Voiko historian professori vaikuttaa historian kulkuun? Arvi Korhonen ja syksyn 1940 sotakirjakielto

Aseet eivät olleet ehtineet vaieta talvisodan rintamilla, kun kustantajat jo alkoivat julkaista sotaa käsittelevää kirjallisuutta. Maaliskuusta marraskuuhun 1940 Suomessa ilmestyi kaikkiaan vähän yli 80 tavalla tai toisella talvisotaa käsittelevää kirjaa. Nimikkeiden mukaan laskien ne muodostivat maan koko kirjatuotannosta reilut 10 %. Tutkimissani lähteissä esiintyvät painosmäärätiedot ovat sen verran epämääräisiä ja epätarkkoja, etten ryhtynyt arvioimaan sotakirjallisuuden osuutta kirjatuotannosta painosmäärien mukaan. Kävin sotakirjallisuuden sensurointia käsittelevää tutkimusta tehdessäni läpi neljän kustantajan, Otava Oy:n, Werner Söderström Oy:n, Arvi A. Karisto Oy:n sekä K. J. Gummerus Oy:n vuosikertomukset, yhtiöiden kokouspöytäkirjat ja kirjeenvaihdon.

Painosmäärien mukaan laskettuna sotakirjojen osuus vuoden 1940 kirjatuotannosta saattaisi kuitenkin nousta huomattavasti korkeammaksi kuin nimikkeinä laskien. Laittoihan yksi ainoa pienehkö kustantamo, hämeenlinnalainen Arvi A. Karisto Oy, markkinoille reilussa puolessa vuodessa kaikkiaan noin 150 000 sotakirjaa.1 

Juhani Niemi on laskenut, että vuonna 1940 ensipainoksina ilmestyneiden romaanien ja kertomusten nimikkeistä peräti 30 prosenttia oli talvisotakirjallisuutta. Yli 30 romaanin, 11 runokokoelman ja 3 näytelmän sekä 40 tietokirjan joukkoon mahtui monentasoisia teoksia. Yhteistä niille oli se, että lukeva yleisö otti kirjat innostuneena vastaan. Yksittäisten teosten myyntimäärät saattoivat olla hyvinkin suuria: esimerkiksi Erkki Palolammen Kollaa kestää -teosta myytiin kolmessa kuukaudessa yli 50 000 kappaletta.2

Sotakirjojen lukijamäärät olivat vielä huikeampia; kirjojahan oli yleisön saatavilla myös kirjastoissa. Suosituksia siitä, mitä kirjastojen kannatti hankkia valikoimiinsa, tarjosi Arvosteleva Kirjaluettelo, Valtion kirjastotoimiston julkaisu, jonka kohdeyleisönä olivat kirjastonhoitajat ja kirjahankinnoista päättävät johtokuntien jäsenet. Julkaisussa oli romaaneista lyhyt juoniselostus ja tietokirjoista muutaman rivin luonnehdinta sisällöstä. Lisäksi mainittiin, voiko arvioitua teosta suositella kirjastoihin ja jos, niin kuinka suuriin. Pieniin kirjastoihin AKL ei yleensä suositellut esimerkiksi ajanvietekirjoja, koska kirjastojen tuli olla kasvattavia ja puhdashenkisiä laitoksia.3

Sotakirjallisuutta arvioi luettelossa professori Arvi Korhonen. Hän oli sotahistoriaan erikoistunut historiantutkija, jonka jättiläisprojektin Hakkapeliittain historian ensimmäinen osa ilmestyi juuri talvisodan alla. Korhosella oli vahva kytkentä puolustusvoimiin: hän osallistui sisällissotaan Helsingin suojeluskunnan riveissä, kävi sodan jälkeen kaksi upseerikurssia ja toimi kotipitäjänsä Utajärven suojeluskunnan päällikkönä. Korhonen toimi vuosina 1927—1945 yleisesikunnan sotahistoriallisen toimiston päällikkönä, ja Helsingin yliopiston yleisen historian professoriksi hänet nimitettiin 1940. Turkuun hänet yhdistää toiminta yliopistossa, jossa hänellä oli dosentuuri. Hän oli myös Turun Historiallisen Yhdistyksen perustajajäsen ja sen julkaisusarjan alullepanija. Sotavuodet Korhonen palveli päämajan tiedustelu-upseerina.4

Vaikka Arvostelevan Kirjaluettelon kirjallisuusarvostelija käytti yhtä kirjaa kohti palstatilaa vain muutaman rivin verran, hänen vaikutusmahdollisuutensa olivat melkoiset. Luetteloon turvasivat etenkin pienet maaseudun kirjastot, jotka muutoin tekivät hankintapäätöksiään melko niukkojen tietojen varassa.5

Arvi Korhonen näyttää arvioineen kutakuinkin kaikki vuoden 1940 Arvostelevassa Kirjaluettelossa käsitellyt sotakirjat. Valtaosa niistä käsitteli Suomen talvisotaa, ja Korhosen vastuualueeseen kuuluivat sekä romaanit että tietokirjallisuus. Näin ollen Korhosen arviot — joiden lukijat eivät kirjoittajan nimeä ehkä tienneetkään, koska arvostelut signeerattiin nimilyhenteellä — vaikuttivat osaltaan siihen, mitä kirjastot kautta maan lukijoille tarjosivat. Useimpien talvisotakirjojen kohdalla Korhosen arvio oli joko neutraali tai lievän positiivinen. Arvostelevan Kirjaluettelon linjaan eivät yleensäkään näytä kuuluneen voimakkaat kannanotot, kiellot tai suositukset, joskin poikkeuksia on.

Sotamuistelmia jo ennen rauhantekoa

Kustannusyhtiöiden kirjeenvaihdosta päätellen talvi 1939—1940 ei ollut kustannusalalla kovinkaan aktiivista aikaa. Sodasta toki puhuttiin kirjailijoiden ja kustantajien kesken, mutta kirjahankkeita, etenkään käynnissä olevaa sotaa koskevia, ei käynnistetty ennen kuin reservin luutnantti Mikko Karvonen, kirjailijanimeltään Onttoni Miihkali, tarjosi sotapäiväkirjaansa julkaistavaksi tammikuun puolessavälissä. Hänen kustantajansa Karisto hyväksyi tarjouksen heti. ”Kustantajan kannalta katsoen ensimmäiset tuollaiset käsikirjoitukset painetuksi saatuina ovat varmaan yleisölle hyvinkin mieleistä luettavaa, mutta senlaatuisia kyllä verrattain pian julkaistaan kyllästyttävän runsaasti”, ennusti yhtiön kirjallinen johtaja Väinö Hämeen-Anttila. Arvio perustui toteamukseen, että ”juuri eilisestä alkaen meille on tullut tuollaisten tilapäismuistelmien tarjouksia ja selväähän on, että sellaisia käsikirjoituksia vähitellen syntyy kuin turkin hihasta”. Kirjallinen johtaja lupasi kuitenkin jarrutella muita vastaavia mahdollisesti lähiaikoina käynnistettäviä hankkeita, jotta sodan takia supistettu yhtiön kustannusosasto varmasti saisi Onttoni Miihkalin teoksen markkinoille.6

Suomussalmen sotatanterilla -kirjan alkulauseessa, joka on päivätty 27.1.1940, kirjailija kertoo teoksen syntyneen nimenomaan taistelujen kestäessä. ”Olen kirjoittanut sen teltan havupermannolla vatsallani maaten, jonkun tovereistani näyttäessä minulle taskulampullaan valoa. Monta kertaa sattui, että sekä kirjoittaja että valonnäyttäjä nukahtivat uupuneina kesken puuhiaan, ja hyvin usein tapahtui, että sana katkesi kesken — oli lähdettävä tärkeämpiin tehtäviin.” Onttoni Miihkali toteaa tarkoituksenaan olleen kuvata sodan suurimpia taisteluja käyneitä miehiä ja heidän toimintaolosuhteitaan. Teosta hän itsekin piti jo heti tuoreeltaan luonnosmaisena ja puolivalmiina. Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi sen syntyneen äärettömän nopeasti: ”[M]inähän pyöräytin Suomussalmen sotatanterilla viikossa sodan kiireitten keskellä”.7

