Pähkinäsaaresta rajat ”kolmen kuninkaan” Lapinmaahan

Ruotsin itärajan synty Suomessa ja Lapinmaassa

Johdanto

Suomessa historiallisia rajoja kuvaavissa kartoissa ja oppikirjoissa esitetään Täyssinän rauhassa (1595) syntynyt Ruotsin itärajan pohjoisosa yhtenä suorana Rajasuolta Inarijärveen, mistä raja kääntyy Jäämeren rannalle Varanginvuonoon. Rajasuo on historiallinen rajapaikka, joka sijaitsee Pielisen ja Venäjän Repolan välillä.

Sen sijaan vaikkapa ruotsalaisissa, hollantilaisissa, tanskalaisissa ja ranskalaisissa Pohjois-Euroopan sekä Venäjän kartoissa Ruotsin itäraja esitetään 1600-luvulta lähtien seikkaperäisesti.1 Väripainoksina, paikannimistöineen ja maantieteellisin mittakaavoin nämä vanhat kartat ovat yllättävän tarkkoja. Niissä Ruotsin ja Venäjän raja esitetään niin Täyssinän kuin Stolbovan rauhansopimuksen (1617) mukaisesti. Tuon ajan Pohjolan kartoitus perustuu pääasiassa 1628 Ruotsin maanmittauslaitoksen johtajaksi tulleen Andreas Bureuksen kartografiaan.2

Nykyisen perusasetelman Pähkinäsaaren rauhan rajaa koskevassa tutkimuksessa loivat – joskin osittain ristikkäisiin tuloksiin päättyvissä tutkimuksissaan – professorit Jalmari Jaakkola, Kustaa Vilkuna, Kyösti Julku ja Heikki Kirkinen.3 Kyösti Julku esitti Täyssinän rauhan rajasta muuta suomalaisista tutkimusta realistisemman ratkaisun.4 Hän luopui siitä yleisesti vallitsevasta käsityksestä, että Täyssinän rauhan raja olisi ollut Rajasuolta Kuusamon Iivaaraan ja sieltä Inarijärveen teoreettinen viivasuora linja.

Professori Jarl Gallénin teorian5 mukaan Pähkinäsaaren rauhan yhtenäinen rajalinja haarautuu Kainuun etelärajalta kahtia jättäen väliin laajan yhteisalueen. Tanskalaisen John Lindin artikkeli perustuu Gallénin tutkimuksiin. Sen mukaan yhteisalueen vasen haara päättyi Perämereen, jonka eteläpuolelle karjalaisilla (ja sittemmin Novgorodilla) ei ollut asiaa; oikea haara eli itäraja, joka oli ”Kainuun ruotsalaisten” valtapiirin itäraja, päättyisi Vienanmereen.6

Professori Jukka Korpela edustaa rajatutkimuksessa samansuuntaista näkemystä. Hän lähtee siitä, että keskiajalla rahvaan maailmassa tuskin olikaan edes mitään tunnistettavaa rajaa tai valtarajaa. Hänen mukaansa ruotsalaiset ja novgorodilaiset määrittelivät valtakeskuksissaan paikallisista olosuhteista välittämättä omia verotusalueitaan.7

Tässä artikkelissa osoitan, kuinka hämäläisellä ja toisaalta karjalaisella pyyntikulttuurilla oli huomattava merkitys Pähkinäsaaren rauhan rajan perusteisiin. Täyssinän rauhan rajakysymyksissä painopiste on rajan pohjoisosalla Lapissa. Esitän sieltä myös perusteet ”kolmen kuninkaan” yhteisesti verottamalle Lapinmaalle sekä Täyssinän rauhan rajalle. Toinen tärkeä suunta Täyssinän rauhan rajakysymyksissä on Savo-Karjala, siellä idän ja lännen rajalla Oriveden – Juojärven – Rikkaveden – Nilsiän Pisan -suunta. Esitän Stolbovan rauhasta aikaisempaan tutkimukseen perustuvan katsauksen. Tämän lisäksi tuon esille venäläiseen tutkimukseen ja karttatietoihin perustuen suomalaisittain uusia näkemyksiä sekä Täyssinän että Stolbovan rauhan kysymyksistä.

Hyvänä työvälineenä tutkimuksessa on ollut Suomen Maanmittauslaitoksen Kansalaisen Karttapaikka -ohjelma, jossa on Suomen peruskarttanimistö.8 Hakusanoina olen käyttänyt pyyntikulttuureista juontuvia paikannimiä. Tärkeätä oli löytää kulkureittejä, pyyntipaikkakokonaisuuksia ja rajavastakohtaisuuksia osoittavia nimiä. Tekstissä paikannimen lähteeseen ei erikseen viitata, paitsi siinä tapauksessa, että se tulee jostakin muusta lähteestä kuin Karttapaikasta.

Hämäläisten ja karjalaisten eränkäynnin intressirajasta heimorajaan

Hämeen hollolalaisilla oli ollut vanhastaan eränautintoja Kymijoen itäpuolella, missä nautintavyöhyke ulottui Suur-Vehkalahden ja Virolahden välistä ylänköä pitkin Suomenlahteen.9 Vähäisiä kirjallisia lähteitä täydentävät paikannimet.

Professori Eero Kiviniemen mukaan Salin- ja Matkus-nimet liittyvät hämäläiseen pyyntikulttuuriin. Salin tarkoittaa sadinta, Matkus-nimi kulkureittiä.

Salin-nimet liittyvät ”hämäläiseen” đ>l -muutokseen, jonka Virtaranta on ajoittanut (1958) 1200-luvulle ja Terho Itkonen (1972) 1000-luvulle; Matkus-nimien taas täytyy liittyä saman heimoyhteisön nimistöön siksi, että matkus-elementillä ei ole appellatiivista käyttöä (Karjalassa samansisältöinen nimityyppi on Matka-alkuinen).10

Salin-nimet ulottuvat Suomenlahden rannikolla Kymijoen itäpuolelle Vehkalahteen. Sieltä nimistön päälevikkialueen itäreuna suuntautuu Kymijoen vesistöalueella Puulavedelle, edelleen Suonenjoelle, Pielavedelle ja sieltä Oulujärvelle asti. Sen sijaan Matkus-nimet nousevat rannikolta Kymijoen tuntumassa Heinolaan, mistä ne merkitsevät hämäläisten muinaisia kulkureittejä Päijänteen maailmasta Mäntyharjun reitille ja Saimaalle. Nimistön päälevikkialue on Saimaan järvisalueella. Siellä Matkus-nimet johtavat pohjoissuunnassa Haukivedelle ja Varkauden Ämmäkoskelle, edelleen Leppävirran reittiä Kallavedelle, sieltä Iisalmen reitille ja toisaalle Nilsiän erämaailmaan.11

Iisalmen vesille laskeva Matkusjoki opasti eränkävijän Maanselälle. Matala vedenjakaja ylitettiin parin kilometrin maataivalta pitkin. Oulun puolella selvittiin Ylimmäiselle Vuottojärvelle. Alavia soita puhkova Vuottojoki vei Oulujärven Vuottolahteen, jonka rannalla on Karjalanniemi-niminen pieni kyläryhmä. Vuottolahden suulla Uima- ja Varpaniemi antavat viitteen karjalaisesta peuranpyyntikulttuurista. Matkusjoen tuntumassa Sonkajärvellä Peurunniemi ja Peuruvaara12 viittaavat puolestaan hämäläisten peuranpyyntiin. Toinen reitti Iisalmesta Oulujärvelle kävi Vieremän kautta. Ilmeisesti nämä muinaiset hämäläisten ja karjalaisten kaupan ja verotuksen valtasuonet Saimaan järvialueelta Peräpohjolaan ja lapinmaihin olivat myös savolaisten väyliä heidän asuttaessaan Oulujärven erämaita.13

Toisaalla karjalaisten Suuren pohjantien reitillä Pielisjärven ympäristössä, Oulujärven pohjoisrantamilla ja Oulujoella näkyy paikannimissä karjalaisperäinen Matka-nimien tiuha rastitus. Suuri pohjantie oli Käkisalmen karjalaisten tärkein kulkuväylä Laatokalta Pohjan perille, missä karjalaisilla oli nautintoja ja verotusoikeuksia. Reitti haarautui Pieliseltä toisaalle Vienanmerelle.14 Matka-alkuista paikannimistöä esiintyy huomattavasti myös Iijokilaaksossa sekä Kemijoen reiteillä Rovaniemeltä ylöspäin.

Runsaslukuinen Koliseva-nimistö esiintyy Hämeessä ja hämäläisten erämaissa. Asiakirjamerkinnät Kolisevista alkavat 1400-luvulta. Nimistön levikkialue rajautuu idässä Kymijoen – Mäntyharjun – Suonenjoen linjalla heimorajaan, mistä se kääntää Rautalammin reitille. Kiviniemen mukaan tämä ilmeisesti johtuu savolaisasutuksen ekspansiosta siellä länteen.15 Mutta toisaalla Puulan ja Mikkelin suunnalta Juvalle ja edelleen Savonlinnan suuntaan työntyvät Koliseva-alkuiset paikannimet osoittavat siellä olleen hämäläisvaikutuksen.

Ilmeisesti hämäläiset alkoivat harjoittaa Saimaan itärannoille ulottuvaa eränkäyntiä 800-luvulta. Turkisten markkinat olivat sieltä Suomenlahden rannikolla ja Nevan reitillä.16 Turkisriistan pyynnin ja hirvenajon ohella metsäpeura oli tärkeä eränkäynnin kohde niin hämäläiselle kuin karjalaiselle pyyntikulttuurille. Peurojen vuotuiskiertoon perustuva pyynti antoi toistuvasti vakaata tuottoa ja mahdollisuuden muuhunkin eränkäyntiin ja pyyntipaikkojen ylläpitoon. Hämäläisten nimitykset metsäpeuralle (Rangifer tarandus fennicus) olivat peura (suomeen omaksuttu nimitys), peuru ~ pöyni; karjalaisten metsäpeura oli petra ~ petro, harvinaisempana muutama petru-nimi.17 Petra-nimistö on itäisempi (vanhempi) ja Petro läntisempi esiintymä.

Nykytutkimuksessa on jäänyt huomaamatta muinainen hämäläisten peuraa tarkoittava pöyry. Suomessa on yli neljäkymmentä Pöyry-nimistä luontokohdetta. Ne johtavat vanhan hämäläisen pyyntikulttuurin jäljille. Nimistön päälevikkialue ulottuu Päijänteen itäpuolelta Karjalan kannaksen tuntumaan. Pöyry-nimien yhtenäinen alue suuntautuu Joutsan Pöyrynmäestä Puulan etelärantaa Pöyrynkallioon ja sieltä Saimaan länsirannan tuntumassa Lappeenrannan Kivijärven Pöyrynmäkeen ja Taipalsaaren Pöyrynmaahan. Toinen puoli Pöyry-nimistöstä on hajautunut Suomenselän reunamille, Savo-Karjalaan ja pariin pesyeen Lapissa, Ylitorniolla ja Kemijärvellä. Pöyry-nimestä juontuvat Pöyni-alkuiset paikannimet (8 kpl)sijaitsevat Puruveden ja Saimaan Pihlajaveden välisellä niemellä kuten esimerkiksi Pöyninlahti Kerimäellä ja Pöyninsalmi Savonlinnassa.18

Taipalsaaren järvikapeikon rantavyöhykkeet on merkitty taajasti peuranpyyntiin viittaavilla paikannimillä kuten Pöyryn- ja Hiisimäki, Hankalahti ja -niemi, Kirkkoniemi ja Kirkkovuori,19 Purnusuo ja -niemi, Hiidensaari, -lahti ja -mäki, Uittomi ja Purnusaari.20 Tuskin nämä paikannimet olisivat voineet syntyä siellä ilman sulan veden aikana harjoitettua tuottoisaa peurojen syyspyyntiä, jolloin saalislihoja pantiin talven varalle säilöön purnuihin.

Toinen huomattava hämäläisen pyyntikulttuurin muinainen peuranpyyntipaikka Pöyry-nimistön alueella on Hirvensalmella Puulan ja Ryökäsveden välinen järvikapeikko. Siellä on vastaavanlainen laaja peuranpyyntiin viittaava paikannimistö kuin Taipalsaaressa.

Hämäläisten ja karjalaisten eränkäynnin nautintarajoista muodostui viikinki- ja ristiretkiaikojen taitteessa 1000-luvun puolimaissa intressiraja. Todennäköisesti se nousi Suomenlahdelta pohjoiskoilliseen Saimaan Taipalsaareen. Siellä muinaisrajaa paikantavat Venäläissaari ja Ruotsalaisenvuori sekä sen tyvessä Pyhälahti. Ruotsalaisenvuoren kärjessä on Sotniemi (Sotaniemi) ja sen edessä Sotsaari. Eteläiseltä Saimaalta hämäläisten Salin- ja toisaalta karjalaisen pyyntikulttuurin Petra- ja Petro-alkuiset paikannimet suuntautuvat vastakkaisina Kymen ja Vuoksen vedenjakajalle Pieksän ylänteelle ja sieltä Suonenjoelle.

Lisääntyvä erämaiden resurssien käyttö johti vähitellen eturistiriitoihin, jakolinjoihin ja valtaetupiireihin. Kun Novgorodin tukemat karjalaiset saivat haltuunsa Saimaan vesistöalueen, hämäläisten ja karjalaisten välille syntyi yhtenäinen heimoraja. Se muodostui Hämeen Pohjanperän erämaiden ja karjalaisten eränkäyntialueiden välille. Karjalan puolelta muinaiseen heimorajaan vastaavat Petra- ja Petro-nimet, jälkimmäiset yksinomaan Suonenjoelta lähtien rajan pohjoisosalla.

Professori Vilho Niitemaan mukaan heimoraja vakiintui Kymijoen – Mäntyharjun linjalle 1250 – 1293, siis ennen Viipurin linnan perustamista.21 Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1552 laadittujen erämaaluetteloiden mukaan Hämeen Pohjanperän eteläreuna kulki Savon rajasta alkaen idästä Suontienjärven (Suonenjoki) ja Jääsjärven eteläpuolitse Päijänteeseen ja sen länsipuolta Muuramejärven eteläpuolitse Keurusselän eteläpäähän. Pohjoisessa hämäläisten erämaa ulottui Maanselän pohjoispuolelle aina Pyhäjärven, Haapajärven ja Toholammin tienoille. Koko tällä alueella luetellaan yhteensä 346 erämaakappaletta. Niistä Sääksmäen kihlakuntaan kuului 131 ja Hollolan kihlakuntaan 215.22

Tässä herää väistämättä kysymys: Miten merkittäviä olivat pyyntikulttuurien kautta saavutettavat taloudelliset vaikutukset Pähkinäsaaren rauhan rajan perusteisiin?

Pähkinäsaaren rauhan raja

Suomenlahden rannikkoa Nevaa kohti etevät ruotsalaiset ja suomalaiset vahvistivat otettaan myös Karjalan kannaksella. Ruotsalaiset pyrkivät saamaan valvontaansa Nevan kauppareitin. Ristiretkeläiset perustavat 1293 kiistanalaiselle rajaseudulle Viipurin linnan. Siitä muodostuu rakennettava tukikohta Ruotsin pyrkimyksille Karjalan valloitukseen.23

Ruotsi ja Novgorod vakauttivat pitkään kestäneen taistelunsa Karjalasta, kun ne 1323 solmivat rauhan Nevajoen niskassa sijaitsevassa Pähkinälinnassa. Se oli ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen rauhanteko. Pähkinäsaaren rauhassa myös ensimmäisen kerran näiden valtojen kesken sovittiin kirjallisesti valtarajasta. ”Ystävyyden osoituksena” Novgorod luovutti Ruotsille Karjalasta kolme kihlakuntaa, jotka olivat Savo, Jääski ja Äyräpää.24 Joka tapauksessa aikaan saatiin kaupparauha tärkeällä Nevan reitillä.25

Keskiajalla, jolloin ei ollut organisoitunutta heimorakennetta, oli eränautinta-alueita. Korpela tähdentää, että maaston merkityt ja tunnetut rajat saattoivat muodostua vain kiinteän asutuksen ympäristöön, Pähkinäsaaren rauhan tilanteessa siis Karjalan kannakselle ja Pohjanlahden rannikolle. Sen sijaan erämaissa rajalinja suuntautui järvialueen läpi kulkureittejä pitkin muutaman tunnetun kiintopisteen kautta.26

Oletettavasti Gallénin ja Lindin teorian mukaisella yhteisalueella molemmat osapuolet verottivat saamelaisia. Rajoilla osoitettu laaja yhteisalue merkitsi vakiintunutta tilannetta, minkä pohjalta rauhansopimus saattoi syntyä. Monien lähteiden mukaan kuitenkin Vienan karjalaisten raja Kainuuta vasten oli Maanselän vedenjakajassa. Siten Novgorodin ja Ruotsin yhteisalue ei voinut missään tapauksessa johtaa Vienanmereen.27 On kiistanalaista sovittiinko Pähkinäsaaren rauhan rajoista mainitulla tavalla, mutta toisaalta kehityksen suunta vei tämän tyyppiseen tulokseen.28

Kun Pähkinäsaaren rauhanteossa Novgorodista luovutettiin Ruotsille Savo eli Savilahden kihlakunta, valtaraja muodostui Saimaan järvialueella karjalaisten ja hämäläisten eränkäynnin vanhan intressirajan ja kulkureittien perustalle. Pähkinäsaaren rauhan rajan alkuosa on kiinnitetty luonnonkiviin, siirtolokareihin ja kallion paljastumiin hakatuilla merkinnöillä Karjalan kannaksella Varpavuoreen asti.

Saimaan järvialueella rajareitille suuntaa antavina pisteinä olivat Särkilahti, Samusalo, nykyinen Talvisalo Savonlinnassa, ja Sithi,29 johon Varkauden Ämmäkoski pudottaa vedet Leppävirran reitiltä. Kysymyksessä on lapinkylää tarkoittava siida ~ sijdâ, josta nimimuistona on Haukiveden pohjoispäässä Siitinselkä. Ämmäkosken merkitys entisaikoina on tallentunut sen nimeen. Paikannimissä Ämmä on samaa juurta Akka, inarinsaamessa Kálgu eli Ákku. Ukko-jumalan Äijih puoliso Akka on usein pyhittänyt tärkeän muinaisen pyynti- tai asuinpaikan ympäristöä.

Suurten vesireittien keskellä Ämmäkoski oli sekä taloudellisesti että liikenteellisesti molemmille osapuolille tärkeä, hyvin tuottava kalastus- ja peuranpyyntipaikka. Peurojen luontainen talvivaellus kesälaitumilta suurten järvien rannoilta länteen Pieksämäen ylängön jäkälämaihin suuntautui harvojen mahdollisten vesistön ylityspaikkojen kuten Ämmäkosken kautta. Vastaava vaellus toiseen suuntaan kesälaitumille toistui peuroilla keväällä.30

Siitistä (Sithi) eteenpäin ei ole saavutettu yksimielisyyttä rajaa kiinnittävien kohteiden sijainnista eikä siten rajareitistäkään. Seuraavina rajapisteinä ilmoitetaan Carelakoski (latinalainen), Kærelekuski (ruotsalainen), Korelomkoški (venäläinen merkintä); Kolumakoski (latinalainen), Kolomakuski (ruotsalainen), Kolemakoški (venäläinen merkintä).31 Niitä ei ole pystytty identifioimaan. Rajan suunta on siis vielä avoin päätepisteeseen Pohjanlahteen.

Jaakkola sitoo Pähkinäsaaren rauhan rajan Joroisten ja Varkauden välillä Haukiveteen laskevaan Kuvansijokeen ja siitä edelleen Suonenjoelle johtavaan vesireittiin perusteenaan, että raja määriteltiin pohjoisosalta hämäläisten ja karjalaisten heimorajalle.32 Kustaa Vilkuna puolestaan perustelee rajan kulkevan ”karjalaisten venetietä” pitkin ja suuntaa sen Jaakkolan osoittamaa reittiä Pielavedelle.33 Mutta kumpikaan heistä ei antanut uskottavaa sijaintia sen paremmin Karjala- kuin Kolumakoskelle. Sama ongelma on kaikissa muissakin sen jälkeen aiheesta julkaistuissa tutkimuksissa.

Vilkuna lähti siitä, että Saimaalta Pyhäjoen kautta Pohjanlahteen kulkeva venetie oli Käkisalmen karjalaisille tärkein – jopa ainoa vesireitti ja veronkantoväylä vuosittain toistuvassa Pohjanlahden rannikon nautinnassa ja verotuksessa. Karjalaisten oppaina ja kyytimiehinä venereitillä olivat Vilkunan mukaan olleet saamelaiset: ”Kuljetus tapahtui lappalaisten toimesta kyläalueelta kyläalueelle …”34

Heimoraja seuraa Suonenjoelta vesireittiä Iisvedelle, missä oli vuonna 1552 rajana Kuninkaansaari,35 ja sieltä Rasvanki-järvelle. Vedet purkautuvat Nilakasta Rasvankiin Tervon Äyskosken (1552 Äeskoski) kivikkoista uomaa pitkin. Hämeessä tavallisten Kolu-alkuisten paikannimien itäisin rykelmä on Tervon Äyskoskella. Koskeen johtavassa uomassa on kaksi Kolunlahtea, Koskiniemen länsipuolella puolestaan Kolunniemi ja Kolunlahti, Kolu-niminen talo. Kosken huomattavan kivikkoisen uoman ohittaa venereitiksi kaivettu Kolun kanava.

Kiviniemen mukaan kolu kuuluu sanaryhmään, joka tarkoittaa kivikkoa ja louhikkoa, ja että sanaryhmän levikki on huomattavan suuri.36 Laatokan Karjalassa ja Kannaksella kolu oli sen sijaan kalapato, jonka seinät rakennettiin taajaan tehdyistä sulkupuista.37

Esitetyillä perusteilla Pähkinäsaaren rauhan rajaluettelon Kolumakoski kiinnittyy Äyskoskeen. Se varmistaa Suonenjoelta heimorajaa seuraavan rajan suunnan järvireittiä Nilakalle ja Pielavedelle. Sen sijaan Karjalakoski – joka rajaluettelon mukaan jää Siitin ja Kolumakosken väliin – jää vielä rajapisteenä avoimeksi. Sen sijaintia rajareitillä, joka muuten tuli jo selvitetyksi, on turha arvailla.

