akateemisesta kontekstista. Jokainen kommentti oli arvokas, etenkin ne, jotka tulivat tieteenaloilta, joista en tiennyt mitään. Akateemisuus on rikkaus, enkä ymmärrä, miksi sitä pitäisi pilata työnohjaajiin kohdistetuissa erilaisissa ja usein myös epärealistisissa odotuksissa. Näen yliopistossa opiskelun etuoikeutena ja suurena mahdollisuutena oman elämänhallinnan parantamiseen.

Miten tutkimuksen ja töiden yhdistäminen on onnistunut? Olet kuitenkin ollut melko lyhyitä kausia apurahalla (vai oletko saanut niitä ollenkaan, korjaa jos et ole!).

Saattaa kuulostaa omituiselta ja myös ongelmalliselta, että olen käyttänyt perus- ja jatko-opintoihini pääosan vapaa-ajastani ja virkamiehen lomistani yli 15 vuoden ajan. Virkavapaita olen saanut käyttööni vain muutamia viikkoja, yhteensä. Iltaopiskelulla on ollut ehkä myös jonkinlainen tasapainottava vaikutus arkityön vastapainona. Tuplarooli arkityön taakan kantajana ja ilta-ajan opiskelijana on ollut myös raskasta. Etenkin opinnäytetöiden viimeistely on supistanut yöunet varsin vähiin. Toisaalta, aikaa ei ole jäänyt ihmettelyyn ja olen joutunut käyttämään mahdollisimman tehokkaasti sen vähän ajan, joka on opintoihin ollut käytettävissä. Perhe- ja muu sosiaalinen elämä on kyllä kärsinyt jatkuvan opintoputken aikana.

Millaisen vastaanoton työsi on saanut akateemisessa yhteisössä, entä laajemmin?

Erittäin vähän olen kuullut suoranaista kritiikkiä. Sen vähyys on myös yllättänyt. Työtäni ei osata ehkä liittää johonkin tiettyyn tieteenalaan ja siksi sitä ei lueta kokonaisuutena. Lähestyn asevelvollisuutta eri henkilöstöryhmien näkökannalta ja osana laajempaa sodankäynnin ja sotataidon viitekehystä. Väitöskirjatehtaat tuottavat toisaalta kirjoja siinä määrin tiheään tahtiin, että yksittäinen teos hukkuu varsin nopeasti runsaudenpaljouteen.

Jokainen lähestyy tutkimustani omasta lähtökohdastaan käsin. Ammattisotilas ymmärtää ne osuudet, jotka koskevat ammattisotilaita asevoimissa ja siviili-kansalainen niitä osioita, jotka koskettelevat kansalaisen omaa roolia asevoimaorganisaatiossa. Näiden yhdistelmää ei ole juurikaan käsitelty. Vähiten olen toisaalta kuullut tulkintoja sotataito-osuudestani, joka on kuitenkin työni ehkä keskeisin anti ja molemmille henkilöstöryhmille velvoitteita antanut lähtökohta. Sotataitokeskustelu on jostain syystä vähäistä yhteiskunnassamme, vaikka juuri sen avulla tulisi esiin paljon epäselvyyttä niin asevelvollisuuden kuin nykyajan sodankäynninkin suhteen.

Mikä on tutkimuksesi suhde niin sanottuun uuteen sotahistoriaan? Koetko tehneesi jotain ratkaisevan uutta, joka liittyisi sotahistorian yleisempään kehitykseen?

Tarkastelin sodankäyntiä ja sotataitoa ajallisena ilmiönä ja sitä miten tutkimusaikakauteni ihmiset pystyivät liittämään oman elämänhallintansa niihin. Aina se ei ollut helppoa. Luonnollisesti erilaiset tarkastelutavat ovat enemmän kuin tarpeellisia, jotta saisimme enemmän syvyyttä sodan tarkasteluihin ja tutkimuksiin. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää oman tutkimukseni liittymistä uuteen tai vanhaan sotahistoriaan, koska fokusoin niin tiukasti itse kontekstiin. En muutenkaan tutkinut pelkästään ”vaiettuja menneisyyden ääniä”, enkä pelkästään traditionaalisempaa suurmieskerrontaa tai pelkkiin sotaliikkeisiin keskittyvää kerrontaa, vaan otin nämä molemmat mukaan selityslogiikkaani.

Mitä teet nyt – tutkimusta, muita töitä?

Teen valtion virkamiehen päivätyötä ja samalla jatkan myös akateemista uraani, iltatyönä edelleen. Viimeistelen parhaillaan uutta kirjaa: Sotataitoa ihmisten johtajille, jossa tarkastelukohteena on ihminen yhteisössään sekä yhteisö-ihminen sotataidon kehyksessä. Kirjan alaotsikko: sotataito ja sen klassikot uudelleenarvioituna, kertoo pyrkimyksestäni herättää sotataitoon liittyvän teoriakeskustelun uudelleen henkiin, jos se joskus on edes ollut hengissä. Kirjassani esimerkiksi Sunzin ja Clausewitzin teokset saavat uuden merkityksen ja merkittävyyden ja sellaisen roolin, johon näitä klassikoita ei ole aikaisemmin liitetty.

Olen joutunut viimeisen vuoden pohtimaan vakavasti rooliani sekä upseerina että tieteentekijänä. Joskus nämä roolit tuntuvat toisilleen etäisiltä ja jopa poissulkevilta. En tiedä miten pystyn sovittamaan ne yhteen tulevaisuudessa. Minua on useampaan otteeseen neuvottu tekemään valinta näiden kahden välillä. Työnantajan ja siis esimiesteni suunnasta ei ole tosin painostettu valinnan tekemiseksi.  Nykyarmeija on kovin erilainen, mikä se oli esimerkiksi 10 vuotta sitten ja jopa tämä perinteiseksi ja staattiseksi nimitetty organisaatio on osoittanut selkeää halua muuttua ympäröivän yhteiskunnan mukana.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *