Ranskan harmaa historia ja Robert Guédiguian

Robert Guédiguian lasketaan merkittävimpien ranskalaisten nykyohjaajien joukkoon. Guédiguianin tuotantoon on Suomessa voinut tutustua elokuva-arkiston näytöksissä ja Sodankylän elokuvajuhlilla, missä ohjaaja vieraili kesällä 2009. Marseillessa varttunut yhteiskuntatieteiden tohtori ja ”60-lukulainen” kommunisti on kuvannut teoksissaan kotikaupunkinsa työläiskulttuurin eri puolia. Näitä solidaarisuutta hehkuvia tragikomedioita on useimmiten verrattu Aki Kaurismäen työläiskuvauksiin.

Marseilles-elokuvien (mm. A la vie, à la mort (1995), Marius ja Jeannette (1997), La Ville est tranquille (2000), Marie-Jon kaksi rakastajaa (2002) jälkeen Guédiguian astui 2000-luvun alussa ”vieraalle” maaperällä Pariisiin ja teki elokuvan sosialistisen puolueen presidentti Francois Mitterrandista (1916-1996), joka  oli ensimmäinen täydet kaksi kautta (1981-1995) Ranskan valtion päävirassa istunut henkilö.

Elokuvassa Le Promeneur du Champ de Mars (2004) presidentti viettää eläkepäiviään kuolemaa odotellen ja luo ajatuksissaan elämäntarinaa, joka jollain tavalla olisi johdonmukainen. Samalla hän joutuu hahmottelemaan omaa paikkaansa Ranskan historiassa tuskastuneen tietoisena siitä, ettei asia ole hänen käsissään. Oman näkökulmansa esittääkseen presidentti tarjoaa nuorelle toimittajalle mahdollisuuden haastatteluun.

Esillä ovat elämänkertojen peruskysymykset: mitä kohteena olevasta henkilöstä muistetaan ja mitä päähenkilö muistaa. Suurin osa Michel Bouquetin esittämän Mitterrandin vuorosanoista on poimittu presidentin puheista ja kirjoituksista. Näistä historiallisista lähteistä syntyy elokuvan runko. Mitterrandin omille sanoille kolikon toisen puolen tarjoaa paljastuskirjoista ja iltapäivälehdistä tutut skandaalit, joiden riepottelemaksi presidentti joutui 1990-luvulla.

Yhden skandaaleista synnytti Georg-Marc Benamoun – elokuvan toisen käsikirjoittajan – kirja Le Dernier Mitterrand (1997), josta elokuvan englanninkielinen käännöskin on poimittu. Benamou toimi myös esikuvana elokuvan nuorelle toimittajalle, vaikka elokuvassa kuvattu haastatteluprosessi onkin täysin fiktiivinen.

Kirjan kohu syntyi pääasiassa kohtauksesta, jossa presidentti nautti viimeiseksi ateriakseen suojeltua kulinaristista herkkua – peltosirkkua. Mukana kirjassa olivat myös vanhat skandaalit: avioton tytär, toisen maailmansodan aikainen toiminta (suhde kollaboraattoreihin), presidenttikaudella luotu salakuunteluoperaatio sekä puolueen rahoitussotkut. Kaikki, peltosirkkuja lukuunottamatta, löytyvät hienovaraisin viittauksin myös elokuvasta.

Guédiguianin Mitterrand -tulkinta ei ole kiinnostunut skandaaleista sinänsä. Ohjaaja ennemminkin kysyy, miksi ihmiset ovat kiinnostuneita vallanpitäjien yksityiselämästä? Kysymys avaa oivallisesti Guédiguianille tien olennaisiin 1900-luvun lopun kysymyksiin ja ranskalaisten historiakäsityksiin.

Marseillen työläiskortteleista Mitterrandiin

Ohjaajan matka satamakaupungin kortteleista – joissa arkielämää kuvaavan pintakerroksen lomaan kerrostuu syvästi poliittisia teemoja niin talouspolitiikasta kuin siirtolaisuudestakin –  Pariisiin ei ole niin pitkä kuin ensi silmäyksellä saattaisi vaikuttaa. Guédiguianille Mitterrand oli kapitalismin viimeinen vaihtoehto, hänen jälkeensä valtaan nousivat lopullisesti liikemiehet ja kirjanpitäjät. Mitterrandin Ranska valitsi toisen tien kuin Thatcherin Iso-Britannia tai Reaganin Yhdysvallat, joissa 1970-luvun lama siirsi yhteiskunnallinen aloitteen oikeistolle.