Maanselästä jatkuu Pyhä- ja Siikajokien välinen vedenjakajan ylänne Raaheen ja siellä Pähkinäsaaren rauhan rajan merta edeltävään rajapisteeseen Pattijokeen,38 rajaluettelossa Pathajoki (latinalainen), Pætejoki (ruotsalainen), Patsojoki (venäläinen merkintä). Pohjanlahden rannalta Siikajoesta etelään 1374 olivat erään joen nimimuodot Patsojoki ja Pataioki. Nimitykset vastaavat rauhankirjan venäläistä ja varsin hyvin myös latinalaista merkintää.39 Professori Pekka Sammallahden mukaan on mahdollista, että kysymyksessä olisi alun perin Patsijoki, josta kirjurin etymologialla olisi tullut Patsojoki. Tavallista on i-kirjaimen kato j:n edeltä. Lisäksi Pattijoen seutu kuuluu murrealueeseen, missä on tavanmukaista ts:n muuttuminen tt-muotoon eli Patsi- ~ Patso- ~ Pattijoki.40

Vilkunalla karjalaisten venetie ja rajareitti suuntautuu Pielavedeltä Maanselän ylittävää taivalta Pyhäjärveen ja sieltä Pyhäjoen juoksulle. Hän päättelee, että Pyhäjärven taipaleella Karjalanmaanselän rinteeltä Koivujärveen juoksuttavan vähäisen Karjalanpuron Myllykoski olisi voinut olla ”Karjalakoski”, ja että paikannimenä unohtunut Kolumakoski olisi muodostettu sukunimestä Kolehmainen, lähinnä ”Kole(h)mankoski”.41

Merta edeltäväksi rajapisteeksi Vilkuna esittää yhdeksän kilometriä Pyhäjokisuun eteläpuolelle tulevaa Petäjäsojaa.42 Tälle mitättömän kokoiselle pelto- ja raviojalle – jonka uoma häviää ennen merta – joki-nimitys tuntuisi pian liioittelulta. Julku ja Kirkinen päätyvät samaan lopputulokseen kuin Vilkuna, mutta he puolestaan hakevat Kolumakoskea Pihtiputaan Kolima-järven ympäristöstä.43

Erittelemättä tässä enempää tutkimusten sisältöä voimme todeta, että Jaakkolan osoittamana Pattijoki Pähkinäsaaren rauhan rajan merta edeltävänä päätepisteenä vaikuttaa pitävältä. Se taas on toinen kysymys, miten Siika-, Pyhä- ja Kalajokien seudulla 1400-luvulle tultaessa esimerkiksi kirkkopitäjät, valta ja verotus sekä rajaolot kehittyivät.

Rajaselvityksiä

Mikkelin ja Juvan seudulta eli Suur-Savosta kaskikulttuuriin nojaava savolaisasutus44 nousi valtaamaan lisää elintilaa pohjoisesta ja toisaalta heimorajan suunnasta. Hämäläiset puolestaan pyrkivät vakiinnuttamaan erämaidensa käytön ja omistuksen. Tällöin ei voitu välttyä surmatöihinkin johtaneista eturistiriidoista erämaihin työntyvien savolaisten ja hämäläisten välillä.45

Ensimmäinen rajankäynti heimorajalla toimitettiin 1415, mikä vahvistettiin Turun maaoikeuden tuomiolla. Siinä määrättiin Kymijoen Ankkapurha (Anjalankoski) rajapaikaksi, josta raja nousi Mäntyharjun reitille ja sieltä Karjalanmaanselkään. Vuoden 1415 rajaselvityksessä rajan päätepisteenä todetaan Lastakoski tai Karjalanmaanselkä, ”kumpaan venäläiset (karjalaiset) ja pohjalaiset sanoisivat rajansa vastaavan.”46

Nilsiän Lastukoski Syvärin ja Vuotjärven välissä ei liity mitenkään 1415 heimorajan käyntiin. Sen sijaan Siikajoen latvahaaralla sijaitseva Lastukoski sopii heimorajan päätepisteeksi sekä suunnan antajaksi Siika- ja Kalajokien välisellä ylänteellä Pähkinäsaaren rauhan rajalle. Karjalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten rajat kiinnittyivät Maanselkään. Sinne oli myös nousemassa vanhan heimorajan suunnassa Hämettä vasten Savo. Haakon Frille oli 1415 rajakomission johtajana,47 Maunu Frille 1452.48 Siitä alkoi ”Rillankiven” tarina.49

Rajankäynneissä 1445, 1446 ja 1452 raja kiinnittyi Mäntyharjulla Juolasveden ja Tarhaveden välillä Naulasaareen, Muuratmäkeen ja Suonenjoelle. Sieltä rajamerkit seurasivat järvireittiä Pielavedelle ja edelleen Maanselkään.50 Lukuisista savolaisten ja hämäläisten keskinäisistä rajariidoista huolimatta rajankäynnit ja -tarkastukset kiinnittivät Savon ja Hämeen linnaläänien välisen rajan hämäläisten ja karjalaisten heimorajalle ja heimorajan pohjoisosalla Pähkinäsaaren rauhan rajalle.

Kun Jaakkolan jälkeen aikamme tutkimuksessa syntyi tunnettu oletus, että Pähkinäsaaren rauhan raja olisi kulkenut Viitasaaren reittiä Pihtiputaan Kolimaan tai ainakin Pyhäjoen reittiä Petäjäsojaan, tutkijat huomasivat Pähkinäsaaren rauhan ”rajalinjan” toisella puolella olleet hämäläisten erämaat.51 Maiden rajan ongelmalliselle sijainnille annettiin selitys: ”Hämäläisten ekspansio Pohjanperältä”. Rajankäynti heimorajalla 1415 ja ajateltu Pähkinäsaaren rauhan rajan kiinnittyminen Rillankiveen teki meille selväksi ”ekspansion” laajuuden.

”Kolmen kuninkaan” yhteisesti verottama Lapinmaa

Haalogalantilaiset (norjalaiset) toivat 1100-luvulla Bjarmalannista (Vienassa) meritse etenkin oravannahkoja ”siihen asti kunnes Novgorodin valta levisi Pohjan perille.”52 Yhteisesti verotettavan Lapinmaan lähtökohdat juontuvat 1200- ja 1300-luvuilta norjalaisten ja karjalaisten (Novgorodin) toimeenpanemasta lapinkylien verotuksesta ja keskinäisistä rajasopimuksista. Norjan ikivanha raja kulki Vienanmereen. ’Merisauva’ eli Pyhäniemi oli merirajan merkki. Se sijaitsi idässä Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla. Vanha meriraja tuli jälleen ajankohtaiseksi, kun karjalaisten lapinkävijöiden jälkeen saaliinjaolle tulleen Novgorodin ja Norjan intressit törmäsivät 1200-luvulla pohjoisessa.53

Keskiajan lämpökauden päättyessä 1200-luvulla Pohjolassa tuli maan vaivaksi liki yhtä mittaa puoli vuosisataa jatkunut epävakaa ilmastojakso. Siitä antaa hyvän kuvan Lapin metsänrajamäntyjen lustosarjoista dendrokronologisella menetelmällä saatu vuodentarkka tieto ilmastohistoriasta.54 Metsän uudistuminen Lapissa oli harvinaisen pitkän ajanjakson 1210 – 1265 olemattomissa.55 Kun puihin ei tullut käpyjä, oravat katosivat; sitten myös näädät kaikkosivat. Kylmyyden kourissa jouduttiin niukkuuden jakoon, syntyi eturistiriitoja.

Ensimmäinen rauhansopimus Norjan ja sen itäisen naapurin Novgorodin välillä on peräisin vuodelta 1251. Novgorodin lähetystö vieraili 1251 Norjan kuninkaan Haakon Haakonssonin luona valittamassa Kuolan niemimaalla norjalaisten ja karjalaisten verottajien välillä käydyistä pitkään jatkuneista ja surmatöihinkin johtaneistavihollisuuksista. Kuningas Haakon vuorostaan lähetti kotiin palaavien novgorodilaisten mukana oman lähetystönsä, joka sitten solmi rauhan valtakuntien ja näiden veromaiden välillä. Tieto on säilynyt Haakon Haakonssonin saagassa.56

Kolme vuotta Pähkinäsaaren rauhasta vihollisuuksien jälkeen 1326 solmittiin rauha Norjan ja Novgorodin välille. Ajan tavan mukaisesti sovittiin, että vastedeskin vanhat rajat jäisivät voimaan. Selvästikin Norja ja Novgorod sovelsivat Pähkinäsaaren rauhan mallia. Erillisessä pergamentissa vuodelta 1330, jossa rajapaikat mainitaan, puhutaan nimenomaan verotusalueiden rajoista eikä valtakunnanrajoista. Muodostui verotuksellinen yhteisalue, jokaalkoi lännessä Jyykeänvuonon länsipuolella sijaitsevasta Lyngstuva-niemestä, kulki rannikkoa myöten Pyhäniemeen (Merisauva), sieltä Kuolan niemimaan poikki Vienanmereen laskevien Viel- ja Umbajoen yhtymäkohtaan. Yhteisalueella eräät saamelaiskylät maksoivat veroa yhdelle, toiset kahdelle, muutamat jopa kolmelle vallalle.57

Yleensä tutkimuskirjallisuudessa, kuten myös Johnsen esittää, on haluttu uskoa kysymyksen olevan ainoastaan Norjan ja Novgorodin välisestä rannikkoa seuraavasta ”merirajasta”, jonka tuntumassa niillä oli oikeus keskenään verottaa rannikon kyliä. Mutta ilmeisesti näiden pisteiden välissä oli myös maaraja. Miten muuten olisi voinut syntyä Lapinmaan yhteisesti verotettava alue?

Yhteisalueen raja kulki sisämaassa Pyhäniemestä Kuolan niemimaan poikki Vienanmereen laskevan Umbajoen haaraan Vieljokeen (Välijoki). Rajalinja jättää Vienanmeren pohjukassa Kantalahden vanhan karjalaiskylän yhteisesti verotettavan alueen ulkopuolelle. Mutta se poimii rajakylinä Koltan Lapista Akkalan, Hirvasjärven, Nuortijärven ja Suonikylän sekä toisaalta Kemin Lapin Sompion ja Inarin kylät yhteisalueeseen.58 Yhteisalueen raja suuntasi Vienasta Tuuloma- ja Kemijoen lähteille Nuorttitunturiin ja sieltä päävedenjakajaa Maanselkää pitkin Inarin rajalle Kiilopäähän, missä yhdistyivät Sompion, Paatsjoenniskan (Itä-Inari) ja Inarinkylän (Länsi-Inari) rajat. Maanselkää seuraava raja kulki Peltotunturiin ja edelleen – kuten nykyinen Suomen ja Norjan raja – vedenjakajaa Haltiatunturin kautta Kilpisjärvelle ja sieltä rannikolle.59

Lapinmaan suurelle yhteisalueelle alkoi ulottaa verotusvaltaansa myös Ruotsi, lapinkävijöinä Pohjan perän birkarlit. Siten muodostui käsitys ”kolmen kuninkaan” Lapinmaasta. Vähitellen 1500-luvun puolimaissa Ruotsi sai yhtenä osapuolena verotusvaltansa alle Inarinkylän.60 Kehitys näkyy 1600-luvun karttakuvauksissakin. Kuuluisan kartografin Isaaco Massan Venäjän kartassa vuodelta 1635 61 yhteisalue suuntaa Paatsjoelta Inarijärven etelärantaa pitkin Inarin kirkolle ja sieltä edelleen Jäämeren rantaan. Karttakuvan mukaan yhteisalue on laajentunut rannikolla Norjan ja Novgorodin sopimasta rajasta Norjanmerta kohti. Tähän lienee syynä Ruotsin kova pyrkimys pohjoisille merille.

Pitkästä vihasta Täyssinän rauhaan

Ruotsi ja Venäjä taistelivat viiskolmattavuotisessa sodassa 1570 – 1595 Itämeren herruudesta. Sodan aikana Ruotsin kuningas kiinnostui yhä enemmän pohjoisesta Lapinmaasta: Ruotsilla oli siellä selvästi mahdollisuuksia saavuttaa taloudellisia etuja. Ennen muuta Inari, Jäämeren rannikko – etenkin Varanginvuonon seutu – ja Petsamo olivat lapinmaiden alueita kiinteämmin valtaansa havittelevien Tanskan, Ruotsin ja Venäjän etupiirien polttopisteessä. Toisaalla Moskovan tsaarien uusi Venäjän valta ei noin vain luopunut alueistaan, jotka karjalaisten ja Novgorodin perintönä olivat tulleet sille Pohjan periltä. Venäjä ei hyväksynyt Ruotsin pyrkimyksiä liittää valtakuntaansa uusia itäisiä ja pohjoisia alueita eikä sitä, että raja kulkisi Pähkinäsaaren rauhan perusteella Oulu- ja Iijokien latvavesien kautta. Verinen niin kutsuttu Kainuun rappasotien aika toi jatkuvaa tuhoa puolin ja toisin.62

Pohjoisessa Ruotsin tavoitteena oli liittää Kuola ja Viena valtakunnan yhteyteen, saada siten pysyvä jalansija Jäämeren äärelle Ruijaan ja ottaa sieltä käsin valvontaansa etupäässä englantilaisten ja hollantilaisten Arkangeliin suuntautuvat kauppareitit.63 Näissä pyrkimyksissä Ruotsin pahimmaksi vastustajaksi tuli ankara ilmasto. Sodan loppuvaiheissa 1590-luvulla Pohjolassa elettiin epävaakaan ilmastojakson kourissa ankeita aikoja. Niin kutsutun pikku jääkauden kylmyys kävi armotta päälle 1590-luvulla ja oli ankarimmillaan 1600-luvun alussa. Pahat katovuodet seurasivat toistaan 1600-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Tämä hyydytti Ruotsin ja Suomen hallitsijan Kaarle IX:n unelmat Kuolan ja Vienan valtaamisesta.64

Ruotsin ja Venäjän sota päättyi 1595 maiden välillä Inkerinmaan Täyssinässä solmittuun rauhaan. Ruotsin sotaretket pohjoisessa epäonnistuivat, mutta kun sen asevoiman menestys oli parempi eteläisillä rintamilla, se sai Täyssinän rauhassa pohjoisessakin huomattavia etuja. Ruotsin saavuttamaa rajaa pidetään voittona, jonka avulla vahvistettiin Pähkinäsaaren rauhansopimuksen jälkeen rajalinjan taakse syntynyt suomalaisasutus. Itämertakin Ruotsi käytännössä hallitsi 1600-luvun. Rauhansopimuksen ja sitä täydentävän Rajasuon sopimuksen mukaan maiden rajan tuli pohjoiselta osaltaan kulkea (Kuusamon) Iivaarasta Lapin rajaa Inarijärveen ja edelleen Varangin ja Näätämön rajaa Jäämereen näiden lapinkylien välille. Kemin Lappi tuli nyt virallisesti liitetyksi Ruotsin valtakuntaan.65

Suomalaisessa rajatutkimuksessa on jäänyt lähes tuntemattomaksi eräs venäläinen historiateos. Sen mukaan Täyssinän rauhassa Ruotsin ja Venäjän sopima raja perustui Suur-Novgorodin ja Ruotsin väliseen Jäämereen ulottuvaan valta- ja etupiiri- eli verorajaan. Vanhat rajat ja niiden kehitys käyvät selville 1939 Petroskoissa painetusta Karjalan historiateoksesta ”Hrestomatija po istorii Karelii s drevneishih vremen do kontsa XVII veka”. Kirjan liitekartoissa esitetään Novgorodin ja Moskovan Venäjän Karjalan rajat Ruotsia vasten 1500-luvulta 1700-luvulle.66

Kartassa Karelija oblast Novgorodskoj zemli – Karjala Novgorodin maan alue – Karjala on osa Novgorodia. Siinä esitetään Novgorodin maan alue ja rajat 1500-luvulta, kauppatiet ja ”nykyisen Karjalan” (1939) alue. Novgorodin valtaraja Ruotsia vasten seuraa Narvasta Suomenlahden etelärantaa Laatokasta laskevan Nevajoen suulle, mistä se suuntaa Pohjoiseen jäämereen Varanginvuonossa. Rajan päätepiste tulee Petsamon Kalastajasaarennon ja Varangin pohjan puolimaille. Karttaan on merkitty Kuusamosta alkaen molemmin puolin maiden rajaa vastaavalla tavalla korostaen kuten muutkin alueet ”LAPPALAISET” eli saamelaiset. Äänisen itäpuolelta pohjoiseen vetävä kauppatie johtaa Kuolajoen suulle, mutta siellä ei ole vielä Kuolan kaupunkia.67

Täyssinän rauhan raja Savo-Karjalassa

Ruotsin ja Venäjän välinen raja Suomessa oli ollut epäselvä ja riidanalainen Pähkinäsaaren rauhasta lähtien. Pähkinäsaaren rajalinja alkoi murtua Savon ja Karjalan välillä 1400-luvulta. Savolaiset kaskiviljelijät tarvitsivat jatkuvasti uutta elintilaa. Kaskettuaan yhdessä paikassa he siirtyivät toiseen paikkaan. Raja kulki levittäytyvän asutuksen mukana. Siinä heillä olivat hyvänä tukena 1500-luvulla Ruotsin kruunun eduista huolehtivat Savonlinnan linnanpäälliköt. Erityisen uutterasti Pohjois-Savon asutusta kehitti Kustaa Fincke, joka 1547 siirrettiin Viipurista Savonlinnan käskynhaltijaksi. Hänellä oli erämaiden asuttamisessa kuninkaan antamat valtuudet. Kustaa Vaasa toivoi, että hanke toteutuisi aina Hämettä ja Korsholman seutua myöten.68

Gallénin mukaan ne kolme ruotsalaista Savon itärajaa tarkentavaa rajaluetteloa, jotka tunnetaan nimikkeillä A-, B- ja C-luettelo, ovat 1400-luvulta. Niiden mukaan Savon ja Karjalan raja kulki Varpavuoresta Puruveteen Käräjäluodolle, sieltä Oriveden ja Juojärven kannakselle Somertaipaleeseen (Kaatamo).69 Julkun mukaan rajalinja kulki 1400-luvun puolivälissä Somertaipaleesta Juojärveen, Ohtaansalmesta Rikkaveteen, Kaavinkosken kautta Kaavinjärveen, edelleen Vehkataipaleesta Vehkalahteen, Lastukosken kautta Syväri-järveen ja lopulta Somsaan. Sieltä tarkemmin määrittelemätön rajan suunta jatkui vesireittejä pohjoiseen.70

Levottomalla rajaseudulla hävitysretket toistuivat. Puolin ja toisin tuhoa tuottanut rajasotien vaihe oli vuonna 1592, Klaus Flemingin epäonnistuneen hävitysretken jälkeen, kääntymässä Ruotsin joukkojen tappioksi. Niille olikin onneksi, että tammikuun lopussa 1593 rajavaltuutetut pääsivät sopimukseen välirauhasta.71

Miten rajankäyntiin tuli ryhtyä rauhanteon vuonna kesällä 1595, siitä on selvät määräykset Täyssinän rauhansopimuksessa:

. . . Käkisalmen linna tulee luovuttaa suuren herran, tsaarin ja suuriruhtinaan, Fjodor Ivanovitsin, koko Venäjän itsevaltiaan, vojevodeille silloin, kun tietyt rajat ja vanhat rajamerkit on määrätty, asetettu ja kiinnitetty Käkisalmen läänin, Suomen ja Lapin välille, siis Äyräpäässä, Jääskessä, Savossa, Savonlinnan läänissä ja Pohjanmaalta ja Pohjois-Pohjanmaalta aina Varankiin pitkin Lapin rajaa aina Jäämereen saakka. Kaikille näille rajoille tulee asettaa tietyt rajamerkit, niin kuin ne vanhallaan ovat olleet, kummankin puolen kirjojen ja vanhojen asukkaiden totuudenmukaisten kertomusten perusteella, niin että tästä lähtien mitään uutta epäsopua tai tyytymättömyyttä siitä ei kummallekaan puolelle aiheudu; samoin Narvan jokisuulta ylös Peipseen saakka. Ja kaikille näille rajoille tulee kummankin puolen lähettää Pietari Paavalin aikaan tänä kesänä tänä viidentenä yhdeksättä vuonna kolmeen paikkaan vojevodeja. Siestarjoen [Rajajoen] suulta Savonlinnan lääniin Puumalan verokuntaan rajalla; toiset alkavat Puumalan verokunnasta Repolan kylään, joka sijaitsee Venäjän puolella, ei kaukana Pohjois-Pohjanmaalta; kolmannet Repolasta Lapin läpi aina Jäämereen.72

Ensimmäiseen komissioon määrättiin Ruotsin puolelta jäseniksi Viipurin linnanpäällikkö Matti Laurinpoika Kruus, Käkisalmen linnanpäällikkö Lauri Torstinpoika Ram ja Arvid Tönnenpoika Wildeman. Täällä raja seurasi liki main Pähkinäsaaren rajalinjausta. Uusi raja käytiin Suomenlahteen laskevan Rajajoen suulta Varpavuoreen, nykyiseen Ristimäkeen, jonka lakikalliossa on Täyssinän rajankävijöiden tekemät hakkaukset. Varpavuori sijaitsee Saimaan Pihlajaveden eteläpuolella Kaakkois-Suomen Parikkalassa. Sieltä aloitti toinen komissio.73

Toisen eli Savon rajakomission Ruotsin valtuuskunnassa oli kaksi entistä Savonlinnan päällikköä, Klaus Fleming ja Arvid Tavast, Savonlinnan silloinen päällikkö Gödik Fincke sekä Yrjänä Horn. Fincke oli valmistellut etukäteen rajankäyntiä tutkimalla ja raivauttamalla rajalinjoja. Viipurin linnanpäällikön ohjeen mukaan tuli avata aina itäisin tietoon saatu rajalinja.74 Klaus Fleming oli Suomen ja Viron ylin käskynhaltija ’rautamarski’ joka kukisti kapinaan nousseet talonpojat verisesti nuijasodassa 1596 – 97.

Keskisellä alueella Täyssinän rauhan raja määritellään Varpavuoresta Pisamäkeen. Raja tuli olemaan Ruotsille hyvin edullinen. Rajamaakunnan Savon raja vakiintui Oriveden – Juojärven – Pisan -linjaan. Siinä vahvistettiin Pähkinäsaaren rajalinjan taakse levittäytyneen savolaisasutuksen tosiasiallinen nautintaraja. Mainittujen päätepisteiden lisäksi tärkeitä rajapaikkoja olivat Somertaipale ja Ohtaansalmi, joissa rajamerkit tehtiin huolellisesti.75

Täyssinän rauhan raja pyhästä Pisasta Jäämereen

Kolmas eli pohjoinen komissio ei päässyt helposti sovintoon rajalinjan vedosta. Venäläiset vaativat, että komission tuli aloittaa rajankäynti (Nilsiän) Pisamäestä (saameksi pase, bassi = pyhä). Saamiensa ohjeiden mukaisesti ruotsalaiset puolestaan pysyivät vaatimuksessaan aloittaa rajankäynti Repolasta.76 Ilman uusia neuvotteluja rajatoimitus jumittui Pisaan. Kaarle-herttuan tavoitteena oli vetää raja Savonlinnan rajalta Vienan Kantalahteen, sieltä Kuolan niemimaata kiertäen Pyhäniemen kautta Jäämereen. Lopulta Ruotsin valtuuskunnan uudeksi johtajaksi tuli Ruotsista Mauri Yrjönpoika. Muut jäsenet olivat Monikkalan Hannu Hannunoika, Sven Bagge, Gerdt Josting, Pohjanmaan alilaamanni ja vouti Tuomas Yrjönpoika, kaikki kokeneita, Kaarlen ”kouluttamia” rajankävijöitä. Valtuuskunnan uuden ohjeen mukaan raja piti viedä nyt Repolasta Petsamon itäpuolelle Uuravuonoon.77

Rajankäynnissä esiin tulleiden epäselvyyksien vuoksi Pohjoisen komission toimikunnat kokoontuivat maaliskuussa 1596 Maanselällä lähellä Ruotsinjärveä. Mauri Yrjönpoika tiesi, että Maanselän Raja- eli Selkäsuolla oli suuri, liikkumaton kivi, jota vanhastaan pidettiin rajakivenä. Neuvotteluissa sinkoili vaatimuksia puolin ja toisin. Ruotsalaisten Kuolan vaatimuksiin venäläiset vastasivat uhkaamalla viedä rajan Pohjanmaan Hanhikiveen ja sieltä Tornionjokeen. Pitkien neuvottelujen jälkeen – kevään kelirikon alkaessa painaa päälle – päästiin lopulta sopimukseen. Eräänä neuvotteluvalttina ruotsalaisilla oli jälleen se, että Käkisalmen linnaläänin luovutus oli kytketty rajasopimukseen.78

Rajasuon sopimuksessakin rajan määrittely pohjoisimmalla alueella jäi suurpiirteiseksi: Rajalinjan tuli kulkea Pisasta pohjoisen suunnalla Keyrytin- ja Tiilikanjärvien kautta Maanselkämäkeen ja Suomensuolle, mistä rajasuunta kävi itään Tipasvaaran ja Korpijärven kautta Rajasuolle.79 Rajasuosta pohjoiseen raja määrättiin kulkemaan vain muutaman harvan viittapaikan kautta. Rajakirjassa luetellaan seuraavat rajan merkkipaikat: Kalliojoenlatva, Vuokinlatva, Sarvitaipale ja Iivaara, mistä siihen aikaan alkoi varsinainen Lapin raja. Komissio sai samana vuonna 1596 rajankäynnin päätökseen Iivaaraan asti, mutta rajaosuuden pyykitystä jouduttiin lykkäämään syystalveen.80

Pohjoisen osalta Täyssinän rauhan tarkoituksena oli määritellä alueen taloudellis-tuotannollisten yksiköiden eli lapinkylien verotusoikeus. Sopijapuolten eturistiriidat kärjistyivät kuitenkin Lapin rajalla rajankäynnin yrityksissä 1596 ja -97. Kysymys oli Maanselän ja Kitkan (Kuusamo) sekä Kuolajärven lapinkylien omistuksesta. Rajasuolla oli sovittu, että nämä kylät jäisivät rajan länsipuolelle, mutta venäläiset vaativat nyt heille edullisempaa rajan linjausta.

Riita syntyi verotettavista. Rajasopimuksen mukaan kylien koko lappalaisväestö vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine irtaimistoineen oli velvollinen muuttamaan Venäjän puolelle suuriruhtinas Feodor Ivanovitsin tsaarin perintömaille.81 Koska näin ei tapahtunut, venäläiset eivät hyväksyneet mainittujen lapinkylien kuulumista Ruotsille. Rajankäyntiä ei voitu jatkaa ilman lisäselvityksiä.82

Sekä ruotsalaiset että venäläiset pitivät edelleen täytenä oikeutenaan verottaa Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven kyliä, jotka kalastuksen ja metsän riistan tuoton puolesta olivat rajaseudun rikkaimpia lapinkyliä. Käytäntö oli voimassa ainakin 1630-luvulla. Molemmilla puolilla rajaa rahvas oli kyllästynyt ainaisiin epäselvyyksiin rajaoloista ja etenkin raskaasta verotuksesta. Maanselän ja Kitkan lapinkylistä myöhemmin muodostuneessa Kuusamossa lappalaiset ja rannikolta sinne muuttaneet uudistalonpojat tekivät omin päin sopimuksen venäläisten kanssa. He lupasivat maksaa Venäjälle erityisen pienemmän jousiveron, jos eivät joutuisi mitenkään Venäjän alamaisiksi.83

Vaikka Lapin rajalla ei saatu aikaan rajankäyntiä Kitkajärveä pitemmälle, käytännössä siellä kuitenkin muodostui Täyssinän rauhan perusteella Ruotsin itäraja Kemin Lapin ja Venäjän lapinkylien perinteisille rajoille. Vuoden 1740 käräjillä Keminkylän rajoina Venäjää vastaan todettiin olevan muun muassa seuraavat rajapaikat: Sautunturi, Hirvasselkä, Nuorttitunturi, Korvatunturi; Sompion rajoina Venäjää vasten olivat Talkkunapää, Helttamorosto, Ylempi ja Alempi Kiertämäjärvi sekä Kiertämäojansuu eli rajapaikka Kertomjåensu. Sieltä alkoi Inarin raja ja aivan uudet rajasuhteet.84

Rajasuolla sovittiin, että Ruotsin ja Venäjän välinen raja kulkee Iivaarasta keskeltä yli Inarijärven ja että ne lappalaiset eli saamelaiset, jotka ovat itäpuolella ja oikealla sanotusta järvestä, kuuluvat vesistöineen ja kaikkine nautintoineen tsaari Feodorille, ja se mikä on järven länsi- ja vasemmalla puolella, kuuluu Sigismundille, Ruotsin kuninkaalle.85

Täyssinän rauhan raja kiinnittyy Inarin ja Sodankylän rajalla Kiilopää-tunturiin (Kyläpää), joka on vanha rajapaikka Inarin ja Sompion rajalla. Sieltä muinaisraja johtaa Inarin puolella Kaunispään suunnassa Paalupäiden kautta Ukonjärven ja Inarijärven välissä olevaan Ukko-saareen. Paalupäissä on suurikokoiset kivipyykit, joita ei ole tunnistettu ennen vuotta 2006. Ne ovat todennäköisesti pystytetty Ruotsin vallan aikana 1700-luvulla Täyssinän rauhan perusteilla Inarin kahtia jakaneelle valtarajalle.86 Ukosta rajalinja johtaa ”keskelle Inarijärveä” Kaamassaareen, missä suuren siirtolohkareen päälle ladotun kivipyykin on katsottu olevan Täyssinän rauhan rajamerkki.87

Ruotsin rajakomission ohjeessa rajan päätepiste määritellään Näätämön ja Varangin kylien välille siten, että raja tulee Jäämereen kolme vanhaa peninkulmaa (n.16 km) Varangin markkinasta itään, mistä on Näätämöön 14 peninkulmaa.88 Ulla Ehrensvärdin mukaan rajan piti kulkea vanhan rajamerkin kohdalta, kolme peninkulmaa Varangista itään.89

Kartassa Severo-zapadnaja tshast’ Moskovskogo gosudarstva v XVI – XVII v.v. – Moskovan Venäjän luoteisosa 16. – 17. vuosisadoilla.90 Venäjän ja Ruotsin raja esitetään Stolbovan rauhan jälkeisen tilanteen mukaan. Ruotsin ja Venäjän (Täyssinän) raja johtaa Varanginvuonoon laskevaa Näätämöjokea mereen. Karttaan on merkitty jokisuun itäpuolelle ”luostari”.

Kuolan verokirjojen tiedoista käy selville Täyssinän rauhanteon jälkeiseltä ajanjaksolta eräitä Venäjän ja Tanska-Norjan sekä Ruotsin etupiireihin ja hallintovaltaan liittyviä seikkoja, esimerkiksi Näätämön kolttakylän verolliset, heidän veronsa, lapinkylän alue ja sen kokonaisverotus. Suomalaisten sodassa hävittämälle Petsamon luostarille kuului edelleen osa Näätämön tiluksista. Verokirjat osoittavat – Täyssinän rauhansopimuksen mukaisesti – ettei Ruotsin kruunulla ollut oikeutta rajan itäpuolella Kuolan lapinkylien, eikä edes Näätämön verotukseen.91

Suomen suuriruhtinaskunnan ja Arkangelin kuvernementin raja käydään Täyssinän rauhan perusteilla

Ruotsin ja Venäjän kesken ei koskaan saatu aikaan rajankäyntiä Lapin rajalla. Käytännössä kuitenkin Täyssinän rauhan raja jäi maiden välillä pohjoisessa voimaan. Mutta koko 1700-luvun Ruotsin ja Venäjän suhteita haittasivat niiden laajemminkin avoimena olevat rajakysymykset. Lapinkylien välisten rajojen varaan muodostuivat vähitellen maiden etupiiri- ja valtarajat; ja edelleen tältä perustalta kehitys johti valtakunnanrajojen syntyyn pohjoisessa 1700- ja 1800-luvuilla.

Pohjoisessa Ruotsin ja Venäjän raja perustui muodollisesti Täyssinän rauhan määräyksiin. Rajasopimuksen mukaan raja noudatti Kuusamosta pohjoiseen Lapin rajaa eli Kemin Lapin ja Venäjän lapinkylien perinteistä rajaa. Sitä pyrittiin tarkemmin selvittämään 1730- ja 1740-luvuilla

Länsipohjan maaherra oli 1739 kuninkaan käskystä toimeen pannut tutkimuksia Venäjän ja Ruotsin rajan suunnasta tarkoituksena kiistää Venäjän verotusoikeus rajan länsipuolella. Läänin toinen maanmittari A. Hackzell mainitsee samana vuonna, että tiedossa ei ollut rajakarttoja, ei tehtyjä rajamerkkejä, mutta ei paikallisia rajariitojakaan.92 Ruotsin Venäjän vastainen raja tuli selvitettäväksi kruunun toimesta 1740 ja 1741 lapinkylien käräjillä.

Suomen suuriruhtinaskunnan ja Arkangelin kuvernementin välinen raja käytiin 1829 – 30.93 Rajankäynti toimitettiin Venäjän keisarin käskyn ja Suomen senaatin antamien ohjeiden mukaisesti. Raja käytiin Täyssinän rauhansopimuksen perusteilla Kemin ja Kuolan lapinkylien väliselle Lapin rajalle sen pohjoiseen päätepisteeseen Norjan rajalle Muotkavaaraan. Rajavaltuutetuilla oli lupa poiketa lapinkylien rajasta ja määrätä rajan suunnasta vain siinä tapauksessa, että kylien edustajat eivät olisi päässeet yhteisymmärrykseen rajankulusta.94

Toimitus aloitettiin 19. kesäkuuta 1829 nykyisen Kuusamon Näränkövaarasta. Sieltä raja vietiin Kuolajärven itäisimpään pisteeseen Vaatimenoaivi-tunturin, minne pystytettiin rajapyykki N:o 84. Rajankäynti keskeytettiin Vaatimenoaivissa 12. elokuuta huonon sään ja voittamattomien huoltovaikeuksien takia. Avatun ja pyykitetyn raja-aukon pituudeksi tuli 195 venäjänvirstaa. 95

Vuoden 1830 rajankäynnissä Vaatimenoaivin ja Norjan rajan väliselle rajaosuudelle pystytettiin kymmenen numeroitua rajapyykkiä, joista viimeinen tehtiin rajan päätepisteeseen Muotkavaaraan. Vuosien 1826 (Venäjän ja Norjan) ja 1830 rajankäynneissä Suomen, Venäjän ja Norjan rajat kiinnitettiin Paatsjoen pohjoispuolella Muotkavaaraan. Siten Venäjä sai Inarin Paatsjoenniskan kylästä uuden rajan itäpuolelta Konnostunturista Nautsiin ulottuvan alueen ja sille tuli vanhalta Inarin rajalta Norjaa vasten Rajakoski. Seuraava tarkennettu luettelo rajamerkeistä on 7.8.1830 Kuolassa päivätystä rajavaltuutettujen allekirjoittamasta rajankäyntikirjasta:

Watimeoivi N:o 84, Kaltenoivi [85], Leipätunduri [86], Linduselkä [87], Puitstunduri [88], Nuortitunduri [89], Korvatunduri [90], Talkkunaoivi [91], Tjsasoivi [92] (Suorsapää), Konetstunduri [93] (Konnostunturi) ja Mutkavaara [94] (Muotkavaara).96 Autonomisen Suomen ja Venäjän raja sekä rajamerkit esitetään H. J. Hällströmin Oulun läänin kartassa vuodelta 1833.97

Ankaran kylmyyden kourissa uudisasukkaat joutuivat Kuusamossakin vaikeuksiin. Sen seurauksena syntyi riitoja maankäytöstä. Rajariitojen syynä oli ennen muuta Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven lapinkylien alueelle levinnyt voimakas uudisasutus, sillä uudistalonpojat pyrkivät vakiintuneista rajoista itään. Tämän vuoksi Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän rajan määrääminen vaati osapuolten kesken lukuisia selvityksiä, jopa toistuvia rajankäyntejä. Uudistalonpoikien tarpeiden mukaisesti Kuusamossa tehtiin rajaselvityksiä vielä 1840-luvulla. Rajankäynti toimitettiin 1849 lumitalven painaessa päälle jo syyskuussa. Osmonsalo kirjoittaa näin:

Kun rajalinja näin oli saatu pääkohdiltaan määrätyksi, komissio päätti syysk. 12/24 p:nä, että rajalinjan avaaminen oli aloitettava pohjoisesta, jossa vaikeimmat esteet oli voitettavana ja jossa talventulo aikaisemmin saattoi muodostua toimitukselle haitalliseksi. Työ ei kuitenkaan ollut ennättänyt edistyä kuin muutaman päivän, kun satoi lunta niin paljon, ettei voitu ajatella muunlaisten pyykkien rakentamista kuin sellaisten, jollaisia Venäjällä käytettiin; siellä näet rajan jokaiseen käännöskohtaan lyöty puupatsas sai riittää rajan osoittimeksi. 98

Rajasuolta Kuusamoon ja sieltä Inarijärveen vetävälle ”viivasuoralle rajalinjalle”, jota on esitetty pian kaksisataa vuotta Suomen oppikirjoissa ja kartoissa, ei näytä olevan perusteita. Se on muodostunut käsitteeksi, koska ei ole ymmärretty, mitä Täyssinän rauhansopimuksessa tarkoitetaan Lapin rajalla.

Ruotsille, joka oli menettänyt Täyssinän rauhassa saavuttamansa aluevallan Jäämeren rannikolla Tanska-Norjalle, oli voitto, kun se sai kaapattua Venäjältä Täyssinän rauhan rajan takaa Itä-Inarin eli Paatsjoenniskan kylän verotusvaltansa alle. Ruotsi ryhtyi voutiensa toimeenpanemilla käräjäpäätöksillä ottamaan vähitellen aluevaltaansa Itä-Inaria. Vuodesta 1672 Paatsjoenniskan kylän pohjois- ja itärajaa määriteltiin Ruotsin kruunun käräjäpäätöksillä sen ja naapureidensa kolttasaamelaisten lapinkylien muinaisrajalle. Inarin lapinkylä muotoutui maantieteellisenä kokonaisuutena 1740, jolloin Inarin ja Sompion käräjillä vahvistettiin Inarin rajat ja kiinnitettiin Inarin, Sompion ja Suonikylän rajojen yhtymäkohta Luttojokeen laskevan ”Kiertämäjoen” suuhun.99

Stolbovan rauha – 1600-luvun rajakartat ja nykyinen itäraja

Venäjällä puhkesi 1600-luvun alussa vallanperimysriita, jota ruotsalaiset käyttivät hyväkseen. Uusi sota syttyi 1610. Kustaa II Aadolf (1611 – 1632) käänsi suurpolitiikan ja sodan pääsuunnan eteläiselle rintamalle, aluksi kaakkoon, missä Ruotsi hyökkäsi ja valloitti maita aina Nevalle saakka.100

Stolbovan rauhassa 1617 Venäjä luopui Käkisalmen läänistä ja Inkerinmaan länsiosasta (Pähkinälinna ja siihen kuuluva osa Inkeriä). Käkisalmen läänin itäraja vakiintui Salmin, Suojärven ja Ilomantsin itärajalle.

Kartassa Puti dvizhenija litovskih i shwedskih otrjadov v Karelii v 1612 – 14 g. – Liettualaisten ja ruotsalaisten sotajoukkojen liikehdintä Karjalassa vuosina 1612 – 14. Moskovan Venäjän ja Ruotsin raja kuvataan ajalta ennen Stolbovan rauhaa.101 Kartassa esitettyjen reittien mukaan Karjalassa hyökkäävien joukkojen kohteina olivat Laatokan ja Äänisen että Vienan kannaksilla ja Vienanmeren rannikolla tärkeät tuotanto- ja kauppapaikat sekä -tiet.102

Sotaa käyvät Ruotsi ja Venäjä olivat jo alkaneet vähitellen osoittaa pyrkimystä rauhaan. Kirkisen mukaan 1614 oli käyty alustavia välillisiä neuvotteluja. Varsinaisiin neuvotteluihin osapuolten kesken päästiin alkuvuodesta 1616.103

Mainitussa kartassa Severo-zapadnaja tshast’ Moskovskogo gosudarstva v XVI – XVII v.v Moskovan Venäjän ja Ruotsin raja esitetään Stolbovan rauhan jälkeisen tilanteen mukaan.

Kartan topografia on epämääräisempi kuin edellisissä; se on pikemminkin talousmaantieteellinen esitys. Ruotsin ja Venäjän raja halkoo Laatokan ja suuntaa sieltä pohjoiseen. Pieliseltä pohjoiseen se pitää Täyssinän rauhan rajan suunnan päättyen Varanginvuonossa Jäämereen. Kuola on nyt linnoitettu. Novgorodista Kuolaan johtava kauppatie on jäänyt ”pieneksi huoltotieksi”. Sen sijaan ”suuri huoltotie” johtaa Moskovan maan sisäosista suurten jokien reittiä Arkangeliin ja sieltä meritietä Kuolaan, mistä taas Pohjoinen meritie yhdistää Venäjän Euroopan kauppakeskuksiin. Kartassa esitetään Karjalan tärkeät linnoitukset, tuotanto- ja hallintokeskukset, jotka olivat ruotsalaisten, suomalaisten, liettualaisten ja puolalaisten sotajoukkojen hyökkäyskohteita.

Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai huomattavia etuja etelässä, mutta ei enää pohjoisessa. Lapissa verotus palautui lähes entiselleen: venäläisille tuli taas oikeus kantaa veroa Kemin Lapin kylistä; ja Inarinkylä maksoi jälleen veroa ”kolmelle kuninkaalle” eli Tanskalle, Ruotsille ja Venäjälle; Utsjoki, Teno ja Rounala maksoivat Tanskalle ja Ruotsille.104 Stolbovan rauhansopimuksella ratifioitiin Täyssinän rauhan määräykset, mutta pohjoisessa se pikemminkin vakiinnutti Knäredin rauhan aikaansaaman tilanteen ja Täyssinän rauhansopimuksen epämääräisyyden. Ruotsi nimittäin joutui Knäredin rauhassa (1613) luopumaan Tanska-Norjan hyväksi Täyssinän rauhassa Venäjältä saavuttamista oikeuksistaan Jäämeren rannikon saamelaisväestön verotukseen Varangista länteen päin. Mutta mitään määräyksiä rajajärjestelystä rauhansopimuksessa ei kuitenkaan ollut.105

Ruotsi oli nyt eurooppalainen suurvalta. Se pyrki hävittämään valtaamiltaan alueilta pitkin Karjalaa ortodoksisen uskonnon. Maata autioitettiin ja asutettiin lännestä luterilaisilla asukkailla. Uusien vallanpitäjien harjoittama käännytystyö ja ankara verotus johtivat nopeasti siihen, että karjalaisväestöä alkoi siirtyä Venäjälle. Heidän maitaan jaettiin ruotsalaisille aatelisille korvauksena sodassa suoritetuista urotöistä. Paenneiden tilalle karjalaisten asuinpaikoille siirtyi Suomesta etupäässä savolaisia, mutta myös länsikarjalaisia ja pohjalaisia uudisasukkaita.106 Esimerkiksi Liperiin, karjalaiseen rajapitäjään, perustettiin 1630-luvulla luterilainen seurakunta.107

Venäläiseen karttaan (1612 – 1614) piirretty Moskovan Venäjän ja Ruotsin raja kulkee Suomenlahden pohjukasta Täyssinän rauhan rajalinjaa Saimaan tuntumaan ja sieltä Salpausselkää pitkin koilliseen. Maiden raja erkanee Oriveden – Juojärven – Pisan -linjaa seuraavasta Täyssinän rauhan rajasta ja jatkaa koillisen suunnassa aina Ilomatsiin asti. Siellä se kaartaa Koitere-järven itäpuolelle, suuntaa Pielisen ja Repolan välille ja pohjoiseen. Mielenkiintoista tässä on se, että kartassa esitetty Venäjän ja Ruotsin raja kulkee likimain vastaavaa reittiä Parikkalasta Ilomantsiin ja siitä Pielisen suuntaan kuin nykyinen Suomen ja Venäjän valtakunnanraja. Tässä voidaan kysyä: Oliko myös tämä kartta neuvottelupöydässä silloin, kun talvisodan jälkeen 1940 Moskovassa määrättiin Neuvostoliiton ja Suomen rajasta? Siinähän ei tarvinnut muuta kuin jatkaa rajalinja Parikkalasta Suomenlahteen, niin Viipuri tuli Neuvostoliitolle.

Moskovan rauhassa Karjalan menetysten lisäksi Suomi menetti Neuvostoliitolle osia Kuusamon ja Kuolajärven (Sallan) alueesta. Tässä ei voi välttyä siltä ajatukselta, että täällä raja siirtyi syystä tai toisesta takaisin vanhalle Novgorodin ja Ruotsin valtarajalle. Esillä olevien karttatietojen perusteella kysymys nousee väistämättä esille.108

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka tutkii kulttuuri- ja rajahistoriaa.

Lähteet

Kansallisarkisto (KA)

Raja-asiakirjat/III Bc

Ruotsin valtionarkisto (RVA)

Danica. Raja-asiakirjat

Muscovitica 541, 543.

Historialliset kartat Aineen kokoelmasta, Tornio

Auct. Andrea Bureæo, Lapponia,1611.

Blaeu, Johannes, Svecia, Dania, et Norvegia; Regna Europæ Septentrionalia, Amsterdam 1632.

Hondius, J. & Janssonius, J., Norvegia et Svecia. Von Norwegen vnd Schveden III, Amsterdam 1632.

Massa, Isaaco, Novissima Russia Tabula, 1635.

Mejer, Johannes, Germania Antiqva Septentrionalis. Cúm finitinús regionipús Scythicis et Sarmaticis. Köbenhavn 1652.

N de Fer, Suede Norvegue et Dannemarck. Par N. de Fer. Avec Privilege du Roy. Paris 1704.

Suomen Maanmittauslaitos

Hällström, H. J., Karta öfver Uleåborgs Höfdingedöme. Författad År 1833.

Kansalaisen karttapaikka Internet osoitteessa:
http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?lang=

Lähdejulkaisut

Fellman, Isak, Handlingar och uppsatser angående Finska Lappmarken och lapparne III, Helsingfors 1912.

Haruzinin, Nikolai, Russkie lopari, Moskova 1890. Liitteenä (Alai Mihalkov) ”Kuolan Lapin verokirja v. 1606 – 1608”.

Mikkola, J. J., Kolttakylän arkisto. Lapin sivistysseuran julkaisuja N:o 8, Porvoo 1941.

Rydberg, O. S., Sverges traktater med främmande magter femte delens förra hälft 1572 – 1632, Stockholm 1903.

Kirjallisuus

Carpelan, Christian, ”Pähkinäsaaren rauhan rajan linjauksesta myöhäisrautakautisen arkeologisen aineiston valossa”, Muinaistutkija 3/2002.

Ehrensvärd, Ulla, Pohjoiskalotin historiallisia vaiheita. Kartta- ja kuvanäyttely 1500 – 1800-luvuilta, Suomessa 1984.

Gallén, J., Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgrens. Skrifter utgivna av svenska litteratursällskapet i Finland 427:1, Helsingfors 1968.

Gallén, J. & Lind, J., Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgrens. Andra delen, Skrifter utgivna av svenska litteratursällskapet i Finland 427:2, Helsingfors1991.

Halila, Aimo, Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1721 – 1755. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia V, Oulu 1954.

Huurre, Matti, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I, Kuusamo 1983.

Immonen, Toivo, ” Kurkijoen seutu Ruotsin vallan aikana vv. 1570 – 1710”. Kuujo Erkki & Immonen, Toivo & Puramo, Eino Kurkijoen kihlakunnan historia II. Hiitola – Kurkijoki – Lumivaara – Jaakkima, Pieksämäki 1958.

Ingman, Santeri, Tutkimuksia Pohjoissuomen historiassa vuosilta 1595 – 1635, Helsinki 1890.

Itkonen, T. I., Lapin verotus ja kauppa ennen vanhaan, Helsinki 1944.

Jaakkola, Jalmari, Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323. Historiallisia tutkimuksia VII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1926.

Jalkanen. K. J., Pohjois-Hämeen Erämaat, Asutus ja Olot vuoteen 1620, Hämeenlinna 1892.

Johnsen, Oscar Albert, Finmarkens politiske historie, Kristiania1923.

Julku, Kyösti, Suomen itärajan synty. Studia Historica Septentrionalia 10, Rovaniemi 1987.

Kirkinen, Heikki, Karjala taistelukenttänä. Karjala Idän ja lännen välissä II, Helsinki 1976.

Kiviniemi Eero, Suomen partisiippinimistöä. Ensimmäisen partisiipin sisältämät henkilön ja paikannimet, Suomalaisen Kirjallisuuden Toimituksia 295, Helsinki 1971.

Kiviniemi Eero, ”Nimistö Suomen esihistorian tutkimuksen aineistona”. Bidrag till kännedom av Finlands Natur och Folk 131 Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi 17. – 19.1.1980, Societas Scientiarum Fennica, Helsinki:1984

Kiviniemi Eero, Perustietoa paikannimistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 516, Mänttä 1990.

Korpela, Jukka, Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia II. Toim. Yrjö Kaukiainen & Jouko Nurminen, Jyväskylä 2004.

Korpela, Jukka, ”Pähkinäsaaren rauhan raja”, Historiallinen Aikakauskirja 4/2006, 459.

Kuujo, Erkki, ”Kurkijoen vaiheet asutuksen alusta v:een 1570”. Kuujo Erkki & Immonen, Toivo & Puramo, Eino, Kurkijoen kihlakunnan historia I. Hiitola – Kurkijoki – Lumivaara – Jaakkima, Pieksämäki 1958.

Lind, John, ”Rillankivi ja oululaisten merkkikivet – Pähkinäsaaren rauhan rajapyykkejä?” Suomen Museo 9, Helsinki 1988.

Lind, John, Om Nødeborgsfreden og dens græser. Historisk Tidskrift för Finland 1985: 305 – 336, 1985.

Linevskij, A. & Mashezerskij, V. & Pegov, V., Hrestomatija po istorii Karelii s drevneishih vremen do kontsa XVII veka, Petrozavodsk 1939.

Luukko, Armas, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II, Oulu 1954.

Mielikäinen, K.. & Nöjd, P. & Pesonen, E. & Timonen, M., Puun muisti. Kasvun vaihtelu päivästä vuosituhanteen. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 748, Vantaa 1998.

Niitemaa, Vilho, Hämeen keskiaika. Hämeen historia I – Esihistoria ja keskiaika, Hämeenlinna 1955.

Nissilä Viljo, Suomen Karjalan nimistö, Joensuu 1975.

Osmonsalo, Erkki K., ”Valtion ja valtakunnan rajankäynnit Suomessa venäjänvallan ja itsenäisyyden aikana”. Suomen maanmittauksen historia III. Porvoo 1933.

Partanen, Pekka, Suur-Liperistä leipäpitäjäksi, Jyväskylä 2006.

Pirinen, Kauko Savon historia II:1 Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534 – 1617, Pieksämäki 1982.

Tawaststjerna, Werner, Pohjoismaiden sota 1590 – 1595 ja Täyssinän rauha. Historiallisia tutkimuksia XI – Suomen historiallinen seura, Helsinki 1929.

Seppälä, Väinö, ”Suomen ja Norjan rajan aikaisemmat vaiheet ja rajantarkastus vuonna 1925”. Aikakauskirja maanjako- ja karttatieteitä sekä geodesiaa varten, Helsinki 1927.

Vahtola, Jouko, Tornionjoki- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia Historica Septentrionalia 3, Rovaniemi 1980.

Viinanen, Voitto Valio, Inarin rajahistoria I. Pohjoiset valtarajat Inarin – Jäämeren alueella 1500-luvulta 1800-luvulle. Studia Historica Septentrionalia 40, Rovaniemi 2002.

Viinanen, Voitto Valio, Inarin rajahistoria II. Inarin eteläiset ja läntiset rajat, tarkentuvat pohjoiset valtarajat sekä Suur-Sodankylän lapinkylien historialliset rajat. Studia Historica Septentrionalia 50, Rovaniemi 2006.

Wikan, Steinar, Grensebygda Neiden. Møte mellom folkegrupper og kampen on ressursene. Nordkalott-Forlaget Sør-Varanger museums förlag 1995.

Vilkuna, Kustaa, ”Pähkinäsaaren rauhan raja kansantieteellisessä katsannossa”. Historiallinen Aikakauskirja 58/1960.

Virrankoski, Pentti, Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III, Oulu 1973.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Hondius, J. & Janssonius, J. 1632; Massa, Isaaco 1635; Mejer, Johannes 1652; Blaeu, Johannes 1662; N de Fer 1704; Bellin 1758. []
  2. Bureæo, Andrea 1611, Andreas Bureus 1626, Orbis arctoi nova et accurata delinatio. []
  3. Jaakkola 1926; Vilkuna 1960; Kirkinen 1976. []
  4. Julku 1987. []
  5. Gallén 1968. []
  6. Lind 1985 []
  7. Korpela 2006; 2004. []
  8. [http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/osoitehaku.html?lang=] []
  9. Niitemaa 1955, 213 – 214. []
  10. Kiviniemi, 1984, 327 – 346. []
  11. Vahtola 1980, 167 – 170. Salin- ja Matkus-nimet. []
  12. Montonen 1974, 35. Montonen päättelee hämäläisperäisen Peuru-nimen syntyneen viikinkiajalla vuosina 800 – 1050. []
  13. Pirinen 1982, 295. []
  14. Kuujo 1958, 55. []
  15. Kiviniemi 1971, 78 – 91. []
  16. Vahtola 1980, 283. []
  17. Montonen 1974, 34 – 38. []
  18. Pöyry- ja Pöyni-alkuisia paikannimiä ei liene aikaisemmin yhdistetty suomenpeuraan. Pöyry-nimien levikkialueella, kuten eteläisellä Saimaalla ja Puulavedellä, ei juuri esiinny muita peura-nimiä. Siten ne ovat jääneet tutkimuksessa ”peuranpyyntiä vailla oleviksi” alueiksi. []
  19. Viinanen 2006, 317 – 322. Erämaissa esiintyvät lukuisat peuranpyyntiin liittyvät Kirkko-alkuiset paikannimet ovat perua esikristilliseltä ajalta. Kristillisen kirkon kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Saamelaista lähtöä oleva paikannimi juontuu kevätpeurahirvaasta kirakka. []
  20. Saamelaista nimilähtöä oleva Purnu (inarinsaameksi puornâ) on lihansäilytykseen tehty yleensä kivetty kuoppa, johon lihat peitettiin puilla ja kivillä. Purnu-nimistö on itäinen esiintymä, joka johtaa Saimaan järvialueelta Päijänteelle ja Hämeen Pohjanperän erämaihin. []
  21. Niitemaa 1955, 213. []
  22. Jalkanen 1892, 13 – 22. []
  23. Kirkinen 1976, 14 – 15. []
  24. Jaakkola 1926, 197 – 200. []
  25. Korpela 2006, 456. []
  26. Korpela 2006, 454 – 463; 2004, 124 – 125. []
  27. Kirkinen 1970, 35; Julku 1986, 94 – 98; Viinanen 2002, 21. []
  28. Viinanen 2002, 21 – 22. Esitetään Gallénin ja Lindin teoria ja siihen liittyvä karttakuva Pähkinäsaaren rauhan rajasta sekä yhteisalueesta. []
  29. Julku 1987, 101 – 102. []
  30. Tämän kirjoittaja löysi kesällä 2009 Ämmäkosken Kämärinsaaaresta merkittävän muinaismuistokohteen. Kesäkuussa 2010 tarkastimme kohteen arkeologi Christian Carpelanin kanssa. Siellä on mm. useita saamelaismallisia purnuja ja muita kivillä vuorattuja kaivantoja. []
  31. Julku 1987, 101 – 102. []
  32. Jaakkola 1926, 217 – 222. []
  33. Vilkuna1960, 409, 428. []
  34. Vilkuna 1960, 428 – 431. []
  35. Jalkanen 1892, 4. []
  36. Kiviniemi 1990, 70 – 71. []
  37. Nissilä 1975, 69. []
  38. Jaakkola 1926, 227 – 228. []
  39. Jaakkola 1926, 228. []
  40. Sammallahden ja tämän kirjoittajan puhelinkeskustelu marraskuussa 2010. []
  41. Vilkuna1960, 418 – 423. []
  42. Vilkuna 1960, 424 – 429. []
  43. Julku 1987, 144 – 151; Kirkinen 1976, 24 – 26. []
  44. Huomattavaa on, että Päijänteen – Mikkelin – Juvan – Savonlinnan -linjalla on selvästi tässä esillä olevia muita alueita vähemmän eränkäynnin nimistöä. Kuitenkin Hiisi- ~ Hiiden-alkuisia paikannimiä siellä on tavanomaisesti. []
  45. Jalkanen 1892, 3. []
  46. Jalkanen 1892, 3 – 4. []
  47. Niitemaa 1955, 400. []
  48. Martti Asunmaa 2005 [http://www.kirjastovirma.net/asutusjasotatarinoita/03] []
  49. Lind 1988, 53 – 79. []
  50. Jalkanen, 1892, 4 – 6. []
  51. Ks. esimerkiksi Niitemaa 1955, 399. Kartta: Hämäläisten Pohjanperä keskiajan lopulla. Karttaan on merkitty vuoden 1323 rajalinja Varkauden Siitistä suoraan Viitasaaren reitin suuntaan Pihtiputaalle. Siinä ”rajalinja” kulkee Hämeen Pohjaperän halki Suonenjoelta Pihtiputaalle. Rajan koillispuolella olevat hämäläisten eräkappaleet katsotaan muodostuneen hämäläisten Pohjanperältä karjalaisten puolelle 1323 jälkeen tapahtuneen ekspansion myötä. Tosiasiassa siellä ei tapahtunut heimorajalle käydyn Pähkinäsaaren rauhan jälkeen hämäläisten erämaiden laajentumista rajan yli karjalaisten puolelle. []
  52. Itkonen, T. I. 1944, 75. []
  53. Wikan 1995, 47. []
  54. Mielikäinen & Nöjd & Pesonen & Timonen, 1998, 49. Metlan 1911-vuotinen metsänrajamännyistä laadittu vuosilustosarja. []
  55. Siren 1961: tulokset 1996, Mielikäinen & Nöjd & Pesonen & Timonen 1998, 49. []
  56. Johnsen 1923, 20. []
  57. Johnsen 1923, 24 – 27; Wikan 1995, 47 – 48; Itkonen, T. I. 1944, 33. []
  58. Vrt. Mikkola 1941, 109 – 114. []
  59. Viinanen 2006, 349 – 353. Kartta: ”Kolmen kuninkaan” yhteisesti verottama Lapinmaa on teoksen etusisäkannessa. []
  60. Vahtola 2003, 117. []
  61. Massa 1635. Kartta on julkaistu, Viinanen 2002, karttaliite; 2006, 365. []
  62. Luukko 1954, 712 – 714. []
  63. Viinanen 2002, 109 – 110. []
  64. Viinanen 2006, 47 – 50; vrt. s. 40 Metlan 1911-vuotinen vuosilustosarja. []
  65. Rydberg 1903, Sverges traktater V 15; Viinanen 2002, 66 – 68. []
  66. Linevskij & Mashezerskij & Pegov 1939. []
  67. Linevskij & Mashezerskij & Pegov 1939. Liitekartta on julkaistu Viinanen 2006, 356 – 357. []
  68. Jalkanen 1892, 30 – 40. []
  69. Gallén 1968, 47 – 51, 211 – 212. []
  70. Julku 1987, 224 – 228. []
  71. Pirinen 1982, 642 – 643. []
  72. Rydberg 1903, Sverges Traktater, Ruotsin ja Venäjän välinen rauhansopimus, tehty Täyssinässä Ivangorodin puolella Narva-joella 18.5.1595; suomenkielinen käännös: Pauli Kruhse.; ks. Viinanen 2002, 67 – 68. []
  73. Julku 1987, 12./III. []
  74. Pirinen 1982, 645 – 647; Julku 1987, 326. []
  75. Julku 1987, 12./IV. []
  76. Pisan – Repolan -linjaan rajautuu etelästä karjalaisen pyyntikulttuurin Petro-nimistö. Ilmeisesti vanha Lapinmaan ja Karjalan raja oli kiinnittynyt Pisaan ja kulki sieltä Repolaan, mikä antoi perusteita myös Täyssinän rauhan rajalle. []
  77. Ingman 1890, 5 – 10; Julku 1987, 347. []
  78. Ingman 1890, 10 – 16. []
  79. Julku 1987, 348 – 360. []
  80. Ingman 1890, 14 – 15; Tawaststjerna 1929, 481 – 482; Julku 1987, 361. []
  81. Rydberg 1903, Sverges traktater 15 d, 103; vrt. Julku 1980, 108. []
  82. Julku 1987, 361 – 62. []
  83. Ingman 1890, 46. []
  84. Julku 1987, s. 374 – 77; Viinanen 2002, 71 – 72. []
  85. Rydberg 1903, 15 d, 103 – 104. []
  86. Viinanen 2006, 367 – 375. Tämän kirjoittaja tunnisti Inarin Paalupää -nimisissä vaaroissa olevat vanhat kivilatomukset Ruotsin valtarajan merkeiksi. Ruijansuomalaisten keskuudessa tunnetaan vieläkin vanhaa kivilatomusta tarkoittava ”paalu-nimitys”. []
  87. Itkonen, T. I. 1991, 263; Julku 1987, 389 – 392; Viinanen 2002, 78 – 88, 220 – 223. []
  88. RVA, Muscovitica 543; Julku 1987, 369 – 375. []
  89. Ehrensvärd 1984, 9; Viinanen 2002, 94 – 98. []
  90. Linevskij & Mashezerskij & Pegov 1939. Liitekartta, Viinanen 2006, 360. []
  91. Haruzin 1890, 180 – 181; Itkonen, T. I. 1944, 92 – 93. []
  92. Halila 1954, 405. []
  93. Viinanen 2002, 295 – 304. []
  94. KA, Raja-asiakirjat III Bc 3, 1830. []
  95. Osmonsalo 1933, 59 – 60. []
  96. KA, Raja-asiakirjat III Bc 3. Selitys Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin välisestä rajasta Vaatsimenoivasta Norjan rajalle Muotkavaaraan, päivätty rajavaltuutettujen eli kompromissaarien allekirjoittamana ’Kuollan’ kaupungissa 7. elokuuta 1830. []
  97. Hällström, H. J. 1833. Osakopio harvinaisesta Maanmittauslaitoksessa säilytettävästä kartasta Nuorttitunturista pohjoiseen on julkaistu Viinanen 2002, 300. []
  98. Osmonsalo 1933, s. 80 – 81. []
  99. Fellman, Isak 1912, III, 145 – 149. []
  100. Kirkinen 1976, 262 – 283. []
  101. Linevskij & Mashezerskij & Pegov 1939. Liitekartta, Viinanen 2006, 359. []
  102. Vrt. Kirkinen 1976, 268 – 275. []
  103. Kirkinen 1976, 284. []
  104. Virrankoski 1973, 477. []
  105. Seppälä 1927, 176 – 177. []
  106. Immonen 1958 II, 83 – 163; Kirkinen 1976, 275 – 287. []
  107. Pakarinen 2006, 358. []
  108. Viinanen 2006, 356 – 358; kartta: Karelija oblast Novgorodskoj zemli. []

8 vastausta artikkeliin ”Pähkinäsaaresta rajat ”kolmen kuninkaan” Lapinmaahan”

  1. KOMMENTIT VOITTO VIINASEN ARTIKKELIIN ”PÄHKINÄSAARESTA RAJAT
    ’KOLMEN KUNINKAAN’ LAPINMAAHAN”.
    Sulevi Juhola
    Voitto Viinasen artikkeli koostuu selvästi kahdesta eri osiosta eli Lapin kolmen kuninkaan veromaasta ja Pähkinäsaaren rauhan rajaa käsittelevästä osiosta. Lapin osalta artikkeli on mielenkiintoinen ja hyvin laadittu, siltä osin en voi kommentoida sitä koska allekirjoittaneella ei ole sen alueen tuntemusta. Pähkinäsaaren rauhan rajaa käsittelevältä osalta artikkeli vaikuttaa kokonaisuudessaan hieman kertovalta eikä siinä esitetä riittävästi sellaisia yksityiskohtaisia perusteluita, löydöksiä ja karttoja joita jää odottamaan rajatutkimukselta.
    Pähkinäsaaren rauhan rajan esittämisessä Viinanen tukeutuu täysin Jalmari Jaakkolan teoriaan rajan sijainnista. Voitto Viinanen esittää Jaakkolan teorian tueksi tutkimustietoa hämäläisten ja karjalaisten pyyntikulttuuriin ja matkustamiseen liittyvillä Salin ja Matkus-nimillä. Lisäksi teoriaa perustellaan hämäläisten ja karjalaisten peuranpyyntikulttuuriin pohjautuvilla nimillä, kuten esimerkiksi peura-nimen eri muodoilla. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että rajalle tunnusomaisia, rajaan liittyviä nimi- ja rajamerkkilöydöksiä, Jaakkolan esittämien rajakohteiden lisäksi, ei ole löydetty eikä esitetty muita kuin Siikalatvan Lastukoski. Kokonaisuudessaan perusteluaineisto on hyvin kapea-alainen ja osittain epämääräiseltä vaikuttava.

    Viinanen ei ole ottanut huomioon käsitettä ”rajaväärennökset”. Tällä nimittäin oli hyvin merkittävä osuus keskiaikaista, Suomen maaperällä tapahtuvaa, historiallista itärajan muutosvaihetta. Silloin ei ollut olemassa valvottua kiinteää itärajaa, joten hämäläiset ja savolaiset hivuttautuivat itään ja pohjoiseen asutuksen ja eränkäynnin muodossa. Tämä tapahtui ruotsalaisten tukemana, tällä tavoin he saivat vallattua aluetta käyttöönsä ilman sotimista. Näille ns. ”rajoille” tehtiin useita rajankäyntejä ja laadittiin jopa rajaluetteloita. Historiallisissa kirjoituksissa mainitaan ainakin seuraavina vuosina tehdyt rajasopimukset tai rajankäynnit: 1383(?), 1473, 1482, 1487, 1493, 1504, 1510, 1535, 1561. Näissä kaikissa rajan katsottiin alkavan Siestarjoelta (Systerbäk) ja päättyvän Kainuun mereen (Perämeri) tai Pohjanlahteen, vain vuoden 1383(?) ns. A-rajankäynnin mainitaan päättyneen Pohjanmaalle (Pachta so oc swa j Norrabutnin). Nämä päätekohdat yksistään osoittavat, että v. 1323 raja ei voinut päättyä Vienanmereen tai Pohjoiseen jäämereen kuten Gallen ja Lind ovat esittäneet, sillä em. rajankäynnit kulkivat todennäköisesti Suomenselän ja Perämeren välillä samalla alueella kuin v. 1323 raja. Tätä asia puoltaa se, että ko. alueelta on löytynyt useita rajakiviä, jotka voidaan tulkita 1300- 1500-luvuilla tehdyiksi. Nämä ovat esitettynä Juholan artikkelissa.
    Täytyy ymmärtää ja hyväksyä käsite ”rajaväärennökset”, jotta voidaan raja-asioissa sopusointuisesti niitä käsitellä ja edetä Pähkinäsaaren rauhasta Täyssinän rauhaan oleva 272 vuoden ajanjakso. Jos ei oteta huomioon em. käsitettä rajaväärennöksistä, niin erilaiset historiallisista lähteistä olevat eriaikaiset käsitykset sekoittuvat, maantieteellisesti, ajallisesti ja asiallisesti, ja luovat siten hyvän lähtökohdan asioita vääristävälle anakronistiselle tulkinnalle.
    Juholan artikkelissa olevassa yleiskartassa on esitetty vuoden 1323 raja ja sitä seuranneet rajaväärennökset Täyssinän rauhaan saakka. Siitä saa käsitteen käytännön rajan siirtymisestä rajaväärennösten vaikutuksesta tuolla 272 vuoden ajanjaksolla.

    Hämäläisten eräalueet laajenivat vyöhykkeittäin pohjoista kohti ja sen alueen pohjoisreuna oli eri vuosisadoilla eri kohdassa. Hämäläisvaikutuksia on havaittavissa Oulujärven ympäristöön saakka pohjoisessa ja idässä ne ulottuvat jopa Venäjän puolelle. Asutus- ja eränkäyttörajan sijoittaminen vuoden 1323 eräkäyttöä vastaavalle kohdalle, ja rajakohdan määrittämiselle, ei ole mahdollista. Alue laajeni 1400-luvulla ja 1500-luvulla, jolloin hämäläiset ja savolaiset ovat ylittäneet maanselän jo suurella joukolla. Mitä tekemistä on, Viinasen esittämillä, Kustaa Vaasan aikaisilla 1500-luvun eräkappaleilla määritettäessä Pähkinäsaaren rauhan rajaa? Nämä kyseiset asiat sekoitettaessa Pähkinäsaaren rauhan raja-asiaan luodaan tahtomattaan olosuhteet anakronistiselle tulkinnalle. Näin ollen esimerkiksi Kustaa Vaasan aikaisella eräluettelolla ei voida tukea, 200 vuotta aikaisemmin tehtyä, Pähkinäsaaren rauhan rajan kulkua, sillä on vain hämmentävä vaikutus kun kyseessä on vuoden 1323 rajaselvitys.

    On todettava, että asumattomalla järvialueella olevat eräalueet eivät olleet ruotsalaiselle rauhanneuvotteluvaltuuskunnalle ensiarvoisen tärkeitä, kuten Viinanen esittää, kun niitä verrataan kauppamerenkulun vaatimuksiin Suomenlahti–Neva–Laatokka-linjalla. Tätä korostaa mm. valtuuskunnan rakenne ja rauhankirjasta ilmenevä ruotsalaisten hieman puutteellinen tietämys tämän eräaluejakson maantieteellisistä oloista. Voidaan ajatella, että lähinnä pappi oli se henkilö rauhanneuvotteludelegaatiossa, jonka voitaisiin katsoa ottavan huomioon hämäläisten etuja maantieteellisesti. Tilanne oli tuolloin sellainen, että kirkko verotti ”savuja” eli kiinteitä asumuksia, joten papin tehtävä oli näiden etujen ajaminen, mahdollisesti vielä tärkeämmän tehtävän eli latinankielen hallitsemisen lisäksi, eikä eräalueiden valvonta. Vuoden1323 raja leikkasi Särkilahden ja Suomenselän välillä sellaisia alueita joissa ei tunnetusti liene ollut kiinteitä asumuksia, eli tämä oli sivuseikka todella tärkeiden taloudellisten etujen rinnalla jota kauppamerenkulku edusti. Tätä sopimusta on joskus kutsuttu ”kaupparauhaksi”, joka osoittaa, että kauppamerenkulun merkitys oli etusijalla neuvotteluissa. Sen osoittaa myös se, että neuvottelut lähtivät siltä taholta käyntiin ja Pähkinäsaaressa paikalla oli vahva kaupan edustus, myös sotilaallisesti merkittävät asiat olivat edellä hämäläiseräalueita, olletikin kun noita eräalueita oli silloin vielä kovin harvassa ja niillä oli heikko edustus Pähkinäsaaressa.
    Kyseisessä vuoden 1323 toimituksessa leikattiin maantieteellisesti merkittävämpiä alueita kuin hämäläisten erärajat. Näin tapahtui Suomenlahdelta Siestarjoelta lähdettäessä ja sillä toimenpiteellä kun Pohjanmaa ”katkaistiin”. Eli hämäläisten ajoittaisessa käytössä olleet eräalueet eivät olleet pyhiä ja koskemattomia suurempien, kuten mm. kauppamerenkulkua koskevien, asioiden rinnalla.
    Tältä pohjalta on helppo ymmärtää se, että kohtuullisia eräalueiden ”leikkauksia” tapahtui tuossa rajatoimituksessa. Tämä siitä syystä kun otetaan huomioon se, että ellei Juri peräti dominoinut tätä tilannetta Pähkinäsaaressa, niin oli kuitenkin selvästi määräävämpi osapuoli maastorajavaatimuksissa.
    Edellä kerrotun Häme – Savo heimoraja-asian esille ottaminen esitetyssä laajuudessa kuvannee sitä, että sitä on Viinasen artikkelissa tarpeettomasti paisuteltu koska todellisia rajaa kuvaavia löydöksiä ei ole ollut esitettävissä.
    Tuon ajoittaisessa käytössä olleen eräalueen halki kulkeva vuoden 1323 ”raja”, eli vain Pähkinälinnassa sovittu raja-alue, ei ole sellainen raja jollaisena me rajan miellämme. Kyseisellä vuoden 1323 ”rajalla” halkaistiin asuttuja alueita niin etelä- kuin pohjoisosillakin, joilla asutuksen vuoksi raja-alue jäi paremmin yleiseen tietoon kuin asumattomalla eräalueella. Näin ollen lähes asumattomalla Särkilahden ja Suomenselän välisellä alueella oli otollinen maaperä sille toiminalle, että rajan siirtoa tapahtui, asutuksen edetessä, väärennösrajojen puitteissa.
    Viinanen on lainannut Jukka Korpelaa seuraavasti: ”–maastoon merkityt ja tunnetut rajat saattoivat muodostua vain kiinteän asutuksen ympäristöön, Pähkinäsaaren rauhan tilanteessa siis Karjalan kannakselle ja Pohjanlahden rannikolle”. Allekirjoittanut on täysin samaa mieltä siitä Korpelan kanssa. Pihlajaveden ja Suomenselän välillä rajan kulkua ei voi perustella, tuohon aikaan, hyvin epämääräisillä pyyntirajoilla. Huomioon tulee ottaa myös se seikka, että tuolla asumattomalla alueella valtakunnalliset intressit eivät olleet juurikaan vaikuttamassa.
    Viinanen ei erittele 1400-luvun Häme-Savo heimorajojen kolmea eri rajankäyntiä. Vuoden 1415 rajankäynti oli pohjoisosiltaan kovin poikkeava myöhemmistä vuosien 1446 ja 1452 rajankäynneistä. Käsiteltäessä Häme-Savo heimorajoja hänen artikkelista saa niistä epämääräisen kuvan kun ottaa huomioon sen, että raja, savolaisten tyytymättömyydestä rajan sijaintia kohtaan, käytiin kolmeen kertaan. Nämä edellä mainitut kolme rajankäyntiä sijoittuvat pohjoisosiltaan siten, että myöhempi rajankäynti on aina edellistä lännempänä. Tämän sai aikaan savolaisten voimakas reagointi varsinkin vuoden 1415 rajankäyntiä kohtaan, mutta vielä myös vuoden 1446 rajankäyntiä kohtaan. Savolaiset olivat jääneet ”lähtökuoppiin” kun vuoden 1415 rajankäynti alkoi. Hämäläiset sitä vastoin olivat aktiivisia ja valveutuneita toimitusta koskevassa asiassa ja pääsivät näin ollen hyötymään tilanteesta alueellisesti. Asia korjaantui vuoden 1452 rajankäynnissä siten, että savolaiset saivat menetettyjä alueita takaisin. Näiden osapuolien välillä ehdittiin kuitenkin käydä verisiä taisteluita vuoden 1415 rajatoimituksen jälkeen. Nuo Häme-Savo rajankäynnit päättyivät aina silloiselle (”väärennös”-)itärajalle. Viinanen kirjoittaa: ”— rajankäynnit — kiinnittivät Savon ja Hämeen linnaläänien välisen rajan hämäläisten ja karjalaisten heimorajalle ja heimorajan pohjoisosalla Pähkinäsaaren rauhan rajalle” (s.7). On todettava, että mikään noista Häme – Savo heimorajoista ei päättynyt Pähkinäsaaren rauhan rajalle, vaan aina rajankäynnin aikaiselle itärajalle, joka oli ”väärennösraja”. Kaikki nuo heimorajan pohjoisosat leikkasivat Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Häme – Savo heimorajakäyntien aikaan vuosina 1415 -1452 itäraja oli siirtynyt rajaväärennösten toimesta jo toisen vaiheen siirtymälinjalle, eli Pohjois-Savon kiertävälle linjalle.
    Muscovitica-arkistosta löytyneissä rajaluetteloissa käsitellään Savon itärajaa luetteloissa C-, E- ja F- luetteloissa, ei A-, B- ja C-luetteloissa niin kuin Viinanen, osiossa ”Täyssinän rauhan raja Savo-Karjalassa” (s.9), mainitsee.

    Viinanen mainitsee, että ”Nilsiän Lastukoski ei liity mitenkään 1415 heimorajan käyntiin” (s.6). Tutkittaessa tarkoin asiasta Turun maaoikeudessa kirjoitettua tietoa, jossa mainitaan selkeästi se, että ratkaisevassa Suonenjoen kohdassa pitää suunnata raja joen ylitse. Jotkut tutkijat eivät ole ylittäneet esityksessään Suonenjokea vaan ovat lähteneet nousemaan kyseistä vesireittiä ylöspäin, kuten myös Jaakkola ja Viinanen häntä seuraten ovat tehneet. Toimittaessa rajakirjeen tavoin tuli ylittää Suonenjoki ja näin rajankäynnin päätepiste sijoittuu Nilsiän Lastukoskelle. Tällä tavoin mm. Suvannon kanta on ollut sama kuin Juholalla. Samoin Lind on esittänyt rajan päättyvän Nilsiän Lastukoskelle.
    Kyseisessä Suonenjoen kohdassa on tehty ”ylitys” sanalle tarkoitushakuiselta vaikuttavaa selostusta, jotta päästäisiin jatkamaan ennakkoon ajateltuun päätepisteeseen Suomenselälle. Tämä Julkun kirjassa, ”Suomen itärajan synty”, selostettu toimenpide on laadittu siten, että hän on tehnyt, Suomenselästä, kohteen ”Karjalan maanselkä”. Julku on näin toistanut Jalmari Jaakkolan tutkimuksessaan aiemmin tekemää esitystä. Jaakkolan kirjassa olevan vuoden 1415 rajaluettelon mukaan rajan tuli kulkea suoraan ”Sonnejoen” ylitse, kuten, ”mit j Sonnejoki, twert offuer”, maininta osoittaa.
    Karjalan maanselkä sijaitsee todellisuudessa Nilsiän Lastukosken itäpuolella melko lähellä sitä, kuten ilmenee Juholan artikkelissa olevasta kartasta. Suomenselälle (Rillankivi) johtavaa virheellistä versiota, Häme-Savo heimorajan kulusta vuonna 1415, ovat käyttäneet jotkut tutkijat, kuten myös Viinanen artikkelissaan. He ovat yrittäneet tällä seikalla tukea vuoden 1323 rajan sijaintia. Tosiasiassa itäraja oli siihen mennessä kuluneena lähes sadan vuoden aikana siirtynyt kyseisessä kohdassa vuoteen 1415 mennessä, rajaväärennösten vaikutuksesta, Torsajärveltä alkaen, Puruveden–Oriveden– Juojärven linjalle. Hylättyään Nilsiän Lastukosken Viinanen jatkaa, ”Sen sijaan Siikajoen latvahaaralla sijaitseva Lastukoski sopii heimorajan päätepisteeksi sekä suunnan antajaksi Siika- ja Kalajokien välisellä ylänteellä Pähkinäsaaren rauhan rajalle” (s.6).
    Viinasen Lastukoski-kohteen perustelu Pähkinäsaaren rauhan maastolliseksi rajakohteeksi lienee ainoa maantieteellinen perustelu kyseisen rajan sijainnille hänen artikkelissaan (Jaakkolan esittämien kohteiden lisäksi), joten sitä on ko. syystä aihetta tarkastella hieman tarkemmin.
    Tämä Viinasen perustelu on väärä useastakin syystä, nimittäin:
    1. Lastukosken nimi ei esiinny Pähkinäsaaren rauhankirjassa, joten se ei tue rajaesitystä.
    2. Lastukoski ei sijaitse vuoden 1323 raja-alueella.
    3. Lastukosken nimi esiintyy ns. Muscovitica-arkistosta (Gallen) löytyneessä kolmessa rajaluettelossa, eli
    ns. C-, E- ja F-rajaluettelossa.
    4. Lastukosken nimi ei esiinny valtakuntien välisissä rajaluetteloissa, vaan itärajalla olevien Viipurin ja
    Savonlinnan (Viborgs län, Karelen, Savolax, Nyslotts län) linnaläänien itärajan tarkastusasiakirjoissa.
    5. Lastukoski-nimellä vuoden 1323 rajan perustelu on anakronismia, sillä ko. nimi esiintyy eri
    aikakaudella kuin Pähkinäsaaren rauhan raja, eli 1400-luvulla ja 1500-luvulla.
    6. Siikalatvan Lastukoski ei esiinny keskiaikaisissa kolmessa rajaluettelossa, kuten Viinanen kirjoittaa.
    Noissa luetteloissa Lastukosken nimi esiintyy aina Kellontaipaleen ja Nurmisjärven välillä (Källon
    taypala, Kella taijpal, Kello taijpall, Nurmisieruj, Nwrmisjärffwi, Normes iärffui), eli Nilsiässä.
    7. Häme-Savo heimorajan sijoittaminen Siikalatvan Lastukoskelle rikkoo vahvasti sen rajaprosessin
    periaatteita mikä käytiin 1400-luvulla, eli rajankäyntien vuosina 1415, 1446 ja 1452. Eli sitä, että
    savolaiset olivat alueen menettäjiä vuoden 1415 rajankäynnissä ja rajaa siirrettiin sen jälkeen länteen.
    8. Siikajoen Lastukoski ei sijaitse Kalajoen ja Siikajoen välisellä ylänteellä, kuten Viinanen mainitsee,
    vaan Pyhäjoen ja Siikajoen välisellä ylänteellä.
    9. Siikajoen Lastukoski sijaitsee noin 200 kilometriä todellisesta vuoden 1415 Häme-Savo rajan
    päätekohteesta, Nilsiän Lastukoskesta, luoteeseen.
    10. Häme — Savo heimorajojen päätekohdat ( v. 1415, 1446 ja 1452) eivät ylittäneet maanselkää, kuten
    Viinanen esittää teoriassaan päätekohdetta maanselän pohjoispuoliseen Siikajoen latvahaaran
    Lastukoskeen.

    Viinasen artikkelissa ei esitetä Rillankiven lisäksi muita rajamerkkilöydöksiä perusteluksi rajan sijainnille. Rillankivessä on venäjänkarjalaisten tekemä ortodoksiristi. Se on tehty 1400-luvun alkupuolella ja sen kautta kulkivat useat ”rajaväärennöslinjat” 1400- ja 1500-luvulla. Siihen todennäköisesti päättyi myös vuoden 1452 Häme – Savo heimoraja. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki selvästi Rillankiven eteläpuolella.
    Pattijoen suunnalta keskiaikaisia rajamerkkejä ei voi löytyä, sillä Pähkinäsaaren rauhan raja sekä 1400- ja 1500-luvun väärennösrajat eivät päättyneet Pattijoelle, Pyhäjoelle tai Petäjäsojaan, kuten jälempänä lähdetiedolla perustellaan (lue myös Juholan artikkelista lisäperusteet tälle asialle). Juholan artikkelissa on esitetty Ruotsin ja Novgorodin välisen verotusrajan kiven lisäksi useita muita rajakivilöydöksiä väärennösrajoilta. Ns. A-raja (v.1383?) kulki luoteisosuudella, välillä Muurasjärvi–Perämeri, vuoden 1323 raja-alueella ja mm. siltä on Juhola esittänyt artikkelissaan rajamerkkilöydöksiä, myös verotusrajan Hanhikivi eli Raution Kukkarokivi ja Kruununkivi sijaitsevat tällä ns. A-rajan raja-alueella ja samalla myös Pähkinäsaaren rauhan rajan raja-alueella.

    Pattijoelle suuntautuvalla, Jaakkolan ja Viinasen esittämällä, rajateorian linjalla ei esiinny Raja- eikä Pyhä-nimistöä kuten tulisi odottaa, vuoden 1323 raja-alueella, niitä olevan. Näitä nimiä esiintyy hyvin runsaasti Juholan artikkelissa esitetyllä raja-alueella.
    Jaakkolan (ja Viinasen) teoriassa esitetyt rajakohdenimet Särkilahden ja Pattijoen välillä ovat sellaisia, että niitä ei tue etymologinen yhteys rauhankirjassa esitettyyn rajakohdeluettelon nimistöön. Pattijoen nimelle tehty sana- ja kirjainmuunnosketju (sivu 6) vaikuttaa tarkoitushakuisesti tehdyltä, jotta saataisiin etymologista yhteyttä rauhankirjassa esitettyyn rajaluettelon päätekohteen nimeen.
    Jaakkolan ja Viinasen lisäksi ovat muutamat muut tutkijat esittäneet Savonlinnan Talvisaloa rajakohteeksi ”Samusalo”. Sitä ei tue etymologinen yhteys rauhankirjan rajakohteen nimeen. Myös se, että venäläiset ilmoittivat heti linnan rakentamisen jälkeen, että linna on rakennettu heidän puolelleen, on vastoin sitä, että Talvisalo olisi etsitty rajakohde ”Samusalo”. Seuraavaksi kohteeksi Viinanen esittää, usean muun tutkijan tavoin, Siiteenselkää ja sen nimimuunnosta Siitti. Tämän hän on, monen muun tavoin, tulkinnut nimeksi ”Sithi”. Latinalaisen rajaluettelon mukaan ko. rajakohdenimeä ei voitane tulkita ”Sithi”-nimeksi. Lähinnä se olisi tulkittava Siili tai Sili-nimeksi, kuten ilmenee Säämingin historian kirjassa ilmenevästä latinalaisesta rajakohdeluettelosta lainatussa otteessa.

    Karjalankoskelle eli Karelenkoskelle Viinasen ja Jaakkolan teoriassa ei ole esitetty vastinetta. Juholan tutkimuksessa ko. kohteelle on esitetty perustellusti Konneveden laskukoski Karinkoski eli entinen Karenkoski (huomioi etymologinen yhteys Pähkinäsaaren rauhan rajaluettelon nimeen Karelenkoski).
    Jaakkolan (ja Viinasen) mukainen rajalinja on sijoitettu Pihlajavedeltä alkaen karjalaisten venereitille. Tämä on vastoin sitä usean tutkijan periaatetta, että venereitti oli karjalaisten kulkutie ja heidän hallussaan. Lisäksi on aiemmin esitetty järkevä käsitys, että tälle kulkureitille kuului suojavyöhyke.

    Viinanen vakuuttaa teoriansa päätepistettä, Pattijoki, ”pitävältä” (s.6). Lähdeteos ”Suomen historian dokumenttejä I” osoittaa, että raja ei voinut päättyä Pattijokeen. Siinä osoitetaan, että molempien osapuolien hyväksymä verotusrajan merkkikivi, Hanhikivi, sijaitsee Pyhäjoen eteläpuolella, sillä maininta ”ulkopuolella” tarkoittaa katsottaessa Pyhäjokea pohjoisesta näkökulmasta. Pyhäjoen Hanhikivi sijaitsee noin 7 kilometriä Pyhäjoen pohjoispuolella, joten se ei voi olla Ruotsin ja Novgorodin välinen verotusrajan merkkikivi, samoin perustein Pattijoki ei voi olla vuoden 1323 rajan päätekohta.
    Ratkaisevana lisäperusteluna em. teos mainitsee, että Hanhikivi sijaitsee 300 kilometriä, ”fämthie miler”, Rovaniemeltä etelään. Matka Rovaniemeltä Pattijoelle on noin 220 kilometriä ja Pyhäjoen Hanhikivelle noin 240 kilometriä (maamatka). Perämeren länsipuolinen karjalaisraja oli tuon em. kirjeen mukaan Skellefteon lähellä olevassa Bjuröklubbenin luodossa. Sinne em. teoksessa ilmoitettu 360 kilometrin matka vastaa todellista matkaa (maamatka). Se todistaa näin ollen tuon em. kirjeen täsmällistä ilmaisua ja lausunnon antajan maantieteellisten olojen hyvää tuntemusta.
    Lähdetiedon kanssa sopusoinnussa on löytynyt juuri vaadittavalta, eli Rovaniemeltä, 300 kilometrin etäisyydeltä, Raution Vihanninharjulta valtava kivi, Kukkarokivi (n. 10 m korkea), josta on poistettu pintaa. Tämä pinnan poisto on osoituksena ja todisteena sille historiassa mainitulle seikalle, että ruotsalaiset hävittivät heti venäläisten tekemät merkinnät, joita nämä olivat tehneet, historiallisten kirjoitusten mukaan, vuoden 1500 syksyllä. Tarkempi selostus tästä on Juholan artikkelissa.
    Viinanen toteaa, että ”on toinen kysymys, miten Siika-, Pyhä- ja Kalajokien seudulla 1400-luvulle esimerkiksi kirkkopitäjät, valta ja verotus sekä rajaolot kehittyivät” (s.6). Kyseisellä huomautuksella Viinanen ohittaa erittäin merkittäviä tekijöitä noissa asioissa.
    Kirkkopitäjien osalta voidaan edelliseen todeta, että ennen Pähkinäsaaren rauhan tekoa muodostui Pohjanrannalle Salon kirkkopitäjä jolloin se erotettiin Pietarsaaren kirkkopitäjästä. Tämä toimenpide tapahtui sen takia, että Vähä-Kannusjoen (Siiponjoki –Vääräjoki) jokilaaksossa oli intressiraja, sillä Salon ja Kemin alueella asui ortodoksisia venäjänkarjalaisia. Rajaksi rannikkoalueella sovittiin ”korkea hiekkamäki” Siiponjoen varresta, kuten historioitsija Thomas Stenbäck asian ilmaisee. Siiponjoki sijaitsee Kalajoen eteläpuolella, noin 10 kilometrin etäisyydellä siitä. Siiponjoki alkaa samasta saaristoalueesta Pahkalanjoen (nykykartoilla Himanganjoki) kanssa vain muutaman kilometrin etäisyydellä siitä. Pahkalanjoki eli Pathajoki on vuoden 1323 rajan viimeinen rajakohde ennen merta.
    Emeritus professori Olavi Korhonen Ruotsista on tutkinut tuota intressirajaa ja todennut, että Juholan tutkimuksen mukainen Pahkalanjokeen päättyvä v.1323 raja soveltuu parhaiten yhteen, Ruotsin puolella, hänen tutkimuksensa kanssa.
    Erittäin merkittävänä on pidettävä sitä, että Salon kirkkopitäjä oli Ruotsin lain ulottumattomissa eli, että se oli Novgorodin puolella. Saloisten (Salo) ja Kemin (roomalaiskatolilaisille) asukkaille osoitetussa kirjeessä, 8.9.1334 oleva maininta, ”–koska, ette voi mitenkään rakentaa sellaisia pappiloita kuin Ruotsin lakimme vaatii,” osoittaa, että nämä kirkkopitäjät olivat Ruotsin lain ulottumattomissa, eli Novgorodin hallitseman Pohjanrannan puolella. Salon erottautuminen Pietarsaaresta omaksi kirkkopitäjäksi on aiheutunut aivan ilmeisesti siitä syystä, että sillä alueella asui venäjänkarjalaisia joille oli tuotu ortodoksinen uskonto ennen kuin läntistä reittiä saapui roomalaiskatolilainen uskonto Pohjanrannalle. On kerrottu, että ”Pietarsaari sijaitsi kristittyjen äärirajoilla”. Ko. lausunto on annettu roomalaiskatolilaisesta näkökulmasta, eli etelästä, asiaa tarkasteltaessa. Tämä myös tukee edellä mainittua käsitystä, että Pietarsaaren pohjoispuolella oleva Salon eli Rannan pitäjä oli ortodoksivaltainen. Tarkemmat perustelut ilmenevät Juholan artikkelista. Tällä em. seikalla oli siten erittäin merkittävä vaikutus sille miten Ruotsin ja Novgorodin verotusraja rannikolla sijoittui. Tämä seikka on ollut merkittävällä sijalla vuonna 1323 Pähkinäsaaressa kun rajasta neuvoteltiin. Tuolloin ei ollut vielä hallinnollisia pitäjiä, joten Salon kirkkopitäjän etelärajalla, eli karjalaisasutuksen etelärajalla, oli erittäin suuri vetovoima rajan sijoittelun kannalta. Sen vaikutus oli luonteensa vuoksi eri luokkaa rajan sijoittumiselle, kuin harvaan käydyillä erärajoilla Keski-Suomen järvialueella. Sitä tukee myös se yleinen käsitys, että Juri oli vahvempi osapuoli rajavaatimuksissa. Jaakkolan (ja Viinasen) esitys, v.1323 rajan päättyminen Pattijoelle, osuu keskelle karjalaisten asuttamaa Pohjanrantaa. Tällaista ei Juri, karjalaisten puolustaja, hyväksynyt missään tapauksessa. Karjalaisilla oli lisäksi hyvä maastontuntemus jota Juri pystyi hyödyntämään rajaneuvotteluissa. Karjalaisten häätö Pohjanrannan rannikkoalueelta alkoi jo 1300-luvun loppupuolella josta ilmenee se, että roomalaiskatolilaisuuden ote tiukkeni siellä melko pian Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen.

    Viinasen artikkelin osiossa ”Pähkinäsaaren rauhan raja” mainitaan, että ”Sen sijaan erämaissa rajalinja suuntautui järvialueen läpi kulkureittejä pitkin muutaman tunnetun kiintopisteen kautta” (s.4). Useat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että merkittävät kulkureitit kuuluivat karjalaisille ja reitille kuului suojavyöhyke, joten rajakohteita tulisi, heidän mielestään, etsiä tuon suojavyöhykkeen lounais- ja länsipuolelta. Eli näin ollen raja ei heidän käsityksen mukaan kulkenut venereiteillä.

    Lopuksi on todettava, että artikkelina Viinasen kirjoitus on hyvin kirjoitettu, mutta siinä ei ole perusteita sille, että se osoittaisi sen, että vuoden 1323 raja päättyi Pattijokeen. Rajalöydösten puuttuessa on tarpeettomasti korostettu hämäläisten eräalueiden merkitystä. Perusteluksi rajan sijainnille osoitettu tutkimusaineisto vaikuttaa aiheiltaan kapea-alaiselta.
    Näissä kommenteissa on lähdetietoon perustuvalla asialla osoitettu, että ko. raja ei voinut päättyä Pattijokeen. Vastaavasti näissä kommenteissa ja viittauksissa Juholan artikkelissa esitettyihin useisiin löydöksiin perustuen vuoden 1323 raja päättyi tuona aikana 1200-luvulla sijainneelle intressirajalle. Tällä intressirajalla ovat ”Pathajoki” eli Pahkalanjoki sekä ”Petä”- eli ”Pätä”-joki joksi osoittautuu Wähä Pätäistän läpi virtaava Petäjäoja. Merkittävin kivilöydös tällä linjalla on Kruununkivi jossa ovat ainoat Pohjanrannalta löydetyt Venäjän symbolit eli ortodoksiristi, Pyhän Andreaan risti ja tavallinen Venäjän risti ja mm. neljä Ruotsin kruunua. Tämä rajakivilöydös on suurella todennäköisyydellä koko Pohjois-Euroopan ja luoteisen Venäjän merkittävin rajakivi. Hyvin merkittävä on myös Kukkarokivi, joka on erittäin suurella todennäköisyydellä verotusrajan ”Hanhikivi”. Lisäksi on löytynyt kaksi rajakiveä joissa on vuosiluvut 1551 ja 1577. Ne ovat noin 200 vuotta vanhempia kuin oli ensimmäinen, tuolla alueella, historiasta tunnettu rajankäynti 1770-luvulta jossa Pohjanmaa jaettiin Vaasan ja Oulun lääneihin. Vuosiluku 1551 on suurella todennäköisyydellä vanhin Suomen alueelta rajakivestä löytynyt vuosiluku. Merkittävä on Pahkalanjoen suulta Hevoskarin saaresta löytynyt valtava kiviröykkiö, korkeus lähes 4 metriä ja ympärysmitta 40 m, ja lisäksi sen läheltä on löytynyt puolustus-/vartiolinnake. Röykkiö on erittäin suurella todennäköisyydellä vuodelta 1365 oleva kuningas Albrektin karjalaisille antaman purjehduskiellon rajamerkki. Näiden rajakivilöydösten lisäksi on löytynyt useita muita hyvin vanhoja rajamerkkilöydöksiä, jotka tukevat rajan kulkua Juholan esittämällä tavalla. Nuo löydökset ilmenevät Juholan artikkelista.

    Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan asti, A. J. Europaeus, 1859, verkkojulkaisu. Vertaa Kyösti Julkun kirja,
    ”Suomen itärajan synty”, 1987, 224–247.
    Bilaga A, Muscovitica 541.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 1, Sulevi Juhola,
    verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, Rauhaton raja, numero 1/2011.
    ”Rauhaton raja”, teemanumero, ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011, S. Juholan artikkeli, kuva 1.
    S. Juholan artikkeli, sivu 8 ja osioista ’Rajaväärennökset’ ja ’Häme – Savo heimoraja’ sivut 21-23. Verkkojulkaisu
    ”Ennen ja nyt, histrian tietosanomat”, numero 1/2011.
    Jokipii 1988, 108.
    Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns, Jarl Gallen och John Lind, Andra delen, Helsingfors 1991,
    karttaliite sivun 496 jälkeen.
    Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, 71, 78–79, Jaakkola 1925.
    Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, 71, Jaakkola, Helsinki 1925.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 1, Juhola Sulevi,
    Rauhaton raja, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    Muscovitica 541.
    Muscovitca 541.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, 17-kohtainen luettelo, Juhola
    Sulevi, Rauhaton raja, verkkojulkaisu, ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkelogian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 15, Juhola Sulevi.
    Rauhaton raja, verkkojulkaisu, ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien valitus vuonna 1490, Suomen historian dokumentteja I, 58–62, Juva &
    Niitemaa & Tommila 1968.
    Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien valitus vuonna 1490, Suomen historian dokumentteja I, 58 – 62, Juva &
    Niitemaa & Tommila 1968.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 5, huomioi ”poistoarpi”
    kiven kyljessä, Sulevi Juhola, Rauhaton raja, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”.
    Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, numero 1/20011
    verkkojulkaisu Ennen ja nyt, historian tietosanoma, Sulevi Juhola, eli rinnakkaisartikkeli Viinasen kirjoitukselle.
    Suur-Kalajoen historia I, 1956, 77, Huurre & Virrankoski & Vilkuna.
    Helle 1936-1938, IV–VI 39.
    Suomen historian dokumentteja I, 115, Juva & Niitemaa & Tommila 1968..
    Kuningas Albrektin kirje Ulvilan ja Pohjanmaan asukkaille. Turun linnan luona 7.2.1365. Suomen historian
    dokumentteja I, 147, Juva & Niitemaa & Tommila, 1968.

    Kirjallisuus
    Europaeus A. J. Karjalan ajan-tiedot Täyssinän rauhaan asti, 1859, verkkojulkaisu.
    Gallan Jarl & Lind John, Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns, Helsingfors 1991.
    Helle Väinö, Lisävalaistusta kysymykseen Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoispäästä, Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 1936, 1937.
    Huurre Matti & Virrankoski Pentti & Vilkuna Kustaa, Suur-Kalajoen historia I, Kokkola 1956.
    Jaakkola Jalmari, Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, Helsinki 1925.
    Jokipii Mauno, Keski-Suomen historia I, Jyväskylä 1988.
    Juhola Sulevi, Pähkinäsaaren rauhan raja arkelogian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, Ennen ja nyt, historian tietosanomat, Helsinki 2011, verkkojulkaisu.
    Julku Kyösti, Suomen itärajan synty, Jyväskylä 1987.
    Juva Mikko & Niitemaa Vilho & Tommila Päiviö, Suomen historian dokumentteja I, Helsinki 1968.

    Lähteet
    Suomen historian dokumentteja I, Juva Mikko & Niitemaa Vilho & Tommila Päiviö, Helsinki 1968.

  2. Vastaus Sulevi Juholalle VVV-artikkelin kommennoinnista.

    Kolme kysymystä:

    1) Miten pystyt lähtökohdistasi perustelemaan väitettäsi, että VVV-artikkelissa Lapin rajakysymykset on ”hyvin kirjoitettu”?

    2) Vastaavasti: Miten voit olla varma siitä, että VVV-artikkelin muut asiatiedot eivät pidä paikkaansa?

    3) Odotatko, että kansanetymologian menetelmällä ja ”sieppaamalla” sieltä sun täältä arvovaltaisilta tutkijoilta tietoa menetelmän tueksi, voi saavuttaa pitäviä perusteita ennakkoon asetettujen ”tutkimuspäätelmien” tueksi?

    Tällä tavalla voitaisiin löytää ”päteviä” tuloksia vaikka Etelä-Afrikasta tai Siperiasta Pähkinä-rajalle.

    VVV

  3. Vielä yksi kysymys!

    VVV-Artikkelin sisältö on otsikon mukaisesti ”Rajat Pähkinäsaaresta ”kolmen kuninkaan” Lapinmaahan. Ruotsin itärajan synty Suomessa ja Lapinmaassa.”

    Pähkinä-raja ei siis ole artikkelin pääkysymys vaan lähtökohta.

    Edellä olevassa kommentissaan Sulevi Juhola pui lähtökohdistaan pääkysymyksenään pitkällisesti VVV-artikkelia juuttuen siinä Pähkinä-rajaan mutta sitäkään selvittämättä ja siitä pitemmälle pääsemättä.

    Eivät Ruotsin rajakysymykset päättyneet Suomessa Pähkinä-rajaan, vaan se oli lähtökohta tälle kehitykselle.

    Kysymys kuuluu: Miten siitä eteen päin?

    VVV

  4. Sulevi Juholan
    VASTAUS VOITTO VIINASELLE HÄNEN VASTAKOMMENTTIIN (2.) 7.5.2012.

    Vastaus (V.V:n)kysymykseen 1. ( V.V: ”Miten pystyt lähtökohdistasi perustelemaan väitettäsi, että VVV-artikkelissa Lapin rajakysymykset on ’hyvin kirjoitettu’?”):
    Totean vielä uudestaan, että ”Lapin osalta artikkeli on mielenkiintoinen ja hyvin laadittu”. Tähän arviooni en ole tarvinnut Lapin osalta asiapuolen historiallista tuntemusta. En ole tutkinut Lapin oloja ja iäkkäänä minulla ei ole enää siihen aikaa eikä resursseja. Vaikutelmani (komm.1.) V. Viinasen artikkelista on siis vain kirjoituksen osalta; en ole voinut antaa historiallisen oikeellisuuden perusteella sen enempää plus-, kuin miinus-pisteitä asiasisällön osalta.

    Vastaus (V:V:n)kysymykseen 2. (V.V: ”Vastaavasti: Miten voit olla varma siitä, että VVV-artikkelin muut asiatiedot eivät pidä paikkaansa?”). :
    Pähkinäsaaren rauhan rajan osalta olen tutkinut asioita paljonkin, joten siihen otan kantaa.
    Olen kommentissani esittänyt muutamia asioita, Pähkinäsaaren rauha rajan osalta, V. Viinasen artikkelista sellaisiksi, että ne eivät kestä lähdeaineistoon perustuvaa tarkastelua. Myös monet omat löydökseni osoittavat, että Jalmari Jaakkolan teoria, jota V. Viinanen on esittänyt, ei voi pitää paikkaansa pohjoisimmalla osuudella. Tämän osoittavat löydökseni joita ovat mm. ”Pathajoki” joksi osoittautuu Pahkalanjoki eli nykykartoilla Himanganjoki, sekä ”Petä-(Pätä-)joki joksi osoittautuu Sievissä Vääräjokeen laskeva Petäjäoja. Ainoat Pätä-alkuiset nimet ovat tietoni mukaan löytyneet tästä jokilaaksosta. Lisäksi tutkimukseni sisältää useita kivilöydöksiä jotka tukevat väitettäni. Olen osoittanut sen, että Kukkarokivi on Ruotsin ja Novgorodin välinen verotusrajan rajakivi. Lähdetieto osoittaa, että sen sijainti Pohjanrannalla on juuri oikealla korkeudella pohjois-eteläsuunnassa. Toinen merkittävä löydökseni on Kruununkivi, joka sijaitsee Pahkalanjoen varressa. Siitä löytyvät, tietoni mukaan, läntisen Suomen ainoat venäläiset rajasymbolit, eli ortodoksiristi, Pyhän Andreaan risti ja tavallinen venäläisten käyttämä risti, sekä mm. neljä Ruotsalaisten käyttämää rajasymbolia, kruunua. Ko. kiveen on päätetty ns. A-rajaluettelon mukainen rajankäynti (v.1383?). Kruununkivestä olen todennut, että ”se on Pohjois-Euroopan ja luoteisen Venäjän merkittävin rajakivi”. Pysyn tässä kannassa siihen saakka kunnes perustellusti osoitetaan toisin olevan.

    Vastaus (V.V.)kysymykseen 3. (V.V: ”Odotatko, että kansanetymologian menetelmällä ja sieppaamalla sieltä sun täältä arvovaltaisilta tutkijoilta tietoa menetelmän tueksi, voi saavuttaa pitäviä perusteita ennakkoon asetettujen ’tutkimuspäätelmien’ tueksi? Tällä tavalla voitaisiin löytää ’päteviä’ tuloksia vaikka Etelä-Afrikasta tai Siperiasta Pähkinärajalle”). :

    Tutkimuksestani ilmenee selkeästi se seikka, että kannanottoni perustuu lähdetietoon ja omiin löydöksiini, joita ilmenee edellisestä vastauksesta ja laajemmasta tutkimusmateriaalistani. Nämä seikat ilmenevät artikkelista joka on samassa numerossa kuin Voitto Viinasen artikkeli. Sitä on myös nähtävillä yli 100-sivuisena koosteena Museovirastolla ja samansisältöisenä monistenidoksena Kalajoen kaupungin kirjastossa. Kannanottoni ei ole ”mutu-”teoriaa, vaan se perustuu vahvoihin, lähdetietotarkastelun kestäviin, löydöksiin. Tässä yhteydessä voin mainita, että vuoden 1323 rajalta, väliltä Särkilahti – Suomenselkä tuskin koskaan tulee löytymään raja-aluemerkkejä. Tämä maininta sen takia, että käytännön raja ”siirtyi” melko pian väärennösrajoille. Näistä ensimmäinen lienee ollut ns. A-raja joka käytiin n. 60 vuotta Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen. Em. väliltä löytyneet rajamerkit ovat kaikki ”väärennös”-rajoilla, eli huomattavasti pohjoisempana, eikä vuoden 1323 rajalla.
    Olen lainannut useita tutkijoita, mutta ne eivät ole varsinainen peruste sille, että pidän Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoisinta osaa ratkaistuna tutkimukseni perusteella. Mm. edellä olevat perustelut osoittavat tämän väitteeni perustelluksi.
    Etymologinen kannanottoni koskee lähinnä Siili (Sili?) ja sitä seuraavaa Karelenkoski-kohdetta, joksi olen esittänyt Karenkoskea (nykykartoilla Karinkoski). Siili-kohteen edellä olevaksi Samosaloksi olen esittänyt Kesamonsaarta. Näillä on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys rajaluettelon nimiin, kuten edeltä voi havaita.

    Tutkimuksessani on vuoden 1323 raja, välillä Särkisalo – Suomenselkä, hyvin todennäköinen ja välillä Suomenselkä – Perämeri pidän sitä varmana.
    V. Viinasen väite, että minulla olisi ollut ”ennakkoon asetettuja ’tutkimuspäätelmiä’ ”, on väärä väite, sillä alkuvaiheessa olin Kustaa Vilkunan ja Kyösti Julkun teorian kannalla. Tutkimukseni edetessä alkoi luottamukseni heidän teoriaansa kohti horjua. Kun sitten vuosia kului ja sain löydöksiä jotka osoittivat, että heidän teoriansa oli väärä, löydöksiini ja lähdemateriaaliin verrattuna, niin jouduin luopumaan heidän teoriansa kannattamisesta ja rinnalle tuli oma teoria. Sen pohjoisimmalla osalla (Suomenselkä – Perämeri) olen perustellusti osoittanut esitykseni oikeaksi vuoden 1323 osalta. Sillä osalla rajankäyntejä oli 1500-luvulle saakka, mutta ne kiersivät järvialueella jo Pohjois-Savon maanselän kautta Petäjäojan ja Pahkalanjoen laaksoon.
    Voitto Viinasen maininta siitä, että ”Pähkinärajaa” alettaisiin etsiä ”Afrikasta” tai ”Siperiasta”, on asiayhteyteen sopimatonta tekstiä jota en kommentoi.

    VOITTO VALIO VIINASEN lisäkysymys 21. toukokuuta 2012.:
    ”Vielä yksi kysymys!
    VVV-Artikkelin sisältö on otsikon mukaisesti ’Rajat Pähkinäsaaresta ”kolmen kuninkaan” Lapinmaahan. Ruotsin itärajan synty Suomessa ja Lapinmaassa.’
    Pähkinä-raja ei siis ole artikkelin pääkysymys vaan lähtökohta.
    Edellä olevassa kommentissaan Sulevi Juhola pui lähtökohdistaan pääkysymyksenään pitkällisesti VVV-artikkelia juuttuen siinä Pähkinä-rajaan mutta sitäkään selvittämättä ja siitä pitemmälle pääsemättä. Eivät Ruotsin rajakysymykset päättyneet Suomessa Pähkinä-rajaan, vaan se oli lähtökohta tälle kehitykselle.
    Kysymys (V. V.)kuuluu: ”Miten siitä eteen päin?”.

    S. Juholan vastaus edelliseen (VVV:n) lisäkysymykseen:
    Voitto Viinanen on artikkelissaan käsitellyt Pähkinäsaaren rauhaan liittyvää asiaa ja pohjustusta siihen, artikkelissaan, sen sivuilla 1–7. Siinä osiossa hän on ottanut vahvasti kantaa Pähkinäsaaren rauhan rajan kulkuun joten on syytä tarkastella tuota osaa artikkelista hyvin tarkasti, sillä siinä on merkittäviä
    puutteita ja suoranaisia virheitä, jotka olen tuonut esille kommentissani (1.). Näin laaja (7 sivua) asian käsittely artikkelissa on vahva osoitus Viinasen kannanotosta Jalmari Jaakkolan teorian puolesta, johon Voitto Viinanen on tehnyt omia lisäyksiään asian puoltamiseksi siten, että ko. raja olisi päättynyt Pattijoelle. Näin se on oleellinen osa Viinasen artikkelia.
    Lähdetieto ja S. Juholan rajaa koskevat löydökset osoittavat, että vuoden 1323 raja ei voinut päättyä Pattijoelle. Se ilmenee kommentistani (1.) ja artikkelistani joka on samassa numerossa V. Viinasen artikkelin kanssa.

    V. Viinanen mainitsee, että ”Sulevi Juhola pui pääkysymyksenään pitkällisesti VVV-artikkelia juuttuen siinä Pähkinä-rajaan mutta sitäkään selvittämättä ja siitä pitemmälle pääsemättä”.
    Totta on, että vain Pähkinäsaaren rauhan rajaa kommentoin, mutta Viinasen väite, että ”siitä pitemmälle pääsemättä”, ei pidä paikkaansa, sillä olen esittänyt rajan päättymisen Pohjanrannalle ja mereen vahvojen todisteiden nojalla. Enempäähän ei voida vaatiakaan. Sen lisäksi tutkimukseni antaa vastauksen, Pähkinäsaaren rauhasta Täyssinän rauhaan saakka, mystiselle rajojen siirtymiselle.

    S. Juholan vastaus varsinaiseen lisäkysymykseen, ”Miten siitä eteenpäin?”. :
    Olen tutkimuksessani esittänyt itärajan muutokset, varsinaisen vuoden 1323 rajan lisäksi, 272 vuoden ajalta Täyssinän rauhaan saakka, eli vuoteen 1595. Tuon välikauden rajat ovat sikäli epävirallisia, että niistä ei ole vuosien 1323 ja 1595 rajasopimusten tasoista asiakirjaa. Ne toimivat kuitenkin käytännön itärajoina suomalaisen asutuksen edetessä pohjoista kohti, mutta niillä on ollut ”väärennösrajan” luonne. Näistä on yksityiskohtaisempi selvitys artikkelissani. Eli siis vielä tiivistyksenä, että eteenpäin on tutkimuksessani vuodesta 1323 päästy melkein 300 vuoden ajalla, eikä niin kuin V. Viinanen väittää.
    Ihmettelen V. Viinasen kysymystä, ”Miten siitä eteenpäin?”, sillä tietääkseni olen ainoa tutkija joka on pystynyt esittämään harmoonisen kokonaisuuden keskiaikaisista rajoista Pähkinäsaaren rauhan rajasta (v.1323) Täyssinän rauhaan (v.1595). Ko. väli sisältää useita ns. ”väärennösrajoja”. Niistä on Muscovitica-arkistosta löytyneessä luettelossa neljä rajaa (A, C, E, F) joista on rajakohdeluettelo. Monista muista rajankäynneistä on vain vuosiluku sekä lähtö- ja päätekohta. Ne ovat alkaneet Siestarjoelta ja päättyneet Pohjanrannalle tai Perämereen.
    Vuodesta 1595 eteenpäin en ole tutkinut raja-asiaa, enkä näin ollen kommentoi sitä aikaa.
    Kukaan tutkija ei ole tutkinut kaikkea itärajaan liittyvää asiaa, joten en ole poikkeus tutkijoiden joukossa, vaikka en ole tutkinut em. ajankohtaa pidemmälle.

    Kokonaisuutena voin todeta, että Voitto Viinanen on antanut epäsuorasti hyväksymisensä esittämääni kommenttiin (1.), koska hän ei ole esittänyt mitään asiasisältöön liittyvää kritiikkiä kommenttiani vastaan, vaan tenttaukselta vaikuttavaa tekstiä asiasisällön ulkopuolelta.
    Voitto Viinasen kysymyskommenteista heijastuu se, että tarkoitus on kohdistaa arvostelu tutkijaa kohtaan, eli tekstin tekijää (S. J.), eikä tekstin asiasisältöä kohtaan.

    Tarkistuksena kommenttiini (1.), Voitto Viinasen artikkeliin 16. tammikuuta 2012, esitän tuon saman kommentin (1.). Tuossa käsittelyssä (16.1.2012) ovat kommentista jääneet loppuviitteiden numerot pois. Se on tapahtunut ilmeisesti siten, että loppuviiteohjelmalla tehdyt numeroinnit ovat suodattuneet toimituksen tekemässä tarkastuksessa pois. Ohessa seuraa varsinaisen ensimmäisen (1.) kommenttini jäljennös. Siihen loppuviitenumerot on lisätty kirjoitusohjelmalla ja ne on sijoitettu hakasulkeisiin. Pidän erittäin tärkeänä sitä, että kommentissani asiat voidaan tarkistaa ja loppuviitenumerointi on siinä asiassa avainasemassa.

    16. tammikuuta 2012 julkaistun kommentin (S.J./1.) liitenumeroilla lisätty jäljennös:
    KOMMENTIT VOITTO VIINASEN ARTIKKELIIN ”PÄHKINÄSAARESTA RAJAT ’KOLMEN KUNINKAAN’ LAPINMAAHAN”.
    Sulevi Juhola

    Voitto Viinasen artikkeli koostuu selvästi kahdesta eri osiosta eli Lapin kolmen kuninkaan veromaasta ja Pähkinäsaaren rauhan rajaa käsittelevästä osiosta. Lapin osalta artikkeli on mielenkiintoinen ja hyvin laadittu, siltä osin en voi kommentoida sitä koska allekirjoittaneella ei ole sen alueen tuntemusta. Pähkinäsaaren rauhan rajaa käsittelevältä osalta artikkeli vaikuttaa kokonaisuudessaan hieman kertovalta eikä siinä esitetä riittävästi sellaisia yksityiskohtaisia perusteluita, löydöksiä ja karttoja joita jää odottamaan rajatutkimukselta.
    Pähkinäsaaren rauhan rajan esittämisessä Viinanen tukeutuu täysin Jalmari Jaakkolan teoriaan rajan sijainnista. Voitto Viinanen esittää Jaakkolan teorian tueksi tutkimustietoa hämäläisten ja karjalaisten pyyntikulttuuriin ja matkustamiseen liittyvillä Salin ja Matkus-nimillä. Lisäksi teoriaa perustellaan hämäläisten ja karjalaisten peuranpyyntikulttuuriin pohjautuvilla nimillä, kuten esimerkiksi peura-nimen eri muodoilla. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että rajalle tunnusomaisia, rajaan liittyviä nimi- ja rajamerkkilöydöksiä, Jaakkolan esittämien rajakohteiden lisäksi, ei ole löydetty eikä esitetty muita kuin Siikalatvan Lastukoski. Kokonaisuudessaan perusteluaineisto on hyvin kapea-alainen ja osittain epämääräiseltä vaikuttava.

    Viinanen ei ole ottanut huomioon käsitettä ”rajaväärennökset”. Tällä nimittäin oli hyvin merkittävä osuus keskiaikaista, Suomen maaperällä tapahtuvaa, historiallista itärajan muutosvaihetta. Silloin ei ollut olemassa valvottua kiinteää itärajaa, joten hämäläiset ja savolaiset hivuttautuivat itään ja pohjoiseen asutuksen ja eränkäynnin muodossa. Tämä tapahtui ruotsalaisten tukemana, tällä tavoin he saivat vallattua aluetta käyttöönsä ilman sotimista. Näille ns. ”rajoille” tehtiin useita rajankäyntejä ja laadittiin jopa rajaluetteloita. Historiallisissa kirjoituksissa mainitaan ainakin seuraavina vuosina tehdyt rajasopimukset tai rajankäynnit: 1383(?), 1473, 1482, 1487, 1493, 1504, 1510, 1535, 1561.[1] Näissä kaikissa rajan katsottiin alkavan Siestarjoelta (Systerbäk) ja päättyvän Kainuun mereen (Perämeri) tai Pohjanlahteen, vain vuoden 1383(?) ns. A-rajankäynnin mainitaan päättyneen Pohjanmaalle (Pachta so oc swa j Norrabutnin).[2] Nämä päätekohdat yksistään osoittavat, että v. 1323 raja ei voinut päättyä Vienanmereen tai Pohjoiseen jäämereen kuten Gallen ja Lind ovat esittäneet, sillä em. rajankäynnit kulkivat todennäköisesti Suomenselän ja Perämeren välillä samalla alueella kuin v. 1323 raja. Tätä asia puoltaa se, että ko. alueelta on löytynyt useita rajakiviä, jotka voidaan tulkita 1300- 1500-luvuilla tehdyiksi.
    Täytyy ymmärtää ja hyväksyä käsite ”rajaväärennökset”, jotta voidaan raja-asioissa sopusointuisesti niitä käsitellä ja edetä Pähkinäsaaren rauhasta Täyssinän rauhaan oleva 272 vuoden ajanjakso. Jos ei oteta huomioon em. käsitettä rajaväärennöksistä, niin erilaiset historiallisista lähteistä olevat eriaikaiset käsitykset sekoittuvat, maantieteellisesti, ajallisesti ja asiallisesti, ja luovat siten hyvän lähtökohdan asioita vääristävälle anakronistiselle tulkinnalle.
    Juholan artikkelissa olevassa yleiskartassa on esitetty vuoden 1323 raja ja sitä seuranneet rajaväärennökset Täyssinän rauhaan saakka.[3] Siitä saa käsitteen käytännön rajan siirtymisestä rajaväärennösten vaikutuksesta tuolla 272 vuoden ajanjaksolla.

    Hämäläisten eräalueet laajenivat vyöhykkeittäin pohjoista kohti ja sen alueen pohjoisreuna oli eri vuosisadoilla eri kohdassa. Hämäläisvaikutuksia on havaittavissa Oulujärven ympäristöön saakka pohjoisessa ja idässä ne ulottuvat jopa Venäjän puolelle. Asutus- ja eränkäyttörajan sijoittaminen vuoden 1323 eräkäyttöä vastaavalle kohdalle, ja rajakohdan määrittämiselle, ei ole mahdollista. Alue laajeni 1400-luvulla ja 1500-luvulla, jolloin hämäläiset ja savolaiset ovat ylittäneet maanselän jo suurella joukolla. Mitä tekemistä on, Viinasen esittämillä, Kustaa Vaasan aikaisilla 1500-luvun eräkappaleilla määritettäessä Pähkinäsaaren rauhan rajaa? Nämä kyseiset asiat sekoitettaessa Pähkinäsaaren rauhan rajaan luodaan tahtomattaan olosuhteet anakronistiselle tulkinnalle. Näin ollen esimerkiksi Kustaa Vaasan aikaisella eräluettelolla ei voida tukea, 200 vuotta aikaisemmin tehtyä, Pähkinäsaaren rauhan rajan kulkua, sillä on vain hämmentävä vaikutus kun kyseessä on vuoden 1323 rajaselvitys.

    On todettava, että asumattomalla järvialueella olevat eräalueet eivät olleet ruotsalaiselle rauhanneuvotteluvaltuuskunnalle ensiarvoisen tärkeitä, kuten Viinanen esittää, kun niitä verrataan kauppamerenkulun vaatimuksiin Suomenlahti–Neva–Laatokka-linjalla. Tätä korostaa mm. valtuuskunnan rakenne ja rauhankirjasta ilmenevä ruotsalaisten hieman puutteellinen tietämys tämän eräaluejakson maantieteellisistä oloista. Voidaan ajatella, että lähinnä pappi oli se henkilö rauhanneuvotteludelegaatiossa, jonka voitaisiin katsoa ottavan huomioon hämäläisten etuja maantieteellisesti. Tilanne oli tuolloin sellainen, että kirkko verotti ”savuja” eli kiinteitä asumuksia, joten papin tehtävä oli näiden etujen ajaminen, mahdollisesti vielä tärkeämmän tehtävän eli latinankielen hallitsemisen lisäksi, eikä eräalueiden valvonta. Vuoden1323 raja leikkasi Särkilahden ja Suomenselän välillä sellaisia alueita joissa ei tunnetusti liene ollut kiinteitä asumuksia, eli tämä oli sivuseikka todella tärkeiden taloudellisten etujen rinnalla jota kauppamerenkulku edusti. Tätä sopimusta on joskus kutsuttu ”kaupparauhaksi”, joka osoittaa, että kauppamerenkulun merkitys oli etusijalla neuvotteluissa. Sen osoittaa myös se, että neuvottelut lähtivät siltä taholta käyntiin ja Pähkinäsaaressa paikalla oli vahva kaupan edustus, myös sotilaallisesti merkittävät asiat olivat edellä hämäläiseräalueita, olletikin kun noita eräalueita oli silloin vielä kovin harvassa ja niillä oli heikko edustus Pähkinäsaaressa.
    Kyseisessä vuoden 1323 toimituksessa leikattiin maantieteellisesti merkittävämpiä alueita kuin hämäläisten erärajat. Näin tapahtui Suomenlahdelta Siestarjoelta lähdettäessä ja sillä toimenpiteellä kun Pohjanmaa ”katkaistiin”. Eli hämäläisten ajoittaisessa käytössä olleet eräalueet eivät olleet pyhiä ja koskemattomia suurempien, kuten mm. kauppamerenkulkua koskevien, asioiden rinnalla.
    Tältä pohjalta on helppo ymmärtää se, että kohtuullisia eräalueiden ”leikkauksia” tapahtui tuossa rajatoimituksessa. Tämä siitä syystä kun otetaan huomioon se, että ellei Juri peräti dominoinut tätä tilannetta Pähkinäsaaressa, niin oli kuitenkin selvästi määräävämpi osapuoli maastorajavaatimuksissa.
    Edellä kerrotun Häme – Savo heimoraja-asian esille ottaminen esitetyssä laajuudessa kuvannee sitä, että sitä on Viinasen artikkelissa tarpeettomasti paisuteltu koska todellisia rajaa kuvaavia löydöksiä ei ole ollut esitettävissä.
    Tuon ajoittaisessa käytössä olleen eräalueen halki kulkeva vuoden 1323 ”raja”, eli vain Pähkinälinnassa sovittu raja-alue, ei ole sellainen raja jollaisena me rajan miellämme. Kyseisellä vuoden 1323 ”rajalla” halkaistiin asuttuja alueita niin etelä- kuin pohjoisosillakin, joilla asutuksen vuoksi raja-alue jäi paremmin yleiseen tietoon kuin asumattomalla eräalueella. Näin ollen lähes asumattomalla Särkilahden ja Suomenselän välisellä alueella oli otollinen maaperä sille toiminalle, että rajan siirtoa tapahtui, asutuksen edetessä, väärennösrajojen puitteissa.
    Viinanen on lainannut Jukka Korpelaa seuraavasti: ”–maastoon merkityt ja tunnetut rajat saattoivat muodostua vain kiinteän asutuksen ympäristöön, Pähkinäsaaren rauhan tilanteessa siis Karjalan kannakselle ja Pohjanlahden rannikolle”. Allekirjoittanut on täysin samaa mieltä siitä Korpelan kanssa. Pihlajaveden ja Suomenselän välillä rajan kulkua ei voi perustella, tuohon aikaan, hyvin epämääräisillä pyyntirajoilla. Huomioon tulee ottaa myös se seikka, että tuolla asumattomalla alueella valtakunnalliset intressit eivät olleet juurikaan vaikuttamassa.
    Viinanen ei erittele 1400-luvun Häme-Savo heimorajojen kolmea eri rajankäyntiä. Vuoden 1415 rajankäynti oli pohjoisosiltaan kovin poikkeava myöhemmistä vuosien 1446 ja 1452 rajankäynneistä. Käsiteltäessä Häme-Savo heimorajoja hänen artikkelista saa niistä epämääräisen kuvan kun ottaa huomioon sen, että raja, savolaisten tyytymättömyydestä rajan sijaintia kohtaan, käytiin kolmeen kertaan. Nämä edellä mainitut kolme rajankäyntiä sijoittuvat pohjoisosiltaan siten, että myöhempi rajankäynti on aina edellistä lännempänä. Tämän sai aikaan savolaisten voimakas reagointi varsinkin vuoden 1415 rajankäyntiä kohtaan, mutta vielä myös vuoden 1446 rajankäyntiä kohtaan. Savolaiset olivat jääneet ”lähtökuoppiin” kun vuoden 1415 rajankäynti alkoi. Hämäläiset sitä vastoin olivat aktiivisia ja valveutuneita toimitusta koskevassa asiassa ja pääsivät näin ollen hyötymään tilanteesta alueellisesti. Asia korjaantui vuoden 1452 rajankäynnissä siten, että savolaiset saivat menetettyjä alueita takaisin. Näiden osapuolien välillä ehdittiin kuitenkin käydä verisiä taisteluita vuoden 1415 rajatoimituksen jälkeen. Nuo Häme-Savo rajankäynnit päättyivät aina silloiselle (”väärennös”-)itärajalle. Viinanen kirjoittaa: ”— rajankäynnit — kiinnittivät Savon ja Hämeen linnaläänien välisen rajan hämäläisten ja karjalaisten heimorajalle ja heimorajan pohjoisosalla Pähkinäsaaren rauhan rajalle” (s.7). On todettava, että mikään noista Häme – Savo heimorajoista ei päättynyt Pähkinäsaaren rauhan rajalle, vaan aina rajankäynnin aikaiselle itärajalle, joka oli ”väärennösraja”. Kaikki nuo heimorajan pohjoisosat leikkasivat Pähkinäsaaren rauhan rajaa.[4] Häme – Savo heimorajakäyntien aikaan vuosina 1415 -1452 itäraja oli siirtynyt rajaväärennösten toimesta jo toisen vaiheen siirtymälinjalle, eli Pohjois-Savon kiertävälle linjalle.[5]
    Muscovitica-arkistosta löytyneissä rajaluetteloissa käsitellään Savon itärajaa luetteloissa C-, E- ja F- luetteloissa, ei A-, B- ja C-luetteloissa niin kuin Viinanen, osiossa ”Täyssinän rauhan raja Savo-Karjalassa” (s.9), mainitsee.

    Viinanen mainitsee, että ”Nilsiän Lastukoski ei liity mitenkään 1415 heimorajan käyntiin” (s.6). Tutkittaessa tarkoin asiasta Turun maaoikeudessa kirjoitettua tietoa, jossa mainitaan selkeästi se, että ratkaisevassa Suonenjoen kohdassa pitää suunnata raja joen ylitse. Jotkut tutkijat eivät ole ylittäneet esityksessään Suonenjokea vaan ovat lähteneet nousemaan kyseistä vesireittiä ylöspäin, kuten myös Jaakkola ja Viinanen häntä seuraten ovat tehneet. Toimittaessa rajakirjeen tavoin tuli ylittää Suonenjoki ja näin rajankäynnin päätepiste sijoittuu Nilsiän Lastukoskelle. Tällä tavoin mm. Suvannon kanta on ollut sama kuin Juholalla.[6] Samoin Lind on esittänyt rajan päättyvän Nilsiän Lastukoskelle.[7]
    Kyseisessä Suonenjoen kohdassa on tehty ”ylitys” sanalle tarkoitushakuiselta vaikuttavaa selostusta, jotta päästäisiin jatkamaan ennakkoon ajateltuun päätepisteeseen Suomenselälle. Tämä Julkun kirjassa, ”Suomen itärajan synty”, selostettu toimenpide on laadittu siten, että hän on tehnyt, Suomenselästä, kohteen ”Karjalan maanselkä”. Julku on näin toistanut Jalmari Jaakkolan tutkimuksessaan aiemmin tekemää esitystä.[8] Jaakkolan kirjassa olevan vuoden 1415 rajaluettelon mukaan rajan tuli kulkea suoraan ”Sonnejoen” ylitse, kuten, ”mit j Sonnejoki, twert offuer”, maininta osoittaa.[9]
    Karjalan maanselkä sijaitsee todellisuudessa Nilsiän Lastukosken itäpuolella melko lähellä sitä, kuten ilmenee Juholan artikkelissa olevasta kartasta.[10] Näin tätä Suomenselälle (Rillankivi) johtavaa virheellistä versiota, Häme-Savo heimorajan kulusta vuonna 1415, ovat käyttäneet jotkut tutkijat, kuten myös Viinanen artikkelissaan. He ovat yrittäneet tällä seikalla tukea vuoden 1323 rajan sijaintia. Tosiasiassa itäraja oli siihen mennessä kuluneena lähes sadan vuoden aikana siirtynyt kyseisessä kohdassa vuoteen 1415 mennessä, rajaväärennösten vaikutuksesta, Torsajärveltä alkaen, Puruveden–Oriveden– Juojärven linjalle. Hylättyään Nilsiän Lastukosken Viinanen jatkaa, ”Sen sijaan Siikajoen latvahaaralla sijaitseva Lastukoski sopii heimorajan päätepisteeksi sekä suunnan antajaksi Siika- ja Kalajokien välisellä ylänteellä Pähkinäsaaren rauhan rajalle” (s.6).
    Viinasen Lastukoski-kohteen perustelu Pähkinäsaaren rauhan maastolliseksi rajakohteeksi lienee ainoa maantieteellinen perustelu kyseisen rajan sijainnille hänen artikkelissaan (Jaakkolan esittämien kohteiden lisäksi), joten sitä on ko. syystä aihetta tarkastella hieman tarkemmin.
    Tämä Viinasen perustelu on väärä useastakin syystä, nimittäin:
    1. Lastukosken nimi ei esiinny Pähkinäsaaren rauhankirjassa, joten se ei tue rajaesitystä.
    2. Lastukoski ei sijaitse vuoden 1323 raja-alueella.
    3. Lastukosken nimi esiintyy ns. Muscovitica-arkistosta (Gallen) löytyneessä kolmessa rajaluettelossa, eli
    ns. C-, E- ja F-rajaluettelossa.[11]
    4. Lastukosken nimi ei esiinny valtakuntien välisissä rajaluetteloissa, vaan itärajalla olevien Viipurin ja
    Savonlinnan (Viborgs län, Karelen, Savolax, Nyslotts län) linnaläänien itärajan tarkastusasiakirjoissa.
    5. Lastukoski-nimellä vuoden 1323 rajan perustelu on anakronismia, sillä ko. nimi esiintyy eri
    aikakaudella kuin Pähkinäsaaren rauhan raja, eli 1400-luvulla ja 1500-luvulla.
    6. Siikalatvan Lastukoski ei esiinny keskiaikaisissa kolmessa rajaluettelossa, kuten Viinanen kirjoittaa.
    Noissa luetteloissa Lastukosken nimi esiintyy aina Kellontaipaleen ja Nurmisjärven välillä (Källon
    taypala, Kella taijpal, Kello taijpall, Nurmisieruj, Nwrmisjärffwi, Normes iärffui), eli Nilsiässä.[12]
    7. Häme-Savo heimorajan sijoittaminen Siikalatvan Lastukoskelle rikkoo vahvasti sen rajaprosessin
    periaatteita mikä käytiin 1400-luvulla, eli rajankäyntien vuosina 1415, 1446 ja 1452. Eli sitä, että
    savolaiset olivat alueen menettäjiä vuoden 1415 rajankäynnissä ja rajaa siirrettiin länteen.
    8. Siikajoen Lastukoski ei sijaitse Kalajoen ja Siikajoen välisellä ylänteellä, kuten Viinanen mainitsee,
    vaan Pyhäjoen ja Siikajoen välisellä ylänteellä.
    9. Siikajoen Lastukoski sijaitsee noin 200 kilometriä todellisesta vuoden 1415 Häme-Savo rajan
    päätekohteesta, Nilsiän Lastukoskesta, luoteeseen.
    10. Häme — Savo heimorajojen päätekohdat ( v. 1415, 1446 ja 1452) eivät ylittäneet maanselkää, kuten Viinanen esittää teoriassaan päätekohdetta maanselän pohjoispuoliseen Siikajoen latvahaaran Lastukoskeen.

    Viinasen artikkelissa ei esitetä Rillankiven lisäksi muita rajamerkkilöydöksiä perusteluksi rajan sijainnille. Rillankivessä on venäjänkarjalaisten tekemä ortodoksiristi. Se on tehty 1400-luvun alkupuolella ja sen kautta kulkivat useat ”rajaväärennöslinjat” 1400- ja 1500-luvulla. Siihen todennäköisesti päättyi myös vuoden 1452 Häme – Savo heimoraja. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki selvästi Rillankiven eteläpuolella.
    Pattijoen suunnalta keskiaikaisia rajamerkkejä ei voi löytyä, sillä Pähkinäsaaren rauhan raja sekä 1400- ja 1500-luvun väärennösrajat eivät päättyneet Pattijoelle, Pyhäjoelle tai Petäjäsojaan, kuten jälempänä lähdetiedolla perustellaan (lue myös Juholan artikkelista lisäperusteet tälle asialle).[13] Juholan artikkelissa on esitetty Ruotsin ja Novgorodin välisen verotusrajan kiven lisäksi useita muita rajakivilöydöksiä väärennösrajoilta. Ns. A-raja (v.1383?) kulki luoteisosuudella, välillä Muurasjärvi–Perämeri, vuoden 1323 raja-alueella ja mm. siltä on Juhola esittänyt artikkelissaan rajamerkkilöydöksiä, myös verotusrajan Hanhikivi eli Raution Kukkarokivi ja Kruununkivi sijaitsevat tällä ns. A-rajan raja-alueella ja samalla myös Pähkinäsaaren rauhan rajan raja-alueella.

    Pattijoelle suuntautuvalla, Jaakkolan ja Viinasen esittämällä, rajateorian linjalla ei esiinny Raja- eikä Pyhä-nimistöä kuten tulisi odottaa, vuoden 1323 raja-alueella, niitä olevan. Näitä nimiä esiintyy hyvin runsaasti Juholan artikkelissa esitetyllä raja-alueella.
    Jaakkolan (ja Viinasen) teoriassa esitetyt rajakohdenimet Särkilahden ja Pattijoen välillä ovat sellaisia, että niitä ei tue etymologinen yhteys rauhankirjassa esitettyyn rajakohdeluettelon nimistöön. Pattijoen nimelle tehty sana- ja kirjainmuunnosketju (sivu 6) vaikuttaa tarkoitushakuisesti tehdyltä, jotta saataisiin etymologista yhteyttä rauhankirjassa esitettyyn rajaluettelon päätekohteen nimeen.
    Jaakkolan ja Viinasen lisäksi ovat muutamat muut tutkijat esittäneet Savonlinnan Talvisaloa rajakohteeksi ”Samusalo”. Sitä ei tue etymologinen yhteys rauhankirjan rajakohteen nimeen. Myös se, että venäläiset ilmoittivat heti linnan rakentamisen jälkeen, että linna on rakennettu heidän puolelleen, on vastoin sitä, että Talvisalo olisi etsitty rajakohde ”Samusalo”. Seuraavaksi kohteeksi Viinanen esittää, usean muun tutkijan tavoin, Siiteenselkää ja sen nimimuunnosta Siitti. Tämän hän on, monen muun tavoin, tulkinnut nimeksi ”Sithi”. Latinalaisen rajaluettelon mukaan ko. rajakohdenimeä ei voitane tulkita ”Sithi”-nimeksi. Lähinnä se olisi tulkittava Siili tai Sili-nimeksi, kuten ilmenee Säämingin historian kirjassa ilmenevästä latinalaisesta rajakohdeluettelosta lainatussa otteessa.[14]

    Karjalankoskelle eli Karelenkoskelle Viinasen ja Jaakkolan teoriassa ei ole esitetty vastinetta. Juholan tutkimuksessa ko. kohteelle on esitetty perustellusti Konneveden laskukoski Karinkoski eli entinen Karenkoski (huomioi etymologinen yhteys Pähkinäsaaren rauhan rajaluettelon nimeen Karelenkoski).
    Jaakkolan (ja Viinasen) mukainen rajalinja on sijoitettu Pihlajavedeltä alkaen karjalaisten venereitille. Tämä on vastoin sitä usean tutkijan periaatetta, että venereitti oli karjalaisten kulkutie ja heidän hallussaan. Lisäksi on aiemmin esitetty järkevä käsitys, että tälle kulkureitille kuului suojavyöhyke.

    Viinanen vakuuttaa teoriansa päätepistettä, Pattijoki, ”pitävältä” (s.6). Lähdeteos ”Suomen historian dokumenttejä I” osoittaa, että raja ei voinut päättyä Pattijokeen.[15] Siinä osoitetaan, että molempien osapuolien hyväksymä verotusrajan merkkikivi, Hanhikivi, sijaitsee Pyhäjoen eteläpuolella, sillä maininta ”ulkopuolella” tarkoittaa katsottaessa Pyhäjokea pohjoisesta näkökulmasta. Pyhäjoen Hanhikivi sijaitsee noin 7 kilometriä Pyhäjoen pohjoispuolella, joten se ei voi olla Ruotsin ja Novgorodin välinen verotusrajan merkkikivi, samoin perustein Pattijoki ei voi olla vuoden 1323 rajan päätekohta.
    Ratkaisevana lisäperusteluna em. teos mainitsee, että Hanhikivi sijaitsee 300 kilometriä, ”fämthie miler”, Rovaniemeltä etelään.[16] Matka Rovaniemeltä Pattijoelle on noin 220 kilometriä ja Pyhäjoen Hanhikivelle noin 240 kilometriä (maamatka). Perämeren länsipuolinen karjalaisraja oli tuon em. kirjeen mukaan Skellefteon lähellä olevassa Bjuröklubbenin luodossa. Sinne em. teoksessa ilmoitettu 360 kilometrin matka vastaa todellista matkaa (maamatka). Se todistaa näin ollen tuon em. kirjeen täsmällistä ilmaisua ja lausunnon antajan maantieteellisten olojen hyvää tuntemusta.
    Lähdetiedon kanssa sopusoinnussa on löytynyt juuri vaadittavalta, eli Rovaniemeltä, 300 kilometrin etäisyydeltä, Raution Vihanninharjulta valtava kivi, Kukkarokivi (n. 10 m korkea), josta on poistettu pintaa.[17] Tämä pinnan poisto on osoituksena ja todisteena sille historiassa mainitulle seikalle, että ruotsalaiset hävittivät heti venäläisten tekemät merkinnät, joita nämä olivat tehneet, historiallisten kirjoitusten mukaan, vuoden 1500 syksyllä. Tarkempi selostus tästä on Juholan artikkelissa.[18]
    Viinanen toteaa, että ”on toinen kysymys, miten Siika-, Pyhä- ja Kalajokien seudulla 1400-luvulle esimerkiksi kirkkopitäjät, valta ja verotus sekä rajaolot kehittyivät” (s.6). Kyseisellä huomautuksella Viinanen ohittaa erittäin merkittäviä tekijöitä noissa asioissa.
    Kirkkopitäjien osalta voidaan edelliseen todeta, että ennen Pähkinäsaaren rauhan tekoa muodostui Pohjanrannalle Salon kirkkopitäjä jolloin se erotettiin Pietarsaaren kirkkopitäjästä.[19] Tämä toimenpide tapahtui sen takia, että Vähä-Kannusjoen (Siiponjoki –Vääräjoki) jokilaaksossa oli intressiraja, sillä Salon ja Kemin alueella asui ortodoksisia venäjänkarjalaisia. Rajaksi rannikkoalueella sovittiin ”korkea hiekkamäki” Siiponjoen varresta, kuten historioitsija Thomas Stenbäck asian ilmaisee.[20] Siiponjoki sijaitsee Kalajoen eteläpuolella, noin 10 kilometrin etäisyydellä siitä. Siiponjoki alkaa samasta saaristoalueesta Pahkalanjoen (nykykartoilla Himanganjoki) kanssa vain muutaman kilometrin etäisyydellä siitä. Pahkalanjoki eli Pathajoki on vuoden 1323 rajan viimeinen rajakohde ennen merta.
    Emeritus professori Olavi Korhonen Ruotsista on tutkinut tuota intressirajaa ja todennut, että Juholan tutkimuksen mukainen Pahkalanjokeen päättyvä v.1323 raja soveltuu parhaiten yhteen, Ruotsin puolella, hänen tutkimuksensa kanssa.
    Erittäin merkittävänä on pidettävä sitä, että Salon kirkkopitäjä oli Ruotsin lain ulottumattomissa eli, että se oli Novgorodin puolella.[21] Saloisten (Salo) ja Kemin (roomalaiskatolilaisille) asukkaille osoitetussa kirjeessä, 8.9.1334 oleva maininta, ”–koska, ette voi mitenkään rakentaa sellaisia pappiloita kuin Ruotsin lakimme vaatii,” osoittaa, että nämä kirkkopitäjät olivat Ruotsin lain ulottumattomissa, eli Novgorodin hallitseman Pohjanrannan puolella. Salon erottautuminen Pietarsaaresta omaksi kirkkopitäjäksi on aiheutunut aivan ilmeisesti siitä syystä, että sillä alueella asui venäjänkarjalaisia joille oli tuotu ortodoksinen uskonto ennen kuin läntistä reittiä saapui roomalaiskatolilainen uskonto Pohjanrannalle. On kerrottu, että ”Pietarsaari sijaitsi kristittyjen äärirajoilla”. Ko. lausunto on annettu roomalaiskatolilaisesta näkökulmasta, eli etelästä, asiaa tarkasteltaessa. Tämä myös tukee edellä mainittua käsitystä, että Pietarsaaren pohjoispuolella oleva Salon eli Rannan pitäjä oli ortodoksivaltainen. Tarkemmat perustelut ilmenevät Juholan artikkelista. Tällä em. seikalla oli siten erittäin merkittävä vaikutus sille miten Ruotsin ja Novgorodin verotusraja rannikolla sijoittui. Tämä seikka on ollut merkittävällä sijalla vuonna 1323 Pähkinäsaaressa kun rajasta neuvoteltiin. Tuolloin ei ollut vielä hallinnollisia pitäjiä, joten Salon kirkkopitäjän etelärajalla, eli karjalaisasutuksen etelärajalla, oli erittäin suuri vetovoima rajan sijoittelun kannalta. Sen vaikutus oli luonteensa vuoksi eri luokkaa rajan sijoittumiselle, kuin harvaan käydyillä erärajoilla Keski-Suomen järvialueella. Sitä tukee myös se yleinen käsitys, että Juri oli vahvempi osapuoli rajavaatimuksissa. Jaakkolan (ja Viinasen) esitys, v.1323 rajan päättyminen Pattijoelle, osuu keskelle karjalaisten asuttamaa Pohjanrantaa. Tällaista ei Juri, karjalaisten puolustaja, hyväksynyt missään tapauksessa. Karjalaisilla oli lisäksi hyvä maastontuntemus jota Juri pystyi hyödyntämään rajaneuvotteluissa. Karjalaisten häätö Pohjanrannan rannikkoalueelta alkoi jo 1300-luvun loppupuolella josta ilmenee se, että roomalaiskatolilaisuuden ote tiukkeni siellä melko pian Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen.

    Viinasen artikkelin osiossa ”Pähkinäsaaren rauhan raja” mainitaan, että ”Sen sijaan erämaissa rajalinja suuntautui järvialueen läpi kulkureittejä pitkin muutaman tunnetun kiintopisteen kautta” (s.4). Useat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että merkittävät kulkureitit kuuluivat karjalaisille ja reitille kuului suojavyöhyke, joten rajakohteita tulisi, heidän mielestään,pian Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen.

    Viinasen artikkelin osiossa ”Pähkinäsaaren rauhan raja” mainitaan, että ”Sen sijaan erämaissa rajalinja suuntautui järvialueen läpi kulkureittejä pitkin muutaman tunnetun kiintopisteen kautta” (s.4). Useat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että merkittävät kulkureitit kuuluivat karjalaisille ja reitille kuului suojavyöhyke, joten rajakohteita tulisi, heidän mielestään, etsiä tuon suojavyöhykkeen lounais- ja länsipuolelta. Eli näin ollen raja ei heidän käsityksen mukaan kulkenut venereiteillä.

    Lopuksi on todettava, että artikkelina Viinasen kirjoitus on hyvin kirjoitettu, mutta siinä ei ole perusteita sille, että se osoittaisi sen, että vuoden 1323 raja päättyi Pattijokeen. Rajalöydösten puuttuessa on tarpeettomasti korostettu hämäläisten eräalueiden merkitystä. Perusteluksi rajan sijainnille osoitettu tutkimusaineisto vaikuttaa aiheiltaan kapea-alaiselta.
    Näissä kommenteissa on lähdetietoon perustuvalla asialla osoitettu, että ko. raja ei voinut päättyä Pattijokeen. Vastaavasti näissä kommenteissa ja viittauksissa Juholan artikkelissa esitettyihin useisiin löydöksiin perustuen vuoden 1323 raja päättyi tuona aikana 1200-luvulla sijainneelle intressirajalle. Tällä intressirajalla ovat ”Pathajoki” eli Pahkalanjoki sekä ”Petä”- eli ”Pätä”-joki joksi osoittautuu Wähä Pätäistän läpi virtaava Petäjäoja. Merkittävin kivilöydös tällä linjalla on Kruununkivi jossa ovat ainoat Pohjanrannalta löydetyt Venäjän symbolit eli ortodoksiristi, Pyhän Andreaan risti ja tavallinen Venäjän risti ja mm. neljä Ruotsin kruunua. Tämä rajakivilöydös on suurella todennäköisyydellä koko Pohjois-Euroopan ja luoteisen Venäjän merkittävin rajakivi. Hyvin merkittävä on myös Kukkarokivi, joka on erittäin suurella todennäköisyydellä verotusrajan ”Hanhikivi”. Lisäksi on löytynyt kaksi rajakiveä joissa on vuosiluvut 1551 ja 1577. Ne ovat noin 200 vuotta vanhempia kuin oli ensimmäinen, tuolla alueella, historiasta tunnettu rajankäynti 1770-luvulta jossa Pohjanmaa jaettiin Vaasan ja Oulun lääneihin. Vuosiluku 1551 on suurella todennäköisyydellä vanhin Suomen alueelta rajakivestä löytynyt vuosiluku. Merkittävä on Pahkalanjoen suulta Hevoskarin saaresta löytynyt valtava kiviröykkiö, korkeus lähes 4 metriä ja ympärysmitta 40 m, ja lisäksi sen läheltä on löytynyt puolustus-/vartiolinnake. Röykkiö on erittäin suurella todennäköisyydellä vuodelta 1365 oleva kuningas Albrektin karjalaisille antaman purjehduskiellon rajamerkki.[22] Näiden rajakivilöydösten lisäksi on löytynyt useita muita hyvin vanhoja rajamerkkilöydöksiä, jotka tukevat rajan kulkua Juholan esittämällä tavalla. Nuo löydökset ilmenevät Juholan artikkelista.

    [1] Karjalan ajantiedot Täyssinän rauhaan asti, J. Europaeus, 1859, verkkojulkaisu. Vertaa Kyösti Julkun kirja, ”Suomen itärajan synty”, 1987, 224—247.
    [2] Bilaga A, Muscovitica 541
    [3] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 1, Sulevi Juhola, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, Rauhaton raja, numero 1/2011.
    [4] Rauhaton raja, teemanumero ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011, S. Juholan artikkeli, kuva 1.
    [5] Edellisen mukainen S. Juholan artikkeli, sivu 8 ja osiosta ’Rajaväärennökset’ ja ’Häme – Savo heimoraja’ sivut 21-23. Verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [6] Jokipii 1988, 108.
    [7] Nöteborgfreden och Finlands medeltida östgräns, Jarl Gallen och John Lind, Andra delen, Helsingfors 1991 karttaliite sivun jälkeen.
    [8] Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, 71, 78—79, Jaakkola 1925.
    [9] Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, 71, Jaakkola, Helsinki 1925.
    [10] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 1, Sulevi Juhola. Rauhaton raja, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [11] Muscovitica 541.
    [12] Muscovitica 541.
    [13] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, 17-kohtainen luettelo, Sulevi Juhola, Rauhaton raja, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [14] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 15, Sulevi Juhola, Rauhaton raja, verkkojulkaisu, ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [15] Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien valitus vuonna 1490, Suomen historian dokumentteja I, 58—62, Juva & Niitemaa & Tommila 1968.
    [16] Kemin, Iin ja Limingan talonpoikien valitus vuonna 1490, Suomen historian dokumentteja I, 58—62, Juva & Niitemaa & Tommila 1968.
    [17] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, kuva 5, huomioi ”poistoarpi” kiven kyljessä, Sulevi Juhola, Rauhaton raja, verkkojulkaisu ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [18] Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa (rinnakkaisartikkeli Voitto Viinasen artikkelille), ”Ennen ja nyt, historian tietosanomat”, numero 1/2011.
    [19] Suur-Kalajoen historia I, 1956, 77, Huurre & Virankoski & Vilkuna.
    [20] Helle 1936-1938, IV-VI.39.
    [21] Suomen historian dokumentteja I, 115, Juva & Niitemaa & Tommila, 1968.
    [22] Kuningas Albrekrin kirje Ulvilan ja Pohjanmaan asukkaille, Turun linnan luona 7. 2. 1365, Suomen historian dokumentteja I, 147, Juva & Niitemaa & Tommila, 1968.

    Kirjallisuus
    Europaeus A. J. Karjalan ajan tiedot Täyssinän rauhaan asti, 1859, verkkojulkaisu.
    Gallen Jarl & Lind John, Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns, Helsingfors 1991. Helle Väinö, Lisävalaistusta kysymykseen Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoispäästä, Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 1936, 1937.
    Huurre Matti & Virrankoski Pentti & Vilkuna Kustaa, Suur-Kalajoen historia I, Kokkola 1956.
    Jaakkola Jalmari, Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, Helsinki 1925.
    Jokipii Mauno, Keski-Suomen historia I, Jyväskylä 1988.
    Juhola Sulevi, Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa, Ennen ja nyt, historian tietosanomat, Helsinki 2011, verkkojulkaisu.
    Julku Kyösti, Suomen itärajan synty, Jyväskylä 1987.
    Juva Mikko & Niitemaa Vilho & Tommila Päiviö, Suomen historian dokumentteja I, Helsinki 1968.

    Lähteet
    Suomen historian dokumentteja I, Juva Mikko & Niitemaa Vilho & Tommila Päiviö, Helsinki 1968.

  5. Vastaus Sulevi Juholalle.

    Vielä yksi kysymys?

    Miksi ihmeessä sinä liität parin artikelin pituisen arvostelu-tarinasi perään luettelot tutkimuskirjallisuudesta ja lähteistä, joiden sisällön sinä ”ainoana tutkijana”, kuten väität, olet osannut ymmärtää ja ratkaista paikkansa pitäväksi ”Juholan teoraksi” Pähkinä-rajasta?

    VVV =
    Voitto Valio Viinanen

  6. Vastaus Voitto Viinaselle

    Kysyit sitä, että miksi olen laatinut niin pitkät kommentit artikkeliisi. Syitä on useita, joita ovat mm. seuraavat:
    1.Ensiksikin se, että olen maallikkotutkija, joita edeltäjäni mm. Jalmari Jaakkola, Jarl Gallen, Johan Lind, Kustaa Vilkuna ja Kyösti Julku eivät olleet. Näin ollen joudun perustelemaan kannanottoni tarkasti. Maallikkotutkijana joudun pitäytymään monissa kannanotoissani tunnettujen tutkijoiden lausunnoissa , niiltä osin kuin katson, että eivät ole ristiriidassa rajalöydösteni ja ja lähdetiedon kanssa. Merkittävää osaa heidän kannanotoissaan, v. 1323 pohjoisimmalla osuudella, en voi hyväksyä.
    2. Jos esitän ”mututeoriana” kannanottoni, vaikka juuri ko. kommenteissani esittämäni asiat sellaisenaan, niin maallikona esittämälleni asioille ei annettaisi paljon painoarvoa, joten en esitä niissä ”mututeoriaa”, vaan perustelen ne löydöksilläni ja hyväksymilläni em. tutkijoiden lausunnoilla, jotka eivät ole ristiriidassa lähdetiedon kanssa.
    3. Minulla on hyvin paljon noihin raja-asioihin liittyviä rajakohde- ja rajamerkkilöydöksiä. Sellaisia ei aikaisemmilla tutkijoilla ole ollut esitettävänään. Ne vaativat paljon paljon palstatilaa perusteluineen.
    4. Esittämäsi Jalmari Jaakkolan teoria on monilta osin puutteellinen ja olen perustellut kommenteissani miksi näin on. Olisi hyvin epäkunnioittavaa arvostella näin tunnettua historioitsijaa, ellei pystyisi hyvin tarkasti perustelemaan omaa esitystään. Jalmari Jaakkolalla ei oikeastaan ollut esittämissään rajakohdenimissä mitään yhteyttä, vanhimmissa rajanimistöluetteloissa esiintyviin nimiin, Särkilahden ja hänen esittämänsä Pattijoen välillä. Se, että esität ”uuden” Lastukosken, maanselän pohjoispuolelle, Siikalatvaan on selkeä virhe. kuten olen todennut. Myös ko. asian oikaisu on vaatinut paljon palstatilaa.
    5. Sinun esittämääsi J. Jaakkolan teoriaa ja monen muun tutkijan v. 1323 rajateoriaa sotkevat harmillisesti myöhemmät rajaluettelot, linnaläänien rajat ja Muscovitica-arkistosta löytyneet rajaluettelot (A-, C-, E- ja F-rajaluettelot), jotka ovat sekoitettu, monissa teorioissa, vuoden 1323 rajaan. Nuo luettelot poikkeavat heti ensimmäisestä nykyisen Suomen puolella olevasta eli Torsajärven rajakohteesta pois v.1323 rajalta.
    Vuoden 1323 raja noudattelee linnaläänin rajaa
    Torsajärvelle saakka.
    Vuoden 1383(?) A-raja noudattelee linnaläänin rajaa jo
    Ohtaansalmelle saakka.
    Vuoden 1400 jälkeiset rajat noudattelevat linnaläänin rajaa
    taasen huomattavasti pidemmälle, eli Suomenselälle
    Muurasjärven luoteispuolelle, pyykille (1)359.
    Vuoden 1595 Täyssinän raja noudattelee linnaläänin rajaa
    taasen huomattavasti lyhyemmästi kuin edellinen
    rajaluettelo, eli Laakajärvelle saakka. Tässä tilanteessa
    voidaan todeta, että Ruotsi (Suomi) sai ”halvalla” maata
    itselleen, koska ”pakittaminen” oli näin merkittävää.
    Minulla on em. asiaa havainnollistava kartta, joka olisi em. asiaan hyvin paljon lisävaloa luova.
    6. Kommenttini melkein tuplaantuivat, kun ensi vaiheessa jäivät pois viitteet lainatuista teoksista, ko. asia korjaantui seuraavassa kommentissa.

    Kuuleppas VVV, sinä surkuttelet minun pitkiä kommentteja, vaikuttaen, että olet masentunut niistä. Kohota mielialaasi ja lähesty asiaa eri näkökulmasta. Eikö sinun olisi syytä olla tyytyväinen pitkistä kommenteistani, sillä niissähän on paljon asiasisältöä josta voi löytyä ”puraistavaa” vastakommentissasi. Vaikuttaa siltä, että hyväksyt tutkimuteni ja lähdetietojen perusteella tekemäni päätelmät v. 1323 ja sitä seuranneista rajoista, Täyssinän rauhaan saakka, koska et ole esittänyt niissä mitään asiapuolen virheitä: etenkin kun sinulla on taustalla ammattimaista yliopistotasoista neuvonantoa. Sehän ei ole virhe kommenteissani, jos ne poikkeavat pohjoisimmalla osuudella J. Jaakkolan teoriasta, jota sinä esität, koska olen tehnyt nuo päätelmät lähdetietoon ja erinomaisiin löydöksiini perustuen. Jos olisin kommenteissani käyttänyt , eri kohteiden peruteluissa, lyhyttä muotoa ”kyllä” tai ”ei”, niin niistä olisi vaikeaa ”nyhtäistä”, nyt sinulla on tarjolla paljon materiaalia käsitellä vastakommenteissasi tutkimusasiaa, eikä surkutella. Vastakommenteissasi et ole käyttänyt juuri tutkimusasiaa, vaan olet jopa alentunut arvostelemaan minua henkilökohtaisesti. Mainintas Afriikasta ja Siperiasta otin suorastaan herjauksena. Tällainen on hyvin epäeettinen tapa, varsinkin tällaisella foorumilla.
    Jätä joksikin aikaa pois mielestäsi kaikki ”pähkinät”, niin uskon, että mielesi rauhoittuu.

    Ps. ”Mielenrauhaa” sinulle.

  7. Voitto Valio Viinanen on siirtynyt sen rajan taakse, jonka tarkasta kulusta on meidän jälkeenjääneiden turha ”peistä taittaa”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.