Rooman historian symbolien tutkimisen sietämätön vaikeus

Ovatko Capitoliumin ”Rooman susi” ja nk. roomalaistervehdys antiikin jälkivaikutuksen oppihistoriallisia khimairoja?

Klassillinen arkeologia on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aktivoitunut ilahduttavan laajalla rintamalla ja kiinnostavalla tavalla myös syntysijoillaan Euroopan kulttuurisissa pääkaupungeissa Ateenassa ja Roomassa sekä toisaalta Pompejissa ja Herculaneumissa, jotka ovat parhaiten antiikin aikaisessa muodossaan tuntemiamme kaupunkeja ja siten kaikkien antiikintutkijoiden kotikaupunkeja, tässä mielessä tutkimuksellisia pääkaupunkeja. Parthenonin ns. Elginin marmorien palauttamisesta käytävää väittelyä, joka luultavasti vielä hyvin pitkään pysyy ratkaisemattomana, on Suomessakin seurattu ja esitelty, ja se osoittaa jälleen kerran tärkeäksi koetuille jäänteille annettujen merkitysten moninaisuutta ja ajankohtaisuutta. Tulevia historiankirjoituksen historian tutkijoita ja tulee tarjoamaan kiintoisan aihepiirin arkeologi Andrea Carandinin kiistanalaistakin huomiota herättäneet nk. Romuluksen muurien kaivaukset Roomassa, samoin kuin Rooman kaupungin perustamisvaiheita viime vuosikymmenien aikana uudelleen tutkineen arkeologian ja historiantutkimuksen historia.

Antiikintutkimuksen ja klassillisen arkeologian historia ovat kiintoisin tavoin kytkeytyneet Euroopan historiaan, josta tutkijoiden olisi hyvä olla tietoisia. Aihepiiriä käsittelevästä tutkimuksesta ansaitsee tulla mainituksi ainakin vuonna 2007 pidetyn konferenssin julkaisu Nathalie de Haan & Martijn Eickhoff & Marjan Schwegman (eds.), Archaeology and National Identity in Italy and Europe 1800-1950. Fragmenta. Journal of the Royal Netherlands Institute in Rome 2 (2008). Seuraavassa käsittelen muutamia viime vuosien aikana ilmestyneiden tutkimusten ansiosta ajankohtaisia, mutta Suomessa turhan vähälle huomiolle jääneitä esimerkkejä, jotka kertovat menneisyyden jäänteiden symboliarvojen ylläpitämisen ulottuvuuksien moninaisuudesta.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan kaikkien tuntemat ja tunnetuiksi kuvitellut symbolisesti tärkeät tunnukset, nk. Capitoliumin susi ja Italian fasistien sekä Saksan natsien ”täältä ikuisuuteen pahamaineistama” nk. roomalaistervehdys olisivatkin eräänlaisia kulttuuris-tutkimuksellisia khimairoja, kuten Ilias-eepoksen sekasikiöhirviön mukaan toisinaan kutsutaan tutkimuksessa vakiintuneiksi muodostuneita käsityksiä, joille ei tarkemmassa tutkimuksessa kuitenkaan löydy perusteita itse antiikin ajan lähteistä. Tapauksissa voi nähdä historianironisen tragikoomisia ja paradoksaalisen tuntuisiakin piirteitä. Seuraavassa analysoin muutamia piirteitä näistä kahdesta tapauksesta ja kommentoin muutamia muita erilaisten muistovuosien ansiosta ajankohtaisia tapauksia sekä Pompejin kaivausten jatkuvasti ajankohtaisia huolia, jotka kertovat antiikin historian tulkintojen ja niille muodostuvien merkityssisältöjen muutoksista osana kulloisiakin kulttuuri- ja tutkimuspoliittisia yhteyksiään.

Onko Lupa Capitolina keskiaikainen ”antiikintutkimuksen susi”?

Paavi Sixtus IV della Roveren tiedetään 1473 luoneen perustan paavillisille taidekokoelmille lahjoittamalla Capitoliumin Palazzo dei Conservatoriin neljä pronssiveistosta, nk. Okaanpoistajan, Konstantinus Suuren monumentaalipatsaan pään, Herakleen sekä naarassutta esittävän veistoksen. Susiveistoksen on oletettu olleen sama, joka mainitaan 900-luvulta lähtien paavien Lateraanipalatsin luona, mistä se siirrettiin Capitoliumille vuonna 1471. Tämän jälkeen, ennen vuotta 1509, veistokseen lisättiin pronssiset kaksospojat, joiden tekijäksi arvellaan kuvanveistäjä Antonio Pollaiuoloa. Sittemmin nimellä Lupa Capitolina (Tammisto, Kuva 1 Lupa Capitolina) tunnettu veistos on yleisesti samaistettu antiikin kirjallisissa lähteissä mainittuun Capitoliumilla olleeseen veistokseen erityisesti Famiano Nardinin teoksessaan Roma antica (1704) esittämän arvion perusteella, että veistoksen takajalan murtuma olisi yhdistettävissä Cicerolta tunnettuun mainintaan veistosta vahingoittaneesta salamaniskusta v. 65 eKr. ”Taidehistorian isä” J.J. Winckelmann 1764 tunnisti oikein kaksospojat renessanssiaikaiseksi lisäykseksi arvellen naarassuden olevan etruskien työtä.

(Tammisto, Kuva 1 Lupa Capitolina) Nk. Rooman susi eli nimellä Lupa Capitolina tunnettu pronssiveistos Rooman Capitoliumin Palazzo dei Conservatorissa (vuonna 2008) (Kuva: Antero Tammisto)

Vejin veistoslöytöjen ja 1900-luvun alun kansallishengen innostamina tutkijat pitivät sutta vejiläisen etruskikuvanveistäjä Vulcan työnä, jonka Plinius vanhemmalta tunnetun tradition mukaan olisi Rooman etruskidynastian perustajakuningas Tarquinius Priscuksen kutsumana tehnyt Capitoliumin Juppiter Optimus Maximuksen kulttikuvan. Friedrich Matz 1951 vakiinnutti vallitsevan ajoituksen 400-luvun eKr. alkuvuosikymmeniin. Näin huolimatta siitä, että August Emil Braun oli 1854 esittänyt murtuman johtuvan todennäköisemmin valuvirheestä, ja että veistosta olivat tyylillisin kriteerein pitäneet pikemminkin keskiaikaisena Louvren konservaattori Wilhelm Fröhner 1878, Wilhelm von Bode 1885 ja Emanuel Ltwy 1934. Näiden ajoitusten jääminen vähäisiksi viittauksiksi tai kokonaan unohduksiin on luultavasti johtunut halusta nähdä veistoksessa ”se oikea” antiikin originaali, vaikka tällaista yleensä lausumatta jätettyä taustatekijää on vaikea osoittaa. Luultavasti samasta syystä on kiinnitetty suhteellisen vähän huomiota siihen, että muusta antiikin taiteesta Rooman perustaneita kaksospoikia imettävä susi tunnetaan vasta 200-luvulta eKr. lähtien.

Osoituksena antiikkiseksi oletetun veistoksen symboliarvosta ja vähintäänkin sitä korostavana seikkana pidän sitä, että se konservoitiin ja tutkittiin vuodesta 1997 lähtien Capitoliumin museossa vuonna 2000 järjestettyä näyttelyä ”Lupa Capitolina” varten, jossa se oli esillä ilman renessanssiaikaisia kaksospoikia, tiettävästi ensi kertaa 1400-luvun lopun jälkeen. Restauroinnin yhteydessä veistos yritettiin ajoittaa kolmella eri menetelmällä, mutta niiden ristiriitaisten tulosten takia pääteltiin, ettei niitä vielä voi pitää luotettavina. Tulevan historiografian selvittäväksi jää, miksi Claudio Parisi Presiccen laajassa näyttelyluettelossa La Lupa Capitolina (2000) pitäydyttiin vanhaan tyylilliseen ajoitukseen mainitsematta itse veistoksen restauroinnista huolehtineen konservaattori Anna Maria Carruban esittämää arviota, että veistos oli sittenkin tehty vasta keskiajalla.

Carruban aiheesta julkaisemaan teokseen La Lupa capitolina. Un bronzo medioevale (2006) perustuen Rooman La Sapienza –yliopiston etruskologian professori Adriano La Regina hylkäsi vakiintuneen tyylillisin kriteereihin perustuneen ajoituksen antiikin aikaan lehtiartikkelissa 17.11.2006 (La Repubblica). Carruban ja La Reginan mukaan veistosta on pidettävä aikaisintaan karolingisena 700-luvulta tai sen jälkeen erityisesti sillä perusteella, että se on valettu yhtenäisenä valuna tekniikalla, jolle ei tunneta paralleeleja antiikin taiteesta, vaan vasta keskiajalta lähtien. Sama koskee veistoksen pintakäsittelytekniikkaa.

Vuonna 2007 susi poikineen oli jälleen siirrettynä perinteiseltä paikaltaan (Sala della Lupa vuodesta 1586) ollakseen esillä Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta ja muita Capitoliumin museon kuuluisimpia pronssiveistoksia varten avatussa suuressa salissa Juppiter Optimus Maximuksen temppelin podiumin jäänteiden vieressä. Tuolloin Salenton yliopiston laboratorio teki uudet ajoitukset radiohiili- ja termolumenesenssimenetelmin. Capitoliumin museon verkkosivuilla vuodelta 2007 tyydyttiin tarkemmin perustelematta toteamaan, ettei ajoitustutkimusten tuloksia ole julkaistu, koska tuloksia pidetään tulkinnanvaraisuudessaan kiistanalaisina. Edelleen täsmentämättä museon verkkosivuilla viitattiin Rooman La Sapienza –yliopistossa aiheesta 27.2.2007 käytyyn väittelyyn ja siinä arvovaltaisten tutkijoiden esittämiin argumentteihin vanhan tyylillisen ajoituksen tueksi, joita ei kuitenkaan tiettävästi ole julkaistu lukuun ottamatta väittelyä selostaneita sanomalehtijuttuja. Adriano La Regina on lehtiartikkelissa 9.7.2008 (La Repubblica) ilmoittanut vuonna 2007 tehtyjen ajoitusten viittaavan 1200-luvulle ja syyttänyt Capitoliumin museoita tulosten tahallisesta salaamisesta. Salailun kiistäneen Capitoliumin museoiden johtaja Claudio Parise Presiccen mukaan syynä tiedon julkaisematta jättämiseen olisi se, että uutta ajoitusta ei pidetä vielä riittävän hyvin todistettuna, mutta vuoden 2010 aikana tuloksia ei tiettävästi ole julkaistu.

Capitoliumin suden symboliarvo tuskin tulisi vähenemään, vaikka se voitaisiinkin todeta todennäköisemmin keskiaikaiseksi. Antiikintutkijoille ja miksei muillekin siitä tulisi monumentti, joka muistuttaisi arvovapaan kriittisen tutkimuksen tarpeellisuudesta. Joka tapauksessa tuntuu hämmästyttävältä ja tutkimuseettisesti anteeksiantamattomalta, että vielä 3. vuosituhannen alussa tällaisesta tutkimuskysymyksestä, jolla on merkittävää symboliarvoakin, näyttää olevan omituisen vaikeata käydä asiallista tieteellistä keskustelua ja julkaista riittävästi tietoja, ja että tietoja näyttää olevan saatavissa vain sanomalehdistä ja erilaisilta verkkosivuilta, mikä toki on parempi kuin ei mitään.

Varsinkin, kun kokeilluilla ajoitusmenetelmillä saatuja tuloksia pidetään epäluotettavina, olisi sitäkin tärkeämpää esittää perustelut ja todennäköisenä pidetyt syyt. Kaikkia antiikintutkijoita ajoitus 1200-luvulle ei ole vakuuttanut, mutta toisaalta julkisuudessa ei ole esitetty vakuuttavia vasta-argumentteja uuden ajoituksen kumoamiseksikaan. Ajoitus 1200-luvulle olisi ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joiden mukaan susiveistos olisi ollut esillä Lateraanipalatsin fasadissa 900-luvulta lähtien, joka viittaisi varhaisempaan karolingiaikaiseen ajoitukseen olettaen kyseessä olleen sama veistos. Vastaväitteenä esitetty, sinänsä oikea huomio siitä, että keskiajalla Rooman tunnuksena tunnettiin yleisemmin leijona, ei sulje pois keskiaikaista ”Rooman suden renessanssia”.

”Tapaus Capitoliumin susi” on suomalaista sanontaa soveltaen toistaiseksi kyseenalainen ”antiikintutkimuksen susi”, kunnes tuloksia julkaistaan kunnolla arvioitavissa olevassa muodossa. Capitoliumin susi on ainakin tämän kirjoittajan mielestä näyttänyt aina omalaatuiselta ja oudolta ”yksinäiseltä sudelta” antiikin kuvanveistotaiteen tunnettujen esitysten joukossa, mikä selittyisi parhaiten nyt uudemman kerran esitetyllä tulkinnalla veistoksen keskiaikaisuudesta. Tiettävästi edelleen ainoana  säilyneenä suurempana pronssisena etruskitaiteen eläinveistoksena pysyy siis kuuluisa, Arezzosta 15.11.1553 löytynyt ja nykyisin Firenzen arkeologisessa museossa säilytettävä khimaira-veistos, joka veistoksessa olevan etruskinkielisen dedikaation mukaan oli tehty kreikkalaisten Zeusta ja roomalaisten Juppiteria vastaavalle Tin-ylijumalalle. Arezzon khimaira ajoitetaan tyylillisin kriteerein n. 380 – 360 eKr., mutta antiikkiseksi oletettu Lupa Capitolina sen sijaan näyttäisi olevan eräänlainen tutkimuksellinen khimaira.

Onko nk. roomalaistervehdys kuviteltu roomalaiskäytäntö?

Toisena monessa suhteessa kuvaavana ja symbolisesti tragikoomisenakin esimerkkinä siitä, kuinka puutteellista niin nykyinen antiikin historian kuin sen jälkivaikutuksenkin tuntemuksemme edelleen monilta osiltaan on, on mainittava, että vasta vuonna 2009 ilmestyi ensimmäinen kattavampi tutkimus nk. roomalaistervehdyksestä. Kyseessä on Martin M. Winklerin tutkimus The Roman Salute: Cinema, History, Ideology (2009). Euroopan historiassa tervehdyksen tekivät tunnetuksi Italian fasistit nimellä saluto romano, joilta saksalaiset kansallissosialistit omaksuivat sen puolestaan Hitleriä kunnioittavaksi tervehdykseksi nimillä Hitlergruss tai Deutscher Gruss joidenkin pyrkiessä tulkitsemaan käden ojentamisen suorana yläviistoon vanhaksi germaaniperinteeksi.

Samantapainen tervehdys, käden ylemmäksi nostavana muunnelma, oli käytössä myös olympialaisten tunnuksena Antwerpenin kisoissa 1924 ja Berliinissä 1936,  mikä johti ymmärrettävään sekaannukseen Hitler-tervehdyksen kanssa. Äärioikeistolaisten puolueiden ja liikkeiden tunnukseksi tervehdys omaksuttiin myös Ranskassa jo 1925, Francon Espanjassa 1937 ja Balkanin maissa ja jopa Brasiliassa nk. integralistien piirissä 1930-luvulla. Vuoden 1945 jälkeen tervehdystä ovat käyttäneet Sri Lankan tamilien ja palestiinalaisten (puoli)sotilaalliset ryhmät sekä satunnaisesti yksittäisten italialaisten jalkapallojoukkueiden kannattajat ja pelaajatkin, vaikka se onkin ollut Italiassa lailla kielletty.

Vähemmän tunnettua on roomalaistervehdyksen kaltaisen Yhdysvaltain lipulle esitetyn uskollisuuden lupauksen (Pledge of Allegiance) käyttö Yhdysvaltain kouluissa ja lipunnostoseremonioissa 1892 – 1942, jonka historialliset kytkökset ja mahdollinen vaikutus Euroopassa vaikuttaa vielä lisää selvittämistä kaipaavalta aihepiiriltä. Daniel Sharp Ford toimitti ja myi Yhdysvaltain nuorison uskonnolliseksi kasvatuslehdeksi perustettua lehteä The Youth’s Companion (1827 – 1929), jonka myynnin edistämiseksi lehden omistajan veljenpoika James Bailey Upham ryhtyi vuonna 1888 myymään Yhdysvaltain lippuja.

Lehden ja lippujen myymiseksi, mutta myös kansallisideologisista syistä Upham ryhtyi vuonna 1891 ajamaan Kolumbuksen Amerikan löytämisen 400-vuotisjuhlia (1892) hyödyntäen Columbus Dayn viettämistä kouluissa. Tällöin Uphamin tueksi lehden toimitukseen palkattiin pappi, myöhempi lehti- ja mainosmies Francis Bellamy ( 1855 – 1931), kristillis-sosialistisesti orientoituneen laki- ja lehtimiehen Edward Bellamyn (1850 – 89) serkku, jota monien muiden lailla innoitti Edward Bellamyn laajan levikin saanut sosialistissävytteinen utopiaromaani Looking Backwards: 2000 – 1887 (1888). Teos oli Yhdysvaltain kolmanneksi myydyin kirja 1800-luvulla Uncle Tom’s Cabin ja Ben-Hur – A Tale of the Christ jälkeen ja yksi harvoja poliittisen massaliikkeen innoittaneita teoksia. Se levisi laajalle myös käännöksinä, ja ilmestyi J. Karin suomentamana nimellä Vuonna 2000: katsaus vuoteen 1887 jo 1902 ja uudestaan Tero Valkosen suomennoksena 1999 nimellä Vuonna 2000.

Serkkunsa teoksen synnyttämän nimellä Nationalism tunnetun kansanliikkeen hengessä Francis Bellamy kirjoitti 8.9.1892 lehdessä julkaistun uskollisuuden lupauksen Yhdysvaltain lipulle. Tätä lipunnostoseremoniaa lehti propagoi menestyksellä, kun se 1890-luvulla muuttui enemmän myös aikuisille tarkoitetuksi perhelehdeksi, johon kirjoittivat aikakauden suositut kirjailijat kuten Harriet Beecher Stowe, Mark Twain ja Jack London. Lupauksen esittämisen rituaaleihin Upham keksi liittää tavan esittää lupaus käsi ojennettuna. Tätä myös nimellä Bellamy salute tunnettua tapaa käytettiin Yhdysvalloissa lippua kunnioitettaessa aina vuoteen 1942, jolloin se presidentti Franklin D. Rooseveltin aloitteesta korvattiin käden viemisellä sydämen kohdalle, koska tervehdys oli liian samankaltainen Saksassa omaksutun Hitler-tervehdyksen kanssa. Winklerin teoksen mukaan tällä isänmaallisen uskonnollisuuden ilmauksella ei ollut muuta varsinaista ideologista tai historiallista kytköstä, vaikka toisaalta tervehdys tunnettiin Yhdysvalloissa roomalaistervehdyksenä ainakin suositussa Broadway-näytelmässä Ben-Hur 1899.

(Tammisto, Kuva 2 Marcus Aurelius) Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas Rooman Capitoliumin museoiden uudessa pronssiveistosten salissa vuonna 2008 (Kuva: Antero Tammisto)

Winklerin tutkimuksen mukaan ei ole tiedossa roomalaisaikaista sen paremmin kirjallista kuin visuaalistakaan evidenssiä siitä, että roomalaiset olisivat käyttäneet tätä tervehdystä fasistien kuvittelemalla tavalla. Tutkimustulosten leviämisestä internetiin mainittakoon, että Winklerin teoksen sisältö oli tuoreeltaan jo 2009 esitelty englanninkielisen Wikipedian verkkosivulla (s.v. ”Roman Salute”), mutta ei vielä 2010 italiankielisen Wikipedian sivulla (s.v. ”saluto romano”) eikä siihen nojautuvassa saksankielisessä versiossa (s.v. ”Hitlergruss”). Suomenkielisellä hakusanalla ”roomalaistervehdys” verkosta löytyy pelkästään suomalaisten uusnatsien keskustelukerhojen keskinäistä ennakkoluulojen vahvistamista, joskin yhdessä kommentissa todettiin,  tässäkin tosin näiden ”diskurssien” tyypilliseen äärimmäisyyteen ajautuen roomalaistervehdyksen olevan ”pelkkää fantasiaa ja myytti, jolla ei ole minkäänlaista historiallista perustaa.”.

Italiankielisessä Wikipediassa mainitaan erheellisesti antiikin ajan esimerkkinä roomalaistervehdyksestä Marcus Aureliuksen kuuluisa Capitoliumin ratsastajapatsas (Tammisto, Kuva 2 Marcus Aurelius). Tässä ja eräissä reliefeissä keisari on esitetty oikea käsi eteen suoristettuna, mutta vaakatasossa eikä viistosti ylös, ja ele on tulkittu keisarin sotavankeja kohtaan osoitetuksi armollisuuden osoitukseksi. Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan ohella Rooman tunnetuimman keisariveistoksen eli nykyisin Vatikaanin museoissa olevan nk. Prima Portan Augustuksen marmoriveistoksen kohotettu oikea käsi ei liioin ole esitetty roomalaiseksi oletetussa tervehdyksessä (Tammisto, Kuva 3 Prima Portan Augustus). Varhaisin tunnettu esimerkki tervehdyksen esittämisestä antiikin roomalaisten käyttämänä on Winklerin tutkimuksen mukaan uusklassisistisen historiamaalari Jacques-Louis Davidin tunnettu maalaus ”Horatiusten vala” (1784).

(Tammisto, Kuva 3 Prima Portan Augustus) Nk. Prima Portan Augustuksen patsaan pahvinen muunnelma Napolin lentoaseman matkamuistomyymälän mainoksena toukokuussa 2009 osoittaa antiikin taiteen tunnetuimpien ja ”ikonisen aseman” saavuttaneiden esitysten monikäyttöisyyttä (kuvassa oikealla artikkelin kirjoittaja osoittamassa pahvi-Augustusta). (Kuva: Gianluca De Martino).

Winklerin mukaan tervehdys omaksuttiin uusklassisistisen historiamaalauksen vaikutuksesta teatteriin ja myöhemmin 1900-luvun alun varhaisiin antiikkiaiheisiin elokuviin, kuten Ben-Hur –filmatisointeihin Amerikassa 1907 ja 1925, mutta myös Italiassa (Nerone 1908), jossa sitä teki tunnetuksi roomalaistervehdyksenä kirjailija Gabriele D’Annunzion osin käsikirjoittamassa ja Giovanni Pastronen ohjaama elokuva Cabiria (1914). Cabiria herätti huomiota selkeästi poliittisena elokuvana, koska se tehtiin pian Italian vallattua Turkin ottomaanien Afrikan-valtaukset ja elokuvassa pyrittiin esittämään II puunilaissodan aikaiset roomalaiset jaloina valtaajina vastakohtana barbaarisille karthagolaisille. Fiumen kaupungin valtausta 1919 – 20  johtaessaan D’Annunzio kokeili menestyksellä roomalaistervehdystä ja muita kehittämiään kansankiihotusrituaaleja myös käytännössä.

Mussolinin fasistit omaksuivat nämä käytänteet, minkä seurauksena tervehdys määrättiin ensin vuonna 1923 koululaisten lippuvalaksi ja vuonna 1925 valtion virkamiesten tervehdykseksi. Vuodesta 1932 lähtien ”roomalaistervehdys” korvasi kättelyn, jonka esittäminen filmeissä ja valokuvissa kiellettiin 21.11.1938. Fasistipuolueen sihteeri Achille Staracen argumentteina oli, että kättely oli porvarillinen tapa ja roomalaistervehdys sitä hygieenisempi, esteettisempi ja nopeampi. Väkijoukkojen käyttämänä massatervehdyksenä se on pelottavan tehokkaan tuntuinen, mistä tämän kirjoittajalla on puistattavaa kokemusta vielä 1970-80-lukujen taitteen ajoilta Rooman Stadio Olimpicon jalkapallo(huligaani)katsomossa koettuna.

Anti-roomalainen symboli Arminius ja Teutoburgin metsän taistelun 2000-vuotismuistovuosi 2009

Vuoden 2009 aikana kuluneista erilaisista tasavuosista on aiheellisesti voitu muistaa II maailmansodan alkamisesta kuluneiden 70 vuoden ja Berliinin muurin murtumisesta kuluneiden 20 vuoden aikaa onneksi pääosin rauhanomaisissa merkeissä. Toivottavasti sotien välttämisestä ja jännityksen lientymisestä Euroopassa osataan ottaa oppia, jotta tämä kehitys jatkuisi niin täällä kuin muuallakin.

Vuonna 2009 tuli kuluneeksi 2000 vuotta paitsi Roomassa suuressa ”Divus Vespasianus” -näyttelyssä muistetun Vespasianuksen syntymästä (17.11.9 jKr.) myös samana syksynä käydystä Teutoburgin metsän kuuluisasta taistelusta, jossa germaanit tuhosivat kolme Augustuksen legioonaa kheruskisukuisen päällikkönsä Arminiuksen johdolla, joka roomalaiseksi upseeriksi kasvatettuna tunsi roomalaisten sodankäyntitavat. Historiallisen ymmärryksen kehittymisen merkkinä tämän kirjoittaja haluaa nähdä sen, että Saksassa näyttää taistelun muistovuotta vietetyn hillityn asiallisesti taistelun ja sen jälkivaikutuksen historiallisia ulottuvuuksia esitelleissä näyttelyissä aiheesta muistuttaneen postimerkin lisäksi. Arminiusta ja Teutoburgin metsän taistelua käsittelevää tutkimusta esiteltiin onnistuneesti näyttäviä ennallistuksia niin digitaalisesti kuin näyteltyinä esittäneessä kaksiosaisessa TV-elokuvassa, joka kansainvälisen levityksen osana nähtiin Suomenkin televisiossa syksyllä 2010.

Tämä näyttää edistykseltä suhteessa siihen, että Tacituksen teosten Germania ja Annales löytymisestä 1455 ja 1507 lähtien näitä ja Arminiusta eli saksannettuna Hermania on käytetty aina II maailmansotaan saakka saksalaisen kansallishengen ja kansallisen yhtenäisyyden luomiseen –  kuulu antiikintutkimuksen ”viimeinen yleisnero” ja ainut nobelisti Theodor Mommsen mukaanluettuna. Detmoldiin pystytettiin jättiläisveistos Hermansdenkmal vuonna 1875, ja vuonna 1897 Amerikan saksalaisten järjestö Order of the Sons of Herman pystytti sitä mukailevan veistoksen Herman Heights Monument, joka pyrittiin esittämään paitsi saksalaisen kansallisylpeytenä, myös saksalaisten ja amerikkalaisten välisen ystävyyden symbolina. Näin siitä huolimatta, että Rooman valta, jota Arminius roomalaisesta kasvatuksestaan huolimatta ryhtyi vastustamaan, ja erityisesti Rooman vallan perintö on Yhdysvalloissa ollut enemmän tai vähemmän tietoisena esikuvana ja samaistumisen kohteena aina siitä lähtien kun Yhdysvaltain perustuslain laatijat sitä säätäessään tukeutuivat historioitsija Polybioksen esitykseen tasavallan ajan Rooman poliittisen menestyksen perusteista ja Washingtonin hallintorakennusten muotokieleksi omaksuttiin uusklassismi. Vielä tämän kirjoittajakin on nuoruudessaan 1960-luvulla oppinut kansallisromanttisen ajan Saksassa 1895 syntyneeltä isoisältään tämän laulelmaohjelmistoon kuuluneen Joseph Victor von Scheffelin 1847 Teutoburgin metsän taistelusta sepittämän monisäkeisen viisun Als die Römer frech geworden. Myöhempi perehtyminen sen aatehistoriallisiin ulottuvuuksiin on tehnyt siitä entistä opettavaisempaa laulettavaa. Viisun huumorista voi nauttia, vaikka samalla onkin muistettava sen edustaman nationalismin ilmentymät Saksan ja Ranskan sodasta 1870 – 71 aina 1900-luvun maailmansotiin.

Voidaanko antiikin ja sen jälkivaikutuksen historiasta oppia muutakin kuin että siitä on tähän saakka opittu liian vähän ja väärin?

Erityisesti II maailmansota on muistettava paitsi koko Euroopan tähänastisen sotahistorian traagisen järjettömästi huipentaneena uusimman ajan murroksena, samalla myös antiikin jälkivaikutuksen suurena murroksena, johon antiikista periytyvän itsevaltaisen sotilasjohtajan ihailun soisi päättyvän. Unohtamatta antiikin perinnön rakentavampia, dramaattista sotahistoriaa vähemmän huomiota kiinnittäviä tekijöitä, antiikin ja sen jälkivaikutuksen historiaa on tutkittava ja muistettava mahdollisimman monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti erityisesti siitä syystä, että voidaan ottaa varoittavaa oppia siitä, miten moninaisin tavoin yksinvaltius- ja maailmanvaltafantasiat ovat olleet antiikin jälkivaikutuksen yksi kaikkein vaikuttavimmista aatehistoriallisista tekijöistä.

Antiikin kulttuurista opitun ja jäljitellyn sotilaallisen nk. suuruuden ja itsevaltiuden ihailu on eri muodoissaan ja eri tavoin merkittävästi värittänyt koko Euroopan ja sitä kautta maailmanhistoriaakin noin parin vuosituhannen ajan. Tämä sotilaallis-poliittisen suuruuden ja historiallisen merkittävyyden tavoittelu huipentui 1900-luvun sotahistoriassa Mussolinin, Hitlerin ja Stalinin ”kelmien kerhon” maailmanvalloitusfantasioiden järjettömyyksiin, jonka klassismiin nivoutuvaa aate- ja kulttuurihistoriallista taustaa on ansiokkaasti esitelty suomeksikin Marja Härmänmaan ja Timo Vihavaisen toimittaman artikkelikokoelmassa Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa (2000). Jos kahdesta maailmansodasta opittaisiin pidättäytymään kolmannen kerran toden kokeilusta, voitaisiin todeta ettei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

II maailmansodan murrosten myönteisenä opetuksena voidaan toivottavasti enenevässä määrin oppia pitämään myös sitä, että menneisyyden ja sen jäänteiden valikoivan propagandistisen käyttämisen ja säilyttämisen sijasta niin antiikin aikaa kuin myöhempääkin menneisyyttä pyrittäisiin tutkimaan ja ymmärtämään kokonaisvaltaisemmin, jossa materiaalisten jäänteiden säilyttämisen pitäisi olla tärkeällä sijalla. Näin siitä huolimatta ja samalla myös siitä syystä, että menneisyyden tutkimuksen opetuksiin kuuluu sekin havainto, että lähes kaikki vallanpitäjät ovat edeltäjiensä monumenttien säilyttämisen sijasta purkaneet tai käyttäneet niitä tullakseen muistetuiksi omilla monumenteillaan. Rooman kaupungin rakennushistoria on edustavimpia ja siksi kiinnostavimpia esimerkkejä siitä, kuinka sen historian eri vaiheiden jäänteet punoutuvat toistensa lomaan eri vallanpitäjien ”hävitysten kauhistusten” jäljiltä monimuotoiseksi ja –tasoiseksi kokonaisuudeksi, jossa tulee riittämään loppumattomasti tutkittavaa. Rooman historiallista keskustaa on vasta II maailmansodan ajoista lähtien pyritty suojelemaan eräänlaisena ulkomuseona, jossa näkyviä muutoksia kaupunkikuvaan on tehty hyvin rajoitetusti toisin kuin pääosin sodan jälkeen rakennetuilla esikaupunkialueilla.

Vielä Mussolini oli ihailemansa Rooman keisarivallan perillinen siinäkin suhteessa, että hän raivautti esiin antiikin monumentteja välittämättä myöhempien aikojen rakennusperinnöstä ja usein myös antiikin jäänteiden arkeologisista tutkimuksesta. Tunnetuimmat esimerkit Mussolinin ratkaisuista ovat  keisariforumien yli niiden tutkimisesta piittaamatta pikavauhtia 1931 – 32  Mussolinin ”omaksi triumfikaduksi” raivattu Via dell’Impero eli nykyinen Via dei Fori Imperiali, jonka arkeologista tuhoa on yritetty selvittää viime vuosikymmenen kaivauksin, sekä Vatikaanin kanssa 1929 tehdyn sopimuksen ikuistamiseksi 1936-37 raivattu Via della Conciliazione ja vuosina 1934 – 38  raivattu ja rakennettu tori Piazza Augusto Imperatore. Viimeksimainitun tieltä purettiin vuosina 1934 – 37 Augustuksen mausoleumin ympäriltä ensimmäinen paavien Roomaan paluun jälkeen 1400-luvulla rakennettu asuinalue.

(Tammisto, Kuva 4 Res Gestae Divi Augusti) Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augusti) 21.4.2006 vihityn uuden paviljongin fasadissa on säilytetty aiemmasta vuoden 1938 paviljongista ainoastaan sen fasadiin tehty rekonstruktio Augustuksen kunniapiirtokirjoituksen Res Gestae Divi Augusti latinankielisestä versiosta. Sen yläpuolelle tehdyssä näyttelytilassa näkyy syksyllä 2007 esillä olleen Versacen muotia esitelleen näyttelyn luomuksia. (Kuva: Antero Tammisto)

Keisari Augustuksen syntymän 2000-vuotismuistojuhlavuoden 1937 – 38  ikuistamiseksi arkkitehti Vittorio Morpurgon suunnitelmien mukaan 1938 – 40  rakennettiin eräänlainen ”Mussolinin keisariforum”, jonka laidalle koottiin vuonna 1938 uuden paviljongin suojiin Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augustae) jäänteet. Paviljongin fasadiin kiinnitettiin latinankielisenä piirtokirjoituksena rekonstruktio Augustuksen mausoleumin edustalla aikoinaan olleesta Augustuksen pääosin itse itselleen kirjoittamasta kunniapiirtokirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Res Gestae Divi Augusti (Tammisto, Kuva 4 Res Gestae Divi Augusti).

(Tammisto, Kuva 5 Ara Pacis Augusti) Amerikkalaisarkkitehti Richard Meierin suunnittelema Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augusti) 21.4.2006 vihitty uusi paviljonki kuvattuna lokakuussa 2007. Etualan punaisesta pleksistä tehty kuutio liittyi paviljonkiin Rauhan alttarin viereen rakennetussa näyttelytilassa syksyllä 2007 esillä olleeseen Versacen muotia esittelevään näyttelyyn. (Kuva: Antero Tammisto)

Tämä paviljonki, jonka ei alkujaankaan ole katsottu soveltuneen antiikin monumentin rekonstruktion musealisointiin, purettiin liian huonokuntoiseksi arvioituna 2003. Ajallemme kuvaavasti amerikkalaisen arkkitehti Richard Meierin suunnittelema uusi ja tietenkin myös kiistelty paviljonki vihittiin 21.4.2006, jolloin Rooman myyttisestä perustamisesta 21.4.753 eKr. tuli kuluneeksi 2758 vuotta (Tammisto, Kuva 5 Ara Pacis Augustae). Morpurgon paviljongin purkamiseen oli varmaan hyvät museaaliset perusteet Ara Paciksen kannalta, mutta muutoin se olisi kannattanut pyrkiä säilyttämään osana Piazza Augusto Imperatorea muistuttamassa Mussolinin ajasta varoittavana esimerkkinä (Tammisto, Kuva 6 Piazza Augusto Imperatore). Nykyisin edellä mainittu piirtokirjoituksen rekonstruktio on ainoa näkyvämpi jäänne Mussolinin ajan paviljongista, jota uudessakin paviljongissa olisi ollut hyvä pyrkiä esittelemään vierailijoille. Uusi paviljonki on ensimmäinen näkyvämpi uudisrakennus Rooman historiallisessa keskustassa II maailmansodan jälkeen, josta lähtien sitä on muutoin pääosin onnistuttu suojelemaan. Toivottavasti paviljongin uusiminen ei ole oire paluusta Rooman antiikin ajasta II maailmansotaan jatkuneeseen perinteeseen hävittää aiempaa uuden tieltä.

(Tammisto, Kuva 6 Piazza Augusto Imperatore) Piazza Augusto Imperatoren kulma 12.10.2007, jolloin aamupäivän ajan ehti olla esillä kuvassa oikealla olevassa julisteessa entisen oikeistopuolueen Alleanza Nazionalen johtaja Gianfranco Fini esitettynä oikea käsi fasistien ”roomalaistervehdystä” erehdyttävästi muistuttavassa asennossa. Juliste ja siinä hyödynnetty tervehdys on monimielinen viesti, jolla Finin vastustajat pyrkivät tätä pilkkaamaan näillä yön turvin luvatta ympäri Roomaa levittämillään julisteilla. (Kuva: Antero Tammisto)

Olisikin toivottava, että antiikin ajalta periytyvä niin kutsuttujen suurmiesten monumentaalirakentamisen perintöön kuuluva varhemman perinnön hävittäminen korvautuisi pysyvämmin pyrkimyksellä säilyttää menneisyyden materiaalista kulttuuria valikoinnin sijasta kokonaisvaltaisemmin, jollaisena se kulttuurisen itseymmärryksen kannalta on korvaamaton. Italian nykyisen poliittisen ja kulttuurisen elämän eräät ilmiöt antavat aihetta jatkuvaan huoleen materiaalisen kulttuuriperinnön kohtalosta, sen lisäksi, että historian opetuksiin kuuluu paitsi Hegelin huomio siitä, etteivät kansat ja hallitukset ole oppineet siitä mitään, myös se, että historian ilmiöitä on valikoidusti käytetty lähes minkä tahansa myöhemmän asian tai näkemyksen perusteluksi tai oikeuttamiseksi.

Jos eivät kansat tai hallitukset historiasta mitään oppisikaan, niin sitä suurempi vastuu on kaikilla yksilöinä pyrkiä oppimaan tarkastelemaan menneisyyden käyttöä kriittisesti ja mahdollisuuksien mukaan myös lähdekriittisesti. Italian pääministeri Silvio Berlusconi, joka on antanut vastustajilleen aiheen sattuvaan lisänimeen Burlescone, on osin epäilyttävistä lähteistä hankkimiensa pääomien avulla toistaiseksi tyytynyt mediaimperiumin rakentamiseen, mutta hänen vallan keskityksensä ja lainsäädännön muuttamisen valtarakennelmansa tueksi pitäisi olla yhtä epäilyttävää kuin hänen halunsa vertautua myönteisinä hahmoina esittämiinsä Napoleoniin ja Mussoliniin. Kun vuodesta 2002 lähtien toimineella ja tämän kirjoittajan vuodesta 2008 johtaman Helsingin yliopiston Pompeji –projektin tutkijoilla on ilo ja kunnia olla mukana viime vuosikymmenen Pompeji-tutkimuksen edistämisessä, niin Euroopan yhteisessä kulttuuriperinnössä erityisaseman ansaitsevan Pompejin osalta meitä suomalaisiakin osana kansainvälistä tutkijayhteisöä kiinnostaa se, miksi vasta Berlusconin  Pompejin kaivausten johdon rinnalle erityiseksi komissaariksi 2009 nimittämälle Aquilan maanjäristyksen tuhoja korjanneelle luottomiehelle Marcello Fiorille on annettu valtuudet ja edellytykset konkreettisempiin toimiin. Samoin kiinnostaa se, miksei komissaarin valtuuksin ole ryhdytty sellaisiin konkreettisiin toimiin, joilla olisi voitu estää Pompejin kaivauksilla vuoden 2010 tapahtuneita antiikin ajan rakenteiden sortumisia ja miksi näiden johdosta ovat joutuneet rikostutkintaan ne Pompejin kaivausviraston johtoon kuuluvat tutkijat, joille ei annettu riittävästi voimavaroja rakenteiden konservointiin.

Sinänsä oli hyvä, että edes näin saatiin Pompejin kaivausten viimeisin, vuodesta 1988 lähtien esiin kaivettu nk. Siveiden rakastavaisten talo (Casa dei Casti amanti) avattua yleisölle alkuvuodesta 2010. Valitettavasti talon yhden muurin sortuminen ei johtanut toimenpiteisiin, joilla olisi voitu estää saman nk. Runsauden kadun (Via dell’Abbondanza) varrella olleen nk. Gladiaattorien taloksi kutsutun arvoituksellisen rakennuksen (Schola Armaturarum) sortuminen 6.11.2010 ja tätä seuranneet sortumat.  Ei auta kuin toivoa, että nämä onnettomuudet johtaisivat siihen suuntaan, että kipeästi kaivattuja toimia kaivausten kunnossa pitämiseksi tehostettaisiin. Samoin täytyy toivoa, ettei Pompejin kaivauksia esimerkiksi ryhdyttäisi vuokraamaan vain viihdeteollisuuden käyttöön, kuten myöskin on ehdotettu. Nähtäväksi jää aikooko Berlusconi hyödyntää Pompejin kaivauksia omiin esiintymisiinsä, joka ainakin Siveiden rakastavaisten taloksi kastetussa talossa herättäisikin vähintään ristiriitaisia tunteita ajatellen hänen medioissa esiteltyjä naisseikkailujaan, joilla hän Mussolinin lailla ylläpitää vaikutelmaa menestyksen tunnuksiin mielletystä viriliteetistään ja kiinnittää julkisen huomion pois kiusallisemmista ja merkittävämmistä kysymyksistä korruptiosta ja järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Pompejin kaivaukset ovat aiemminkin innostaneet hallitsijoita eläytymään ja samaistumaan antiikin suurmiehiin, kuten Kustaa III:tta Grand tour –matkallaan 1784, joka vaikutti keskeisesti uusklassismin leviämiseen Suomeenkin. Kustaa kehui matkaltaan serkulleen Venäjän keisarinna Katariina Suurelle lähettämissään kirjeissä Pompejin raunioiden innostaneen häntä ajattelemaan antiikin suuria roomalaisia. Kustaa III:n matkan yhtenä tarkoituksena oli sotavalmistelujen salailu. Katariina ei antanut Kustaan hämätä itseään ja saattoi vastata käyneensä Pompejissa jo aiemmin.

Katariina Suuri päihitti serkkunsa Kustaa III:n niin sodassa kuin rakkaudessa, jossa Katariina  eläytyi antiikin maailmaan muun muassa teettämällä antiikin taiteen eroottisaiheista esineistöä jäljittelevällä sisustuksella koristellun nk. eroottisen huoneen. Valitettavasti tämä kulttuurihistoriallisesti arvokas sisustus katosi Tsarskoje Selon palatsista II maailmansodan melskeissä luultavasti saksalaisten mukana heidän vetäytyessään 1944. Vaikka Katariinan erotiikankin alueella poikkeuksellisen värikäs elämä useine rakastajineen ovatkin osin tunnettuja, niin Katariinan tiettävästi estototon eroottinen huone on ollut tabu Venäjällä niin Neuvostoliiton aikana kuin sen jälkeenkin toisin kuin sitä kuuluisampi ja myöskin kadonnut Meripihkahuone, josta on rakennettu toisinto. Peter Woditsch ja Sophie Shoukens ovat 2003 tehneet kiintoisan Suomenkin televisiossa esitetyn dokumenttielokuvan sen esineistön kohtaloista ja jäljitysyrityksistä, mutta Katariinan eroottista kamari on poikkeuksellisuudessaankin antiikin jälkivaikutuksen laajan historian erikoisuus, jota pitäisi tutkia enemmän.

Menneisyyden symboleja pitäisi kaikkialla oppia tarkastelemaan modernin historiantutkimuksen perinteisen von Ranken puhkisiteeratun, mutta silti aina ajankohtaisen tavoitteen wie es eigentlich gewesen hengessä. Tämän suuren tarinan pitäisi jo sellaisenaan opettaa, että sotilaallisten nk. ansioiden perusteella ”suurina” pidettyjen naisten ja miesten aika pitäisi osata jättää historiallisen kehityksen vaiheena historian metafyysiseen roskatynnyriin, josta toivottavasti voidaan päästä tähänastista vähemmän veriseen kehitykseen. Tämäkin pitää osata tuoda esiin, kun vuonna 2014 muistetaan keisari Augustuksen kuolemasta kuluvaksi tulevaa 2000 vuotta. Nämä opetukset mielessä pitäen on antiikin kulttuurin perinnössä paljon säilyttämisen ja soveltamisenkin arvoista. Edellä käsitellyt esimerkit Capitoliumin ”Rooman suden” ajoittamisen ongelmallisuudesta ja ns. roomalaistervehdyksen osoittamisesta antiikin jälkivaikutuksen uuden ajan ilmiöksi osoittavat, kuinka monella tavoin kiintoisia kysymyksiä niin antiikin historian ja sen loppumattoman jälkivaikutuksen tutkimuksen syventäminen voi tuoda esiin hyvin tunnetuiksi luultujenkin ilmiöiden osalta. Sama koskee myös antiikin parhaiten tunnettuna kaupunkina pidettyä Pompejia, jonka säilymistä uhkaavat pelättyäkin uhkaavammiksi ja ajankohtaisemmiksi kasvaneet ongelmat.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti, joka toimii Helsingin ylipiston Pompeji –projektin (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) johtajana.

Kirjallisuus:

Carruba, Anna Maria, La Lupa capitolina. Un bronzo medioevale. De Luca Editore, Roma 2006.

de Haan, Nathalie & Eickhoff, Martijn & Schwegman, Marjan (eds.), Archaeology and National Identity in Italy and Europe 1800-1950. Fragmenta. Journal of the Royal Netherlands Institute in Rome 2 (2008).

Härmänmaa, Marja & Vihavainen, Timo (toim.), Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 2000, jonka artikkeleista tässä on käytetty erityisesti seuraavia: M. Härmänmaa, ”Kivinen tie Roomaan. Klassismin myötä- ja vastoinkäymiset Mussolinin Italiassa”, 140-176; E. Kuparinen, ”Tavoitteena loistava menneisyys – klassismi Hitlerin Saksassa”, 177-215; T. Vihavainen, ”Stalinin klassismi”, 216-252; P. Castrén, ”Benito Mussolini ja Rooman rakennusohjelma 1922-43”, 372-408. Ansiokas on myös problematiikan laajuutta hyvin syntetisoiva T. Vihavainen, ”Jälkisanat. 2000-luvun perspektiivi. Antiikin perintö ja eurooppalainen 1900-luvun kulttuuri.”, 409-424.

Parisi Presicce, Claudio, La Lupa Capitolina. Electa, Milano 2000.

Winkler, Martin M., The Roman Salute: Cinema, History, Ideology. The Ohio State University Press, Columbus 2009.

Antero Tammisto

Rooman historian symbolien tutkimisen sietämätön vaikeus

Ovatko Capitoliumin ”Rooman susi” ja nk. roomalaistervehdys antiikin jälkivaikutuksen oppihistoriallisia khimairoja?

Klassillinen arkeologia on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana aktivoitunut ilahduttavan laajalla rintamalla ja kiinnostavalla tavalla myös syntysijoillaan Euroopan kulttuurisissa pääkaupungeissa Ateenassa ja Roomassa sekä toisaalta Pompejissa ja Herculaneumissa, jotka ovat parhaiten antiikin aikaisessa muodossaan tuntemiamme kaupunkeja ja siten kaikkien antiikintutkijoiden kotikaupunkeja, tässä mielessä tutkimuksellisia pääkaupunkeja. Parthenonin ns. Elginin marmorien palauttamisesta käytävää väittelyä, joka luultavasti vielä hyvin pitkään pysyy ratkaisemattomana, on Suomessakin seurattu ja esitelty, ja se osoittaa jälleen kerran tärkeäksi koetuille jäänteille annettujen merkitysten moninaisuutta ja ajankohtaisuutta. Tulevia historiankirjoituksen historian tutkijoita ja tulee tarjoamaan kiintoisan aihepiirin arkeologi Andrea Carandinin kiistanalaistakin huomiota herättäneet nk. Romuluksen muurien kaivaukset Roomassa, samoin kuin Rooman kaupungin perustamisvaiheita viime vuosikymmenien aikana uudelleen tutkineen arkeologian ja historiantutkimuksen historia.

Antiikintutkimuksen ja klassillisen arkeologian historia ovat kiintoisin tavoin kytkeytyneet Euroopan historiaan, josta tutkijoiden olisi hyvä olla tietoisia. Aihepiiriä käsittelevästä tutkimuksesta ansaitsee tulla mainituksi ainakin vuonna 2007 pidetyn konferenssin julkaisu Nathalie de Haan & Martijn Eickhoff & Marjan Schwegman (eds.), Archaeology and National Identity in Italy and Europe 1800-1950. Fragmenta. Journal of the Royal Netherlands Institute in Rome 2 (2008). Seuraavassa käsittelen muutamia viime vuosien aikana ilmestyneiden tutkimusten ansiosta ajankohtaisia, mutta Suomessa turhan vähälle huomiolle jääneitä esimerkkejä, jotka kertovat menneisyyden jäänteiden symboliarvojen ylläpitämisen ulottuvuuksien moninaisuudesta.

Tuoreimpien tutkimusten mukaan kaikkien tuntemat ja tunnetuiksi kuvitellut symbolisesti tärkeät tunnukset, nk. Capitoliumin susi ja Italian fasistien sekä Saksan natsien ”täältä ikuisuuteen pahamaineistama” nk. roomalaistervehdys olisivatkin eräänlaisia kulttuuris-tutkimuksellisia khimairoja, kuten Ilias-eepoksen sekasikiöhirviön mukaan toisinaan kutsutaan tutkimuksessa vakiintuneiksi muodostuneita käsityksiä, joille ei tarkemmassa tutkimuksessa kuitenkaan löydy perusteita itse antiikin ajan lähteistä. Tapauksissa voi nähdä historianironisen tragikoomisia ja paradoksaalisen tuntuisiakin piirteitä. Seuraavassa analysoin muutamia piirteitä näistä kahdesta tapauksesta ja kommentoin muutamia muita erilaisten muistovuosien ansiosta ajankohtaisia tapauksia sekä Pompejin kaivausten jatkuvasti ajankohtaisia huolia, jotka kertovat antiikin historian tulkintojen ja niille muodostuvien merkityssisältöjen muutoksista osana kulloisiakin kulttuuri- ja tutkimuspoliittisia yhteyksiään.

Onko Lupa Capitolina keskiaikainen ”antiikintutkimuksen susi”?

Paavi Sixtus IV della Roveren tiedetään 1473 luoneen perustan paavillisille taidekokoelmille lahjoittamalla Capitoliumin Palazzo dei Conservatoriin neljä pronssiveistosta, nk. Okaanpoistajan, Konstantinus Suuren monumentaalipatsaan pään, Herakleen sekä naarassutta esittävän veistoksen. Susiveistoksen on oletettu olleen sama, joka mainitaan 900-luvulta lähtien paavien Lateraanipalatsin luona, mistä se siirrettiin Capitoliumille vuonna 1471. . Tämän jälkeen, ennen vuotta 1509, veistokseen lisättiin pronssiset kaksospojat, joiden tekijäksi arvellaan kuvanveistäjä Antonio Pollaiuoloa. Sittemmin nimellä Lupa Capitolina (Tammisto, Kuva 1 Lupa Capitolina) tunnettu veistos on yleisesti samaistettu antiikin kirjallisissa lähteissä mainittuun Capitoliumilla olleeseen veistokseen erityisesti Famiano Nardinin teoksessaan Roma antica (1704) esittämän arvion perusteella, että veistoksen takajalan murtuma olisi yhdistettävissä Cicerolta tunnettuun mainintaan veistosta vahingoittaneesta salamaniskusta v. 65 eKr. ”Taidehistorian isä” J.J. Winckelmann 1764 tunnisti oikein kaksospojat renessanssiaikaiseksi lisäykseksi arvellen naarassuden olevan etruskien työtä.

Vejin veistoslöytöjen ja 1900-luvun alun kansallishengen innostamina tutkijat pitivät sutta vejiläisen etruskikuvanveistäjä Vulcan työnä, jonka Plinius vanhemmalta tunnetun tradition mukaan olisi Rooman etruskidynastian perustajakuningas Tarquinius Priscuksen kutsumana tehnyt Capitoliumin Juppiter Optimus Maximuksen kulttikuvan. Friedrich Matz 1951 vakiinnutti vallitsevan ajoituksen 400-luvun eKr. alkuvuosikymmeniin. Näin huolimatta siitä, että August Emil Braun oli 1854 esittänyt murtuman johtuvan todennäköisemmin valuvirheestä, ja että veistosta olivat tyylillisin kriteerein pitäneet pikemminkin keskiaikaisena Louvren konservaattori Wilhelm Fröhner 1878, Wilhelm von Bode 1885 ja Emanuel Ltwy 1934. Näiden ajoitusten jääminen vähäisiksi viittauksiksi tai kokonaan unohduksiin on luultavasti johtunut halusta nähdä veistoksessa ”se oikea” antiikin originaali, vaikka tällaista yleensä lausumatta jätettyä taustatekijää on vaikea osoittaa. Luultavasti samasta syystä on kiinnitetty suhteellisen vähän huomiota siihen, että muusta antiikin taiteesta Rooman perustaneita kaksospoikia imettävä susi tunnetaan vasta 200-luvulta eKr. lähtien.

Osoituksena antiikkiseksi oletetun veistoksen symboliarvosta ja vähintäänkin sitä korostavana seikkana pidän sitä, että se konservoitiin ja tutkittiin vuodesta 1997 lähtien Capitoliumin museossa vuonna 2000 järjestettyä näyttelyä ”Lupa Capitolina” varten, jossa se oli esillä ilman renessanssiaikaisia kaksospoikia, tiettävästi ensi kertaa 1400-luvun lopun jälkeen. Restauroinnin yhteydessä veistos yritettiin ajoittaa kolmella eri menetelmällä, mutta niiden ristiriitaisten tulosten takia pääteltiin, ettei niitä vielä voi pitää luotettavina. Tulevan historiografian selvittäväksi jää, miksi Claudio Parisi Presiccen laajassa näyttelyluettelossa La Lupa Capitolina (2000) pitäydyttiin vanhaan tyylilliseen ajoitukseen mainitsematta itse veistoksen restauroinnista huolehtineen konservaattori Anna Maria Carruban esittämää arviota, että veistos oli sittenkin tehty vasta keskiajalla.

Carruban aiheesta julkaisemaan teokseen La Lupa capitolina. Un bronzo medioevale (2006) perustuen Rooman La Sapienza –yliopiston etruskologian professori Adriano La Regina hylkäsi vakiintuneen tyylillisin kriteereihin perustuneen ajoituksen antiikin aikaan lehtiartikkelissa 17.11.2006 (La Repubblica). Carruban ja La Reginan mukaan veistosta on pidettävä aikaisintaan karolingisena 700-luvulta tai sen jälkeen erityisesti sillä perusteella, että se on valettu yhtenäisenä valuna tekniikalla, jolle ei tunneta paralleeleja antiikin taiteesta, vaan vasta keskiajalta lähtien. Sama koskee veistoksen pintakäsittelytekniikkaa.

Vuonna 2007 susi poikineen oli jälleen siirrettynä perinteiseltä paikaltaan (Sala della Lupa vuodesta 1586) ollakseen esillä Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta ja muita Capitoliumin museon kuuluisimpia pronssiveistoksia varten avatussa suuressa salissa Juppiter Optimus Maximuksen temppelin podiumin jäänteiden vieressä. Tuolloin Salenton yliopiston laboratorio teki uudet ajoitukset radiohiili- ja termolumenesenssimenetelmin. Capitoliumin museon verkkosivuilla vuodelta 2007 tyydyttiin tarkemmin perustelematta toteamaan, ettei ajoitustutkimusten tuloksia ole julkaistu, koska tuloksia pidetään tulkinnanvaraisuudessaan kiistanalaisina.. Edelleen täsmentämättä museon verkkosivuilla viitattiin Rooman La Sapienza –yliopistossa aiheesta 27.2.2007 käytyyn väittelyyn ja siinä arvovaltaisten tutkijoiden esittämiin argumentteihin vanhan tyylillisen ajoituksen tueksi, joita ei kuitenkaan tiettävästi ole julkaistu lukuun ottamatta väittelyä selostaneita sanomalehtijuttuja. Adriano La Regina on lehtiartikkelissa 9.7.2008 (La Repubblica) ilmoittanut vuonna 2007 tehtyjen ajoitusten viittaavan 1200-luvulle ja syyttänyt Capitoliumin museoita tulosten tahallisesta salaamisesta. Salailun kiistäneen Capitoliumin museoiden johtaja Claudio Parise Presiccen mukaan syynä tiedon julkaisematta jättämiseen olisi se, että uutta ajoitusta ei pidetä vielä riittävän hyvin todistettuna, mutta vuoden 2010 aikana tuloksia ei tiettävästi ole julkaistu.

Capitoliumin suden symboliarvo tuskin tulisi vähenemään, vaikka se voitaisiinkin todeta todennäköisemmin keskiaikaiseksi. Antiikintutkijoille ja miksei muillekin siitä tulisi monumentti, joka muistuttaisi arvovapaan kriittisen tutkimuksen tarpeellisuudesta. Joka tapauksessa tuntuu hämmästyttävältä ja tutkimuseettisesti anteeksiantamattomalta, että vielä 3. vuosituhannen alussa tällaisesta tutkimuskysymyksestä, jolla on merkittävää symboliarvoakin, näyttää olevan omituisen vaikeata käydä asiallista tieteellistä keskustelua ja julkaista riittävästi tietoja, ja että tietoja näyttää olevan saatavissa vain sanomalehdistä ja erilaisilta verkkosivuilta, mikä toki on parempi kuin ei mitään.

Varsinkin, kun kokeilluilla ajoitusmenetelmillä saatuja tuloksia pidetään epäluotettavina, olisi sitäkin tärkeämpää esittää perustelut ja todennäköisenä pidetyt syyt. Kaikkia antiikintutkijoita ajoitus 1200-luvulle ei ole vakuuttanut, mutta toisaalta julkisuudessa ei ole esitetty vakuuttavia vasta-argumentteja uuden ajoituksen kumoamiseksikaan. Ajoitus 1200-luvulle olisi ristiriidassa niiden tietojen kanssa, joiden mukaan susiveistos olisi ollut esillä Lateraanipalatsin fasadissa 900-luvulta lähtien, joka viittaisi varhaisempaan karolingiaikaiseen ajoitukseen olettaen kyseessä olleen sama veistos. Vastaväitteenä esitetty, sinänsä oikea huomio siitä, että keskiajalla Rooman tunnuksena tunnettiin yleisemmin leijona, ei sulje pois keskiaikaista ”Rooman suden renessanssia”.