Juhani Niemen mukaan Suomussalmen sotatanterilla valmistui kirjapainosta muutamaa päivää ennen rauhan solmimista ja huhtikuun loppuun mennessä sitä oli myyty jo 12 000 kappaletta, määrä jota Aukusti Simojoki pitää ajan oloissa ”tavattomana menekkinä”.8

Suomussalmen sotatanterilla on sotapäiväkirja, jossa kuvattiin pääasiassa pohjoisen Kainuun metsissä käytyjä taisteluja, mutta myös miehistön ja päällystön välisiä suhteita sekä omassa että vihollisen armeijassa. Kirjassa esitettiin venäläiset sotilaat tyhminä ja julmina, inhottavina ja epäinhimillisinä, ja Neuvostoliiton koko yhteiskuntajärjestelmää pidettiin perin epäonnistuneena. Valtiojohtoakaan eli Molotovia ja Stalinia ei säästelty. Vastustajaa kutsuttiin tuskin millään muulla nimellä kuin ryssä, mikä tosin oli talvisodan ajan kielenkäytössä — myös julkisessa sanassa — varsin tyypillinen ilmaus.

Kriitikot käsittelivät teosta juuri sellaisena kuin se oli: nopeasti tehtynä sotapäiväkirjana, jolla ei ollut sanottavaa taiteellista painoarvoa, mutta joka oli kyllä dokumenttina antoisa. Rafael Koskimiehen lyhyessä arvostelussa Uudessa Suomessa Onttoni Miihkalin kirjaa verrattiin pikapiirroksiin tai päiväkirjan lehtiin. Silti sillä todettiin olevan oma arvonsa, etenkin kun tekijä kykeni tarjoamaan sanottavansa kevyessä ja mielenkiintoisessa muodossa. Aamulehden Päivö Oksala huomautti kirjassa väistämättä näkyvästä kiireisen työn leimasta, mutta antoi silti erittäin positiivisen arvion. Oksala piti teoksen suurimpana ansiona sen pirteää ja mukaansa tempaavaa esitystapaa. Hän löysi kirjasta eloisia kuvauksia, vauhdikkuutta ja hupaisia kaskuja, mutta kiitteli myös sitä, että tekijä tunsi hyvin kuvaamansa korpikansan luonteen. Edelleen kriitikko pani merkille miellyttävästi ja nasevasti kuvaillut henkilöt. 9

Arvi Korhonen suhtautui Onttoni Miihkalin kirjoihin hyväksyvästi. ”Tuoreeltaan itse tapahtumien aikana kirjoitettuna teos antaa elävän kuvan silloin vallinneista oloista ja mielialoista”, totesi Korhonen Suomussalmen sotatanterilla -teoksesta, ja myöhempi Raatteen tiellä oli Korhosen mielestä kuvauksena vauhdikas. Hän ei kuitenkaan sanonut aivan suoraan, pitäisikö jompikumpi teos hankkia kirjastoihin.10 

Suomussalmen sotatanterilla sai suurta huomiota ja huomattavan menekin. Siitä otettiin muutamassa kuukaudessa kaikkiaan kuusi painosta. Kirja käännettiin useille kielille ja se näyttää toimineen myös rohkaisevana esimerkkinä lukuisille muille kirjoittajille, sillä esimerkiksi Karistolle tuli heti talvisodan päätyttyä uusia sotaa käsitteleviä käsikirjoituksia suorastaan tulvimalla. Yhtiön vuosikertomuksen mukaan useimmat niistä olivat ”käsittelytavaltaan ala-arvoisia, mutta kirjallinen johtaja saattoi useita niistä painokuntoiseksi kirjoittamalla ne kokonaan uudelleen”.11

Muutkin kustantajat käynnistivät talvisotakirjallisuuden julkaisemisen tai ainakin sen valmistelut sodan aikana. Otava teki ensimmäisen talvisotakirjoja koskevan aloitteensa tammikuun 1940 alussa. Ja tammikuun lopussa, kun WSOY:lle tarjottiin talvisotaa kuvailevaa teosta jossa olisi ollut sotaa kuvaavia päämajan tilannetiedotuksia, lehtien pääkirjoituksia, pakinoitsijain ja sotakirjeenvaihtajain kirjoituksia, sekä kuolin- ja kirjeenvaihtoilmoituksia ja muita vastaavia ”tunnehelmiä”, yhtiö ilmoitti että sille oli jo tulossa useita kirjoja käynnissä olevasta sodasta. Propagandatoimintaa ja mielialantarkkailua talvisodan aikana harjoittanut Maan Turva -järjestö oli ilmeisesti hankkeessaan pisimmällä. Sillä oli valmiina ”kokoelma parhaita eri tahoilla julkaistuja kuvauksia sodan tapahtumista ja mielialoista sekä valokuvajäljennöksiä”.12

Muistojulkaisuja, melodraamaa ja huumoria

Maan Turvan toimittama talvisodan muistojulkaisu saatiin markkinoille kesäkuussa 1940. Se sai nimekseen Kunniamme päivät. Kustantaja valmisti teoksesta normaalin sidosasun lisäksi komean numeroidun laitoksen, ja lahjoitti huomattavan osan tämän edition myyntituloista Tasavallan presidentin sota-apurahastoon, jonka Kyösti Kallio oli perustanut.13

Myös kadettioppilaskunta kiiruhti julkaisemaan omat sotamuistelmansa. Korutonta kertomaa -kirjaan oli koottu parhaat yhden kadettikurssin oppilaiden sodanaikaisista kokemuksista. Kaikkiaan muisteluksia oli 101, ja niiden kirjallinen taso oli luonnollisesti melko vaihteleva.

Ensimmäinen kaunokirjallinen talvisotaa käsittelevä teos, Mika Waltarin Antero ei enää palaa, ilmestyi huhtikuun 1940 alussa.14  Kirja kertoo nuoren avioparin vaiheista sodan edellä ja sen aikana. Mies kutsutaan ensin kertausharjoituksiin, sitten rintamalle. Vaimo muuttaa pienen tyttären kanssa sotaa pakoon maalle, mutta ei jaksa olla toimettomana vaan hakeutuu työhön läheiseen tehtaaseen. Kuten romaanin nimikin antaa ymmärtää, mies kaatuu. Päähenkilöiden tarinaan on kirjassa lomitettu Paasikiven lähtö neuvottelumatkalle Moskovaan, Helsingin pommitus ensimmäisenä talvisotapäivänä ja muutamia muita sodan tapahtumia.

Tämän teoksen kohdalla arvostelijat jakautuivat kahteen leiriin ja mielipiteet olivat täysin vastakkaisia. Toisten mielestä teos kuvasi erinomaisesti sotatalven ahdinkoa, kilvoitusta ja isänmaallista henkeä. Toisaalla taas valitettiin, että romaani ei oikeastaan ollut edes romaani, vaan jonkinlainen ”muistelmateoksen, sanomalehtisepustelujen ja romaanin sekotus, ettemme sanoisi sekasotku.” Arvi Korhonen ei ottanut Waltariin kantaa, vaikka arvioi samassa Arvostelevan Kirjaluettelon numerossa Viljo Sarajan sotaromaanin Lunastettu maa, jonka totesi tekevän masentavan vaikutuksen lukijaan, se kun oli ”kirjoitettu sodan päättyessä vallinneen masentuneen mielialan merkeissä”. Kertomuksen yksityiskohtia hän piti sekavina ja epäuskottavina todeten tämän johtuvan siitä, että tekijä oli kirjoittanut taistelujoukoista osallistumatta itse taisteluihin. Samasta asiasta kirjaa soimattiin myöhemmin syksyllä runsain mitoin. Waltarin romaania Korhonen ei arvostellut, mutta Arvostelevassa Kirjaluettelossa pidettiin ”Anteroa” todenmukaisena ja liikuttavana päiväkirjan tapaisena muistelmateoksena ja luokitettiin se pienoisromaaniksi.15 
Waltarin romaani oli kirjoitettu propagandistisin tavoittein, ja nähtävästi se oli tarkoitettu ilmestymään sodan aikana. Käsikirjoitus oli valmistunut helmikuussa. Taistelut olivat tuolloin vaatineet jo runsaasti uhreja, mutta rauhantoiveet olivat vielä heikkoja. Lohdutusta kaipasivat sekä kaatuneiden omaiset että koko kansa.

Sarajan Lunastetun maan lisäksi huomiota herätti syksyllä 1940 Eino Hosian romaani Tuliholvin alla. Jälkikäteen arvioituna molemmat kirjat ovat pateettisia ja yltiöisänmaallisuutta uhkuvia, mutta Hosialla on enemmän taistelukuvausta – joissakin kohtauksissa hän yltyy suorastaan ilmestyskirjamaisiin esityksiin. Tästä Korhonen piti: ”Elämyksien kuvaus on ehyttä, vaikuttavaa ja epäilemättä myös todenperäisempää kuin monissa muistelmissa, jotka kantavat romaanin nimeä.”16

Ankean ajan keskellä kirjoista haettiin myös hetken huvia ja pakoa todellisuudesta. Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, josta syksyn 1940 aikana ehti ilmestyä kaksi ensimmäistä osaa, ”Ja pöh!” sanoi sotamies Ryhmy sekä ”Jees, punamultaa!” sanoi kersantti Ryhmy, nousi nopeasti lukijoiden suosioon. Arvostelijat eivät näitä romaaneja juuri rakastaneet — eikä Arvi Korhonen ollut poikkeus. Ensimmäistä kirjaa arvioidessaan hän tuhahteli vain, että ”nimi ja sisältö ovat jotensakin täsmälleen samalla tasolla”, mutta toisen ilmestyttyä otti jo tiukemman linjan: ”Jos tämän laatuisen hölynpölyn julkaiseminen on välttämätöntä, olisi suositeltavampaa, että sen tapahtumat sijoitettaisiin esim. Meksikkoon eikä Suomeen. Puolustustaistelumme oli liian vakava sopiakseen näyttämöksi mahdottomuuksille.”17

Ryhmyn ja Romppaisen ilmestyminen ei kyllä ollut mitenkään itsestäänselvyys: sensuuri teki kirjan tekstiin runsaasti poistoja ja muutoksia ja ehdotti jopa koko julkaisemishanketta siirrettäväksi. Kustantaja ja kirjailija eivät tähän suostuneet.18 

Yleensä talvisotakirjallisuutta leimasi vakavahenkisyys. Kustantajien kirjeenvaihdon perusteella näyttää siltä, että kirjailijat – Pullaa lukuun ottamatta – eivät huumoria edes tarjonneet. Lukijat puolestaan osoittivat hyvin selvästi, mitä kansa kaipasi: Ryhmy ja Romppainen -kirjasarjasta kehittyi jatkosodan aikana todellinen suursuosikki. Kansa ei totellut kriitikoiden ylevää ohjausta, vaan valitsi luettavansa oman makunsa mukaan. Myöhemmin sama ilmiö on toistunut lukuisia kertoja niin kirjallisuuden kuin elokuvan ja musiikinkin kohdalla: esimerkiksi 1950-luvun ”rillumarei”-kulttuuri on hyvä esimerkki tästä.

Todellisuuskuvaukset kysyttyjä

Arvi Korhosella riitti arvosteltavaa, sillä talvisotakirjoja ilmestyi vuoden 1940 keväällä, kesällä ja syksyllä tiuhaan tahtiin. Yhtenä syynä valtaisaan kirjatulvaan oli varmasti se, että talvisodasta ei lehdistössä ollut kirjoitettu läheskään niin paljon ja seikkaperäisesti kuin myöhemmin jatkosodasta, jossa armeija itse TK-miehineen piti huolta siitä, että kotijoukot saivat lukea riittävästi ja joskus hiukan liikaakin taisteluista ja kaikesta muusta rintamamiehen elämään kuuluvasta.

Talvisodan jälkeen kansan tiedonjano oli pohjaton, ja erityisesti armeijan niukkasanaisten tilannetiedotusten tunnetuiksi tekemät paikannimet vetosivat lukevaan yleisöön. Ellei taistelupaikkaa mainittu jo kirjan nimessä, se pyrittiin saamaan näkyviin alaotsikkoon. Kustantaja olisi halunnut Pentti Haanpään Korpisotaa–teoksen alaotsikoksi kuvauksen lähtö- ja päätekohdan ”kuten esimerkiksi Sallasta Viipurinlahdelle”, mutta Haanpää oli toista mieltä: hänen mielestään kirja ei edes yrittänyt olla ”historiallinen tai tavanomainen muistelma”. Kirjailijan mielestä paikkojen mainitseminen ei myöskään lisäisi kirjan menekkiä, vaan toimisi pikemminkin päinvastoin leimatessaan teoksen tiettyjen rintamanosien muistelmakirjaksi.19

Myös Armas J. Pulla huomautti kustantajalleen ensimmäisen Ryhmy ja Romppais-romaaninsa oikovedokset luettuaan, että kirjaan aiottu alaotsikko ”Romaani Summan rintamalta” ei kävisi, koska hän oli toiminut sodan aikana Itä-Kannaksella eikä kirjan juoni oikeastaan ollut miltään tietyltä rintamanosalta. Valistusupseerina Pulla oli vain kuunnellut miesten juttuja, niin tosia kuin valheitakin, ja pannut kaiken kahden sankarinsa tiliin. Pullan tapauksessa kustantaja pysyi kannassaan: rintamanosa piti olla. ”Niin ollen oli tarpeellista keksiä Teidänkin romaanillenne rintama, mieluummin sellainen, jolta ei ollut vielä kirjaa ilmestynyt. Ja niinpä alaotsakkeeksi tuli ’Sotajutelma Laatokan rintamalta’”, Karisto tiedotti Pullalle.20

Talvisodan tunnetuimmat taistelupaikat kuten Summa, Suomussalmi, Raatteen tie, Kollaa ja Taipaleenjoki olivat niin vetovoimaisia nimiä, että sama kustantaja olisi ollut valmis julkaisemaan samana syksynä vaikka useampia samalta rintamalohkolta kirjoitettuja teoksia. ”Olemme jo Summankin rintamalta julkaisseet kaksi kirjaa, mutta kun toinen niistä käsittelee asioita kersantin ja toinen luutnantin kannalta, voisi kyllä sattua, että Teidän käsikirjoituksenne soveltuisi täydennykseksi”, arveltiin Karistolla syyskuussa 1940, kun yhtiölle tarjottiin kuvausta nimeltä Summa sotamiehen silmin.21  Kaarlo Erho oli ilmeisesti tarjonnut raumalaiskomppanian vaiheista kertovaa käsikirjoitustaan kahdelle kustantajalle; teos ilmestyi syksyllä 1940 WSOY:n kustantamana.

Kysyntää oli tunnetuilla rintamakomentajillakin: Otava ehdotti Hjalmar Siilasvuolle Suomussalmen ja Raatteen taisteluja koskevan kirjan tekemistä kesäkuussa 1940. Markkinoille Suomussalmen taistelut ilmestyi lokakuun alussa, ja saman tien siitä otettiin toinen painos. Kolmaskin painos ehti kauppaan ennen marraskuun puoltaväliä. Kirjan painosmääräksi tuli tuolloin yhteensä 22 000 kpl. Kirja aiheutti jonkin verran polemiikkia puolustusvoimissa, sillä ylipäällikkö ei olisi halunnut päättyneen sodan kokemuksia niin pian julkisuuteen — ei ainakaan vastuullisen rintamakomentajan kynällä ja hänen näkökulmastaan esitettynä. Eikä marsalkkaa liioin miellyttänyt se, että muutkin johtavissa asemissa olevat upseerit, kuten kenraali Harald Öhquist, suunnittelivat omien sotamuistelmiensa julkaisemista.22

Erkki Palolammen Kollaa kestää ilmestyi elokuun 1940 lopussa, ja teosta pidettiin tuolloin kaikkien aikojen tärkeimpänä sotakirjana. Arvostelut olivat lähes poikkeuksetta ylistäviä ja niitä ilmestyi erittäin paljon. Kirjan hyväksyivät niin sodassa mukana olleet miehet kuin kirjallisuuskriitikotkin. Sitä luettiin lähinnä dokumenttina, mutta kriitikot pitivät sitä myös selkeästi kirjallisuutena. Kustantaja mainosti teosta ”suomalaisena sankaritaruna” eikä mainoslauseita juuri tarvinnut ilmoituksiin itse keksiä: niitä saattoi leikata miltei mistä tahansa suomalaisesta sanoma- tai aikakauslehdestä.23 

Arvi Korhonen vertasi arvostelussaan Palolammen teosta ”lähivalokuviin, jotka antavat yksityisistä, lähellä olevista kohteista tarkkoja kuvia, mutta kokonaisuuden jättävät tahallaan hämäräksi.” Hän ei kuitenkaan sanonut suoraan, tulisiko Palolammen teos hankkia kirjastoihin. Siilasvuon teosta Korhonen kyllä piti kirjastoille sopivana ja tarpeellisena.24

Kun Korhosen sotakirja-arviot ovat useimmiten vain muutaman rivin mittaisia, niitä ei voi analysoida kovin syvällisesti. Selväksi kuitenkin käy, että hän arvosti dokumentaarisia teoksia enemmän kuin ”sotaromaaneja” — lainausmerkkien käytön voi Korhosen tekstissä tulkita toisinaan hieman aliarvioivaksi. Kaikkein negatiivisimmin hän suhtautui sotakirjoissa, kuten Ryhmyssä ja Romppaisessa, esiintyvään huumoriin. Myös Lahja Valakiven Tarsa Hyrsylän mutkassa, joka kuului tekijänsä alun perin Tarzan-parodiaksi tarkoittamaan pienoisromaanien sarjaan, kirvoitti Korhoselta keskivertoa hieman pitemmän mutta sangen paheksuvan arvion, joka päättyi toteamukseen, ettei ”tällaisia luonnottomia aiheita olisi suosittava” eikä ”ainakaan sotamme kunniakasta aihetta ole tällaiseen leikittelyyn yhdistettävä”. Hän kritisoi myös sitä, että sotakirjailija kertoi tapahtumista, joissa ei itse ollut mukana. Tässä Korhosen mielipide oli täysin sama kuin sodassa olleitten miesten. Viljo Sarajan Lunastetun maan Otavan ja amerikkalaisen kustannusyhtiö Prentice-Hallin suuren sotaromaanikilpailun voittajan, lukijat — joista melkoinen osa lienee ollut rintamalla olleita miehiä — näet kinastelivat syksyllä 1940 kahdessakin suuressa sanomalehdessä päivä- ja palstatolkulla siitä, oliko kirjailijalla oikeutta muuhun kuin omakohtaiseen silminnäkijäkuvaukseen. Samanlaista kahakkaa käytiin myös surmansa saaneiden hävittäjälentäjien muistojulkaisusta Vaipuneet kotkat.25

Siilasvuon teos oli ainoa talvisotakirja, jota Korhonen suoranaisesti suositteli kirjastoille. Muihin hän suhtautui suopeasti — poikkeuksena siis Pullan ja Valakiven romaanit — todeten eräästäkin Summan—Viipurin rintamaa kuvanneesta teoksesta, että se on ”parempi kuin sen reklamoiva nimi antaisi aihetta odottaa”. Kyseessä oli Viljo Salmen teos Tulilinjojen ihme.26

Moskova ärsyyntyy

J. K. Paasikivi, joka toimi syksyllä 1940 Suomen lähettiläänä Moskovassa, tapasi lokakuun 1940 lopussa Molotovin uuden apulaisen, Andrei Vyšinskin. Tämä halusi ottaa puheeksi kolme ikävää asiaa: Ahvenanmaan varustusten hävittämisen, Petsamon nikkelin — ja suomalaisen talvisotakirjallisuuden. Vyšinski esitti heti maansa vaatimuksen: sotakirjallisuus on kiellettävä. ”Vishinski lisäsi jos tämä jatkuu syntyy vaarallinen tila pyysi ilmottamaan hallitukselle minkä lupasin tehdä” raportoi Paasikivi Suomen ulkoasiainministeriölle.27

Seuraavana päivänä lähettiläs tiedusteli, millaisia sotakirjat ovat sisällöltään ja pyysi ”lähettämään tänne räikeimmät” sekä huomautti, ettei Suomen ”pidä nykyisessä vaarallisessa asemassa tehdä suurta affääriä viime sodasta joka sitä paitsi päättyi kapitulatioon. Muuten voimme herättää täällä vastavaikutuksen joka voi viedä uuteen onnettomuuteen. Luulisin kansamme psykologiselta kannaltakin voivan tulla toimeen ilman tällaista ulkopoliittisesti huolestuttavaa rummutusta. Uusi Runeberg ehtii aikanaan ilmaantua.”28

Parin päivän kuluttua Paasikivi neuvotteli ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotovin kanssa. Tämä yhtyi alaisensa esittämiin syytöksiin siitä, että ”Suomessa harjoitetaan karkeata agitatiota ja vihanlietsontaa Neuvostoliittoa vastaan” ja näytti pöydällään olevia sotakirjoja kertoen olevansa tietoinen niiden sisällöstä, vaikkei suomea osannutkaan. Paasikivi luki tapaamisen jälkeen Suomussalmen sotatanterilla ja totesi siinä olevan ”miltei joka sivulla poliittisesti arveluttavaa ja vahingollista” ja huokasi: ”Keskustelut Vishinskin ja Molotovin kanssa tekivät raskaan vaikutuksen.”29

Ulkoasiainministeriö toimi nopeasti. Se kielsi Karistoa lähettämästä kustantajan varastossa olevia Suomussalmen sotatanterilta -kirjan kappaleita kauppoihin. Jo lähetettyjä kappaleita ei kuitenkaan tarvinnut vetää takaisin.30  Kariston vuosikertomuksen antama kuva takavarikointiprosessista on varsin dramaattinen: sen mukaan soittaja olisi ollut itse ulkoministeri Rolf Witting, kustantamon varastossa olevat kappaleet olisi otettu talteen poliisivoimin ja teosta olisi takavarikoitu myös kirjakaupoista, vaikka toimenpiteen ei pitänytkään koskea kauppaan ehtineitä kappaleita.31  Todennäköistä kuitenkin on, että kirjan levittäminen estettiin hieman vähemmällä metelillä. Valtioneuvoston päätöksellä takavarikoitiin muutamien päivien kuluttua vielä lisää talvisotakirjoja: marraskuun 9. päivänä poistettiin myynnistä Suomussalmen sotatanterilla –teoksen ruotsinnos, Schildtsin kustantama Som frontofficer i Suomussalmi.32

Syksyn 1940 sotakirjallisuusjupakkaa voi Kai Ekholmin tapaan pitää alkusoittona syksyn 1944 kirjakiellolle. Tällöinhän kirjakaupoista ja kirjastoista poistettiin liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksesta runsaasti ns. neuvostovastaista kirjallisuutta.33 

Professori Korhonen huolestuu

Syksyllä 1940 närkästyneisyyttään ei esittänyt ainoastaan neuvostojohto ja heidän reaktioitaan huolestuneena seurannut lähettiläs Paasikivi, vaan myös suomalainen lehdistö ja professori Arvi Korhonen, jolla ei oikeastaan ollut sotakirjallisuuteen mitään muuta kytkentää kuin tehtävänsä Arvostelevan Kirjaluettelon kriitikkona. Tämä ei estänyt Korhosta tarttumasta asiaan: hän oli aikaisemminkin ottanut kantaa asioihin, jotka eivät varsinaisesti hänelle kuuluneet.

Korhonen oli nimittäin Tuomo Polvisen mukaan jo ennen talvisotaa, sodan aikana ja sen jälkeen käynyt esittämässä niin ministeri J. K. Paasikivelle kuin marsalkka Mannerheimillekin purevia huomautuksia Suomen puolustuspolitiikasta ja puolustusvalmiudesta. Syksyllä 1940 hän kirjoitti erittäin kärjekkään sotakirjallisuutta koskevan muistion. Se on päivätty 9. marraskuuta eli ajankohtana, jolloin rajoitustoimiin oli jo ryhdytty.34

Korhosen promemoria on varustettu merkinnällä ”yksityinen” eikä sitä ole osoitettu millekään nimetylle viranomaiselle. Ilmeisesti Korhonen on jättänyt sen ulkoasiainministeriön poliittisen osaston päällikölle Aaro Pakaslahdelle kuten Polvinen arvioi, sillä muistio päättyy toteamukseen, että ”ainoa laitos, jonka taholla jotakin positiivista voidaan tehdä ja jonka suoranainen velvollisuus on sekaantua asiaan, on Ulkoasiainministeriö”. Pakaslahden muistioon tekemien merkintöjen mukaan asiakirja on lähetetty ulkoasiainministeri Wittingin lisäksi tiedoksi valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan jäsenille sekä sisäasiainministeri Ernst von Bornille ja oikeusministeri Oskari Lehtoselle. He eivät ilmeisesti olleet ainoat Korhosen purevien arvioiden lukijat, sillä löysin muistion myös Kansallisarkistosta Tiedoitustoiminnan Tarkastusviraston papereiden joukosta. Mahdollisesti Korhonen itse on lähettänyt sen tiedoksi sensuuriviranomaisille.35

Muistiossaan Korhonen arvostelee sensuuriviranomaisia pitäen sotakirjallisuuden valvontaa erittäin hatarana ja epäilee, että ”joko valvontaa harjoittavat viranomaiset eivät ole tehtävänsä tasalla tai sitten, että painolainsäädäntömme ei ole vakavan ajan asettamien vaatimusten tasalla.” Hänen mukaansa talvisotakirjat, erityisesti johtavien upseerien kirjoittamat, paljastivat liikaa Suomen armeijan taistelutaktiikasta ja esittelivät suomalaisten voimavarat ja heikkoudet. Kirjoissa opetettiin suorastaan kädestä pitäen, miten puna-armeija voisi vastaisuudessa välttää tekemänsä virheet, eikä puolustuslaitos Korhosen mukaan ymmärtänyt, millaisen palveluksen sotakirjallisuus venäläiselle tiedustelulle tässä teki. Uuden sodan mahdollisuuteen muistiossa viitataan avoimesti. Sotakirjojen kirjoittajista on nimeltä mainittu kenraali Siilasvuo sekä eversti Karikoski ja kenraali Tuompo, joiden kokoama teos oli muistion kirjoitushetkellä vielä julkaisematon.36  

Sotilaspoliittisten syiden rinnalle ja niiden ylikin Korhonen nosti ulkopolitiikan. Hän totesi, että puna-armeija, jota kotimaassaan pidettiin ”loistavana”, oli koko olemassaolonsa aikana saanut vain harvoja mahdollisuuksia tehdä urotöitä ja että Suomen sota oli puna-armeijan ainoa todellinen sota. Tästä syystä se oli erityisen arka sotilaskunniastaan, ja Korhosen mukaan sotakirjallisuuden propagandistiset kuvaukset ärsyttivät neuvostoarmeijaa suunnattomasti. ”Hyvin lähellä on mahdollisuus, että puna-armeija haluaa tukkia suun todistajalta, joka yhtä päätä jankuttaa, ettei puna-armeija olekaan ”loistava”. Meillä ei ole varaa provosoida sitä vaaraa.” Korhonen referoi myös lokakuun vallankumouksen vuosijuhlassa Moskovassa puhunutta Neuvostoliiton presidentti Mihail Kalininia, joka oli väittänyt myös porvarillisen sanomalehdistön (siis suomalaisen lehdistön) mustanneen puna-armeijaa ja kertoneen siitä tahallaan vääriä tietoja. Korhonen piti mahdottomana sotakirjallisuuden tulvan katkaisemista vapaaehtoisen pidättymisen tai syksyllä 1940 käytössä olleen, puoleksi vapaaehtoisen valvonnan avulla.37

Kesäkuussa 1940 sensuuri eli Tiedoitustoiminnan Tarkastusvirasto oli välittänyt kustantamoille puolustusvoimien toivomuksen, että talvisotaa koskevat kirjat lähetettäisiin ennen niiden painattamista sensuurin tarkistettaviksi.38

Käytännössä tällainen toivomus oli tietysti viranomaismääräys, ja kustantajat ilmeisesti noudattivat sitä sangen hyvin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, millaista jupinaa se herätti yhtiöiden sisällä. Kariston suorapuheinen kirjallinen johtaja Väinö Hämeen-Anttila ainakin valitti asiasta myös useille kirjailijoille kirjeissään – niissäkin, jotka eivät lainkaan käsitelleet sotakirjojen sensuuria.39

Korhonen totesi muistiossaan kustantajien olevan ”tunnottomia liikemiehiä, jotka julkaisevat mitä tahansa, kunhan sillä vain on menekkiä”. Hänen mukaansa sotakirjojen suuret tekijänpalkkiot olivat innostaneet myös armeijan korkeinta upseeristoa, jopa niin että nämä ”virka-asemaansa väärinkäyttäen pakoittavat armeijan laitokset luovuttamaan kustantajille korvauksetta esim. kuva-ainesta.” Valvontaviranomaiset olivat sotilasarvoiltaan kirjoittajia alempia eikä heillä ollut käytössään sanktioita, ”puhumattakaan siitä piilotajunnassa vallitsevasta käsityksestä, että korkeammassa sotilasarvossa oleva myös ymmärtää kaikki paremmin kuin alempi”. Niinpä Korhonen vaati sensuurin ulottamista myös kirjallisuutta koskevaksi niin, että asiaan puututtaisiin lainsäädäntöteitse. Ennakkosensuurin piiriin kuuluivat syksyllä 1940 vain osa lehdistön ulkomaanuutisista sekä kirjoitukset Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta; kirjojen valvonta oli vapaaehtoista.40

Julkaisutoiminta luvanvaraiseksi

Korhosen ei tarvinnutkaan odottaa kovin kauan: asetus sotakirjallisuuden kieltämisestä — tai tarkemmin sanottuna sen julkaisemisen tekemisestä luvanvaraiseksi — annettiin heti seuraavalla viikolla eli 13.11.1940. Tällöin talvisotaa käsittelevien kirjojen ja kuvateosten julkaiseminen pääsääntöisesti kiellettiin. Pieni takaportti kuitenkin jäi: sisäasiainministeriö saattoi erikoistapauksissa, puolustusvoimien pääesikuntaa ja ulkoasiainministeriötä kuultuaan, myöntää julkaisuluvan kirjalle tai kuvateokselle. Takavarikot jatkuivat: marraskuun 15. päivänä takavarikoitiin Otavan kustantamat Lauri Haarlan näytelmä Idän laumoja päin ja Viljo Sarajan romaani Lunastettu maa sekä viimeksi mainitun ruotsinnos, Schildtsin kustantama Det friköpta landet.41

Jupakan jälkeen talvisotakirjallisuus katosi julkisuudesta. Esimerkiksi Otavan ja WSOY:n ilmoituksissa Suomen Kuvalehdessä mainostettiin alkuvuodesta 1941 kaikkea muuta kirjallisuutta: kansainvälisiä menestysromaaneja, elämäkertoja ja pula-ajan keittokirjaa. Oikeastaan ainoat sodasta muistuttavat kirjat noissa ilmoituksissa olivat kaksi runoteosta eli V. A. Koskenniemen Latuja lumessa ja Yrjö Jylhän Kiirastuli sekä Jorma Heiskasen muistelmakirja Kenttäpappina Kollaalla. Niidenkään mainosteksteissä ei sodalla elämöity.42

Vaikuttaa vahvasti siltä, että yhden kirjan mahdollinen maailmanvalloitus jäi kirjakiellon takia tekemättä. Amerikkalainen kustannusyhtiö Prentice-Hill oli nimittäin luvannut julkaista Otavan talvisotaromaanikilpailun voittajan, Viljo Sarajan Lunastetun maan. Se oli käännetty Euroopassa viidelle kielelle, ja odotti USA:ssa julkaisemistaan ilmeisesti jo valmiiksi käännettynä. Päivää ennen suomenkielisen kirjan takavarikointia ulkoasiainministeriöstä lähti Suomen Washingtonin-lähetystöön sähke: ”Sarajan kirja takavarikoitaneen älkää julkaisko”. Koska kustantajana oli amerikkalaisyhtiö, ei julkaisemisen kieltäminen ollut kovin helppoa. Lähetystö ilmoitti valmistelujen olevan jo pitkällä, jolloin peruuttaminen olisi hankalaa, ja valitti myöhemmin julkaisun estämisen olevan mahdotonta, etenkin kun kirjan suomenkielistä painosta jo myytiin USA:ssa. Ministeriö pysyi kannassaan: kirjaa ei ollut lupa julkaista. Se vetosi julkaisemisesta Suomelle koituviin ikävyyksiin, ja lopulta kustantaja luopuikin aikeesta. Sähkeiden vaihtoa asiasta käytiin vuodenvaihteen 1940–1941 yli, mutta lopullinen piste hankkeelle pantiin vasta jatkosodan jälkeen. 43

Kuinka suuri oli Korhosen kädenjälki?

Missä määrin Arvi Korhonen lopulta vaikutti talvisotakirjallisuuden kieltämiseen eli pystyikö historian professori puuttumaan historian kulkuun? Toimiko hän omasta aloitteestaan vai oliko muistiota ideoimassa suurempi joukko ihmisiä, ja keitä he olisivat voineet olla?Kovin suurta ja monimutkaista salaliittoteoriaa ei Korhosen muistion ympärille saa syntymään — eikä sitä kukaan ole yrittänytkään kehitellä. Aikaisemmassa tutkimuksessa muistiota on käsitelty lähinnä vain Tuomo Polvisen artikkelissa, jossa käsitellään Korhosen muutakin toimintaa toisen maailmansodan aikana. Korhonenhan laati yleisesikunnan (sodan aikana Päämajan) tiedusteluosaston tilannearvioita ja kirjoitti muistioita muistakin puolustuspoliittisista kysymyksistä. Epäselväksi jää, oliko sotakirjallisuutta koskeva muistio kirjoitettu yliopisto- vai tiedustelumiehen ominaisuudessa. Molemmat tittelit — reservin kapteeni ja yleisen historian professori — mainitaan kyllä muistiossa. Mahdollista on, että Korhonen kirjoitti muistion antaakseen vanhalle ystävälleen Aaro Pakaslahdelle lisäargumentteja sotakirjallisuutta vastaan. Näin on tulkinnut Polvinen, jonka mukaan Korhonen oli selvillä Moskovan painostuksesta muistiota kirjoittaessaan.44

Polvisen tulkinta tuntuu uskottavalta. Pakaslahti ja Korhonen olivat ehkä keskustelleet asiasta. Ja kun Korhonen tiedustelumiehenä luki talvisotakirjoja, on helppo ymmärtää hänen tuohtumuksensa: suomalaisten strategiaa ja taktiikkaa käsiteltiin kirjoissa hyvin monesta näkökulmasta, vaikka vänrikkiä ylempiarvoisten upseerien nimet ja sotatapahtumien paikkakunnat olikin teksteistä sensuurin vaatimuksesta pääsääntöisesti poistettu. Mitä taas ulkopolitiikkaan tuli, niin suomalaislehdistöä oli jo talvisodan kestäessä kielletty halventamasta vihollisarmeijaa ja Neuvostoliiton johtohenkilöitä. Sen sijaan kirjallisuudessa ”ryssittely” jatkui ja ylivoimaisen vihollisen kimppuun käytiin sotamuistelmissa lähes paljain käsin — useimmiten voittoisasti.

Kun juuri sotakirjallisuuden julkaisukieltoa edeltävinä päivinä käytiin sanomalehdistössä lyhyt mutta intensiivinen sotakirjoja koskeva keskustelu, voi hyvällä syyllä kysyä, oliko tieto Moskovan reaktiosta, Korhosen muistiosta ja odotettavissa olevasta asetusmuutoksesta tavalla tai toisella vuotanut — ellei peräti vuodatettu? — lehdistölle.
Useat sanomalehdet olivat sitä mieltä, että sotakirjoja ilmestyi liikaa, niiden kirjallinen taso oli heikko ja sisältö paljasti sotasalaisuudet viholliselle. Suomen Sosialidemokraatti totesi pääkirjoituksessaan, että kaikki muu kirjallisuus oli syksyllä 1940 jäänyt sotakirjallisuuden rinnalla perin huomaamattomaksi. Lehden mielestä sotakirjallisuuden tulva ei tehnyt palvelusta sen enempää kotimaiselle kirjallisuudelle kuin kansakunnan edellistalvena yksimielisesti puolustamille henkisille arvoillekaan. Paheksunta kohdistui myös kielenkäyttöön, joka toisaalta, omista joukoista puhuessaan, oli teennäistä ja paatoksellista, toisaalta vertaili vastustajain joukkojen kuntoa mauttomasti ja vastenmielisesti liioitellen. Lehti arveli kaupallisten näkökohtien näytelleen julkaisutoiminnassa melko suurta osaa, ja totesi että ”huomattava osa näistä kyhäyksistä” olisi joutanut jäädä painamatta. ((Suomen Sosialidemokraatti 13.11.1940.))

Helsingin Sanomien maanantaikirjeen kirjoittaja totesi että vaikka hän olikin lukenut suuren määrän sotakirjoja, hän oli toistaiseksi löytänyt vain yhden taiteeksi ja yhden sotahistoriaksi luokiteltavan teoksen. Loput oli katsottava ”pelkästään muistiinpanoiksi, aineskokoelmiksi ja journalistisiksi reportaasheiksi”. Näiden kahden kirjoittajan mielestä kelvollisen teoksen nimiä ei kirjoituksessa mainittu. Seuraavan päivän lehdessä keskusteluun yhtyi nimimerkki Eero, joka pakinassaan lainasi ammattiveljensä Vaasan Jaakkoon luonnehdintaa sotakirjoista: ”Niitä tuloo nyt niinkun rusamasiinasta ruumenia — aivan liikaa.” Eeron mielestä paras ratkaisu olisi ollut se, että sotatapahtumista olisi kirjoitettu paljon, mutta julkaistu vähän. Kun kirjoja ei julkaistaisi tuoreeltaan, vaan vasta joskus myöhemmin, sodan kuvasta tulisi puolueettomampi ja täydellisempi, eikä maan etua vahingoitettaisi.45 

Tähän talvisotakirjallisuuden kiellon jälkeen päädyttiinkin. Jatkosodan puhkeaminen muutti tilanteen ja vapautti takavarikoidut teokset. Ne eivät kuitenkaan enää nousseet myyntitilastojen kärkeen. Esimerkiksi Kollaa kestää -teoksen huikeana alkanut myynti lopahti viimeistään keväällä tai kesällä 1941, ja Juhani Niemen mukaan ei talvisodasta julkaistu juurikaan julkaistu kirjallisuutta ennen vuotta 1959, jolloin vietettiin sodan 20-vuotismuistoa.46

 Arvi Korhonen palveli jatkosodan vuodet päämajassa tiedustelu-upseerina ja keskittyi sodan päätyttyä opetusvelvollisuuksiinsa. Kuusikymmenluvun alussa hän julkaisi teoksen Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, jossa esitteli nopeasti kumotun, mutta myöhemmin moneen muuhun käyttöön muuntuneen ajopuuteoriansa.47

Professori Korhonen ei ollut talvisodan kirjakiellon keskeisin vaikuttaja — asetushan säädettiin pitkälti Moskovan painostuksesta — mutta hänen panostaan ei silti voi kiistää. Korhonen selvensi talvisotakirjallisuuden sisältöä ja sen vaikutusta – erityisesti suomalaisen sotakirjallisuuden vaikutusta Neuvostoliitossa – kotimaan poliittisille päättäjille. Näillä tuskin oli syksyllä 1940 aikaa tarttua kirjoihin. Korhonen siis auttoi ulkoasiainministeriötä, joka puolestaan yritti Moskovan-lähettiläs Paasikiven vetoomusten johdosta järjestää asiaa pikaisesti ja parhain päin, toisin sanoen itäisen naapurin vaatimalla tavalla.

Tapahtumasarjassa voi nähdä itsesensuurin ituja. Pitkälle sodanjälkeiseen aikaan ulottuvalla itsesensuurin eli ”suomettuneisuuden” kaudellehan oli tyypillistä, että tietoja ja mielipiteitä jätettiin kertomatta – tai lehtijuttuja ja kirjoja julkaisematta – koska arvioitiin tai arveltiin Neuvostoliiton pahastuvan niistä, ja pienetkin naapurin närkästyksen ilmaukset otettiin Suomessa vakavasti. Tällöin myös suomalaiset poliitikot herkästi tarttuivat havaitsemiinsa ylilyönteihin ja epäkohtiin kuten Arvi Korhonenkin teki selvitellessään syitä, joiden vuoksi sotakirjallisuus tulisi kieltää. Lehdistön ja yksittäisten kirjoittajien esittämät perustelut talvisotakirjallisuuden rajoittamiselle saivat asian näyttämään siltä, että kieltoa kannattivat laajemmatkin piirit – ja että nimenomaan suomalaiset halusivat sitä. Korhosella taas oli takanaan sekä yliopisto- että tiedustelumiehen arvovalta ja asiantuntemus, ja hän oli aikaisemminkin ottanut kantaa erityisesti puolustuspolitiikkaan. Paasikiven ja/tai Pakaslahden tarvitsi vain vihjaista omasta sivustatuen tarpeestaan.

Arvi Korhonen ei näytellyt syksyn 1940 talvisotakirjallisuusdraamassa pääosaa, mutta miessivuosassa hän kyllä esiintyi.

Kirjoittaja on FT, jonka kulttuurihistorian väitöskirja ”Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939—1944” (SKS) ilmestyi 2009 ja joka on tänä syksynä julkaissut rintamakirjeenvaihtajia ja päämajan sensuuria käsittelevän teoksen ”Julkaiseminen kielletty” (SKS).

– – – –

Lähteet
ARKISTOLÄHTEET:
Arvi A. Karisto Oy:n arkisto (AAKA)
Kirjallisen osaston kirjeenvaihto
Kansallisarkisto (KA)
J. K. Paasikiven arkisto
Valtioneuvoston pöytäkirjat 1940
Otavan arkisto (OA)
Kirjallisen osaston kotimaan kirjeenvaihto
Päivälehden arkisto (PLA)
WSOY Yrityshistoriallinen kirjearkisto
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto (SKSA)
Onttoni Miihkalin arkisto
Ulkoministeriön arkisto (UMA)
Ryhmä 109, osasto 14 (sotakirjallisuus)
WSOY:n arkisto (WSA)
Kirjapainon työkortit 1940

JULKAISTUT LÄHTEET
Arvosteleva Kirjaluettelo 1940
Suomen Kuvalehti 1940—1941
Sanomalehdet mainittu ao. viitteessä

KIRJALLISUUS
Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–1946. Kustantaja THINGS TO COME, painopaikka Jyväskylän Yliopistopaino, Jyväskylä/ER-Paino Ky, Lievestuore 2000.
Eskola, Eija: Suositellut, valitut ja luetut. Kirjallisuus kirjastoissa 1918–1939. Acta Universitatis Tamperensis 1049. Tampereen Yliopistopaino 2004.
Heiskanen, Raimo: Arvi Korhonen tiedustelu-upseerina. Historiallinen Aikakauskirja 1/1990.
Herlin, Ilkka: Linjoilla ja linjojen takana. Historioitsijat sodassa. Teoksessa Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Toim. Pekka Ahtiainen ja Ilkka Tervonen. Suomen Historiallinen Seura Helsinki/Vammalan Kirjapaino Oy 1996.
Häggman, Kai: Avarammille aloille, väljemmille vesille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1940–2003. WSOY Helsinki/WS Bookwell Porvoo 2003.
Juutilainen, Antti: Kun ylipäällikkö rankaisi kenraalia harkitsemattomuudesta. Sotilasaikakauslehti 1/1991.
Miihkali, Onttoni: Suomussalmen sotatanterilla. Arvi A. Karisto Oy Hämeenlinna 1940.
Niemi, Juhani: Talvisodan kirjallisuus ja ”talvisodan henki”. Sosiologia 3/1986.
Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsinki/Savonlinnan Kirjapaino, Savonlinna 1988.
Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939—1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Hakapaino Oy, Helsinki 2009.
Polvinen, Tuomo: Arvi Korhonen ja toinen maailmansota. Historiallinen Aikakauskirja 1/1990.
Sevänen, Erkki: Vapauden rajat. kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918–1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura/Hakapaino Oy, Helsinki 1994.
Simojoki, Aukusti: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1900—1950. Karisto Hämeenlinna 1950.
Tommila, Päiviö: Arvi Korhonen sata vuotta. Historiallinen Aikakauskirja 1/1990.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Niemi 2000, 80 []
  2. Kirjojen nimikemäärät Niemi 1986, 246 sekä Niemi 1988, 47. Palolammen myyntilukemista ja kirjan aikalaisvastaanotosta Häggman 2003, 24—29. []
  3. Arvostelevan Kirjaluettelon kirjoittajista 1940-luvun alkuvuosina Ekholm 2000, 94—97. []
  4. Tommila 1990, 1—2. Arvi Korhosen urasta ja toiminnasta ks. myös muut HAik:n Korhonen-teemanumeron artikkelit. []
  5. Arvostelevasta Kirjaluettelosta Sevänen 1994, 229—240 ja Eskola 2004, 61—62, 69—71, 74—77, 81—87 ja 94—100. Vaikka Sevänen ja Eskola tarkastelevat lähinnä 1920—1930-lukujen tilannetta, se tuskin muuttui ratkaisevasti 1940-luvun alkuun mennessä. []
  6. Karisto Oy:n kirje Mikko Karvoselle 19.1.1940. Kirjallisen osaston kirjeenvaihto. AAKA. []
  7. Miihkali 1940, 9—10. Onttoni Miihkalin kirje Veikko Karhuselle. Kirjekonsepti on päiväämätön, mutta kun siinä kiitetään 75-vuotispäivälahjasta, sen täytyy olla kirjoitettu alkuvuodesta 1979 (kirjailija oli syntynyt 3.1.1904). Onttoni Miihkalin arkisto. SKSA. []
  8. Niemi 1988, 42. Vrt Simojoki 1950, 158. Simojoen mukaan Suomussalmen sotatanterilla tuli markkinoille vasta sodan päätyttyä. []
  9. Rafael Koskimies (R. K.): ”Kevät 1940 kirjallisuudessa”, Uusi Suomi 12.5.1940. Päivö Oksala: ”Kuvaus Suomussalmen taisteluista”, Aamulehti 26.5.1940. []
  10. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 7—8. []
  11. Arvi A. Kariston vuosikertomus, kustannusosaston kertomus 1940. AAKA. []
  12. Otavalta Yrjö Ylänteelle 6.1.1940. Kirjallisen osaston kotimaan kirjeenvaihto. OA. WSOY:ltä V. Erkamolle 31.1.1940. WSOY Yrityshistoriallinen kirjearkisto, Liikekirjeenvaihtoa vuodelta 1940. PLA. []
  13. WSOY:n ilmoitus Suomen Kuvalehdessä 25/1940. []
  14. WSOY:n kirjapainon työkortin mukaan Antero ei enää palaa ilmestyi 9.4.1940. WSA. []
  15. Waltarin teoksen arvosteluja esim. Uusi Aura 5.5.1940, Vaasa 5.5.1940, Ilkka 25.5.1940, Kotimaa 9.7.1940. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 14 (viimeksi mainitussa myös Sarajan teoksen arvostelu). []
  16. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 12. []
  17. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 5, ja 1940, 13. []
  18. Ryhmyn ja Romppaisen sensuurikohtelusta Pilke 2009, 139–141. []
  19. Otavan kirje Pentti Haanpäälle 8.10.1940, Pentti Haanpää Otavalle 10.10.1940. Kirjallisen osaston kotimaan kirjeenvaihto. OA. []
  20. Armas J. Pulla Karistolle 15.7.1940, Karistolta Armas J. Pullalle 26.7.1940. Kirjallisen osaston kirjeenvaihto. AAKA. []
  21. Karistolta Kaarlo Erholle 6.9.1940. Kirjallisen osaston kirjeenvaihto. AAKA. []
  22. Hj. Siilasvuon kirje Otavalle 21.8.1940, Otavan kirje Hj. Siilasvuolle 28.8.1940. Otavan kirje Hj. Siilasvuolle 12.11.1940. Kirjallisen osaston kotimaan kirjeenvaihto. OA. Tieto myyntiluvuista Uusi Suomi 13.10.1940 sekä Lassila 1990, 14. Harald Öhquistin kirjasuunnitelmien herättämästä närkästyksestä puolustusvoimien johdossa Juutilainen 1991, 30-32. []
  23. Esim. WSOY:n ilmoituksessa Uudessa Suomessa 13.10.1940 on lainattu Lahti-lehden, Vaasan ja Hakkapeliitan arvosteluja. Teoksen karttaliitteillä täydennetty 4. painos oli tuolloin juuri ilmestynyt, ja painosmäärät olivat yhteensä jo 31 000 kappaletta. []
  24. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 8 ja 16. []
  25. Korhosen arviot Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 28 (Valakivi) ja 14 (Saraja). Sarajan sotaromaanin, Lunastetun maan, ympärillä käytiin kiistaa Uudessa Suomessa 3.—12.11.1940 ja Helsingin Sanomissa 5.—10.11.1940. Vaipuneet kotkat -teoksesta taitettiin peistä Uuden Suomen yleisönosastossa 15.—16.11.1940. []
  26. Arvosteleva Kirjaluettelo 1940, 16. []
  27. Paasikiven salasähkejäljennös 647 Moskovasta 30.10.1940. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös IV:21 Sotakirjallisuus. JKPA/KA. Keskustelusta myös Paasikivi 1958, 132. []
  28. Paasikiven salasähkejäljennös 650 Moskovasta 31.10.1940. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös IV:21 Sotakirjallisuus. JKPA/KA. []
  29. Paasikiven salasähkejäljennös 656 Moskovasta 2.11.1940. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös IV:21 Sotakirjallisuus. JKPA/KA. []
  30. H. Brotheruksen muistiojäljennös 4.11.1940. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. []
  31. Kariston vuosikertomus 1940. AAKA. Karisto Oy:n ilmoitus Uudessa Suomessa 13.11.1940. []
  32. Valtioneuvoston istunto 9.11.1940. Valtioneuvoston pöytäkirjat, VN 240. KA. Fennican mukaan ruotsinnokseen sisältyvät Onttoni Miihkalin molemmat talvisotakirjat: Som frontofficer i Suomussalmi on lyhennetty ja muokattu versio teoksista Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä. []
  33. Ekholm 2000 (prologissa ei sivunumerointia). []
  34. Arvi Korhosen koko toiminta toisen maailmansodan aikana ks. Polvinen 1990, 22—28. Korhosen tiedustelu-upseerin urasta ks. Heiskanen 1990, 28—32. Myös Korhosen yliopistourasta HAik 1/1990. Korhosen sodanaikaisista historianäkemyksistä ja kannanotoista Herlin 1996, 101—111. []
  35. Muistio ” Välttämättömyydestä katkaista n.s. sotakirjallisuuden ilmestyminen”. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös: Valtioneuvoston tarkastuselimet. Tarkastustoimintaa koskevia asiakirjoja 1940—1946. Ha2. KA. []
  36. Korhosen muistiossa ei ole mainittu Tuompon ja Karikosken kirjan nimeä, mutta kyseisen teoksen täytyy olla Kunnia-Isänmaa, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1941 alaotsikolla Miten Suomi taisteli. Vuonna 1942 ilmestynyt toinen ja vuonna 1944 ilmestynyt kolmas painos saivat alaotsikokseen Suomen ja Neuvostoliiton sota 1939—40. []
  37. Muistio ” Välttämättömyydestä katkaista n.s. sotakirjallisuuden ilmestyminen”. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös: Valtioneuvoston tarkastuselimet. Tarkastustoimintaa koskevia asiakirjoja 1940–1946. Ha2. KA. []
  38. Tiedoitustoiminnan Tarkastusviraston kirje n:o 392/40 6.7.1940. VN:n tarkastuselimet 1940–1947, kiertokirjeet ja ohjeet, Da1, KA. []
  39. Pilke 2009, 140–141, 166 ja 179–180. []
  40. Muistio ” Välttämättömyydestä katkaista n.s. sotakirjallisuuden ilmestyminen”. Ryhmä 109, osasto F14, Sotakirjallisuus. UMA. Myös: Valtioneuvoston tarkastuselimet. Tarkastustoimintaa koskevia asiakirjoja 1940–1946. Ha2. KA, sekä Pilke 2009, 137–139. []
  41. Asetus tiedoitustoiminnan väliaikaisesta valvonnasta annetun asetuksen muuttamisesta, 1a §. Suomen Asetuskokoelma 615/1940, 13.11.1940. Valtioneuvoston istunto 15.11.1940. Valtioneuvoston pöytäkirjat, VN 240. KA. []
  42. Otavan ja WSOY:n ilmoitukset Suomen Kuvalehdessä 1/1941—26/1941. []
  43. Ulkoasiainministeriön sähkeet Suomen lähetystölle Washingtoniin 14.11.1940, 25.11.1940, 4.1.1941 ja 6.1.1941. Suomen Washingtonin-lähetystön sähkeet ulkoasiainministeriölle 19.11.1940, 3.1.1941 ja 6.1.1941. Ryhmä 109, osasto 14, Sotakirjallisuus. UMA. Pilke 2009, 151. []
  44. Polvinen 1990, 22—28. []
  45. Helsingin Sanomat 11.11.1940 ja 12.11.1940. []
  46. Talvisodan jälkikuvasta Niemi 1988, 76–84. Kollaa kestää -teoksen elinkaaresta Häggman 2003, 24–25. []
  47. Arvi Korhosen toiminnasta toisen maailmansodan vuosina ja hänen myöhemmästä julkaisutoiminnastaan HAik 1/1990. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.