Leena Riska-Campbell – Lectio praecursoria 7.10.2011

Riska-Campbell, Leena (2011): Bridging East and West. The Establishment of the International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA) in the United States Foreign Policy of Bridge Building, 1964-1972. Commentationes Scientiarum Socialium 75. The Finnish Society of Science and Letters, Helsinki 2011. ISBN 978-961-653-388-2. 620 p.

Riska-Campbellin väitöstutkimuksen aihepiiri, kylmän sodan historia, on viime aikoina saanut runsaasti huomiota. Tutkimuksessa paneudutaan historiantutkimuksessa toistaiseksi niukasti käsiteltyyn aiheeseen, liennytyksen alkuperään, jota analysoidaan USA:n 1960- ja 1970-luvun ulkopolitiikkaan liittyvän sillanrakennuspolitiikan kautta. Tutkimuksen keskiössä on monikansallisen ’International Institute for Applied Systems Analysis’, eli IIASA:n perustaminen, josta muotoutui monimutkainen ja pitkäkestoinen prosessi. Perustamisvaiheiden tutkimus valottaa mielenkiintoisella tavalla itä-länsi –yhteistyötä ja sen yhteyksiä toisiin samanaikaisiin Euroopan integraationkehitykseen liittyviin prosesseihin, erityisesti ETYK- ja SALT –neuvotteluihin. Yhteiskuntasuunnittelun saralle suunnitellun tutkimuslaitoksen perustamiseen liittyneet neuvottelut toivat esille niin modernisaatio- kuin konvergenssiteoreettisen merkityksen Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. Väitöskirjassa avataan Rand ajatushautomosta peräisin olevan systeemianalyyttisen yhteiskunta-ajattelun ja siitä kumpuavien ja yhteiskuntasuunnitteluun levitettyjen kustannustehokkuuteen perustuvien mallinnusten turvallisuuspoliittista alkuperää ja sitä vastustusta mitä tämä Johnsonin hallinnon ideologinen käännytystyö kohtasi.

Väitöksen painopiste on ’läntisessä’, erityisesti USA:n ja Ison Britannian välisessä yhteistyössä, joskin muutkin Euroopan maat (erityisesti Neuvostoliitto) saavat huomiota. USA-vetoisessa prosessissa Isolla Britannialla oli toissijainen, joskin tärkeä rooli. Tutkimus täten valottaa tätä transatlanttista linkkiä peilaten samalla ajan muita kansainvälisen politiikan teemoja uudella ja uraauurtavalla tavalla. Yhdysvaltojen yhteiskuntasuunnittelun kustannustehokkuusajattelu tarvitsi ideologista sillanrakennusta niin itään kuin länteenkin.

Lectio praecursoria

Väitöstutkimuksen keskipisteessä on Yhdysvaltalaiseen sillanrakennuspolitiikkaan liittyvä neuvotteluprosessi, jonka seurauksena Wienin lähelle perustettiin laitos, joka lopulta sai nimekseen International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA). Laitoksen perustaminen liitetään Yhdysvaltojen sillanrakennuspolitiikkaan (”policy of bridge building”) 1960-luvulla, vaikka se lopulta näki päivänvalon vasta liennytyksen ajan ollessa vahvimmillaan vuonna 1972.

Itse laitos ei kuitenkaan ollut tämän tutkimuksen keskiössä, vaan se jää taustalle. Vaikka laitos onkin suhteellisen ’outo’ instituutti ja sen perustaminen aika ’erikummallinen prosessi’, tutkimus ei keskity itse laitokseen (nykyään sen merkitys vähäinen).1 Sen sijaan kiinnitän huomioni neuvotteluprosessiin, joka kytkeytyi vahvasti Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Keskiöön on nostettu prosessin tavoitteet ja pyrkimykset, joista vain osa toteutui koko merkityksessään, sekä konkreettiset tapahtumat, jotka lopulta johtivat IIASA:n perustamiseen.

Vuosia kestäneen neuvotteluprosessin päätteeksi kaksitoista valtiota niin idästä kuin lännestä perusti instituutin. Perustajien joukossa oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ohella muun muassa molemmat Saksat.2 Muutaman vuoden kuluttua (1976) hankkeeseen liittyivät myös Ruotsi, Suomi ja Alankomaat.

Tutkimukseni lähti liikkeelle suomalaisista lähtökohdista. Osallistuessani Suomen Akatemian historian tutkimusprojektiin tehtäväni oli tutkia akatemian kansainvälisten yhteistyömuotojen kehitystä, jotka rakentuivat kahden- ja monenvälisinä sekä valtioiden että kansainvälisten organisaatioiden välisiksi. Suomen jäsenyys IIASA:ssa oli yksi tutkimuksen piiriin kuuluneista yhteistyömuodoista.

Laitoksen perustamista käsittelevä yhdysvaltalainen narraatio,3 jonka toistan Suomen Akatemian historiassa,4 maintisi pienen yksityiskohdan, joka herätti kiinnostukseni: Ruotsin ja Suomen jäsenyyksien toteutumisessa oli puolen vuoden aikaero. Suomi hyväksyttiin laitoksen jäseneksi marraskuussa 1976 (yhdessä Alankomaiden kanssa), kun taas Ruotsi oli liittynyt jo saman vuoden kesäkuussa. Muilta osin tarina pysyi yleisellä tasolla ja, kuten myöhemmin sain havaita, suhtautui varsin luovalla tavalla pieniin yksityiskohtiin. Laitoksen ensimmäinen johtaja Howard Raiffa, Rand-ajatushautomon kouluttama systeemianalyytikko ja peliteoreetikko Harvardista, kutsuu tätä luovaa asennetta yksityiskohtien esittämiseen ’tarkoitukselliseksi monimutkaistamiseksi’ (engl. creative obfuscation), jonka avulla voidaan saavuttaa tietty tavoite. Raiffa kutsuu sitä ’innovatiiviseksi keinoksi päämäärän saavuttamisessa’.5

Kun myöhemmin sain mahdollisuuden vierailla IIASA:ssa, en malttanut olla kurkistamatta laitoksen Suomea ja Ruotsia koskevaa arkistoaineistoa. Jo alustava silmäys asiakirjoihin antoi kuvan, joka ei vastannut lainkaan odottamaani. Oletin, että tässä kansainvälisessä institutionaalisessa ympäristössä Suomi ja Ruotsi näyttäytyisivät suhteellisen yhdenvertaisilta, ehkä jopa samankaltaisilta toimijoilta muille instituutin ei-pohjoismaisille jäsenille, tässä tapauksessa lähinnä kuitenkin amerikkalaisille, jotka hallinnoivat IIASAa ja sen toimintaa.

Kuva oli kuitenkin peräti erilainen. Ruotsalaisia yhteiskuntasuunnittelijoita oli IIASA:ssa alettu vakuuttaa systeemianalyysin ja systeeminäkökulman ylivertaisuudesta yhteiskuntasuunnittelussa jo paljon ennen laitoksen perustamista – yhteistyö laitoksen perustamisen jälkeen ainoastaan tehostui. Ruotsalaisten yhteiskuntasuunnittelijoiden tavoittaminen oli jopa niin intensiivistä, että toiminta oli kääntyä tavoitteen vastaiseksi: Ruotsissa syntyi näkemys, että maan ei välttämättä tarvitse edes liittyä laitoksen maksavaksi jäseneksi, sillä yhteistyö sujui ilmankin. Suomi sitä vastoin oli IIASA:n maailmankuuluille systeemianalyytikoille tuntematon: Suomeen liittyvät dokumentit alkavat vuonna 1976. Tuolloin instituutissa aloittanut uusi johtaja Roger Levien teki Helsinkiin IIASA:n markkinointimatkan, jonka taustamateriaaliksi hänelle annettiin kopio tietosanakirjan sivusta ”Finland”.

Laitoksen päämääränä sanotaan olleen niin idän kuin lännenkin tiedemiesten yhteen saattaminen, jotta he voisivat paneutua ”yhteisiin ongelmiin”, eli kehittyneissä teollisuusmaissa esiin nousseiden modernisaatiokehityksen haasteiden pohtimiseen. Niin sanotulla ”yhteisellä lähestymistavalla yhteisiin ongelmiin” sanottiin olevan juuret Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnsonin käynnistämässä sillanrakennuspolitiikassa. Samalla historiankirjoituksessa kuitenkin laitoksen syntyprosessi kuvattiin yhteinenä projektina, johon osallistuivat kaikki mukana olleet valtiot. Siitä tehtiin projekti, joka ei herättänyt erityistä mielenkiintoa: poliittisen historian tutkijat suhtautuivat laitoksen olemassaoloon lähinnä ei-voisi-vähempää-kiinnostaa -asenteella.

Sillanrakennus

Alun alkaen tutkimukseni tavoitteena oli selvittää Suomen IIASA-jäsenyys ja sen perusteet. Sain kuitenkin nopeasti havaita, että ennenkuin pystyn sanomaan mitään Suomen IIASA-jäsenyydestä tuli minun selvittää lähtökohdat koko laitoksen olemassaololle, sillä myös Yhdysvaltojen sillanrakennuspolitiikka ja sen tavoitteet osoittautuivat niin epämääräisiksi, että ne tuli selvittää.

Sillanrakennuspolitiikka on yleensä liitetty Yhdysvaltojen pyrkimyksiin normalisoida kahdenväliset suhteensa eri Itä-Euroopan maiden kanssa,6 eikä sen monenväliseen ulottuvuuteen ole kiinnitetty huomiota. Uusimmassa kylmän sodan historiankirjoituksessa Yhdysvaltain sillanrakennuspolitiikka on nähty joko epäselvänä, tai peräti kiertoilmauksena jostain muusta.7 Yhtä kaikki, olemassaolevat tutkimukset sillanrakennuspolitiikasta keskittyivät politiikan kahdenvälisiin muotoihin. Osoittautui että liennytyksen taustoja selvittävässä tutkimuksessa oli monenkeskisen sillanrakennuksen mentävä aukko.

Monenkeskinen sillanrakennus, jonka hedelmä IIASA oli, tuli määritellä sekä sen sisällön osalta että käsitteenä. Tämäkin osoittautui hankalaksi ja jopa mahdottomaksi. Ensinnäkin sillanrakennus käsitteenä on sekoittunut tai sekoitettu aikakauden toiseen avainkäsitteeseen, liennytykseen (détente). Vaikka molemmat käsitteet ovat suhteellisen epäselviä, ja kulttuurisesta kontekstista riippuen niillä tarkoitetaan mitä milloinkin, liennytys on aiheellisesti saanut osakseen runsaasti huomiota. Sitä vastoin sillanrakennus on pysynyt käsitteenä suhteellisen hajanaisena ja kiteytymättömänä.

Toisena ja ehkä merkittävämpänä syynä käsiteanalyysin vaikeudelle oli se, että kyseessä olevia käsitteitä käytetään historiankirjoituksessa usein keskenään synonyymeinä. Lisäksi aikalaiskirjallisuudessa idänpolitiikan yhteydessä käytetty ’rapprochement’ kuuluu samaan kategoriaan. Sen lisäksi sillanrakennusta, kuten me suomalaiset hyvin tiedämme, käytetään metaforana kuvaamaan kaikkea vastaavaa, suhteiden lientymiseen tähtäävää toimintaa. Meille suomalaisille Urho Kekkonen on arkkityyppi sillanrakentajasta.

Yhtenä kuvaavana esimerkkinä tästä käsitteiden sekoittamisesta toimii tšekki-syntyinen diplomaatti ja sittemmin Yhdysvalloissa kansainvälisen politiikan tutkijana vaikuttanut Joseph Korbel. 1960-luvun loppupuolella ennen Tšekkoslovakian miehitystä Korbel kävi haastattelemassa Englannin ulkoministeriön virkamiehiä sillanrakennuspolitiikasta ja sen vastaanotosta Isossa Britanniassa. Muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1972, häneltä ilmestyi tutkimus, Détente in Europe, jossa hän mainitsee sillanrakennuksen ainoastaan kerran – Johnsonin New Yorkissa pitämän Euroopanpuheen yhteydessä (lokakuussa 1966) – kutsuen sitä sillanrakennuspuheeksi. Varsinaisen ”sillanrakennuspuheensa” Johnson piti kuitenkin jo 2,5 vuotta aikaisemmin, toukokuussa 1964 Yhdysvaltojen Virginiassa.8 Kirjassa Korbelin johtopäätöksenä oli, että ”Iso Britannia ei ole, ainakaan tekojen muodossa, osoittanut vahvaa kiinnostusta liennytykseen.” Muitakin esimerkkejä löytyy: esimerkiksi Andreas Wenger ja Jeremi Suri käyttävät lähteidensä mukaan vaihdellen vuoroin sillanrakennusta ja vuoroin liennytystä analysoidessaan ydinaikakauden valtarakenteiden murrosta, eivätkä jää pohtimaan käsitteiden eroja.9

IIASA:n perustaminen ja siihen johtanut kehitys on historiankirjoituksessa valtaosaltaan jäänyt ilman huomiota. Löytämäni poikkeukset liittävät sen Johnsonin ajan ulkopolitiikkaan ja Euroopan-suhteisiin: yksi näkee IIASA:n perustamisen olevan yhteydessä sekä de Gaulle’n vetäytymiseen NATO:n sotilaspoliittisesta yhteistyöstä että myös tapahtumasarjaan elimellisesti liittyviin ydinsulkusopimusneuvotteluihin,10 toinen näkee Johnsonin sillanrakennuspolitiikan ja IIASA:n jatkumona Kennedyltä peräisin olevasta ”asteittaisesta liennytyspolitiikasta” (incremental detente). Kokonaiskuva jää hämäräksi, eikä Johnsonin toimintaa ole helppo arvioida.11 Lähdepohja näille arvioille on suppea: ensimmäiset tutkimukset käyttivät lähteenään Harvardin ja MIT:n kouluttamaa ’arkkisillanrakentajaa’ Francis Batoria, ja Bator puolestaan historiankirjoitusta itseään todisteena siitä mitä sillanrakennus on. Näin IIASA:lle luodaan syntyhistoria, jonka merkitys marginalisoituu lähdeviitteen tasoiseksi maininnaksi kylmän sodan historiankirjoituksessa. Varsinkin Thomas Schwartzin tutkimuksen Lyndon Johnson and Europe myötä tarina saa historiantutkimuksen vahvistuksen sille, että aloite laitoksesta tehtiin de Gaulle’n NATOsta vetäytymisen seurauksena Dean Achesonin ydinasekysymystä pohtivassa komiteassa keväällä 1966: laitoksen oli tarkoitus kouluttaa jäsenorganisaatioitaan ”läntisen” businesshallinnon ja modernin managementin saloihin.12

Aiempi tutkimus Johnsonin ulkopolitiikasta yleensä ja sillanrakennuksesta erityisesti ei selkiyttänyt IIASA:n perustamisvaiheita eikä sillanrakennuksen monenvälistä komponenttia lainkaan. Mitä enemmän aikakautta käsittelevää tutkimusta luin, sitä selvemmäksi kävi, että lähtökohdaksi tutkimukselleni oli otettava itse neuvotteluprosessi, jonka avulla monenvälisen sillanrakennuksen tavoitteet selvenisivät. Löysin itseni tutkimasta aihetta – Yhdysvaltojen monenvälistä ideationaalista sillanrakennusta – jota oli mahdollista tutkia ainoastaan neuvotteluprosessissa mukana olleiden ihmisten ilmaisemien ajatusten avulla. Keskiöön nousi Iso Britannian ja Yhdysvaltojen suhteet, koska virallisen neuvotteluprosessin alkumetreillä toukokuussa 1967 neuvotteluiden päävastuu annettiin Harold Wilsonin tieteelliselle neuvonantajalle, Sir Solly Zuckermanille. Tutkimusprosessista muodostui täten analyysi subjektista, joka osoittautui vahvan valtiojohtoiseksi prosessiksi uuden kansainvälisen, amerikkalaisvetoisen institutionaalisen toimijan synnyttämiseksi yhteiskunnallisen modernisaatiokehityksen hallintaan. Oman tutkimusprosessini hallitsemiseksi puolestaan jouduin analysoimaan prosessin siinä mukana olleiden ihmisten ajatusten kautta.

Hyvin nopeasti selvisi, että aloite IIASA:n perustamiseksi liittyi olennaisesti 1960-luvun Euroopan poliittiseen, taloudelliseen, teknologiseen ja mentaaliseen integraatioprosessiin. Yhdysvaltojen multilateraali sillanrakennuspolitiikka teki tästä yhäti vaikeasta integraatioprosessista vain entistä vaikeamman. Monimutkainen prosessi, jonka tavoitteena oli keskittää ”kehittyneiden teollisuusmaiden yhteisten ongelmien” ratkaiseminen amerikkalaisvetoiselle suunnitteluinstituutille ja yhteisen systeemianalyyttisen suunnittelumetodologian pariin, kulki käsi kädessä eurooppalaisen yhdentymiskehityksen kanssa. Samoin Ison Britannian liittyminen Euroopan integraatiorakenteisiin ja monimutkainen kehitys Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (1954/1969-1975) taustalla vaikeutuivat merkittävästi siihen läheisesti sidoksissa olleen monikansallisen sillanrakennuspolitiikan seurauksena. Yhdysvaltojen monikansallinen sillanrakennus osoittaa selkeästi, että amerikkalaiset olivat jäykkiä vaatimuksissaan, että ”kaikki yhteiset ongelmat” – erityisesti ne jotka liittyivät kansallisen turvallisuuden ydinalueeseen – tuli ratkaista ennen kuin mahdollisuudet liennytykseen, lähentymiseen, rauhanomaiseen rinnakkaiseloon tai mihinkään vastaan olisivat olemassa. Prosessi myös paljastaa sen, että amerikkalaiset halusivat prosessin osana olemisen ohella myös ohjata sen lopputulosta.

Konvergenssiteoreettinen vakaumus

Yhdysvaltalainen ajattelumalli perustui vakaumukselle, että kehittyneiden yhteiskuntien ongelmat oli keskenään samanlaisia, ja että ne myös olisi mahdollista ratkaista samalla tavalla. Tällä tavoin niistä olisi voinut tehdä epäpoliittisia sanan laajassa mielessä. Jo itse neuvotteluiden iskulause, ”teollisuusyhteiskuntien yhteiset ongelmat”, on kyllästetty konvergenssilla, ajatuksella, että yhteiskunnat vääjäämättä lähestyvät toisiaan ja muodostavat yhteisen näkemyksen ja tasapainotilan, sekä konvergenssiteoreettisella vakaumuksella.13 Projektin johtotähtenä alusta alkaen ollut systeemianalyysi nähtiin arvovapaana hallitsemisen, suunnittelun ja kontrolloimisen metodologiana. Systeemianalyysistä amerikkalaiset eivät suostuneet tinkimään neuvotteluiden aikana, sillä sen katsottiin tarejoavan työkalun ongelmanratkaisutilanteisiin ja tuottavan arvovapaita ratkaisuja päätöksentekijöille.

Vaikka systeemianalyysi oli Rand-ajatushautomon tietokoneaikakauden sotilaspoliittiselle sektorille kehittämä metodologia, se otettiin 1960-luvun puolivälissä käyttöön kattavasti Yhdysvaltain yhteiskuntasuunnittelussa. Sen avulla Great Society -ohjelmien toteuttamista pidettiin mahdollisena sekä kansallisella että globaalilla tasolla. Sovellettu systeemianalyysi, joka on käsitteenä ongelmallinen – onhan jo systeemianalyysi itsessään soveltavaa – myytiin muille ainutlaatuisena yhteiskuntasuunnittelun johtamismenetelmänä, jonka johtotähtenä toimivat kustannustehokkuus-analyysit. Vallinneen ajattelumallin mukaan matemaattisen ohjelmoinnin ja numeroilla tehdyn mallintamisen sekä kustannushyötylaskelmien varaan rakentuneen metodin täytyi olla arvovapaa, koska muutoin poliittiset argumentit ja arvoväittämät voisivat tunkeutua päätöksentekoon. Argumentin taustalla oli Amerikkalaisen demokratian ja kapitalistisen järjestelmän puolustajien eksistentiaalinen pelko Neuvostoliiton puolustustuksellisen ohjusjärjestelmän suosimisesta. Rand-ajatushautomon kouluttamien peliteoreetikkkojen mukaan syy tähän oli suhteellisen yksinkertainen: puolustus on kymmeniä kertoja kalliimpaa kuin hyökkäys ja hyökkäyksen varaan rakentuneet ohjusjärjestelmät. IIASA:n pitkä ja monimutkainen perustamisprosessi tuo esille, että sillanrakennuksen ympärille rakennettu ulkopoliittinen toimintaohjelma (1965) kampanjoi globaalia konvergenssia, ja sitä markkinoidessaan oli myös verrattain hyökkäävä. Tämä olikin välttämätöntä, koska se kohtasi suurta vastustusta muissa toimijoissa.

Systeemianalyysi ja sillanrakennus yhdistävät kylmän sodan kaksi vahvaa taistelukenttää: ydinteknologian ja tietokoneen. Presidentti Kennedyn ja Johnsonin kansallisen turvallisuuspolitiikan neuvonantajana toiminut McGeorge Bundy oli neuvotteluissa keskeinen toimija. Bundyn Euroopan-kiertueet kertovat Yhdysvaltojen tarpeesta kontrolloida 1960- ja 1970-lukujen läntisen Euroopan yhteiskunnallista modernisaatioprosessia, joten sillanrakennusta tarvittiin sekä itään että länteen. Monenvälinen sillanrakennus osoittaa, että modernisaatiokehityksen kontrolloimismetodeja käytettiin kehittyvien maiden ja maanosien ohella myös Euroopassa.

Kaksi sillanrakennuksen komponenttia, amerikkalaisten kansainvälisen kentän uudelleenmuokkauskampanja ja siihen liitetty metodologinen iskostus, tekivät Bundyn projektista nolla-summa-konvergenssia: my way or no way.

Valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden normatiivisuus kahdensuuntaista

Konstruktivismi kansainvälisessä politiikassa näkee kansainväliset organisaatiot normatiivisina toimijoina, jotka vaikuttavat valtioiden toimintaan. Organisaatiot ovat valtioiden muodostamia, mutta yhtälailla nämä organisaatiot vaikuttavat valtioiden toimintaan ja niiden intressinmuodostukseen. Tätä prosessia Yhdysvallat halusi kontrolloida.

Nykypäivän politiikantutkijat esittävät, että suuret, ihmisten aikaansaamat katastrofit syntyvät kun autoritaariset hallitukset ajavat radikaaleja, ”tieteellisiksi” väitetyille periaatteille rakentuvia yhteiskunnallisia uudistuksia. James C. Scott mainitsee marxismi-lenininismin, mutta myös korkea-modernismin (high-modernism) väitteensä tueksi.14 Tämänkaltaiset systeemit tiivistyvät tietynlaiseen käsitykseen ”kehityksestä”, joten ne vahvistavat kontrollin keskittymistä, joihin kunnianhimoiset poliittiset johtajat ymmärrettävästi tunteva vetoa. Kuitenkin samalla hallintojärjestelmä säännönmukaisesti vaientaa toisinajattelijat, järjestelmät toimivat ilman vastuunalaisuutta ja palautemekanismeja, joiden avulla johtajat voisivat havaita tapahtuneet virheet ja myös korjata niiden aiheuttamat vahingot ajallaan.

Kun sekä demokraattiset että epädemokraattiset valtiot kätkevät päätöksenteon julkisuudelta, on poliittisten päätösten arviointi ja korjaaminen mahdotonta.15 Jos kansalaiset ja tutkijat eivät tiedä mitä hallitukset ovat tehneet ja minkälaisia seurauksia heidän päätöksillään voi nähdä olleen, on mahdotonta arvioida, onko salaisissa päätöksissä ollut järkeä vai ei. Monikansallinen sillanrakennus voi antaa yhden syyn siihen, miksi Matti Klinge näkee Euroopan muistuttavan yhä enenevässä määrin Neuvostoliiton Gosplanin ja Yhdysvaltojen Wall Streetin ristisiitosta.16

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka teknologiapoliittisen näkökulman kautta nähtynä muuttaa kiinnostavimpien kysymysten järjestystä: miksi ei ole mielenkiintoisin, vaan milloin. Mitä enemmän asiaa pohtii sitä kiinnostavammaksi milloin käy. Väitöskirjani ei kuitenkaan vastaa siihen, eikä moneen muuhunkaan kysymykseen, mutta antaa hyvän lähtökohdan jatkotutkimuksille. Tutkimuksessa kiistän kesäkuussa 1968 IIASA:n suunnittelukokouksen raportissa esitettyn näkemyksen, jossa hylättiin historiantutkimus hyödyttömänä: ”On kyseenalaista voiko tehtyjä päätöksiä tutkia deskriptiivisesti historiantutkimuksen keinoin missään laitoksessa […] [l]oppujen lopuksi ”jokaisella tilanteella on taipumus olla ainutlaatuinen”. – Ja näin siis analyytikot, jotka olivat ratkaisemassa ”yhteisiä ongelmia”!

Konstruktivistit, kuten Martha Finnemore, ovat osoittaneet, että ristiriitaiset intressit ja jännitteet kansainvälisessä normatiivisessa ympäristössä tarkoittavat, että ihanteellista poliittista tai taloudellista järjestystä, johon koko maailma olisi liittymässä, ei ole olemassa.17 Täydellistä tasapainoa ei löydy: ’end of history’ ei ole näköpiirissä.

………..

Bange, Oliver & Gottfried Niedhart, eds. (2008): Helsinki 1975 and the Transformation of Europe (Berghahn: New York).

Brooks, Harvey & Alan McDonald (2000): International Institute for Applied Systems Analysis, the TAP Project, and the RAINS, Systems, Experts, and Computers. The Systems Approach in Management and Engineering, World War Two and After. Eds. Agatha C. Hughes & Thomas P. Hughes (The MIT Press: Cambridge MA).

Costigliola, Frank (1994): Lyndon B. Johnson, Germany, and ‘the End of the Cold War’, Lyndon Johnson Confronts the World: American Foreign Policy, 1963-1968. Eds. Warren I. Cohen & Nancy Bernkopf Tucker (Cambridge Univ. Press: Cambridge UK).

Donovan, Bernard (2005): Zuckerman: Scientist Extraordinary (BioScientifica: London).

Dumbrell, John (2004): President Lyndon Johnson and Soviet Communism (Manchester Univ. Press: Manchester).

Finnemore, Martha (1996): National Interest in International Society (Cornell Univ. Press: Ithaca).

Klinge, Matti (2011): Eurooppalaisuus on osa suomalaistuutta, Helsingin Sanomat 24.6.2011.

Korbel, Josef (1972): Détente in Europe. Real or Imaginary? (Princeton Univ. Press: Princeton).

Kovrig, Bennett (1991): Of Walls and Bridges. The United States & Eastern Europe (New York Univ. Press: NY).

Lerner, Mitchell (2008): Trying to Find the Guy Who Invited Them”: Lyndon Johnson, Bridge Building, and the End of the Prague Spring, Diplomatic History, 32(1).

Levien, Roger (2000): RAND, IIASA, and the Conduct of Systems Analysis, Systems, Experts, and Computers. The Systems Approach in Management and Engineering, World War Two and After. Eds. Agatha C. Hughes & Thomas P. Hughes (The MIT Press: Cambridge MA).

McDonald, Alan (1998): Scientific Cooperation as a Bridge Across the Cold War Divide: The Case of the International Institute for Applied Systems Analysis (IIASA), Scientific Cooperation, State Conflict: The Roles of Scientists in Mitigating International Discord. Annals of the New York Academy of Sciences, Vol. 866. Eds. Allison L. C. de Cerreno & Alexander Keynan.

Raiffa, Howard (2002): Contributions of Applied Systems Analysis to International Negotiations, International Negotiation. Analysis, Approaches, Issues. Ed. Viktor A. Kremenyuk (Jossey-Bass Comp: San Francisco).

Riska-Campbell, Leena (2006a): IIASA – Das Ost-West Institut, Suomen Akatemian Historia II, 1970-1998 [The History of the Academy of Finland] (SKS: Helsinki) by Maritta Pohls.

—— (2006b): Suomen liittyminen IIASA:an [The Joining of Finland in IIASA], Suomen Akatemian historia II, 1970-1998 [The History of the Academy of Finland] (SKS: Helsinki) by Maritta Pohls.

Rostow, Walt W. (1960): Stages of Economic Growth – A Non-Communist Manifesto (Cambridge Univ. Press: NY).

Schwartz, Thomas A. ( 2003): Lyndon Johnson and Europe. In the Shadow of Vietnam (Harvard Univ. Press: Cambridge MA).

Scott, James C. (1998): Seeing Like a State. How Certain Schemes to Improve the Human Condition Have Failed (Yale Univ. Press: New Haven).

—— (2006): High Modernist Social Engineering: The Case of the Tennesee Valley Authority, Experiencing the State. Eds. Lloyd I. Rudolph & John Kurt Jacobsen (Oxford Univ. Press: Oxford).

Walt, Stephen M. (2011): Where Do Bad Ideas Come From and Why Don’t They Go Away? Foreign Policy 184(1) [Jan/Feb 2011].

Wenger, Andreas & Jeremi Suri (2001): At the Crossroads of Diplomatic and Social History: The Nuclear Revolution, Dissident and Détente, Cold War History, 1(3) [Fall 2001].

Print Friendly, PDF & Email
  1. Donovan 2005, 458. []
  2. Englanti, Italia, Ranska; Bulgaria, Puola ja Tšekkoslovakia, Itä- ja Länsi-Saksa, sekä Euroopan ulkopuolelta Japani, Kanada, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. []
  3. McDonald 1998; Brooks & McDonald 2000; Levien 2000; Raiffa 2002. []
  4. Riska-Campbell 2006a & 2006b. []
  5. “Creative obfuscation”, Raiffa 2002. []
  6. Donovan 2005, 458. []
  7. Englanti, Italia, Ranska; Bulgaria, Puola ja Tšekkoslovakia, Itä- ja Länsi-Saksa, sekä Euroopan ulkopuolelta Japani, Kanada, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. []
  8. McDonald 1998; Brooks & McDonald 2000; Levien 2000; Raiffa 2002. []
  9. Riska-Campbell 2006a & 2006b. []
  10. “Creative obfuscation”, Raiffa 2002. []
  11. [1] Kovrig 1991. []
  12. [2] Bange & Niedhart 2008. []
  13. Donovan 2005, 458. []
  14. Donovan 2005, 458. []
  15. Englanti, Italia, Ranska; Bulgaria, Puola ja Tšekkoslovakia, Itä- ja Länsi-Saksa, sekä Euroopan ulkopuolelta Japani, Kanada, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. []
  16. McDonald 1998; Brooks & McDonald 2000; Levien 2000; Raiffa 2002. []
  17. Riska-Campbell 2006a & 2006b. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.