Ruotsalaista tunnelmaa ja kotimaista kermojen kermaa, Carl Larssonin taidetta ja Suomen kultakauden taideaarteita Turun Taidemuseossa

Turun taidemuseossa pidettiin syksyllä 2011 Carl Larsson näyttely. Samanaikaisesti taidemuseon yläkerrassa esitettiin Suomen kultakauden ”kermaa” esittelevä Crème de la Crème, joka jatkuu vielä 3. helmikuuta 2013 saakka. Tutustuin molempiin näyttelyihin ja haastattelin näihin näyttelyihin liittyen museon amanuenssi Christian Hoffmannia. Molemmat näyttelyt, yhdessä Hoffmannin antamien taustatietojen avulla, valottivat sekä Larssonin että Suomen merkittävimpien taiteilijoitten taidetta.

Larssonin näyttely oli ainutlaatuinen ja Hoffmannin mielestä sen järjestäminen oli pitkä prosessi. Museon omista kokoelmista töitä löytyi viisi kappaletta, joista yksi akvarelli, museon ylpeys oli hankittu museon kokoelmiin jo vuonna 1913. Varsinkin ruotsalaiset yksityisomistajat olivat kaikkein innokkaimpia lainaamaan teoksia näyttelyyn, vaikka kyseisiä töitä oli samaan aikaan kysytty myös Lontooseen, New Yorkiin ja Japaniin. Yhdeltä ruotsalaisomistajalta näyttelyyn saatiin yllättäen jopa viisi työtä. Ruotsin museot eivät olleet yhtä innokkaita lainaamaan ”kansalliskuvastoaan”, mutta Tukholman Nationalmuseum suostui antamaan näyttelyyn 20 työtä museon oman remontin vuoksi. Göteborgin museo suostui antamaan kahdesta työstään vain toisen. Crème de la Crèmen työt ovat suurin osa museon omista kokoelmista.

Carl Larsson

Näyttely alkoi Larssonin Grèz-sur-Loingissa 1870-luvulla tehdyillä töillä. Niissä tulee esiin eniten yhtäläisyyksiä suomalaisiin taiteilijoihin, jotka opiskelivat Ranskassa tuohon aikaan. Jules Bastien-Lepagen naturalismi oli kaikille tuohon aikaan Ranskassa opiskelleille yhteistä kieltä. Kun ruotsalaiset viettivät talvensa Pariisissa, hakeutuvat he kesäksi Grez-sur-Loingiin, jonne Larssonin lisäksi tulivat muut myöhemmin kuuluisuutta saaneet taiteilijat kuten Karl Nordström, Richard Berg, Nils Kreuger, ym.

Todellisuutta haettiin japanilaisten puupiirrosten ja valokuvien kautta. Ilmavat akvarellit maalattiin ohuella pensseleillä, jonka avulla töihin voitiin luoda tarkoja yksityiskohtia. Teokset Silta Grètzissä (Bron i Grèz, 1885) sekä Vanha muuri Grèz-sur-Loinissa (Gamla muren, Grèz-sur-Loing, 1885) ovat hyvin maalauksellisia akvarelleiksi. Hoffmannin mukaan Larsson omaksui akvarellin tyylin ja tuli siinä suvereeniksi hyvin lyhyessä ajassa. Toisin kuin öljymaalauksia, akvarelleja ei voi myöhemmin korjailla, ja varsinkin suurikokoisten akvarellien maalaaminen vaatii siksi erityistä taitoa.  Kun katsoo Larssonin akvarelleja kauempaa, voi helposti kuvitella katselevansa öljymaalausta, kuten voimme huomata työstä Silta Grètzissä.

Carl Larsson: Silta Grèzissä (Bron i Grèz 1885). Turun taidemuseon lehdistökuva.

Larssonin Grèz-sur-Loingin töistä ja suomalaisten taiteilijoitten töistä näkee 1870–80-lukujen samanlaiset lähtökohdat. Tyyli muuttui kun taitelijat palasivat kotimaihinsa. Kun suomalaisten työt kotimaassaan vuosisadan vaihteessa korostavat sortokauden kansallista identiteettiä, monet ruotsalaisten teokset korostavat Ruotsin suurvaltakautta. Hoffmannin mukaan Larsson kuvasi töissään Taalainmaata, varsinkin Moran seutua. Alue käsitettiin tuona aikana ruotsalaisuuden ja talonpoikaiselämän historialliseksi ytimeksi, jonne Larsson, taidemaalari Anders Zorn, säveltäjä Hugo Alfen ja monet muut Ruotsin taiteilijat asettuivat asumaan. Heille se oli ruotsalaisinta Ruotsia, samaan tapaan kuin suomalaisille taiteilijoille ensin Häme, sitten Karjala edustivat Suomea aidoimmillaan.

Havaitsin Larssonin akvarelleissa voimakkaita ääriviivoja, kuin lasimaalauksissa. Hoffmannin mukaan nämä perustuvat 1800-luvun lopun ranskalaisen pintatyyliin, joka perustui varhaiskeskiaikaisiin emalitöihin ja myös lasimaalauksiin, sekä osittain tuona aikana vaikuttaneeseen japonismiin. Larsson muokkasi näistä vaikutteista omanlaisensa  tyylin akvarelleihin, jotka muuttuivat tähän suuntaan pian Grèzin kauden jälkeen. Tämä näkyy jo 1880-luvun loppupuolen töissä, joissa ääriviivat paksunivat ja värit voimistuivat japonismin tyyliin.

Näyttelyssä oli esillä akvarellisarjaa Ett hem, joita Larsson valmisti kotonaan Sundbornissa sateisena kesänä vuonna 1894. Sarjan työt ovat ideaaleja kotikuvauksia, jotka on toteutettu vahvoin ääriviivoin ja värein. Keskiössä ovat Larssonin perhe ja lapset, kuten usein Larssonin töissä esiintyvä pieni Brita-tyttö. Ett hem -sarjaan kuului myös suurin koskaan näkemäni akvarelli Nyt on joulu taas (Nu ar det jul igen, 1907), joka oli näyttelyn viimeisessä salissa sijainnut suuri triptyykki kotoisasta joulunvietosta Larssonin kotona.

Muista näyttelyn kotoisista töistä Pieni viirapeli-ilta (Till en liten vira, 1901) oli öljyvärityö, joka tuntui luovan kodin lämpöä koko näyttelytilaan. Kysyin Hoffmannilta miksei Larsson tehnyt kovinkaan paljoa öljyväritöitä, vaikka saattoi nähdä, ettei häneltä puuttunut ainakaan taitoa tehdä näitä. Hän vastasi, että akvarellit olivat nopeampia valmistaa, mutta öljyväritöissä saattoi saada aikaan syvyyttä, jota akvarelleilla ei ollut mahdollista saavuttaa. Otin puheeksi akvarellien upean värinkäytön ja sain yllätyksekseni kuulla, että ne ovat alun perin olleet paljon voimakkaampia. Hoffmann kertoi, että kehyksen kanteille jääneistä osista löytyi hämmästyttävän kirkkaita värejä, koska nämä kohdat säilyvät paremmin kuin esille jäävä osa työstä.

Omakuva uudessa ateljeessa (Självporträtt i nya ateljén, 1912). Turun taidemuseon lehdistökuva.

Monet akvarellit esittivät taiteilijaa itseään luomistyössä. Näistä ensimmäisessä salissa katsojia tervehti taiteilijan suurikokoinen omakuva Peilin edessä (Framför spegeln, 1900). Larsson kuvasi itseään usein taiteen äärellä ja sen luojana, kuten työssä Omakuva uudessa ateljeessa (Självporträtt i nya ateljén, 1912). Näissä töissä Larsson ikuisti itseään peilin kautta. Teoksessa hän katsoo myös katsojaan, kuin hän piirtäisi myös heitä.

Carl Larsson näyttelyä. Kirjoittajan omat kuvakokoelmat, Turun taidemuseon luvalla.

Joissain saleissa niille asetetut teemat, esim. Grèz-sur-Loing, eivät pysyneet töitten runsauden vuoksi koossa. Töitä oli paljon, koska teoksia lopulliseen näyttelyyn saatiin loppujen lopuksi 103, joten ripustus meni Hoffmannin mukaan paikoin tiukaksi. Vaikka Hoffmann myönsi väljän ripustuksen paremmaksi, hänen mukaansa Larssonin teosten kuvituksenomaisuus, antaa mahdollisuuden tavallista tiiviimmän näyttelyn rakentamiseen. Näyttely oli sentään harvinaislaatuinen tilaisuus nähdä näin monta Larssonin työtä yhdessä ja sisälsi Hoffmannin mukaan poikkeuksellisen paljon teoksia, joita harvoin saadaan näyttelyihin.

Crème de la Crème

Taidemuseon Yläkerran aulassa oli näytteillä rivi pääveistoksia Suomen kultakauden ajalta, esim. Ville Vallgrenin Albert Edelfelt (1885) ja Felix Nylundin veistoksia. Huomio kiinnittyi kuitenkin uudempiin töihin, kuten Aimo Tukiaisen Sokea (invalidi, 1943) ja Väinö Aaltosen abstraktiin työhön Rouva E (1931), joista jälkimmäinen poikkesi mielestäni virkistävällä tavalla näyttelyn muista, aiemman aikakauden akateemisista veistoksista. Kysyin, oliko tarkoitus laittaa joukkoon myös näitä oman aikansa ”taiteen soraääniä”, eli aikanaan valtavirrasta poikenneita moderneja teoksia. Hoffmann myönsi tarkoituksen olleen saada mukaan jonkinlaista rytmiä eli vaihtelevuutta.

Crème de la crème näyttelyä. Kirjoittajan omat kuvakokoelmat, Turun taidemuseon luvalla

Yläkerran suurimpaan saliin oli koottu joukko Suomen tunnetuimpia maalauksia, esimerkiksi Helene Schjerfbeckin Wilhelm von Schwerin kuolema (1886), Albert Edelfeltin lopullinen luonnos Turun akatemian vihkiäisistä (1902) ja esimerkiksi Eero Järnefeltin Kevättalven aurinko (1893). Mukana oli lukuisia Gallen-Kallelan töitä, kuten Joukahaisen kosto (1897) ja Syyskoivuja (1900). Berndt Lindholmilta oli esillä muutamia töitä, kuten Kesäaamu metsän rinteessä (1891-92), jylhä kuvaus Suomen luonnosta. Hieman modernimpaa kotimaista maalaustaidetta edusti Marcus Collinin Sunnuntai satamassa (1914). Salin Hugo Simbergin työt Pieni piiritanssi (1898) ja Luuta-Riitta (1898) jäivät valitettavasti muitten töiden varjoon etenkin pienuutensa vuoksi. Hjalmar Münsterhjelmin Metsälampi kuutamossa (1888) vetosi yleisöön mystisellä kauneudellaan, joten ei ole ihme, että se voitti näyttelyn yhteydessä järjestetyn yleisön suosikkiäänestyksessä ykkössijan.

Hoffmannin mukaan Metsälammen suosio tuli yllätyksenä museolle. Tämä työ, Düsseldorfin koulukunnan työnä, on ajalta, jolloin kansallisen identiteetin hakeminen oli Hoffmannin mukaan vielä kesken. Tämän koulukunnan työt ovat varsinkin pohjoismaissa hyvin homogeenisiä ja ne kuvaavat luontoa samalla dramaattisella tavalla. Münsterhjelm myöhäisdüsseldorfilaisena oli tämän teoksen tekoaikanaan auttamattomasti jäljessä ajastaan. Oma kokemukseni työstä oli kuitenkin lähes hypnoottinen. Vaikka se onkin studiomaalaus, eikä ajan tyyliin plein air, oli Münsterhjelm saanut siihen jotain, mikä ilmeisesti koskettaa juuri suomalaista luonnetta.

Hjalmar Münsterhjelm: Metsälampi kuutamossa (1888). Turun taidemuseon lehdistökuvat.

Gallen-Kallelalla oli myös oma näyttelytila erillisessä huoneessa. Sen töistä Pariisin bulevardi (1885) henki rauhallista Pariisin opiskeluajan tunnelmaa ja ajan naturalismia. Muut työt edustivat 1900-luvun alun symboliikkaa, joukossa Autuaitten saari (1902), josta tuli mieleen Arnold Böcklinin samanaiheinen teos. Iltatähti (1901) oli järvimaisema, jonka taivaalla pilvet muistuttavat uhkaavaa kouraa, joka symboloi mahdollisesti sortokauden uhkaa. Kaksi maalausta nimellä Talvinen Imatra (1893), joista molemmat esittivät Imatran kosken kuohuja: toinen tarkasteli niitä lähikuvasta, toinen kuvasi niitä ympäristössään. Huoneessa oli myös kaksi vahvaa ja lämminhenkistä muotokuvaa: Maxim Gorki (1906) ja Eino Leino (1917).

Myös Helene Schjerfbeck oli saanut töilleen oman pienen salin. Vanhin työ Leikkipupuja (1884) edusti hänen Pariisin aikaansa töitä. Ulrika Baarmanin muotokuva (1898) oli vaikuttava maalaus nuoresta naisesta kotoisessa ympäristössä. Schjerfbeckin tyyli muuttui ajan kuluessa pelkistetymmäksi, ja Tytönpää (n. 1920), oli jo hyvin minimalistinen, japanilaisomaiseen tyyliin. Vaikka töitä oli vähän, valotti näyttely hyvin tätä muutosta.

Yksi suuri Sali oli varattu Viktor Westerholmin töille. Äskettäin kehyksistään korjattu Lehmiä koivumetsässä (1886) vei katsojan varjoisan lehtomaiseman tunnelmaan; Ahvenanmaa (1909) oli salia dominoiva suurikoinen maalaus, joka oli lähes tarkka kuvaus, ilmeisesti Geta-vuoren maisemista. Maalaukset Kymijoen laaksosta (1901) ja Koski (1902) olivat talvimaisemia, joissa jään alta pilkistävä tumma virtaava vesi on tulkittu symbolisesti Venäjän uhaksi. Näyttelyn maalaus Virtaavaa vettä (1917), jossa vesi on kuvattu paljon kirkkaammaksi, voisi tässä mielessä kuvastaa uhan hälvenemistä.

Toinenkin suuri sali tarjosi elämyksen runsaudellaan. Heti oven vieressä oli Juho Rissasen suurikokoinen maalaus Ruumiinpesijät (1908), vahva työ, joka erosi suuresti muista oman aikansa töistä. Salissa oli myös muutamia Elin Danielsson-Gambogin töitä, kuten Italiassa maalatut Viinitarhassa (1898) ja Poutapäivä (1900), sekä suurikokoinen Hilma Westerholmin muotokuva (1888). Dora Wahlroosin Innoitus (1895) oli mielenkiintoinen uskonnollissävyinen omakuva nuoren naisen rukoushetkestä. Tästä salista löysin näyttelyn omat suosikkini, Fanny Churbergin varjoisa Metsänsisusta (1879) sekä Helene Schjerfbeckin Vanha herraskartano Siuntiossa (1901). Edellinen toi mieleeni aidon tunnelman kesäaurinkoa varjostavasta lehdosta, jälkimmäinen kuvasi kauniisti ylevää vanhaa kartanoa kesäauringossa. Täältä löytyi myös näyttelyn vanhin teos eli Ferdinand von Wrightin Tappelevat kukot (1872), joka edustaa taiteilijan hienon tarkkaa terävän pensselin tekniikkaa.

Nähtävää oli hyvää ja paljon, ei kuitenkaan liikaa. Yleisöllä oli omat suosikkinsa. Metsälammen lisäksi Akseli Gallen-Kallelan Akka ja kissa (1885) oli yksi suosituimmista. Hoffmann kertoi, että muuan herrasmies oli vuonna 2005 tullut katsomaan pelkästään tätä työtä. Se pysäyttää ulkomaalaiset vieraat, kuten se pysäytti prinsessa Victoriankin. Hoffmannin mukaan prinsessa jäi teoksen eteen pitkäksi aikaa ja vielä kommentoi työtä.  Akka ja kissa oli myös ylivoimainen suosikki Reykjavikissa, jossa se oli ollut näytteillä monien muiden suomalaisten klassikkojen kanssa.

Metsälampi kuutamossa ja Akka ja kissa ovat aikanaan olleet staattisilla paikoillaan hyvin pitkään. Tässä tulee Hoffmannin mukaan se ongelma, että ihmiset tavallaan sokeutuvat työlle. Salin vaihtaminen antaa työlle uutta näkökulmaa erilaisten rinnakkaisteosten vierellä, ja lisäksi valo on eri saleissa erilainen. Hoffmannin mielestä kokoelmasta ei saa tulla ”tapettia”.

Kysyin Hoffmannin omia suosikkeja Larssonin ja Cremen töistä. Hän sanoi pitävänsä Larssonin Grèzin akvarelleista niitten maalauksellisuuden vuoksi. Hän sanoi yrittävänsä välttää taitelijakohtaista ”fanitusta”, mutta myönsi pitävänsä suosikkinaan Sallisen teosta Saunassa (1922) pitäen sitä taiteena, joka auttoi Suomen taidetta ottamaan harppauksen eteenpäin, modernismin suuntaan. Suomi oli tuohon aikaan todella jälkijunassa, ainakin verrattuna Ruotsiin, jossa esim. Olof Sager-Nelson oli murtaunut taidekäsityksiä synkkävärisellä maalauksellaan Viulunsoittaja (Fiolspelare) jo vuonna 1894.

Turun taidemuseoon koottu tarjonta oli todella runsas ja katsomisen arvoinen. Carl Larssonin näyttely on valitettavasti poistunut museosta, mutta niille jotka sen näkivät, oli näin suuri määrä Larssonia varmasti muistettava elämys. Crème de la Crème elää koko ajan, sillä museolta lähtee koko ajan maalauksia muihin museoihin. Neljä Gallen-Kallelaa lähtee Musée-de-Orsayn ja Düsseldorfin näyttelyihin. Kaikki Schjerfbeckin työt menevät aikanaan Helsingin näyttelyyn. Näyttely pysyy kuitenkin museossa vielä vuoden 2013 huhtikuun alkuun.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *