Lectio praecursoria 26.11.2011

Toissa keväänä uutisissa kerrottiin, että eduskunnassa oli tehty lakialoite kerjäämisen kieltämiseksi. Lakialoitteen allekirjoitti ensimmäisenä kokoomuspuolueen kansanedustaja, poliisi Juha Hakola. Hänen mukaansa kerjääminen oli kiellettävä, koska se kytkeytyi rikollisuuteen ja heikensi kaupunkiviihtyvyyttä. Kansanedustaja vaikutti huolestuneelta yhteiskuntarauhan säilymisestä.

Kerjääminen koetaan ongelmaksi myös siitä syystä, että se rikkoo normaalina pidettyä elämisen kaavaa. Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että pysyäkseen hengissä ihmisen on tehtävä työtä. Ja vaikka hyvinvointiyhteiskunta takaa henkiin jäämisen myös ilman työntekoa, ansiotyön välttelemistä ei yleensä katsota hyvällä silmällä.

Niinpä kerjäläisten lisäksi ihmiset, jotka elävät yhteiskunnan tukien varassa sen sijaan että hakeutuisivat töihin, herättävät paheksuntaa. Kaikki lienevät kuulleet tarinoita esimerkiksi perheistä, joihin syntyy uusi lapsi aina kolmen vuoden välein pitämään vanhemmat kiinni vanhempainraha- ja kotihoidontukikannassa. Näitä kertomuksia ei esitetä suopeaan sävyyn.

Samat kysymykset, samasta syystä, olivat polttavia myös yli sata vuotta sitten: kerjääminen ja työn vieroksuminen oli aikalaisten mielestä saatava ehdottomasti kuriin. Myös 1800-luvulla kerjuukieltoa perusteltiin yhteiskuntarauhan säilymisellä, työn vieroksujia taas pidettiin loisina, jotka elivät muiden kustannuksella. Erityisen karsaasti katsottiin tilatonta väestöä, joka arvostelijoiden mukaan eli kädestä suuhun ja pyöräytti lapsen toisensa jälkeen luottaen siihen, että yhteiskunta kyllä huolehtii jälkikasvun elättämisestä.

Argumentit siis kuulostavat tutuilta, ongelman ratkaisuehdotukset vain olivat erilaiset. Yksi 1800-luvun ratkaisuehdotuksista oli köyhäintalo. Se oli kunnallinen köyhäinhoitolaitos, joita perustettiin Suomeen 1880-luvulta alkaen. Malli saatiin Englannista, Tanskasta ja etenkin Ruotsista.

Kansalaiskasvatusta ja hoivaa köyhäintaloissa

Suomessa köyhäintaloilla oli kahtalainen tehtävä. Ensinnäkin köyhäintaloihin sijoitettiin aikuisia, jotka olisivat pystyneet tekemään työtä, mutta olivat kuitenkin syystä tai toisesta kieltäytyneet siitä ja jättäytyneet kunnan elätettäviksi. Aikalaisten käsityksen mukaan nämä henkilöt olivat laiminlyöneet tehtävänsä työtä tekevinä kunnon kansalaisina eivätkä siksi olleet itsemääräämisoikeuden arvoisia. Köyhäintaloon passitetut joutuivat kunnan holhouksen alaisiksi ja heidän oli tehtävä työtä laitoksessa maksaakseen elatuksensa kunnalle takaisin.

Laitoksesta poistuminen oli kielletty, vieraiden vastaanottaminen oli luvanvaraista. Köyhäintalon hoidokit joutuivat noudattamaan laitoksen järjestyssääntöjä, joiden rikkomisesta seurasi rangaistus. Lievimmillään rangaistus merkitsi jonkin etuuden menettämistä: ruokailua häirinnyt hoidokki saatettiin poistaa pöydästä ja määrätä aterioimaan vasta sen jälkeen, kun muut olivat jo syöneet. Pahimmillaan rangaistuksissa oli kyse eristykseen eli arestiin joutumisesta. Arestikopissa saattoi vierähtää useampi päivä vedellä ja leivällä, ilman ihmiskontakteja.

Köyhäintalojärjestelmän rakentajat toivoivat, että tällainen kohtalo toimisi pelotteena kaikille kansalaisille. Kantavana ajatuksena oli, että aiheeton turvautuminen köyhäinhoitoon loppuisi, kun ihmiset havaitsisivat kunnan varoilla elämisen merkitsevän elämää laitoksessa. Kun avunanojien määrä laskisi, pienenisivät myös köyhäinhoidon kustannukset.

Laihian köyhäintalo vihittiin käyttöön uudenvuodenpäivänä 1910. Laitoksen päärakennus on edelleen olemassa. Kuva: E. Annola.

Toivottiin myös, että kun työtä vieroksuvat laiskurit joutuisivat köyhäintalossa pakon edessä sopeutumaan työntekoon ja kuriin, heistä kasvaisi vähitellen kunnon kansalaisia. Ulkoinen kuri muuttuisi sisäiseksi itsekuriksi ja auttaisi kääntämään elämän kurssin. Köyhäintalo oli siis paitsi eräänlainen rangaistuslaitos, myös kansalaiskasvatukseen tähtäävä instituutio.

Toiseksi köyhäintaloihin sijoitettiin myös henkilöt, joita kuntien oli lain mukaan pakko avustaa: huoltajaa vailla olevat vanhukset, vammaiset, mielisairaat, pitkäaikaissairaat ja orpolapset. Kansalaiskasvatuksen ohella ja siihen kytkettynä köyhäintaloissa pyrittiin näin ollen tarjoamaan ajanmukaista hoivaa ja huolenpitoa sitä tarvitseville. Jo 1800-luvun lopussa tiedettiin, että yhteiskunnan sivistyneisyyden aste on pääteltävissä sen tavasta kohdella köyhiä ja heikkoja – ja suomalainen sivistyneistö toki toivoi, että sen luotsaama kansakunta täyttäisi sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkit.

Naisen paikka

Köyhäintalojärjestelmää rakentaneet viranomaiset huomasivat, että yksittäisen köyhäintalon menestys riippui sen johtajan pätevyydestä. Johtajaksi oli löydettävä henkilö, joka kykenisi toimimaan sekä kansalaiskasvattajana että hoivaajana. Tämän lisäksi johtajan oli huolehdittava laitoksen taloudenpidosta, mikä tarkoitti sekä konkreettista arkiaskareiden ohjaamista että laitoksen menojen ja tulojen suunnittelua. Viranomaiset tulivat pian siihen tulokseen että paras köyhäintalon johtaja oli sivistynyt nainen.

Miksi nainen asetettiin etusijalle? Taustalla vaikutti 1800-luvun lopun sivistyneistön ajattelumalli, joka levisi vähitellen myös keskiluokan piiriin. Vallitsevan käsityksen mukaan Jumala oli luonut miehen ja naisen luonteet täysin erilaisiksi, ja tämän vuoksi sukupuolille oli varattu yhteiskunnassa erilaiset tehtäväalueet.

Mies oli voimakas, järkiperäinen ja kilpailuhenkinen, eli varustettu ominaisuuksilla, jotka soveltuivat julkiseen elämään. Tiede, taide, talous ja politiikka profiloituivat miesten toiminta-alueeksi. Nainen puolestaan oli heikko ja tunteellinen, mutta myös hellä ja hyvä. Hänet oli luotu hoivaamaan ja kasvattamaan, ja tämän vuoksi naisen toiminta-alueena oli kodin yksityinen piiri.

Aikalaisten käsityksen mukaan naisen korkein kutsumus oli äitiys. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että uusi sukupolvi varttui kunnon kansalaisiksi eli omaksui esimerkiksi työteliäisyyden ihanteen. Parhaat mahdollisuudet nousevan polven ohjaamiseen antoi hyvin hoidettu koti, joka oli puhdas niin konkreettisesti kuin henkisestikin.

Täydellisen kodin rakentaminen onnistui kuitenkin vain, jos perheen äiti oli riittävän valistunut ja valveutunut: kasvattamaton ei voinut kasvattaa, sivistymätön ei voinut sivistää. Naisen olemukseen ja hänen rooliinsa äitinä ja perheenemäntänä kohdistui siis suuria vaatimuksia.

Samaan aikaan keskiluokkaisten naisten työssä käynti alkoi yleistyä: naisia toimi esimerkiksi kansakoulunopettajina, sairaanhoitajina, diakonissoina ja kätilöinä. Uusi tilanne johti siihen, että hyväksytyn naiseuden rajaa oli venytettävä kodin piirin ulkopuolelle. Tällöin keksittiin, että koko yhteiskunta olikin yhtä suurta kotia, jonka moraalisesta tilasta naisen oli kannettava vastuu samaan tapaan kuin yksittäisistä kodeistakin. Koko yhteiskunnan äiteinä naisten tuli huolehtia nuorista ja heikoista kansalaisista kuin omista lapsistaan.

Kasvatukseen ja hoivaan liittyneistä ammateista tuli naisen perinteisen äidintehtävän jatke, naisten työalue, josta ryhdyttiin käyttämään nimitystä yhteiskunnallinen äitiys. Se oli äitiyttä, joka sopi myös naimattomille naisille, kuten opettajatar Hilda Käkikoski kuvaili ylevin sanoin Koti ja Yhteiskunta -lehdessä vuonna 1899:

Mutta se nainen, jolle Jumala ei ole lahjoittanut omaa kotia, omaa puolisoa eikä omia pienokaisia, hänkin on silloin astunut kukkulalle, jolta uusi näköala avautuu ja täyttää hänen rintansa riemulla ja innostuksella. [Hän] on nainen, joka on saanut osansa korkeasta äidintehtävästä.

Itsetietoisuuteen heränneenä hän on oppinut käsittämään äidillisyyden koko ihanteellisessa suuruudessaan. Ja hän toteuttaa käsityksensä antamalla uhkuvan, kaikesta itsekkäästä äidinonnesta vapaan rakkautensa [—] kaikkien kurjien kotien lapsille ja kaikille kodittomille kurjille.

Myös köyhäintaloissa tarvittiin kansalaiskasvattajaa ja heikkojen hoitajaa, ja juuri tämän vuoksi johtajan oli parasta olla nainen. 1890-luvulta lähtien köyhäinhoidon ylimmät viranomaiset alkoivat määrätietoisesti naisvaltaistaa köyhäintalojen johtoa, ja vähitellen koko ala sulkeutui miehiltä. Johtajasta tuli siis johtajatar.

Laihian rakenteilla olleeseen köyhäintaloon etsittiin henkilökuntaa. Työpaikkailmoitus Vaasa-lehdessä 29.6.1909.

1800-luvun näkemykset naisen luonteesta ja tehtävästä vaikuttavat vielä nykyäänkin: kasvatus- ja hoiva-ala ovat edelleen naisvaltaisia. Alojen alhainen palkkataso on osittain kytköksissä menneen maailman ihanteisiin: koska kasvatus ja hoiva merkitsivät naiselle Jumalan antaman kutsumustehtävän toteuttamista, työstä ei ollut lupa vaatia eikä siitä liioin tarvinnut maksaa kovin suurta palkkaa. Korvaus oli luonteeltaan toisenlainen, kuten voidaan päätellä esimerkiksi kirjoituksesta, jonka Zachris Topelius laati vuonna 1892:

[Naisille] on suotu palkka, jota vastaan kaikki ulkonaiset edut katoovat elämän tilinpäätöksestä. He tulevat vastaamaan, että eivät ole pyytäneet kiitosta, mutta kuitenkin ovat saaneet sitä, eivät virvoitusta, mutta kuitenkin löytäneet sitä, eivät iloa, ja katsos, se on tullut heille kuin päivänpaiste ulkomaailman pilvisimpänäkin päivänä! Rakkauden työ on sellainen.

Ulkopuolella oleva näkee ainoastaan vaivat ja ihmettelee kärsivällisyyttä; hän ei tunne sitä uskoa, joka voittaa maailman, ei sitä rauhaa, joka käy yli ymmärryksen, eikä sitä naisille niin omituista onnellisuudentuntoa, kun he voivat antautua kokonaan.

Voidaan tietenkin kysyä, mitä mieltä satusetä Topeliuksen kannaotosta olisi esimerkiksi 2010-luvun lähihoitaja.

Muutos ja muuttumattomuus

Entä köyhäintalot? Aikaa myöten huomattiin, että oli laitoksen johtaja millainen hyvänsä, erilaisten hoidokkien sijoittaminen saman katon alle ei yleisesti ottaen ollutkaan erityisen onnistunut ratkaisu. Kansalaiskasvatus ja kurinalaistaminen eivät välttämättä purreet ”laiskureihin”: samat henkilöt saapuivat köyhäintaloon kerta toisensa jälkeen, muuttumattomina. Köyhäintaloista muodostui helposti pelkkiä läpikulkupaikkoja tai tilapäissuojia, joihin hakeuduttiin asumaan talven pimeimmäksi ajaksi.

Mielisairaiden ja kehitysvammaisten hoitoon ei ollut laitoksissa riittäviä resursseja. Liian monessa köyhäintalossa etenkin mielisairaat joutuivat viettämään aikaansa koppeihin teljettyinä, räikeimmissä tapauksissa jopa kahlehdittuina. Tyytymättömät, hermostuneet potilaat protestoivat huutamalla ja raivoamalla, mikä teki laitoksen ilmapiirin levottomaksi ja saattoi ajaa ylirasittuneen henkilökunnan kohtelemaan potilaita mielivaltaisesti. Jos köyhäintalo oli kaiken lisäksi puutteellisesti varustettu, vanhusten ja pitkäaikaissairaiden kaltaisten heikoimpien potilaiden hoito saatettiin laiminlyödä surkeasti. Lasten kasvattaminen köyhäintaloissa osoittautui lähestulkoon mahdottomaksi.

Lopulta aika ajoi köyhäintalojen ohi. 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien jälkeen köyhäintalojen asukkaiksi jäivät lähinnä vanhukset ja lievästi mielisairaat, kun muita ryhmiä ryhdyttiin sijoittamaan omiin erityislaitoksiinsa tai hoitamaan muulla tavoin. Sosiaalihuolto kulki kohti eriyttämistä, ja tällä tiellä olemme yhä.

Marraskuussa 2011 tiedotusvälineissä käytiin vilkasta keskustelua suomalaisen laitoshoidon nykytilasta. Eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläisen mukaan laitoksissa asuvien suomalaisten perus- ja ihmisoikeuksia loukataan koko ajan. Havainto koskee esimerkiksi vankeja, psykiatrisia potilaita, kehitysvammaisia ja vanhuksia. Edellä mainituista ryhmistä parhaiten on määritelty laissa vankien asema, mutta heidänkin kohtelussaan on Jääskeläisen mukaan pahoja puutteita. Vanhusten oikeuksien rajoittamista ei ole määritelty laissa ollenkaan.

Oikeusasiamies Jääskeläinen esittää, että useissa tapauksissa laitoksissa elävien vanhusten ulkoilumahdollisuudet ja hygienian taso ovat riittämättömät. Henkilökunnan puute korvataan lääkityksellä. Sekä vanhusten että kehitysvammaisten hoidossa käytetään pakkokeinoja, joilla rajoitetaan hoidettavien vapautta. Myös psykiatrisia potilaita kohdellaan ikään kuin heillä ei olisi mitään oikeuksia: vaikka mielenterveyslaki kieltää niin sanotun laitosvallan, potilaat voivat joutua erikseen pyytämään luvan vieraiden vastaanottamiseen tai sairaalan alueella liikkumiseen.

Köyhäintalojen maailmaan perehtyneestä tämä kaikki kuulostaa epäilyttävän tutulta. Keskustelussa on myös piirteitä, jotka saattavat vaikuttaa ensi kuulemalta jopa huvittavilta: uutisten perusteella näyttää nimittäin siltä, että asukkaiden oikeus kahviin on nykylaitoksissa samanlainen kiistakapula kuin sata vuotta sitten.

Kyse ei kuitenkaan ole vain hauskoista yhteensattumista, sillä kokonaisuudessaan keskustelu nostaa esiin vanhan kysymyksen: jos yhteiskunnan sivistystaso on pääteltävissä tavasta, jolla sen heikoimpia jäseniä kohdellaan, mitä nämä uutiset kertovat suomalaisesta yhteiskunnasta vuonna 2011?

Nykypäivän laitoshoidolla ei ole kansalaiskasvatuksellista tavoitetta samassa mielessä kuin 1800-luvulla. Julkisen sektorin tuottamien palveluiden – tässä tapauksessa laitoshoidon – eetos on kuitenkin tärkeä toisesta syystä. On oltava taho, joka asettaa hoidolle tietyn tason, markkinavoimista riippumattomat vähimmäisvaatimukset. Yhteiskunnassa, jossa osa sosiaalipalveluista on yksityisen sektorin tuottamaa, yhteiskunnan ylläpitämillä laitoksilla on ratkaisevan tärkeä mallin rooli, jota ei sovi väheksyä.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.