Lectio praecursoria 10.9.2011

Ennakkoluulojen istuttaminen on niin vahingollista, koska ne viimein kostautuvat niille itsellensä, jotka tai joiden edeltäjät ovat olleet sen alkuunpanijoita. Tämän vuoksi yleisö voi vain hitaasti päästä valistukseen. Vallankumouksen avulla päästään ehkä hyvinkin eroon henkilökohtaisesta itsevaltiudesta ja voitonhimoisesta tai vallanhaluisesta painostuksesta, muttei saada koskaan todellista uudistusta ajattelutavassa, vaan uudet ennakkoluulot toimivat, aivan kuten vanhatkin, suuren ajattelemattoman joukon talutusnuorana.

Näin kirjoitti saksalaisfilosofi Immanuel Kant vuonna 1784 kuuluisassa tekstissään Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? Kant osallistui kirjoituksellaan berliiniläisessä aikakauslehdessä käytyyn keskusteluun valistuksen käsitteestä ja sen sisällöistä. Immanuel Kant käsitti elävänsä ainutlaatuista järjen eli valistuksen aikakautta, kyseessä ei hänen mukaansa ollut vielä valistunut aikakausi, vaan aikakausi, jolloin kypsyivät edellytykset sille, että järki ottaisi esimerkiksi kansalaisvaltion rakentamisen ohjakset käsiinsä.

Samaan berliiniläislehteen kirjoittanut Moses Mendelssohn totesi puolestaan valistuksen olevan olennainen osa sivistystä. Hänen mukaansa kyse oli järkiperäisestä tiedosta ja kyvystä ihmiselämän järkiperäiseen pohdintaan siitä näkökulmasta, mitä merkitystä milläkin on ja mitä siitä seuraa ihmisenä olemiselle. Tämä saksalaislehdessä käyty ajatusten vaihto oli vain yksi 1700-luvun valistuskeskustelun juonteista. Valistuksesta, sen käsitteestä ja sisällöistä käyty keskustelu on sittemmin ollut käynnissä jo usean vuosisadan ajan.

Berliiniläisen aikakauslehden 1700-luvulla esittämä kysymys ”Mitä on valistus?” on yhä ajankohtainen. Yksi keskustelun piirteistä on ollut se, että debatointi valistuksen käsitteen merkityksestä kertautuu aina uudelleen varsinkin erilaisten ennakkoluuloja, ihmisen pahuutta tai erilaisia vihan ilmauksia käsittelevien keskustelujen yhteydessä. Suomalainen keskustelu valistuksesta vilkastui kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeen, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa eduskunnan istunnoista yleisönosasto- ja blogikirjoituksiin on pohdittu vihapuheiden määritelmää ja sitä, missä kulkevat valistuneen kielenkäytön rajat. Tämä keskustelu on kiihtynyt entisestään Anders Behring Breivikin Oslossa 22. heinäkuuta toteuttamien julmien veritöiden myötä.

Oslon keskustan ja Utøyan saaren tapahtumien jälkeen varsinkin filosofien ja historiantutkijoiden sosiaalisessa mediassa käymissä keskusteluissa on viitattu toistuvasti ensi kertaa vuonna 1947 ilmestyneeseen Max Horkheimerin ja Theodor Adornon kirjaan Valistuksen dialektiikka. Kyseessä on kovin pessimistinen kuvaus siitä, miten valistuksen projekti ja koko moderni länsimainen sivistys, oli perustaltaan erheellinen. Horkheimer ja Adorno tulivat esimerkiksi siihen tulokseen, että vaikka valitus oli ”edistyksellisenä ajatteluna sanan laajimmassa mielessä pyrkinyt vapauttamaan ihmiset pelosta ja tekemään heistä valtiaita. Täysin valistettu maailma kuitenkin huokui onnettomuuden voittoa.” Tämän pessimismin taustalla oli ennen kaikkea toisen maailmansodan, fasismin ja stalinismin aiheuttamat traumaattiset kokemukset. Kirjan ensimmäisen painoksen esipuheessa kirjoittajat julistivat, että ”Kyseessä on valistuksen jatkuva itsetuho, jota rautaiset fasistit tekopyhästi suosittelevat ja humaanisuuden notkeat asiantuntijat liikoja miettimättä toteuttavat.” Kirjasta 1960-luvulla julkaistussa uusintapainoksessa kirjoittajat olivat yhä pessimistisellä kannalla ja totesivat, että ”Kriittinen ajattelu, joka ei kumarra edistyksenkään edessä, vaatii tänään asettumista vapauden rippeiden ja todellisen humanismin tavoittelun puolelle, vaikka ne tuntuvatkin voimattomilta suhteessa historian vallitsevaan kulkuun.”

Adornon ja Horkheimerin argumentointi ja varoittelu kriittisen ajattelun ja humanismin alennustilasta on näyttäytynyt hyvin ajankohtaisena myös 2010-luvun keskustelussa sivistyksen tai tarkemmin valistuksen merkityksestä. Tässä aivan viime aikoina käydyssä keskustelussa näkyvät Kantin ja Mendelssohnin osaltaan muotoilemat ajatukset järkiperäisen pohdinnan tarpeellisuudesta. Esimerkiksi toimittaja Johanna Korhonen pohti Helsingin Sanomissa 10.8.2011 julkaistussa kolumnissaan ”fundamentalistiseen uskontulkintaan nojaavan politiikan” mahdollista nousua globaaliksi ilmiöksi ja esitti pelkonsa siitä, että ”älyllis-eettinen ponnistelu ei ole huudossa”:

Suomessa ilmiö on vaimeampi, mutta tunnistan täällä sen piirteistä ainakin yhden: tietämättömyyden kulttuurin, valistuksen vastaliikkeen.

Läheskään kaikille tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa. Tämän näkökulman voi milloin tahansa ohittaa uskon, luulon, tunteen tai silkan laiskuuden perusteella.

Korhosen poleemiset huomautukset sijoittuvat sisällöltään ja argumentoinniltaan osaksi pohdintaa siitä, mitä valistus ei ainakaan ole tai millaisia sen mahdolliset vastavoimat tai vastakohdat ovat. Myös tämä lähestymistapa oli käytössä 1700-luvun valistuskeskustelussa. Valistuksen erityiseksi vastavoimaksi julistettiin kaikenlainen fanatismi. Yhdessä valistuksen merkkiteoksista ranskalaisessa Encylopédiassa fanaattisuus samaistettiin taikauskoon. Vuoden 1756 painoksessa todetaan, että fanaattisuus ”on taikauskoisista käsityksistä syntyvää sokeaa ja kiihkeää antaumusta, joka saa ihmiset tekemään naurettavia, epäoikeudenmukaisia ja julmia tekoja, eikä ainoastaan täysin vailla häpeää tai katumusta vaan jopa eräänlaisella ilolla ja nautinnolla.”

Samanlainen valistuskeskustelussa esitetty fanatismin pelko käy ilmi 1700-luvun suomalaislähteistä. Tämä fanatismi liitettiin erityisesti ei-toivottuun ja virallisesta opista poikkeavaan uskonnolliseen liikehdintään sekä poliittiseen liikehdintään. Yksi merkittävimmistä puheenvuoroista ruotsalaisessa valistuskeskustelussa oli Nils von Rosensteinin vuonna 1789 kirjoittama ja vuonna 1793 painettu puhe Försök til en afhandling om Uplysingen, joka kirvoitti suomalaisiakin osallistumaan keskusteluun valistuksen käsitteestä ja hyödyllisyydestä. Rosensteinin valistusteksti herätti ilmestymisaikanaan paljon kritiikkiä, koska tekstissä ylistettiin niin vuolaasti valistusta, sen tarpeellisuutta ja saavutuksia. Teksti ilmestyi painettuna ajankohtana, jolloin Ranskan vallankumouksen verenvuodatukset olivat tulleet julki ja suhtautuminen moniin valistusajattelijoihin muuttui jyrkemmäksi. Kritisoijien mielestä Rosensteinin olisi ollut aiheellista muokata alkuperäistekstiään ennen sen julkaisemista.

Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan suhtautui varauksella 1700-luvun jälkipuoliskon uusiin aatevirtauksiin ja hän oli tunnetusti kovin kriittinen esimerkiksi Immanuel Kantin filosofiaa kohtaan. Porthan näki kuitenkin Rosensteinin puheen toisessa valossa ja piti sitä opettavaisena tekstinä. Heinäkuussa 1793 Porthan kirjoitti Rosensteinille, että sekä hän itse että useat hänen ystävistään olivat lukeneet tekstin täydellisellä mielihyvällä. Rosensteinin puhe valistuksesta oli Porthanin mielestä syytä ottaa opiksi, joka poistaisi ennen kaikkea nuorisoa uhanneita ennakkoluuloja ja hämäriä käsityksiä, joita Ruotsissakin levisi, vaikka poliittinen fanatismi ei varsinaisesti ollut saanut jalansijaa.

Tämän Puheen saattamista reippaan nuorisomme käsiin, pidän monesta syystä velvoitteena, jota en voi jättää huomioimatta: sillä vaikka meillä ei aivan olla taipuvaisia nykyaikaiseen poliittiseen fanatismiin, tarvitsee heidät silti johdattaa pois tietystä hämäryydestä, ja tietyistä ennakkoluuloista, jotka ohjaavat suuntaan tai toiseen ja joilla on voimakas vaikutus kansan käytökseen vastedes.

Valistuskeskustelun ohella Porthanin kannanotto liittyy 1700-luvun kirjakulttuuria koskevaan keskeiseen kysymykseen lukemisesta, sen hyödyllisyydestä ja sen vaarallisuudesta. Porthan kuului niihin suomalaisiin opettajiin, jotka sisällyttivät luentoihinsa lukemisen ymmärtämistä ja tekstikritiikkiä koskevia teemoja. Ranskalaiset valistusfilosofit, kuten Voltaire olivat Porthanin erityisen huomion kohteena siksi, että professori katsoi heidän osanneen kirjoittaa jopa vaarallisen hyvin. Ongelma piili siinä, että teksteihin sisältyi runsaasti uskontoa ja kirkkoa uhannutta ja kritisoinutta sisältöä, joka muuttui Porthanin mielestä entistä vaarallisemmaksi silloin kun tällaiset tekstit päätyivät oppimattoman lukijakunnan käsiin. Tällainen lukijakunta ei Porthanin ja monien muiden oppineiden mukaan ymmärtänyt lukemaansa eikä kyennyt arvioimaan sen paikkansa pitävyyttä. Nämä perustelut olivat pitkälti samoja, joita Ruotsin valtakunnan sensuuriviranomaiset merkitsivät muistikirjoihinsa laatiessaan listoja sensuroitavista kirjoista. Tämä debatointi lukemisen merkityksestä on keskeinen syy siihen, miksi tänään on tarkastettavana nimenomaan kirjahistoriallinen tutkimus valistuksesta 1700-luvun Suomessa.

Lyhyesti määriteltynä kirjahistoria tai kirjan historian tutkimus on monitieteinen tutkimusala, joka hyödyntää kirjan historian tutkimiseen erilaisia esimerkiksi historiantutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen ja sosiologian alalta tuttuja metodeja. Kirjahistoria on sosiaali- ja kulttuurihistoriaa, joka on kiinnostunut kirjojen historiasta; niiden tekemisestä, myymisestä, ostamisesta ja lukemisesta. Kirjahistoria on kiinnostunut myös niistä tavoista, joilla kirjojen tuotanto ja levitys on vuosisatojen kuluessa tapahtunut. Yhtä lailla kirjahistoriassa voidaan tarkastella painotuotteiden levikkiä sekä kirjojen vaikutushistoriaa.

Kun tarkastellaan 1700-luvun kirjakulttuuria, tarkastellaan ajankohtaan, jolloin kirjallisuuden tuotanto, painotuotteiden määrä ja kirjallisuuden lajityyppien kirjo kasvoivat merkittävästi. Erityisesti ranskalaisajattelijoiden julkaisemien yhteiskunnan oloja, politiikkaa ja uskontoa fiktiivisten kertomusten tai erotiikan avulla kritisoineen kirjallisuuden kohdalla on pohdittu kysymystä kirjojen muutosvoimasta. Millainen merkitys kirjakulttuurin kasvulla oli valistuskeskustelun ja valistusaatteiden leviämisessä?

Painettujen kirjojen määrän kasvu ei sinällään käynnistänyt valtaisaa muutosaaltoa. Kirjojen muutosvoima perustui ennen muuta siihen, että ne saavuttivat lukutaitoisen ja kiinnostuneen yleisön tekstien tulkitsijoiksi, levittäjiksi ja toisinaan jopa toimeenpanijoiksi. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen ja valistusfilosofien tekstien välillä on epäilemättä yhteys, mutta olisi perusteetonta esittää, että vallankumous olisi ollut suoraa seurausta valistusfilosofien tekstien lukemisesta.

Entä mitä suomalaiset kirjahistorialliset lähteet perukirjoista, kirjasto- ja huutokauppaluetteloista, luentomuistiinpanoihin, päiväkirjoihin ja kirjeenvaihtoon kertovat valistuskeskustelun leviämisestä ja luonteesta ja valistusfilosofien kirjojen vastaanotosta? Valistuksen tarkasteleminen kirjakulttuurin kontekstissa osoittaa, että suomalainen lukijakunta ja kirjamarkkinat eivät pohjoisesta sijainnista huolimatta olleet osattomia valistuskirjallisuudesta tai valistuksesta ja sen olemuksesta käydyistä keskusteluista. Täällä Pohjolassa valistuskeskustelu säilyi huomattavasti maltillisempana kuin sen ydinalueella Ranskassa ja valistuksen aatevirtaus seurasi Suomessa ja laajemmin Ruotsissa enemmän saksalaista niin kutsuttua yliopistovalistusta, joka ei ollut jyrkässä ristiriidassa luterilaisen opin kanssa. Voimakkaan ja perinteisiä auktoriteetteja ravistelleen kritiikin sijaan se kuitenkin kanavoitui enemmän keskusteluksi valtakunnan edusta ja hyödystä, filosofian valosta ja oikeasta tiedosta, jotka vaientaisivat pelätyn fanatismin ja koituisivat Ruotsin eduksi sekä talouden että tieteiden kentillä.

Erityisen laajan levikin Suomessa saavuttivat saksalaisfilosofi Christian Wolffin ja ranskalaisen Voltairen teokset. Wolff oli yksi niistä saksalaisajattelijoista, joiden teksteihin suomalainen oppineisto turvautui varsinkin vapaudenajalla, siksi että hänen ajattelunsa nähtiin tarjoavan keinoja teologian ja filosofian rinnakkaiseloon ilman, että teologian asema oli uhattuna. Ruotsinkielisten käännösten julkaisemisella oli selkeä kirjojen levikkiä edistänyt merkitys, mikä näkyi esimerkiksi yhteiskuntafilosofiastaan tunnetun John Locken ja rikoslainsäädännön uudistamisesta kirjoittaneen italialaisen Cesare Beccarian teosten levinneisyydessä ja vastaanotossa.

Kirjakulttuurin uudet muodot ja valistusfilosofia tavoittivat ylemmät sosiaaliryhmät Turun akatemian oppineistosta Viaporin upseereihin ja rannikkokaupunkien kauppiaisiin. Säädyllä, sosiaaliryhmällä ja sukupuolella oli suuri merkitys kirjanomistuksessa. Porvariston, oppisäädyn ja upseeriston kirjakokoelmat sekä aateliston kokoamat kartanokirjastot osoittavat tietyille sosiaali- ja ammattiryhmille ominaisia ja muun kuin uskonnollisen kirjallisuuden omistamista määrittäneitä piirteitä. Oppineisto oli kiinnostunut ylipäätään tieteellisestä kirjallisuudesta, porvaristo etenkin ammatti- ja hyötykirjallisuudesta ja aatelisupseeriston lukuharrastukset ulottuivat talousajattelua koskeneesta kirjallisuudesta matkakertomuksiin ja erotiikkaan.

Painotuotteiden vaikutushistoria ja tietyn teoksen merkittävyys eivät ole suoraan verrannollisia sen levikin suuruuteen, painosmääriin tai lukijakunnan tarkkaan laajuuteen. Merkittäväksi teokseksi saattoi nousta myös kirja, joka syntyajankohtanaan tavoitti vain vähän lukijoita, mutta joka nousi suurempaan osaan vuosikymmeniä myöhemmin, kun sitä käytettiin argumentoinnin välineenä yhteiskunnallisessa tai aatehistoriallisessa debatissa. Suomalaiselle valistusajan kirjakulttuurille oli ylipäätään tyypillistä, että ranskalaiset, saksalaiset ja englantilaiset kirjat tavoittivat laajemman lukijakunnan vasta vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen.

Valistuksen tarkasteleminen kirjahistorian näkökulmasta osoittaa, että suomalaisten kirjamarkkinoiden rajallisuus ja kirjojen levikin pienuus Manner-Eurooppaan verrattuna eivät merkinneet, että valistuskirjallisuudella ei olisi täällä ollut merkitystä uusien aatteiden levittäjänä ja keskustelun käynnistäjänä. Mitään varsinaista valistusliikettä tai aktiivista politisoitumista 1700-luvun Suomessa ei ollut muutamia yksittäistapauksia ja henkilöitä lukuun ottamatta. Tästä huolimatta valistuksen aatevirtaus ei ollut Suomessa tai laajemmin Ruotsin valtakunnassa vailla uudistusvaatimuksia. Valistuskeskustelulla ja valistus-käsitteen käytöllä oli yhteys sekä ranskalaiseen että saksalaiseen valistusfilosofiaan.

Tässä valistuskeskustelussa oli ennen kaikkea kyse oppineiston käymästä debatista. Kirjahistoriallisissa lähteissä valistus esiintyy erityisesti kolmessa merkityksessä. Valistuksella viitattiin les philosophes -termillä tunnettuun joukkoon ranskalaisfilosofeja ja heidän teoksiaan. Viimeistään vuoden 1789 vallankumouksen jälkeen valistuksen -käsitteellä viitattiin samoissa yhteyksissä Ranskassa tapahtuneisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Toiseksi valistuksen -käsitteellä oli yhteys saksalaiseen valistuskeskusteluun, jossa toistuivat Suomessakin omaksutut ajatukset ja kielikuvat valistuksesta ”järjen valona” tai ”sivistyksen valona”. Kolmanneksi valistus liitettiin käsitteenä ja ilmiönä laajemmin aikakauden muutosvaatimuksiin ja edistysuskoon. Ruotsin valtakunnassa tähän liittyi erityinen hyödyn käsitettä korostanut painotus.

Valistuskeskusteluun ja valistuskäsitteen määrittelyyn kuului 1700-luvun ruotsalaiskeskustelussa voimakas valistusoptimismi ja usko niin kutsutun ”oikean tiedon” käänteentekevään voimaan. Tämä valistusoptimismi ei rajoittunut ainoastaan oppineiston keskusteluihin, vaan se kaikui myös kansanomaisemmassa muodossa esimerkiksi vuonna 1816 Jaakko Juteinin runossa Laulu Suomesta, jonka ensimmäinen säkeistö Arvon mekin ansaitsemme, on erityisen tuttu esimerkiksi koulu- ja kansanlaulukirjoista. Laulun neljäs säkeistö kuuluu:

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
täällä tehdään uusia;
valistus on viritetty,
järki hyvä herätetty.

Tässä optimismissaan 1700-luvun valistuskeskustelu erosi radikaalisti Adornon ja Horkheimerin 1940-luvulta lähtien esittämästä valistuspessimismismistä tai 2010-luvun Suomessa käydystä keskustelusta, jossa toistuu pelko siitä, että tietämättömyys ja ennakkoluulot jyräävät alleen kriittisen ajattelun ja valistuksen.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.