Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa

Artikkelissa käytettyjä kuvia pääsee tarkastelemaan suuremmassa koossa klikkaamalla niitä.

Rajatutkimuksessa käytettäviä menetelmiä

Vanhojen rajojen tutkiminen on useimmiten haastavaa työtä, ja siinä joudutaan turvautumaan moniin eri tutkimusmenetelmiin. Tiedot satoja vuosia unohduksissa olleista rajoista ovat hävinneet. Niistä ei ole löytynyt enää mitään maastomerkintöjä, ja niitä koskevat asiakirjat ovat hävinneet. Tällaisia rajoja selvitettäessä ovat kaikki tutkimusmenetelmät tarpeellisia, eikä lopputulos ole aina silloinkaan kiistaton. Tutkimustyössä on syytä perehtyä aiheen aikaisempiin tutkimuksiin ja niiden pohjalta maastolöydöksiin sekä vanhoihin karttoihin ja kansanperinteeseen. Tutkittavan alueen heimo- ja asutusrajat antavat myös viitteitä rajahistoriasta. Vanha raja jättää pitkiksikin ajoiksi karttanimistöön moninaisia vihjeitä mitä erilaisimmista asioista. Yksittäinen tai muutama nimi ei kovin paljon kerro, mutta laajan vyöhykkeen analysointi antaa usein erinomaista apua.

Raja-aluenimistö

Raja-alue jättää nimistöön usein pitkäikäisiä paikannimiä, yleisimmin on Raja-alkuisia paikannimiä. Sellainen voi esiintyä esimerkiksi muodoissa Rajakangas, Rajaneva, Rajalampi yms. Rajariidoista, selkkauksista ja sopimuksista jää lähes poikkeuksetta mainintoja nimistöön. tällaisia saattavat olla mm. Käräjäkangas, Liittoperä, Riitaoja, Kolkontaival, Sotisaari, Murhiankoski tai Kaunala-nimiset paikat.

Alueen puolustusta ja vartiointia koskevia paikannimiä esiintyy myös jonkin verran. Sellaisia voivat olla esimerkiksi Linnavuori, Tähysmäki, Vartiovuori, Linnanmaa ja muut niihin verrattavat nimet. Raja-alueella rajasta ”kertova” nimistö on hyvä apu selvitettäessä vanhan rajan tai raja-alueen sijaintia. Kartalle merkittynä tällainen nimistön kirjo muodostaa merkittävälle raja-alueelle vyöhykkeen, joka saattaa olla erinomainen apu muiden tutkimusten lisäksi. Pähkinäsaaren rauhan rajasta tietoa on säilynyt vain perin vähän, joten nimistön muodostama tuki sen tutkimustyössä on merkittävää.

Arkelogian apu rajatutkimuksessa

Varsinaiseen arkeologiseen tutkimukseen turvautuminen on rajatutkimuksen kannalta hyödyllistä mutta usein ongelmallistakin. Raja-alueen asutuksen tutkiminen, asutuksen jättämien arkeologisten löydösten valossa, voi antaa viitteitä rajan sijainnista. Rajamerkkien tutkimuksessa voi tulla kyseeseen myös arkeologinen selvitys. Rajakiviin tehtyjen merkintöjen tutkimus sivuaa arkeologista tutkimusta. Eroja eri vuosisatojen suhteen on selvästi havaittavissa.

Suomaastolle ”rajakivialttareiden” alle tehdyt puulavat saattavat antaa hyviä vihjeitä iän määrittämisen kautta, sillä radiohiilimenetelmällä voidaan tuolloin tehdä rajamerkin rakentamisajankohta tietyllä tarkkuudella. Rajakiven läheisyydestä tehtyjen löytöjen arkeologinen analyysi voi antaa lisävaloa tutkimukseen. Kiven rapautuneisuuden tutkiminen voi joissakin tapauksissa auttaa iän määrittämisessä, silloin kun kiven pinnasta on poistettu siihen tehtyjä merkintöjä. Näin saadaan vanhan luonnollisen kivipinnan ja poistetun kivipinnan rapautumisasteen eron perusteella suuntaa antava iän määritys. Tällaisen tutkimuksen antama luotettavuus hävinnee, jos molemmat pinnat ovat hyvin vanhoja. Kivissä olevia merkintöjä peittävän jäkäläkerroksen tutkimisella voidaan täydentää muita tutkimusmenetelmiä.

Esimerkiksi Pähkinäsaaren rauhan rajan määrittäminen yksinomaan asutuksen antamien viitteiden perusteella on lähes mahdoton tehtävä, sillä asumattomalla järvialueella ei ollut Pähkinäsaaren rauhanteon aikaan kiinteitä asumuksia. Eräsijatkin olivat usein siirtyviä kohteita ja alueet epämääräisesti rajattuja. Oman ongelmansa aiheuttaa myös se, että Pähkinäsaaren raja-alueen molemmin puolin asui suurin piirtein samaa kieltä puhuvia ihmisiä, jotka avioituivat keskenään, jolloin suvut ja kulttuurit sekoittuivat. Pähkinäsaaren rauhan rajan tutkimuksessa on mahdotonta selvittää vanhaa raja-aluetta yksistään arkeologisin menetelmin. Parhaimmillaankin se on vain viitteitä antava menetelmä.

Kuva 1.

Valtiomuodostuksen alkuvaiheita ja Ruotsin (Suomen) vanhat itärajat

Suomen kieltä puhuvat kansat ja heimot olivat asettuneet kansainvaelluskauden jälkeen sille alueelle, joka maantieteellisesti pääsääntöisesti käsittää Itämeren (Baltimereri), Pohjanlahden, Vienanmeren ja Laatokan rajaamat alueet. Tuon alueen piiriin muodostui keskiajalla kaksi valtatekijää, nimittäin Ruotsi ja Novgorod. Novgorod joutui kokemaan eri puolilta kovia paineita. 1200-luvulla mongolien aiheuttama paine idästä ja etelästä oli suuri, mutta Novgorod oli ainoa Itä-Euroopan valtio joka pystyi torjumaan mongolien hyökkäykset.

Näiden Pohjolan valtatekijöiden kautta tulivat kristinusko suomea ja sen sukulaiskieliä puhuvien kansojen keskuuteen. Bysantin ja Novgorodin kautta tuli ortodoksinen eli kreikkalaiskatolinen uskonto. Se tuli Novgorodin hallitsemalle Laatokan ja Vienanmeren alueelle vuoden 1000 tienoilla. On todennäköistä, että se levittäytyi osalle Suomen maaperää ennen sinne tehtyjä ristiretkiä. Ruotsin kautta tuli roomalaiskatolinen uskonto niin sanottujen kolmen ristiretken kautta, jotka on arveltu tehdyn Suomeen vuosina 1155, 1249 ja 1293.

Ensimmäinen ristiretki tehtiin Ruotsista Lounais-Suomeen vuonna 1155. Vuonna 1249 Birger jaarli varusti laivastonsa ja tuli Suomeen. Hänen tarkoituksenaan oli alistaa hämäläiset Ruotsin vallan alle ja näin myös heidän verotettavakseen. Tämä Birger jaarlin valloitusmatka sai toisen ristiretken nimen. Tarkkaa rajaa tuosta Birger jaarlin valloitusretkestä ei ole säilynyt. Todennäköisesti se suuntautui Kymijoen laaksosta Päijänteen itäpuolitse ”pohjoiseen aukeavalle vesistölinjalle”. Tuolla ”vesistölinjalla” on Suolahdessa ”Ristinkivi” joka mahdollisesti on merkki tuosta tapahtumasta. Tämän Birger jaarlin matkan jälkeen tuo Kymijoen laaksoa noudatteleva raja toimi ikään kuin itärajana, sillä se muodosti tavallaan intressirajan, vaikka se jakoi suomenkieltä puhuvat heimot eri puolille rajaa.

Kymijoen itäpuoliselle alueelle oli jossain määrin levittäytynyt ortodoksista uskontoa. Mitään kirjallista sopimusta rajoista valtakuntatasolla ei tehty, joten tuolla ”rajalla” ei ollut sitä merkitystä kuin oli myöhemmällä Pähkinäsaaren rauhan rajalla, eikä myöskään sitä merkitystä mitä me nykyään käsitämme valtakunnanrajalla. Kolmas ristiretki tehtiin vuonna 1293. Silloin Tyrglis Knuutinpoika rakennutti Viipurin linnan idän turvaksi. Se, että se pian rakennettiin tukevana kivilinnoituksena, turvasi itärajan. Ikään kuin sen suojassa ”syntyi” karjalaisten ”kainaloon” Savolax eli Savo.

Ennen 1300-lukua alueesta käydyt neuvottelut ja sopimukset olivat suullisia sopimuksia ja niiden kesto epämääräinen. Roomalaiskatolilaisuuden itärajalle muodostui uskonnollinen intressiraja. Kuninkaan alamaisilleen antamista kirjeistä voi saada sellaisen käsityksen, että se sijoittui todennäköisesti Perämeren rannikolla Pietarsaaren ja Salon rajan seutuville. Salon eli Rannan pitäjä jäi tuon intressirajan pohjoispuolelle, koska Pietarsaari mainitaan pohjoisimpana jolle kuningas osoitti kirjeensä (vertaa edempänä alaluku ”Vuoden 1323 jälkeen annetut kiellot ja määräykset”). Pietarsaaren ja Salon rajaksi on sovittu Siiponjoen varressa oleva korkea hiekkamäki, kuva 1.[1] Mainittu intressiraja suuntautui Ruotsin puolella Bjuroklubbenista (Skellefteå) länsiluoteeseen. Sen pohjoispuolinen alue oli venäjänkarjalaisten aluetta. Sisämaassa asui kuitenkin vielä lappalaisia.

Mielenkiintoinen piirre myöhemmässä Suomen länsirajan sijoittumisessa on se, että se ei sijoittunut tälle suomenkieltä puhuvien heimojen rajalle, joka oli tavallaan intressiraja. Upsalan ja Turun piispat kävivät Perämeren perukassa kiistaa siitä, että mihin heidän valtapiiriensä raja sijoittui. Kiistelyjen jälkeen raja vedettiin Kemijoen länsipuolella olevaan Kaakamajokeen. Novgorod ei valvonut tarkasti kirkollisen toiminnan kehittymistä rannikkovyöhykkeellä Näin läntistä reittiä saapunut roomalaiskatolilainen uskonto sai jalansijaa Pohjanrannan asuttamien karjalaisten keskuudessa. Kirkon asukkailta keräämä tuki, josta kirjassa Suomen historian dokumenttejä I käytettiin nimitystä ”maanpuolesta”, ei herättänyt Novgorodin huomiota siten kuin verotus olisi herättänyt.[2]  Venäjänkarjalaisuudella oli aktiivisin ote Kemijoen ja Kainuunjokien (Kainus- ja Vähä-Kainusjoki) alueen asuttamiseen. Alueelle oli Karjalasta parhain veneliikenneyhteys, joka mahdollisti tuon asutustoiminnan.

Itäraja oli heti vuodesta 1323 lähtien paineen alaisena, ja se siirtyi itään ja pohjoiseen, Pähkinäsaaren ja Täyssinän rauhojen välillä, rajaväärennöksenä useassa vaiheessa ja asutuksen edetessä. Novgorod ei pystynyt valvomaan karjalaisten etuja. Heidät karkotettiin ensiksi Perämeren ranta-alueelta sisämaahan, ja 1500-luvulla savolaisasutus ylitti Pohjois-Savon alueella maanselän. Asutusliikettä edisti kuningas Kustaa Vaasan myöntämä verovapaus niille jotka siirtyivät uusille alueille asumaan. Yhtenä vuonna ylitti tuon maanselän jopa 129 perhettä. Iivana Julma ei saanut aikaan uutta rajankäyntiä ”Jurin ja Maunun” ehdoilla Kustaa Vaasan jarrutuksesta johtuen.

Myöskään Lapin osalta rajat eivät määrittyneet kerralla myöhempiin kohtiinsa. Rajakäsitteet olivat monin paikoin hyvin epämääräisiä, oli laajoja alueita joita verotettiin jopa kolmelta suunnalta. Vuonna 1326 Novgorodin ja Norjan kesken tehty rauhansopimus ei ratkaissut lopullisesti verotusongelmia. Vuoden 1323 rauha ei koskettanut Nyky-Suomen pohjoisia osia, sitä seurannut 272 vuoden ajanjakso oli levotonta aikaa, ja vuosikymmenten edetessä rauhan rajaukset hämärtyivät. Seurasi asutuksen ja rajaväärennösten kautta luotuja, joskus epämääräisiä, rajoja, joihin saatiin virallinen vahvistus vuoden 1595 Täyssinän rauhassa. Aikaisemmat epäviralliset rajat ylitettiin pohjoisilta osin. Raja oli monen rajankäynnin johdosta kulkenut Lastukosken kautta, ja sinne saakka vuoden 1595 raja noudatteli moneen kertaan käytyä linjaa. Siitä pohjoiseen Ruotsi hyötyi suuresti entisiin rajankäynteihin verrattuna. Täyssinan rauhan mukana saatiin myös selkeämpi ratkaisu Lapin osalta, mikä mahdollisti paremmin alueen hallinnoimisen ja verotuksen järjestelyn.

Pähkinäsaaren rauha 1323

Tilanne Pohjolassa oli 1300-luvun vaihteessa melko levoton. Ruotsin ja Novgorodin suhteet olivat hyvin jännittyneet ja valtataistelu varsinkin puolustuskeskuksista oli jatkuvaa. Vuonna 1322 Ruotsi ja Venäjä yrittivät saada toistensa linnoituksia hallintaansa onnistumatta siinä. Kauppamerenkulussa oli suuria vaikeuksia. Ne vaikeuttivat erityisesti Suomenlahden – Nevajoen – Laatokan reitillä, jossa tapahtuvaa liikennettä kukaan ei pystynyt turvaamaan. Edellä mainittujen jännitteiden lisäksi tuli esille laajojen maa-alueiden käyttö- ja verotusoikeuksien ratkaiseminen. Tällaisia alueita olivat mm. Karjalan alue ja venäjänkarjalaisten asuttama ”Pohjanranta”.

Ennen 1300-lukua venäläiset olivat hallinneet laajaa osaa nykyisestä Suomen alueesta. Melkoinen osa tuosta alueesta oli edellä mainittujen ristiretkien myötä siirtynyt Ruotsin hallintaan. Noista alueista ei ollut kuitenkaan tuohon mennessä tehty mitään kirjallista ns. traktaattisopimusta. Edellä kuvatun tilanteen valossa molemmat osapuolet olivat kypsiä sovintoon, mikä johtikin vuonna 1323 Pähkinäsaaressa solmittuun rauhansopimukseen.

Pähkinäsaaren rauhan neuvottelut käytiin Novgorodin huomattavassa puolustuskeskuksessa Pähkinäsaaren linnassa. Valtiollisilta tavoitteiltaan Pähkinäsaaren rauhansopimus vastannee lähinnä venäläisten ja Novgorodin tavoitteita. Rauhansopimus vakaannutti valtiollista tilaa Pohjolassa ja rauhoitti kauppamerenkulkua edellä mainitulla reitillä. Pähkinäsaaren rauhaan johtavia tekijöitä oli useita, joista merkittävimpiä olivat poliittissotilaalliset suhteet, lännen ja idän välinen kauppa sekä yksityiset omistus- ja nautintasuhteet.

Rauhanteko oli merkittäviltä osin kauppapoliittinen. Molemmat osapuolet olivat valmiita antamaan joitakin myönnytyksiä tavoitteistaan, joten rauhansopimus saatiin aikaan vuonna 1323. Pähkinäsaaressa olivat Novgorodin edustajina paikalla ruhtinas Juri Danilovits, Alfarminus sekä herttua Abraham. Ruotsia edusti alaikäisen kuningas Maunu Eerikinpojan lähetystö, johon kuuluivat lähettiläät Eerik Tuurenpoika, Hemming Odgislason, Pietari Jooninpoika sekä pappi Waemundus. Läsnä olivat myös Gotlannin kauppiaat Ludovicus ja Forda. Tässä ”ikuiseksi rauhaksi”, ristiä suutelemalla, tehdyssä rauhassa sovittiin kauppamerenkulusta, erinäisistä sotilaallisista asioista sekä Suomenlahdelta alkavasta rajasta, joka tehtiin ”vanhoilla ehdoilla”. Siitä ilmenee, että suullisia sopimuksia oli tehty jo aikaisemmin. Rauhanteosta on laadittu venäjänkielinen, latinankielinen, latinalais-ruotsalainen ja ruotsinkielinen versio.

Laatokan ja Karjalan alue oli Novgorodin hallinnassa. Ruotsi hallitsi erilaisten sopimusten perusteella aluetta, jota hämäläiset asuttivat Suomenlahden rannikolla lännestä Kymijoen seutuville. Pohjanrannalla asui salaperäinen ”kainuulaisten” heimo, joka tunnetaan jo 800-luvulta lähtien. Siitä johtuen tuota aluetta kutsuttiin Kainuun maaksi (Caiania).[3] Myöhempi Caiania on merkitty Oulujärven taakse.[4] Rauhansopimuksessa Novgorod ”lahjoitti” Ruotsille Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Alue oli jo tuolloin pääosin Ruotsin hallinnassa, joten Juri teki ”lahjoituksen” ”kasvojaan menettämättä”.

Venäläisten liikenne Laatokalta ja Vienanmereltä heidän asuttamalleen Pohjanrannalle oli paljolti veneliikenteen varassa. Noiden kohteiden välinen jokireittiliikenne oli heille välttämätöntä. Edellä mainittuja jokireittejä Kyösti Julku on selostanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjassaan ”Suomen itärajan synty”.[5] Karjalaisten eteläisin venereitti kulki hänen mukaansa Pihlajaveden, Haukiveden, Siiteenselän, Sorsakosken, Suonenjoen, Nilakan ja Pielaveden kautta Maanselän ylityksen jälkeen Pyhäjoen vesistöön. Sitäkin eteläisempi vesireitti järvialueelta oli Keiteleeltä Koliman, Alvajärven, Muurasjärven ja muinaisen ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön (kuva 2). Tuo yhteys on ollut vielä 1700-luvulla käyttökelpoinen, kuten ilmaistaan Hämeen läänin kartoitustoimituksen pöytäkirjassa. Siitä ilmenee, että ”Viitasaaren Muurijärveltä pääsee — veneellä Päijänteelle asti — veneellä voi myös päästä jokea pitkin mainitulle suolle — ja sitä pitkin edelleen Kalajoelle” (kuva 2).[6]

Pähkinäsaaren rauhan rajalinja (raja-alue)

Pähkinäsaaren rauhan rajalinja ei tarkoita rajalinjaa sellaisena kuin me sen käsitämme. Rajaa ei linjattu maastoon, vaan se oli tehty sopimus alueen hallinnoimisesta. Siinä määriteltiin tuon alueen rajat mainitsemalla rajakohteita. Novgorod ei pystynyt koskaan valvomaan rajaa siten kuin me käsitämme rajavalvonnan. Pähkinäsaaren rauhan raja lienee Suomen historian kiistellyimpiä ongelmia. Rajan eteläisillä osilla, Siestarjoelta Pihlajaveden Särkilahteen, raja on suhteellisen hyvin selvitetty, vain ns. ”Riitamaan” kohdalla mielipiteet jakautuvat. Eteläisellä osalla alue oli jo tuolloin asutettua, mutta Keski-Suomen järvialue oli eräaluetta, jossa ei ollut kiinteää asutusta. Eteläosalla rajakohteiden väli oli lyhyempi kuin pohjoisosalla, mikä edesauttoi rajakohdetiedon häviämistä. Särkilahdesta pohjoiseen oleva raja-alueen osuus on ollut salaperäisyyden verhoama. Suurimpana syynä siihen on se, että ruotsalaiset hävittivät tahallisesti venäläisten tekemiä merkintöjä. Rajaa koskevat asiakirjat ovat tuhoutuneet tai ne on tahallisesti hävitetty.

Pähkinäsaaren rauhan suurin kiista koskee viimeistä rajakohdetta ennen merta. Ruotsalaisessa rajaluettelossa se on mainittu ”Petäjoki”-nimellä ja latinalaisessa sekä latinalais-ruotsalaisessa luettelossa nimellä ”Pathajoki”. Venäläisen luettelon nimi suosii viimeksi mainittua nimimuotoa. Rajakohteiden nimien tulkinta on joissakin kohteissa ollut hyvin vaikeata, se on jakanut mielipiteitä jonkin verran. Kohteissa on kieliasultaan toisistaan poikkeavia luetteloita. Seuraavassa on kirjattu joidenkin tutkijoiden käyttämä ”kansanomainen” nimimuoto noista rajakohteista:

1. Siestarjoki, 2. Nimetön suo, keskellä vuori (Rumeta), 3. Sadejoki, 4. Päiväkivi, 5. Ruskeavuori,  6. Lemmonlampi, 7. Pehkeen suo, 8. Kangasjärvi, 9. Purnujärvi, 10. Aitjärvi, 11. Torsajärvi, 12. Särkilahti, 13. Samosalo, 14. Sithi, 15. Karjalankoski, 16. Kolomakoski, 17. Petäjoki (ruotsalainen luettelo), Pathajoki (latinalainen luettelo), 18. Kaijnomeri.

Suomen nykyisten rajojen sisällä olevat kohteet muutamien eri tutkijoiden tulkinnan mukaan seuraavat:

K Vilkuna: 11. Torsajärvi, 12. Särkilahti, 13. Talvisalo (Savonlinna), 14. Siiteenselkä (Varkaus), 15. Myllykoski (Pielavesi), 16. Pyhäjoen koski (Lapinkoski, Kupaankoski, Aittokoski?), 17. Petäjäsoja (Pyhäjoki)

J. Jaakkola: 15. Säviänkoski (Pielavesi), 16. Koivujoen koski (Pielavesi tai Pyhäjärvi?), 17. Pattijoki.

K. Julku: 15. Sorsakoski (Leppävirta), 16. ”Kolumankoski”, Koliman ylin laskukoski (Viitasaari), 17. Petäjäsoja, ruotsalainen luettelo (Pyhäjoki), 18. Perämeri.

S. Juhola: 12. Särkilahti (Savonlinna), 13. Kesamonsaari (Savonlinna), 14. (Ala-/Ylä-) Siili (Pieksänmaa), 15. Karenkoski, nyk. Karinkoski (Konnevesi), 16. Jääjoen kolu (-koski), (Pihtipudas/Reisjärvi), 17. Petäjäoja eli Petäisenoja, ruotsalainen luettelo (Sievi), Pahkalanjoki eli Himanganjoki, latinalainen luettelo (Kalajoki), 18. Perämeri.

Edellä olevien kohteiden nimet ovat vastaavuusjärjestyksessä, joten yhteneviä kohteita on jätetty pois.

Särkilahden jälkeen seuraavista alueista on esitetty useita rajateorioita, joille ei löydy varmoja historiallisia todisteita. Vilkuna esitti rajalinjaksi Särkilahden jälkeen vesireittiä, jossa ensiksi on Savonlinnan kaupungin keskussaari Talvisalo (Samosalo). Siitä hän eteni venereittiä ja seuraava kohde oli Siiteenselkä edelleen venereitillä. Tälle ”Sithi”(?)- kohteelle on heikot perustelut, se on oletettu Siiteenselkään.[7] Tämä Samosalon jälkeinen rajakohde, jonka nimeä on tulkittu ”Sithi”-nimellä, ei saa tukea latinalaisen rajaluettelon nimestä. Kyseisestä sanasta ei ole tulkittavissa kirjaimia t ja h.

Rauhankirjaotteen viimeisestä sanasta ilmenee kirjoittajan selkeä tapa kirjoittaa t-kirjain hyvin selkeästi siten, että t-kirjaimen poikkiviiva on merkitty hyvin selvästi ja yksiselitteisesti (kuva 15). Sanan alkukirjain on S-kirjain ja lopussa on i-kirjain. S-kirjaimen jälkeen on mahdollisesti yksi tai kaksi i-kirjainta. Kyseisellä sanalla on etymologisesti tulkittavissa oleva yhteys Siili-sanaan.

Vilkuna eteni Suonenjoen venereittiä edelleen Suonenjoen jälkeen Nilakan kautta Maanselälle. Sen jälkeen hän eteni Pyhäjärveä ja Pyhäjokea joen alajuoksulle, jossa hän ”taittoi” joelta rajan eteläpuoliseen Petäjäsojaa  (kuva 1).

Jaakkolan teorian mukainen rajalinja kulki Pielavedelle saakka samaa seutua kuin Vilkunan teorian mukainen linja. Pielaveden ja Pyhäjärven väliltä hän otti suunnan pohjoiseen nykyisen lääninrajan seutua eli  vedenjakaja-aluetta myöten. Näin hän eteni ”Saaresjärven – Näläntöjärven – Iso-Lamujärven kolmioon”, josta edelleen Siikajoen ja Pyhäjoen välistä maastoa meren rantaan Pattijokeen (kuva 1).

Vilkunan ja Jaakkolan esittämillä rajalinjoilla on rajaan viittaavaa nimistöä erittäin vähän. Poikkeus siitä on Jaakkolan esittämältä linjalta Pielaveden ja Pyhäjärven väliseltä alueelta (Rillankivi ) edellä mainittuun ”kolmioon”. Sillä osuudella on tyypillistä raja-alueelle kuuluvaa nimistöä hyvin, mutta se ei ole vuoden 1323 rajan vaikutusta. Kyseisellä alueella on kulkenut itäraja 1400-luvulla Juholan tutkimuksessa esitettyjen perusteluiden mukaan. Sitä kautta on tehty useita rajankäyntejä, joista mainitaan Julkun kirjassa.[8] Noita rajankäyntejä on ollut vuosina 1468, 1473, 1482 ja 1487. Ne ovat alkaneet Siestarjoelta, ja useat ovat päättyneet Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle. Niissä ei ole mainittu välikohteita, mutta likimääräinen paikallistus saadaan Häme – Savo -heimorajan päätekohdista ja muista sidoskohdista, (yksityiskohtaisempi selostus edempänä alaluvussa ”Häme – Savo -heimoraja”).

Pihlajavedeltä alkaen Vilkunan, Julkun ja Jaakkolan teorian mukaisilta vuoden 1323 rajalinjoilta ei ole löytynyt yhtään Venäjän rajasymbolinaan käyttämää ristiä. Rillankiven risti ei liity vuoden 1323 rajankäyntiin, vaan sen kautta ”kulkivat” erittäin suurella todennäköisyydellä 1400-luvun itärajat. Tuolloin kiveen on tehty ortodoksiristi. Kauko Pirinen pitää Rillankiveä maakuntarajan merkkinä. Todennäköisesti siihen päättyi vuoden 1452 Häme-Savo -heimoraja maanselälle (”landz ryggen”). Rajaluettelossa ei mainita Rillankiveä, mutta selvitettäessä tuon rajan kulku päädytään Maanselälle eli Suomenselälle, sille alueelle missä Rillankivi sijaitsee. Vuoden 1452 rajan päätekohta oli tuon aikaisella itärajalla. (Vertaa edempänä alaluku ”Rajaväärennökset”, jossa rajan kulku on esitetty perusteluineen Lastukoskelta Pohjois-Savon maanselän kautta Suomenselälle ja samalla Rillankivelle, sekä kuva 1). Gallenin teoksessa ”Nöteborgsfreden” viitataan ruotsalaisten tekaistuun väärään sopimukseen, jossa Savon itäraja otettiin käyttöön. Gallenin teoksessa raja oli määritelty Syvärille saakka. Juholan tutkimuksen mukaan se jatkui Syväriltä Pohjois-Savon maanselkää edelleen Suomenselälle (Rillankivi) ja sieltä vanhalle rajalle Petäjäojalle ja Pahkalanjoelle (Kuva 1). (Vertaa alalukuihin ”Rajaväärennökset” sekä ”Häme – Savo heimoraja”)

Vuoden 1452 Hämeen ja Savon rajankäynnin päätekohta oli Pohjanmaan rajalla. Siitä on hyvin todennäköisenä todisteena edellämainittu, Rillankivessä oleva ortodoksiristi (kuva 1/Häme-Savo heimoraja v.1452). Vilkunan rajalinjalle, joka oli loppuosuudella myös Julkun toisen vaihtoehdon mukainen, on esitetty perusteluksi rajaa kuvaavana nimistönä Pyhäjoen eteläpuolella olevaa Rajaniemeä ja siihen liittyvää Raja-nimistöä. Ne perustuvat kuitenkin 1500-luvun alkupuolellle, Suur-Kalajoen ja Salon rajaan. Tuolloin Pyhäjoki kuului vielä Salon pitäjään. Yppärin kylän, joka tuolloin kuului Kalajokeen, pohjoisraja kulki Rajaniemeen. Raja on ennallaan vieläkin, erotuksena vain se seikka, että Yppäri liittyi Pyhäjokeen sen itsenäistyttyä.[9]

Toisena nimeen pohjautuvana perusteluna Vilkunan ja Julkun teorialle on esitetty Pyhäjoen varrella olevat Käräjä-nimet. Ne eivät kuitenkaan tue heidän teoriaansa, sillä ne ovat peräisin jakotoimituksista ja niiden kokoontumisista, kuten perimätieto kertoo. Julku perustelee teoriaansa kirjansa liiteosassa Oulaisten Kalliokankaan pyykkikivillä.[10] Joidenkin tutkijoiden antaman tiedon mukaan ne ovat isojaon aikaisia pyykkikiviä. Isojako-tulkintaa tukee vahvasti myös niiden tekotapa ja kivissä olevat merkinnät, sillä niissä ei esiinny Venäjän ristiä.

Yhteistä Jaakkolan, Julkun ja Vilkunan teorioille on se, että he ovat pääsääntöisesti esittäneet rajalinjaa sille venereitille, jota he pitivät karjalaisten eteläisimpänä venereittinä (kuva 2, mustat ympyrät). Tämä on vastoin sitä periaatetta, jonka he ovat tuoneet selvästi ilmi, että tuolle venereitille kuului suojavyöhyke. He totesivat, että ”nimetyt rajapaikat sijaitsevat tien lounais- ja länsipuolella” (kuva 2). Julku ilmaisee yhteisen kannan tuossa asiassa todetessaan, että ”. . . karjalaiset ovat pyrkineet turvaamaan itselleen vesitien turvallisen käytön. Vilkuna otaksuu, että tähän olisi johdonmukaisesti pyritty aina Aitjärvestä alkaen”.[11] Julku jatkaa aiheesta, ”. . . novgorodilaiset määräsivät rajalinjan kulkemaan siten, että heidän  venetiensä. . . säilyi kokonaan heidän hallussaan” (kuva 2).[12]

Juhola on etsinyt rajaa Vilkunan ja Julkun periaatteen mukaisesti, suhteessa karjalaisten eteläisimpään venereittiin siten, että rajakohteiden täytyy sijaita tuon tien lounais- ja länsipuolella. Juholan tutkimuksen mukainen raja erkanee jo Pihlajavedeltä alkaen tuosta venereitistä. Se ei johdu yksinomaan tuosta Vilkunan ja Julkun periaatteesta, vaan siltä alueelta on löytynyt runsaasti vihjeitä rajan sijainnista nimistön ja pohjoisosilla myös vanhojen rajakivien osalta, ja lisäksi voidaan mainita kiistanalaiset rajajoet. Rajakivet eivät ole vuodelta 1323, vaan todennäköisesti vuosilta (1?)336, (1?)359, 1383 ja vuosilta 1551 ja 1577.

Ensimmäinen rajakohde on Pihlajavedessä oleva Kesamonsaari, jonka nimellä on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys Samosalo-nimeen. Kirkisen mukaan saari sijaitsee keskiaikaisen karjalaisalueen rajalla. Se kulki hänen mukaansa Kokonselältä Pihlajaveden lahden perukkaan suuntautuvana rajana. Joidenkin tutkijoiden mukaan keskiaikainen Semingösala olisi mahdollisesti etsitty rajakohde Samosalo.  Vuosien 1364 ja 1365 tapahtumien yhteydessä kerrotaan Semingösalan saaresta, joka vaikuttaa arvokkaalta saarelta. Eri vaiheiden kautta saaren puolikkaat tulivat Växjön piispan hallintaan ehdolla, että mikäli saaren alueelle perustetaan kirkko, saari palautuu sen hallintaan. Semingösalasta mainitaan, että kruunulle palautunut puoli oli asumaton ja viljelemätön.[13] Myös tämä puoli palautui Växjön piispalle.

H. Gebhardin mukaan ko. saari sijaitsi Kyrönvirran länsipuolella.[14] Sen sopisi silläkin perusteella virran länsipuoliseksi, että myös vanha kirkko oli länsipuolella virtaa.  Kuvaus sopii Kesamonsaareen, sillä saari on ollut kirkon omistuksessa ja on sitä osittain vieläkin. Osasta on muodostettu Luukkaalan ja Ala-Luukkaalan tilat. Todistamatta on se, oliko Semingösala rajasaari eli Samosalo. Länsipuoli Kesamonsaaresta on ollut pitkään Behmien hallinnassa. Heidän sukunsa ensimmäinen asukas oli böömiläinen linnanmuurari, joka jäi Suomeen; sukunimi on periytynyt lähtöpaikasta.  Saaressa on 1800-luvulla rakennettu piispan huvila. Ei ole tietoa siitä, että onko paikalla ollut ennen sitä kirkolle kuuluvia rakennuksia.

Asiayhteyden perusteella on mahdollista, että saaren omistus on palautunut Växjön piispalta Säämingin seurakunnalle ja tuo saari olisi tällöin todennäköisesti Kesamonsaari.  Kesamonsaari sijaitsee Savonlinnaan nähden siten, että linna jää, kuten pitääkin, vuoden 1323 sopimuksen mukaisen rajan karjalaispuolelle. Tällä tavoin jää linnan vieressä olevalle venereitille sellainen turvallisuusvyöhyke, josta Vilkuna on kirjoittanut, kuten edellä mainittiin. Edellisten perusteluiden lisäksi on huomioitava se, että heti linnan rakentamisen jälkeen venäläiset ovat ilmoittaneet, että linna on rakennettu heidän puolelleen.

Kesamonsaaren yhteydessä, sen luoteispäässä, on Muhasaari, jonka vuoren huipulla on kehäkivet, jotka saattavat liittyä rajan kulkuun saaren kautta. Toinen mahdollisuus on se, että kehäkivillä on pidetty heimokokouksia. Muhasaaren jatkeena, kapean salmen takana, on Lapinsaari. Sen länsikärjessä on hajotettu kivikasa ja sen vieressä vanha pyykki, jonka parhaalla ”taulusivulla” on jokin heikosti erottuva merkintä, josta ei enää saa selvää. Pyykin kapeaan toissijaiseen ”kylkeen” on tehty uusi merkintä tontin erottamisen yhteydessä. Kyseiset kivimonumentit saattavat olla vanhoihin rajoihin liittyviä.

Vielä vahvempana perusteena on pidettävä Kesamonsaaresta luoteeseen johtavalta vyöhykkeeltä löytynyttä rajaa kuvaavaa paikannimistöä. Tämä kyseinen alue suuntautuu selkeänä vyöhykkeenä Pieksänmaan suuntaan, se erottuu erityisesti kartalle merkityistä rajaa koskevista nimistä (kuvat 6 ja 7). Siellä löytyy paljon Raja-alkuisia nimiä sekä erittäin runsaasti venäläis- ja karjalaisnimistöä. Raja-alueen pelkoon liittyviä nimiä on useita tällä välillä, joista mainittakoon muun muassa Kolkko-alkuiset nimet, joita on useita ”nimistövyöhykkeen” kaakkoisalueella. Siinä ne kuvaavat sitä pelkoa, jota karjalaiset tunsivat matkatessaan maitse, kapealla Haukiveden länsipuolella olevalla kaistalla, Savonlinnan ja Varkauden välillä. Kolkontaival ja Venäjänrantotie ovat juuri tuolla reitillä samoin noin 30 muuta ”venäläisnimeä” (kuvat 6 ja 7). Edellä kuvattu nimistövyöhyke johtaa Virtasalmen Siilinjärven kautta Naarajärven taajaman lähellä olevien Ala- ja Ylä-Siilinjärvien kautta luoteeseen (kuvat 8 ja 9).

Juholan tutkimuksen mukaan Samosalon jälkeinen kohde on edellä mainittujen Ala- ja Ylä-Siilin muodostama rajakohde Siili, sillä todennäköisesti nuo järvet on tunnettu pelkästään sillä nimellä. Tuolla rajaluettelon sanalla on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys kyseiseen rajakohteen nimeen.[15] Siilinjärvien lähettyvillä olevan Vangasjärven rannalla on erikoinen vanha merkitty kivi, jonka Pekka Tarkiainen on erään omakotirakentajan avustuksella paikallistanut. Kivessä esiintyy tulkittavissa olevat kirjaimet T ja M, jotka ovat hyvin kookkaat, ehkä noin metrin korkuiset. Kirjaimiin on tehty ”koristeväkäsiä”, jotka haittaavat tulkintaa. Ne on tehty ehkä harmittomasti tai sitten vahingoittamis- ja eksyttämistarkoituksessa. Merkinnät T ja M voivat edustaa Maunu Tavastia, sillä hän liittyy alueen historiaan voimakkaasti. Hän oli vuonna 1415 Häme – Savo heimorajankäynnin toimitsija ja alueen roomalaiskatolilaisuuden käännytysmies. On mahdollista, että Maunu Tavast tiesi vuoden 1323 rajan sijainnin ja teki sen ja Häme – Savo heimorajan risteyskohtaan (kuva 8) nuo merkinnät. Heimoraja on nimittäin saattanut kyseisessä kohdassa kaartaa hieman itäsuuntaan, johtuen vedenjakaja-alueesta, jolloin risteyskohta osuisi kiveen. Tätä käsitystä tukee se seikka, että Surnuijoen ja Surnuijärvien eestiläiset nimet tarkoittavat kuolemaa. Historia kertoo, että tuolla alueella on vuoden 1415 heimorajan vuoksi käyty ehkä Suomen verisimmät heimotaistelut. Mielenkiintoa kyseistä asiaa kohtaan lisäävät Pekka Tarkiaisen teoksessaam esittelemät alueelta löydetyt vanhaat keihäänkärjet.

Paljon käytetyn ”Sithin”-kohdenimen (Juholan Siili-kohde) jälkeen rajakohdeluettelossa oli Karjalankoski. Rajaa kuvaava nimistövyöhyke jatkuu Ala-Siilistä luoteeseen hyvin selkeänä ja ympäristöstään erottuvana. Tuo alue kulkee Konneveden länsipuolitse. Karenkosken molemmin puolin tuolla nimistövyöhykkeellä on hyvin monia erilaisia Pyhä-nimen muotoja sekä runsaasti muuta rajaa kuvaavaa nimistöä. Ennen näitä Siilinjärviä kyseiseltä ”rajanimistövyöhykkeeltä” löytyy Pyhä-nimistöä, joka jatkuu edelleen Karenkoskelle (nykyinen Karinkoski). Karenkosken nimellä on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys Karjalankosken nimeen, joten tuo koski on todennäköinen rajaluettelon Karjalankoski. Ennen Karenkoskea esiintyy mm. Pyhäjärvi, Pyhäselkä, Pyhitty, Pyhitynsuo, Pyhäjärvi ja Pyhitty. Karenkoskelta eteenpäin luoteeseen tulee Pyhä-nimistö yhä runsaammaksi (kuva 9). Siinä esiintyy mm. Pyhäkangas, Pyhämäki, Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhäniemi, Pyhälahti, Pyhävuori, Pyhänen, Pyhäsenniitty ja Pyhänsalo.

Suomen kartalla esiintyy Pyhä-nimeä melko paljon ja eivätkä ne kaikki voi aina kuvata jotain huomattavaa rajaa, mutta edellä kuvatulla alueella niiden esiintyminen on merkillepantavaa. Samalla osuudella on runsaasti venäläis- ja karjalaisnimistöä, joka osoittaa, että alueella on liikkunut ja asunut karjalaisväestöä (kuvat 8 ja 9). Mielenkiintoinen Raja-nimien pakkautuma, ennen seuraavaa rajakohdetta, on Keiteleen Pyhänsalon ja Alvajärven välillä oleva esiintymä (kuvat 9 ja 10). Sillä välillä, tuolla vyöhykkeellä, on peräti 35 Raja-alkuista nimeä. Vastaavaa löytyy tuskin mistään muualta Suomesta. Noita nimiä on hyvin vaikea selittää millään muulla tavalla kuin sillä, että alueen on halkaissut huomattava raja.

Karjalankoskea seuraa rajaluettelossa ”Kolomakuski”; nimen kirjoitusmuoto hieman vaihtelee eri luetteloissa. Nimi kuvaa ”kolumaata” eli hyvin kivikkoista aluetta. Kyseiseksi rajakohteeksi, Kolimajärven  laskujoen ylimpään koskeen, ovat paikallistaneet Kyösti Julku ja jo ennen häntä 1850-luvulla A. Rothman ja E. Rudbeck.[16] Rajatoimitusasiakirjoista on löytynyt nimi ”Kolimakoskenniska”, jolla on selvä etymologinen yhteys rajaluettelon mukaiseen nimeen, mutta koski sijaitsee karjalaisten eteläisimmällä venereitillä, tuota nimeä ei ole käytetty muualla. Kohteen sijoittaminen venereitille herättää vakavaa pohdiskelua. Kyse ei ole enää turvavyöhykkeen kapeudesta, sillä sitä ei täten olisi ollenkaan, koska kohde on venereitillä.

Todennäköisempänä rajakohteena, sijainnin ja erikoisuuden vuoksi, voidaan pitää Maanselällä Jääjoenkolussa olevaa Nuorasen laskukoskea. Se on todellinen ”kolumaankoski”, sillä se järvestä lähdettyään kulkee syvällä louhikon sisällä, jossa vettä ei näy, mutta veden solina kuuluu. Koski kulkee 300 metrin matkan tuossa louhikossa. Siihen liittyy aivan sen alapuolella oleva koski jonka vieressä on rajapyykki ”359”. Tämä koski on myös valtavassa louheikossa. Koskiyhdistelmä kulkee Maanselällä ja sillä on rajakohdetta etsittäessä suuri merkitys, samoin sen erikoisuudella, kuva 3.

Julku esittää teoksessaan mielenkiintoisen seikan Kolimakosken rajakohteen sijainnin määrittämisestä. Hän totea, että ”. . . jo 1500-luvulta on lähdetieto, joka mahdollisesti voidaan liittää Kolimankoskeen. Eräluettelossa mainitaan näet muuan eräsija nimeltään, ’Kolinvesij Koskijpä i Murierffui . . .’, Nissilä arvelee, että elliptinen lyhentymä Koskijpä tarkoittaisi juuri Kolimankoskea”.[17] Julku on epäillyt tuota asiaa, ja hän jatkaa: ”Kun lähdetiedossa mainitaan, että sija oli Muuras(?)järvellä, niin vaikuttaa tietenkin uskalletulta väittää, että sija olisi kuitenkin ollut Kolimassa”. Tällä tavoin Julkun käsitys näyttää olevan sama kuin Juholalla eli, että rajakohde olisi Muurasjärven lähellä, eikä Julkun esittämässä rajakohteessa Koliman laskukoskessa. Muurasjärvi on n. 40–50 kilometrin etäisyydellä Koliman laskukoskesta. Julkun ja Juholan käsitystä, että Muurasjärven länsilaita on vuoden 1323 rajan raja-alue, tukee Julkun kannanotto Koliman vesistöalueesta, jonka hän katsoi kuuluneen karjalaisalueeseen,: ”Näin ollen voidaan ajatella, että Kolima vesistöalueineen olisi kuulunut karjalaisvallan piiriin.” (Kuvassa 1 on tuo vesistöalue merkittynä.)[18]

Nissilällä oli käsitys, että rajakohde voisi olla Muurasjärven lähellä, kuten Juhola on esittänyt. Julkun teo-riat olivat kaksijakoiset. Hän ”palasi” Muurasjärveltä Alvajärven kautta Kolimalle ja kääntyi siitä itään Koivujärven tienoille, jossa ”tavoitti” Vilkunan ”linjan”. Tämän toisen vaihtoehdon Julku ”kulki” sitten Pyhäjokilinjaa, kuten Vilkuna, joen alajuoksulle, josta ”taittoi” Petäjäsojaan. Tukeakseen tätä esitystä hän mainitsi, että Petäjäsoja on saattanut olla Pyhäjoen aikaisempi laskujoki mereen. Tällaisia jälkiä suuresta joesta ei Petäjäsojan varressa kuitenkaan ole. Pyhäjoen virtaama olisi jättänyt huomattavat merkit maastoon.[19]

”Kolomakuskia” seurasi latinalaisessa ja latinalais-ruotsalaisessa luettelossa Pathajoki. Ruotsalaisessa luettelossa vastaava kohde mainitaan ”Petäjokena”. Edellä kerrotulla tavalla Maanselälle edetyn raja-alueen jatkeella, Maanselän länsipuolella, on Vääräjokeen laskeva Petäjäoja (Petäisenoja) nimensä ja sijaintinsa puolesta erinomainen vastine ruotsalaisessa luettelossa mainitulle Petäjoelle. Petäjäoja laskee kahden ”Petä”-järven läpi, eli latvaosalla Wähä-Pätäistön (nykyinen Lanajärvi) ja alaosalla Petäistön (nykyinen Ryhmänjärvi) läpi (kuva 11). Näiden järvien ”Petä”-/”Pätä”-nimiosa on jäänne vuoden 1323 rajaluettelon Petäjoen nimestä. Ruotsalaiset kirjurit eivät liene ymmärtäneet nimiyhteyttä mäntypuuhun eli petäjään ja lyhensivät nimen ”Petä”-muotoon (”Pätä-muoto” on toisella kartalla ”Petä-muodossa”).

Nimen ”ruotsalaismuoto” on säilynyt edellä mainittujen järvien nimissä sekä Sievin ja Raution sukunimissä Petäistö-muotoisena, mikä on hyvin luonnollista, ottaen huomioon vanha rajajoen sijainti. Tästä ilmenee, että nimet säilyvät usein pitkään. Petäjäojan suunta on mielenkiintoinen, sillä sen jatke (kuva 3) Maanselältä tultaessa kulkee edelleen joen pohjoisosasta samalla linjalla Raution Kukkarokivelle. Kukkarokivi on erittäin suurella todennäköisyydellä Novgorodin ja Ruotsin välinen verotusrajan merkkikivi eli Hanhikivi (kuvat 1,2,5 ja 11).

Kukkarokiven lähellä virtaa Hanhipuro, joka mainitaan vuoden 1549 rajaluettelossa (Kalajoki – Kokkola) jo vanhana ”emäpitäjien” rajakohteena (Salo erotettiin Pietarsaaresta todennäköisesti vuonna 1249).[20] Hanhipuro on todennäköisesti vaikuttanut siten, että verotusrajan merkkikiven nimeksi on otettu Hanhikivi. Pathajoen ilmeinen vastine on Pahkalanjoki eli nykykartoilla Himanganjoki (kuvat 1,2,3 ja 11). Pahkalanjoki sijaitsee erinomaisesti Petäjäojan jatkeella mereen laskevana jokena, kuten joissakin vanhoissa asiakirjoissa mainitaan ”Pathajoesta”. Joen nimellä on etymologisesti tulkittava yhteys rajakohteen nimeen. Pahkalanjoen suunta osoittaa mereltä päin katsottuna suoraan Kukkarokivelle (kuva 3).

Vuonna 1323 ei käyty maastossa merkitsemässä rajakohteita, joten Petäjäojalle ja Pahkalanjoelle ei tuolloin ole tehty rajamerkintöjä. Pahkalanjoen varressa, jossa joen suunta taittuu, on kuitenkin vanha pyykkikivi. Kivi sijaitsee noiden suuntien leikkauspisteessä (kuva 11). Sen sijainti on erikoinen, sillä se ei ole noin 150 metrin etäisyydellä olevalla hiekkaharjulla, mitä jotkut ovat ihmetelleet, vaan entisellä suoalueella,  kuva 3 ja 4. Kivi on suolla, joka on ulottunut Pahkalan kylältä Pahkalammin kautta Pahkalanjoen varteen, jossa kivi on.

Kiven eteläsivulla on Ruotsin kruunu ja ”väkä”, joka on hyvin vanha rajan merkitsemismuoto. Väkä osoittaa vasemmalle eli Pahkalanjoelle. Lisäksi samalla sivulla on numero 4. Merkinnät on tehty osaksi entisten merkintöjen päälle, joita on hiottu osittain pois. Numero 4 on todennäköisesti uusin merkintä kivessä ja liittyy siihen numerosarjaan, joka edustaa vuonna 1775 tehtyä rajaa, jolla Pohjanmaa jaettiin Oulun ja Vaasan lääneiksi. Rajakivistä numero 1 on meren rannassa ja numero 16 on löytynyt läheltä Maanselkää.

Kiven pohjoissivulla on erittäin mielenkiintoisia merkintöjä, joista ilmenee, että venäläiset ja ruotsalaiset ovat aivan ilmeisesti olleet yhtäaikaisesti merkitsemässä niitä. Kiven yläosassa on ortodoksiristi ja sen rinnalla Pyhän Andreaan risti lipun muodossa, jota Venäjällä on käytetty vuosisatoja. Melkein edellisten tasalla oikealla on kaksi vanhan mallista Ruotsin kruunua. Hieman näiden alapuolella on yhdistelmämerkki, jossa Ruotsin kruunun alapuolella on Venäjän risti. Ne ovat yhteisellä alustalla. Tässä kivessä on siten neljä Ruotsin kruunua ja kolme Venäjän ristiä, kuva 4. Edellä kuvatut merkinnät on tehty todennäköisesti vuonna 1383(?), jolloin on sovittu ns. A-rajasta, sillä päätekohtana oli ”Patha”-suo Pohjanmaalla. Edellä kuvatusta ilmenee, miten voimakkaasti tuo nimi liittyy Kruununkiveen ja suohon missä se sijaitsee.

Pähkinäsaaren rauhan rajan päätejoesta on kiistelty vuosisatoja. Kiistaa on ollut siitä kumpi joki ”Petäjoki” vai ”Pathajoki” on oikea rajakohde. Nyt, kun noiden jokien vastineet ovat löytyneet samalta rajalinjalta, ei enää tarvitse kiistellä siitä kumpi joki on oikea rajajoki, sillä ne ovat, erittäin suurella todennäköisyydellä, molemmat oikeita rajajokia.

Tulkintaa vanhan rajan sijainnista tukevat vielä monet kivilöydökset, joita on raja-alueen loppuosuudella näiden edellä mainittujen jokien välillä. Sievin Kukonkylän ja Eskolan väliltä Hautakankaasta on löytynyt rajakivi, jossa on vuosiluku 1577 (kuvat 3 ja 11). Pohjanmaalla on ollut kalastusta koskevia kiistoja, jotka ovat ulottuneet Tornionjoelta Petäjoelle saakka. Vuonna 1577 on Pohjois-Suomen laamanni Henrik Klaunpoika Hornin puolesta lainlukija Kröpp suorittanut toimituksen, josta kerrotaan vasta vuoden 1596 toimituksen yhteydessä tehdyssä pöytäkirjassa[21]. Tuolloin toimitusta johti Kaarle herttuan määräyksestä Mauri Yrjänänpoika. Kyseinen toimitus on aivan ilmeisesti koskenut Petäjäojaa ja sen alapuolella osaa Vääräjoesta Kukkarokivelle saakka. Tällä toimenpiteellä siltä osuudelta on Vääräjoki siirretty ”Pohjanrantaan” kuuluvaksi. Asian voi havaita kartalta, ja se ilmenee vielä nykyisestä lääninrajasta (kuva 3). Siitä näkyy miten Maanselältä ja Pahkalanjoelta, osoittavat linjasuunnat osoittavat Kukkarokiven ja pyykin 1551 suuntaan. Tuolta Vääräjoen väistölinjalta on löytynyt rajapyykki 1577.

Rautiosta löytynyt rajakivi ”1551” (kuvat 3 ja 11) liittyy mahdollisesti tapahtumiin, joihin viitataan Savonlinnan tilikirjassa vuodelta 1551 ja Partalan tilikirjassa vuodelta 1559. On mainittu, että 1550-luvun tapahtumat koskivat ”Vatjan viidenneksen” alueen tapahtumia ja niiden vaikutus on ulottunut Savoon ja Pohjanmaalle saakka. Julku on lainannut lähdettä, jossa mainitaan ”Raswando träsk liggiandes 30 mil iffrå gården vdj Österbotnn rydze grentzenn brukas med ceen noth om hösten”.[22]  Kustaa Vaasa toteutti myös vuonna 1559 laajoja mittaustoimia Suomessa, ja kohde voi liittyä tähänkin.

Rajakiven ”1551” löytökohta soveltuu erittäin hyvin kohteeksi, joka Pohjanmaalta mainitaan. Matka kiveltä Rasvangin järvelle Tervoon on edellä mainittu 30 mil, joka vastaa 180 kilometriä. Itärajan alueella sijaitsevasta rajakiven ”1551” löytökohdasta eteenpäin tuo itäraja kulki Maanselälle saakka sillä linjalla, joka suuntautuu mainitulta rajakiveltä Rasvangin järvelle. Rasvangissa oli kuninkaan kalastamo, joten se on tunnettu kohde joka mainitaan.

Rajakiven löytökohdan läheltä, siitä noin 1-2 km pohjoiseen, mainitaan vuoden 1547 veroluettelossa kolme taloa. Kiven löytökohdassa on ollut hyvin vanhaa asutusta, mutta siitä ei ole mainintaa tuossa veroluettelossa, sillä paikalla todennäköisesti ollut kruunun (kuninkaan) tila oli verovapaa. Paikalla on asunut Vähä-Raution suvun esi-isä, joka oli kuninkaan kengitysseppä.[23] Tämä liittynee 1500-luvun asutukseen ja viittaa mahdolliseen rajatiehen. Tämä edellä mainitussa asiakirjassa oleva kruunun tila on voinut siten olla tuossa löytökohdassa tai siitä muutama kilometri rajan suunnassa kaakkoon, jossa tiedetään olleen kruununtorppa. Kyseisen kruununtorpan varhaisvaiheet saattavat liittyä vuosien 1323 ja 1400-luvun rajoihin. Torpan luota alkaa suoalueelle siirtyvä ”Tervatienä” tunnettu hyvin vanha kulkuyhteys. Se saattaa olla tuohon rajatiehen liittyvä tie. Siinä on Kortenevan ylittävä ”silta”, joka on säilynyt suossa hyvin.

Maanselällä on vanha Jääkolun pyykki, jossa on numerot 359 ja kiven kärjessä kirjaimet A ja D, kuva 3. Pyykki on vanhalla Hämeen rajalla. Vuonna 1359 Dimitri alkoi hallita Novgorodissa ja kuningas Albrekt oli Ruotsin kuninkaana. Juholan tutkimuksen mukaan pyykki on vuosien 1323 ja 1383 rajalla (kuva 3).  Luku 359 liittyy mahdollisesti Dimitrin valtaannousuun Novgorodissa. Tuolloin ei aina merkitty vuosilukuihin tuhatvuosilukua tarkoittavaa ykköstä.[24]

Kuva 2.
Kuva 3.
Kuva 4.

Vanhasta rajasta on aina jäänyt nimistöön tietoa rajan sijainnista. Petäjäojan ja Pahkalanjoen välille on jäänyt nimistöön rajasta kertovia nimiä, joista mainittakoon mm. Pole-nimet. Dikoje Pole –nimi nimittäin kuvaa epämääräistä rintama- ja raja-aluetta. Noita Pole-nimiä on löytynyt tuolta alueelta 8 kappaletta. Kyseinen alue on luonnonolosuhteiltaan sellainen, jossa on ollut vaikeaa tulkita rajan kulkua, joten on ymmärrettävissä noiden nimien runsas esiintyminen tuolla alueella. Kyseinen nimi on aivan erikoinen Suomen kartalla ja näin ollen erinomainen tuki määriteltäessä raja-aluetta. Näitä erilaisia rajasta ”kertovia” nimiä on kyseisen tutkimuslinjan alueella Pihlajaveden ja meren välillä yli 200 kappaletta. Pyhäjoelle ja Pattijoelle johtavien rajateorioiden mukaisilla raja-alueilla niitä ei esiinny juuri lainkaan.

Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen on melko pian sovittu ”Pohjanrannalla” yhteiseksi verotusrajan merkkikiveksi Hanhikivi. Muutamat tutkijat ovat pitäneet Pyhäjoen Hanhikiveä tuona merkkikivenä. Tuota tulkintaa vastaan voidaan kuitenkin esittää monia huomautuksia, joista on luettelo myöhemmin. Edellä mainitun Raution Ylipäässä, parhaalla harjutiellä sisämaahan, sijaitsee suuri (n.10 m korkea, kuva 5) Kukkarokivi, joka erittäin suurella todennäköisyydellä on paljon etsitty verotusrajan Hanhikivi. Se on aivan lähellä Hanhipuroa. Kivestä on hävitetty pintaa ihmisen toimesta, kuten ovat todenneet useat alan ammattilaiset.[25] Kivi sijaitsee Pyhäjokeen ja Rovaniemeltä ilmoitettuun etäisyyteen (300 km) ”oikealla” paikalla[26].

Kuva 5.

Vilkuna mainitsee kirjoituksessaan ”Pähkinäsaaren rauhan raja kansanomaisessa katsannossa” seuraavaa: ”Tällöin (vuonna 1500) venäläiset asettivat Savoon rajamerkkejä niin, että mm. ’uusi linna’ (nye slottiid) jäi Venäjän puolelle. Venäläiset väittivät, että paikka on heidän, siitä kulki vanha venetie pohjan perille”[27]. Kesamosaaren jatkeelta Muhasaaresta ja Lapinsaaresta löytyneet kivilöydökset sopisivat tähän käsitykseen, mutta ns. väärennöslinjalta on löytynyt Pohjois-Savon maanselältä Lestijärveen saakka jälkiä rajakivien turmelemisesta. Kirveskivessä ja eräässä toisessa kivessä on mainittu olleen risti, joka viittaa venäläisten tekemiin merkintöihin. Samalla osuudella Pohjois-Savon Iso-Pajusuolla on vanhasta rajakivestä poltettu pintaa pois. Lestijärven Lohiniemestä ja Vasikkasaaresta on todennäköisiä rajamerkkejä rikottu. Nämä viimeksi mainitut ovat kuitenkin jo vuoden 1323 raja-alueella, johon Pohjois-Savon kiertävä todennäköinen 1400-luvun rajalinja yhtyi Muurasjärven ja Lestijärven välillä (kuvat 1,5 ja 10).

Seuraavat seikat osoittavat suurella todennäköisyydellä, että Pyhäjoki tai Petäjäsoja eivät voine olla Pähkinäsaaren rauhan rajakohteita:

1. Rajaniemen alueen Raja-nimistö ei tue Vilkunan ja Julkun rajateoriaa, sillä ko. nimistö on 1500-luvun Suur-Kalajoen ja Salon pitäjien raja-alueella ja melko kaukana Petäjäsojan suulta ja Pyhäjoesta.

2. Oulaisten Kalliokankaan pyykit ovat osoittautuneet isojaon pyykeiksi.[28]

3. Petäjäsojan geologiasta puuttuvat sellaiset jäljet, jotka osoittaisivat sen olleen joskus Pyhäjoen laskujoki (Julkun oletus).[29]

4. Petäjäsoja ja Pyhäjoki ovat verraten keskeisellä alueella keskiaikaisessa Salon pitäjässä.[30] Salo kuului Novgorodille (Saloa ei ollut jaettu). Ruotsin laki ei ulottunut Salon ja Kemin pitäjiin, ”. . . koska ette voi mitenkään rakentaa sellaisia pappiloita kuin Ruotsin lakimme vaatii. . .”.[31]

5. Verotusrajan merkkikiven (”Hanakivi”) piti sijaita Pyhäjoen ulkopuolella (eteläpuolella) Iistä, Limingasta ja Kemistä katsottuna (Pyhäjoen hanhikivi on Pyhäjoen pohjoispuolella).[32]

6. Verotusrajan merkkikiven, Hanakiven, piti olla Rovaniemeltä 50 peninkulmaa (300 km).[33] Pyhäjoen Hanhikivelle on n. 40 peninkulmaa eli n. 240 km (maamatka). Raution Kukkarokivelle on Rovaniemeltä300 km, joka täyttää sen matkan, jonka etäisyydellä verotusrajakiven tuli olla Rovaniemeltä.

7. Pyhäjoen Hanhikivestä puuttuvat Venäjän symbolit eli ristit, sillä Venäjä ei ollut osapuolena Pyhäjoen ja Siikajoen rajankäynnissä vuonna 1758. Se oli Pyhäjoen ensimmäinen rajankäynti ja päättyi Hanhikiveen N 14. Silloin on merkitty kiveen myös kruunu, joka on hyvin myöhäsyntyistä tyyppiä, jota ei käytetty 1400- ja 1500-luvulla. Kivessä näkyy heikosti vuosiluku 1770 (?), se liittynee em. toimitukseen.

8. Pyhäjoen Hanhikiven ylitse löi vielä aallokko vuoden 1323 rauhanteon aikaan.[34] Julku on Vilkunan tutkimuksesta todennut, että ”. . . Hanhikiven on täytynyt nousta merestä 1300-luvun ensimmäisen neljänneksen lopulla.”. Pyhäjoen Hanhikiven maantieteellinen sijainti ei ollut merkittävä.

9. Pyhäjokialueelta ei ole esitetty yhtään merkittävää arkeologista raja-asiaan liittyvää löydöstä, eikä ennen Täyssinän rauhaa olevia rajakiviä.

10. Raja-aluetta kuvaava nimistö on Pyhäjoen varressa lähes olematon.

11. Pyhä-nimi esiintyy Pyhäjokialueella vähän yli 10 kertaa, vastaavasti Juholan esittämän rajalinjan alueella Pyhä-nimiä esiintyy lähes 20 kappaletta.

12. Mereen laskevan rajajoen (vuonna 1323) nimi on yleensä tulkittu Pa-alkuiseksi.

13. Petäjäsoja on valtakunnan rajaksi niin vaatimaton oja, että se ei ollut laajalti tunnettu, kuten valtakunnan rajan ”maamerkin” tuli olla.

14. Pyhäjoki ei ollut eteläisin venereitti järvialueelta Perämerelle. Sitä eteläisempi oli reitti Keiteleeltä Muurasjärven ja ”Hinkuanvirran” kautta Kalajoen vesistöön, kuten J. Swikar on toimitusasiakirjassaan vuonna 1738 todennut. Siinä mainittiin kulkuyhteys, joka ulottui merestä mereen.

15. Pyhäjoen varrella olevat Käräjä-alkuiset nimet ovat peräisin isojaon aikaisista kokoontumisista kuten perimätieto kertoo.

16. Julkun rajateorian viimeinen etappi, Muurasjärvestä Petäjäsojaan, ”katkaisee” Kalajoen keskeltä.[35] Tällainen ”katkaisu” ei ollut tuolloin mahdollista sillä suuret joet olivat silloin valtaväyliä kuljetuksille.

17. Murhianvirta eli Murhiankoski ei ollut Pyhäjoessa vaan Vääräjoessa Sievin Vanhallakirkolla (kuvat 3 ja 11).[36] K. Vilkuna kirjoittaa asiasta ja siitä löydöstä, jonka Yrjö Koskinen on tehnyt vuonna 1875. Se koski asiakirjaa vuodelta 1595, jossa mainitaan: ”Vastaus alamaisten kirjoitukseen Petäijoen pitäjässä (uthi Petäioki Socken) Pohjanmaalla. Gripsholmasta kesäk. 22.p1595”.[37] Koskinen osoittaa, että kyse ei ollut Pyhäjoesta, vaan joesta, jossa oli Murhavirta, ja joki sijaitsi ”Petäijoen” pitäjässä. Koskisen kirjeen valossa ymmärtää hyvin 1800-luvulla syntyneen lääninrovasti-kansanedustaja Vilho Kiviojan toteamuksen, että Pyhäjoen ja Petäjäjoen (Kalajoen) saarnahuonekunnat (neljänneskunta) muodostivat yhdessä Salon pitäjän eteläisimmän saarnahuonekunnan.[38]) ”Murhavirta” oli 1500-luvulla Suur-Kalajoen aluetta. Sen aikaisempi nimi ”Pyhekaszfors” ilmaisee, että tässä joessa on todennäköisesti suoritettu kastetoimituksia.[39]

Jarl Gallen ja John Lind ovat esittäneet omat teoriansa Pähkinäsaaren rauhan rajan sijainnista. Jarl Gallen on julkaissut vuonna 1968 teoksensa ”Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns”, joka käsittelee Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Gallen pitää Nilsiän (Juankoski) Karjalankoskea vuoden 1323 rajakohteena. Nimiperusteluna sille ei ole olemassa tukea, sillä kosken aikaisempi nimi oli vielä 1500-luvulle saakka Kirillinkoski. Gallen esittää kyseisen rajan päättyvän Pyhäjoelle Perämereen.  Pähkinäsaaren rauhan rajalla ja Lapissa olevalla alueella, jossa oli alueita joita verotettiin kolmelta suunnalta, ei kuitenkaan voi olla yhteyttä.

Vuoden 1323 raja määriteltiin karjalaisen Pohjanrannan eteläosaan. Se ilmenee rajan päätekohdasta Helsngh haff eli venäjäksi Kajano more, tällä tarkoitettiin Pohjanlahden pohjoista osaa eli Perämerta. Tämän, vuoden 1323 rajan, ja Lapin yhteisveroalueen välillä oli laaja karjalaisten hallussa oleva alue. Tämä alue oli Salon ja Kemin pitäjien aluetta. Karjalaisten hallitseman alueen raja käy ilmeiseksi, kun rajaa lähestetään ruotsalaisen kaupan hallinnassa olevan alueen taholta. Kuningas Maunu Eerikinpoika antoi lupakirjallaan 13.2.1348 luvan Pohjanlahdella oleville, Ruotsin hallinnassa oleville, Närpiön, Mustasaaren ja Pietarsaaren asukkaille luvan harjoittaa kauppaa.[40] Tätä asiaa korostaa kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen kirje Ulvilan ja Pohjanmaan asukkaille. Siinä kiellettiin karjalaisia harjoittamasta kauppaa omaa aluettaan etelämpänä.[41] Salon ja Kemin alueelle heillä oli käytössä useita jokireittejä Laatokalta ja Vienanmereltä.

Lind on esittänyt v. 1985 teorianaan, että olisi ollut kaksi rajalinjaa, joista itäisempi olisi kulkenut Vienanmeren Kantalahden seudulle. Rauhansopimus ja rajaluettelot eivät anna tukea tällaiselle väitteelle. Ruotsalaisessa rajaluettelossa mainitaan pohjoinen meri, mutta se on nähtävä siinä valossa, että Perämeri eli Kajano more oli vuonna 1323 juuri Ruotsin hallitseman alueen pohjoisrajalla. Perämeren rannikko oli tuolloin pääsääntöisesti venäjänkarjalaisten asuttama. Ruotsalaisen rajaluettelon ”nor” on yksistään aivan riittämätön peruste kahdelle rajalle, jota Lind on koettanut tuoda esille. Rajaluettelon nimi Helsing haff määrittelee Perämeren vuoden 1323 rajan päätekohdaksi.

Lähinnä Lindin esittämään suuntaan osoittava rajaluettelo eli ns. E-luettelo päättyy rajakohteeseen ”Käsmäräierffui” eli Kuusamossa olevalle Käsmäräjärvelle. Tämä, ”Rår mellan Karelen, Savolax och Ryssland. Ryska ’trätårar’ i Savolax, (Divese historiska notiser, förra hälften av 1500-talet)”, oli nimensä mukaisesti riitaraja, josta ei päästy lopulliseen sopimukseen.  Edellä mainittu viimeinen rajakohde oli Kuusamossa ja Suomen järvialueelta katsottaessa suunta voisi osoittaa Vienanmeren suuntaan. Osapuolena tuossa rajaluettelossa ei mainita Ruotsia joten on mahdollista, että kyseessä oli Karjalan ja Savon maakunnan Venäjän vastaisen rajan tarkastus.

Edellä mainitun rajaluettelon perässä on venäläisten rinnakkainen rajaluettelo, joka Torsajärven (Tarsakiuj wore) ja Lastukosken välillä eroaa ruotsalaisesta luettelosta siten, että se suuntautuu Haukiveden Varkauden (warkataijpal) ja Kallaveden kautta Lastukoskelle. Sen jälkeen siinä on viite vanhalle rajalle.[42] Tästä ilmenee, että venäläiset eivät hyväksyneet päätekohdaksi Kuusamon Käsmäräjärveä.  Tässä tapauksessa aikaisempaan tilanteeseen verrattuna olisi rajankäynnin tullut päättyä Suomenselälle Rillankiven seutuvilla, jossa oli Hämeen ja Savon välisen rajan pohjoisin yhteinen rajakohde. Oliko suomalaisilla (ja ruotsalaisilla) tarkoitus katkaista tuolla toimituksella venäjänkarjalaisten venetie Oulujoki Pohjanrannalle? Meillä ei ole vastausta kysymukseen. Tämä huomioiden ei tulle kysymykseen sellainen seikka, että tuolloin olisi katkaistu karjalaisten venetie heidän asuttamalleen Pohjanrannalle.

Syväriä rajan päätekohtana pitäneellä Gallenilla on ollut ilmeisesti mielessä, kuten myös Julkulla, ns. A-rajaluettelo (vuodelta 1383?). Se on varsinaisesti mainittu Ruotsin ja Venäjän väliseksi rajankäynniksi. Molemmilla ongelmaksi on muodostunut se, että ”Siwereierue”-kohteen jälkeen mainitaan vielä kolme raja-kohdetta, päätekohtana Pohjanmaa (”Norrabutnin”). Lisäksi molemmat tulkinnan epäonnistuttua väittivät rajaluettelon järjestystä vääräksi. (Tästä A-rajasta yksityiskohtaisemmin alaluvussa ”Rajaväärennökset”.) Gallenin ja Lindin esittämille teorioille ei siten ole olemassa perusteita.

Vuoden 1323 jälkeen annetut kiellot ja määräykset

Kuningas Maunu Eerikinpoika antoi lupakirjan Närpiön, Mustasaaren ja Pietarsaaren asukkaille Kokemäellä 13.2.1348.[43] Edellä olevan määräyksen mukaan karjalaisten asuttamat Salon ja Kemin asukkaat eivät saaneet hyötyä mainitun lupakirjan suomista eduista, koska heitä ei mainita lupakirjassa. Kuningas Albrekt antoi vuonna 1365 jyrkän purjehduskiellon karjalaisille.[44] He eivät enää saaneet purjehtia tai muutoin kulkea sitä kauemmaksi etelään kuin he olivat vanhastaan tottuneet Pohjanmaan rannikolla kulkemaan. Kielto oli ankara ja sitä oli toteltava kuoleman uhalla.

Kiellon merellinen rajamerkki on suurella todennäköisyydellä Hevoskarista löytynyt valtava monumentti. Saari sijaitsee Pahkalanjoen (kartalla Himanganjoki) kohdalla meressä, noin 7 kilometrin etäisyydellä joen suusta. Se on ollut vuonna 1365 paljas ja uloin luoto tuolla rannikolla. Saari on ollut noin 1-3 metriä merenpinnan yläpuolella 1200-luvun alkupuolella, ennen sitä ei saarelle olisi voinut vielä tehdä mitään rakennelmia, sillä liikkuvat kevätjäät olisivat rikkoneet ne. Edellä mainittu merimerkki on valtava monumentti, sillä sen tuli näkyä kauas. Sen korkeus on noin 3.5–4 metriä ja ympyräpohjan halkaisija on noin 13 metriä. Saaressa on jäänteitä myös muista rakennelmista, jotka osittain saattavat liittyä edellä mainitun monumentin historiaan. Strategiselta kannalta merkittävin on ehkä kivirakennelma, joka on korkeimmalla kohdalla edellä mainitusta monumentistä noin 200 metriä pohjoiseen ja vaikuttaa pieneltä vartio-/puolustuslinnakkeelta.

Toinen selitys merkille on se, että edellä mainitut rakennelmat ovat tehty jo 1200-luvulla Pohjanrannalta Bjuroklubbeniin suuntautuvan intressirajan merkiksi. Kyseiset rakennelmat tukevat erittäin vahvasti Juholan tutkimuksessa esitettyä Pahkalanjokea Pähkinäsaaren rauhan rajaluettelossa esitetyksi pohjoisimmaksi rajakohteeksi ”Pathajoeksi”. Pahkalanjoen ja Hevoskarin kohteet sijaitsivat Pohjanrannalla olevan karjalaisasutuksen etelärajalla. Tulkintaa tukee vakuuttavasti myös Suur-Lohtajan historiankirjassa oleva maininta, että Lohtajan alueen miesten oli osallistuttava mm. kesällä vuonna 1495 alueen puolustukseen. Sen pohjoispuolella eli Kalajoella (Salo) ei tätä pakkoa ollut. Perusteluksi mainitaan, että he joutuivat häätämään rannikolta pois karjalaisia.[45]

Edellä olevat kiellot ja määräykset ilmaisevat selkeästi karjalaisten asuttaman rajan Perämeren rannikolla. Tuo raja sijoittuu juuri samalle alueelle Perämeren rannikolla eli Pahkalanjoelle, jonka ulkopuolella meressä on Hevoskarissa valtava kivimonumentti. Tätä edellä esitettyä rajaa, joka on karjalaisasutuksen etelärajan (1300-luvulla) lisäksi myös tutkimuksessa esitetty vuoden 1323 raja, tukee ruotsalainen tutkimus. Siinä on tutkittu saamelaisasutuksen rajaa Pohjois-Ruotsissa ja todettu saamelaisnimistössä ilmenevien nimien perusteella, että Bjuroklubbenista (Skellefteo) länsiluoteeseen ilmenevässä nimistössä esiintyy Raja-nimiä siten, että ne kuvaavat vanhaa rajaa.[46]

Rajaväärennökset

Melko pian vuoden 1323 rauhanteon jälkeen alkoivat ruotsalaiset (ja suomalaiset) laatia uusia väärennettyjä rajoja. Huomattavin luettelo tällaisista rajoja koskevista luetteloista on Tukholmasta, Muscovitica-arkistosta löytynyt rajaluettelo. Näitä väärennöksiä he perustelivat alkuperäiseltä (vuoden 1323) rajalta väärennösrajoille siirretyillä nimillä. Niistä mainittakoon useat ”Petäjoet”, joita siirrettiin aina seuraavalle väärennösrajalinjalle. Näin syntyi Sievin Petäjäojalle ensimmäinen väärennös Pielaveden Säviälle, jossa Petäjälahteen laskee Petäjäjärvestä Petäjäjoki (kuva 13). Joki sijaitsi Juholan tutkimuksen mukaan vuoden 1383 (?) ns. A-rajalla.

Ns. A-rajan ( Muscovitica-arkisto) rajakohteet nykyisen Suomen alueella: 1. Torsajärvi (Thorsinerue, Rautjärvi), 2. Valkiajärvi (Valkierue, Punkaharju), 3. Juurikkasuo (Jurekesw, Saari), 4. Purujärvi Puraierue, Kesälahti), 5. Putkilahti (Putkelax, Kesälahti ja Punkaharju), 6. Raikuuntaipale (Raukotoy, Kerimäki), 7. Säimenniemi (Semene nemi, Savonranta), 8. Somertaipale (Somertaypalen, Liperi, Savonranta ja Outokumpu), 9, Ohtaansalmi (Ochtansalmj, Outokumpu ja Tuusniemi), 10. Vehkalampi (Wek katepelin, Kuopio), 11. Valkeinen (Vodierue, Maaninka), 12. Säviä/Saarinen (?), (Sivereierue, Pielavesi), 14. Saanijoen suu (So nsan sw, Pihtipudas), 13. Lestinpuro-Lestijoen niska (Lastaioki, Reisjärvi ja Lestijärvi), 15. ”Pahkalansuo” (”Pachta so oc swa j Norrabutnin”, suoaluePahkala – Pahkalampi – Kruununkivi/Pahkalanjoen mutka, Pohjanmaa/Kalajoki).

Kohteet 10 – 15 ovat Juholan tutkimuksen mukaisia rajakohteita. Useat tutkijat ovat päätyneet Ohtaansalmen jälkeen Syvärin suunnalle, johon kulkivat Muscovitica-arkistosta löytyneiden toisten luetteloiden eli C-, E- ja F-luetteloiden mukaiset rajat. He väittivät rajaluettelon kohteiden järjestystä virheelliseksi. A-luettelon viimeisen kohdan vaatimus oli kuitenkin se, että rajan tuli päättyä Pohjanmaalle.

”Petäjoki” eli Petäjäjoki (kuva 1) esiintyy toisen kerran Pohjois-Savon maanselällä, jossa Petäjäjärvestä laskee Petäjäjoki Rotimoon. Tätä kautta on suurella todennäköisyydellä kulkenut A-rajan jälkeinen seuraava itäraja noin vuonna 1400. Se ei kulkenut enää Ohtaansalmelta länteen, vaan jatkui Laskukosken kautta, kuten vuoden 1415 Häme – Savo -heimorajan päätepiste osoittaa. Rajoja on käyty tätä aluetta myöten vuosina 1468, 1473, 1482 ja 1487, kuten esimerkiksi Kyösti Julkun teoksesta ilmenee. Rajat ovat alkaneet Siestarjoelta ja päättyneet Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle. Noille linjoille löytyy useita historiallisia yhtymäkohtia. Häme – Savo -heimoraja vuodelta 1415 päättyy tuolla linjalla Lastukoskelle (kuva 1). Vuoden 1446 Häme – Savo -heimoraja päättyy Pohjois-Savossa Kalliomäelle (”Kalliowore”). Kyseinen kohde on myös edellä mainittujen rajankäyntien raja-alueella (kuva 1). Samoin vuoden 1452 rajan päätekohta sijoittuu Maanselälle eli Suomenselälle Rillankiven tienoille, jota myöten itäraja kulki.[47]

”Pääraja” on sivunnut myös erästä eräpalstaa Koivujärven alueella. Vanajan Harvialan kartanon rouvalle siirtyi perintönä eräpalsta, josta mainitaan: ”först hofdraan Korkiakoski vt mäder aan jntill Sae – til Lehtovuori, thädan om kringh Havkasari jn jmwsan.” Julku on tulkinnut kyseisen alueen sijaitsevan Koivujärven ja Vuonamonlahden välisellä alueella.[48] Julkun käsitys asiasta on se, että ”päärajalla” tarkoitettiin venäläisrajaa, eli kyseinen eräpalsta vastasi Maanselkää kulkevaan itärajaan. Jaakkolan käsitys ilmenee kuvasta 1.

Hyvin merkittävä viite itärajan sijoittumisesta Pohjois-Savon maanselälle on Rydbergin maininta, jossa todetaan, että lukuisissa 1500-luvun itärajaa koskevissa asiakirjoissa on mainittu Petäjoen sijaitsevan maanselällä ja laskevan Savoon.[49] Tämä Petäjäjoki laskee Petäjäjärvestä Rotimoon vielä nykyäänkin Rydbergin mainitsemalla tavalla. Kirkinen kirjoittaa myös, että Ruotsin ja Venäjän raja kulki maanselkää, joka erottaa Hämeen ja Pohjanmaan.[50] Näin myös nämä historialliset tiedot tukevat esitettyä Juholan teorian mukaista rajaa, mutta kysymyksessä ei ollut vuoden 1323, vaan 1400-luvun raja (kuva 1).

Mielenkiintoinen rajaväärennöstä tukeva nimenmuutos oli Kaijnomeren (Perämeri) nimen antaminen Oulunjärvelle. Se ilmenee Muscovitica-arkiston rajaluettelosta E, jossa Oulujärven kohdalla on ”Kaijnomeri”. Kyseinen raja oli ns. riitaraja eli ”trätorår” niin kuin luettelossa mainitaan. E-raja ei ollut varsinainen valtakunnanraja, vaan kuten luettelosta ilmenee, se oli Venäjän ja (Suomen) Karjalan sekä Savolahden raja. 1400-luvun rajat kulkivat sopimusten valossa Pohjois-Savon ja Suomenselän sekä Petäjäojan kautta Pohjanmaalle tai Pohjanlahdelle, mutta käytännössä Ruotsi hallitsi Pohjanlahden rannikkoaluetta.

Tiukan paikan tullen ruotsalaiset joutuivat hyväksymään sopimuksen, jossa viitattiin vanhaan, venäläisten vaatimaan rajaan. Näin tapahtui vielä niin myöhään kuin vuonna 1561, jolloin Ruotsi joutui tekemään sopimuksen aikaisemmilla ehdoilla. Silloin sopimuksessa sovittiin, että raja käytäisiin ”Jurin ja Maunun” ehdoilla.[51] Tästä Siestarjoelta Perämerelle (Kaijnomeri) suoritetusta rajatoimituksesta mainitaan ”. . . Sisterbek vp de bestempdeteken bet ahn Kaynus mehre”. Edellä olevan esityksen mukaan 1400-luvun rajat synkronoituivat historiallisella, maantieteellisellä ja kronologisella asteikolla sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, 1300- ja 1500-luvuilta olevien rajaluetteloiden kanssa. Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja tulos. Muscovitica-arkiston rajaluettelon rajat C, E ja F ovat A-rajaa myöhempiä ja ne kulkivat jo kaikki Oulujärven alueelle. E-luettelosta on kommentti Lindin teoriaa käsiteltäessä.

Häme – Savo -heimoraja

Häme – Savo -heimoraja oli 1200-luvulla Ruotsin hallinnoiman alueen itäraja, sen itäpuolella oleva Karjala oli Novgorodin alaisuudessa. Ennen Pähkinäsaaren rauhaa tilanne muuttui kuitenkin toisen ristiretken aikaan, jolloin Torgils rakennutti Viipurin linnan vuonna 1293, Ruotsin valvonnassa oleva alue siis laajeni. 1400-luvulla Häme – Savo -heimoraja käytiin kolmeen kertaan ja se päättyi aina ”päärajalle” eli Novgorodin hallinnoiman alueen rajalle. Tällä tavoin se liittyy v.1323 rauhan jälkeiseen itärajaan. Vuonna 1415 Häme – Savo -heimoraja käytiin Turun maaoikeuden päätöksellä. Toimitusta johti piispa ja hallintomies Maunu Tavast. Rajakohteet olivat ”Ankapura, Naglasari, Mwrasmeki ja Lastukoski eller Karjalamaselki”.

Ennen Lastukoskea kiinnekohtana oli Suonenjoki, josta mainitaan: ”. . . mit j Sonnejoki . . . twert offuer” eli suoraan Sonnejoelta ylitse, kuten asia on tulkittu. Tämä ylitys on tuottanut ongelmia, sillä jotkut tutkijat ovat vetäneet rajalinjan pitkin jokea, eikä joen poikki, ja jatkaneet Maanselälle (Suomenselkä). He pitäytyivät Suonenjoki-tulkintaan, koska olivat siinä käsityksessä, että itäraja ei ole siirtynyt. Lastukoski ja Karjalanmaanselkä mainitaan vaihtoehtoisina kohteina. Päätekohdaksi on tulkittava Lastukoski, sillä myöhempien rajojen on todettu kulkevan sen kautta (kuva 1).[52] Lindin ja Gallenin käsitys Häme-Savo -heimorajoista oli sama kuin Juholalla.[53]

Savolaisten voimakkaan tyytymättömyyden vuoksi kyseinen heimoraja käytiin toiseen kertaan vuonna 1446. Siinä oli päätekohtana ”Kalliowori – maanselke”. Juhola on tutkimuksessaan pitänyt ”Kalliowori”- kohdetta Kalliomäkenä Vieremän pohjoisosassa lähellä maanselkää, joka mainitaan viimeisenä.[54] Jotkut tutkijat käänsivät vuoden 1446 linjan (samalta linjalta kuin Juhola) Kiuruvedestä lounaaseen olettaen viimeiseksi ”Maanselke”- kohteeksi Suomenselän Rillankiven tienoilla. Heidän esittämälleen teorialle rajaluettelo ei anna tukea. Yksistään vuosien 1446 ja 1452 rajaluetteloiden pituuksien erotus kumoaa tällaisen väitteen (kuva 1).

Kolmas heimorajankäynti tehtiin vuonna 1452, kun savolaiset eivät olleet tyytyväisiä vuoden 1446 rajan sijaintiin.[55] Se päättyikin lännempänä Maanselälle (Suomenselkä) Rillankiven seutuville ja tyydytti näin paremmin savolaisia. Näiden Häme – Savo -heimorajojen päätekohdat ovat merkittäviä kohteita määritettäessä 1400-luvun itärajaa ja antavat vakautta sen sijoittamiselle maantieteelliselle kartalle (kuva 1).

Loppupäätelmät

Pähkinäsaaren rauhan rajasta on Siestarjoen ja Särkilahden välillä hyvin pitkälle yksimielinen käsitys. Torsajärven ja Särkilahden rajakohteet on hyväksytty täysin kiistattomasti. Särkilahdesta (Pihlajavesi) alkaen koko Sisä-Suomen alue on ollut rauhanteon aikaan lähes asumatonta aluetta. Siltä osuudelta ei ole löytynyt yhtään kiistatonta rajakohdetta. Juholan tutkimuksessa esitetty Karenkoski (Karinkoski) on etymologisin perustein ja sen kautta kulkevan rajaa kuvaavien nimien tihentymävyöhykkeen johdosta todennäköinen, rajaluettelossa mainittu, Karjalankosken rajakohde. Tätä päätelmää tukee usean aikaisemman tutkijan käsitys siitä, että rajakohteiden tuli sijaita karjalaisten käyttämän eteläisimmän venereitin lounaispuolella, kuva 2.

Rajan pohjoisimmalla osuudella, Suomenselän ja Perämeren välillä, on etsitty Petäjokea ja Pathajokea. Näiden kesken on ollut kiistaa siitä, kumpi kohde on ennen merta oleva, oikea vuoden 1323 rajakohde. Juholan tutkimus osoittaa, että molemmat edellä mainitut kohteet ovat erittäin suurella todennäköisyydellä paikannettavissa. ”Petäjoen” (Pätäjoen) rajakohteeksi osoittautuu Sievin Petäjäoja ja ”Pathajoen” rajakohteeksi osoittautuu Siiponjoen eteläpuolella oleva Pahkalanjoki (Himanganjoki). Nämä joet ovat samalla rajalinjalla joten ei voi olla kiistaa niiden kesken rajakohteen oikeellisuudesta. Rajan sijoittumiseen näiden jokien linjalle on vaikuttanut se, että siinä sijaitsi todennäköinen uskonnollinen intressiraja. T. Stenbäckin mukaan Salo oli erotettu Pietarsaaresta ennen rauhantekoa ilmeisesti tästä syystä.

Edellä olevaa päätelmää tukevat samalta linjalta löytyneet rajakivilöydökset. Ne perustuvat Pähkinäsaaren rauhan ja Täyssinän rauhan välillä tehtyihin rajankäynteihin niistä löytyvien vuosilukujen ja historiallisissa kirjoituksissa mainittujen tapahtumien perusteella. Merkittävin niistä on Pahkalanjoen varresta löytynyt Kruununkivi, jossa on kolme venäläisten käyttämää rajamerkintäsymbolia eli ristiä. Kruununkivi on tiettävästi läntisen Suomen ainoa kivi, josta on löytynyt tällaiset merkinnät (kuva 4).

Pahkalanjoen suun kohdalta merestä, 7 kilometrin etäisyydeltä joen suusta, Hevoskarista on löytynyt valtava kivimonumentti joka on erittäin suurella todennäköisyydellä kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vuonna 1365 karjalaisille antaman purjehduskiellon merellinen merkki (kuva 14). Kivimonumentin pohjoispuolella noin 200 m etäisyydellä on vartiointi-/puolustuslinnakkeelta vaikuttava rakennelma. Pahkalanjoen suulla ne kuvaavat, samoin kuin tuo joki, karjalaisten asuttaman Pohjanrannan etelärajaa. Näin tämä ulkosaaressa oleva monumentti tukee merkittävällä tavalla Juholan tutkimuksessa esitettyä rajaa vuoden 1323 Ruotsin ja Novgorodin väliseksi rajaksi. Edellä kerrotusta ja asiakohdasta ilmenevän aineiston perusteella voidaan sanoa erittäin suurella todennäköisyydellä, että vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajalinja, eli raja-alue, on pohjoisosalla kulkenut edellä kerrotun mukaisesti.

Kuva 6.
Kuva 7.
Kuva 8.
Kuva 9.
Kuva 10.
Kuva 11.
Kuva 12.
Kuva 13.
Kuva 14.
Kuva 15.