Tapaus Capitoliumin susi” on suomalaista sanontaa soveltaen toistaiseksi kyseenalainen ”antiikintutkimuksen susi”, kunnes tuloksia julkaistaan kunnolla arvioitavissa olevassa muodossa. Capitoliumin susi on ainakin tämän kirjoittajan mielestä näyttänyt aina omalaatuiselta ja oudolta ”yksinäiseltä sudelta” antiikin kuvanveistotaiteen tunnettujen esitysten joukossa, mikä selittyisi parhaiten nyt uudemman kerran esitetyllä tulkinnalla veistoksen keskiaikaisuudesta. Tiettävästi edelleen ainoana säilyneenä suurempana pronssisena etruskitaiteen eläinveistoksena pysyy siis kuuluisa, Arezzosta 15.11.1553 löytynyt ja nykyisin Firenzen arkeologisessa museossa säilytettävä khimaira-veistos, joka veistoksessa olevan etruskinkielisen dedikaation mukaan oli tehty kreikkalaisten Zeusta ja roomalaisten Juppiteria vastaavalle Tin-ylijumalalle. Arezzon khimaira ajoitetaan tyylillisin kriteerein n. 380 – 360 eKr., mutta antiikkiseksi oletettu Lupa Capitolina sen sijaan näyttäisi olevan eräänlainen tutkimuksellinen khimaira.

Onko nk. roomalaistervehdys kuviteltu roomalaiskäytäntö?

Toisena monessa suhteessa kuvaavana ja symbolisesti tragikoomisenakin esimerkkinä siitä, kuinka puutteellista niin nykyinen antiikin historian kuin sen jälkivaikutuksenkin tuntemuksemme edelleen monilta osiltaan on, on mainittava, että vasta vuonna 2009 ilmestyi ensimmäinen kattavampi tutkimus nk. roomalaistervehdyksestä. Kyseessä on Martin M. Winklerin tutkimus The Roman Salute: Cinema, History, Ideology (2009). Euroopan historiassa tervehdyksen tekivät tunnetuksi Italian fasistit nimellä saluto romano, joilta saksalaiset kansallissosialistit omaksuivat sen puolestaan Hitleriä kunnioittavaksi tervehdykseksi nimillä Hitlergruss tai Deutscher Gruss joidenkin pyrkiessä tulkitsemaan käden ojentamisen suorana yläviistoon vanhaksi germaaniperinteeksi.

Samantapainen tervehdys, käden ylemmäksi nostavana muunnelma, oli käytössä myös olympialaisten tunnuksena Antwerpenin kisoissa 1924 ja Berliinissä 1936, mikä johti ymmärrettävään sekaannukseen Hitler-tervehdyksen kanssa. Äärioikeistolaisten puolueiden ja liikkeiden tunnukseksi tervehdys omaksuttiin myös Ranskassa jo 1925, Francon Espanjassa 1937 ja Balkanin maissa ja jopa Brasiliassa nk. integralistien piirissä 1930-luvulla. Vuoden 1945 jälkeen tervehdystä ovat käyttäneet Sri Lankan tamilien ja palestiinalaisten (puoli)sotilaalliset ryhmät sekä satunnaisesti yksittäisten italialaisten jalkapallojoukkueiden kannattajat ja pelaajatkin, vaikka se onkin ollut Italiassa lailla kielletty.

Vähemmän tunnettua on roomalaistervehdyksen kaltaisen Yhdysvaltain lipulle esitetyn uskollisuuden lupauksen (Pledge of Allegiance) käyttö Yhdysvaltain kouluissa ja lipunnostoseremonioissa 1892 – 1942, jonka historialliset kytkökset ja mahdollinen vaikutus Euroopassa vaikuttaa vielä lisää selvittämistä kaipaavalta aihepiiriltä. Daniel Sharp Ford toimitti ja myi Yhdysvaltain nuorison uskonnolliseksi kasvatuslehdeksi perustettua lehteä The Youth’s Companion (1827 – 1929), jonka myynnin edistämiseksi lehden omistajan veljenpoika James Bailey Upham ryhtyi vuonna 1888 myymään Yhdysvaltain lippuja.

Lehden ja lippujen myymiseksi, mutta myös kansallisideologisista syistä Upham ryhtyi vuonna 1891 ajamaan Kolumbuksen Amerikan löytämisen 400-vuotisjuhlia (1892) hyödyntäen Columbus Dayn viettämistä kouluissa. Tällöin Uphamin tueksi lehden toimitukseen palkattiin pappi, myöhempi lehti- ja mainosmies Francis Bellamy ( 1855 – 1931), kristillis-sosialistisesti orientoituneen laki- ja lehtimiehen Edward Bellamyn (1850 – 89) serkku, jota monien muiden lailla innoitti Edward Bellamyn laajan levikin saanut sosialistissävytteinen utopiaromaani Looking Backwards: 2000 – 1887 (1888). Teos oli Yhdysvaltain kolmanneksi myydyin kirja 1800-luvulla Uncle Tom’s Cabin ja Ben-Hur – A Tale of the Christ jälkeen ja yksi harvoja poliittisen massaliikkeen innoittaneita teoksia. Se levisi laajalle myös käännöksinä, ja ilmestyi J. Karin suomentamana nimellä Vuonna 2000: katsaus vuoteen 1887 jo 1902 ja uudestaan Tero Valkosen suomennoksena 1999 nimellä Vuonna 2000.

Serkkunsa teoksen synnyttämän nimellä Nationalism tunnetun kansanliikkeen hengessä Francis Bellamy kirjoitti 8.9.1892 lehdessä julkaistun uskollisuuden lupauksen Yhdysvaltain lipulle. Tätä lipunnostoseremoniaa lehti propagoi menestyksellä, kun se 1890-luvulla muuttui enemmän myös aikuisille tarkoitetuksi perhelehdeksi, johon kirjoittivat aikakauden suositut kirjailijat kuten Harriet Beecher Stowe, Mark Twain ja Jack London. Lupauksen esittämisen rituaaleihin Upham keksi liittää tavan esittää lupaus käsi ojennettuna. Tätä myös nimellä Bellamy salute tunnettua tapaa käytettiin Yhdysvalloissa lippua kunnioitettaessa aina vuoteen 1942, jolloin se presidentti Franklin D. Rooseveltin aloitteesta korvattiin käden viemisellä sydämen kohdalle, koska tervehdys oli liian samankaltainen Saksassa omaksutun Hitler-tervehdyksen kanssa. Winklerin teoksen mukaan tällä isänmaallisen uskonnollisuuden ilmauksella ei ollut muuta varsinaista ideologista tai historiallista kytköstä, vaikka toisaalta tervehdys tunnettiin Yhdysvalloissa roomalaistervehdyksenä ainakin suositussa Broadway-näytelmässä Ben-Hur 1899.

Winklerin tutkimuksen mukaan ei ole tiedossa roomalaisaikaista sen paremmin kirjallista kuin visuaalistakaan evidenssiä siitä, että roomalaiset olisivat käyttäneet tätä tervehdystä fasistien kuvittelemalla tavalla. Tutkimustulosten leviämisestä internetiin mainittakoon, että Winklerin teoksen sisältö oli tuoreeltaan jo 2009 esitelty englanninkielisen Wikipedian verkkosivulla (s.v. ”Roman Salute”), mutta ei vielä 2010 italiankielisen Wikipedian sivulla (s.v. ”saluto romano”) eikä siihen nojautuvassa saksankielisessä versiossa (s.v. ”Hitlergruss”). Suomenkielisellä hakusanalla ”roomalaistervehdys” verkosta löytyy pelkästään suomalaisten uusnatsien keskustelukerhojen keskinäistä ennakkoluulojen vahvistamista, joskin yhdessä kommentissa todettiin, tässäkin tosin näiden ”diskurssien” tyypilliseen äärimmäisyyteen ajautuen roomalaistervehdyksen olevan ”pelkkää fantasiaa ja myytti, jolla ei ole minkäänlaista historiallista perustaa.”.

Italiankielisessä Wikipediassa mainitaan erheellisesti antiikin ajan esimerkkinä roomalaistervehdyksestä Marcus Aureliuksen kuuluisa Capitoliumin ratsastajapatsas (Tammisto, Kuva 2 Marcus Aurelius). Tässä ja eräissä reliefeissä keisari on esitetty oikea käsi eteen suoristettuna, mutta vaakatasossa eikä viistosti ylös, ja ele on tulkittu keisarin sotavankeja kohtaan osoitetuksi armollisuuden osoitukseksi. Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan ohella Rooman tunnetuimman keisariveistoksen eli nykyisin Vatikaanin museoissa olevan nk. Prima Portan Augustuksen marmoriveistoksen kohotettu oikea käsi ei liioin ole esitetty roomalaiseksi oletetussa tervehdyksessä (Tammisto, Kuva 3 Prima Portan Augustus). Varhaisin tunnettu esimerkki tervehdyksen esittämisestä antiikin roomalaisten käyttämänä on Winklerin tutkimuksen mukaan uusklassisistisen historiamaalari Jacques-Louis Davidin tunnettu maalaus ”Horatiusten vala” (1784).

Winklerin mukaan tervehdys omaksuttiin uusklassisistisen historiamaalauksen vaikutuksesta teatteriin ja myöhemmin 1900-luvun alun varhaisiin antiikkiaiheisiin elokuviin, kuten Ben-Hur –filmatisointeihin Amerikassa 1907 ja 1925, mutta myös Italiassa (Nerone 1908), jossa sitä teki tunnetuksi roomalaistervehdyksenä kirjailija Gabriele D’Annunzion osin käsikirjoittamassa ja Giovanni Pastronen ohjaama elokuva Cabiria (1914). Cabiria herätti huomiota selkeästi poliittisena elokuvana, koska se tehtiin pian Italian vallattua Turkin ottomaanien Afrikan-valtaukset ja elokuvassa pyrittiin esittämään II puunilaissodan aikaiset roomalaiset jaloina valtaajina vastakohtana barbaarisille karthagolaisille. Fiumen kaupungin valtausta 1919 – 20 johtaessaan D’Annunzio kokeili menestyksellä roomalaistervehdystä ja muita kehittämiään kansankiihotusrituaaleja myös käytännössä.

Mussolinin fasistit omaksuivat nämä käytänteet., minkä seurauksena tervehdys määrättiin ensin vuonna 1923 koululaisten lippuvalaksi ja vuonna 1925 valtion virkamiesten tervehdykseksi. Vuodesta 1932 lähtien ”roomalaistervehdys” korvasi kättelyn, jonka esittäminen filmeissä ja valokuvissa kiellettiin 21.11.1938. Fasistipuolueen sihteeri Achille Staracen argumentteina oli, että kättely oli porvarillinen tapa ja roomalaistervehdys sitä hygieenisempi, esteettisempi ja nopeampi. Väkijoukkojen käyttämänä massatervehdyksenä se on pelottavan tehokkaan tuntuinen, mistä tämän kirjoittajalla on puistattavaa kokemusta vielä 1970-80-lukujen taitteen ajoilta Rooman Stadio Olimpicon jalkapallo(huligaani)katsomossa koettuna.

Anti-roomalainen symboli Arminius ja Teutoburgin metsän taistelun 2000-vuotismuistovuosi 2009

Vuoden 2009 aikana kuluneista erilaisista tasavuosista on aiheellisesti voitu muistaa II maailmansodan alkamisesta kuluneiden 70 vuoden ja Berliinin muurin murtumisesta kuluneiden 20 vuoden aikaa onneksi pääosin rauhanomaisissa merkeissä. Toivottavasti sotien välttämisestä ja jännityksen lientymisestä Euroopassa osataan ottaa oppia, jotta tämä kehitys jatkuisi niin täällä kuin muuallakin.

Vuonna 2009 tuli kuluneeksi 2000 vuotta paitsi Roomassa suuressa ”Divus Vespasianus” -näyttelyssä muistetun Vespasianuksen syntymästä (17.11.9 jKr.) myös samana syksynä käydystä Teutoburgin metsän kuuluisasta taistelusta, jossa germaanit tuhosivat kolme Augustuksen legioonaa kheruskisukuisen päällikkönsä Arminiuksen johdolla, joka roomalaiseksi upseeriksi kasvatettuna tunsi roomalaisten sodankäyntitavat. Historiallisen ymmärryksen kehittymisen merkkinä tämän kirjoittaja haluaa nähdä sen, että Saksassa näyttää taistelun muistovuotta vietetyn hillityn asiallisesti taistelun ja sen jälkivaikutuksen historiallisia ulottuvuuksia esitelleissä näyttelyissä aiheesta muistuttaneen postimerkin lisäksi. Arminiusta ja Teutoburgin metsän taistelua käsittelevää tutkimusta esiteltiin onnistuneesti näyttäviä ennallistuksia niin digitaalisesti kuin näyteltyinä esittäneessä kaksiosaisessa TV-elokuvassa, joka kansainvälisen levityksen osana nähtiin Suomenkin televisiossa syksyllä 2010.

Tämä näyttää edistykseltä suhteessa siihen, että Tacituksen teosten Germania ja Annales löytymisestä 1455 ja 1507 lähtien näitä ja Arminiusta eli saksannettuna Hermania on käytetty aina II maailmansotaan saakka saksalaisen kansallishengen ja kansallisen yhtenäisyyden luomiseen – kuulu antiikintutkimuksen ”viimeinen yleisnero” ja ainut nobelisti Theodor Mommsen mukaanluettuna. Detmoldiin pystytettiin jättiläisveistos Hermansdenkmal vuonna 1875, ja vuonna 1897 Amerikan saksalaisten järjestö Order of the Sons of Herman pystytti sitä mukailevan veistoksen Herman Heights Monument, joka pyrittiin esittämään paitsi saksalaisen kansallisylpeytenä, myös saksalaisten ja amerikkalaisten välisen ystävyyden symbolina. Näin siitä huolimatta, että Rooman valta, jota Arminius roomalaisesta kasvatuksestaan huolimatta ryhtyi vastustamaan, ja erityisesti Rooman vallan perintö on Yhdysvalloissa ollut enemmän tai vähemmän tietoisena esikuvana ja samaistumisen kohteena aina siitä lähtien kun Yhdysvaltain perustuslain laatijat sitä säätäessään tukeutuivat historioitsija Polybioksen esitykseen tasavallan ajan Rooman poliittisen menestyksen perusteista ja Washingtonin hallintorakennusten muotokieleksi omaksuttiin uusklassismi. Vielä tämän kirjoittajakin on nuoruudessaan 1960-luvulla oppinut kansallisromanttisen ajan Saksassa 1895 syntyneeltä isoisältään tämän laulelmaohjelmistoon kuuluneen Joseph Victor von Scheffelin 1847 Teutoburgin metsän taistelusta sepittämän monisäkeisen viisun Als die Römer frech geworden. Myöhempi perehtyminen sen aatehistoriallisiin ulottuvuuksiin on tehnyt siitä entistä opettavaisempaa laulettavaa. Viisun huumorista voi nauttia, vaikka samalla onkin muistettava sen edustaman nationalismin ilmentymät Saksan ja Ranskan sodasta 1870 – 71 aina 1900-luvun maailmansotiin.

Voidaanko antiikin ja sen jälkivaikutuksen historiasta oppia muutakin kuin että siitä on tähän saakka opittu liian vähän ja väärin?

Erityisesti II maailmansota on muistettava paitsi koko Euroopan tähänastisen sotahistorian traagisen järjettömästi huipentaneena uusimman ajan murroksena, samalla myös antiikin jälkivaikutuksen suurena murroksena, johon antiikista periytyvän itsevaltaisen sotilasjohtajan ihailun soisi päättyvän. Unohtamatta antiikin perinnön rakentavampia, dramaattista sotahistoriaa vähemmän huomiota kiinnittäviä tekijöitä, antiikin ja sen jälkivaikutuksen historiaa on tutkittava ja muistettava mahdollisimman monipuolisesti ja kokonaisvaltaisesti erityisesti siitä syystä, että voidaan ottaa varoittavaa oppia siitä, miten moninaisin tavoin yksinvaltius- ja maailmanvaltafantasiat ovat olleet antiikin jälkivaikutuksen yksi kaikkein vaikuttavimmista aatehistoriallisista tekijöistä.

Antiikin kulttuurista opitun ja jäljitellyn sotilaallisen nk. suuruuden ja itsevaltiuden ihailu on eri muodoissaan ja eri tavoin merkittävästi värittänyt koko Euroopan ja sitä kautta maailmanhistoriaakin noin parin vuosituhannen ajan. Tämä sotilaallis-poliittisen suuruuden ja historiallisen merkittävyyden tavoittelu huipentui 1900-luvun sotahistoriassa Mussolinin, Hitlerin ja Stalinin ”kelmien kerhon” maailmanvalloitusfantasioiden järjettömyyksiin, jonka klassismiin nivoutuvaa aate- ja kulttuurihistoriallista taustaa on ansiokkaasti esitelty suomeksikin Marja Härmänmaan ja Timo Vihavaisen toimittaman artikkelikokoelmassa Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa (2000). Jos kahdesta maailmansodasta opittaisiin pidättäytymään kolmannen kerran toden kokeilusta, voitaisiin todeta ettei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

II maailmansodan murrosten myönteisenä opetuksena voidaan toivottavasti enenevässä määrin oppia pitämään myös sitä, että menneisyyden ja sen jäänteiden valikoivan propagandistisen käyttämisen ja säilyttämisen sijasta niin antiikin aikaa kuin myöhempääkin menneisyyttä pyrittäisiin tutkimaan ja ymmärtämään kokonaisvaltaisemmin, jossa materiaalisten jäänteiden säilyttämisen pitäisi olla tärkeällä sijalla. Näin siitä huolimatta ja samalla myös siitä syystä, että menneisyyden tutkimuksen opetuksiin kuuluu sekin havainto, että lähes kaikki vallanpitäjät ovat edeltäjiensä monumenttien säilyttämisen sijasta purkaneet tai käyttäneet niitä tullakseen muistetuiksi omilla monumenteillaan. Rooman kaupungin rakennushistoria on edustavimpia ja siksi kiinnostavimpia esimerkkejä siitä, kuinka sen historian eri vaiheiden jäänteet punoutuvat toistensa lomaan eri vallanpitäjien ”hävitysten kauhistusten” jäljiltä monimuotoiseksi ja –tasoiseksi kokonaisuudeksi, jossa tulee riittämään loppumattomasti tutkittavaa. Rooman historiallista keskustaa on vasta II maailmansodan ajoista lähtien pyritty suojelemaan eräänlaisena ulkomuseona, jossa näkyviä muutoksia kaupunkikuvaan on tehty hyvin rajoitetusti toisin kuin pääosin sodan jälkeen rakennetuilla esikaupunkialueilla.

Vielä Mussolini oli ihailemansa Rooman keisarivallan perillinen siinäkin suhteessa, että hän raivautti esiin antiikin monumentteja välittämättä myöhempien aikojen rakennusperinnöstä ja usein myös antiikin jäänteiden arkeologisista tutkimuksesta. Tunnetuimmat esimerkit Mussolinin ratkaisuista ovat keisariforumien yli niiden tutkimisesta piittaamatta pikavauhtia 1931 – 32 Mussolinin ”omaksi triumfikaduksi” raivattu Via dell’Impero eli nykyinen Via dei Fori Imperiali, jonka arkeologista tuhoa on yritetty selvittää viime vuosikymmenen kaivauksin, sekä Vatikaanin kanssa 1929 tehdyn sopimuksen ikuistamiseksi 1936-37 raivattu Via della Conciliazione ja vuosina 1934 – 38 raivattu ja rakennettu tori Piazza Augusto Imperatore. Viimeksimainitun tieltä purettiin vuosina 1934 – 37 Augustuksen mausoleumin ympäriltä ensimmäinen paavien Roomaan paluun jälkeen 1400-luvulla rakennettu asuinalue.

Keisari Augustuksen syntymän 2000-vuotismuistojuhlavuoden 1937 – 38 ikuistamiseksi arkkitehti Vittorio Morpurgon suunnitelmien mukaan 1938 – 40 rakennettiin eräänlainen ”Mussolinin keisariforum”, jonka laidalle koottiin vuonna 1938 uuden paviljongin suojiin Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augustae) jäänteet. Paviljongin fasadiin kiinnitettiin latinankielisenä piirtokirjoituksena rekonstruktio Augustuksen mausoleumin edustalla aikoinaan olleesta Augustuksen pääosin itse itselleen kirjoittamasta kunniapiirtokirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Res Gestae Divi Augusti (Tammisto, Kuva 4 Res Gestae Divi Augusti).

Tämä paviljonki, jonka ei alkujaankaan ole katsottu soveltuneen antiikin monumentin rekonstruktion musealisointiin, purettiin liian huonokuntoiseksi arvioituna 2003. Ajallemme kuvaavasti amerikkalaisen arkkitehti Richard Meierin suunnittelema uusi ja tietenkin myös kiistelty paviljonki vihittiin 21.4.2006, jolloin Rooman myyttisestä perustamisesta 21.4.753 eKr. tuli kuluneeksi 2758 vuotta (Tammisto, Kuva 5 Ara Pacis Augustae). Morpurgon paviljongin purkamiseen oli varmaan hyvät museaaliset perusteet Ara Paciksen kannalta, mutta muutoin se olisi kannattanut pyrkiä säilyttämään osana Piazza Augusto Imperatorea muistuttamassa Mussolinin ajasta varoittavana esimerkkinä (Tammisto, Kuva 6 Piazza Augusto Imperatore). Nykyisin edellä mainittu piirtokirjoituksen rekonstruktio on ainoa näkyvämpi jäänne Mussolinin ajan paviljongista, jota uudessakin paviljongissa olisi ollut hyvä pyrkiä esittelemään vierailijoille. Uusi paviljonki on ensimmäinen näkyvämpi uudisrakennus Rooman historiallisessa keskustassa II maailmansodan jälkeen, josta lähtien sitä on muutoin pääosin onnistuttu suojelemaan. Toivottavasti paviljongin uusiminen ei ole oire paluusta Rooman antiikin ajasta II maailmansotaan jatkuneeseen perinteeseen hävittää aiempaa uuden tieltä.

Olisikin toivottava, että antiikin ajalta periytyvä niin kutsuttujen suurmiesten monumentaalirakentamisen perintöön kuuluva varhemman perinnön hävittäminen korvautuisi pysyvämmin pyrkimyksellä säilyttää menneisyyden materiaalista kulttuuria valikoinnin sijasta kokonaisvaltaisemmin, jollaisena se kulttuurisen itseymmärryksen kannalta on korvaamaton. Italian nykyisen poliittisen ja kulttuurisen elämän eräät ilmiöt antavat aihetta jatkuvaan huoleen materiaalisen kulttuuriperinnön kohtalosta, sen lisäksi, että historian opetuksiin kuuluu paitsi Hegelin huomio siitä, etteivät kansat ja hallitukset ole oppineet siitä mitään, myös se, että historian ilmiöitä on valikoidusti käytetty lähes minkä tahansa myöhemmän asian tai näkemyksen perusteluksi tai oikeuttamiseksi.

Jos eivät kansat tai hallitukset historiasta mitään oppisikaan, niin sitä suurempi vastuu on kaikilla yksilöinä pyrkiä oppimaan tarkastelemaan menneisyyden käyttöä kriittisesti ja mahdollisuuksien mukaan myös lähdekriittisesti. Italian pääministeri Silvio Berlusconi, joka on antanut vastustajilleen aiheen sattuvaan lisänimeen Burlescone, on osin epäilyttävistä lähteistä hankkimiensa pääomien avulla toistaiseksi tyytynyt mediaimperiumin rakentamiseen, mutta hänen vallan keskityksensä ja lainsäädännön muuttamisen valtarakennelmansa tueksi pitäisi olla yhtä epäilyttävää kuin hänen halunsa vertautua myönteisinä hahmoina esittämiinsä Napoleoniin ja Mussoliniin. Kun vuodesta 2002 lähtien toimineella ja tämän kirjoittajan vuodesta 2008 johtaman Helsingin yliopiston Pompeji –projektin tutkijoilla on ilo ja kunnia olla mukana viime vuosikymmenen Pompeji-tutkimuksen edistämisessä, niin Euroopan yhteisessä kulttuuriperinnössä erityisaseman ansaitsevan Pompejin osalta meitä suomalaisiakin osana kansainvälistä tutkijayhteisöä kiinnostaa se, miksi vasta Berlusconin Pompejin kaivausten johdon rinnalle erityiseksi komissaariksi 2009 nimittämälle Aquilan maanjäristyksen tuhoja korjanneelle luottomiehelle Marcello Fiorille on annettu valtuudet ja edellytykset konkreettisempiin toimiin. Samoin kiinnostaa se, miksei komissaarin valtuuksin ole ryhdytty sellaisiin konkreettisiin toimiin, joilla olisi voitu estää Pompejin kaivauksilla vuoden 2010 tapahtuneita antiikin ajan rakenteiden sortumisia ja miksi näiden johdosta ovat joutuneet rikostutkintaan ne Pompejin kaivausviraston johtoon kuuluvat tutkijat, joille ei annettu riittävästi voimavaroja rakenteiden konservointiin.

Sinänsä oli hyvä, että edes näin saatiin Pompejin kaivausten viimeisin, vuodesta 1988 lähtien esiin kaivettu nk. Siveiden rakastavaisten talo (Casa dei Casti amanti) avattua yleisölle alkuvuodesta 2010. Valitettavasti talon yhden muurin sortuminen ei johtanut toimenpiteisiin, joilla olisi voitu estää saman nk. Runsauden kadun (Via dell’Abbondanza) varrella olleen nk. Gladiaattorien taloksi kutsutun arvoituksellisen rakennuksen (Schola Armaturarum) sortuminen 6.11.2010 ja tätä seuranneet sortumat. Ei auta kuin toivoa, että nämä onnettomuudet johtaisivat siihen suuntaan, että kipeästi kaivattuja toimia kaivausten kunnossa pitämiseksi tehostettaisiin. Samoin täytyy toivoa, ettei Pompejin kaivauksia esimerkiksi ryhdyttäisi vuokraamaan vain viihdeteollisuuden käyttöön, kuten myöskin on ehdotettu. Nähtäväksi jää aikooko Berlusconi hyödyntää Pompejin kaivauksia omiin esiintymisiinsä, joka ainakin Siveiden rakastavaisten taloksi kastetussa talossa herättäisikin vähintään ristiriitaisia tunteita ajatellen hänen medioissa esiteltyjä naisseikkailujaan, joilla hän Mussolinin lailla ylläpitää vaikutelmaa menestyksen tunnuksiin mielletystä viriliteetistään ja kiinnittää julkisen huomion pois kiusallisemmista ja merkittävämmistä kysymyksistä korruptiosta ja järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Pompejin kaivaukset ovat aiemminkin innostaneet hallitsijoita eläytymään ja samaistumaan antiikin suurmiehiin, kuten Kustaa III:tta Grand tour –matkallaan 1784, joka vaikutti keskeisesti uusklassismin leviämiseen Suomeenkin. Kustaa kehui matkaltaan serkulleen Venäjän keisarinna Katariina Suurelle lähettämissään kirjeissä Pompejin raunioiden innostaneen häntä ajattelemaan antiikin suuria roomalaisia. Kustaa III:n matkan yhtenä tarkoituksena oli sotavalmistelujen salailu. Katariina ei antanut Kustaan hämätä itseään ja saattoi vastata käyneensä Pompejissa jo aiemmin.

Katariina Suuri päihitti serkkunsa Kustaa III:n niin sodassa kuin rakkaudessa, jossa Katariina eläytyi antiikin maailmaan muun muassa teettämällä antiikin taiteen eroottisaiheista esineistöä jäljittelevällä sisustuksella koristellun nk. eroottisen huoneen. Valitettavasti tämä kulttuurihistoriallisesti arvokas sisustus katosi Tsarskoje Selon palatsista II maailmansodan melskeissä luultavasti saksalaisten mukana heidän vetäytyessään 1944. Vaikka Katariinan erotiikankin alueella poikkeuksellisen värikäs elämä useine rakastajineen ovatkin osin tunnettuja, niin Katariinan tiettävästi estototon eroottinen huone on ollut tabu Venäjällä niin Neuvostoliiton aikana kuin sen jälkeenkin toisin kuin sitä kuuluisampi ja myöskin kadonnut Meripihkahuone, josta on rakennettu toisinto. Peter Woditsch ja Sophie Shoukens ovat 2003 tehneet kiintoisan Suomenkin televisiossa esitetyn dokumenttielokuvan sen esineistön kohtaloista ja jäljitysyrityksistä, mutta Katariinan eroottista kamari on poikkeuksellisuudessaankin antiikin jälkivaikutuksen laajan historian erikoisuus, jota pitäisi tutkia enemmän.

Menneisyyden symboleja pitäisi kaikkialla oppia tarkastelemaan modernin historiantutkimuksen perinteisen von Ranken puhkisiteeratun, mutta silti aina ajankohtaisen tavoitteen wie es eigentlich gewesen hengessä. Tämän suuren tarinan pitäisi jo sellaisenaan opettaa, että sotilaallisten nk. ansioiden perusteella ”suurina” pidettyjen naisten ja miesten aika pitäisi osata jättää historiallisen kehityksen vaiheena historian metafyysiseen roskatynnyriin, josta toivottavasti voidaan päästä tähänastista vähemmän veriseen kehitykseen. Tämäkin pitää osata tuoda esiin, kun vuonna 2014 muistetaan keisari Augustuksen kuolemasta kuluvaksi tulevaa 2000 vuotta. Nämä opetukset mielessä pitäen on antiikin kulttuurin perinnössä paljon säilyttämisen ja soveltamisenkin arvoista. Edellä käsitellyt esimerkit Capitoliumin ”Rooman suden” ajoittamisen ongelmallisuudesta ja ns. roomalaistervehdyksen osoittamisesta antiikin jälkivaikutuksen uuden ajan ilmiöksi osoittavat, kuinka monella tavoin kiintoisia kysymyksiä niin antiikin historian ja sen loppumattoman jälkivaikutuksen tutkimuksen syventäminen voi tuoda esiin hyvin tunnetuiksi luultujenkin ilmiöiden osalta. Sama koskee myös antiikin parhaiten tunnettuna kaupunkina pidettyä Pompejia, jonka säilymistä uhkaavat pelättyäkin uhkaavammiksi ja ajankohtaisemmiksi kasvaneet ongelmat.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti, joka toimii Helsingin ylipiston Pompeji –projektin (Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) johtajana.

Kirjallisuus:

Carruba, Anna Maria, La Lupa capitolina. Un bronzo medioevale. De Luca Editore, Roma 2006.

de Haan, Nathalie & Eickhoff, Martijn & Schwegman, Marjan (eds.), Archaeology and National Identity in Italy and Europe 1800-1950. Fragmenta. Journal of the Royal Netherlands Institute in Rome 2 (2008).

Härmänmaa, Marja & Vihavainen, Timo (toim.), Kivettyneet ihanteet? Klassismin nousu maailmansotien välisessä Euroopassa. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 2000, jonka artikkeleista tässä on käytetty erityisesti seuraavia: M. Härmänmaa, ”Kivinen tie Roomaan. Klassismin myötä- ja vastoinkäymiset Mussolinin Italiassa”, 140-176; E. Kuparinen, ”Tavoitteena loistava menneisyys – klassismi Hitlerin Saksassa”, 177-215; T. Vihavainen, ”Stalinin klassismi”, 216-252; P. Castrén, ”Benito Mussolini ja Rooman rakennusohjelma 1922-43”, 372-408. Ansiokas on myös problematiikan laajuutta hyvin syntetisoiva T. Vihavainen, ”Jälkisanat. 2000-luvun perspektiivi. Antiikin perintö ja eurooppalainen 1900-luvun kulttuuri.”, 409-424.

Parisi Presicce, Claudio, La Lupa Capitolina. Electa, Milano 2000.

Winkler, Martin M., The Roman Salute: Cinema, History, Ideology. The Ohio State University Press, Columbus 2009.

[Kuvatekstit]

[Tammisto, Kuva 1 Lupa Capitolina]

Nk. Rooman susi eli nimellä Lupa Capitolina tunnettu pronssiveistos Rooman Capitoliumin Palazzo dei Conservatorissa (vuonna 2008) (Kuva: Antero Tammisto)

[Tammisto, Kuva 2 Marcus Aurelius]

Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas Rooman Capitoliumin museoiden uudessa pronssiveistosten salissa vuonna 2008 (Kuva: Antero Tammisto)

[Tammisto, Kuva 3 Prima Portan Augustus]

Nk. Prima Portan Augustuksen patsaan pahvinen muunnelma Napolin lentoaseman matkamuistomyymälän mainoksena toukokuussa 2009 osoittaa antiikin taiteen tunnetuimpien ja ”ikonisen aseman” saavuttaneiden esitysten monikäyttöisyyttä (kuvassa oikealla artikkelin kirjoittaja osoittamassa pahvi-Augustusta). (Kuva: Gianluca De Martino).

[Tammisto, Kuva 4 Res Gestae Divi Augusti]

Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augusti) 21.4.2006 vihityn uuden paviljongin fasadissa on säilytetty aiemmasta vuoden 1938 paviljongista ainoastaan sen fasadiin tehty rekonstruktio Augustuksen kunniapiirtokirjoituksen Res Gestae Divi Augusti latinankielisestä versiosta. Sen yläpuolelle tehdyssä näyttelytilassa näkyy syksyllä 2007 esillä olleen Versacen muotia esitelleen näyttelyn luomuksia.(Kuva: Antero Tammisto)

[Tammisto, Kuva 5 Ara Pacis Augusti]

Amerikkalaisarkkitehti Richard Meierin suunnittelema Augustuksen Rauhan alttarin (Ara Pacis Augusti) 21.4.2006 vihitty uusi paviljonki kuvattuna lokakuussa 2007. Etualan punaisesta pleksistä tehty kuutio liittyi paviljonkiin Rauhan alttarin viereen rakennetussa näyttelytilassa syksyllä 2007 esillä olleeseen Versacen muotia esittelevään näyttelyyn. (Kuva: Antero Tammisto)

[Tammisto, Kuva 6 Piazza Augusto Imperatore]

Piazza Augusto Imperatoren kulma 12.10.2007, jolloin aamupäivän ajan ehti olla esillä kuvassa oikealla olevassa julisteessa entisen oikeistopuolueen Alleanza Nazionalen johtaja Gianfranco Fini esitettynä oikea käsi fasistien ”roomalaistervehdystä” erehdyttävästi muistuttavassa asennossa. Juliste ja siinä hyödynnetty tervehdys on monimielinen viesti, jolla Finin vastustajat pyrkivät tätä pilkkaamaan näillä yön turvin luvatta ympäri Roomaa levittämillään julisteilla. (Kuva: Antero Tammisto)

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.