Yhdysvallat ja Iso-Britannia vastasivat lamaan pääomaliikkeiden vapauttamisella, ay-liikkeen vallan vähentämisellä ja hyvinvointivaltion purkamisella. Mitterrandin Ranskassa lamaa yritettiin puolestaan selättää eurososialistisella/keynesiläisellä ohjelmalla: viikkotyöaikaa lyhennettiin (39 h), loma-aikaa pidennettiin (5 viikkoa), työtä jaettiin, minimipalkkaa nostettiin, työntekijöiden valtaa yrityksissä kasvatettiin ja teollisuutta kansallistettiin. Eikä Mitterrand jäänyt yksin, Saksassakin työaikaa lyhennettiin, Suomessa Kalevi Sorsa haaveili valtiollisesta (tai ainakin valtion voimakkaasti tukemasta) elektroniikkateollisuudesta ja Ruotsissa Olof Palme vei tulkintansa sosiaalidemokratiasta niin pitkälle, että hänet haudattiin punaisten – ei sinikeltaisten – lippujen hulmutessa.

Vaikka Mitterrandin ohjelman taloudellisista vaikutuksista edelleen väitellään, sen elämänlaadulliset ansiot ovat ranskalaisten mielestä olleet kiistattomat. Työntekijät eivät ole suostuneet palaamaan takaisin pidempään työaikaan, vaikka sitä on lukuisia kertoja ehdotettu. Kuitenkin Mitterrandiin ruumiillistunut vaihtoehto katosi poliittiselta kartalta jo ennen kuin Mitterrandin toinen kausi päättyi. Siitä kenties syntyy myös elokuvan paikoittainen alakuloisuus. Pääomapako ja kauppatasevaje pakottivat frangin devalvointiin ja sen jälkeen vakaan valuuttakurssin linjalle. Mitterrandin kauden jälkimmäinen osa lähestyi kaiken aikaa Thatcherin talouspoliittisia toimia.

Katsojalle tehdään selväksi, että työväenliike kuolee presidentin mukana. Rapistuvien tehtaiden pihalla Mitterrandin puhetta kuunteleva joukko on yhtä iäkästä kuin presidentti itsekin. Poliittisten kysymysten jäädessä markkinoiden varjoon päivänpolitiikan täyttää poliitikkojen skandalöösi yksityiselämä. Hieman yllättäen – ohjaajan aikaisemmat elokuvat huomioon ottaen – Mitterrandin sosialismi jää kuitenkin vähitellen elokuvan sivurooliin kuin huomautuksena Mitterrandinkin hiipuvasta sosialismista ja pääroolin ottaa ranskalaisten toisen maailmansodan muisto.

Vastarintaa ja yhteistyötä – toisen maailmansodan muisto

Syvimmälle elokuva pureutuu ranskalaisia edelleen puhuttavaan toisen maailmansodan muistoon.  Olennaisin kysymys on vuosikymmeniä ollut, oliko Ranskan valtio toisen maailmansodan aikaan Lontoossa vai Vichyssä? Edustiko Ranskaa vastarintaliike vai kollaboraattorit? Miterrandin kautta kysymys avautuu sen vuoksi, että hän toimi sodan alussa Vichy -hallinnon byrokraattina, mutta siirtyi sodan aikana vastarintaliikkeeseen. Sinänsä tavanomainen kohtalo ei ole sopinut muistoon, joka on yksinkertaistanut historian moninaisuutta – historian monimuotoisuus kun ei palvele kollektiivisen muistamisen tarkoitusperiä.1

Mitterrandin toiminnasta toisen maailmansodan aikaan – joka oli historiankirjoissa jo kerrottu, ja jonka ”kaikki” jo tiesivät – nousi kohu vuonna 1994 kun Pierre Péan kirjoitti Mitterrandin itsensä avustamana kirjan Mitterrandin Vichy -menneisyydestä. Eniten ranskalaisia järkytti paljastus siitä, että Mitterrand oli kaveerannut vanhan ystävänsä René Bousquetin kanssa 1980-luvulle saakka.

Vuonna 1991 Vichy -hallinnon poliisipäällikkö Bousquetia vastaan nostettiin syyte rikoksista ihmiskuntaa vastaan, sillä hänen johdollaan ranskalaispoliisit osallistuivat Gestapon järjestämiin juutalaispidätyksiin. Suurin pidätysoperaatio toteutettiin kesällä 1942, jolloin poliisit avustivat saksalaisia keräämään talvivelodromille (Vélodrome d’Hiver) juutalaisia Auschwitziin lähetettäväksi. Bousquet murhattiin ennen oikeudenkäyntinsä alkua vuonna 1993. Mitterrand puolustautui kirjan nostattamaa kohua vastaan sanomalla, että menneisyyden kompleksisuus oli ymmärrettävä.2

Ranskan muistokulttuuri ei ole ainutlaatuinen. Vastarintaliikkeen merkitystä liioiteltiin sodan jälkeen poliittisista syistä milteipä kaikissa miehitetyissä maissa. Ranskassa historialliseksi totuudeksi esitettiin, että ranskalaiset olivat muutamaa petturia lukuun ottamatta kaikki vastarintaliikkeen tukijoita, ja että Vichy oli Ranskan historian poikkeama – eikä oikeastaan Ranskan historiaa ollenkaan.3

1960-luvun nuorisoliikkeessä syntyi vastareaktio vastarintamyyttiä kohtaan. Myytin purkamisen ukkosenjohdattimena toimi kaksi elokuvaa. Marcel Ophulsin Le chagrin et la pitié (1971) ja Louies Mallen Lacombe Lucien (1974). Ophulsin kolmituntisessa televisiolle tehdyssä dokumentissa ranskalaiset esitetään itsekkäinä kollaboraattoreina, jotka jälkeenpäin olivat valehdelleet sota-ajan teoistaan. Herjaukseksi tulkittu dokumentti nähtiin televisiossa vasta vuonna 1981. Pariisilaisiin elokuvateattereihin se kuitenkin keräsi heti valmistuttuaan yli 600000 katsojaa.4

Myös Mallen elokuva esitti, etteivät kaikki ranskalaiset tukeneet vastarintaliikettä. Keskenkasvuinen maalaisnuorukainen ajautuu elokuvassa kollaboraattoriksi melkein sattumalta. Vastarintaliikkeen hylkäyksen tuottaman nöyryytyskokemuksen jälkeen hän päätyy Gestapon apuriksi, sillä sitä kautta hänen on mahdollista saavuttaa asemaa ja arvostusta edes jossain yhteisössä. Vaikka Mallenkin elokuva on toisaalta yksilöpsykologisia valintoja jossain määrin ymmärtävä, 1970-luvulta eteenpäin vastarintamyytti kääntyi nurinpäin – valkoisesta tuli musta.

Historiankuvan pysyvästä kaksijakoisuudesta huolimatta historiakuvan edistykseksi tulkittiin se, että vastarintamyytin purkamisen myötä Vichy integroitiin Ranskan historiaan. 1980-luvulla historiantutkijat saattoivat jo todeta, että kollaboraattorimyyttikin on nyt purettu ja menneisyyden moninaisuus oli vähitellen hyväksytty.

Péanin Mitterrand -kirjasta noussut kohu paljasti, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Valtaosalle ranskalaisista sota oli edelleen mustavalkoinen, jopa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sukupolville, jotka olivat kuulleet koulussa vain sankarillisen vastarinta -version ilman omaa sotakokemusta, oli vaikea enää selittää, että kyllähän kaikki nyt tiesivät, ettei historia ole näin yksioikoista. Tässä ilmapiirissä ”paljastusten” valottamasta pimeästä puolesta tuli myös nopeasti koko historiallinen totuus. Asiasta, jonka kaikkien oletettiin jo tietävän, tuli yhtäkkiä Mitterrandin muiston leimaavin osuus.

Syy siihen, ettei moninaisuutta oltu vieläkään hyväksytty, lienee siinä, että 1970- ja 1980-luvun vaihteessa Ranskan historiakuvaan liitettiin myös Vichy -hallinnon osuus holokaustissa. Aikaisemmin aiheeseen oli suhtauduttu torjuvasti. Alain Resnaisin klassikosta Yö ja Usva (1956) muun muassa sensuroitiin valokuva, jossa ranskalaispoliisit osallistuivat juutalaispidätyksiin.5

Tätä 1980-luvun historiakuvan muutosta seurasi Ranskassa sarja oikeudenkäyntejä, joissa sekä syyttäjien että puolustajien penkeillä istuivat ammattihistorioitsijat. Sodan jälkeen yhtään ranskalaista oltu syytetty juutalaisten lähettämisestä itään, mutta nyt siitä tuli miehitysajan päärikos. Ensimmäisenä syytteen sai Jean Leguay vuonna 1979. Häntä seurasivat Maurice Papon (1983), René Bousquet (1991) ja Paul Touvier (1989). Papon ja Touvier tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, mutta sekä Leguay että Bousquet kuolivat ennen oikeudenkäyntiensä alkua.6

Guédiguianin kuvaama Mitterrand ei suostu aluksi enää sodasta puhumaankaan. Hän kokee käydyn keskustelun toivottomaksi ja sanoo, että on vastannut näihin kysymyksiin jo tuhansia kertoja. Toimittaja ei kuitenkaan pääse aiheesta yli tivaten kerta toisensa jälkeen presidentiltä hänen suhdettaan kollaboraattoreihin sekä ajankohtaa milloin hän liittyi vastarintaliikkeeseen. Toimittaja haluaa tietää oliko Mitterrand vielä töissä Vichyn hallinnossa kun La Rafle du Vel d’Hiver tapahtui. Ainoa joka toimittajan tuomitsevaa käytöstä yrittää hillitä on nuori arkistonhoitajatar.

Guédiguian antaa presidentille paljon tilaa perustella, miksi syyttäjät eivät ymmärrä sodan historiaa, eivätkä tilannetta, jossa Vichyn hallinto toimi. Sodan kokeneelle presidentille suurin myytti on myytti itse – vastarintamyytti oli alun perin luotu vain kansan yhtenäisyyttä ja ulkomaita varten. Avainkohtauksessa presidentti kertoo, että hänelle Ranskan historia ei ole musta eikä valkoinen, vaan harmaa. Harmaa viittaa myös yhteiskuntarauhaan, jonka Guédiguianin Mitterrand katsoo saavutuksekseen. Loputon Ranskan sisällissota oli sosiaalipolitiikan ansiosta viimein vaimentunut.

Menneisyyden monimuotoisuus ei kuitenkaan sovi presidentin mielestä pääkysymykseen: Mitterrand kieltää ehdottomasti, että Vichyllä ja siten holokaustilla olisi jotain tekemistä Ranskan valtion kanssa. Hän ei missään nimessä polvistu Willy Brandtin tavoin Varsovan ghetossa. Mitterrand ei kiistä ranskalaisten osallisuutta juutalaisten pidätyksiin, vaan sen että Ranskan valtio olisi osallistunut holokaustiin. Elokuvan toisessa avainkohtauksessa presidentti vie toimittajan La Rafle du Vel d’Hiv:n muistomerkille, jonka Mitterrand pystytti Champ de Marsille. Historian paradokseja on, että tunnettu gaullisti presidentti Chirac sittemmin pyysi juutalaisilta Brandtin tavoin anteeksi.

Le Promeneur du Champ de Mars:n vastaanotto keskittyi Michel Bouquetin palkittuun roolisuoritukseen Mitterrandina. Kritiikeissä elokuva nähtiin kuvauksena vallasta, kuolemasta ja vanhuudesta. Sen muistoon, historiaan ja historiatietoisuuteen liittyvät viittaukset jäivät pääasiassa vaille huomiota.

Toisen maailmansodan muisto jäi vaivaamaan Guédiguiania kuitenkin ilmeisen paljon, sillä hän ohjasi uusimman elokuvansa L’Armée du crime (2009) kommunistisen vastarintaliikkeen (The Francs-tireurs et partisans, FTP) maahanmuuttajista koostuneesta jaostosta (Main-d’œuvre immigrée, MOI) ja erityisesti sen Pariisilaisesta ”solusta” (Manouchian ryhmä).

Toinen maailmansota on lähiaikoina kiinnostanut myös muita ohjaajia ja erityisesti ranskalaista yleisöä. Muun muassa Roselyne Boschin juutalaisten joukkopidätyksiä ja pyöräilystadionin tapahtumia kuvittava elokuva Pariisin vainotut (2010) keräsi kehnoudestaan huolimatta Ranskassa miljoonayleisön ja sai Suomessakin elokuvateatterilevityksen. Vaikka elokuva ei saavuttanut kriitikkojen hyväksyntää, historiallisia virheitä tästä sentimentaaliseksi, paatokselliseksi, naiiviksi ja manikealaiseksi nimitellystä elokuvasta ei kuitenkaan löydetty. Toisin kävi Guédiguianin tyylitellylle vastarintaelokuvalle, joka oli historiallisen kuvauksensa lisäksi tiukasti – ja tietoisesti – kiinni päivänpoliittisessa maahanmuuttajakeskustelussa.

Mitterrand -elokuvasta poiketen L’Armée du crime herätti jopa pienen historiakiistan.7 Kommunismin mustan kirjan kirjoittajat Stephane Courtois ja Sylvain Boulougue kritisoivat elokuvaa ankarasti. Kriitikkojen mielestä elokuvan faktat olivat pahasti pielessä. Elokuvan sankari, vastarintaliikkeen Marcel Rayman, ei ollut impulsiivinen ja yksinäinen sankari, vaan kuului hierarkkisessa ja tarkassa käskytysjärjestelmässä toimineeseen iskuryhmään. Courtoisin ja Boulouguen mukaan elokuva myös esitti MOI-FTP:n jäsenet anti-stalinisteina, joita he eivät heidän mielestään missään nimessä olleet. Ranskalaiset poliisit puolestaan esitettiin tarpeettomasti kiduttavina raakalaisina. Myös musiikkivalintoja, jotka alleviivasivat MOI-FTP:n jäsenten marttyyriutta, he pitivät yliampuvina – totuuden sijaan ohjaaja oli luonut legendaa.8 Keskustelua jatkoi Marcel Raymanin serkku Elise Frydman, joka valitteli, ettei Guédiguian ollut käyttänyt kaikkea saatavilla olevaa lähdeaineistoa ja yhtyi siihen näkemykseen, että vastarintaliike tarvitsi enemmän totuutta kuin legendanrakennusta.9 Myös muista elokuvan yksityiskohdista puhuttiin: kronologiasta, kokouspaikoista, pidätyksen yksityiskohdista, univormuista jne. Guédiguian sanoi muuttaneensa tapahtumien kronologiaa ja ottaneen yksittäisissä kohtauksissa vapauksia faktoista oman tulkintansa terävöittämiseksi, mutta oli pääasiassa pysytellyt lähdekirjallisuuden rajoissa. Selväksi kiistasta kuitenkin jäi se, ettei sota-ajasta ollut suotavaa tehdä kovinkaan tulkinnallista näkemystä, vain selkeästi faktoihin pohjautuvat luettelomaiset näyt olivat sallittuja. Elokuvakriitikot olivat elokuvalle selkeästi historioitsijoita suopeampia.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa, Filosofian, historian, kulttuurien ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Hän tutkii 1900-luvun lopun julkisen sektorin reformeja, joilla yritettiin simuloida markkinoita (New Public Management).

Lähteet

Jackson, Julian, France: The Dark Years 1940-1944. University Press, Oxford 2001.

Mazower, Mark, Hitler’s Empire: Nazi Rule in occupied Europe. Allen Lane, London 2008.

Roselius, Aapo, Kiista, eheys, unohdus. Vapaussodan muistaminen suojeluskuntien ja veteraaniliikkeen toiminnassa 1918-1944. Suomen tiedeseura, Helsinki 2010.

Wertsch, James V, Voices of Collective Remembering. Cambridge University Press, Cambridge 2002.

Winter, Jay & Sivan, Emmanuel (eds.) War and Remembrance in the Twentieth Century. Cambridge University Press, Cambridge 1999.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Kollektiivisessa muistamisessa ei edes pyritä historialliseen faktaan. Kollektiivisesta muistamisesta ks. Wertsch 2002, 30-66; Roselius 2010. 9-23 []
  2. Jackson 2001, s 621. []
  3. Mazower 2008, 515-521; Winter & Sivan (eds.) 1999, 172-176. []
  4. Jackson 2001, 2. []
  5. Jackson 2001, 604. []
  6. Jacskon 2001, 623-625; Winter & Sivan (eds.) 1999, 176 []
  7. Le Monde 15.10.2009 Stephane Courtois ja Sylvain Boulougue: ”L’armée du crime de Robert Guédiguian, ou la légende au mépris de l’histoire”; ks. myös Guédiguianin vastine: Le Monde 22.10.2009 ”L’affiche rouge : cinéma, histoire et légende.” []
  8. Historiakiistan taustalla oli Stephanie Courtoisen ja Mosco Boucault vanha dokumenttielokuva Des terroristes à la retraite (1983), jossa he syyttivät Ranskan kommunistista puoluetta siitä, että he olivat tarpeettomasti uhranneet FTP-MOI:n jäseniä vastarintaliikkeen valtakamppailussa gaullisteja vastaan. He esittivät, että uhraukseen vaikutti ryhmän maahanmuuttajatausta, joka ei sopinut vastarintaliikkeen nationalistiseen imagoon. Uudempi tutkimus on esittänyt, että nämä jäivät kiinni ennen kaikkea poliisin tehokkuuden ansiosta. []
  9. Le Monde 26.10 2009, Elise Frydman: ”Lettre ouverte à Robert Guédiguian” []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *