Murtuuko rahavalta tai demokratia? Vuoden 1918 sisällisota ja nykyaika -enemmän eroja vai yhtäläisyyksiä?

Wall Street -mielenosoitukset ovat niin paljon tunnetta, että ne saattavat kuuluisan sosiologin Zygmunt Baumanin mukaan haihtua ilmaan. (lähde: Helsingin sanomat) Liikkeeltä puuttuu ajattelu, päämäärät ja keinot. Näin rahanvallan vastustajia on mediassa kritisoitu yleisemminkin, mutta osuuko kritiikki maaliin? Kuka voi sanoa tietävänsä, miten globaali järjestys toimii ja mihin pitäisi oikeasti pyrkiä?

Globaalistuvassa maailmassa vaaditaan uudenlaista suhteellista ajattelua esimerkiksi sen suhteen, mikä on oikeudenmukaista. Tietysti on helppo tunnistaa ylilyönnit: ei voi olla oikeudenmukaista, että yksi prosentti kansasta rikastuu rikastumistaan, ja muiden asema, varsinkien heikkommassa asemassa olevien tilanne, kurjistuu entisestään. On myös helppo nähdä pankkien ja pankkiirien ahneus ylisuurine tuotto-odotuksineen ja siitä seuraavine riskeineen kaikille järjestelmään kytkeytyneille yhteiskunnille.

Onkin sanottu, että muut elämän osa-alueet ikään kuin raahautuvat globaalin talouselämän jäljessä globaalistumiskehityksessä. Keskustelua globaalistumisesta ja sen eri ulottuvuuksista, myös ristiriitaisista, tarvitaankin jatkuvasti. Suomalaistenkin hyvinvointi riippuu vientivetoisena valtiona hyvin pitkälti globaalista taloudesta. Mutta missä menee ja mihin vetää rajat globaalissa maailmassa? Lähtisivätkö suomalaiset yhdessä rintamassa vähentämään kulutustaan ja laskemaan elintasoaan? Löytyykö rikkaimmista suomalaisista, jotka globaalisti tarkasteltuna eivät taida olla niitä rikkaimpia, mallia näyttämään esimerkkiä?

Globaalit demokraattiset elimet on usein nähty ongelmien ratkaisuna, mutta näiden kehitys ei ole ollut kovin uskottavaa. Kansallinen etu, pärjääminen globaalissa kilpailussa, ovat usein keskeisempiä tekijöitä. Suomalaisetkin talouselämän johtohenkilöt ovat viime aikoina olleet Jorma Ollilan johdolla huolissaan suomalaisen työn tuottavuuden heikentymisestä: Aasia vahvistuu, ja Eurooppa junnaa perässä. Olisihan naiivia olettaa muiden kuin suomalaisten itsensä huolehtivan suomalaisten hyvinvoinnista, vai kuinka? Globaali solidaarisuus köyhiä maita kohtaan, solidaarisuus muita eurooppalaisia kohtaan, kansallinen solidaarisuus ja globaali oikeudenmukaisuus sekä taloudellinen pärjääminen ovat hyvin ristiriitaisia ja vaikeasti yhteensovitettavia kysymyksiä.

Usein sanotaan, että turha valittaa, jos ei ole ratkaisua. Voi olla näinkin, mutta globaaleihin ongelmiin ei ole olemassa mitään yksinkertaisia ratkaisuja. Kukaan ei tarkasti tiedä, miten globalisaatio toimii ja mihin se johtaa. Aasian painoarvo nousee, ja se tulee vaikuttamaan niin suomalaisten kuin muiden eurooppalaisten elämään, mutta miten voimakkaasti, sitä ei vielä tiedetä. Tuleeko Euroopasta hitaan kehityksen takamaa vai jotain muuta?

Voi pitää huolestuttavana, jos eri puolelta nousevia protestiliikkeitä väheksytään sen vuoksi, ettei näillä ole valmiita ratkaisuja tai kiinteää ohjelmaa. Sosiologi Baumankin toteaa varsin huolettomasti, että karnevaaliaika menee ohi, ja sitten tulee paluu arkeen. On myös vaarana – mitä ei myöskään ole varaa unohtaa – että kun tarpeeksi monen ihmisen mitta tulee täyteen, ei puhutakaan enää mistään karnevaalista vaan vallankumouksesta. Sitä paitsi usein on todettu, että absoluuttinen köyhyys ei ole se joka saa ihmiset liikkeelle, vaan se että heidän asemansa suhteellisesti huononee -saavutetuista eduista ei luovuta. Vallankumoukseen ei ole mitään valmista oppikirjaa, se ei vaadi mitään tiettyä ohjelmaa ja jos sellaisia onkin, ne yleensä tallautuvat vallankumouksen jalkoihin.

Suomen vuoden 1918 sisällissodan ja nykyisen aikamme välillä, suomalaisia lähemmin koskettavan Euroopan talouskriisin kohdalla, on nähtävissä yhtymäkohtia. Nytkin on taustalla kansainvälisen talouden muutos, joka ulottuu Suomeen muuttaen asetelmia. Sisällissodan mahdollisuuteen ei uskota. Useimmat ihmiset eivät ole kokeneet sodan kurjuutta omakohtaisesti. Ihmiset reagoivat koettuun eriarvoisuuteen. Muutoksia on pidetty liian hitaina. Sysäys vuoden 1918 sisällissotaankin tuli viime kädessä Suomen rajojen ulkopuolelta, Venäjän tsaarinvallan romahduksesta. Suomessa sisällissota oli varsin lyhyt, eikä ajauduttu pitkään sekasorron tilaan. Sisällissodan jälkeen tehtiin myös hyvin pitkälti ne yhteiskunnalliset muutosvaatimukset, joita hävinnyt osapuoli oli vaatinut.

Erojakin vuoden 1918 ja nykyhetken välillä on tietysti löydettävissä, ja onhan maailma tässä välissä paljon muuttunut, mutta samalla tavoin on tärkeää tällä hetkellä miettiä, miten muutokseen sopeudutaan. Tehdäänkö muutoksia vasta pakon edessä? Kenen ehdoilla muutokset tehdään? Miten muutokset legitimoidaan niin, että suurin osa ihmisistä kokee ne rittävän oikeudenmukaisiksi? Enemmistö suomalaisista uskoo vielä demokratian toimivuuteen, 35 % kuitenkin epäilee. Sen sijaan ”vain reilu viidennes eli 21 prosenttia uskoo demokratian toimivan hyvin EU:ssa” (lähde: Helsingin Sanomat).

Toisesta maailmansodasta on kulunut niin pitkä aika, että sodankäynnin muistot eivät kosketa useimpia eurooppalaisia omakohtaisesti. Sotien logiikasta ei ole löytynyt selkeitä tilastollisia säännönmukaisuuksia, mutta jotkut tutkijat ovat havainnoineet sotien ajallisen syklisyyden liittyvän kansainvälisen politiikan vallansiirtymiin ja taloudellisiin sykleihin sekä siihen, miten edellisistä sodista toipuminen ja riittävä etäisyys vaikuttavat niiden syntyyn. Raimo Väyrynen onkin katsonut, että sodat näyttävät liittyvän pitkien taloudellisten syklien käännepisteisiin (myös Joshua Goldstein). (Quincy Wright 2010, Sodankäynnistä, s. 18, 379; samassa teoksessa Raimo Väyrysen artikkeli Wright klassikkona).

Globalisaatio ei ole tietenkään mikään uusi asia, mutta onko nyt tuloillaan iso murroskohta, johon liittyy isoja sosiaalisia myllerryksiä – vai jatkuuko kaikki suurin piirtein ennallaan, ilman dramaattisia murroksia? Huolensa eurooppalaisen yhteiskuntarauhan ja demokratian puolesta ovat ilmaisseet mm. historian professorit Matti Klinge ja Henrik Meinander. Rauhan aikana syntyneistä ja kasvaneista, kuten kirjoittaja itse, ajatus sodasta tuntuu usein mahdottomalta – ”ei enää meidän aikanamme”. Eihän? Ei auta kuin toivoa, että eurooppalaiset ovat oppineet historiasta jotakin.

Kirjoittaja on FT ja historioitsija, joka valmistelee tutkimusta siitä, miten sovinto vuoden 1918 sisällissodan jälkeen oli mahdollinen.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.