Lectio praecursoria 26.2.2011

Tuomas Teporan väitöskirja Lippu, uhri, kansakunta. Ryhmäkokemukset ja -rajat Suomessa 1917–1945 tarkastettiin Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 26.2.2011. WSOY on julkaissut tutkimuksesta editoidun version nimellä Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917–1945.

Vuonna 1968 sisällissodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Tunnettu sanoittaja, toimittaja ja toisen maailmansodan aikainen propagandisti Reino ”Palle” Palmroth ohjasi, käsikirjoitti ja juonsi merkkivuoden kunniaksi vuotta 1918 vapaussotanäkökulmasta tarkastelleen dokumentaarisen lyhytelokuvan nimeltä ”Sama kaiku on askelten”. Näin tämän elokuvan 2000-luvun alkupuolella, jolloin tutkimukseni aihe oli kehittymässä. Kyseistä elokuvaa ei – hyvästä syystä – tulla tuskin koskaan arvostamaan kovin korkealle, mutta sen loppuhuipennus aiheutti mielessäni oivalluksen, jonka seurauksena päätökseni tutkia suomalaista uhriajattelua ja lippukulttuuria vahvistui.

Aiheeltaan siis vapaussotaa tarkastellut elokuva huipentuu Helsingin Hietaniemen hautausmaan toisen maailmansodan sankarihaudoille. Kamera kiinnittyy hautarivistöjen vierellä nousevaan suureen ristiin, jonka juurelle kaksi ylioppilasta, tyttö ja poika, laskevat polvistuen seppeleet. Dokumentti kuvaa, kuinka nuoriso osoittaa kiitollisuutta esivanhempiensa antamaa uhria kohtaan ja ottaa vastaan velvoituksen vaalia tätä muistoa. Samalla mustavalkoinen kuva rististä alkaa muuttua autereiseksi ja näyttää kuin risti nousisi jalustaltaan. Katse kiinnittyy taustan mustavalkoiseen sinivalkotaivaaseen ja äkkiä hautausmaan risti onkin kääntynyt ilmassa ja sulautunut hulmuavan Suomen lipun siniristiksi. Elokuva päättyy tähän kuvaan, joka yhdistää kansakunnan uhrit ja sen tulevaisuuden toivot ensin uskonnolliseen symboliin, jonka kaikkein ylimpänä tunnuksena komeilee kansallinen symboli, Suomen lippu.

Lipun esitetään kiteyttävän itseensä ikään kuin jotakin sanoin kuvaamatonta, jonka ymmärtämiseen avain löytyy yhteisön olemassaolon kannalta olennaisesta arvosta: uhrautumisesta kokonaisuuden edestä. Elokuvassa vuoden 1918 valkoiset uhrit sulautuvat toisen maailmansodan uhreihin ja filmin nimikin viittaa Sillanpään talvisodan aikaiseen marssiin. Vain ristiriidaton käsitys menneiden uhrien arvosta voi olla kansallisesti tuottava, kuuluu elokuvan sanoma. Poliittisesti elokuvassa esitetty tulkinta edustaa valkoista arvomaailmaa, jossa punaisilla uhreilla ei ollut sijaa.

Edellä kuvatulla lyhytelokuvalla on tietenkin omat 1960-lukulaiset, käsillä olevan tutkimuksen ulkopuolelle jäävät merkityksensä: kuvattu propagandistinen vitivalkoisuus ei enää tuolloin ollut muodikasta saati nuorekasta. Elokuvan loppu sai aloittelevan tutkijan kysymään, kuinka nimenomaan aikalaiset kokivat sotien, uhrien ja kansakuntaan kuulumisen tai siitä poissulkemisen vuosina 1917–1945.

Vaikka vuoden 1918 uudelleen tulkinta on yleisesti ajoitettu 1960-luvulle, sisällissodan molemminpuolisten uhrien merkityksen määrittely ja selkeiden rajalinjojen asteittainen häivyttäminen alkoi kuitenkin jo sotien välisenä aikana. Puhtaan valkoinen tulkinta joutui jo tuolloin puolustamaan hegemonista asemaansa. Tuolloin ei jälkikäteistä tulkintaa koko sotien ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun ajan uhrauksien arvosta tai arvottomuudesta ollut vielä mahdollista tehdä, vaan silloin näitä ilmiöitä pyrittiin jäsentämään ymmärrettäviksi olemassa olevilla keinoilla.

Elokuvan loppuhuipennuksen yksipuolinen sanoma ei ollutkaan se kannustin, joka minua innosti aihetta pohtimaan. Paradoksaalista kyllä, elokuvan loppu ei nimittäin näyttäydykään niin aikansa eläneeltä, kuin ensi katsomalta voisi ajatella. Ei sen vuoksi, että poliittisesti konservatiivinen tulkinta osoittautuisi kestäväksi. Tutkimuksen edetessä nimittäin kaksi alun perin vailla selvää muotoa ollutta ajatusta kypsyivät lähdeaineiston kautta eräänlaisiksi tutkimuksen perusteeseiksi.

Ensimmäinen huomio on uhrin jakamattomuuden idea. Jotta jotakin asiaa on mahdollista käsitellä positiivisessa eli rakentavassa mielessä uhrina, on sen vaikutuksen kosketettava mahdollisimman laajoja ihmisryhmiä yhteiskunnassa. Lisäksi uhrien tarpeellisuudella on oltava laaja kannatus. Ilman hedelmällistä merkitystä veriuhri on vain väkivaltaa. Sisällissodan tuottama jakautuneisuus oli tosiasia, mutta sotien välisessä yhteiskunnassa vallitsevaksi vakiintui pyrkimys näiden jakojen lievittämiseen.

Vaarana tällaisen näkökulman valinnassa on, että siinä keskitytään vallanpitäjien ja muiden eliittien toimintaan eli eheyttämiseen poliittisena iskulauseena. Usein eheytys olikin symbolista, mutta joka tapauksessa rauhan ja arjen yhteiskunnassa syntyi 1930-luvun lopulla poliittisten keskiryhmien piirissä pyrkimys vuoden 1918 molemminpuolisten uhrien uudelleen tulkintaan. Tärkeää oli muokata nimenomaan punaisten uhrien merkitystä hedelmälliseksi kansakunnan kannalta. Olennaiseksi teemaksi tutkimuksessa nousi, kuinka sosialidemokraattinen työväki itse alkoi määritellä uudelleen vuoden 1918 punavainajien työn osaksi kansakunnan rakennusta, sen kasvukivuiksi eikä vain työväen marttyyreiksi.

Toiseksi huomioksi kiteytyi, että nationalismia on mahdollista käsitellä yhteisten myyttien ja symbolien yhdistämänä heimouskontona. Kansakunta itsessään on silloin palvonnan kohteena. Tässä kuvastossa uhraaminen on tuottavaa toimintaa, jolla ravitaan ja uudistetaan kansakuntaa tai siihen rinnastettavaa suurryhmää. Miksi kansallisvaltiot tuntuvat tarvitsevan uhreja? René Girardin mukaan uhraamisen avulla kontrolloidaan yhteisön sisäistä väkivaltaa ja pyritään suuntaamaan se oman yhteisön ulkopuoliseksi voimaksi. Väkivallan mahdollinen sisäsyntyisyys on kiellettävä ilmiö. Uhraamisella on tästä näkökulmasta aivan todellinen merkitys yhteisön identiteetin luomisessa, eikä tämä toiminta välttämättä ole palautettavissa vain kristillis-uskonnolliseen uhrisymboliikkaan.

Edelleen tutkimuksessa heimouskonnolla ymmärretään käsitystä ja kokemusta kansakunnasta tai eräissä tapauksissa yhteiskuntaluokasta niin suurena ryhmänä, etteivät sen jäsenet tunne toisiaan henkilökohtaisesti, mutta siitä huolimatta heidän on mahdollista samastua tähän kuviteltuun yhteisöön. Erona tähän Benedict Andersonin tunnettuun luonnehdintaan kansakunnasta, käsillä olevassa tutkimuksessa kuviteltu on ennen kaikkea koettu, konkreettisesti eletty fantasia kansakunnasta. Tämän kokemuksen ei tarvitse aina olla positiivinen, vaan tärkeintä on, että kokemus kuulumisesta kansakuntaan, mutta myös siitä erottautuminen, on osa tutkittavien ihmisryhmien koettua todellisuutta.

Samalla pidin tärkeänä tarkastella koko yhteiskunnan käsityksiä sotien ja kriisiaikojen merkityksestä, punaisia ja valkoisia ei konfliktin erottamina, vaan sen väkisinkin yhdistäminä. Samalla katse kohdistui tavallisesti sotien välisen ajan historiassa tutkittujen yhteiskunnallisten ääripäiden ohella yhteiskunnallisiin keskiryhmiin.  Tutkimuskohteeksi tarkentui uhriajattelu ja ryhmäkokemukset sekä niiden rajat. Lisäksi tuntui tärkeältä, että uhreja tuottaneita sota-aikoja ja sodan ja uhrien muistamista tutkitaan yhdessä. Näin konkreettista uhraamista ja työtä, joka tämän väkivallan merkityksellistämiseksi tehdään, ei käsitteellisesti tarkasteltaisi toisistaan erillään. Tämän vuoksi toisen maailmansodan kokemukset nousivat tutkimuksessa olennaiseksi teemaksi.

Mielekkäimmäksi tavaksi tämän tarkasteluun valikoituivat tunnukset, joihin kaikilla yhteiskuntaryhmillä oli jonkinlainen suhde. Valitsin Suomen lipun ja työväenliput, koska niiden kautta on mahdollista tarkastella yhteiskuntaa ja sen ryhmäkokemuksia ja ryhmärajoja sekä rajojen ylityksiä kokonaisuutena, eikä vain keskittyä ääriryhmiin tai selvästi vuoden 1918 muiston etujärjestöihin. Antropologisen kehollisen rajanvedon ja psykoanalyyttisten objektisuhdeteorioiden menetelmillä puolestaan aukeavat näiden symbolien todellisuutta luovat merkitykset suurryhmien toiminnassa.

Suomen lipulla ja työväenlipuilla oli 1900-luvun ensi puolella näkyvä asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja järjestäytymisessä. Parlamentarismin alkuvuosikymmenien ryhmäsidonnaisuuteen kuului oman identiteetin ja ryhmähengen sulauttaminen ihanteissa, usein myös käytännössä. Siniristilippua ja työväenlippuja kohtaan puolin ja toisin tunnetut intohimot, kiintymys ja viha, olivat ensimmäisen tasavallan aikana aitoja ja konkreettisia tunteita. Spesifiksi tutkimuskysymykseksi tarkentui se, kuinka yhteiskuntaryhmät sosiaalisesti ja psyykkisesti määrittivät rajojaan suhteessa toisiinsa ja kansakuntaan symbolien välityksellä.

Lipuilla on monia täysin arkisiakin käyttötarkoituksia, mutta poikkeusaikoina ja tärkeiden muistamistapahtumien yhteydessä ne voivat olla emotionaalisesti vahvasti latautuneita. Tällöin lippua voi amerikkalaistutkija Carolyn Marvinia mukaillen kutsua toteemilipuksi. Tämä tunnus on enemmän kuin vain symboli, sillä se usein suorastaan samastetaan kuvaamansa kansakunnan, luokan tai vallankumouksen kanssa. Toteemilippu on ruumiillinen tunnus, sillä se kuvaa edustamansa ryhmän elämää. Tämän vuoksi koettu hyökkäys sitä vastaan on usein rinnastettu kansakunnan ruumiilliseen häpäisyyn.

Lippujen totemistinen käyttö on myös moderneissa yhteiskunnissa hyvin ritualisoitua. Tämän vuoksi esimerkiksi Suomen lipun turmelu on edelleenkin lain vastainen teko: lipun häpäisy ei ole osa ilmaisunvapautta. Modernissa kansallislipussa on siis edelleen jotakin pyhää eli ikään kuin yhteisön olemassa olon kannalta ensiarvoisen tärkeää ja salattua.

Lippuja ja muita ryhmätunnuksia kohtaan tunnetut intohimot olivat sisällissodan seurausta. Sodan alla ratkaisematon kysymys Suomen lipusta nousi valtatyhjiön symboliksi ja sodan jälkeen taistelu jatkui joukkotunnusten kautta. Siniristilippu itsessään syntyi sisällissodan seurauksena, kun punaväri pestiin pois Suomen lipusta porvariston vapaussodaksi mieltämässä taistelussa. Kyseessä ei ollut niinkään sosialismin punavärin hävittäminen vaan porvarillisen Suomen sisäinen välienselvittely, jossa leijonalippua tunnuksenaan pitäneet liberaalit palasivat fennomanian tunnuksen alle ja ruotsinkielisistä tuli kielivähemmistö.  Sotien välisenä aikana valtiovalta kontrolloi työväenlippujen julkista käyttöä, mutta niitä vastaan kohdistuneet provokaatiot olivat silti arkipäivää. 1930-luvun alusta välirauhaan saakka työväen järjestölippujen käyttö oli yksiselitteisesti kiellettyä. Talvisodan jälkeen ne vapautuivat ehdottomasta liputuskiellosta, sillä punalippujen vapaata liehumista ei enää pidetty uhkana järjestykselle. Tämän voi katsoa johtuneen siitä, että työväenlippuihin kiteytynyt jakavan väkivallan kokemus ja sen muisto siirtyi rajantakaisen vihollisen ominaisuudeksi.

Vastakkainasettelusta huolimatta sotien välisenä aikana tapahtui myös rajojen ylityksiä. Sosialidemokraatit omaksuivat Suomen lipun käytön tilaisuuksiinsa 1920-luvun lopussa. Kun katse kääntyy pois vuoden 1918 sodan muistojuhlista, ei ole tavatonta löytää valtakunnanlippua liehumasta työväentalon katolta. Julkinen muistaminen ei ollut aina v. 1918 sidonnaista, ja voittajien yksipuolisuutta kritisoitiin varhain. Yhteiskunnalliset keskiryhmät sulkivat poliittiset ääripäät 1930-luvulla yhteiskunnan marginaaliin. Kommunisteilta muut ryhmät epäsivät osallisuuden kansakunnasta kokonaan, sillä heidän vaalimansa vuoden 1918 muisto oli antiteesi kansallisesti tuottavalle uhrille. Äärioikeisto ei puolestaan kyennyt tekemään myönnytyksiä mustavalkoiseen vapaussodan perintöönsä ja sen merkitys väheni, vaikka se koki rehabilitaation toisen maailmansodan aikana. Toukokuun 16. päivänä 1938 eli armeijan lippujuhlaksi muuttuneena valkoisten voitonparaatin muistopäivänä Helsingin työväentalon torniin nostettiin vapaaehtoisesti siniristilippu. Tällöin voi katsoa erään aikakauden päättyneen, vaikka ele ei todellakaan saanut työväen jakamatonta kannatusta.

Edellä kuvattujen laajojen teemojen ja historiallisen kronologian ohella lippukysymyksen kautta on mahdollista tarkastella lukuisia merkittäviä prosesseja 1900-luvun ensi puolen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tuo aika oli kansakunnan rakentamisen ja kansalaisyhteiskunnan laajenemisen aikaa. Tärkeä osa tässä työssä oli mielikuvilla ja symboleilla, jotka tiivistäen kiteyttivät toimijoiden ajamia ajatuksia ja ideologioita. Verraton esimerkki tästä työstä on lippuasialle omistautuneen kansalaisjärjestön Itsenäisyyden Liiton toiminta Suomen lipun levittämiseksi. Järjestö ajoi läpi idean Suomen lipun päivästä, jota vietetään juhannuksena.  Näiden lippuentusiastien ajatusmaailmaa kuvannee hyvin juhannukseksi organisoidut liputuksentarkastusmatkat autoilla ja lentokoneella. Ilmasta käsin liputuksen tiheys kyettiin tarkastamaan Kokkolan tasalle asti. Maantieteelliset rajat, kansakuntaruumis ja sen korkein, ruumiilliseksi ymmärretty tunnus liittyivät lujasti yhteen.

Lipun kansakuntaa kiteyttävän arvolatauksen kautta on myös mahdollista valottaa kansallissymboliikan sukupuolittuneisuutta. Kansallislipuilla oli tutkittavana aikakautena – ja edelleenkin – perinteisen kaksijakoisiin sukupuolirooleihin perustuva tunnelataus. Vallan liehuvana tunnuksena se oli maskuliininen ja yhteisön rajoille suuntautunut symboli. Kansanomaisena tunnuksena ja sankarivainajan arkun päällä lippuun puolestaan viitattiin naisellisena, uutta synnyttävänä ja hedelmällisenä symbolina.

Lippuaatteen kautta voi tarkastella uhraamisen, kansakunnan rakentamisen, uskonnon ja nationalismin suhteiden, kollektiivisen muistamisen ja ryhmätunnusten herättämien intohimojen lisäksi nuorison merkitystä kansakunnan ja muiden joukkoliikkeiden jatkuvuudessa. 1900-luvun alun Euroopassa nuoriso oli muotia  – varttuneemmat ohjasivat nuoria joukkoliikkeissä ja nuorisoon ladattiin paljon odotuksia julkisessa keskustelussa. Myös Suomen nuoressa tasavallassa samastuttiin todellisiin ja kuviteltuihin neitoihin ja nuorukaisiin, ja konservatiivinen lippuaate sai käyttövoimansa idealisoidusta nuorison uhrihalukkuudesta. Nuorisoa ohjattiin pyyteettömään toimintaan isänmaan hyväksi, mutta nuorisossa oli tulevaisuus myös laitavasemmiston järjestönuorien kokoontuessa punalipun ympärille. Sodissa nuorison uhri oli konkreettinen: lipulle vuodatettu veri ei ollutkaan vain menneiden aikojen mielikuva. Nuoren uhrin haluttu ulottuvuus löytyi tämän fantasioidusta turmeltumattomuudesta. Vielä itsenäistymätön nuoriso kuului isänmaalle ja ihanteellinen oman elämän alistaminen kokonaisuudelle kohensi kansakunnan elinvoimaa. Se missä määrin tämä annettu uhri oli uhrautumista tai väkivaltaista uhraamista on veteen piirretty viiva.

2000-luvun länsimaalaisten enemmistölle kysymys kansallislipusta lienee melko triviaali, jopa banaali. Elämme brittiläistä sosiaalipsykologia Michael Billigia lainaten liehumattoman lipun aikaa erotuksena nationalistisen kansakunnan rakentamisen ajan liehuvan lipun ajalle.  Kansallisvaltioiden aikakauden on ennustettu jo jonkin aikaa väistyvän ja tämän tulkinnan mukaan kansallisvaltioiden auringonlaskun osoituksena kansallinen symboliikka ja kansalliset kertomukset ovat tehneet tilaa sirpaloituneille ja rajat ylittäville tunnuksille. Liput eivät enää liehu haastavasti.

Ne eivät kuitenkaan ole poistuneet kokonaan näyttömältä, vaan ne ovat asettuneet arjen rakenteisiin, raamittamaan ja taustoittamaan jokapäiväistä elämää, valmiina otettaviksi käyttöön, niin kuin vuoden 2004 Aasian tsunamin jälkeen, jolloin kuolleita pohjoismaalaisia turisteja symboloitiin kuin sankarivainajia, Ruotsissa jopa lippuun käärittyinä. Voikin hyvin olla, että kansallisten kertomusten ja symbolien selvärajaisuudella on sittenkin niiden triviaalia arvoa suurempaa tilausta. Globaalissa mittakaavassa tarkasteltuna on helppo havaita, että liput liehuvat edelleenkin voimakkaasti, niin symbolisina aseina kuin yhteisön turvan osoittajina.

Suomessa liehumattoman lipun aika eli ns. ”banaalin nationalismin” aikakausi alkoi vähitellen toisen maailmansodan jälkeen. Käsillä oleva väitöskirja kuvaa prosessia, joka johti kansallisen banalisoitumiseen. Aikalaisille kansakuntaan kuulumisen ja siitä erottautumisen kysymykset olivat konkreettista, joskus veristäkin totta. Siinä ei ollut mitään banaalia.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.