Lectio praecursoria 12.2.2011

Yleisen historian alaan kuuluva väitös Lähteiden lumoamat. Henry Biaudet, Liisi Karttunen ja suomalainen historiantutkimus Roomassa 1900-luvun alussa tarkastettiin Helsingin yliopistossa 12.2.2011.

Talvella 1910 Henry Biaudet pohti Roomassa elämäänsä todeten löytäneensä historiantutkimuksesta itselleen sopivimman uran. Tarjosihan menneisyyden tutkiminen jännitystä ja älyllisiä haasteita sekä välineen edistää Suomen asiaa. Biaudet’n huomio kuvaakin erinomaisesti 1900-luvun taitteen eurooppalaista historiantutkimusta. Ensinnäkin kyse oli 1800-luvun kuluessa itsenäiseksi yliopistolliseksi oppiaineeksi kehittyneestä tieteenalasta, jolla oli oma tutkimusmetodinsa ja tapansa selittää todellisuutta. Tutkimuksen oli perustuttava alkuperäislähteiden kriittiselle ja puolueettomalle tarkastelulle. Toisaalta historiantutkimusta hyödynnettiin samalla ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa, kansallisten identiteettien rakentamisessa sekä modernien kansalaisten kasvattamisessa. Tiede ja politiikka kulkivat tiukasti rinnakkain läpi tutkimusprosessin.

Biaudet ja Liisi Karttunen olivat historiantutkijoina 1800-luvun lapsia ja heidän toimintansa tarkastelu on avautunut näköalan siihen, millaista oli olla historiantutkija 1900-luvun alun Euroopassa. He ovat tarjonneet kiinnostavan lähtökohdan tutkimukselleni myös siksi, ettei heidän tutkimustyötään ole juurikaan tunnettu Suomessa. Etenkin Biaudet on mielletty vain poliittiseksi seikkailijaksi ja riitapukariksi, joka oli jatkuvasti sotajalalla Helsingin yliopiston kanssa, ja jonka tutkimukset olivat vahvasti puolueellisia. Maine on kantanut tähän päivään saakka, eikä heidän tieteellisiä ansioitaan ole meillä yleensä tunnustettu. Ulkomailla tilanne on toinen. Siellä heidän nimensä toistuvat edelleen uuden ajan alun diplomatian historiaa koskevien tutkimusten lähdeluetteloissa.

Biaudet’n tutkimuksellisena tavoitteena oli rakentaa uudenlainen tulkinta Ruotsin kontrareformaatioajan historiasta. Hän moitti edeltäjiään liiallisesta Ruotsi-keskeisyydestä sekä ainoastaan pohjoismaisten lähteiden hyödyntämisestä. Tapahtumien ymmärtäminen edellytti Biaudet’n mielestä ensinnäkin sitä, että myös katolista kirkkoa kuunneltaisiin, sekä toisekseen sitä, että lähdepohjaa lavennettaisiin radikaalisti. Tarkastelun kohteeksi oli otettava myös muualta Euroopasta löytyvät lähteet ja Ruotsin tapahtumat liitettävä eurooppalaiseen valtiohistorialliseen kontekstiin.

Nämä tavoitteet ohjenuoranaan Biaudet lähti 1902 Roomaan keräämään Vatikaanin salaisesta arkistosta aineistoa väitöskirjaansa Ruotsin ja Rooman diplomaattisuhteista 1500-luvun lopulla. Vatikaanista löytyneiden kokoelmien innoittamana Biaudet hahmotteli suunnitelman Ruotsin ja Rooman välisten suhteiden kartoittamiseksi. Hankkeesta kehkeytyi niin kunnianhimoinen, että Biaudet huomasi pian tarvitsevansa tutkimusavustajan. Tähän tehtävään hän löysi syksyllä 1906 Liisi Karttusen. Karttunen kirjoitti aluksi Biaudet’n keräämän aineiston pohjalta 1908 valmistuneen väitöskirjan ja jatkoi sen jälkeen tämän tutkimusten avustajana Roomassa.

Biaudet’n ja Karttusen asema Roomassa sai virallisemman leiman, kun sinne perustettiin 1909 Biaudet’n esityksestä erityinen tutkimusretkikunta Suomalaisen Tiedeakatemian alaisuuteen. Monet maat olivat avanneet kaupunkiin vastaavanlaisia tutkimuslaitoksia Vatikaanin arkiston avauduttua 1880. Instituuttien tavoitteena oli edistää kansallisten tutkimusryhmien työskentelyä ja tehdä kotimaataan tunnetuksi kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Niiden toiminnassa toteutui siis siinäkin historiantutkijoiden kahtalainen rooli tieteen edustajina sekä kansallisten poliittisten intressien ajajina. Näin oli myös suomalaisten kohdalla.

Retkikunnan puitteissa, Biaudet’n tiukassa ja Karttusen lempeämmässä ohjauksessa Roomassa teki väitöskirjatutkimuksia Ruotsin historiasta viisi nuorta tutkijaa. Väitöskirjan heistä sai valmiiksi 1910-luvun alussa Liisi Karttusen veli Kalle Karttunen sekä Juho Aukusti Pärnänen. Biaudet’n ja Liisi Karttusen tutkimukset käsittelivät retkikuntavuosina Ruotsin historian lisäksi mitä moninaisimpia aiheita historian aputieteistä paavillisen lähettiläslaitoksen historiaan. He olivatkin tutkijoina hyvin monipuolisia. Biaudet’n ja Karttusen huomattavin tieteellinen saavutus oli kaksiosainen hakuteos paavin lähettiläistä eli nuntiuksista. Tutkimus ratkaisi monia nuntiusten identifiointiin liittyneitä ongelmia sekä avasi uusia näkökulmia lähettiläiden ja lähettiläslaitoksen historiaan. Teokset herättivät heti ilmestyessään laajaa kansainvälistä huomiota ja arvostusta ja niiden ansiosta Biaudet ja Karttunen tunnetaan tänä päivänäkin ulkomailla nuntiatuura-tutkimuksen edelläkävijöinä.

Ensimmäinen yritys perustaa Suomelle pysyvä tutkimusinstituutti Roomaan jäi lopulta lyhytikäiseksi. Tiedeakatemian taloudelliset vaikeudet ja Biaudet’n kuolema 1915 koituivat kohtalokkaiksi hankkeelle. Suomalaisten oli tämän jälkeen odotettava vielä neljä vuosikymmentä ennen kuin edelleen Villa Lanten renessanssihuvilassa toimiva tutkimusinstituutti saattoi aloittaa toimintansa.

Biaudet’n ja hänen retkikuntansa tutkimustyön ytimessä olivat arkistotutkimukset ja tutkimusten rakentaminen 1800-luvun tieteellisen metodin mukaisesti alkuperäislähteiden varaan. Biaudet edusti lisäksi tutkimussuuntausta, joka tavoitteli niin sanottua totaalista lähdepohjaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei tutkija voinut viimeistellä tutkimustaan ennen kuin hän oli kerännyt kaiken siihen liittyvän aineiston. Ongelmalliseksi lähtökohdan teki tietenkin se, ettei historioitsija voinut milloinkaan olla ehdottoman varma siitä, että hänellä todellakin oli koossa kaikki materiaali. Euroopan arkistoja kiersikin suuri joukko lähdekuumeen saaneita tutkijoita, jotka eivät koskaan saaneet töitään valmiiksi.

Toistuvasti Biaudet’kin selitti, kuinka hänen oli välttämättä käytävä vielä lukemattomissa arkistoissa eteläisessä ja keskisessä Euroopassa ennen kuin kulloinenkin tutkimus voisi valmistua. Moni työ jäi tästä syystä kesken, mutta Biaudet kykeni myös saattamaan usean tutkimuksen valmiiksi. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin huomautettava, että Liisi Karttusen avustajan panos oli ratkaiseva sille, että niinkin moni Biaudet’n hankkeista toteutui.

Totaalisen lähdepohjan tavoitteluun yhdistyi usein ajatus tutkimusaiheiden kertakäyttöisyydestä. Sen jälkeen kun historiallisia tapahtumia olisi kertaalleen tarkasteltu kriittisesti kaikkien olemassa olevien lähteiden avulla, ei niitä olisi tarvinnut enää toistamiseen tutkia. Näin olisi saatettu paikata mahdollisimman ripeästi menneisyydestä edelleen löytyneitä lukuisia aukkoja. Lähtökohtaan liittyi oleellisesti myös se, että historiantutkimuksen uskottiin tulevan jonakin päivänä tiensä päähän, kunhan kaikki aiheet olisi lähteiden avulla kertaalleen kartoitettu.

Näinhän ei toki ole tapahtunut.  Kun 1800-luvun poliittisen historian dominoimassa ilmapiirissä selvitettiin lähinnä valtiohistoriallisia käänteitä hallinnollisten asiakirjojen avulla, ovat tutkijat myöhemmin kiinnostuneet mitä erilaisimmista aiheista, näkökulmista ja aineistoista. Suuren kertomuksen sijaan tilaa on saanut historian moniäänisyys. Onhan historiantutkimuksessa kyse myös nimenomaan tulkinnoista, joita kukin tutkija ja sukupolvi esittää omasta taustastaan ja oman aikansa lähtökohdista käsin. Samat lähteet saatetaankin tästä syystä ymmärtää hyvin eri tavoin eri aikoina ja eri tutkimuksissa. Ei siis pelkoa, että historiantutkimus olisi katoamassa minnekään.

Lähteistään innostuneet tutkijat halusivat kertoa lukijoilleen kaiken, minkä he asiakirjoista löysivät. Tutkimukset keskittyivätkin 1800-luvun jälkipuolella tästä syystä yhä suppeampiin aihepiireihin ja ajanjaksoihin. Oli aivan tavallista julkaista satojen, jopa tuhansien sivujen mittaisia teoksia, joissa käytiin piinallisen yksityiskohtaisesti läpi muutaman vuoden, kuukauden tai vain jopa parin päivän aikaisia tapahtumia. Lähestymistapa oli tuttu myös Biaudet’n tutkimusryhmälle. Uudet lähteet määrittivät usein töiden rajauksen. Esimerkiksi Juho Aukusti Pärnäsen väitöskirjan taustaluku paisui arkistolöytöjen takia niin valtavaksi, että siitä tuli lopulta itse väitöskirja.

Arkistotutkimusten ja arkistojen asema tutkijoiden elämän keskipisteenä näkyy selvästi myös Biaudet’n ja Karttusen, aivan kuten heidän aikalaistensakin, kirjeenvaihdossa ja tutkimusten esipuheissa. Niissä he kertoivat laveasti tutkijan arjesta ja etenkin arkistoissa kohdatuista vastoinkäymisistä.

Ensimmäinen yleisesti kuvattu haaste liittyi arkistoihin sisäänpääsyyn. Vaikka yhä useampi arkisto oli avautunut tutkijoille Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, moni pienempi arkisto pysyi edelleen kiinni. Roomassa etenkin aristokraattisukujen perhearkistot olivat 1900-luvn alussa suljettuina. Huhut niissä säilytetyistä kiinnostavista lähteistä kiersivät kuitenkin villeinä ja tutkijat tekivät kaikkensa päästäkseen erityisluvalla tutustumaan niiden kokoelmiin. Arkistonhoitajien suostuttelu ja diplomaattinen taivuttelu kuuluivatkin tutkijoiden arkeen. Biaudet oli ilmiömäinen ylipuhumaan arkistojen vartijoita. Suomessa erityistä huomiota herätti se, että hänen onnistui vakuuttaa jopa jesuiitat ja saada järjestön keskusarkistosta lukuisia jäljennöksiä. Jesuiittojen arkistonhan tiedettiin olevan tiukasti suljettu järjestön ulkopuolisilta tutkijoilta.

Sukupuolten välinen tasa-arvo ei toteutunut arkistoissa, vaan naisten sisäänpääsyä ja työskentelyä rajoitettiin niissä usein erinäisin säännöksin. Ammattimainen historiantutkimus miellettiin 1900-luvun alussa vielä yleensä vain miesten alaksi ja siksi Liisi Karttunen oli melkoinen harvinaisuus Euroopan arkistoissa. Hänkin joutui sopeutumaan erilaisiin rajoituksiin. Esimerkiksi Vatikaanissa hänen ei sallittu työskennellä miesten rinnalla suuressa tutkijasalissa, vaan erityisesti naisille tarkoitetussa sivuhuoneessa. Biaudet selitti tätä sillä, että naisten läsnäolo olisi voinut saattaa tutkimusta tehneet kirkonmiehet hämilleen.

Toinen arkistoissa kohdattu haaste, jota tutkijat teksteissään usein kommentoivat oli se, kuinka hankalaa lähteiden jäljittäminen oli. Tässä heidän voi katsoa olleen oikeassa. Vaikka kokoelmia oli 1800-luvun kuluessa järjestetty ja luetteloitu ahkerasti, vallitsi 1900-luvulle tultaessa monissa arkistoissa edelleen melkoinen kaaos. Vatikaanin arkisto oli erityisen kuuluisa sekasotkustaan, eikä kellään ollut tarkkaa käsitystä siitä, mitä sieltä saattoi löytyä. Arkiston johtoa tilanne suorastaan hävetti. Ottaen huomioon sen, kuinka vähän apuvälineitä tutkijoilla oli käytössään, asettuu Biaudet’n ympäri Euroopan arkistoja tekemän tutkimustyön merkitys oikeisiin mittasuhteisiinsa. Hän oli erityisen taitava vainuamaan lähteet, ja myös hänen vastustajansa joutuivat tämän vastentahtoisesti myöntämään.

Asiaan kuului myös valittaa arkistosalien vetoisuutta, pimeyttä sekä likaisuutta. Liisi Karttusen mukaan Vatikaanin arkistossa oli talvisin niin kylmä, että työskentely siellä oli lähes hengenvaarallista. Vastaavasti korostettiin sitä, kuinka monista riesoista huolimatta arkistoissa istuttiin silti aamusta iltaan. Tutkijat pyrkivät tällaisen retoriikan avulla vahvistamaan omaa merkitystään menneisyyden asiantuntijoina. Laajan yleisön haluttiin ymmärtävän, että historiallisen totuuden etsiminen edellytti tutkijalta suuria uhrauksia. Harvemmin arki kuitenkaan oli niin vaivalloista ja kurjaa kuin tutkijat antoivat ymmärtää. Viimeistään lähteiden äärellä koettu jännitys ja löytämisen riemu korvasivat kaikki vaivat, kun vuosisatoja koskemattomina olleista asiakirjoista avautui uudenlainen näköala menneisyyteen.

Kaikki eivät silti ilahtuneet lähteistä löytyvistä uusista tiedoista, jotka saattoivat osoittaa vääriksi traditioon perustuneet käsitykset historiallisista tapahtumista. Etenkin kansallista historiakuvaa haastaviin tietoihin suhtauduttiin epäluuloisesti, sillä kyse ei ollut vain historiallisen totuuden uudelleen muovaamisesta, vaan usein myös kansallisen identiteetin ja arvomaailman perusteiden kyseenalaistamisesta. Vakiintuneesta historiakuvasta pidettiin siksi yleensä tiukasti kiinni.

Tämän sai myös Biaudet oppilaineen kokea.  He kohtasivat kotimaassa murtumattoman muurin pyrkiessään esittämään katolisesta näkökulmasta käsin vaihtoehtoisen tulkinnan Juhana III:n Rooman-politiikasta sekä Suomen historian kannalta keskeisistä hahmoista, Klaus Flemingistä ja Kaarle-herttuasta. Kielipolitiikan repimässä Helsingin yliopistossa heidän katoliseksi mielletyt tulkintansa tuomittiin yksimielisesti kielilinjan molemmin puolin. Olihan protestanttisuus yksi niistä harvoista tekijöistä, jotka muokkasivat sekä suomen- että ruotsinkielisten kansallista identiteettiä. Tulkintoja ei siksi edes yritetty ymmärtää, vaikka retkikuntalaiset esittivätkin arkistoista löytämiään vakuuttavia todisteita väitteilleen.

Historiantutkimuksen kiinteä side tieteellisen ja poliittisen elämän välillä heijastui myös arkiseen työskentelyyn arkistoissa. Tutkijoiden uskoessa tutkimusaiheiden kertakäyttöisyyteen oli oleellista ehtiä ensimmäisenä tulkitsemaan kansallisen historian kannalta tärkeitä lähteitä. Jonkin toisen maan näkökulmastahan samat asiakirjat olisivat voineet saada aivan toisenlaisen ja luonnollisesti ”väärän” tulkinnan. Seurauksena oli ankara kilpailu lähteistä ja arkistosalit muistuttivat toisinaan pikemminkin kilparatoja kuin tieteellisen työskentelyn tyyssijoja.

Tutkijoiden halua ehättää ensimmäisenä käsiksi aiemmin hyödyntämättömiin aineistoihin lisäsi myös se, että uusien lähteiden löytäjät ja tulkitsijat saivat mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kotimaalleen. Biaudet oli vakuuttunut siitä, että julkaisemalla kansainvälistä yleisöä kiinnostavia ja metodisesti korkeatasoisia tutkimuksia oli mahdollista tehdä Suomea tunnetuksi eurooppalaisena sivistysvaltiona. Hän, kuten niin moni muukin, halusi osalliseksi tästä kuuluisuudesta ja oli siksi valmis tekemään lähes mitä tahansa sen eteen.

Motiivien ollessa näin merkittäviä tutkijat eivät kaihtaneet kyseenalaisiakaan keinoja varmistaakseen itselleen etulyöntiaseman kilpailijoihin nähden. Tavallista oli esimerkiksi varata käyttöön oman tutkimuksen kannalta toisarvoisia lähteitä, joiden tiedettiin olevan välttämättömiä kilpailijoiden tutkimusten etenemiselle. Puolalaiset turvautuivat tähän pyrkiessään vaikeuttamaan Biaudet’n Puolan nuntiuksia koskevia tutkimuksia. Tämänkaltaisia temppuja pidettiin tuomittavina, mutta kansallisen edun nimissä ne koettiin omalla kohdalla oikeutetuiksi. Toisten ollessa kyseessä vastaavaa toki paheksuttiin ankarasti.

Kilpailua hillitäkseen Vatikaanissa työskennelleet tutkijat sopivat prioriteettioikeuden periaatteesta. Sen mukaan lähteiden löytäjä sai käyttää niitä ensimmäisenä. Periaate ei taannut toivottua työrauhaa, sillä riitaa syntyi nyt siitä, kenelle prioriteettioikeus kuului. Biaudet kinasteli prioriteettioikeudesta sekä ruotsalaisten että puolalaisten kanssa. Ruotsalaisten kanssa Vatikaanissa keväällä 1904 käyty kiista nuntius Germanico Malaspinan kirjeiden julkaisuoikeudesta äityi kiivaaksi maaotteluksi, jonka erotuomariksi tarvittiin arkiston johtajaa. Kiistan kohteena olleet Malaspinan kirjeet 1590-luvulta olivat nimittäin keskeisiä sekä Suomen että Ruotsin historialle hyvin eri syistä ja siksi osapuolet eivät olleet valmiita perääntymään. Selkeää ratkaisua kiistaan ei koskaan saatu ja Biaudet’n ja ruotsalaisten välille jäi pysyvä epäluottamus.

Prioriteettioikeuden puolustaminen ja lähteistä käyty kilpailu heijastuivat myös julkaisujen sisältöön. Esipuheissa saatettiin kertoa avoimesti kilpailijoiden epärehellisyydestä. Pärnäsen väitöskirjassa Malaspinan kirjeitä himoinneet ruotsalaiset saivatkin kuulla kunniansa. Tavallista oli myös esitellä samassa yhteydessä laveasti tulevia töitä ja niissä käytettäviä lähteitä. Näin toivottiin muiden ymmärtävän, kenelle prioriteettioikeus kuului. Kilpailijoita hämättiin myös pimittämällä tietoa tutkimusten tärkeimmistä lähteistä. Biaudet ja Karttunen vaikenivat molemmat väitöskirjojensa alaviitteissä erinäisistä dokumenteista estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niiden jäljille. He tiesivät tutkimusmetodin edellyttävän tarkkoja lähdetietoja viitteissä, mutta pitivät periaatteen loukkaamista hyväksyttävänä kansallisen tutkimuksen etujen niin vaatiessa.

Historiantutkijoiden kahtalainen rooli toisaalta tieteen ja toisaalta isänmaan palvelijoina heijastui niin eurooppalaisiin arkistosaleihin yleensä kuin Henry Biaudet’n ja Liisi Karttusen tutkimustyöhönkin. Arkistot tarjosivat heille areenan toteuttaa nuntiuksia koskeneiden hakuteosten kaltaisia kunnianhimoisia tutkimushankkeita sekä mahdollisuuden edistää Suomen asiaa maailmalla. Siksi he suhtautuivat niin intohimoisesti arkistojen pölyisiin paperipinoihin.

Print Friendly, PDF & Email

2 vastausta artikkeliin ”Lectio praecursoria 12.2.2011”

  1. Muistan kyllä Rooman ikuisena kaupunkina. Tiesin jo pienempänä, että lähdetietoja saa kirjastoista. Itse olen ollut arkistotyöläinen vakituisesti vuodesta 2007 Helsingissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.