Tämän artikkelin kirjoittaja on Kalajoella asuva eläkkeellä oleva entinen valtion virkamies, jonka teknillisenä koulutuksena on rakennusmestarin tutkinto ja joka on työssään hoitanut Tielaitoksen tutkimus- ja suunnittelutyömaan päällikön tehtäviä.

Kirjallisuus

Alopaeus, Aarre, Novgorodin rajalla, Sievi 1994 (moniste).

Gallen, Jarl & Lind, John, Nöteborgsfreden och Finlands medeltida östgräns, andra delen, Helsinki 1991.

Helle, Väinö, Lisävalaistusta kysymykseen Pähkinäsaaren rauhan rajan pohjoispäästä. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja 1936, 1937.

Vilkuna, Kustaa, Pähkinäsaaren rauhan raja kansantieteellisessä katsannossa. Historiallinen aikakauskirja 1960.

Huurre, Matti, & Virrankoski, Pentti & Vilkuna, Kustaa, Suur-Kalajoen historia I, Kokkola 1956.

Jaakkola, Jalmari, Suomen muinaiset valtarajat vuoteen 1323, Helsinki 1925.

Jokipii, Mauno, Keski-Suomen historia I, Jyväskylä 1988.

Julku, Kyösti, Suomen itärajan synty, Rovaniemi 1987.

Kirkinen, Heikki, Karjala idän ja lännen välissä: Karjala taistelukenttänä, Joensuu 1970.

Lappalainen. Pekka, Säämingin historia 1:1, Pieksämäki 1970.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko, & Pirinen, Kauko, Savon historia I, Kuopio 1988.

Luho, Ville & Luukko, Armas, Suur-Lohtajan historia I, Kokkola 1957.

Suomen historia 2, toimitusneuvoston puheenjohtaja Blomstedt Yrjö , Espoo 1985.

Lähdejulkaisut

Finlands medeltidsurkunder I-VIII (FMU). Samlade och i tryck utgifna af Finlands statarkiv genom Reinhold Hausen, Helsingfors 1910–35.

Juva, Einar & Niitemaa, Vilho & Tommila, Päiviö, Suomen historian dokumentteja I, Helsinki 1968.



  1. Stenbäck Thomas, 1700-luvulla elänyt kirkkohistorioitsija kirjoittaa, että Salo erotettiin vuonna 1249 Pietarsaaresta ja rajaksi sovittiin Siiponjoen varressa oleva ”korkea hiekkamäki”. Helle 1936—1938, IV—VI, 39. [Takaisin]
  2. Kymmenyssääntö Saloista ja Kemiä varten. Tukholma 8.9.1334. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 114–116. [Takaisin]
  3. Buraeo Andreas, kartta (v.1626). [Takaisin]
  4. Kartta Kajaanin pitäjästä v.1650. Julku 1987, 350. [Takaisin]
  5. Julku, 1987, 118–129. [Takaisin]
  6. Swikar John, Hämeen läänin rajamittauksen kartoitustoimitus 14.3.1738. [Takaisin]
  7. Suomen historia 2 1985, 69. [Takaisin]
  8. Julku 1987, 224–245. [Takaisin]
  9. ”. . .Yppärin kylältä oli vuoteen 1556 saakka muutamilla käräjillä edustaja Kalajoen lautakunnassa . . .”. Sivu 249 osoittaa, että ”. . . pitäjän itsehallinnon pääedustajia olivat lautamiehet”. Sivun 250 taulukko osoittaa, että esim. v.1546 oli Yppärin kylästä 2 lautamiestä Kalajoen 12:sta lautamiehestä. Lautakuntaan kuului pitkällä ajanjaksolla aina 12 lautamiestä, kuten em. taulukko osoittaa. Kun Yppärin osalta luettelosta nuo lautamiehet jäävät pois, niin ilmenee, että niiden tilalle on valittu uudet muualta. Huurre & Virrankoski & Vilkuna 1956, 74. [Takaisin]
  10. Julku 1987, 404–414. [Takaisin]
  11. Julku 1987, 135. [Takaisin]
  12. Julku 1987, 146. [Takaisin]
  13. Lehtosalo – Hilander & Pirinen 1988, 302- -304; Lappalainen 1979, 305- -318. [Takaisin]
  14. Hannes Gebhardin käsitys poikkeaa mm. P. Lappalaisen käsityksestä saaren suhteen. Gebhardin mukaan Semingösala oli Kyrönvirran länsipuolella. Gebhardin käsitys olisi perustellumpaa, sillä vastustajien esittämä Semingösala ei ole saari, vaan on mannermaata. 1600-luvun kartta on tehty n. 300 vuotta tapahtuman jälkeen ja ei ole siten aikalaisen tekemä eikä täysin luotettava. Lappalainen 1970, 295. [Takaisin]
  15. Pähkinäsaaren rauhankirjakopion latinalaisen rajaluettelo-otteen ylärivin kolmanneksiviimeisellä sanalla on tulkittavissa oleva etymologinen yhteys Siili-sanaan. Lappalainen 1970, 251. [Takaisin]
  16. Julku 1987, 138. [Takaisin]
  17. Julku 1987, 139–140. [Takaisin]
  18. Julku 1987, 150. [Takaisin]
  19. Juhola on teetättänyt mm. Petäjäsojalla maastotutkimusta. Minkäänlaisia merkkejä suuren joen aiheuttamasta virtaamasta ei ole ollut havaittavissa ojan varsilla. Tielaitoksen tutkimus välillä Yppäri – Oulunpiirin raja. [Takaisin]
  20. Huurre & Virrankoski Vilkuna, Suur-Kalajoen historia I, 1956, 77. [Takaisin]
  21. Julku 1987, 160. [Takaisin]
  22. Käännös lainauksesta: ”Rasvangin järvi ja kalastus sijaitsevat 30 peninkulmaa (kuninkaan) tilalta Pohjanmaalta Venäjän rajan suuntaan (siellä) käytetään nuottaa syksyisin”. Suvi Avara ja Andreas Grahn, Umeå. Julku, 1987, 209–210. [Takaisin]
  23. Veikko Vähä-Raution suvustaan teettämä alustavan tutkimuksen mukainen tieto. [Takaisin]
  24. Kirjan kansikuva, jossa vuosiluku on merkitty numeroilla 595. Julku 1987. [Takaisin]
  25. Arkeologi Pentti Koivunen kävi tutustumassa kiveen 15.10.2007. Hän totesi, että kivestä on poistettu pintaa ihmisen toimesta. Saman totesivat kivityön ammattilaiset Nygordit Ylivieskasta. Esa Nygord totesi, että se on tapahtunut kuumentamalla kiveä ja sitten on suoritettu altapäin kiilaus. Kivitöitä tehnyt Onni Perttula oli myös samaa mieltä. [Takaisin]
  26.   ”. . . Pyhäjoki nimiselle joelle . . . sen ulkopuolella on kivi . . . Hanakivi,” (pohjoisesta katsottuna eli Pyhäjoen eteläpuolella). ”Hanakiven ja Rovaniemen välillä on 50 peninkulmaa. . . ”. Pyhäjoen Hanhikivelle on vain 40 peninkulmaa eli noin 240 kilometriä. Raution Kukkarokivelle on vaaditut 50 peninkulmaa eli 300 kilometriä. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 58–62, FMU V, 4286. [Takaisin]
  27. Vilkuna 1960, 414. [Takaisin]
  28. Julku 1987, 404–414. [Takaisin]
  29. S. Juhola on teettänyt TVL:n tutkimustyönä ko. ojan tutkimusta, mutta havaintoja ”suuresta joesta” ei havaittu. Oja on erittäin pieni ja heikosti havaittava ”maamerkki” rajalle. Julku 1987, 133, 135. [Takaisin]
  30. Salon eteläraja oli Siiponjoessa. Huurre & Virrankoski & Vilkuna 1956, 77. [Takaisin]
  31. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 114–116. [Takaisin]
  32. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 58–62, FMU I, 4286. [Takaisin]
  33.   Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 58–62, FMU I, 4286. [Takaisin]
  34. Julku 1987, 205. [Takaisin]
  35. Kartta on Kalajoen osalta jätetty (?) puutteelliseksi. Julku 1987, 144. [Takaisin]
  36. Julku 1987, 190. Kohdan 6. käännös on tehty Umeåssa (A. Grahn), Joki Elff ei ollut Pyhäjoki, vaan Vääräjoki eli Vähä-Kannusjoki. [Takaisin]
  37. Vilkuna 1960, 427. [Takaisin]
  38. Alopaeus 1994, 11. (Tutkimuksen monistenidos julkaistu Sievissä [Takaisin]
  39. Julku 1987, 190 (kohta 6). [Takaisin]
  40. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 145, FMU I, 544. [Takaisin]
  41. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 147, FMU I, 727. [Takaisin]
  42. Rajakartasta ilmenee tämä venäläisten esittämä raja (keltaisella). Se on kartassa viety Pohjanlahdelle eli Petäjäsojalle. Juholan tutkimuksen päätepiste, eli Pahkalanjoki, eroaa perustellusti Petäjäsoja-teoriasta, sitä vastoin lainauksessa esitetty kulku maanselällä on yhteneväinen Juholan tutkimuksen kanssa. Venäläisten viimeksi mainitsema rajakohta oli Lastukoski, josta oli viite vanhalle rajalle. Suomen historia 2, 69. [Takaisin]
  43. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 145, FMU I, 544. [Takaisin]
  44. Juva & Niitemaa & Tommila 1968, 147, FMU I, 727. [Takaisin]
  45. Kokkolan ja Lohtajan alueella oli linnaleirit, joihin koottiin sotaväkeä. Salossa ei ollut tätä velvoitetta, koska he joutuivat häätämään miltei joka vuosi pois alueeltaan karjalaisia. Tuo Kokkolan ja Kalajoen raja (entinen Salon raja) alkoi vuonna 1549 Ryöppään saaresta (raja todettiin tuolloin ”vanhaksi emäpitäjien” rajaksi eli Pietarsaaren ja Salon), joka on Hevoskarin vieressä. Hevoskarista on löytynyt valtava kivimonumentti, joka on erittäin suurella todennäköisyydellä karjalaisille asetettu purjehduskiellon raja. Luho & Luukko 1957, 609–611. [Takaisin]
  46. Uumajan yliopiston professori emeritus Olavi Korhosen mukaan Bjuroklubbenista (Skellefteo) länsiluoteeseen sijaitsevalla vanhalla intressirajalla ilmenee vanhoja Raja-nimiä siten, että ne voidaan tulkita vanhaksi rajaksi. Hänen mukaansa Pahkalanjoelle tuleva vastaava raja Suomen puolella sopii parhaiten yhteen hänen tutkimuksensa kanssa. Pyhäjoelle ja Pattijoelle suuntautuvat rajateoriat eivät sovellu hyvin yhteen hänen tutkimuksensa kanssa. Olavi Korhosen tiedonanto. [Takaisin]
  47. ”landz ryggen” sijaitsi Maanselällä eli Suomenselällä Koivujärven länsipuolella Rillankiven tienoilla. Julku 1987, 199. [Takaisin]
  48. Julku 1987, 210. [Takaisin]
  49. Julku 1987, 127. [Takaisin]
  50. Kirkinen 1970, 90. [Takaisin]
  51. Julku 1987, 294. [Takaisin]
  52. Suvannon kanta ko. rajan suunnasta, Suonenjoen kautta Lastukosken suuntaan, on sama kuin Juholalla. Jokipii 1988, 108. [Takaisin]
  53. Gallen & Lind 1991, 498. [Takaisin]
  54.   Raja kulki ” jonnekin Vieremän nurkille” ( Pohjois-Savon maanselkä). Jokipii 1988, 110. [Takaisin]
  55. Jaakkola 1925, 90. [Takaisin]


Share on Facebook27Tweet about this on Twitter

11 vastausta artikkeliin ”Pähkinäsaaren rauhan raja arkeologian ja raja-alueelle jääneen paikannimistön valossa”

  1. Yppärin sivuilla Aino Helaakoski kirjoittaa Petäjäsojasta, joka kyllä nykyään on vain pieni oja, seuraavasti: ” … Juhola … ei näköjään tunne, miten Pyhäjoki käyttäytyi tulvissa ennen pengerrystä. Pyhäjoki tulvi yli äyräittensä ja vedet levisivät Vuotinperältä ja Uimukselta Perämaan pirtin (nykyisen) alueelle Viirretjärveen ja sieltä sitten Viirojaa ja Petäjäsojaa pitkin vähitellen mereen, ennen nimenä Kainuunmeri. Kaivosojalla kuivattiin Viirretjärvi ( kuka löytäisi vuoden, milloin). Pappanikin sanoi, miten piti olla joka numerolta perkaaja ennen juhannusta vuosittain, koska oja liettyi. Pyhäjoen tulvat saatiin kuriin pengerryksellä S uomen suurimmalla hätäaputyömaalla 1950-luvulla. Ja veet Petäjäsojassa ja Viirojassa vähenivät, kun vielä Viirretjärvi oli kuivattu. Ja vielä Pyhäjoen jokisuu oli 1300-luvulla korkealla Pirttikoskella päin.”

  2. Löysin n.45 vuotta sitten joroisten eteläpuolelta noin 12 km suuresta kivestä ,jota perinnetieto kutsuu ”karhukiveksi” jonkinlaisia rajamerkkejä,joista ainakin yksi muistutti jonkinlaista kruunua.En ole vuosien kuluessa löytänyt kunnollista selitystä merkeille,että mitä ne ovat.Edelläoleva artikkeli sai minut pohtimaan,että liittyisiköhän ne merkit jollakin tavoin edellämainittuihin rajalinjauksiin.Löytyisiköhän joku asiaan vihkiytynyt vaikkapa joskus vilkaisemaan ko. merkkejä.

  3. Tätä artikkelia luettuani suurella mielenkiinnolla, muistin setäni Veikko Torvikosken kertomuksen Sievin Vääräjoen latvoilla olevan Hevoskosken perkauksesta joskus 1900-luvunalkupuolella.
    Hän kertoi että Hevoskoskesta tai sen lähistöltä löytyi kivestä jotain ihmisen tekemiä merkkejä.
    Muistaakseni hän sanoi että ne ovat jotain vapaamurareiden symboleja.

