Johanna Annolan väitöskirjahaastattelu

Johanna Annola väitteli 26.11.2011 Tampereen yliopistossa väitöskirjallaan Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880–1918. Annolan vastaväittelijänä toimi yliopistonlehtori Panu Pulma Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Irma Sulkunen Tampereen yliopistosta.

Väitöskirjasi otsikko ”Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880–1918” on hyvin monitahoinen ja myös mielenkiintoinen. Miten päädyit siihen?

Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija köyhäintalon johtajattaren rooleina nousivat esiin käydessäni lähdemateriaalia läpi, oikeastaan siis jo melko varhaisessa vaiheessa. Matkan varrella kyseenalaistin toki jaotteluani useammankin kerran, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan sen myös tutkimukseni lopulliseksi otsikoksi.  Otsikon loppuosa asettaa tutkimuksen kontekstin.

Miten löysit tutkimusaiheesi? Kuinka päädyit tutkimaan juuri köyhäintaloja ja niiden johtajia?

Tein Pro gradu -työni ”langenneille naisille” tarkoitetusta turvakodista, jonka perusti vapaakirkollinen opettajatar Emma Mäkinen vuonna 1880. Tutkimuksen myötä tulin astuneeksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sosiaali- ja sukupuolihistorian kentälle, ja kun väitöskirjan aiheen valinta tuli ajankohtaiseksi, tuntui luontevalta pysytellä sillä. Turvakodin kautta olin tarkastellut yksityistä hyväntekeväisyyttä, sen jälkeen oli aika kääntää katse julkisen sektorin sosiaalityöhön – siis köyhäintaloihin. Mikäli muistan oikein, graduni ja sittemmin väitöskirjani ohjaaja, professori Pirjo Markkola, saattoi myös hieman myötävaikuttaa aiheen valintaan.

Entä millaista lähdeaineistoa olet tutkimuksessasi hyödyntänyt?

Tutkimukseni pääaineistona oli materiaali, jonka köyhäinhoidon ylin virkamiehistö tuotti vuoteen 1921 mennessä. Aineisto koostuu köyhäinhoidon asiakirjoista ja virkamiesten laatimista julkaisuista. Johtajattarina toimineet naiset koetin tavoittaa muodostamalla edellä mainittujen viranomaislähteiden ja köyhäinhoidon ammattilehtien pohjalta kortiston, joka käsittää 483 köyhäintalon johtajatarta. Kvantitatiivisen analyysin avulla rakensin yleiskuvan johtajattarien joukosta ja pyrin vastaamaan johtajattarien perhe- ja koulutustaustaa sekä urakehitystä koskeviin kysymyksiin.

Lähempään tarkasteluun valikoitui etsintäkuulutusten kautta muutama yksittäinen johtajatar, joita lähestyin haastattelemalla heidän sukulaisiaan. Haastattelujen lisäksi käytin mahdollisuuksien mukaan muutakin henkilökohtaista aineistoa, joista erityisesti mainittakoon erään johtajattaren pojan päiväkirjat 1800-luvun lopusta.

Miten kuvailisit väitöskirjaprosessiasi?

Jätin työpaikkani IT-alalla keväällä 2003 voidakseni ryhtyä täysipäiväiseksi jatko-opiskelijaksi. Päätös ei oikeastaan ollut vaikea, sillä väitöskirjan tekemättä jättäminen olisi luultavasti ollut minulle asia, jota olisin katunut myöhemmin. Joten kun sopiva tilaisuus tuli, tartuin siihen.Väittelin marraskuussa 2011, joten väitöskirjaprosessista muodostui melko pitkä – noihin vuosiin mahtuvat kolmen lapseni syntymät vanhempain- ja hoitovapaineen. Johtajattaret jaksoivat kuitenkin odottaa ja kulkivat rinnallani koko ajan. Toisaalta jäähyväisten jättäminen ei ole ollut erityisen hankalaa nyt, kun viimein on päästy siihen saakka. Ehkäpä tähänkin sopii vanha sanonta: kaikella on aikansa.

Minkälainen rooli köyhäintalojen johtajilla oli ja minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen asemansa? Entä miten he rinnastuivat muihin työssäkäyviin naisiin?

Köyhäinhoidon ylimpien virkamiesten käsityksen mukaan johtajattaren rooli oli toimia paikallisyhteisössä hoivaajana ja kansalaiskasvattajana. Parhaiten näistä tehtävistä selviytyi sivistynyt nainen, joka oli hoivaajana pätevä, emäntänä valistunut ja hengeltään ylevä. Tässä yhteydessä sivistys tarkoitti siis paitsi ammattiin vaadittua koulutusta, myös sivistyneistön ajatusmaailman sisäistämistä: kasvattamaton ei voinut kasvattaa toista. Virkamiesten mielikuvissa johtajatar asettui samaan edistyksen rintamaan kuin vaikkapa kansakoulunopettaja, kynttiläksi kansan keskelle.

Käytännössä johtajattarien saattoi toisinaan olla vaikea löytää omaa rooliaan paikallisessa yhteisössä. Ongelmia aiheutti esimerkiksi se, että maalaisyhteisössä palkkaa saava, arkisissakin töissä ahertava nainen rinnastui helposti piikaan, jolloin kuntalaisten oli vaikea suhtautua johtajattareen kunnioittavasti. Köyhäinhoidon ylimmät virkamiehet pyrkivät estämään tällaisia väärinkäsityksiä kehottamalla johtajattaria käyttäytymään ja pukeutumaan aina kuten emäntä, mutta aina se ei riittänyt.

Minkälaisia tarinoita tai persoonia johtajattarien takaa löysit? Miten naiset päätyivät köyhäintalojen johtajiksi?

Kaikki köyhäintalojen johtajattarina toimineet naiset eivät olleet köyhäinhoitovirkamiesten kehittämän mallin mukaisia naimattomia, sivistyneitä ihannejohtajattaria. Johtajattaret eivät liioin välttämättä valinneet ammattiaan silkasta ylevästä kutsumuksen tunteesta, vaan yksinkertaisesti ansaitakseen elantonsa. Osa palkkatyötä etsivistä naisista vaelsi johtajattaren ammattiin emännöitsijän uran kautta, mutta joukossa oli paljon myös entisiä kansa- ja kiertokoulunopettajia. Jotkut johtajattarista olivat kokeilleet kumpaakin edellä mainituista poluista.

Ammattien väliset raja-aidat olivat etenkin 1800-luvun lopussa vielä sen verran matalat, että hieman koulutusta hankkineet naiset saattoivat vaeltaa ammatista toiseen ikään kuin ”keskiluokkaisina sekatyöläisinä”. 1900-luvun puolella ammatillistumiskehityksen myötä sairaanhoitajan ammatin kaltaiset toimet, joista oli selkeästi hyötyä johtajattaren jokapäiväisessä työssä, alkoivat korostua johtajattarien ammattihistoriassa esim. opettajan toimen kustannuksella.

Parhaiten johtajattarista on jäänyt mieleen Hanna Tamminen, joka työskenteli Korpilahden, Ilmajoen ja Janakkalan köyhäintaloissa vuosina 1892–1907. Tammisesta tuli 33-vuotiaana leski ja kolmen pienen lapsen yksinhuoltaja, ja mukava elämä Mikkelin kaupunginkamreerin vaimona muuttui taisteluksi toimeentulosta. On todennäköistä, että Hanna Tamminen jaksoi raskaassa työssään lähinnä turvatakseen lastensa pääsyn oppikouluun – siitäkin huolimatta, että tämä järjestely merkitsi väistämättä eroa lapsista. Kun Hanna Tamminen johti Janakkalan köyhäintaloa, lapset kävivät koulua Mikkelissä. Panostus kuitenkin kannatti, sillä kaikki kolme lasta menestyivät hyvin elämässään. Kun Hanna Tamminen joutui poliittisen painostuksen vuoksi eroamaan johtajattaren virasta vuonna 1907, hän asettui asumaan kansakoulunopettajaksi valmistuneen Elmi-tyttärensä luo. Tyttären vuoro oli nyt huolehtia äidistä.

Kerrot, että köyhäintalojen odotettiin toimivan kurinalaistavina laitoksina ja asukkaista oli tarkoitus kasvattaa ”kunnon kansalaisia”. Miten ”kunnon kansalainen” määriteltiin ja minkälaisia keinoja kasvattamiseen käytettiin?

Sivistyneistön asettamien ihanteiden mukaan ”kunnon kansalainen” oli ihminen, joka täytti velvollisuutensa hänelle osoitetulla paikalla. Työkykyiset köyhät eivät olleet arvostelijoiden mukaan ”kunnon kansalaisia”, koska eivät kantaneet vastuuta itsestään ja perheestään, vaan turvautuivat köyhäinhoitoon.
Jo pelkkä köyhäintalon olemassa olo oli omalla tavallaan kansalaiskasvatusta, sillä laitokseen joutumisen toivottiin toimivan pelottavana esimerkkinä muille. Haluttiin osoittaa, että kunnan apu ei ole ilmaista ja että työtä vieroksuvalla elämäntavalla on ikävät seurauksensa.

Laitoksen sisällä kansalaiskasvatus toteutettiin kurinalaistamisen ja ns. hoivaavan vallankäytön kautta. Johtajattaren rooli ”kunnon kansalaisen” esikuvana oli niin suuri, että johtajattarena toimimista voidaan pitää eräänlaisena performanssina. Esiintymisohjeet tulivat köyhäinhoidon ylimmiltä virkamiehiltä opaskirjojen ja -kirjeiden muodossa, mutta myös johtajattaren omalla persoonalla oli ratkaiseva merkitys kansalaiskasvatuksen onnistumisessa. Johtajattaren oli oltava paitsi taidoiltaan pätevä, myös luonteeltaan sopiva.

Mitä väitöskirjan jälkeen? Jatkatko tutkimusta saman teeman parissa vai onko suunnitteilla jotakin aivan muuta?

Jatkan saman teeman parissa, mutta hieman eri näkökulmasta. Minua kiehtoo Suomen ensimmäisenä naispuolisena vaivaishoidontarkastajana toiminut Elli Tavastähti ja hänen yhteiskunnallinen työnsä. Laajemmin olen kiinnostunut köyhyyden, uskonnon ja kansalaisuuden välisestä kytköksestä. Seuraava tutkimukseni syntyy todennäköisesti näistä aineksista.

Kerrotko lopuksi vielä itse väitöstilaisuudesta? Millainen tilaisuus oli?

Kun aloitin väitöskirjan tekemisen, väitös kangasteli mielessä tilaisuutena, joka oli kaukana, mutta josta olisi todennäköisesti lähes mahdotonta selviytyä hengissä. Lähetessään väitöstilaisuus kutistui ihme kyllä vähemmän kammottavaksi: siitä tuli inhimillinen asia muiden joukossa, ja olin suorastaan innostunut tarttumaan viimeinkin härkää sarvista. Olisi kuitenkin valetta väittää, etten ollenkaan jännittänyt – viimeiset minuutit ennen väitössaliin astumista tuntuivat ikuisuudelta! Itse tilaisuus sujui yllättävän nopeasti. Kauemmin on kestänyt ymmärtää, että yksi elämänvaihe on nyt päättynyt.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Johanna Annolan väitöskirjahaastattelu”

  1. Ensimmäisessä palkallisessa työssä Helsingissä minulla oli aikoinaan kaksikin naispomoa eli esinaista. Lisäksi yksi nykyinen sukulaiseni on kolmen lapsen äiti, kun taas tuttavan vaimo on neljän lapsen vanhempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *