Lectio praecursoria 11.2.2011

Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa tarkastettiin 11.2.2011 väitös aiheesta Henkilökohtainen on poliittista. Neuvottelu politiikan sukupuolittuneesta työnjaosta Annan julkaisemissa poliitikkojen henkilökuvissa vuosina 19752005.

Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat

Tänäkin aamuna Mari Kiviniemi nauttii perusaamiaisen: ruisleipää ja tuoremehua kahvin kera, ja uppoutuu syödessään aamun lehtiin. Sitten tuleekin jo kiire laittaa hiukset, ehostaa kasvot ja pukeutua.
– Tässä työssä ei voi olla bad hair daytä, koska sitten on takuuvarmasti teeveessä. Se on joskus vähän rasittavaa, Kiviniemi sanoo.

Joulukuussa 2010 Annassa julkaistu pääministeri Kiviniemen henkilökuva on hyvä esimerkki siitä julkisuudesta, jota väitöskirjani käsittelee.

Väitöskirjani ytimessä on kysymys siitä, miten tällaista julkisuutta tulisi ymmärtää. Onko kyseessä pelkästään politiikan julkisuuden hömppä? Tarpeeton ja tarkoitukseton tirkistely julkisuudessa näkyvän ihmisen elämään?

Tutkimuksessani esitän, että Annan julkaisemia poliitikkojen henkilökuvia on mahdollista ymmärtää neuvotteluna yhteiskunnallisesta vallasta. Väitän, että poliitikkojen henkilökuvissa on käyty ja käydään keskustelua siitä, millä ehdoin miehet ja naiset voivat osallistua politiikkaan, ja millaista politiikkaa miehet ja naiset saavat tai voivat tehdä.

Väitöskirjani materiaali koostuu 339 henkilökuvasta, joita olen tarkastellut sukupuolen tunnistavan tekstianalyysin keinoin. Olen jakanut tekstejä ryhmiin sen mukaan, mitkä asiat niissä määritellään henkilökuvien kohteiden poliittisen osallistumisen rajoitteiksi ja miten niissä on pyritty ratkaisemaan nämä rajoitteet. Lienee jo tässä vaiheessa syytä todeta, että myös sellainen tutkimustulos oli mahdollinen, ettei poliittiseen osallistumiseen ole liittynyt rajoitteiteita tai ongelmia.

Tutkimusotteeni perustuu ajatukselle, että tiedotusvälineiden tekstit ovat kiinteässä yhteydessä ympäröivän yhteiskunnan arvoihin ja asenteisiin. Artikkeleissa kuvatut ongelmat ja niihin tarjotut ratkaisut eivät ole pelkästään yksilöihin henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita. Päinvastoin, sekä ongelmat että ratkaisut ovat historiallisia ilmiöitä: ne ovat kulloisellekin ajalle ja paikalle ominaisia asioita. Tutkimuksessani erittelen sitä, millä tavoin ongelmat ja ratkaisut ovat Annassa muuttuneet vuosien 1975–2005 välisenä aikana, ja miten näitä ongelmia ja niiden ratkaisuja tulisi ymmärtää.

Tutkimukseni aikarajaus perustuu sille tosiasialle, että naispoliitikkojen asema suomalaisessa politiikassa on muuttunut olennaisesti 1970-luvun puolivälistä 2000-luvulle. 1970-luvulla hallitusten ministereistä tyypillisesti yksi tai kaksi oli naisia. 2000-luvulla politiikan normiksi on muodostunut, että hallituksessa on suurin piirtein saman verran miehiä ja naisia. Naiset johtavat tai ovat johtaneet monia suomalaisia puolueita: ainakin vasemmistoliittoa, vihreitä, keskustapuoluetta, sosiaalidemokraatteja ja kristillisdemokraatteja. Vuodesta 2000 Suomessa on ollut naispresidentti. Voi siis todeta, että naisten asema suomalaisessa politiikassa on olennaisesti parantunut.

Väitöskirjassani väitän, että Annan julkaisemat poliitikkojen henkilökuvat antavat tärkeän näkökulman siihen julkisuudessa käytyyn keskusteluun, jossa on pohdittu, minkälainen tulisi sukupuolten välinen työnjako politiikassa olla.

Olen jakanut tutkimuksessa tarkastellut henkilökuvat kolmeen ryhmään sen mukaan, keitä niissä on tarkasteltu: miesten, naisten ja niin sanottujen poliittisten perheiden henkilökuviin. Tämä karkea jaottelu perustuu sille, että jokaiselle näistä juttutyypeistä on omat, niille ominaiset piirteensä.

Sundqvist aloitti nuorisopoliitikkona, hyökkäsi taloudellista harvainvaltaa vastaan ja nousi nopeasti puoluetoimikuntaan. Pari vuotta myöhemmin hänestä leivottiin kaikkien aikojen nuorin ministeri ja kolmen vuoden kuluttua SDP:n puoluesihteeri.

Joulukuussa 1992 julkaistu sosiaalidemokraatti Ulf Sundqvistin haastattelu on hyvä esimerkki siitä, millä tavoin miespoliitikkoja on Annassa käsitelty.

Annassa julkaistut miespoliitikkojen haastattelut ovat läpi tutkitun ajanjakson uusintaneet mielikuvaa yhteiskunnallisesta tilasta miehille luontaisesti sopivana ympäristönä. Miehet esitetään toimimassa politiikassa vaivattomasti ja luonnollisesti. Miespoliitikkojen haastatteluissa puhutaan politiikasta ikään kuin se olisi ainoastaan miesten hallitsema elämänpiiri. Poliitikka näyttäytyy miesten välisen kamppailun ja veljeyden kenttänä.  Teksteissä miehet etenevät politiikassa näennäisen helposti yhä uusin tehtäviin. Kirjoituksissa ilmenevät poliittisen osallistumisen vaikeudet ovat seurausta muiden poliitikkojen toimista. Teksteissä miehet tyypillisesti voittavat vastukset.

Henkilökuvissa rakennetaan vahvasti käsitystä miespoliitikoista yhteiskunnallisina asiantuntijoina. Kirjoituksissa heille annetaan tilaa ja mahdollisuus käsitellä ajankohtaisia poliittisia ongelmia, kuten esimerkiksi terveydenhuollon tilaa tai yleissivistyksen tasoa Suomessa.

Kirjoitukset perustuvat ajatukselle, että miehet ovat itsenäisiä, muista riippumattomia toimijoita, jotka selviävät politiikasssa ilman muiden ihmisten apua. Niissä käsitellään usein näiden ihmisten poliittisia mielipiteitä, heidän ajatuksiaan siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Julkisuus ei ole aina kohdellut kristillisten johtajaa [Toimi Kankaanniemeä] lempeästi. Mutta onhan vahvana taustatukena ollut Ritva, jota Toimi kehaisee  järkeväksi ja jalat maassa pitäväksi naiseksi.

Annassa on julkaistu miespoliitikkojen perheiden kuvauksia ainakin 1970-luvun alusta alkaen. Lainaus Toimi ja Ritva Kankaanniemen haastattelusta vuodelta 1993 on hyvä esimerkki siitä, millä tavoin miespoliitikkojen perheitä näissä teksteissä käsitellään.

Perhe on haastatteluissa miespoliitikon resurssi. Kirjoituksissa kuvataan, millä tavoin vaimo huolehtii arkielämän askareista tilanteessa, jossa mies keskittyy uraansa politiikassa. Niissä ei pohdita, miten miespoliitikon yksityisen elämänpiirin ja kiireisen työn yhdistäminen on mahdollista. Päinvastoin yksityinen ja julkinen elämänpiiri muodostavat kirjoituksissa tiiviin kokonaisuuden, joka tukee miespoliitiikon työtä. Annan tasa-arvoa tavoitteleva asenne ilmenee kuitenkin siinä, että lehti on selvästi halunnut tuoda vaimojen piiloon jäävän työpanoksen julkisuuteen.

Poliitikkojen parisuhde- ja perhehaastatteluissa käsitellään kysymystä sukupuolten välisestä työnjaosta perheessä. Jos perheen poliitikko on mies, kerrotaan, että vaimo on valinnut paikkansa miehen uran tukena. Näissä teksteissä kirjoitusten jännitteen muodostaa se, kestääkö miehen ja naisen suhde ulkomaailman sille asettamat haasteet.

1990-luvun puolivälissä Anna julkaisi myös muutaman sellaisen kirjoituksen, jossa perheen poliitikko on nainen. Tällöin kirjoitusten jännitteen muodostaa se, hyväksyykö aviomies ”menevän vaimonsa”. Toisin sanoen aiheuttaako vaimon menestys politiikassa repeämän naisen ja miehen suhteessa.  2000-luvulle tultaessa poliittisten perheiden julkaisu loppuu miltei täysin. On mahdollista, että poliittisten parisuhteiden kuvaukset eivät tarjonneet hedelmällistä näkökulmaa miettiä, mikä tulisi olla miesten ja naisten asema avioliiton työnjaossa.

Valtaosa Annassa julkaistuista henkilökuvista on naispoliitikkojen haastatteluita. Ne osoittavat sekä naisten poliittiseen osallistumiseen liittyviä ongelmia että joukon erilaisia ratkaisuja niihin.

Ulkoinen olemus on osa julkista esiintymistä. Pirkko Työläjärvi on totuttu näkemään huoliteltuna ja tyylikkäänä.
– Yritän käydä kampaajalla kerran viikossa. Helsingissä käytän kahta kampaajaa. Toinen on lähellä eduskuntaa ja toinen lähellä valtioneuvostoa.

Pirkko Työläjärven haastettelu vuodelta 1976 osoittaa yhden keskeisen naisten poliittisen osallistumisen haasteen, naisten ruumiillisuuden. Kuten pääministeri Kiviniemen haastattelussa vuonna 2010, 1970-luvun Annassa ilmestyneissä naispoliitikkojen haastatteluissa käsiteltiin toistuvasti sitä, millä tavoin politiikassa työskentelevät naiset pukeutuvat, syövät ja lepäävät.

1980-luvulla Anna pyrki tekemään naisruumiista voimavaran osoittamalla, että naisten ”luonteva” taipumus hoivaamiseen teki heistä erityisen sopivia politiikan ”pehmeiden” asioiden puolestapuhujina, kuten rauhantyön ja sosiaalisektorin asioiden hoitajina. 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa julkaistuissa teksteissä luotiin naisten poliittista yhteisöllisyyttä korostamalla heidän kokemaansa ruumiillisuuteen perustuvaa sortoa, esimerkiksi ulkonäköön liittyviä epäasiallisia huomautuksia.

2000-luvulle tultaessa Anna tarkastelee naispoliitikkojen ruumiillisuutta kahdesta eri näkökulmasta. Noin 50-vuotiaiden naispoliitikkojen henkilökuvissa vakuutettiin, että naisen ikääntyminen ei heikennä naisten kykyä tehdä politiikkaa. Samana aikakautena julkaistuissa nuorehkojen naispoliitikkojen henkilökuvissa ruumiillisuuden muodostama haaste ratkaistiin toisella tavalla. Niissä korostettiin, että haastatellut naiset kontrolloivat ruumistaan täydellisesti.

Pirkko Työläjärven aviomies, sosiaalijohtaja Markku Työläjärvi asuu pariskunnan yhteisessä kodissa Raumalla. Miten aviomies suhtautuu menevään vaimoonsa?
– Ihan hyvin. Hän pärjää vallan mainiosti nyt kun kodin käytännölliset asiat tulevat hoidetuksi suurenmoisella naapuriavulla. Loppukesästä viime vuonna eräs naapurinrouva tarjosi apuaan. Hän oli katsellut kuinka kotona käydessäni ryntäilin tuulispään lailla kotiaskareissa. Nyt kotimme on paremmassa kunnossa kuin minun sitä hoitaessani

Toinen naispoliitikkojen poliittista osallistumista uhkaavana tai häiritsevänä esitetty seikka Annassa on ollut yksityiselämä. Lehden mukaan kodin, puolison ja lasten yhdistäminen menestyksekkääseen poliittiseen uraan on ollut erityisen vaikeaa.

1980-luvun loppuun saakka henkilökuviin rakennettiin asetelma, jossa naispoliitikkojen tuli valita työn tai perheen välillä. Vuosituhannen taitteessa Anna otti yksityiselämän ja julkisen elämän väliseen ristiriitaan uuden näkökulman: lehti alkoi esittää, että lapset ovat naispoliitikkojen työelämän voimavara. Kirjoitusten mukaan tehokkaat nuoret naispoliitikot kykenivät halutessaan olemaan sekä ”pullantuoksuisia” äitejä että menestyviä poliitikkoja. Samalla kirjoitukset kuitenkin epäsuorasti osoittivat, ettei yksityisen ja julkisen elämän ristiriita kadonnut naispoliitikkojen kuvauksista: se vain muutti muotoaan ja sai uuden ratkaisun.

Annan julkaisemat poliittikkojen henkilökuvat osoittavat, millä tavoin henkilökohtaisiksi mielletyt asiat ovat muuttuneet poliittisiksi. Kärjistäen voi sanoa, että 1970-luvun puolivälissä Suomessa oli vallalla mielikuva, jossa vastakkain asettuivat miesten politiikka ja naisten yksityiselämä.

2000-luvulle tultaessa on mahdollista nähdä, että käsitys politiikasta on olennaisesti muuttunut. Politiikkaan on muodostunut naisille sopivana nähty toiminnan sektori, johon kuuluvat esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuolto, opetus-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikka sekä kansainvälinen kehitysyhteistyö. Verrattuna 1970-luvun puolivälin tilanteeseen naiset osallistuvat luontevasti huomattavaan osaan suomalaista politiikkaa. Sukupuolittunut yhteiskunnallinen jakolinja ei kulje enää politiikan ja yksityiselämän välillä, vaan politiikan sisällä.

Naisten aikaisempaa laajempi poliittinen osallistuminen ei olisi ollut mahdollista ilman keskustelua aiheista, jotka koetaan hyvin henkilökohtaisiksi: ruumiin ja politiikan suhteesta, yksityiselämän ja julkisen elämän suhteesta tai arkielämän kokemusten suhteesta poliittiseen osallistumiseen. Näin henkilökohtainen ja poliittinen ovat olleet jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

Annan henkilökuvat kertovat muutoksesta, jossa yksityiselämän tapahtumat ovat tulleet kiinteäksi osaksi politiikan julkisuutta. Yksityiselämän julkisuus on ollut poliitikoille sekä mahdollisuus että haaste. Yhtäältä yksityiselämän julkisuus on tarjonnut miespoliitikoille oivallisen keinon tuoda esille henkilökohtaisensa elämänsä myönteisiä puolia, esimerkiksi omistautumista perheelle.

Naispoliitikoille yksityiselämän tuleminen julkiseksi on tarjonnut keinon haastaa ja kyseenalaistaa niitä arvoja, joiden mukaan nainen ei voi onnistuneesti yhdistää menestystä työ- ja perhe-elämässä. Samalla poliittisen julkisuuden muutos on merkinnyt sitä, että yksityiselämästä on tullut poliitikoille myös rasite. Julkisuudessa ei tehdä selkeää rajaa yksityisen ja julkisen elämän välillä, vaan henkilökohtaisen elämän valinnoista ja tapahtumista on tullut erottamaton osa poliitikkojen julkisuuskuvaa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.