Jukka Leinonen – Lectio praecursoria 23.3.2012

Jukka Leinosen väitöskirja ”The Beginning of The Cold War as a Phenomenon of Realpolitik – U.S. Secretary of State James F. Byrnes in the Field of Power Politics 1945–1947” (Kylmän sodan synty reaalipoliittisena ilmiönä – James F. Byrnes suurvaltapolitiikan pelikentällä Jaltasta Stuttgartiin 1945–1947) tarkastettiin 23.3.2012 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Juhana Aunesluoma Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Tiina Kinnunen. 

KYLMÄN SODAN REAALIPOLITIIKKA JA HISTORIANTUTKIMUS

Kylmää sotaa voinee pitää historiantutkimukselle tyypillisenä ilmiönä. Sen voi perustellusti nähdä olevan pysyvästi osa menneisyyttä ja ainakin siinä määrin irrallaan nykyhetkestä, että historian näkökulma tulee tarpeelliseksi. Tällöin ilmiöstä on jo tunnistettu sen alkaminen ja päättyminen, joilla tunnustetaan ilmiön olemassaolo menneisyydessä ja merkitys tutkimuksen kohteena. Historiallisissa ilmiöissä alkaminen ja päättyminen eivät kuitenkaan ole selitettävissä kuten luonnontieteissä. Ihmisen toiminnan asettuminen tutkimuksen kohteeksi tekee menneisyyden toiminnan tarkasteluista äärimmäisen moniulotteisia. Tällöin myös alkamisen ja päättymisen havainnointi monimutkaistuu. Keskeinen historian kategoria on muutos, jolla ilmiötä haarukoidaan menneisyyden virrasta. Historian ilmiöt ovat oikeastaan olemassa vain suhteessa johonkin ”muuhun” tai poikkeuksina ”normaalista”.

Monien muiden historiantutkimuksen kannalta mielenkiintoisten ilmiöiden tavoin myös kylmään sotaan liittyy paljon kiehtovaa keinotekoisuutta, jolla menneisyyttä on pyritty järjestelemään ymmärtämisen kannalta mielekkääseen muotoon. Käsitteellä on pyritty varsin oivallisella tavalla kuvailemaan fyysisen sodan muutosta politiikaksi, jossa sotaa käytiin aseiden sijaan enemmänkin hermojen tasolla. Myös kylmä sota ilmenee historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna väistämättä jonakin muuna kuin sen on saattanut aikalaisnäkökulmasta havaita. Historiallisten totuuksien ohella myös kylmän sodan ilmiön tarkastelua näyttää rasittavan ikuinen loputtomien näkökulmien taakka. Näin ollen menneisyydelle on mahdollista osoittaa monia mahdollisia todellisuuksia. Loputtomien mahdollisten maailmojen tai todellisuuksien hyväksymisen sijaan tutkimuksen tehtävänä on osoittaa mahdoton mahdottomaksi ja suhteuttaa kaikki mahdolliset rekonstruktiot toinen toisiinsa.

Väitöskirjatyössäni pyrin palauttamaan kylmän sodan ilmiön synnyn tarkastelun yksilön toiminnan tasolle. Tarkastelun kohteena oli Yhdysvaltain ulkoministeri James F. Byrnesin poliittinen toiminta toisen maailmansodan jälkeisenä ylimenokautena, jolla on yleisesti nähty olevan suuri merkitys kylmän sodan syntyyn. Tavoitteena oli tutkia hänen poliittisessa toiminnassaan tapahtuneita muutoksia osana laajempaa maailmanpolitiikassa tapahtunutta kehitystä.

Tutkimalla Byrnesin politiikan luonnetta nimenomaisesti juuri reaalipolitiikan kontekstissa, haluttiin muutos kaivaa esiin asettamalla Byrnesin ulkopolitiikka vasten reaalipolitiikalle menneisyydessä asetettuja määreitä ja siihen liittyviä ideoita. Reaalipolitiikasta tuli enemmänkin tutkimuksen väline, jonka avulla menneisyyden todellisuutta oli mahdollista konstruoida aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Välineellisen luonteensa vuoksi erilaiset reaalipolitiikat tuottivat niin kutsuttuja ideaalityyppejä. Näillä ideaalityypeillä todellisuutta ei pyritty kuvaamaan yhtenä totuutena menneestä. Sen sijaan niillä pyrittiin havainnoimaan tutkittavaa ilmiötä korostamalla sen oleellisia piirteitä ja jättämällä huomiotta epäoleellisuuksia.

Reaalipolitiikan kiinnostavuus tutkimusvälineenä johtui käsitteen historialliseen traditioon liittyvien ajatusten ja merkitysten moniulotteisuudesta. Näin ollen reaalipolitiikalla oli mahdollista nostaa esiin paljon muutakin kuin pelkkää reaalista tai realistista. Toisaalta juuri realismi politiikan luonnetta kuvaavana näkökulmana näyttää houkutelleen monia vastakkainasetteluita, joissa toisena vastapoolina on ollut jokin aate tai idea. Reaalipolitiikan tapauksessa realismin ja idealismin vastakkainasettelu osoittautui vieläkin mielenkiintoisemmaksi, sillä äärimmilleen venytettynä reaalipolitiikkaan sisältyvän realismin saattoi havaita luoneen omaa ideoiden maailmaansa.

Reaalipolitiikan realismista on helppo siirtyä myös tutkimuksen toiseen ja perustavanlaatuisempaan kiinnekohtaan – tutkimuksen taustalla olevaan tietoteoriaan. Tulkittiinpa Byrnesin politiikan reaalipoliittisuutta realismin ja idealismin vastakkainasettelulla miten tahansa, kysymykset todellisuuden luonteen ymmärtämisestä vaativat tutkimuksen tekijää pohtimaan myös omaa käsitystään tiedosta ja todellisuuden luonteesta. Urho Kekkosen tunnetun reaalipoliittisen tai ainakin realistisen sloganin mukaan ”niin on, jos siltä näyttää”. Historiantutkimuksen näkökulmasta tämänkaltainen yltiörealismi vaikuttaa kuitenkin usein epäinhimilliseltä. Yksilö on toiminnassaan häikäilemätön historian tuottaja ja muokkaaja, joka luo ja kehittää omaa elämäkertaansa ja sen historiallisia jäännöksiä tietoisesti tai tiedostamattaan. Realismi ihmismielestä riippumattomana todellisuutena hahmottuu hankalasti historiantutkimuksessa, jossa menneisyyden todellisuuksia ei hahmoteta laboratorio-olosuhteissa. Tutkimisen kohteena eivät ole tutkijan suorat havainnot menneistä tapahtumista, vaan havainnot menneisyyden toimijoiden havaitsemasta todellisuudesta ja siinä tehdyistä teoista.

Naiivin realismin sijaan Kekkosen slogania voisi uudistaa muotoon: ”jos jokin oikein kovasti joltakin näyttää, niin juuri sitä pitää vahvasti epäillä”. Ajatus koskee toki kaikenlaisia historiallisia lähteitä, mutta erityisesti se näyttää pätevän poliittisiin muistelmiin, joita tässä väitöstutkimuksessa on käytetty runsaasti. Muistelmien kirjoittaminen on aktiivista menneisyydenhallintaa, jossa kirjoittaja osallistuu kamppailuun historiallisesta totuudesta tai todellisuudesta eheyttämällä oman elämäkertansa osaksi historiankirjoitusta tai päinvastoin. Byrnesin muistelmat olivat omana aikanaan poikkeuksellisia poliittisia siirtoja. Ne ilmestyivät juuri oikeaan aikaan ja paikkaan kertomaan poliitikon oman näkökulman lähimenneisyydessä tapahtuneisiin tekoihin ja niiden taustalla olleisiin syihin.

Myös Byrnesin muistelmien ominaislaatu on tarpeessa selittää menneisyyttä ja erityisesti omia tekoja. Selittämisessä itsessään on luonnollisesti kyse kirjoittajan todellisuuden syy-seuraussuhteiden hahmottamisesta sellaisena, kuin hän on itse halunnut ne nähdä. Vaikka muistelmakirjailijan ilmentämä todellisuus olisikin selvästi ristiriidassa historiantutkijan muista lähteistä hahmotteleman todellisuuden kanssa, ei tämä tee muistelmista muita huonompaa lähdettä. Päinvastoin ristiriidat ovat tulkittavissa kirjoittajan nerokkuutena hyödyntää lajityyppinsä tärkeintä ominaisuutta kertoa todellisuus omasta näkökulmastaan. Lajityypin hallintaan liittyy kuitenkin riski liian suoraviivaisen ja täydellisen menneisyyden tuottamisesta. Toisaalta liian suoraviivaiselta näyttävä menneisyyden rekonstruktio tai onnekkuus vaikuttaa jo sellaisenaan epäilyttävän epäinhimilliseltä. Äärimmäinen subjektiivisuus tai kirjoittajan kyky lumota muistelmiensa lukija ajattomuudella tai valmiilla selitysmalleilla eivät ole lähdetyypin heikkouksia. Ennemminkin ne on tulkittava lajille luonnollisina ominaisuuksina. Tästä näkökulmasta muistelmia ja elämäkertaa on myös pidettävä vakavasti otettavana historiantutkimuksen lähdetyyppinä.

Joka tapauksessa realismin vastaisena kantana ajateltuna idealismi väittää todellisuuden olevan olemassa vain subjektin mielessä. Muistelmissa tai muissa Byrnesin itsensä historiantutkijalle tuottamissa lähteissä ilmenevä subjektiivinen todellisuus ei kuitenkaan välttämättä ole yhdenmukainen sen todellisuuden kanssa, jonka tutkimus itse lopulta tuottaa. Sama pätee myös kaikkien muiden Byrnesin aikalaisten tuottamiin tulkintoihin todellisuudesta. Loputon määrä menneisyyden toimijoita, näkökulmia ja selityksiä näyttää tuottavan loputtoman määrän todellisuuksia, joiden perusteella menneisyydestä olisi kerrottava jotain muutakin kuin mitä lähteistä on sellaisenaan luettavissa. Kun minkäänlaista totaalista tai yhtä ainoaa näkökulmaa on vaikea osoittaa, on tyydyttävä tuomaan esiin mahdollisia näkökulmia ja punnitsemaan niiden välillä. Tyytyminen on kuitenkin vähättelevä sana kuvaamaan historiantutkijan tehtävää. Menneisyyden tapahtumien selittäminen ja rekonstruoiminen ovat joka tapauksessa taitoa vaativaa mahdollisuuksien tutkimista ja mahdollisten maailmojen rakentamista. Näistä lähtökohdista menneisyyttä on tarkasteltu myös nyt tarkastettavassa väitöskirjatyössä.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.