  4. Vastaus Jari Hiltuselle
    Tiedustelit sitä, että miten Osmakivi liittyy rajatutkimuksiini. Voin todeta siihen, että en ole voinut sijoittaa sitä V.1323 Pähkinäsaaren rauhan rajalle. Se liittyy sillä tavalla tutkimuksiini, että se sijaitsee karjalaisille erittäin tärkellä venereitillä. Tutkimusteni mukaan v.1323 raja ei kulkenut Haukivesi – Kuvansinjoki – Osmajärvi – Sorsakoskireittiä. Nuo kohteet sijaitsevat karjalaisten eteläisimmällä venereitillä, joka oli heille hyvin tärkeä. Jotkut tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että v.1323 rajakohteita tulisi etsiä tuon venereitin länsi- ja lounaispuolelta, sillä venereitti kuului karjalaisille. Olen myös tuossa asiassa samaa mieltä heidän kanssaan. Perusteluna sille on se, että esittämältäni raja-alueelta on löytynyt perusteluita ko. rajan sijainnille. Tällaisia perusteluita ei ole ollut niillä tutkijoilla, joiden teoriat pysyttelevät tuolla venereitillä.
    Pohjoisin kiistaton kohde v.1323 rajalla on Särkilahti. Varkauden Siiteenselkä ei ole tuolla raja-alueella tutkimusteni mukaan. Siiteenselälle tarkoitushakuisesti(?) annettu ”Sithi”-nimi ei tue rajan sijaintia Siiteenselkään. Vanhassa latinalaisessa rajaluettelossa (kts. Säämingin historia 1:1) ko. rajakohtaa kuvaavassa nimessä ei ole t- eikä h-kirjainta, kuten on Sithi-nimessä. Tuon ko. rajaluettelon nimivastine on Pieksänmaan Siili. Ko. luettelon nimi on tulkittavissa Sili- tai Siili-nimeksi.
    Vielä parempana perusteena esittämälleni rajan sijainnille on paljon etsitty Karelenkoski eli Karjalankoski. Konneveden laskukosken Karinkosken vanha nimi on Karenkoski. Sillä on selkeästi tulkittavissa oleva etymologinen yhteys tuohon rajakohteen nimeen. Näin ollen tuo v.1323 raja ohitti Osmajärven ja samalla myös Osmakiven lounaispuolelta.
    Konkreettisemmat rajakohde- ja rajamerkkilöydökset, joilla olen perustellut esittämääni rajan sijaintia, löytyvät pohjoisempaa, Suomenselän pohjoispuolella olevalta alueelta. Sieltä on löytynyt nuo paljon kiistellyt rajajoet ”Pätäjoki” ja ”Pathajoki”. Ne sijaitsevat myös siten, että niistä ei tarvitse enään kiistellä, että kumpi niistä on oikea rajan päätekohde, sillä ne ovat molemmat tuolla etsityllä rajalla. Sieltä on löytynyt Ruotsin ja Novgorodin välinen verotusrajan merkkikivi ”Hanakiui”. Sieltä on löytynyt mm. myös ”Kruununkivi”, jossa on läntisen Suomen ainoat venäläisten rajamerkkisymbolit. Tuo kivi on Pohjois-Euroopan merkittävin rajakivi.
    Osmakivi on suuri ja vaikuttava kivi. Siitä ei kuitenkaan ole löytynyt venäläisten tunnuksia. Kauko Hiltuselta saamastani valokuvasta on selkeästi tulkittavissa numerosarja 231 ja tuon numerosarjan alapuolella oleva nuoli. Numerosarja liittynee isojakoon, sillä sen kautta kulkee kylänraja. Nuoli liittynee vesireittiin tai kalastusalueen rajan suutaa osoittamaan.
    Pähkinäsaaren rauhanteon aikaan ei käyty maastossa, joten sen aikaisia merkintöjä ei voi olla maastossa. Toinen seikka, joka eliminoi sen, että numero-osa ”23” puoltaisi v. 1323 rajan sijaintia on se, että arabialaisia numeroita alettiin käyttää täällä vasta 1500-luvulla.

  5. Jyrki Torvikoskelle

    Mainitsemasi Hevoskoski sijaitsee mielenkiintoisessa Lill-Kainusjoen eli Siiponjoen – Vääräjoen laaksossa. Tätä jokilaaksoa myöten on käyty monta rajankäyntiä. Pähkinäsaaren rauhan raja kulki ko. jokilaaksossa ja sen jälkeiset v.1383(?) ja sitä myöhemmät 1400-ja 1500-luvun epäviralliset rajankäynnit. Eräs merkittävä raja, eli v:n 1249 ”birger Jaarlin raja” on tutkimusteni mukaan kulkenut tässä jokilaaksossa. Tätä ei tarvitse ihmetellä, sillä ko. jokilaaksossa on sijainnut merkittävä intressiraja.
    Näiden kahden merkittävän rajan eli v.1323 ja v.1249 rajat ovat poikenneet hieman toisistaan ja näiden väliin on jäänyt kolme sellaista aluetta, joista riideltiin ja käräjöitiin vielä 1600-luvulla niin voimakkaasti, että kuningas joutui lopettamaan tun riidan ankaralla mahtikäskyllään. Nuo riita-alueet olivat Kalajoen Rahjan alue, Evijärvellä eli Sievissä olevat Haikolan ja Luokkalan alueet, jotka sijaitsivat joen eteläpuolella sekä Reisjärven länsiosa.
    Koska mainitsemasi kivilöydös ei ole enään tallessa, niin sitä ei voi sanoa kuuluiko ko. merkintä em. rajankäynteihin vai johonkin myöhempään tapahtumaan.

  6. Vastaus Veli-Pekka Räisäselle

    Esittämäsi kivi sijaitsee sillä raja-alueella, jonka olen tutkimusteni mukaan määritellyt v.1323 raja-alueeksi. Vuonna 1323 ei käyty maasstossa eikä tehty rajamerkkejä. Vakaa käsitykseni on se, että Pihlajaveden Särkilahden ja Muurasjärven pohjoispuolisen Suomenselän alueelle ei ole tehty rajamerkkejä, eikä näin ollen sieltä voi niitä löytyäkään. Poikkeus lienee Naarajärveltä löytynyt vanha kivi josta on tulkittavissa kirjaimet TM. Käsitykseni on se, että ko. kirjaimet liittyvät v.1415 käytyyn Häme – Savo rajankäyntiin. Tämä sillä perusteell, että tuo ensimmäinen ko. rajankäynti ”vedätti” syvälle Savoon. Kahden tarkistuksen jälkeen ko. raja kulki Nilakan ja Pielaveden kautta Suomenselällä olevalle Rillankivelle. Käytännön itäraja siirtyi muutamassa vuosikymmenessä (v.1383) jo linjalle Ohtaansalmi – Kallavesi – Kolima – Suomenselkä (Jääkolu) – ”Pätäjoki” – Pahkalanjoki. Pian sen jälkeen (n. v.1400) raja siirtyi järvialueella vielä tuosta em. Pohjois-Savon kiertävälle maanselälle. Sitä linjaa on sitten ollut useita rajankäyntejä joista mainitaan vain lähtökohta Siestarjoki ja loppukohta, eli Perämeri (=Kaijnomeri). Tuolta linjalta raja siirtyi Täyssinän rauhassa v.1595 Laakajärveltä lähtien pohjoiseen ja sieltä itään.
    Olisi kuitenkin mielenkiitoista jos joku joutaisi puhdistamaan ja valokuvaamaan mainitsemasi ”Karhukiven”, sillä oletettavasti se on melko vanha. Olisi kiva yrittää tulkita, että mihin se liittyy.

  7. Vastaus Pentti Luomalle.

    Pentti Luoma lainaa Aino Helaakosken kommentointia.
    Aino Helaakoski mainitsee, että ”Juhola ei muista, että —”. Kyllä Juhola muistaa Pyhäjoen tulvat ennen pengerrystöitä, mutta epäilen sitä, että muistaako Aino Helaakoski Pyhäjoen tulvista kovinkaan paljon, sillä hän on ollut tietoni mukaan n. 4-5 vuotias lapsi, kun Pyhäjoen pengertäminen tapahtui v. 1953. Kalajokea pengerrettiin seuraavana vuonna, eli 1954. Aino Helaakoski on käsitykseni mukaan asunut tuolloin Yppärissä, eli ei ollenkaan lähellä Pyhäjokea. Kotipihamaa ja leikkikehä ovat olleet hänelle tuolloiset leikkipaikat. Allekirjoittanut muistaa nuo tulvat ja sen suuren työn, jonka pengerrystyö aiheutti. Ne ovat vielä näin vanhan miehen muistissa kuin eilinen päivä, sillä olen ollut suorittamassa noita pengerrystöitä isäni mukana, jolloin urakoimme kahden miehen ja hevosen voimalla. Työmaalla oli valtavasti miehiä ja hevosia, vain pari kolme traktoria oli työmaalla. ”Hiki haisi ja homma kävi, miehet olivat rautaa” !.
    Tulvat olivat pahoja kummassakin em. joessa.
    Pyhäjoen tulvat karkasivat joskus yli äyräidensä jääpatojen ja huipputulvien takia. Nuo hetkelliset ”loiskahdukset” eivät juuri muuttaneet Petäjäsojan keskivirtaamaa, joka on hyvin vähäinen, verrattuna varsinaisiin jokiin. Aino Helaakoskella on nostalgisia muistoja lapsuusajalta ja kukaan ei saa muuttaa niitä, niin on monella muullakin, kun muistelee sitä hyvää lapsuusaikaa. Useasti käy siten, että se lapsuusajan ”valtava pihakivi” on vuosikymmenten saatossa kutistunut ”myyränmättään” kokoiseksi. Harmittelen sitä, että olen loukannut noita Aino Helaakosken nostalgisia lapsuusmuistoja.
    Artikkelissani oleva kannanottoni ei ole em. kaltaisiin muistoihin perustuvaa, vaan siinä on otettu huomioon Petäjäsojan vallitseva maantieteellinen sijainti Pyhäjoen, Viirrejoen ja Yppärinjoen välisessä ahtaassa ”kainalossa”. Näin ollen tuntuu vähän liioitellulta mainita Petäjäsojaa joeksi, jonka olisi pitänyt olla, Vilkunan teorian mukaan, rajajoki. Petäjäsojasta ei löydy mitään merkkejä, jotta voitaisiin tulkita sen olleen joskus Pyhäjoen suuosan laskujoki.
    Edellä mainitut seikat eivät kuitenkaan ole olleet perusteena sille, että olen kannanotoissani poistanut Petäjäsojan pois rajajoen asemasta. Vuoden 1323 rauhansopimuksen jälkeen Novgorod ja Ruotsi sopivat verotusrajamerkiksi Hanhikiven (”Hanakiui”). Tuon kiven piti sijaita lähdetiedon (SHD) mukaan Pyhäjoen eteläpuolella ja 300 km:n (fämthie miler”) etäisyydellä Rovaniemeltä. Pyhäjoen Hanhikivelle on n. 240 km (maamatka) ja kivi sijaitsee em. mukaan ”väärällä puolella” Pyhäjokea. Oikealla etäisyydellä (300km) ja oikealla puolella Pyhäjokea on Rautiossa valtava kivi (alunperin n. 1000m3 kokoinen), joka nykyisin tunnetaan Kukkarokivenä. Ko. kiveen liittyvä kansantarina kertoo ko. nimen synnystä ja sen mukaan tuo nimi periytyy aikaisintaan 1600-luvulle, sillä tarinassa mainitaan kirkko, joka on rakennettu tuolloin. Lähellä kiveä virtaa Hanhipuro. Näin ollen on syytä olettaa, että kivi on tunnettu tuon rajakohteenakin mainitun ”Hanhijoen” nimellä. Tuo kivi sijaitsee rajatutkimusteni mukaan Pähkinäsaaren rauhan rajalla. Siltä raja-alueelta on löytynyt mm. Kruununkivi jossa on läntisen Suomen ainoat venäläiset rajasymbolit, eli ortodoksiristi, Pyhän Andreaan risti ja yhteismerkissä Ruotsin kruunun kanssa tavallinen venäläisten käyttämä risti. Olen todennut tuosta kivestä, että se on Pohjois-Euroopan merkittävin rajakivi. Vuonna 1500 venäläiset kävivät yksipuolisesti merkitsemässä rajaa, mutta ruotsalaiset eivät enään tuolloin hyväksyneet rajaa Pohjanrannalle. He hävittivät Kukkarokivestä venäläisten tekemät merkinnät heti, ”ennen kuin painomuste ehti kuivua”. Nuo hävitysjäljet näkyvät Kukkarokivessä selvästi. Sen ovat todenneet ylipiston arkeologi ja kivityön ammattilaiset.
    Pyhäjoen Hanhikivessä ei ole venäläisten rajamerkintöjä ja siinä oleva Ruotsin kruunukin on hyvin myöhäsyntyistä tyyppiä. Kivi on Pyhäjoen pohjoisrajan pyykki 1760-1770-luvulta.
    Pyhäjoki-teorian linjalta ei ole löytynyt rajamerkkejä, eikä rajanimistöä siten, että se osoittaisi joen olevan rajajoki.

  8. 2. Vastaus Pentti Luoman kommentissa lainattuun Aino Helaakosken tekstiin.
    Ensimmäisessä vastauksessani jäi pois Aino Helaakosken maininta hänen pappansa kannaotosta Pyhäjoen suuosalta. Siinä mainittiin, että 1300-luvulla pyhäjoen suuosa on ulottunut Pirttikoskelle saakka. Tämä ei pidä paikkaansa. Pyhäjoen laskukoski on ollut tuolloin 1300-luvulla juuri sama koski kuin nykyääkin, eli kirkonkylän keskustassa oleva koski. Se on vain ollut alaosaltaan lyhyempi ja putouskorkeudeltaan nykyistä pienenpi. Maan kohoamista on tapahtunut n. 5 m 1300-luvulta lähtien. Ko. kosken niskalla joen rantatörmät vaihtelevat noin11-15 m:n. Näin ollen paikalla on ollut ihan mahtava koski jo 1300-luvulla. Ei se maanpinta pikavauhtia nouse! Pirttikoskella maanpinta joen rantamilla on ollut 1300-luvulla n. 15-21 m ja joen pinta muutaman metrin alempana. Näin ollen tuo Aino Helaakosken antama tieto ko. asiasta on ”muunnettua totuutta”, eli sille on nyky-Suomen sanastossa esitetty voimakkaampikin nimi.
    Tämä tästä, jotta ”totuus ei unohtuisi”.

  9. Kopsan kylältä on myös löydetty vastikään kruununvene-kaiverrus.

    Lisätietoja Veli-Matti Mathlinilta.

  10. Näin maalaisjärjellä ajateltuna Isojen valtioiden Isojen päämiesten sopima rajalinja on jotakin Isoa. Nyt mielestäni tutkijat tukehtuvat lillukanvarsiin. Eli itse uskon siihen tulkintaan, että Pyhäjoen muinainen nimi on ollut Petäjäjoki, (Petajoki, Pathajoki) ja se on on ollut selkeä suuri rajalinja, jonka voi käsittää kauempaakin. (Joessa on vieläkin paikka Petäjä’skoski). Joen nimi on muuttunut sittemmin Pyhäjoeksi, koska muniaisuomessa raja on ollu pyhä. Ja varsinkin Ruotsalaiselle rajat ovat olleet pyhiä. Kolomakoski rajalta löytyy mielestäni Pyhäjärven kaakkoispuolelta, karjalaisten vesireitiltä Kolujärven koskista, joita on peräkkäin ainakin kolome. Tästä eteenpäin uskon K.Vilkunan tulkintaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *