Vallankumouksen eturintamassa – Punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta

Suomalaisten Neuvosto-Venäjällä palvelleiten punaupseerien elämäkertoja on tutkittu toistaiseksi suhteellisen vähän ja tutkimus on keskittynyt johtohenkilöihin. Suurelta osin tämä johtuu siitä, että Venäjän arkistoihin on ollut hankala päästä. Suomen sotasurmat -projektin yhteydessä saatiin muutama vuosi sitten Kansallisarkistoon suuri määrä Karjalassa 1930-luvulla koottuja entisten punakaartilaisten ja -upseereitten elämäkertoja, jotka tuovat esiin laajemmin heidän kohtaloitaan. Tämä artikkeli perustuu kokoelmassa olevaan isoenoni Vilho (Ville) Rosendahlin vuonna 1934 Kiestingissä kirjoittamaan elämäkertakuvaukseen. Rosendahlin elämäkerta sivuaa monia laajempaakin kiinnostusta herättäviä tapahtumia, kuten suomalaisten roolia Venäjän sisällissodan eri vaiheissa, Suomen sisällissotaa ja punaupseerien koulutusta, sekä suomalaisten kohtaloita Stalinin ajan Neuvostoliitossa.

Aiemmin punaupseerien vaiheista on ilmestynyt yksi laajempi tutkimus, Markku Salomaan Punaupseerit. Teos on jo vuodelta 1992, joten siinä ei luonnollisestikaan voitu hyödyntää kaikkea nyt käytössä olevaa aineistoa, vaikka se muutoin hyvin perusteellinen onkin. Mirko Harjulan viimeaikaisissa julkaisuissa, joissa käsitellään suomalaisten vaiheita Venäjän sisällissodassa, uusi materiaali on jo käytössä. Hänen kokoamansa elämäkertatiedot ovat olleet suureksi hyödyksi tätäkin artikkelia laadittaessa.[1] Artikkelini tarkoitus on omalta osaltaan syventää kuvaa punaupseerien elämästä ja kokemuksista tavallisen rivimiehen näkökulmasta ja samalla arvioida elämäkerta-aineiston luotettavuutta lähteenä. Ikänsä ja taustansa puolesta Rosendahl edusti tyypillistä punaupseeria, samoin hänen uratiensä oli hyvin tyypillinen.

Oma tutkimustyöni alkoi yhdestä valokuvasta, jonka taakse oli kirjoitettu teksti ”Hansulle. Saksa 8.6.-21. W. Rosendahl” (Kuva 1). Isoäitini kertoman mukaan kuvassa keskellä oli hänen veljensä Ville, ja kuva oli päätynyt hänelle joskus 1970-luvulla joutsenolaisen entisen punakaartilaisen, Johannes Partasen (Hansu, Hanski) antamana. Siitä miten hän oli päätynyt Saksaan, ja mitkä hänen myöhemmät vaiheensa olivat, ei ollut tietoa. Arveltiin, että Ville olisi matkustanut vuonna 1918 Venäjälle.

Kuva 1: ”Saksa 8.6.-21. W. Rosendahl”. Tekijän kokoelmat.

Kuvassa ollaan ilmeisesti työporukassa jossain päin Saksaa höyrykoneen äärellä ja taustalla näkyy tuulimylly. Ville on kuvassa keskellä, mutta muita vihjeitä siitä on vaikea löytää.

Jäljitettyäni suomalaisten punaisten vaiheita vuoden 1918 aikana ja sen jälkeen hahmottui erääksi vaihtoehdoksi, että punakaartilaiset olivat liittyneet Venäjän armeijaan ja päätyneet sitä kautta Saksaan sotavangeiksi Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisessä sodassa. Näistä tapahtumista kertoo Mirko Harjula kirjassaan Suomalaiset Venäjän sisällissodassa. Hänen teoksessaan mainitaan myös Vilho Rosendahl yhtenä Saksaan päätyneistä. Kuvaan tässä artikkelissa Vilho Rosendahlin vaiheita asiakirjalähteiden sekä hänen itse kirjoittamansa elämäkerran pohjalta. Seuraan Villen matkaa Viipurin maalaiskunnasta Nurmen kylästä aina Rukajärvelle asti. Matkaan mahtuu mutkia niin Suomessa kuin ulkomaillakin, niin vankilassa kuin perheen parissa.

Lähteitä punaupseerien tutkimukseen

Voitaneen sanoa, että keskeisimmän yksittäisen aineistokokonaisuuden punaupseerien tutkimukseen tarjoavat EK-Valpon arkistot, erityisesti henkilökortit ja -kansiot, joihin on koottu kaikki kohdehenkilöä koskeva seurantatieto.[2] Tiedot ovat kuitenkin suurelta osin kuulusteluissa saatuja, joten niihin tulee suhtautua tietyin varauksin. Jonkin verran asioita sotkee sekin, että monet Neuvostoliittoon loikanneet käyttivät salanimiä. Kuulusteltavat eivät luonnollisestikaan aina olleet halukkaita kertomaan kaikkia yksityiskohtia, suojelivat tovereitaan ja myös valehtelivat omista toimistaan. Tästä käy hyvin esimerkiksi tuonnempana mainittu Kaukelinin tapaus. Kaarlo Kaukelin onnistui välttymään pidätykseltä aina 1940-luvulle asti, ja sen jälkeenkin hän onnistui salaamaan toimensa puna-armeijassa. Valpon etsivät eivät osanneet yhdistää Rosendahlin kuulusteluissa mainitsemaa Kaukelinia silloiseen kuulusteltavaansa.

On myös muistettava, että EK-Valpon etsivien asenne vaikutti kuulustelujen tuloksiin. Kuten Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin historiikeista ja muusta tutkimuksesta käy ilmi, oli etsiväkunta poliittisesti vahvasti kallellaan oikealle ja anti-bolsevismiin. Lisäksi poliisin tutkimustyötä leimasi alkuvuosina henkilökunnan epäpätevyys, ja kuulusteltavia myös kohdeltiin väkivaltaisesti.[3] Esimerkiksi Rosendahlin kuulustelupöytäkirjan allekirjoittanut Viipurin alaosaston kuulustelija Aleksander Räsänen siirrettiin tehtävästään vuodenvaihteessa 1925 pahoinpitelyepäilyn vuoksi.[4]

Hyödyllisistä viranomaislähteistä voi lisäksi mainita tuomioistuinten aineistot. Valtaosa Suomeen palanneista punaupseereista joutui kuulustelujen jälkeen myös tuomiolle, koska punaupseerikoulutukseen osallistuminen katsottiin maanpetokselliseksi toiminnaksi. Takaisin Suomeen punaupseereista päätyi Salomaan mukaan vajaa kolme sataa, mikä on noin viidennes kaikista kurssilaisista [5].

Elämäkertakirjallisuutta punaupseereista on suhteellisen niukalti. Suomessa viime vuosina julkaistut elämäkerrat ovat joitakin Markku Salomaan laatimia pienoiselämäkertoja lukuun ottamatta olleet melko heikkotasoisia. Simo Sudesta kirjoitettu elämäkerta sekoittaa faktaa ja fiktiota keskenään eikä sisällä mitään lähdetietoja. Jaakko Mäen elämäkerta puolestaan on suurimmalta osin koostettu muista kirjoista ja sisältää laajoja lainauksia, uutta aineistoa siinä on niukalti. Petroskoissa 1974 julkaistu Toivo Mäen omaelämäkerta on sitä vastoin edelleen hyödyllinen muun muassa sotakoulun kuvauksena. Myös puna-armeijaan pakolla otetun Viljo Heinosen varhainen kuvaus Kaksi vuotta kuolleena on melko seikkaperäinen. Julkaistuna löytyy lisäksi Petroskoissa 1930-luvulla koottuja muistelmia. Varhemmista elämäkerroista Matti Lackmanin teos ”Jahvetti Moilasesta” ansaitsee tulla mainituksi.[6]

Kuten kaikessa elämäkerrallisessa tutkimuksessa, myös punaupseerien tapauksessa suureksi hyödyksi olisivat sukulaisten ja tuttavien haastattelut. Mutta usein haastattelujen keruussa, kuten tässäkin tapauksessa, on oltu liikkeellä liian myöhään, ja säilyneet muistikuvat ovat jo liian hataria muodostaakseen kelvollisen aineiston tutkimukselle. Säilynyt kirjeaineisto, jota esimerkiksi Markku Salomaa on hyödyntänyt joissain pienoiselämäkerroissa[7], on monissa tapauksissa suureksi avuksi. Tämän aineiston informatiivisuutta on tosin rajoittanut Neuvostoliitossa ja Suomessa käytössä ollut postin seuranta, jonka vuoksi sanottava on ollut tarpeen muotoilla hyvin varovaisesti. Toisaalta viranomaisten harjoittamassa postiseurannassa tietoa kirjeiden sisällöstä on jäänyt arkistoihin. Rosendahlinkin henkilökortissa viitataan useisiin kirjeisiin, joita ei valitettavasti enää alkuperäisinä ole tallella. Punaupseerien liikkeistä on jäänyt myös joitakin tietoja Ulkoministeriön arkistoon, joka EK-Valpon tavoin laati raportteja suomalaisten liikkeistä Neuvostoliitossa.

Ulkomaisista aineistoista epäilemättä suurimmaksi hyödyksi olisivat entisen Neuvostoliiton lähteet. Joitakin yksittäisiä aineistoja, elämäkertojen ohella esimerkiksi rykmenttien palkkaluetteloita, on myös Kansallisarkiston Suomen sotasurmat 1914-1922 -kokoelmassa, mutta järjestelmällinen kartoitus Venäjän arkistolähteistä on vielä tekemättä. Neuvostoliitossa tai myöhemmin Venäjällä ei tiettävästi ole Matvei Korosen vuonna 1969 julkaiseman lyhyehkön teoksen jälkeen tehty yleistutkimuksia puna-armeijassa vaikuttaneista suomalaisista. Korosen teos pohjautuu pitkälti muistelmiin, mm. Toivo Antikaisen 1930-luvulla toimittamiin kokoomateoksiin. Joissakin yksityiskohdissa on lisäksi käytetty neuvostoliittolaisia arkistolähteitä.[8] Keskeisimmistä punaupseereista, kuten Toivo Antikaisesta, on laadittu elämäkertoja myös Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Samoin sotahistoriallisissa teoksissa viitataan ajoittain myös suomalaisten punaisten toimiin[9].

Punaupseerien vaiheita on tässä artikkelissa jäljitetty myös Saksaan. Saksalaisissakin arkistolähteissä on kuitenkin runsaasti aukkoja, ja muun muassa maan keskusvankiarkisto tuhoutui toisessa maailmansodassa. Yleisemmän tason tietoa löytyy kuitenkin esimerkiksi Saksan ulkoministeriön Puolan ja Neuvosto-Venäjän sotaa koskevista läheistä, jotka on koottu myös puolalaiseen dokumenttijulkaisuun[10]. Amerikkalainen kristillinen avustusjärjestö YMCA teki lisäksi tarkastuskierroksia sotavanki- ja internointileireillä, joten heidän arkistoissaan on joitakin leirikuvauksia[11].

Rosendahlin elämäkerta koostuu noin 70 käsinkirjoitetusta sivusta. Kieli on värikästä, oikeinkirjoitus horjuvaa. Tässä artikkelissa elämäkertaan viitataan kaikkine mahdollisine virheineen autenttisuuden säilyttämiseksi. Teksti on kirjoitettu vuonna 1934 Kiestingissä, Neuvosto-Karjalassa. Elämäkerran kielestä paistaa paikoin läpi kommunistinen ideologia, ja joissain kohdin on selkeästi esitetty tapahtumat ideologian mukaisesti. Tekstit kuitenkin myös tarkastettiin asiasisällön osalta niitä kokoamaan asetetun Suomen vallankumousliikkeen tutkijakunnan toimesta, joten suuriin vääristelyihin tai asiavirheisiin ei ollut varaa. Luonnollisesti myös alkamassa ollut Stalinin terrori, joka näkyi jo Karjalassa muun muassa puoluepuhdistuksina, saattaa heijastua tekstissä; siitä voi oireena pitää mm. Rosendahlin pyrkimystä korostaa epäpoliittisuuttaan. Jossain määrin voi olettaa muistikuvien sekoittuvan paikoin muualta luettuunkin, koska teksti oli laadittu yli 10 vuotta tapahtumien jälkeen.

On muistettava, että tekstien tarkoitus vaikutti niiden sisältöön: vuonna 1927 perustettu Suomen Vallankumousliikkeen Tutkijakunta kokosi kommunistisen puolueen näkökulmasta esitettyä historiaa vuoden 1918 tapahtumista. Julkilausuttuna tarkoituksena oli kirjoittaa omaa historiaa tehden pesäeroa ”noskelaisiin”, siis Suomessa aiheesta kirjoittaneisiin sosialidemokraatteihin.[12]

Elämäkerran tietoja on tässä artikkelissa pyritty varmistamaan muiden lähteiden kautta. Tämän ristivalotuksen kautta on joitain virheitä pystytty oikaisemaan ja toisaalta vahvistamaan joitakin yksityiskohtia. Tämä on välttämätöntä sen vuoksi, että sekä EK-Valpon että Petroskoin arkistojen tiedot edustavat väistämättä arkistojen muodostajien ideologiaa, ja saatava tieto on jossain määrin jo siksikin vääristynyttä. Ideologisen rajalinjan molemman puolen lähteitä käyttämällä nuo mahdolliset vääristymät pystytään suuressa määrin eliminoimaan.

Kuva 2: Vilho Rosendahl poliisikuvassa vuonna 1924. Kansallisarkisto.

Taipaleen alku Suomessa

Vilho Augustinpoika Rosendahl syntyi työmies August Rosendahlin ja tämän vaimon Matildan (os. Metso) vanhimpana poikana 18.10.1899 Viipurissa ja vietti varhaislapsuutensa maalaiskunnan puolella Nurmen kylässä. Isän lyijysepän työn mukana perhe muutti Lappeen pitäjään vuonna 1906 Augustin mennessä työhön Kaukaan selluloosatehtaalle. Vilho Rosendahlin kertoman mukaan[13] hänellä ei ole paljoa muistikuvia äidistään, joka kuoli vuonna 1918 kurkkutautiin.

Koulunkäynnin Ville Rosendahl aloitti Lappeella, Kaukaan kansakoulussa, ja oli ikäryhmässään keskiverto-oppilas. Perhe muutti vuonna 1914 Joutsenoon, jossa Rosendahl suoritti nelivuotisen kansakoulun loppuun Haukilahdessa. Rosendahlilla oli luokkatoverinaan myöhemmin punaupseerina ja KGB:n everstinä mainetta niittänyt Toivo Vähä.[14]

Perhe kasvoi, ja jottei toimeentulo olisi vain isän palkkapussin varassa, vanhin poika joutui jo varhain osallistumaan perheen ylläpitoon. Rosendahlien perheessä ruokavaliota pyrittiin saattamaan monipuolisemmaksi kalastamallakin, mikä oli hauskaa mutta myös väsyttävää nuorelle miehenalulle:

Isäni ajatteli ruveta hankkimaan ruuan apua itsestään vapaasta luonnosta. Ja juuri se oli minulle raskasta, sillä minunhan se piti olla joka ilta aina puoleenyöhön ja joskus pikkutunneille saakka kaiket kesäillat ja yöt soutamassa venettä, kun hän laski tai nosti pitkää siimaa, millä kalastimme. Eipä sen puoleen, että eikö kalastus olisi hauskaa ja joskus tuottavaakin, mutta minähän olin silloin vielä aivan lapsi.[15]

Varsinaisen työnteon Vilho Rosendahl aloitti jo viidentoista ikäisenä Joutsenossa, Pulpin selluloosatehtaalla. Tämä ei sinänsa ollut tuohon aikaan mitenkään harvinaista; Pertti Haapalan arvion mukaan 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä viidesosa alle 15-vuotiaista työläislapsista kävi ansiotyössä[16]. Työpäivät olivat tuolloin pitkiä ja nuorelle liian raskaita, joten insinööri Lennart Erenius passitti Rosendahlin kotiin kasvamaan. Koska toimeentulo oli kuitenkin edelleen hankittava jostain, vaihtui Pulpin ”grottimylly” vuonna 1915 Lavolan ja Lemin juoksuhautoihin ja niiden kaivaustöihin[17].

Tuohon aikaan, ensimmäisen maailmansodan ollessa käynnissä, eri puolilla maata tehtiin mittavia vallitöitä, ja väkeä tuotiin työhön jopa Kaukoidästä asti[18]. Rosendahl kertoi myöhemmin saaneensa kaivaustöissä ensikosketuksen työväenkysymykseen kuuntelemalla jätkäporukoiden jutustelua: ”jätkät usein keskustelivat jostain työläisten oloista ja asioista”. Ympäri maata ja ulkomaita myöten kootut työporukat olivat otollisia paikkoja myös poliittiselle kiihotukselle, vaikkakin pääasiassa järjestyksen kannalta ongelmana lienevät olleet väestönliikkeiden myötä syntyneet yleiset levottomuudet, kuten juopottelut ja tappelut. Vallitöiden vaikutuksia Pirkkalassa kuvasi tuoreeltaan opettaja Salomon Lilja muun muassa näin: ”Vallityöläiset jo huomattavasti veljeilivät venäläisen sotaväen kanssa. Ja heidän pistimiinsä turvaten he tekivät pahaa ja uhkailivat porvareita”[19].

Politiikkaa

Ensimmäinen maailmasota kiristi Suomen poliittista ilmapiiriä. Vallitustyöt helpottivat työttömyyttä, mutta pula ruoasta nosti esille vastakkainasettelun tuottajien ja kuluttajien välillä. Työväestö järjestäytyi ammattiliittoihin; ammattijärjestöjen jäsenmäärä oli vuoden 1917 lopulla jo 170000, ja sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärä ylitti 100000 rajan[20]. Vilho Rosendahlin isäkin oli liittynyt jo ennen vuotta 1915 puolueeseen.

Saatuaan kaivaustöiden jälkeen työtä Tainionkosken tehtaalta liittyi myös Vilho Rosendahl sikäläiseen ammattiosastoon sekä syksyllä 1917 tehtaan järjestyskaartiin. Vuonna 1922 hän liittyi jälleen paperityöläisten ammattiosastoon Ensossa.[21] Rosendahlin vuonna 1934 kirjoittaman elämäkerran valossa näyttää siltä, että yhtenä perusteena jäsenyydelle Tainionkosken järjestössä saattoivat olla juuri tehtaan työolot:

Pääsin tehtaaseen rikkihapon keittäjäksi – myrkyllinen työ. Ja juuri tuossa tehtaassa ollessani avautuivat minunkin silmäni eroittamaan sen, mikä meille työläisille on niin suuri ja läheinen asia, nimittäin: Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen.[22]

Tehtaalla Rosendahl joutui keskelle poliittisia väittelyitä. Hänen äkkipikainen luonteensa edesauttoi joutumista väittelyihin ja jopa käsikähmään vastapuolen kanssa:

[S]iinä samalla osastolla missä minä työskentelin, oli työssä myöskin eräs nuori mies ja hänen kanssa ei meillä koskaan politiikka luistanut ilman riitaa, minä kyllä puolustin työväen asiaa, mutta hän taas veti sitä toista nuottaa. Ja niimpä se sitten sattui v. 1918. 3/I. että emme enää voineet ratkaista riitaamme muutoin kuin käsin puhuen, ja siitä oli seuraus, että minut, koska olin käyttänyt asetta laitettiin linjalle.[23]

Rosendahl menetti työpaikkansa ilmeisesti myös helmikuussa 1923 jonkinlaiseen ”tupakkariitaan” liittyneen sanaharkan seurauksena. Juopottelukin kuului ajoittain kuvaan: Jääsken käräjäoikeuden pöytäkirjojen mukaan Rosendahl oli joulukuussa 1924 pidätetty, koska hän oli liikkunut Enson tehdasalueella päihtyneenä.[24]

Poliittisena oppi-isänään Rosendahl mainitsee Emil Siikin, Tainionkosken tehtaantyöläisen:

[J]uuri tuossa tehtaassa ollessani avautuivat minunkin silmäni eroittamaan sen, mikä meille työläisille on niin suuri ja läheinen asia, nimittäin: Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen. Ja kaikesta tuosta sain kiittää Tov. Eemil Siikiä.[25] Sillä hän, työväen puolueen edustajana valtiopäivillä oli ainakin minun mielestäni itsetietoinen työväenluokan taistelija, hän juuri hän opetti minulle paljon asioita joista ei minulla ollut kaukaisinta aavistustakaan.

Siikin opetuksista huolimatta Rosendahl ei näytä missään vaiheessa osallistuneen puoluepoliittiseen toimintaan, ja hänen aktivisminsa suuntautui käytännöllisiin toimiin. Ilmeisesti ainoa poliittisluontoinen luottamustehtävä Rosendahlilla oli Vienan Kemissä kansainvälisen puna-avun eli MOPR:n autoaseman puheenjohtajana 1930-luvun alussa.

Sotaan

Vuoden 1918 työriidan vuoksi ja irtisanomisen jälkeen Rosendahl matkusti Viipuriin, josta hän hankki passin, ja päätyi lopulta tammikuun 1918 puolivälin jälkeen Pietariin. Edessä oli jälleen työn etsintä. Tätä tarkoitusta varten Rosendahl suuntasi Suomen asemalla sijainneen Pietarin punakaartin päämajaan, jossa etsittiin parhaillaan uusia vapaaehtoisia. Kaartiin hyväksyttiin vain sellaisia henkilöitä, jotka pystyivät todistamaan kuuluvansa joko ammattiyhdistykseen tai sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja Rosendahlilla oli tarvittavat asiapaperit mukanaan.

Pietarin suomalainen punakaarti oli perustettu vuoden 1917 marraskuussa Pietarissa oleilevista suomalaisista työläisistä ja sosialidemokraattisen puolueen jäsenistä, ja jäseniä kaartissa oli aluksi noin sata. Suomalaisia toimi jo aiemmin myös Pietarin muissa, venäläisissä kaarteissa, ja esimerkiksi myöhempi punaupseeri Johannes Heikkonen osallistui lokakuun vallankumouksen aikana muun muassa Talvipalatsin valtaukseen.[26]

Pietarin suomalaista punakaartia komentanut August Dufva kelpuutti Rosendahlin palvelukseen, joten Rosendahl liittyi kaartiin ja ”Rahjan sakkiin” eli pietarinsuomalaisen Eino Rahjan komentamiin joukkoihin. Aluksi hän suoritti vartiopalvelusta. Suomen sisällissodan puhjettua alkoivat asekuljetukset rautateitse Pietarista Suomeen, ja Rosendahl oli mukana yhdessä ensimmäisistä kuljetuksista.[27]

Viipurin, Helsingin ja Tampereen kautta kulkenut osasto jalkautui Juupajoen Korkeakoskella, joka oli osa sodan ensimmäistä, vasta muotoutumassa olevaa Vilppulan rintamaa. Rintamalle saavuttuaan osasto majoittui juupajokelaisen kievarin tiloihin, söi vatsansa täyteen ja kouluttautui taisteluita varten:

Ensimmäinen vastaanotto oli reilua, saimme syödä oikean lihamajakan[28]. Siitä hommasta päästyämme, alkoivat toverit kertoa rintamakokemuksiaan, kauan emme taaskaan saaneet loikoilla kun tuli komennus lähteä ulos kämpästä, tulimme pihalle, siellä saimme opetusta käsikranaatin käytössä, opettajana meillä oli eräs vanha armeijan upseeri, joka oli suostunut antamaan tietonsa ja taitonsa työväen vallankumouksen hyväksi.[29]

Ensimmäisen taistelukosketuksensa Rosendahl sai Enorannan hovin valtauksessa 22. helmikuuta 1918. Joukot pitivät hovia hallussaan viikon ajan kärsien joitakin tappioita. Merkittävin kuolemantapaus sattui, kun komppanianpäällikkö Kalle Ristiseppä kuoli oman vartiomiehen luodista. Rosendahlin kuvaus sodankäynnistä Vilppulan suunnalla on anekdoottimaista ja täynnä huvittavia sattumuksia. Hän toteaakin, että ei vielä ”ymmärtänyt paljoakaan sodankäynnistä”. Sodankäynnin harrastelijamaisuutta kuvaa sekin mm. K.M. Evän kertoma seikka, että osa joukoista palasi rintamalta illaksi Tampereelle.[30]

Maaliskuun puolella osasto vedettiin pois Vilppulan rintamalta ja siirrettiin junalla takaisin Pietariin. Parin päivän levon jälkeen miehet siirtyivät Raudun taisteluihin, ilmeisesti täyttämään sieltä pois siirrettyjen venäläisten jättämää aukkoa.[31] Sodan loppupuolella Raudun rintamalla alkoi esiintyä yleistä kurittomuutta, omavaltaisia poistumisia ja johdon syyttelyä. Tappiomielialan vaivaama Pietarin I suomalainen komppania vaati saada siirron. Vaikka Rosendahlin elämäkerta on aatteellisesti värittynyt ja ihannoi sotaa monin paikoin, mies muisti vielä vuosia myöhemminkin Raudun rintaman uuvuttavat ja raskaiden tappioiden sävyttämät yksityiskohdat:

Mutta eteenpäin emme mekään hyökänneet, sillä väsymys valtasi joukkomme, kaatuneet ja haavoittuneet saatettuamme hevosien rekiin, joita sanitaarit kävivät noutamassa, palasimme väsyneinä päämajaamme.[32]

Kun veriset taistelut olivat vielä käynnissä, osa joukoista siirrettiin vaihtoon Pietariin, jonne Rosendahl jäi vahtipalvelukseen sodan loppuun asti. Raudun rintama sortui lopullisesti huhtikuun alkupäivinä.

Sota päättyi valkoisen puolen voittoon keväällä 1918, mutta kahakointi jatkui Karjalassa seuraavienkin vuosien ajan. Venäjän sisällissodassa sotatoimet eskaloituivat; valkoinen armeija sai tuekseen liittoutuneiden joukkoja. Rosendahl liittyi Moskovan rykmenttiin 6. kesäkuuta 1918, ja 5. syyskuuta tämä venäläisessä komennossa ollut rykmentti lähetettiin taisteluihin Arkangelin suunnalla[33]. Vastassa oli amerikkalaisia, ranskalaisia ja brittiläisiä joukkoja, jotka olivat rantautuneet Arkangeliin elokuussa[34]. Liittoutuneitten pyrkimyksenä oli taistella bolsevismia vastaan, estää alueelle varastoitujen aseiden joutuminen bolsevikkien ja saksalaisten haltuun sekä auttaa eristyksiin jäänyttä tšekkoslovakialaista legioonaa. Taistelut liittyivät siten tiiviisti myös ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin.

Kasmanskin ja Tarasovan kylissä Arkangelin eteläpuolella osasto joutui ankariin taisteluihin, joissa kumpikin osapuoli kärsi suuria tappioita:

Aamulla kun heräsimme, niin saimme nähdä kaamean näyn, koko mäki oli kaatuneita täynnään, siinä oli meikäläisiä sekä lahtareita. Totesimme siinä olevan 150 tapettua. Vielä tarkastettuamme läheistä metsikköä, löysimme vielä 12 kaatunutta lahtaria.[35]

Taistelut velloivat kiivaina kuukausikaupalla vailla suurta menestystä kummallekaan osapuolelle. Sodan ratkaisu pohjoisella rintamalla venyi vuoden 1919 kevääseen asti, jolloin liittoutuneet lopulta pakotettiin ratkaisevalla tavalla vetäytymään. Rosendahl kertoo elämäkerrassaan, että joukkojen kuri vaikutti kehnolta, mistä kertovat myös sotilaiden loikkaukset vihollisen puolelle; loikkauksia tapahtui molempiin suuntiin.

Rosendahl ei osallistunut Arkangelin ratkaisutaisteluihin, sillä suomalaiset vedettiin takaisin Pietariin syksyllä 1918, missä Rosendahl liittyi suomalaiseen suksijoukkoon. 19. maaliskuuta 1919 Rosendahl komennettiin sotakouluun. Arkangeliin Rosendahlin tie vei vielä toviksi keväällä 1920, tuolloin siellä ei enää kuitenkaan taisteltu.

Kansainvälinen sotakoulu

Ensimmäinen suomalaisten punakomentajien jalkaväkikurssi käynnistettiin Pietarissa marraskuussa 1918.[36] Aloite punapakolaisten kouluttamisesta punaupseereiksi tuli itseltään Leniniltä Eino Rahjan ehdotettua kesällä 1918 puna-armeijaan muodostettavaksi suomalaisia joukko-osastoja. Kurssin käynnistämisestä annettiin päiväkäsky 14. lokakuuta. Koulun johtajaksi määrättiin virolaissyntyinen, entinen tsaarinarmeijan kapteeni Aleksander Inno ja komissaariksi Eino Rahja.[37]

Punaupseerien koulutuksen tarkoituksia esitteli 15. helmikuuta 1919 päivätty kurssien ”mainoslehtinen” seuraavasti: ”Meidän täytyy hankkia ammattitaitoinen, nykyaikaiseen sodankäyntiin perusteellisesti perehtynyt päällikkökunta, punainen upseeristo, joka on täysin pätevä hetken tullen Suomen vallankumouksellista työväkeä harjoittamaan ja tulevassa taistelussa johtamaan.”[38]

Vilho Rosendahl osallistui sotakoulun kurssille, joka kesti maaliskuusta 1919 saman vuoden marraskuulle. Aloitus tapahtui 19. maaliskuuta 1919, ja valmistumispäivä oli 9. marraskuuta 1919. Aluksi kurssit olivat siis melkoisen lyhyitä, ja koulutuksen lomassa kurssilaiset osallistuivat myös taisteluihin. Rosendahlin koulunkäynnin sotiminen keskeytti kahteen otteeseen: kevätkesällä hän taisteli Aunuksen rintamalla ja lokakuussa hän oli mukana Pietarin puolustuksessa.

Koulun oppilaaksi keväällä 1919 tulleen Kosti Tammisen mukaan kurssilaiset saivat palkkaa puna-armeijalaisten taksojen mukaan, ja myös muonitus oli tavanomaista sotilasmuonaa. Päiväannos koostui leivästä, sokerista, rasvasta, ryyneistä, kuivakalasta ja teestä. Kuri oli kursseilla huono ja kurinpitorangaistuksiin jouduttiin turvautumaan usein.[39]

Koulutuksen painopiste oli käytännön sota- ja taistelutaidoissa. Sisällissodan aikana ja liittoutuneiden uhatessa Neuvosto-Venäjää puna-armeija tarvitsi kiireesti riveihinsä sotataitoista väkeä, eikä akateemisiin harrastuksiin ollut aikaa. Käytännöllisläheiseen koulutukseen vaikuttivat epäilemättä myös ideologiset seikat: vanhan ajan aristokraattisista ja toimimattomiksi osoittautuneista koulutus- ja hallintosysteemeistä piti päästä eroon.[40])

Oppiaineita olivat ”rivistökoulutuksen” ohella taktiikka, linnoitusoppi, aseoppi, venäjän kieli sekä kuularuisku- ja tykistöopetus. Lisäksi opetettiin käsi- ja kiväärikranaattien käyttöä. Opetuksessa käytettiin tulkkeja, sillä osa opettajista oli venäläisiä eivätkä kaikki kurssilaiset eli ”kursantit” vielä hallinneet kieltä. Luentoja pidettiin aamukahdeksasta yhteen, rivistökoulutusta kahdesta iltakuuteen. Äkseeraus tapahtui entisen tsaarinarmeijan ohjesääntöjen mukaan. Kurssi kesti noin kuusi kuukautta ja koululla oli Tammisen siellä ollessa noin 300 oppilasta. Kaikkiaan suomalaisia punaupseereita koulutettiin vuoteen 1935 mennessä noin 1500, joista noin 200 keskeytti koulutuksen.[41]

Rosendahl toimi sotakoulusta valmistuttuaan ”joukkueen komentajana”, ja ilmeisen ylpeänä saavutuksestaan kehui Suomeen palattuaan olevansa ”punainen luutnantti”[42]. Oman kertomuksensa mukaan hän mukautui hyvin koulun kuriin ja velvollisuuksiin.

Kuva 3: Sotakoulun oppilaita ryhmäkuvassa vuonna 1919. Vasemmalla valkoinen turkislakki päässä Toivo Antikainen, ensimmäisessä rivissä seisomassa keskellä Aleksander Inno, ensimmäisessä rivissä seisomassa neljäntenä oikealta Jukka Rahja. Vilho Rosendahl makaamassa kuvan keskellä suoraan Innon edessä. Kansan arkisto.

Kursantit rintamalla

Jo vajaan parin kuukauden koulutusjakson jälkeen kurssilaiset komennettiin rintamalle. Tällä kertaa vastassa oli suomalaisia, ja kyse oli niin sanotuista heimosodista. Aunuksen retkikunnan hyökkäys kohti Neuvosto-Karjalaa, tavoitteena kolmen kannaksen linjaksi kutsuttu puolustuslinja, alkoi 21. päivä huhtikuuta 1919. Johdossa oli heimoaktiiveja ja jääkäreitä, ja retkikunnan ylipäällikkönä toimi jääkärieversti Aarne Sihvo.[43] Aika hyökkäykselle oli otollinen, sillä Neuvosto-Venäjä oli vastavallankumouksellisten hyökkäyksen kohteena samanaikaisesti kaikilta ilmansuunnilta.

Heimosodat koostuivat useista vuosien 1918–1922 välillä toteutetuista operaatioista, retkikunnista, joiden tavoitteena oli suomensukuisten heimojen vapauttaminen bolsevikkivallasta. Retkikunnat suuntautuivat Vienaan, Petsamoon ja Aunukseen. Myös Viron vapaussota lasketaan osaksi heimosotia. Suomalaiset joukot koostuivat vapaaehtoisista eivätkä olleet osa Suomen virallista armeijaa.

Punaupseerikoulun kurssilaisosasto lähti Aunuksen rintamalle ennen toukokuun puoliväliä, ja se saapui Aleksanteri Syväriläisen luostarille 11. toukokuuta 1919. Mihail Dvornikovin johtaman kurssilaispataljoonan vahvuus oli 560 miestä, joista 230 oli suomalaisia. Suomalaisten kurssiosaston komppaniaa johti Adam Partanen.[44] Rosendahl toimi Partasen komentamassa komppaniassa Kalle Pietarisen konekiväärijoukkueen ”tähystäjänä” eli tiedustelutehtävissä.

Osa kurssipataljoonasta osallistui Aunuksen kaupungin valtaukseen 12. toukokuuta 1919 edeten sen jälkeen Tuulosjoelle asti. Pietarisen joukkue majaili toukokuun 16. päivään asti Syvärin luostarin alueella tehden yhden hyökkäysyrityksen Saarimäen suuntaan, ja se järjesti myös paraatin Aunuksen valtauksen kunniaksi. Sitten joukkue lähti hyökkäykseen Tuulosjoen suunnalla.[45] Ensimmäinen kurssilainen joka kaatui, oli nimeltään Paavilainen. Hän sai surmansa Kuksmäen suunnalla tiedustelukahakassa 27.5.1919.[46]

Sota oli poikkeuksellisen raakaa ja molemmat osapuolet syyllistyivät siviiliväestöön kohdistuneeseen terroriin. Mirko Harjulan arvion mukaan valkoiset surmasivat sotatoimien ulkopuolella lähes 200 ihmistä. Sotavankeja ei pääsääntöisesti otettu vaan heidät ammuttiin välittömästi. Myös haavoittuneita surmattiin.[47] Rosendahl kuvaa haavoittuneen Toveri Paavilaisen kohtaloa elämäkerrassaan värikkäästi:

Me löysimme ihmisjätteitä, häneltä oli kaikki jäsenet katkottu poikki, suuri rautanaula oli lyöty päähän, otsasta, siihen kiinnitetty hänen punakaartin kortti. Jalat oli molemmat poikki, kädet myös, pistimellä oli pistetty rinta. Suuret haavat oli molemmin puolin kupeita, ne oli leikattu japanilaisella pistimellä. Vaatteet sekä jalkineet olivat myös muuttaneet omistajaa. Ketkä olivat nuo jotka tuon tekivät? Ne olivat suur suomi haaveilijoita, ne olivat lahtareita, ihmislahtareita. Kirosimme ja vannoimme kostoa.[48]

Vaikkakin elämäkerta on kirjoitettu verrattain myöhään, ja tarina Paavilaisen kohtalosta kuvataan myös useassa muussa kertomuksessa, paistaa tekstistä läpi henkilökohtainen raskas kokemus ja jonkinlainen syyllisyys toverin kuolemasta. Kidutuskertomukset olivat heimosodassa yleisiä puolin ja toisin, ja osa niistä on epäilemättä myös propagandaa. Rosendahlin kuvaukseen voi vaikuttaa myös koettu ilmeinen järkytys.[49]

Raakuuksista huolimatta Rosendahlin sotakuvauksesta ei puutu koomisiakaan piirteitä. Tuulosjoella sotakoululaiset olivat kertomuksen mukaan lähellä saada saaliikseen kuuluisan Isontalon Antin, komppanianpäällikkönä toimineen jääkärivääpelin kesken hänen saunareissunsa:

[E]räänä lauantaina tähystäjämme ilmoitti että lahtarit lämmittävät saunaa ei kaukana joen rannasta, no niin pojat, maksimat[50] esille ja ulos kyttäämään, lahtareita tuli saunaan parisenkymmentä ukkoa, annoimme heidän vähän alkaa, mutta sitten otimme saunottajan kunniallisen homman sekä aloimme löylyn lyönnin ja pesun, molemmat yhtä aikaa, eipä siitä kylvystä päässyt minun nähteni kuin yksi ainoa mies, sanoivat sen olleen itse Isontalon Antin[51]

Pietarisen mukaan ”lahtarit” menettivät saunareissullaan 14 miestä kaatuneina ja 8 haavoittuneina. Kaksi kurssilaisista haavoittui vastatulesta.[52] Taisteluiden toisen osapuolen muistelmista tai heimosotia koskevasta tutkimuksesta ei löydy vahvistusta operaatiolle, jossa menetykset olisivat olleet noin suuria. Ilmeisesti tarinassa on kuitenkin totuuspohjaakin, vaikka luvut saattavat olla liioiteltuja. Heimosotiin valkoisten puolella osallistunut Arvo Viklund on kuvannut ”löylynheittoa” Tuulosjoen rantasaunalla seuraavasti: ”Taisteluiden lomassa pistäydyttiin toki saunassakin sentään pari kertaa viikossa Tuulos-joen partaalla, jossa bolsevikit kuitenkin silloin tällöin yrittivät lisätä liikaakin ”löylyä” konekivääreillään”[53].

Heinäkuun lopulla 1919 puolet kurssilaisista palautettiin Pietariin. Pietarisen kertoman mukaan heidän joukkueensa sai 11.9. käskyn lähteä marssimaan takaisin koululle[54], jolloin myös Vilho Rosendahl palasi koulun penkille. Opiskelua kesti lokakuulle asti, jolloin valkokenraali Judenitšin joukot lähestyivät Pietaria ja kurssilaisia tarvittiin jälleen rintamatehtävissä.

Judenitš operoi huonosti motivoituneilla joukoilla, ja karkaamiset olivat yleisiä. Liittoutuneiden keskuudessa oli ristivetoa paitsi johdon suhteen, myös Baltian-maiden aseman suhteen, joiden itsenäisyyttä ylipäällikkö Koltšak ei suostunut tunnustamaan, mutta jotka olisivat olleet tärkeitä tukijoita Pietaria kohti edetessä. Huonoista lähtöasetelmista huolimatta taistelut sujuivat aluksi liittoutuneiden kannalta hyvin.[55]

Pietaria kohden hyökkäävät Judenitšin armeijan osastot etenivät lokakuussa 1919 jo aivan Pietarin edustalle, Pulkovon kukkuloille, Iisakin kirkon tornien siintäessä heidän silmissään. Puna-armeija sai vastaansa myös kuusi valkoisten panssarivaunua, jotka aiheuttivat pakokauhua punaisten joukoissa. Osastoa johti englantilainen everstiluutnantti Ernest Hope Carson. Panssarivaunuja vastaan ei oltu aiemmin taisteltu, eikä vastatoimiin ollut koulutusta.

Judenitsin rintama oli jo suurempaa hommaa, sen puolesta, että siellä näyttäytyi meille aivan uusia taistelu välineitä, Tankkeja. Joskin me tiesimme mikä se on, niin emme kuitenkaan vielä olleet niihin tutustuneet käytännössä. Mutta se antoi meille tilaisuuden tarkastella sen toimintaan.[56]

Taistelutilanteessa panssarivaunuja ei vielä osattu oikein tunnistaa, mikä aiheutti sekaannusta ja virheliikkeitä joukkojen keskuudessa:

Kylään tultuamme oli vielä siksi pimeä, että emme vielä saaneet selvää, että mikä musta on tuolla kynnöspellolla, joten Tov. Liikanen, luullen sitä vihollisen tykiksi, kehoitti meitä kanssaan valtaamaan vihollisen tykkiä. Aloimme painua noin vain kohti tuota mustaa, mutta sepä alkoi myös liikkumaan, emme tuosta vielä mitään, nyt jo tiesimme, että se on tankki. Mutta kun alkoi siinä ampuessamme päivä valeta, saimme nähdä kaikki nuo kolme tankkia. Samalla myös vihollisen jalkaväki hyökkäsi tankkien perässä. Emme kestänyt tuota painetta vaan peräännyimme menettäen monta reilua poikaa, sekä komppaniamme komentajan Tov. Partasen.[57]

Taisteluissa Rosendahl sai ammuksen jalkoihinsa, mutta selvisi tapauksessa tälläkin kertaa haavoittumattomana:

Saimme Tov. Otto Pöljä ja minä yhden panoksen jalkoihimme, mutta se ei sanottavaa vahinkoa saanut aikaan koska siinä oli pehmeä pelto, joten se vähän pyöritteli minua ja toinnuin siitä pian painuin edelleen vaikkakin vähän huonossa kunnossa. Tov. Pöljä ei päässyt aivan niin vähällä vaan hän joutui joksikin aikaa pois rivistä.[58]

Ensisokista toivuttuaan suomalaisjoukot saivat panssarit torjutuksi miinoitteilla ja vetäytyminen pysähtyi. Pulkovon kukkuloiden taistelut olivat myös yksi ratkaiseva käänne koko sisällissodassa. Suomalaiset kunnostautuivat taistelussa erityismaininnan arvoisesti. Kaikkiaan suomalaisia kaatui tuossa taistelussa kolmekymmentä. Historiallisen mainitusta taistelusta tekee sekin, että kyseessä oli ensimmäinen panssarivaunutaistelu, johon suomalaiset sotilaat ottivat osaa.[59]

Vankeudessa

Puolan ja Neuvosto-Venäjän välillä oli puhjennut sota keväällä 1919 Puolan ryhdyttyä rakentamaan suur-Puolaa ja vallattua aluksi Vilnan. Jatkokin vaikutti helpolta, sillä bolsevikkihallinto oli kaikilta ilmansuunnilta vihollisen ympäröimänä ja pahassa ahdingossa. Puolan joukot etenivätkin kesään mennessä pitkälle Venäjän alueelle, vallaten muun muassa Minskin. Syksyllä, Puolan saavutettua keskeisimmät tavoitteensa, neuvoteltiin jo rauhasta. Mutta epäluottamus osapuolien välillä teki rauhantoiveet lopulta tyhjäksi, ja kevään tultua puna-armeijan asema muilla rintamilla oli vahvistunut siinä määrin, että se ryhtyi puuhaamaan vastaiskua.[60]

Puola oli bolsevikeille portti Eurooppaan, erityisesti Saksaan. Puolan valtaaminen olisi edistänyt vallankumouksen leviämistä läntiseen Eurooppaan. Vallankumouksen kannalta se oli siten avainasemassa. Vuonna 1920 myös Rosendahl joutui muiden punaupseerikurssilaisten tapaan mukaan Puolan ja Neuvosto-Venäjän väliseen sotaan.

Sodan takkuisen alkuvaiheen jälkeen puna-armeija vyöryikin syvälle Puolan alueelle: puolalaiset joutuivat vetäytymään aina Varsovan porteille asti. Veikselin ihmeenä tunnetun onnistuneen vastaiskun ansiosta puolalaiset saivat kuitenkin yliotteen sodassa, ja puna-armeija vetäytyi kaaoksen vallassa. Neuvosto-Venäjän 4. armeija, johon kuului myös suomalainen joukko-osasto, joutui mottiin Saksan rajaa vasten, ja ainoaksi pakoreitiksi jäi loikkaaminen Saksan puolelle. Vetäytyvän puna-armeijan joukot loikkasivat puolalaisjoukkojen ahdistamina rajan yli Saksan puolelle elokuun alussa.

Saksan viranomaiset internoivat puna-armeijalaiset aluksi Arysin leirille, jossa oli aiemmin toiminut Saksan armeijan koulutuskeskus sekä maailmansodan aikana myös sotavankileiri. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan aiemmassa vaiheessa sinne oli koottu rajan yli paenneita puolalaisjoukkoja, joita oli yhteensä noin 2000 miestä.[61] Nyt siis osat vaihtuivat. Rosendahl kuvasi kuulustelussa vangiksi joutumistaan seuraavasti:

Elokuun 4 päivänä 1920 kertoja, syystä että puolalaiset ahdistivat bolshevikit ”hevosen kenkään” Saksan rajalle, joutui saksalaisten vangiksi, kun joukkonsa mukana menivät pakoon Saksan alueelle. Saksassa kertoja ja hänen punaupseeritoverinsa heti hävittivät komeat punaupseeritodistuksensa repimällä pikku paloiksi, kun arvelivat niistä koituvan ikävyyttä.[62]

Ilmoitettu ajankohta on muutamia päiviä liian aikaisessa, saksalaisdokumentaation mukaan neuvostojoukkojen laajamittainen rajanylitys tapahtui vasta 21.8.1920.

Arysin leiri oli alun perin suunniteltu 8000 miehelle, mutta elokuun loppuun 1920 mennessä sinne internoitujen määrä oli paisunut jo neljäänkymmeneen tuhanteen. Majoitus ja saniteettiolot sekä ruokahuolto kärsivät suuresta vankimäärästä, ja venäläiset söivät leivän puutteessa hevosensakin. Hevosenraatoja lojui ympäriinsä, eikä huusseja ollut lainkaan. Osa vangeista nukkui parakkien seinustoilla. Myös lääkkeistä ja sidetarpeista oli pula, ja osalle sairaista ei ollut edes sänkyjä.

Leiri muodostui parakeista ja telttaleiristä. Toiselta sivustaltaan leiri oli täysin avoin, joten sieltä pääsi halutessaan helposti pakenemaankin. Leiri oli tarkoitettu tilapäismajoitukseen, ja joukot oli tarkoitus siirtää muutaman viikon kuluessa eteenpäin syvemmälle Saksaan.[63]

Kuva 4: Arysin leiri kuvattuna saksalaisessa postikortissa, joka on lähetetty vuonna 1917. Tekijän kokoelmat.

Rosendahl kuitenkin pakeni leiriltä Kalle Kaukelinin kanssa juuri ennen sen vankien siirtämistä, ja he jäivät vajaaksi vuodeksi lähialueelle maatöihin. Rosendahl työskenteli maatilalla renkinä tilalla jonka ”vouti osasi venäjää”. Kaukelin, joka oli työskennellyt seppänä jo Suomessakin, oli oman kertomansa mukaan työssä ”kengitys- ja ajokalupajassa lähellä Melckenin kauppalaa”.[64]

Työskenneltyään kahdella eri tilalla Rosendahl päätti palata Suomeen keväällä 1921. Elämäkerrassaan Rosendahl mainitsee paluustaan seuraavasti:

Paperittomana jouduin kiinne, ja lopputulos oli, että luovuttivat minut suomen konsulille joka passitti minut suomeen.

Todellisuus oli kuitenkin vähemmän dramaattinen. Rosendahl matkusti Königsbergin kautta Danzigiin, ja sai siellä heinäkuussa konsulaatista 200 markkaa matka-avustusta, jonka jälkeen tie vei Lübeckin kautta Suomeen.[65] Saamansa matka-avustuksen hän maksoi takaisin jo saman vuoden puolella.

Paluu Suomeen

Suomessa Rosendahlia olivat vastassa Etsivän keskuspoliisiin kuulustelijat, jotka nappasivat hänet kuultavaksi 26.7.1921 ja pitivät päivän ajan pidätettynä.[66] Huolimatta siitä, että Rosendahl kertoi olleensa punaupseerina, katsottiin Tarton rauhansopimuksen armahdussäännösten koskevan häntäkin.

Näin hän pääsi palaamaan kotiseudulleen kolme vuotta jatkuneen kiertolaiselämän jälkeen. Elämä ei ollut paluun jälkeenkään helppoa. Poliisi oli jatkuvasti kiinnostunut entisestä punaupseerista, joka ei salaillut taustaansa. Elämäkerrassaan hän viittaa jatkuviin pidätyksiin:

Suomessa tein työtä tehtaassa sikäli kuin ohranan putkista joskus olin pois.[67]

Rosendahl sai töitä Enson sellutehtaalta, jossa hän työskenteli vuoden 1923 helmikuuhun asti. Tupakkariidan seurauksena tullut irtisanominen pakotti kuitenkin työnhakuun eri puolille maata, ja uudelleen hän joutui työnhakuun kesällä otettuaan tehtaalta lopputilin työntekoa haittaavan paiseen vuoksi. Välillä hän auttoi lankoaan Jalmari Tiaista Ensossa tekemällä puusepäntöitä ruoka- ja tupakkarahaa vastaan.

Kiertely työnhaussa ympäri maata herätti myös viranomaisten huomion. Rosendahlin matkaseura ei ollut omiaan hälventämään epäilyjä. Reissuillaan hän törmäsi oman kertomansa mukaan muun muassa tunnettuun punaupseeriin Hannes Kuokkaseen, jonka kanssa hän taittoi lyhyen aikaa matkaa yhdessä. Kuokkanen oli tuossa vaiheessa jo Etsivän keskuspoliisin ilmiantaja. Rosendahl törmäsi myös toiseen punaupseeriin, Hugo Hyvöseen. Hämekoskella hän aikoi majoittua entisen punakaartilaisen August Pesosen luona, joka oli vast’ikään saanut tuomion suunniteltuaan loikkausta Neuvostoliittoon. Rosendahl ei tavoittanut Pesosta, mutta kortteerasi sitten tämän veljen luona. Pidätettäessä Rosendahl oli vielä pidättäjien mukaan kysellyt erään Väinö Monnon kohtalosta, joka toimi värvääjänä Ensossa.[68]

Rosendahl pidätettiin jälleen syksyllä 1924 ja tällä kertaa hän sai myös tuomion. Vaikka Rosendahlilla todettiin olleen yhteyksiä äärivasemmistoon ja entisiin punaupseereihin, hänen toimistaan Suomessa ei kyetty löytämään mitään raskauttavaa. Oikeus tuomitsikin hänet tammikuussa 1925 sen nojalla, että hän oli käynyt punaupseerikurssin ja syyllistynyt siten valtiopetoksen valmisteluun. Oikeuden käsityksen mukaan punaupseerit oli koulutettu ”Suomessa aikaansaatavan kapinan varalle”. Rosendahl tuomittiin yhden vuoden ajaksi kuritushuoneeseen ja olemaan sen jälkeen neljä vuotta kansalaisluottamusta vailla.[69]

Huolimatta työnsaannin vaikeudesta ja ongelmista ”ohranan” kanssa oli elämässä myös kirkkaampia värejä. Elokuussa 1924 Rosendahlille ja avopuolisolleen, Jääskestä kotoisin olevalle Elsa Sällille syntyi tytär Elsi. Rosendahl kävi matkojensa lomassa katsomassa tytärtään, vaikka ei perheensä kanssa säännöllisesti yhdessä ehtinyt asuakaan. Vankilan ja Neuvostoliittoon loikkaamisen jälkeen Rosendahlista tuli kuitenkin epähenkilö tyttärensä äidille. Tyttären myöhemmän kuvauksen mukaan jopa vierailut Vilhon isän Augustin luona olivat kiellettyjä ja niistä seurasi selkäsauna kotona.[70]

Rosendahl vapautui Tammisaaren pakkotyölaitoksesta 2.3.1926. Alkuvuodesta 1927 hän, kuten tuhannet muutkin, loikkasi rajan yli Neuvostoliittoon. Rosendahlin nuorempi veli Antero seurasi perheineen perässä vuonna 1932, samoin hänen siskonsa Bertha Frisk perheineen.

Tien pää

Neuvostoliitossa Vilho Rosendahl päätyi ensin Siperiaan Tomskiin. Tiedot hänen toiminnastaan siellä ovat hajanaisia. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli Taigan kaupungin lähistössä metsätöissä, ja yhden kertomuksen mukaan hän puolestaan toimi GPU:n avustajana Tomskin rautatieasemalla. Erään Valpon pidättämän paluumuuttajan kuulustelukertomuksessa mainitaan, että Rosendahl vei kaksi Tomskiin saapunutta suomalaista GPU:n kuulusteltavaksi, ja että hän toimi siinä yhteydessä tulkkina[71].

Vuonna 1931 Rosendahl päätyi Karjalaan. Oman kertomansa mukaan hän toimi koko ajan autonkuljettajana sekä jonkin aikaa myös Kemin autoaseman puheenjohtajana. Kemistä hän siirtyi Kiestinkiin, jossa hän 1934 kirjoitti elämäkertansa, ja lopulta Tiksan kylään autonkuljettajaksi. Tehtävät liikenteen ja kuljetuksen parissakin voivat liittyä siihen, että Rosendahl toimi turvallisuuspalvelussa, vaikkei hän elämäkerrassaan siitä mainitsekaan[72].

Stalinin vainojen kiihdyttyä entiset punaupseerit joutuivat toinen toisensa jälkeen vangituksi. Salomaa on löytänyt vain 11 entistä punaupseeria jotka välttivät pidätyksen[73]. Viimeisimpänä vangittiin turvallisuuspalvelussa työskennelleet. Rosendahl pidätettiin 6.7.1938, tuomittiin 20.9. ja ammuttiin Rukajärvellä 28.9.1938. Myöhäinen pidätysajankohta voi viitata työhön turvallisuuspalvelussa; heidän tehtäviinsä kuului muiden suomalaisryhmien ”puhdistukset” ja siten heidät teloitettiin vasta viimeisenä vainojen ollessa jo lopuillaan. Pidättäjät olivat itse vainojen viimeiset uhrit. Rosendahlin tuomion perusteena olivat ne ”tavalliset”, rikoslain 58 luvun pykälät 6 ja 10, joiden nojalla tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta ja vakoilusta. Vuonna 1960 hänet rehabilitoitiin eli tuomio todettiin aiheettomaksi ja maine palautettiin.[74]

Neuvostoliitossa Vilho Rosendahl oli ehtinyt vielä perustaa uuden perheen ja saada pojan.[75] Hänen sisaruksistaan Bertha pääsi perheineen palaamaan takaisin Suomeen vuonna 1936. Antero-veljen lopullisesta kohtalosta ei ole tämän kirjoittaja onnistunut löytämään mitään tietoja. Antero erosi vaimostaan Tyynestä, joka sai 1942 leirituomion yritettyään päästä takaisin Suomeen. Tyyne kuoli vuonna 1976 Neuvostoliitossa, Sadrinskin kaupungissa, ja Anteron ja Tyynen lapset Irma ja Pentti jäivät myös Neuvostoliittoon. [76]

Kuva 5: Vilho Rosendahlin uusi perhe Neuvosto-Venäjällä 1930-luvun alussa. Tekijän kokoelmat.

Tyypillinen punaupseeri

Kuten edellä on todettu, edusti Vilho Rosendahl monella tapaa tyypillistä punaupseeria. Hän oli sekä taustansa että ikänsä puolesta tyypillinen tapaus heidän joukossaan, ja lukuisat hänen kurssitovereistaan jakoivat samanlaiset kohtalot – monet heistä kävivät muun muassa välillä Suomessa, jossa joutuivat pidätetyiksi, ja suuri osa loikkasi muiden suomalaisten vasemmistolaisten tavoin myöhemmin takaisin Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat Stalinin terrorin uhreiksi. Tekstinä Rosendahlin kirjoitus on aikansa tuote; kuvauksessa ”demonisoidaan” vastapuoli ja korostetaan omien joukkojen toverihenkeä.

Rosendahlin kirjoittama elämäkerta, jota ei missään vaiheessa julkaistu, on kuitenkin joiltain osin myös erityislaatuinen. Erityisesti jos sitä verrattaan Karjalassa 1920-ja 1930-luvuilla julkaistuihin kertomuksiin, pohtii teksti motiiveja tavallista enemmän ja valottaa myös taustaa ja aatteen löytämistä, sekä kirjoittajan luonnetta. Huolimatta joistain ideologisista painotuksista on kertomuksessa myös vahvaa omakohtaisuuden tuntua; tiedot eivät heijastele vain kaavamaista käsitystä tapahtumien kulusta vaan kertojan ääni ja kokemus kuuluu omaperäistä kielenkäyttöä myöten läpi kertomuksen. Tämä selittynee osin sillä, ettei Rosendahl missään vaiheessa ollut puolueen kouluissa, eikä muutenkaan aktiivisesti osallistunut poliittiseen toimintaan.

Tarina kerrotaan pääasiassa sotilaan näkökulmasta, ja kertomuksena se on paitsi ajoittain raaka, paikoin myös koomillinen. Jonkinlaisena dramaattisena käännekohtana näyttäytyy Paavilaisen kuolema, minkä jälkeen kerronta muuttuu ylimalkaisemmaksi. Paavilaisen kuolema ja siihen johtaneet tapahtumat kuvataan niin laajalti, että sen voi nähdä traumaattisena käänteenä myös kertojan elämässä.

Venäjän sisällissodan kuvauksena Rosendahlin kertomus heijastelee hyvin sodan liikkuvaa ja sekavaa luonnetta. Erityisesti sodan valkoinen osapuoli kärsi sekä poliittisesta että sotilaallisesta hajaannuksesta, ja laajaa, koordinoitua yleishyökkäystä ei kunnolla koskaan päästy tekemään. Verrattuna ensimmäisen maailmansodan asemasotaan oli sisällissota siten hyvin erityyppistä. Jos sodan yleiskuvan hahmottaminen oli hankalaa jopa johtoportaalle, sitä sekavampana sen on täytynyt näyttäytyä rivisotilaille.

Sotilaallisen toiminnan kuvaus esittää myös kirjoittajan kasvun sotilaana, mitä kautta Rosendahlin persoonakin saa lisävalaistusta. Tässä mielessä kertomus on – nimensä mukaisesti – enemmän elämäkerta kuin historiallinen kuvaus, vaikka kirjoituksia nimenomaisesti historiankirjoituksen tarpeisiin kerättiinkin. Kuvaus valottaakin ensikäden lähteenä tilastollisia tai virkavallan selvityksiä laajemmin sitä, millaiset henkilöt punaupseereiksi loppujen lopuksi hakeutuivat ja millaisena he tuon koulutuksen ja sen jälkeiset vaiheet kokivat.

Kirjoittaja on YTM (väit.) ja projektitutkija Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella.

Lähteet

Arkistot:

Kansallisarkisto

Ek-Valpon arkisto
Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektin arkisto

Mikkelin maakunta-arkisto

Jääsken tuomiokunnan arkisto
Viipurin hovioikeuden arkisto

Lappeenrannan kaupungin arkisto

Kaukaan koulun arkisto
Haukilahden koulun arkisto

Ulkoasiainministeriön arkisto

22. Apu ja avustus suomalaisille ulkomailla

Työväen arkisto

Vuoden 1918 arkisto

World’s Alliance of YMCA Archives, Geneva.

Russian P.O.W.s in Germany, 1920-1921.

Kirjallisuus:

Aho, Pentti, Punakapteeni Simo Suden kohtalo. Rakennusalan kustantajat, Helsinki 2003.

Aleksandrov, Dmitri, ”Johannes Heikkonen. Elämäkerta”. Carelia Nro 2-2011, suomennos online http://carelia.rkperiodika.ru/2011-02/24.html (viitattu 10.11.2011).

Antikainen T. (toim.), Neuvosto-Karjalan puolesta. Taistelukuvauksia pohjoiselta rintamalta. Kustannusosuuskunta ”Kirja”, Leningrad 1927.

Antikainen T., Pietarinen K., Törmälä T. (toim.), Kansalaissodan rintamilta – Suomalaisten vallankumouksellisten muistelmia taisteluista neuvostovallan puolesta. Kustannusosuuskunta ”Kirja”, Leningrad 1930.

Front, Hjalmar, Kremlin kiertolaisia.Muistelmia monivaiheisen elämän varrelta. Alea-kirja, Forssa 1970.

Geust, Carl-Fredrik Geust, ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”, teoksessa Lars Westerlund (toim.), Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2004.

Haapala, Pertti, Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Vastapaino, Tampere 1986..

Haataja, Lauri; Seppo Hentilä; Jorma Kalela; Jussi Turtola, Suomen työväenliikkeen historia. Työväen Sivistysliitto ry, Helsinki 1977.

Halén, Harry ”Katsaus Suomessa toimineen Venäjän sotaväen etniseen koostumukseen”. Genos 70 (1999), 26-38.

Harjula, Mirko, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922. Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota. SKS, Helsinki 2007.

Harjula, Mirko, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922. SKS, Helsinki 2006;

Heinonen, Viljo, Kaksi vuotta kuolleena – elettyjä seikkailuja, Karisto, Hämeenlinna 1924.

Jonca, Karol, Wojna polsko-sowiecka 1920 roku w dokumentach niemieckiej dyplomacji. Acta Universitatis Wratislaviensis, no 2292, Wrocław 2002.

Koronen, M. M., Finskie internacionalisty v bor’be za vlast’ sovetov. Lenizdat, Leningrad 1969.

Lackman, Matti , ”Outo sellikuolema”, teoksessa Mikko Majander ja Kimmo Rentola (toim.), Ei ihan teorian mukaan. Kollegakirja Tauno Saarelalle 28. helmikuuta 2012. Online: http://www.thpts.fi/julkaisut/muut-julkaisut/ei-ihan-teorian-mukaan/ (viitattu 23.3.2012).

Lackman, Matti, ”Ensimmäisen tasavallan turvallisuuspoliisi 1918-1944”, teoksessa: Simola, Matti (toim.) Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009. WSOY, Helsinki 2009, 199–234.

Lackman, Matti, Jahvetti Moilanen − läskikapinan johtaja: poliittinen elämäkerta (1881−1938).Oulun Historiaseura, Oulu 1993.

Lahti-Argutina, Eila, Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti: Turku 2001.

Lappalainen, Jussi T., Punakaartin sota 2. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1981.

Lilja, Salomon, Punakapina Pirkkalassa 1918, Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö, Tampere 1920. Online (viitattu 28.5.2012): http://www.pispala.fi/historia/punainenpispala/1910/punakapina_Pirkkalassa.pdf

Lincoln, Bruce W., Red Victory: A History of the Russian Civil War. Simon & Schuster, New York 1989.

Meri, Veijo, Sanojen synty. Gummerus, Jyväskylä, 2002.

Mäki, Pertti, Jaakko Mäen kova kohtalo Stalinin terrorissa, omakustanne 1996.

Nevalainen, Pekka ”Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin aineisto henkilöhistorian lähteenä”, Genos 68, s. 146-153, 1997; online versio (viitattu 9.11.2011): http://www.genealogia.fi/genos/68/68_146.htm

Niinimäki, Pentti, Tornator-yhtiön henkilöstä vuosina 1895-1930. Ikäihmisten yliopisto, Niskalampi-projekti. Helsingin yliopisto, Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, avoimen korkeakoulun osasto 1989.

Niinistö, Jussi, Heimosotien historia 1918-1922 Karisto, Hämeenlinna 2005.

Pietarinen, Kalle ”Kurssilaiskomppania Aunuksen rintamalla”, teoksessa Neuvosto-Karjalan puolesta. Taistelukuvauksia pohjoiselta rintamalta. Toim. T. Antikainen, Kustannusosuuskunta ”Kirja”, Leningrad 1927, 71-73.

Raasu, Armas, ”Muistelmia Aunuksen rintamalta. Kurssilaiskomppanian taisteluista”, teoksessa Antikainen T., Pietarinen K., Törmälä T. (toim.), Kansalaissodan rintamilta – Suomalaisten vallankumouksellisten muistelmia taisteluista neuvostovallan puolesta. Kustannusosuuskunta ”Kirja”, Leningrad 1930, 124-130.

Rislakki, Jukka; Lahti-Argutina, Eila, Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. Otava: Helsinki 1997.

Roselius, Aapo, Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-1922. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 17. Helsingin yliopisto, Helsinki 2002.

Salomaa, Markku , ”Punaupseeri Vehviläisen ´venäläinen ruletti´”, teoksessa Sotahistoriallinen aikakauskirja, 22. Sotahistoriallinen seura: Helsinki, 2003, 103-117.

Salomaa, Markku, ”Suomalaisuus koitui Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaari J.E. Heikkosen kohtaloksi”, Historiallinen Aikakauskirja 2/1997, 108-120.

Salomaa, Markku, Punaupseerit. WSOY, Juva 1992.

Shearer, David, “Social Disorder, Mass Repression and the NKVD in the 1930s”, teoksessa Barry McLoughlin, Kevin McDermott (toim.) Stalin’s Terror: High Politics and Mass Repression in the Soviet Union. Palgrave Macmillan, New York 2003.

Sillanmäki, Jouni, ”Panssarintorjuntaa Pulkovon kukkuloilla 1919. Panssaritaistelu Venäjän sisällissodassa.” Panssari 2/2003, s. 14-16. Online: http://www.panssarikilta.fi/Lehti/Panssari200302_sivu_14.html (viitattu 12.4.2011)

Silvennoinen, Oula, Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. Otava, Helsinki 2008.

Steuer, Kenneth, Pursuit of an ’Unparalleled Opportunity’: The American YMCA and Prisoner of War. Diplomacy among the Central Power Nations during World War I, 1914-1923. Online versio: http://www.gutenberg-e.org/steuer/steuer.intro.html (viiitattu 7.11.2011)

Trotsky, Leon, Military Writings of Leon Trotsky, Volume 1, 1918. Online-versio: http://www.marxists.org/archive/trotsky/1918/military/ch25.htm (viitattu 4.11.2010)

Viklund, Arvo, ”Sotapolulla Aunuksessa – muistelmia Aunuksen eteläiseltä rintamalta”, teoksessa Aarne Sihvo, Paavo Talvela, Paavo Pajula, Ragnar Nordström (toim.), Aunuksen retken muistojulkaisu, Otava, Helsinki 1930, 76–85.

Vikström, Uljas, Toiska – Kertomus Toivo Antikaisen elämästä. Karjala Kustantamo, Petroskoi 1975.

Vähä, Toivo, Suomalaiset punikit. Muistelmia. Karjala-kustantamo, Petroskoi, 1974.

Willett, Robert L, Russian Sideshow: America’s Undeclared War, 1918–1920. Potomac Books, Dulles (Va.), 2005.

Y.J.S., ”Suomen punainen kaarti Pietarissa” Punainen Karjala 18/1928.



  1. Salomaa, Punaupseerit; Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922; ks. myös Geust, ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”. [Takaisin]
  2. EK-Valpon aineistoista ja niiden käytöstä, ks. esim. Nevalainen, ”Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin aineisto henkilöhistorian lähteenä”. [Takaisin]
  3. Etsivän keskuspoliisin varhaisvaiheista ks. Lackman, ”Ensimmäisen tasavallan turvallisuuspoliisi 1918-1944”; poliittisista asenteista myös Silvennoinen, Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1944. [Takaisin]
  4. Rosendahlin kuulustelupöytäkirja EK-Valpo, Akp 5/25. KA. Räsäsen tapauksesta tarkemmin, ks. Lackman, ”Outo sellikuolema”. [Takaisin]
  5. Salomaa, Punaupseerit, 293. [Takaisin]
  6. Ks. Aho, Punakapteeni Simo Suden kohtalo; Mäki, Jaakko Mäen kova kohtalo Stalinin terrorissa; Heinonen, Kaksi vuotta kuolleena – elettyjä seikkailuja. Neuvostoliitossa julkaistuja: Vähä, Suomalaiset punikit. Muistelmia; T. Antikainen (toim.), Neuvosto-Karjalan puolesta. Taistelukuvauksia pohjoiselta rintamalta; T. Antikainen, K. Pietarinen, T. Törmälä (toim.), Kansalaissodan rintamilta – Suomalaisten vallankumouksellisten muistelmia taisteluista neuvostovallan puolesta. ”Moilasesta” Lackman , Jahvetti Moilanen − läskikapinan johtaja: poliittinen elämäkerta (1881−1938). Lisäksi ks. esim. Front, Kremlin kiertolaisia.Muistelmia monivaiheisen elämän varrelta. Myös kansallisbiografiasta löytyy joidenkin keskeisten punaupseereitten elämäkertoja: http://www.kansallisbiografia.fi/ [Takaisin]
  7. Ks. Esim. Salomaa, ”Punaupseeri Vehviläisen ´venäläinen ruletti´”. [Takaisin]
  8. Koronen, Finskie internacionalisty v bor’be za vlast’ sovetov. [Takaisin]
  9. Erityisesti ns. Kiimasjärven retki mainitaan usein. Tämän artikkelin päähenkilö ei retkikunnassa ollut mukana. Yleisempien tapahtumainkulkujen analysoinnin ohella yksittäisten punaupseereitten elämäkertakuvauksia löytyy myös esimerkiksi Carelia-lehdestä, ks. esim. Dmitri Aleksandrovin laatima Johannes Heikkosen elämäkerta. Heikkosesta lisäksi Salomaa,”Suomalaisuus koitui Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaari J.E. Heikkosen kohtaloksi”. Myös suomeksi on saatavilla Vikström, Toiska – Kertomus Toivo Antikaisen elämästä. [Takaisin]
  10. Jonca, Wojna polsko-sowiecka 1920 roku w dokumentach niemieckiej dyplomacji. [Takaisin]
  11. Ks. myös Steuer, Pursuit of an ’Unparalleled Opportunity’: The American YMCA and Prisoner of War. Diplomacy among the Central Power Nations during World War I, 1914-1923. [Takaisin]
  12. Ks. ”Luokkasodan historian kirjoittamisesta”, joka on ilmeisesti Yrjö Sirolan kirjoittama teksti vuodelta 1929. Suomen sotasurmat 1914–1922 projektin arkisto, Fond 516 Opis 2, Delo 1032. [Takaisin]
  13. Vilho Rosendahl: ”Elämäkerta”. KA, Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin arkisto. AKNTs RAN, Fond I Opis 13 Delo 256. Elämäkerta on kirjoitettu vuonna 1934 Neuvosto-Karjalassa, Kiestingissä ja se on kirjoitettu osana alueella toteutettua punakaartilaisten muistitiedon keruuta. Kertomuksia laadittiin partisaanikomitealle ja kertoja sai sillä punaveteraanin statuksen. Kertomuksista ks. Harjula (2006), 46n25. Henkilötiedoista ks. myös esim. EK-Valpo, Akp 5/25. KA. [Takaisin]
  14. Lappeenrannan kaupungin arkisto. Kaukaan ja Haukilahden koulujen nimi- ja arvostelukirjat. [Takaisin]
  15. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  16. Haapala, Tehtaan valossa, 264. [Takaisin]
  17. Rosendahlin kuulustelu, EK-Valpo, Akp 203/24 [Takaisin]
  18. Ks. esim. Halén, ”Katsaus Suomessa toimineen Venäjän sotaväen etniseen koostumukseen”. [Takaisin]
  19. Lilja, Punakapina Pirkkalassa 1918, 3. [Takaisin]
  20. Haataja et al., Suomen työväenliikkeen historia, 77. [Takaisin]
  21. EK-Valpo, Akp 2/1925. KA. [Takaisin]
  22. Rosendahl: ”Elämäkerta”. Poliittisten kannanottojen suhteen tekstiin kannattanee suhtautua varauksella, sillä se on kirjoitettu Neuvostoliitossa poliittisten vainojen jo käynnistyttyä. Huomionarvoista kuitenkin on että hän vahvistaa samat tiedot myös poliisin kuulusteluissa eikä kummassakaan viittaa varsinaisiin puolueaktiivin tehtäviin. Vrt. EK-Valpo, Akp 5/25. KA. [Takaisin]
  23. Mt. [Takaisin]
  24. Mikkelin maakunta-arkisto. Jääsken tuomiokunnan arkisto. Jääsken käräjäoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjat CIIa: 85, v. 1925. [Takaisin]
  25. Kyse lienee tehtaan työntekijästä joka esiintyy rippikirjoissa nimellä Emil Siick. Valtiopäiväedustajana hän tiettävästi ei ole toiminut. Saarijärveltä kotoisin ollut, vuonna 1875 syntynyt Siick työskenteli Tornatorin tehtaalla vuosina 1912-1918. Ks. Niinimäki, Tornator-yhtiön henkilöstö vuosina 1895-1930. Rippikirja vv. 1910-1919, sivu 1762. [Takaisin]
  26. Ks. Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, 41-44, sekä Heikkosesta Salomaa, ”Suomalaisuus koitui Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaari J.E. Heikkosen kohtaloksi”, 110. [Takaisin]
  27. Rosendahl mainitsee elämäkerrassaan että ensimmäisen lähetyksen yhteydessä (27.1.1918 lähetetty) haavoittui Jukka Rahja. Tämä tapahtui Kämärän asemalla syttyneessä taistelussa. Todennäköisesti Rosendahl oli, osana Uotisen komppaniaa, junassa joka saapui Tampereen suunnalle 9.2.1918. Junista ks. Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, 45-46, sekä nimimerkin Y.J.S. artikkeli ”Suomen punainen kaarti Pietarissa” Punainen Karjala lehdessä 18/1928. [Takaisin]
  28. Lihamajakka, tarkoittanee joko korkeaa lihakasaa, tai lihatankoa. Vrt. Veijo Meren selitys, ”majakka, venäjän sanasta maják, tanko, seiväs, jonka päähän on pantu olkinippu juhlatulen sytyttämistä varten”. Meri, Sanojen synty, 199. [Takaisin]
  29. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  30. K.M. Evä: ”Muistelmia ja kokemuksia Suomen vallankumoustaistelun ajalta.” KA, Suomen sotasurmat 1914-1922 projektin arkisto. RGASPI, Fond 516, Opis 1, Delo 230. [Takaisin]
  31. Raudun taisteluista ks. Lappalainen, Punakaartin sota 2. Lappalaisen mukaan venäläiset lähtivät Raudusta 12.3, Brest-Litovskin rauhan tultua, ja tilalle käännytettiin Vilppulaan alun perin aiottu Pietarin suomalaisen punakaartin I komppania. Mt. 85. [Takaisin]
  32. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  33. Rykmenttiä kutsuttiin Moskovan rykmentiksi koska se majoittautui entisen Moskovan reservirykmentin kasarmeilla. Ks. Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, 70-71. [Takaisin]
  34. Ranskalaiset ja englantilaiset saapuivat elokuun alussa, amerikkalaiset kuukautta myöhemmin. Ks. esim. Willett, Russian Sideshow, 113-114. [Takaisin]
  35. V. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  36. Nimestään huolimatta koululla annettiin myös tykistö- ja pioneerikoulutusta. [Takaisin]
  37. Koulun perustamisesta ja organisaatiosta, ks. Salomaa, Punaupseerit, passim. ja erit. s 91–164. [Takaisin]
  38. Pietarissa 5.2.1919 otsikolla ”Suomen punaiset, toimintaan! Veriveljet, taistelutoverit!” julkaistu lehtinen, jonka allekirjoituksena ”Pietarin Suomalaiset Upseerikoululaiset”. Työväen arkisto 323.2(471) Vuoden 1918 arkisto, HH53. Vrt. Salomaa, Punaupseerit, 109-110. [Takaisin]
  39. Tamminen, Kosti. EK-Valpon hmp 1844. KA. Vrt. Salomaa, Punaupseerit, 96–116 sekä Toivo Vähän muistelmakuvaus Suomalaiset punikit. Muistelmia. Olojen vakauduttua näyttää kurssien sisältö laajenneen myös yleissivistävän koulutuksen suuntaan. [Takaisin]
  40. Käytännöllisiä taitoja painotti puna-armeijan asioista vastanneena kansankomissaarina tuolloin toiminut Lev Trotski esim. puheessaan puna-armeijan sotakoulun (myöhemmin Frunzen akatemia) avajaisissa marraskuussa 1918. Ks. Military Writings of Leon Trotsky, Volume 1, 1918. Online-versio puheesta: http://www.marxists.org/archive/trotsky/1918/military/ch25.htm (viitattu 4.11.2010 [Takaisin]
  41. Salomaa, Punaupseerit, 117-118. [Takaisin]
  42. EK-Valpo, Akp 1/25. KA. [Takaisin]
  43. Heimosotien historiasta Niinistö, Heimosotien historia 1918-1922. [Takaisin]
  44. Harjula, Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914-1922. Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota, 141-142, sekä Harjula, Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922, 110-112. [Takaisin]
  45. Pietarinen, ”Kurssilaiskomppania Aunuksen rintamalla”, 71-73, 71; Armas Raasu: ”Muistelmia Aunuksen rintamalta – 2/V – 26/IX. 1919”, Suomen sotasurmat 1914–1922 projektin arkisto, RGASPI, Fond 518 Opis 1 Delo 20. Raasun kertomus on päivätty 1920-luvulla, ja on Pietarisen ja Rosendahlin kuvausta yksityiskohtaisempi. [Takaisin]
  46. Harjula Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922, 111 ja 275. [Takaisin]
  47. Harjula Karjala ja Muurmanni 1914–1922. Maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota, 149. [Takaisin]
  48. Rosendahl: ”Elämäkerta”. Haavoittuneen kurssilaisen kidutuksesta ja surmaamisesta myös Pietarinen, ”Kurssilaiskomppania Aunuksen rintamalla”, 72, sekä Armas Raasu, ”Muistelmia Aunuksen rintamalta – 2/V – 26/IX. 1919”. [Takaisin]
  49. Kidutukseen kuolleista on useita mainintoja Geustin artikkelissa ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”. Punaisten toimeenpanemasta kiduttamisesta on useassa yhteydessä mainittu Pekka Davidoffin tapaus, joka olisi kertoman mukaan myös osittain syöty. Paloitellusta ruumiista on teoksessa Aunuksen retken muistojulkaisu esitetty valokuva (mt. 214). Aapo Roselius suhtautuu tarinaan epäillen, mutta toteaa sen soveltuvan ”hyvin käytettäväksi propagandasodassa”. Roselius, Heimoaatteen nuoret uhrit, 60. Davidoffiin kohtalosta on Paavilaisen kidutuksen tapaan myös useita muistelmakuvauksia. [Takaisin]
  50. Maxim-konekivääri, kurssilaisten perustyöväline. [Takaisin]
  51. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  52. Pietarinen, ”Kurssilaiskomppania Aunuksen rintamalla”, 72; sama tieto löytyy myös Armas Raasun kertomuksesta. Myöhemmässä versiossa Raasu toteaa lukujen olleen esitettyjä ”jälkeenpäin saamiemme tietojen mukaan”. Ks. Raasu ”Muistelmia Aunuksen rintamalta. Kurssilaiskomppanian taisteluista”, 125. [Takaisin]
  53. Viklund, ”Sotapolulla Aunuksessa”, 78. [Takaisin]
  54. Mt. 73. [Takaisin]
  55. Lincoln, Red Victory, 293-296. [Takaisin]
  56. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  57. Mt. [Takaisin]
  58. Mt. [Takaisin]
  59. Taistelusta ks. myös Jouni Sillanmäen artikkeli ”Panssarintorjuntaa Pulkovon kukkuloilla 1919. Panssaritaistelu Venäjän sisällissodassa.”. [Takaisin]
  60. Sodan kulusta ks. Lincoln, Red Victory, 392-421. [Takaisin]
  61. Ks. valtakunnankomissaari von Gaylin sähke Allensteinista Saksan ulkoministeriölle 31.7.1920 sekä rajapoliisijohtajan raportti 7.8.1920. Faksimilet: Jonca, Wojna polsko-sowiecka 1920 roku w dokumentach niemieckiej dyplomacji, 271 ja 305. [Takaisin]
  62. EK-Valpo, AKP 203,/1924. KA. [Takaisin]
  63. Leirin olojen kuvaus YMCA:n tarkastajan Paul B. Andersonin raportista elokuulta 1920. Paul B. Anderson, ”Notes on a Visit to the Camp of Interned Russians at Arys, East Prussia, August 30th, 1920,” 31 August 1920, Berlin, 1-4; World’s Alliance Box X392.2: ”War Prisoners’ Aid Y.M.C.A., 1914-1918: Russian P.O.W.s in Germany, 1920-1921; War Prisoners’ Aid in Turkey, Great Britain, Italy.” Section: ”Russian P.O.W.s in Germany, 1920-1921.” World’s Alliance of YMCA Archives, Geneva. Vrt. Saksan ulkoministeriölle osoitettu , saksalaisen yhteysupseerin majuri Schubertin laatima raportti oloista Arysissa 29.8.1920. Faksimile: Jonca Wojna polsko-sowiecka 1920 roku w dokumentach niemieckiej dyplomacji, 408-418. [Takaisin]
  64. Kaukelin ei kuulusteluissaan vuonna 1942 myöntänyt kuuluneensa puna-armeijaan eikä tämä seikka paljastunut kuulustelijoille missään vaiheessa. Kaukelin myös ajoittaa kertomuksensa vuotta myöhemmälle ajanjaksolle, ilmeisesti kuulustelijoita hämätäkseen. Ks. Kaukelin, Kaarlo Einar, EK-Valpo Hmp 4279, ptk. 254/42. Melcken tarkoittanee Arysin ja Lötzenin välillä sijaitsevaa Milkenia. [Takaisin]
  65. 22 K Rosendahl, Vilho. UMA . [Takaisin]
  66. EK-Valpo henkilökortti Rosendahl, Vilho Augustinpoika. KA. [Takaisin]
  67. Rosendahl: ”Elämäkerta”. [Takaisin]
  68. Ks. Rosendahlin kuulustelu EK-Valpo Akp 2/1925. KA. Vrt. Kuokkanen, Hannes, EK-Valpo Hmp 1442 sekä Monto, Väinö Hmp 917. [Takaisin]
  69. Viipurin hovioikeus. Päätöstaltiot 1925. Dbb: 205. Mikkelin maakunta-arkisto. [Takaisin]
  70. Elsi K., kirje 8.2.1986 Tekla Kotoselle (os. Rosendahl). Kirje tekijän hallussa. [Takaisin]
  71. EK-Valpo, akp 364/34. [Takaisin]
  72. Turvallisuuspalvelun tehtäviin kuului usein rautateiden valvontaa, ja joskus he tarkastivat jopa matkustajien lippuja. Ks. Shearer, ”Social Disorder, Mass Repression and the NKVD during the 1930s”, 91. [Takaisin]
  73. Salomaa, Punaupseerit, 297. [Takaisin]
  74. Vilho Rosendahlin loppuvaiheista ks. Lahti-Argutina, Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun; sekä EK-Valpo,Vilho Rosendahlin henkilökortti ja EK-Valpon kuulustelupöytäkirjat akp 364/34, akp 81/30, akp 80/30 ja akp 1044/31. Pidätysprosessista vrt. myös Salomaa, ”Punaupseeri Vehviläisen ´venäläinen ruletti´”. [Takaisin]
  75. Elsi K., kirje sekä kuva 5. [Takaisin]
  76. Muiden sisarusten kohtaloista ks. esim. EK-Valpo, henkilökortit, sekä Rislakki ja Lahti-Argutina, Meillä ei kotia täällä. Suomalaisten loikkareiden joukkotuho Uralilla 1938. Nykyään Venäjällä, Kurganissa asuvat Antero Rosendahlin lapsenlapsetkaan, joiden kanssa tekijä on ollut yhteydessä keväällä 2012, eivät tiedä isoisänsä vaiheita 1930-luvun puoliväliä pidemmälle. [Takaisin]


Share on Facebook6Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Vallankumouksen eturintamassa – Punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta”

  1. Luin mielenkinnolla punaupseeri Rosendahlin tarinan ja tutkimuksen.
    isoisäni Väinö Haukkariuttaolimyös samalla kurssilla (toinen oikealla);olen kirjoittamassa hänen tarinaansa hallussa olevien kirjeiden isoäidille ja valokuvien innostamana. Eräässä kuvassa on Väinö yhdessä O.W Kuusisen ja tyttärien Hertan ja Riikan kanssa. Väinö on punakomentajan kamppeissa. Kuvassa myös Tyyne, Väinön vaimoke; kuva on ilmeisesti vuodelta -23. Olen kerännyt tarinaa noin 40 sivun verran. tarkoitukseni on koota teksti joskus kirjan muotoon jos kyvyt riittää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *