KONICA MINOLTA DIGITAL CAMERA

Suurtilat ja Suomen aateli 1800–1900-luvuilla

Uudenmaan suurtilat peltopinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä. (pdf-tiedosto)

Koko kylän keskus oli kartano.

Pappilakin sai nöyrtyä sen mahdin rinnalla, sillä kartano oli vanha ja suuri ja sen omisti oikea paroni.

(Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla)

Suurtilan omistus ja siihen liittyvä laajamittainen maatalous olivat ilmiöitä, jotka 1800-luvun alussa liittyivät aateliseen elämäntapaan. Aatelisen asuinkartano ja sen alaisten torppien ja lampuotitilojen kokonaisuus muodosti kartanoyhteisön, jonka piirissä vallitsi voimakkaan hierarkkinen kartanokulttuuri.1 Kartanotalous, -kulttuuri ja -asuminen liittyivät erottamattomasti aateliin, vaikka aina oli aatelisia, jotka eivät omistaneet kartanoita, ja kartanonherroja, jotka eivät olleet aatelisia.

1800-lukua pidetään Suomessa kartanokulttuurin kulta-aikana. 1700-luvulla jokseenkin tavanomainen absentismi – suomalaisen kartanon omistajan asuminen Tukholmassa tai muualla valtakunnassa – oli päättynyt. Fysiokraattisen ajattelun myötä maanviljely oli alkanut kiinnostaa henkilökohtaisesti yhä useampia kartanonomistajia. Aatelisista kartanonherroista tuli 1800-luvun kuluessa usein joko maanviljelyyn perehtyneitä tilanomistajia, joilla saattoi olla muodollinen koulutus esimerkiksi Mustialan maatalousoppilaitoksesta, tai kartanoa kesäasuntonaan käyttäviä virkamiehiä. Aateliset virkamiehet olivat edellistä vuosisataa useammin siviilivirkamiehiä, vaikka keisarillisessa armeijassa edelleen avautui monille sotilasuran mahdollisuus.2

Aatelisten osuuden suhteessa muihin kartanoita omistaviin ryhmiin on kuitenkin katsottu supistuneen 1800-luvun kuluessa. Tässä artikkelissa tarkastelen, miten aatelisten aseman on oletettu heikenneen, sekä osoitan, mitä aatelin ja kartanoiden suhteelle todella tapahtui tärkeimmän kartanoalueen eli Uudenmaan kohdalla. Lopuksi näemme, kuinka kyse ei ollut pelkästään aatelin aseman suhteellisesta heikentymisestä kartanojärjestelmän sisällä, vaan kuinka kaksi syvää kriisiä koetteli koko kartanojärjestelmää 1900-luvulla.3

Hannu Soikkanen on kuvannut vanhaa ja uutta yhteiskuntaa: ”Sääty-yhteiskunta pohjautui säädännäisiin privilegioihin ja luokkayhteiskunta tulojen ja omaisuuden jakautumiseen, joten hierarkian perusta oli hyvin erilainen.” Hänen mukaansa on mielenkiintoista, miten vanha yläluokka säilytti asemansa uudessa yhteiskunnassa ja kuinka kauan vanhan yhteiskunnan syntyperää koskevat arvostukset säilyivät. ”Oli selvää, että säätyläisillä oli hyvät lähtökohdat myös uudessa yhteiskunnassa, heillä oli omaisuutta ja arvostusta, mutta rekrytointia uuteen ylempään ryhmään tapahtui myös uusin perustein.” Erityisen mielenkiintoinen on Soikkasen havainto: ”Tulonjaon epätasaisuus ei selity edes pääpiirteissään uuden yhteiskunnan mekanismeista, vaan vanhan yhteiskunnan tärkeimmän resurssin, maan, epätasainen jako loi pohjaa myös uuden yhteiskunnan vinolle tulonjaolle.”4 Aatelin aseman heikkenemistä ja suurtiloja tutkittaessa ollaan siis suomalaisen yhteiskunnan perustavien kysymysten äärellä.

Kun tutkitaan aatelin ja kartanoiden suhdetta, ei Suomen osalta ole syytä kiinnittää huomiota pelkästään aatelille alun perin yksinoikeudella kuuluneeseen verovapaaseen rälssimaahan. Sitä oli Jutikkalan mukaan Ruotsin ajan lopulla Suomessa 1419 manttaalia, joka koko Ruotsin rälssimaasta oli vain 8 prosenttia.5 Rälssimaan merkitys oli Suomessa siis verrattain vähäinen. Verovapaus toki mahdollisti rälssimaasta suuremman tuoton kuin veronalaisesta maasta, mutta silti on syytä tutkia, missä määrin aateliset hallitsivat kartanoja ylipäätään. Kartanoksi saatettiin periaatteessa lukea niin rälssisäteri, tavallinen rälssitila, säteriratsutila, ratsutila, virkatalo kuin perintötilakin. 1925 nämä erottelut menettivät joka tapauksessa suurimman merkityksensä, kun maavero lakkautettiin, ja tilojen erilaiset vapaudet siitä kävivät arvottomiksi.6

Vapaus maaverosta, rälssiasema, liittyi koko tässä tutkittavan ajanjakson tiettyihin tiloihin, niiden niin sanottuun maanluontoon, eikä omistajan asemaan – aateluuteen tai aatelittomuuteen – sinänsä. Rälssi ja aateli oli muodollisesti erotettu jo ensimmäisissä aatelisprivilegioissa 1569, kun rälssiasemaan liittyvien velvollisuuksien täyttämättä jättäminen ei merkinnyt ”kilven ja vaakunan” menettämistä eli aateluus säilyi sosiaalisena asemana erillään rälssimaasta ja siihen liittyvistä velvollisuuksista.7 Rälssimaan omistaminen pysyi kuitenkin aatelisten yksinoikeutena. Vuonna 1723 tavallisten rälssitilojen omistaminen sallittiin myös aatelin vertaisille, papistolle ja porvaristolle. Vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan myötä tavallisten rälssitilojen omistajiksi kelpasivat jo talonpojatkin. Samalla maanluonnot määrättiin pysyviksi: tilan asema esimerkiksi rälssinä tai perintömaana oli täysin riippumaton siitä, kuka tilan omisti, eikä tilan maanluontoa yleensä voinut muuttaa. Maanluonnon muuttumattomuudesta olivat tosin merkittävänä poikkeuksena perinnöksiostot (skatteköp), joissa kruununmaata nimenomaan muunnettiin perintömaaksi (skattejord). Säterien omistus pysyi edelleen aatelisten yksinoikeutena. Suomessa tämä privilegio kumottiin vuonna 1864.8 Säterit olivat alun perin olleet aatelisten asuinkartanoita, joiden verovapaus oli syntynyt säädyn privilegioiden perusteella. Sätereillä oli maaveron lisäksi vapaus useimmista muistakin maksuista ja rasituksista.9 Jo aiemmin sätereitäkin oli joutunut tavallisen rälssimaan tapaan aatelittomiin käsiin osin hallitsijan myöntämän erivapauden perusteella ja osin pitämällä säteri muodollisesti aatelisen omistuksessa, vaikka tilan tosiasiallinen omistaja oli aateliton, jolle aatelinen oli tilansa pysyvästi pantannut.10

Menettivätkö aateliset asemaansa?

Eino Jutikkala on käyttänyt aatelisten osuutta rälssimaan ja säteriratsutilojen omistajista Turun ja Porin läänissä yhtenä sääty-yhteiskunnan hajoamisen mittarina. Timo Lundin laskemien lukujen mukaan aateli hallitsi vuonna 1800 kaikkiaan 55 prosenttia läänin 730 manttaalista tätä etuoikeutettua maata – lopun kuuluessa pääasiassa niin sanotuille aatelittomille säätyhenkilöille. Kuten Jutikkala huomauttaa, oli jo tähän mennessä siis tapahtunut suuria menetyksiä, koska aateliset olivat vielä suuren reduktion aikana hallinneet kaikkea rälssimaata ja niitä sätereitä, jotka reduktion yhteydessä alennettiin säteriratsutiloiksi. Etuoikeutetun maan menetys myös jatkui koko 1800-luvun ajan – muutamaa poikkeusvuosikymmentä lukuun ottamatta – niin, että vuonna 1920 tuosta samasta 730 manttaalista enää vain 19 prosenttia oli aatelisten hallussa. Tuossa vaiheessa jo yli puolet etuoikeutetusta maasta oli siirtynyt talonpoikaisiin käsiin. Muutaman kerran aatelisten osuus oli vielä suurentunut 1800-luvun alkupuolella, mikä Jutikkalan mukaan johtui merkittävien maanomistajien aateloinneista, mutta muutoin aateli menetti asemiaan etuoikeutetun maan omistajana.11 Jutikkala ei kuitenkaan suoraan yleistä tilannetta koskemaan koko maata, sillä hän huomauttaa uuden pääkaupungin vaikuttaneen Uudenmaan asemaan. Aateli lienee siellä menettänyt rälssimaataan hitaammin:

Sedan Helsingfors 1812 blivit landets huvudstad, skaffade sig de högsta ämbetsmännen jordbesittningar i Nyland, eller försökte åtminstone bevara sina där belägna gårdar och landbohemman. Dessa ämbetsmän voro till stor del antingen födda adelsmän eller upphöjdes i adligt stånd. Under 1800-talets förra hälft ansågo såväl välborna som nyadlade det som en hederssak att vara jordägare. Under sådana förhållanden är det sannolikt, att adelns ställning försvagades betydligt långsammare i Nyland, där det också fanns rikligt med frälse- och säterijord, än i Åbo och Björneborgs län. [– –] Sedan Helsingfors blivit huvudstad flyttade inte bara många adliga, utan även flera oadliga ståndspersoner dit och sålde sina i Åbo län belägna gods till bönder.12

Toisen kartanoalueen tuntija Anna-Maria Åström kuvaa samoin kuinka aatelisten osuus Savon kartanoiden ja virkatalojen haltijoista pieneni. Juuri Savon kohdalla tulee selvästi esiin se, ettei aatelisen kartanonomistuksen osalta ole Suomessa, ainakaan 1800–1900-luvuilla, järkeä keskittyä pelkästään rälssimaahan ja sen etuoikeutetuimpaan muotoon eli sätereihin. Jälkimmäisiä oli maakunnassa alle kaksikymmentä, mutta kartanoiden kokonaisluvun Åström esittää vaihdelleen sadan molemmin puolin.13 Tilojen verotukseen liittyvä maanluonto, niiden kameraalinen luonne, ei (enää) ollut ratkaisevaa:

Vägen från ryttarhemman, frälsesäterier och rusthåll till herrgårdar som privategendom, där de kamerala betoningarna inte mera var avgörande, var mer eller mindre fullbordad vid sekelskiftet 1800.14

Åström ei ilmaise aatelin menetyksiä Savon kartanoista maaverotusyksikköinä eli manttaaleina, vaan tilojen lukumäärinä, joista oheen on laskettu muutosta kuvaavat prosentit. Hän huomauttaa lisäksi, ettei mitään yksiselitteisiä kriteerejä kartanolle (herrgård) ole olemassa, joten hän on joutunut rajaamaan tutkimuskohteensa osin hyvin hienovaraistenkin sääntöjen avulla.15

Åström nostaa esiin sen, kuinka uravalinnat vaikuttivat Savon aatelisen kartanoasutuksen pysyvyyteen ja kuinka esimerkiksi maanmittarien virkojen väheneminen ja ruotujakoisen armeijan lakkauttaminen toistaiseksi (1809) heikensivät mahdollisuuksia asua alueella samalla säädynmukaisessa virassa toimien. Usein oli siirryttävä virkojen perässä muualle tai sitten valittava vähitellen ura päätoimisena maanviljelijänä.16 Åströmin kuvaamassa virkahakuisuudessa on siis kyse samasta mekanismista, jonka Jutikkala on arvellut säästäneen Uudenmaan alueen kartanonomistuksen pisimpään aatelisvaltaisena. Korkeimmat virat keskittyivät pääkaupunkiin, jonka ympäristössä oli järkevää omistaa kartano, mikäli se oli taloudellisesti mahdollista, mikäli tilanomistusta edelleen pidettiin kunnia-asiana ja mikäli aateli sekä kartanokulttuuri olivat edelleen kytköksissä toisiinsa. Jotta aatelin suhdetta kartanokulttuuriin ja suurtilanomistukseen 1800–1900-luvuilla voidaan selvittää Jutikkalan esittämää oletusta pidemmälle, on siis tutkittava pääkaupunkiseudun ympäristön eli Uudenmaan kartanoita ja niiden omistajien aateluutta.

Uudenmaan suurtilat aineistona

Jutikkalan tarkastelemien rälssi- ja säterimanttaalien ja Åströmin omaa tutkimustaan varten määrittelemien kartanoiden sijasta Uudenmaan kartanojärjestelmää lähdetään tässä tutkimaan yleispätevämmän ja yksiselitteisemmän suurtilan käsitteen avulla. Seuraavassa osoitetaan, miten Uudenmaan parinsadan suurtilan omistus kehittyi ja millaisten päävaiheiden kautta aatelin ja suurtilojen suhde muuttui. Tarkastelu perustuu liitteessä esitettyihin tietoihin Uudenmaan suurtiloista. Ne pohjautuvat valtaosaltaan Eino Jutikkalan ja Gabriel Nikanderin toimittaman teossarjan Suomen kartanot ja suurtilat ensimmäiseen osaan, joka kattaa Uudenmaan läänin. Suurtiloja kuvataan teoksessa sen ilmestymisvuoden 1939 näkökulmasta, mutta lisäksi annetaan myös runsaasti historiallisia tietoja muun muassa omistajista ja torppien määrästä. Vain osa kirjan tarjoamista tiedoista on koottu liitteeseen systemaattiseksi kokonaisuudeksi. Näyttäisi siltä, ettei tietoja ole käytetty aiemmin tällaisen kokonaiskatsauksen luomiseen, vaikka tiedoista olisi kovin helposti koottavissa tilastollisia sarjoja. Suurtilojen ja kartanojen tutkimus on painottunut vahvasti yksittäisten tapausten historialliseen, etnologiseen tai taidehistorialliseen analyysiin.17 Lisäksi on julkaistu lukuisia kokoomateoksia.18 Synteesiä rakentavia tutkimuksia sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta ei näytä olevan olemassa. Eino Jutikkalan väitöskirja toki edustaa tällaista tutkimusta, mutta jo sen nimeke Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana (1932) paljastaa aikarajauksen tässä kyseessä olevaa varhaisemmaksi. Teoksessa tulee esiin erityisesti se, että jo 1700-luvulla rälssimaata siirtyi runsain mitoin pois aatelin käsistä, kuten edellä oli puhetta. Myös edellä mainittu Anna-Maria Åströmin etnologian väitöskirja rakentaa sosiaalihistoriallista kokonaiskuvaa Savon osalta.19

Liitteeseen on Jutikkalan–Nikanderin teoksesta poimittu ne uusmaalaiset tilat, jotka vuonna 1939 olivat tilastollisessa mielessä suurtiloja eli joiden peltopinta-ala oli vähintään 100 hehtaaria. Teoksessa on esitetty kattavasti nämä tilat.20 Suurtilamääritelmä on tosin joskus esitetty muodossa yli 100 peltohehtaaria,21 mikä tarkoittaisi tasan sadan peltohehtaarin tilojen jättämistä pois. Maataloustilastointiin on kuitenkin vakiintunut niiden lukeminen ylöspäin suurtilojen ryhmään, ja niinpä ne on tässäkin otettu mukaan.22 Rajaus on merkittävä, sillä peräti 16 uusmaalaista tilaa ilmoitti peltopinta-alakseen tasan 100 hehtaaria vuonna 1939.

Kuten kaikessa sosiaalisten ja taloudellisten ilmiöiden mittaamisessa, voi tällaista peltopinta-alarajaakin pitää kovin keinotekoisena ja mekaanisena. Peltomaan laatu ja siten tuottavuus hehtaaria kohti vaihteli. Karjatalous yhdistettynä muualla kuin omilla pelloilla tuotettuun rehuun saattoi teoriassa tehdä tilasta taloudellisesti menestyksekkään, vaikka peltopinta-ala olisi jäänyt pieneksi. Erikoistuminen puutarhaviljelyyn ei näy peltopinta-alassa. Metsätalouden tuomia tuloja ei voi päätellä peltopinta-alasta. Peltopinta-ala antaa tietoja lähinnä viljan viljelystä sekä välillisesti useimmiten myös karjataloudesta, sillä 1800-luvun jälkipuolelta alkaen peltoa käytettiin myös karjan rehun tuottamiseen.23 Kaikesta huolimatta peltopinta-ala on vakiintunut suurtilan mitaksi, joka kertoi tilan tuottavuudesta. Metsätulot olivat usein satunnaisia, puutarhaviljelyn lisäksi oli usein paljon peltoakin ja karjatalouskin siis perustui osin omilla pelloilla tuotettuun rehuun. Toisaalta tällä kriteerillä suurtilojen joukkoon tulee vanhojen mahtikartanoiden ohella myös suuria talonpoikaistiloja, joilla ei koskaan ole ollut kosketusta aateliin. Kun kuitenkin tutkitaan aatelisten osuuden muutosta, eivät aineiston monet talonpoikaistilat haittaa: oleellista ei ole se, mikä on aatelisten osuus tietyssä tarkastelupisteessä, vaan tapahtuuko tuossa osuudessa selvää muutosta.

Merkittävämpi rajausongelma on niiden aateliskartanoiden ja rälssisäterien kanssa, jotka eivät (enää) vuonna 1939 suurtilamääritelmään yltäneet. Tunnetuimpia näistä esitellään liitteen lopussa. Af Hällströmien Olkkalan säteriratsutila palstoitettiin 1920–1930-luvuilla erottamalla siitä yli 1700 hehtaaria maata. Peltoa oli epäilemättä tuolloin enemmän kuin vuoden 1939 lukema: 70 hehtaaria. Ainakin vuonna 1881 peltopinta-ala oli ollut 115 hehtaaria.24 Koko maan merkittävimpiin kuuluva ruukinkartano, puistostaan ja päärakennuksestaan tunnettu Linder-suvun Mustio, menetti samoin enimmät maansa 1920-luvulla. Pohjan Åminnen rälssisäteri, jonka valkoinen golfkentän ympäröimä päärakennus on tuttu Turun radan matkaajille, ei mahdollisesti koskaan yltänytkään varsinaiseksi suurtilaksi, sillä siitä mainitaan vuoden 1918 maanvuokralain perusteella erotetun vain yksi 19 hehtaarin torppa. Muun muassa Hisinger- ja Linder-sukuihin liittyvän tilan maille perustettiin 1876 Åminneforsin ruukki, joten kyseessä on kaikin puolin merkittävä kartano, joka kuitenkin tässä alle 100 peltohehtaarillaan jää tarkastelun ulkopuolelle.25 Nykyään valtioneuvoston edustustilana tunnettu Königstedtin kartano oli Jutikkalan–Nikanderin teoksen ilmestymisaikaan Gustaf Mannerheimin sisarpuolen Marguerite Mannerheimin ja tämän miehen Michaël Gripenbergin hallussa. Kartano oli palstoitettu jo aiempien omistajien aikana, ja sillä oli vain 25 hehtaaria peltoa. Aurora Karamzinin keisarijuhlista kuulu Träskändan kartano taas oli 1920-luvulla menettänyt kaikki peltonsa.26

Tarkastelun ulkopuolelle jäävät myös ne kartanot, joiden maat Helsingin seutu oli sulauttanut itseensä vuoteen 1939 mennessä. Helsingin pitäjän kartanot Viikki, Herttoniemi, Nordsjö (Vuosaari), Pukinmäki, Malminkartano ja Puotila sekä itsenäisen Oulunkylän kunnan Oulunkylän kartano ovat vielä mukana, sillä ne olivat vuonna 1939 edelleen suurtiloja. Lähempänä keskustaa sijaitsevat kartanot olivat jo menettäneet maitaan tai eivät kaikki todennäköisesti alun perinkään olleet suurtiloja. Kumpulan kartanon alueesta olivat syntyneet sekä Kumpulan että Hermannin kaupunginosat: jälkimmäinen sai nimensä kartanon omistajan vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstamin mukaan.27 Myös Kulosaaren, Lauttasaaren ja Munkkiniemen kaupunginosien pohjana olivat samannimiset kartanot. Viimeksi mainittu tuli 1800-luvulla tunnetuksi korkeasti palkitun, vapaaherraksi korotetun kenraali Anders Edvard Ramsayn kartanona. Siellä oli vielä vuonna 1939 peltoa 76 hehtaaria, mutta omistajana oli jo Ab M. G. Stenius -yhtiö. Lähettyvillä sijaitseva Talin kartano oli vielä tuolloin suurtila. Se oli vuonna 1930 siirtynyt Helsingin kaupungille, joka vuokrasi osan maista golfkentälle. Myös Tali oli 1800-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alussa ollut Ramsay-suvun omistuksessa. Ruotsinkielisen kartanokulttuurin uhanalaisuus pääkaupunkiseudulla, joka tuohon aikaan suomenkielistyi, kiteytyy osuvaan kaskuun. Talin vapaaherra Ramsay ihmetteli pehtorilleen kartanon työväen suomalaistumista ja sai vastauksen: ”Niin, herra paroni, jos ei saada väkeä, täytyy ottaa suomalaisia!”.28

Vaikka siis lukuisat tunnetut kartanot jäävät suurtilarajauksen ulkopuolelle, on 100 peltohehtaarin rajasta pidetty kiinni. Näin tutkimuksen kohteena ovat sellaiset tilat, jotka vielä kartanokauden lopullakin olivat maataloudellisesti merkittäviä yksiköitä: kartanotalouteen perustuvan yhteisön keskuksia, joissa päärakennus ei ollut pelkkä kesähuvila huvenneiden tilusten keskellä.29 Todellinen kartano kun ei ollut pelkkä rakennus, vaan maaseudun taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen solmukohta. Aina kysymys ei tietysti ollut siitä, missä määrin suurtilan peltopinta-ala onnistuttiin säilyttämään vuoteen 1939 asti. Osa mukaan otetuista tiloista oli nimittäin todennäköisesti saavuttanut taloudellisen suuruutensa – 100 peltohehtaaria tai enemmän – vasta vuoteen 1939 mennessä. Tähän viittaavat usein esiintyvät tiedot muiden tilojen liittämisestä emätilaan. Lisäksi uuden pellon raivaus oli tyypillinen tapa laajentaa maataloutta.

Tilojen yhdistämiseen liittyy viimeinen seikka, joka on syytä huomioida liitettä tarkasteltaessa. Jutikkalan–Nikanderin teos esittelee hieman vaihtelevasti useasta tilasta muodostuvien kokonaisuuksien peltopinta-aloja. Aina ei ole aivan selvää, onko peltopinta-alassa kyse vain emätilan pelloista vai kuuluuko lukuun myös ulkotilojen peltoja. Silloin kun tällainen erottelu on tehty, on liitteeseen otettu vain päätilan pellot. Joissain tapauksissa päätilaan kytkeytyi valtava tilakompleksi, jonka haltijana oli yksittäinen kartanonherra. Esimerkiksi Kytäjästä oli vuoden 1918 jälkeen erotettu 45 torppaa ja 10 muuta lohkotilaa, joiden pinta-ala oli noin 3000 hehtaaria. Tämän lisäksi oli erotettu Palkkisillan, Suopellon ja Hiivolan kartanot, joilla oli vuonna 1939 peltoa 477 hehtaaria, kokonaispinta-alan noustessa 2684 hehtaariin. Mikäli mainittu kokonaispinta-ala oli sama, jonka Kytäjä aikanaan luovutti, oli Kytäjän tilakompleksin koko ennen vuotta 1918 peräti 16484 hehtaaria.30 Liitteeseen on toki otettu ainoastaan vuoden 1939 Kytäjä, joka nämä laajat alustilansa menettäneenäkin oli Uudenmaan suurin kartano. Liitettä tulee myös tarkastella pitäen mielessä, että yksittäinen omistaja saattoi periaatteessa hallita useampaakin sellaista suurtilaa, jotka eivät suoranaisesti olleet alisteisia toisilleen. Hjalmar Linder (1862–1921), joka oli maan rikkaimpia miehiä, omisti lukuisia maa-alueita, joihin lukeutuivat vuodesta 1907 Kytäjä ja vuodesta 1908 edellä mainittu, sittemmin suurtila-asemansa menettänyt Mustio.31

Liitteessä on lueteltu kaikki suurtilat, mutta kaikkia ei ole syytä tarkastella lähemmin. Kun pyrkimyksenä on tutkia omistajuuden ajallista muutosta, on mielekästä ottaa lähempään tarkasteluun vain sellaiset tilat, jotka ovat olleet olemassa itsenäisinä tiloina vähintään kolmen havaintopisteen (1800, 1850, 1900, 1939) aikana. Kun lisäksi tutkitaan nimenomaan omistajan aateluutta tai aatelittomuutta, on ollut järkevää ottaa mukaan tarkasteluun vain ne tilat, joiden omistajana on vähintään kolmen havaintopisteen ajan ollut henkilö, eivätkä ne siis ole olleet yhtiön, yhteisön, kunnan tai toisen tilan omistuksessa. Joissain tapauksissa yhtiö tosin kätkee taakseen kartanon vanhan aatelisen omistajasuvun, kuten Espoonkartanon Ramsayden Esbogård Ab,32 mutta johdonmukaisuuden vuoksi tätä ei ole huomioitu.

Koska Jutikkalan–Nikanderin tarjoama aineisto mahdollistaa suurtilojen ja aatelin suhteen tarkastelemisen vain vuoteen 1939, pohjautuu tämä artikkeli lisäksi muihin lähteisiin, joiden avulla tarkastelua voidaan jatkaa aina 2000-luvun alkuun saakka – vaikkakaan ei yhtä perusteellisesti. Niinpä taulukossa 4 on esitetty Suomen virallisen tilaston pohjalta suurtilojen määrä, pellot ja suurtilavaltaisuus 1910–2010. Kuvio 2 puolestaan osoittaa Suomen Akatemian Valta Suomessa -tutkimusohjelman piirissä luodun aatelia koskevan aineiston pohjalta tilanomistajien osuuden kaikista aatelisista 1810–2000.

Suurtilat ja aateliset

Kaikkiaan Uudellamaalla oli vuonna 1939 tasan 240 suurtilaa, joista 197 tulee tässä seikkaperäisemmän tarkastelun kohteeksi, koska ne siis olivat vähintään kolmen tarkastelupisteen ajan ensinnäkin olemassa ja toiseksi luonnollisen eivätkä oikeushenkilön omistuksessa. Peltopinta-alalla mitaten suurin Uudenmaan tiloista oli ensin Armfelteille ja sitten Lindereille kuulunut Kytäjä, joka vuonna 1939 oli rakennushallituksen pääjohtajan, arkkitehti Väinö Vähäkallion ja tämän puolison Astridin (o.s. Sahlberg) omistuksessa.33 Pelloista noin 250 hehtaaria oli raivattu kymmenen vuoden sisällä, joten kartano oli vasta äskettäin ottanut selvän etumatkan läänin toiseksi suurimpaan tilaan, Mäntsälän Ylikartanoon, jonka omistajana oli tunnettu kenkätehtailija Emil Aaltonen. Ylikartanokin oli aiemmin ollut aateliskartano: vuonna 1800 omistajan nimi oli Nordenskiöld, vuonna 1850 Boije ja vuonna 1900 von Qvanten.

Kolmanneksi suurin kartano Myrskylä kuului Ab Greggböhle Egendom -yhtiölle, joka hallitsi mittavaa maaomaisuutta. Uudenmaan suurtiloista sille kuuluivat Myrskylän, Koskenkylän, Isnäsin ja Greggbölen kartanot: yhteensä 8776 hehtaaria, josta 1413 peltoa. Yhtiön lähtökohtana oli vuonna 1912 kuolleen porvoolaisen kauppaneuvos Johannes Askolin hankkima laaja maaomaisuus. Hänen pääkartanonsa oli Koskenkylä, jonne 1906–1908 oli päärakennukseksi valmistunut komea jugendlinna. Sama suurmaanomistaja oli tietysti myös Toiminimi Joh. Askolinin taustalla. Se omisti vuonna 1939 Sommarnäsin ja Rutumin kartanot. Sekä Ab Greggböhle Egendom että Toiminimi Joh. Askolin olivat molemmat ainakin vielä 1930-luvun alussa yhteisen omistajan hallussa, sillä Johannes Askolinin tyttären ja perijän Maini Askolin-Ingelbergin ruotsalaissyntyinen ottopoika mainitaan niiden ja äitinsä kuolinpesän haltijaksi. Kaikkiaan hänellä oli hallussaan peräti 17700 hehtaaria maata.34 Askolin-suvun Myrskylä oli Kytäjän ja Ylikartanon tapaan ollut aiemmin pääosin aatelisten omistuksessa. Vuonna 1800 sen tosin omisti aateliton ruukinpatruuna Lars Falck, joka kuitenkin aateloitiin kymmenen vuotta myöhemmin. Niinpä vuonna 1850 omistajana oli edelleen sama suku, mutta nyt aatelisena nimellä Falckenheim.35 Neljänneksi laajin suurtila, aatelissuvuille Wrede ja af Forselles aiemmin kuulunut Myllylä oli vuonna 1939 talousneuvos August Staufferin ja tämän puolison omistuksessa. Viidenneksi suurin tila Pukaro oli pääosin ollut aatelittomien omistuksessa. Vuonna 1939 se kuului Nils Borupille ja tämän puolisolle Ebballe (o.s. Federley). Kyseessä näyttää olleen merkittävä kartanonomistajasuku, sillä esimerkiksi Kinttulan ja Soiniityn omistajilla oli sama sukunimi. Borup-sukukaan ei ollut aatelia.

Vasta kuudennella sijalla tapaammekin ensimmäisen suurtilan, joka vielä vuonna 1939 oli aateliskartano. Kyseessä on koko tutkittavan ajan ruukinpatruunasuvussa Hisinger(-Jägerskiöld) säilynyt Fagervikin ruukinkartano, joka kuului Uudenmaan ja koko maan merkittävimpiin paitsi suurtilana myös historiallisesti, rakennustaiteellisesti ja puistoltaan. Kymmenen suurimman tilan joukossa oli toinenkin tällainen merkkikartano: Pernajan von Morianien ja von Bornien Sarvilahti. Molemmissa tapauksissa kartano oli tutkittavana aikana siirtynyt aatelissuvusta toiselle avioliiton kautta. Hisinger-suvun kohdalla muodollinen jatkuvuus suvussa kuitenkin varmistettiin adoptoimalla vuonna 1906 keisarin luvalla suvun päämiehen veljen vävy Hisinger-sukuun nimellä Hisinger-Jägerskiöld.36 Näin mieslinjainen sukujohto ei juridisessa mielessä päässyt katkeamaan.

Suvun korostaminen oli aateliskulttuurissa sekä meillä että muualla aivan keskeistä. Historioitsijanakin ansioitunut kreivi Carl Magnus Creutz (1821–1893) kiinnitti testamentissaan erityistä huomiota Malmgårdin säilyttämiseen suvun hallussa:

Den vördnad för den fäderneärvda jorden, som våra förfäder hyste och jämväl vunnit uttryck i alla våra äldre lagar, har städse även av mig beaktats och innesluter hos mig en innerlig önskan att det familjegods, Malmgård egendom [– –] vilket [– –] led efter led innehafts av medlemmar utav min ätt, även fortfarande efter min död måtte stanna inom ätten och av mina efterkommande likaledes led efter led ägas och besittas.37

Tällaiseen suvun korostamiseen nähden on oikeastaan hämmästyttävää, kuinka harva suurtiloista säilyi koko tässä tutkittavan ajan yhden aatelissuvun omistuksessa – kaikkein tiukimmassa mielessä ajatellen eli mieslinjaisesti ja ilman adoptiolla luotua jatkuvuutta. Näitä olivat vain Creutzien Malmgård, Taube-suvun Prästkulla (joka tosin oli hetken aikaa muun sukuisen aviomiehen hallussa), Stjernvallien Linnainen, Aminoffien Riilahti ja Bruncrona-suvun Karsby.38 Jos otetaan kolmen tarkastelupisteen ajan samassa aatelissuvussa olleet suurtilat huomioon, jotta voidaan tutkia myös Venäjän ajan alkupuolella syntyneen aatelin sukukartanoita, voidaan vielä luetella – paitsi jo mainitut Hisingerien Fagervik ja von Bornien Sarvilahti – myös Ehrnroothien Porlammi, Adlercreutzien Sjundby, Nordenskiöldien Alikartano, Adlercreutzien Raala, Wrede-suvun Muhniemi, Rotkirchien Stensböle, Wrede-suvun Takamaa, de la Chapelle -suvun Lindö, Bruncrona-suvun Olsböle, von Julinien Sällvik ja Nassokinien Nikkilä. Yhteensä aatelin todellisia sukukartanoita on siis vain 18 kappaletta eli 9 prosenttia kaikista lähemmin tarkastelluista suurtiloista. Kreivillisellä Creutz-suvulla satoja vuosia säilynyt Malmgård, joka edelleen on suvun omistuksessa, on siis todellinen poikkeustapaus.

KUVA 2: Sjundbyn kartano Siuntion pitäjässä. Se oli Adlercreutz-suvun omistuksessa vuoteen 1921, jolloin perijä Selma Adlercreutz kuoli. Hän oli avioitunut aatelittoman Ture Waldemar Lindebergin kanssa, joten avioparin jälkeläiset eivät olleet aatelisia ja kartano siirtyi siten muodollisesti pois aatelissuvusta vaikka pysyi edelleen samassa sukupiirissä. Se, että aateliset avioituivat yhä useammin aatelittomien kanssa 1800–1900-luvuilla, oli yksi niistä syistä, jotka johtivat suurtilojen siirtymiseen pois aatelin hallusta.

Göran Ulväng on tehnyt vastaavan havainnon tutkiessaan upplantilaisia kartanoita: yleisesti ottaen oli harvinaista, että kartano pysyi samassa suvussa pitkään. Ulvängin tutkimat kartanot olivat 1800-luvulla saman suvun hallussa keskimäärin vain 10 vuotta.39 Ehkäpä aateliskulttuuriin kuuluva suvun korostaminen johtuikin osin juuri siitä havainnosta, että pitkät katkeamattomat sukulinjat olivat niin harvinaisia? Harvinaisuus teki ilmiön arvokkaaksi. Suvun merkitystä korostamalla iskostettiin kasvavien sukupolvien mieleen, että suvun perintö oli uhattuna ilman jatkuvaa työtä sen ylläpitämiseksi.

Huomiota kiinnittää, että von Julinit ovat edellä luetelluista sukukartanoiden omistajista ainoa Venäjän ajalla syntynyt aatelissuku. Muut eivät siis kyenneet vakiinnuttamaan asemaansa sukukartanon omistajana ainakaan Uudellamaalla. Vuosina 1809–1850 olivat Venäjän keisarit luoneet 38 uutta aatelissukua, jotka kirjattiin Ritarihuoneeseen.40 Näistä vain viimeisenä arvonsa saaneet (1849) von Julinit siis onnistuivat pitämään hallussaan merkittävää sukukartanoa Uudellamaalla kaikkien seuraavan kolmen tarkastelupisteen (1850, 1900, 1939) ajan. Lisäksi heidän nimensä tietysti liittyi ennen kaikkea mahtavaan Fiskarsin ruukinkartanoon, joka yhtiömuotoisesta omistuksestaan johtuen ei tässä tule lähemmän tarkastelun kohteeksi. Fiskarsin alainen tilakokonaisuus (mm. Kosken, Antskogin ja Kärkelän ruukit) lienee ainakin jonkin aikaa 1800-luvulla ollut maan suurin, sillä sen pinta-alaksi mainitaan liki 70000 hehtaaria.41 Kun valtio vuonna 1918 osti Alfred Kordelinille kuuluneen Hämeen läänin Jokioisten kartanokokonaisuuden, kuuluisan ”Jokiläänin”, oli sen pinta-ala ”vain” 32000 hehtaaria, josta 12400 viljeltyä.42 Toisen tunnetun mahtitilan, Eurajoella sijaitsevan Björkenheim-suvun Vuojoen pinta-ala jäi noin 15000 hehtaariin.43 Vapaaherrallisen Cedercreutz-suvun Köyliönkartano oli ennen vuotta 1918 laskennalliselta pinta-alaltaan 12750 hehtaaria.44

KUVA 3: Fiskarsin kartano Pohjan pitäjässä. Se kuului aatelittomille Bengt Magnus Björkmanille 1783–1815 ja tämän pojalle Bengt Ludvig Björkmanille 1815–1822. Apteekkari John Julin osti kartanon 1822 ja omisti sen kuolemaansa saakka vuonna 1853. John Julin aateloitiin 1849 ja kirjattiin Ritarihuoneeseen nimellä von Julin 1852. Kartano oli hänen jälkeläistensä suorassa omistuksessa vuoteen 1883, jolloin suku muodosti Fiskars-osakeyhtiön.

 

Kun liitteessä on esitetty tilat peltopinta-alan mukaisessa suuruusjärjestyksessä, on oheiseen taulukkoon poimittu kymmenen suurinta tilaa eräillä muilla mittareilla mitattuna. Kuten käy ilmi, Kytäjä oli siis myös kokonaispinta-alaltaan suurin Uudenmaan kartanoista. Ylikartano on vasta kymmenentenä: sen suuruus oli ennen kaikkea laajoissa pelloissa. Jutikkalan–Nikanderin teos antaa tietoa tilojen maatalouden laajuudesta ennen vuotta 1939 lähinnä ilmoittamalla torppien määrän. Koska torppien päätarkoitus oli vuokramaata vastaan tuottaa työvoimaa päätilan omien peltojen viljelyyn, antavat ne viitteitä kartanon maatalouden laajuudesta. Aivan yksiselitteinen mittari ei torppien määrä ole, sillä kartanon maata saattoi olla laajasti vuokrattuna kokonaisina tiloina alustalaistalonpojille eli lampuodeille. Tällainen Grundherrschaft-maatalous, jossa kartanon tulot eivät perustuneet niinkään omiin peltoihin vaan lampuotien maksamiin luontoisvuokriin, jatkui useissa kartanoissa torpparijärjestelmän rinnalla. Silloinkin kun kartanon peltoviljely oli pääosin kartanon itsensä harjoittamaa, saattoivat työvoimana toimia torpparien ohella (ja vuodesta 1918 alkaen sijasta) kartanon rengit ja muonamiehet.45 Kuten edellä olevasta taulukosta käy ilmi, vuonna 1800 eniten torppia oli Sarvilahdessa. Kartano jaettiin vuosina 1914–1915 useampaan osaan, jolloin päätilan nimeksi tuli Suur-Sarvilahti.46 Niinpä torppien lukumäärät vuosina 1800 ja 1900 sekä vain Suur-Sarvilahtea koskeva vuoden 1939 peltopinta-ala eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia.

Olle Sirénin tutkimuksien ansiosta voimme kuitenkin tarkastella lähemmin lampuotien, torpparien ja muonamiesten määriä paitsi Sarvilahdessa myös Malmgårdissa.47 Taulukossa on annettu vastaavat luvut myös hieman pienemmästä Karsbyn kartanosta, josta on julkaistu Bo Lönnqvistin johdolla kokonaisesitys.48

Taulukko paljastaa selvästi kartanoiden maankäytön ja työvoiman suuren rakennemuutoksen: vahvasti lampuoteihin perustuvasta Grundherrschaft-kartanotaloudesta kohti omiin peltoihin perustuvaa Gutsherrschaft-kartanotaloutta, jossa työvoimana olivat aluksi pääosin torpparit ja sittemmin pelkästään muonamiehet. Taulukon perusteella voi todeta, että torppien antama kuva kartanotalouden laajuudesta on jonkin verran puutteellinen: lampuotitilat olivat Sarvilahden ja Malmgårdin mahtikartanoissa tärkeässä roolissa. Kaikkiaan torppien joltinenkin yleistyminen, osin lampuotijärjestelmän kustannuksella, näkyy Uudenmaan 197 suurtilan torppien kokonaismäärässä. 1071 torpasta luku nousee vuosisadassa 1312 torppaan eli kasvua on 23 prosenttia. Torppia oli keskimäärin 6 vuonna 1800 ja 7 vuonna 1900, mutta toisaalta ensinnä mainittuna vuonna ylipäätään vain 123 tilalla oli torppia – vuonna 1900 torppia oli jo 169 tilalla. Koko maassa torppien luku kasvoi samaan aikaan 23253 torpasta 67083 torppaan (jälkimmäinen luku vuodelta 1901) eli peräti 188 prosenttia. Uudenmaan lähemmin tutkittujen suurtilojen merkitys oli siis torpparilaitoksen kannalta lopulta varsin vähäinen. 1800-luvun alussa näillä suurtiloilla oli koko maan torpista viitisen prosenttia mutta seuraavan vuosisadan alussa osuus oli enää 2 prosenttia. Torpparilaitoksen voimakas kasvu tapahtuikin kartanojen sijaan pääosin talonpoikaistiloilla.49 Lisäksi torppien määrä kasvoi eri osissa maata hyvin vaihtelevaan tahtiin: ”Uudellamaalla, missä kartanotorpparilaitos oli kehittynyt jo varhain ja missä talonpoikaismaata oli suhteellisesti vähiten, kehitys pysähtyi ensimmäisenä, jo 1830-luvulla. Kehitykseen vaikutti varmaan myös se, että pääkaupungin ja rannikon läheisyys tarjosi enemmän erilaisia ansiomahdollisuuksia kuin mitä muualla oli tarjolla.”50 Uudellamaalla oli 13,5 prosenttia maasta aatelisten omistamaa vuonna 1900, kun vastaava luku koko maassa oli 0,99 prosenttia.51

Keskimäärin uusmaalaisella suurtilalla oli vuonna 1939 peltoa 189 hehtaaria, kokonaispinta-alan noustessa 840 hehtaariin eli peltojen osuus olisi ollut 22 prosenttia kokonaispinta-alasta. Suurtilat olivat kuitenkin keskenään niin erikokoisia, ettei keskiarvoilla ole kovin järkevää piirtää kuvaa ”tyypillisestä” suurtilasta. On järkevämpää tarkastella jakaumaa. Jos ryhmitellään tilat peltopinta-alan mukaan: 100–199 hehtaaria oli 138 tilalla (70 %), 200–299 hehtaaria 34 tilalla (17 %), 300–399 hehtaaria 13 tilalla (7 %), 400–499 hehtaaria 6 tilalla (3 %) ja 500 peltohehtaaria tai enemmän samoin 6 tilalla. Toisin sanoen vain 30 prosenttia tiloista oli suurempia kuin 199 peltohehtaaria. Suurtilat olivat siis pääosin laajuudeltaan lähellä määritelmän alarajaa.

Kuinka sitten suurtilojen aatelinen omistus muuttui vuosina 1800, 1850, 1900 ja 1939: Ruotsin ajan lopulta Nikolai I:n aristokraattis-militääriselle hallituskaudelle, Venäjän ajan alkupuolelta vuosisadan vaihteen poliittisesti jännittyneeseen aikaan ja sitten edelleen säätyvaltiopäivien ja niin sanotun torpparivapautuksen jälkeiseen itsenäiseen Suomeen? Vuonna 1800 oli 182 tilalla omistajana henkilö: viittätoista tiloista ei vielä ollut muodostettu tai ne olivat toisten tilojen alaisuudessa. Kaikkiaan omistajista oli 38 prosenttia aatelisia. Tässä vaiheessa kaikki olivat tietysti Ruotsin Ritarihuoneen aatelia. Aatelisomistajat olivat huomattavasti tyypillisempiä suuremmilla tiloilla. Vuoden 1939 peltopinta-alan mukaan määriteltynä 100–199 hehtaarin tiloista 34 oli vuonna 1800 aatelisella omistajalla (27 %), kun taas yli 299 peltohehtaarin tiloista 16 oli aatelisella omistajalla (70 %).

Vuonna 1850 aatelisomistajien kokonaisosuus oli hivenen kasvanut: 197 tilasta 76 kuului aateliselle omistajalle eli prosentteina 39. Nyt lukuun sisältyi jo Venäjän ajan uutta aatelia, mutta hyvin vähäisessä määrin: 88 prosenttia aatelisomistajista oli Ruotsin ajan aatelia. Yhdeksän uudemman aatelin edustajaa tapaamme Myrskylästä (Falckenheim), Vanjärveltä (Linder), Laakspohjasta (Linder), Mäntsälästä (von Rancken), Pilkanmaalta (von Ammondt), Kotkaniemestä (Sackleen), Linnasta (von Wendt), Sällvikistä (von Julin) ja Kourlasta (af Hällström). Falckenheimit, Linderit ja von Julinit olivat ruukinpatruunasukuja. Von Rancken oli hovioikeuden asessorista alkanut suku, jonka edustaja vuonna 1850 lienee ollut päätoiminen tilanomistaja. Ainakaan hänellä ei mainita mitään nimikettä. Kenraalimajurit von Ammondt ja von Wendt palvelivat sotilaina keisarikuntaa, ja Kourlan af Hällströmit olivat saaneet alkunsa vuonna 1830 aateloidusta Aleksanterin yliopiston rehtorista. Ainoa uudessa pääkaupungissa olevaan siviilivirkaan juuri vuonna 1850 liittyvä kartanonomistaja oli ilmeisesti Kotkaniemen isäntä Lars Sackleen, joka hankki kartanon 1832. Hän tuli seuraavan vuoden alkupuolella senaattiin finanssitoimituskunnan päälliköksi.52 Hänen kohdallaan Jutikkalan esittämä yhteys uuden pääkaupungin virkojen ja Uudenmaan kartanoiden aatelisomistuksen välillä siis toteutuu selvimmin.53

On myös syytä tarkastella muitakin tiloja, joiden omistaja vuonna 1800 oli aateliton ja vuonna 1850 aatelinen, jotta nähtäisiin, onko näiden joukossa Jutikkalan esittämää siirtymistä pääkaupungin läheisyyteen. Esiin nousevat äsken lueteltujen Venäjän ajan aatelin tilojen ohella seuraavat Ruotsin ajan aatelin hallussa vuonna 1850 olleet tilat: Ruha (kenraali Aminoff), Brödtorp (kamariherra Hisinger), Håkansböle (everstiluutnantti Munsterhjelm), Espoon Hovgård (kapteeni Ollonbergin leski), Lohjan Koski (tuomari Richard de la Chapelle), Lindö (valtioneuvos A. F. R. de la Chapelle), Riihimäki (luutnantti Wadenstjerna), Olsböle (sihteeri Bruncrona), Etola (komissiomaanmittari Stjernvallin leski), Askolan Uusikartano (pastori Järnefeltin perilliset), Vuorilahti (luutnantti von Sticht), Hautjärvi (kapteeni Kuhlefelt), Sundsberg (laamanni Adlercreutzin leski), Bergstad (everstiluutnantti Gyllenbögel), Kirkkonummen Koski (majuri Segerstrålen leski) ja Tali (maanviljelysneuvos Rotkirch). Jo omistajien nimikkeet paljastavat, että vain harvoin on kyse pääkaupunkiaseman siirtymiseen liittyvästä aatelisomistuksesta – ainakaan pääkaupungin siviilivirkojen osalta. Poikkeuksen muodostavat lähinnä Lindön omistaja (vuodesta 1818) Albrecht Fredrik Richard de la Chapelle, joka oli senaatin jäsen vuodesta 1822, sekä hänen poikansa, Kosken kartanon omistaja, joka oli vuosisadan puolivälissä senaatin kopistina. Sen sijaan ”sihteeri” Evert Wilhelm Bruncronan arvo viittasi Turun hovioikeuteen.54 Mitenkään laajalti ei Jutikkalan hypoteesi siis näyttäisi toteutuvan, vaikka aatelisten yhdellä prosenttiyksiköllä kohonnut osuus voisikin viitata Uudenmaan merkityksen hienoiseen kasvuun. Aatelittomille kuuluneiden tilojen joutuminen aatelisten haltuun, vuosia 1800 ja 1850 vertaillessa, oli kuitenkin vain vähäisessä määrin suoraan tekemisissä pääkaupungin siviilivirkojen kanssa. Lopuksi voidaan vielä todeta, että vuoden 1939 peltopinta-alan mukaan määriteltynä 100–199 hehtaarin tiloista 42 oli vuonna 1850 aatelisella omistajalla (30 %), kun taas yli 299 peltohehtaarin tiloista 18 oli aatelisella omistajalla (72 %). Jakaumassa ei siis tapahtunut oleellista muutosta.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1900, aatelisomistajien kokonaisosuus oli romahtanut kolmetoista prosenttiyksikköä. 196 henkilöomisteisesta tilasta 50 eli 26 prosenttia kuului aateliselle. Venäjän ajan aateli oli jonkin verran vahvistanut asemaansa. Edelleen 72 prosenttia aatelisomistajista oli kuitenkin Ruotsin ajan aatelia. Venäjän ajan aateli oli menettänyt useita kartanoita, mutta se oli saanut myös merkittäviä uusia kartanoita haltuunsa: Kytäjä oli siirtynyt Lindereille, Hiiskula Brummereille, Tjusterby Antelleille, Peippola Etholéneille, Tervalampi Brummereille, Ratula von Ettereille, Elimäen Hämeenkylä Etholéneille, Isoteutauri Reineille, Stormora Lindereille ja Moision omistajaksi oli tullut kreivi Berg. Näiden kymmenen uuden omistajan lisäksi siis vain neljä Venäjän ajan aatelin omistuksessa vuonna 1850 ollutta suurtilaa oli pysynyt samoilla omistajilla: Vanjärvi ja Laaskpohja olivat edelleen Lindereillä, Sällvik von Julineilla ja Kourla af Hällströmeillä. Omistajien vaihtuvuus oli voimakasta, kuten jo aatelin sukukartanoiden vähäisyyden kohdalla huomasimme. Vuoden 1939 peltopinta-alan mukaan mitattuna 100–199 hehtaarin tiloista 23 oli vuonna 1900 aatelisella omistajalla (17 %), kun yli 299 peltohehtaarin tiloista 14 oli aatelisella omistajalla (56 %). Aatelistilojen väheneminen koski siis sekä suurimpia tiloja että pienimpiä tiloja – suurimmat tilat säilyivät silti edelleen niukasti aatelisvoittoisina.

Vuoteen 1939 tultaessa aatelisten omistajien osuus oli edelleen laskenut voimakkaasti. Uusi ilmiö oli tilojen siirtyminen kokonaan pois henkilöomistuksesta yhtiön, yhteisön tai kunnan haltuun. Kaikkiaan henkilöomisteisia tiloja oli 152 eli peräti 45 tilaa oli institutionaalisessa omistuksessa. Henkilöomisteisista tiloista enää 19 prosenttia oli aatelisten hallussa. Vuoden 1850 osuudesta pudotusta oli siis kokonaista kaksikymmentä prosenttiyksikköä. Venäjän ajan aatelin suhteellinen rooli oli itsenäisyyden ajalla heikentynyt: 86 prosenttia aatelisomistajista oli nyt Ruotsin ajan aatelia. Enää neljällä suurtilalla oli uudempaa aatelia edustava omistaja: Hiiskula, Isoteutari ja Sällvik olivat samoilla omistajasuvuilla kuin vuosisadan alussa. Håkansböle oli vuonna 1905 tullut Sanmark-suvun omistukseen. Suku oli tuolloin ollut aatelinen vasta kymmenisen vuotta. Kaiken kaikkiaan Ruotsin ajan aateli kykeni siis säilyttämään asemansa huomattavasti Venäjän ajan aatelia paremmin, mutta molempien asema oli selvästi heikentynyt. Kartanotalous, -kulttuuri ja -asuminen liittyivät enää harvoin aateliin. Useita suurimmista tiloista hallitsivat aatelittomat tai tilat olivat menettäneet maansa tai joutuneet aivan uudentyyppisille omistajille. Peltopinta-alan mukaan määriteltynä 100–199 hehtaarin tiloista 14 oli aatelisella omistajalla (12 % henkilöomistajista), kun taas yli 299 peltohehtaarin tiloista 9 oli aatelisella omistajalla (56 % henkilöomistajista). Suurimpien tilojen osalta aateliset siis säilyttivät suhteellisen asemansa ennallaan muihin henkilöomistajiin nähden, vuosisadan alkuun verrattuna, mutta pienimpien suurtilojen omistajina aatelisten asema heikentyi sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Kartanoelämä ei enää ollut kovinkaan tyypillistä aatelisille. Seuraavassa kuviossa on verrattu Jutikkalan hyödyntämiä Timo Lundin tietoja Turun ja Porin läänistä sekä Anna-Maria Åströmin tietoja Savosta tässä esitettyihin Uudenmaan suurtiloja koskeviin suhdelukuihin.55

Mitään suoraa vertailukelpoisuutta ei eri tavoin määritellyillä aikasarjoilla tietenkään ole. Varsinkin säteri- ja rälssimanttaalit ovat huonosti vertailukelpoisia Savon kartanoiden ja Uudenmaan suurtilojen kanssa, sillä rälssin omistus oli lainsäädännöllä alun perin kokonaan ja sitten osin vuoteen 1864 rajattu vain aatelille. Siksi korkeampi aatelisosuus on täysin odotettavissa. Kuvio ei siis tarkoita sitä, että Turun ja Porin läänissä aatelilla olisi 1800-luvun alkupuolella ollut vahvempi asema kuin Uudellamaalla. Sen sijaan Savon kartanot ja Uudenmaan suurtilat lienevät hieman paremmin vertailtavissa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että suurtilojen joukossa on suuria talonpoikaistiloja, joita ei voi pitää kartanoina. Kuvio näyttäisi kuitenkin viittaavan siihen, että syrjäisemmässä Savossa aateli tosiaan menetti hieman nopeammin asemiaan kuin pääkaupunkiseudun ympäristössä. Vuosina 1780–1805 alueet ovat olleet suunnilleen tasoissa, mutta sitten Savon kartanoiden aatelisomistajat nopeasti harvinaistuivat, kun Uudellamaalla tilanne pysyi suunnilleen ennallaan vuosisadan puoliväliin. Siitä seuraaviin havaintopisteisiin nähden laski aatelisten osuus myös Uudellamaalla nopeasti ja suunnilleen samaan tahtiin kuin Savossa viitisenkymmentä vuotta aiemmin.

Kuten edellä on osoitettu, ennen aatelittomille kuuluneiden Uudenmaan suurtilojen joutuminen aatelisten haltuun 1800–1850 näyttää olleen vain vähäisessä määrin tekemisissä pääkaupungin siviilivirkojen kanssa. Jutikkalan oletus aatelisten jonkin verran vahvemmasta otteesta Uudenmaan kartanoista näyttää mahdolliselta, mutta sen selittäjäksi ei suoraan käy hänen esittämänsä siirtyminen pääkaupungin virkapaikkojen perässä. Tämä sillä varauksella, ettei tällaista virkahakuista siirtymistä ole niiden kartanoiden kohdalla, joiden ennestään aatelisen omistajan olisi korvannut sellainen uusi aatelinen omistaja, joka olisi hakeutunut pääkaupunkiin viran perässä. Tällaiset aatelisomistajiston sisäiset muutokset eivät ainakaan lisänneet aatelisten suhteellista osuutta, mutta osuuden supistumista ne ovat toki saattaneet hidastaa. Pääkaupungin vaikutus lienee siis hidastanut ympäristön kartanojen aateluusosuuden laskua, mutta suoraviivaista aatelisten muuttoliikettä uusmaalaisille suurtiloille virkojen perässä ei ainakaan suuressa mitassa ole havaittavissa.

Tuleva tutkimus voi tarkentaa kuvaa Uudenmaan sekä Turun ja Porin läänin aatelisen kartanonomistuksen muutoksesta ottamalla tässä esitettyjen Uudenmaan suurtilojen rinnalle vertailuaineistoksi Turun ja Porin läänin suurtilat, jotka on koottu Suomen kartanot ja suurtilat -sarjan toiseen osaan. Tuolloin saadaan kaksi täysin vertailukelpoista aikasarjaa, jotka paljastavat missä määrin läänien suurtilat olivat aatelin hallussa ja menettikö aateli niissä asemaansa eri tahtiin. Joka tapauksessa voidaan jo tässä todeta päätulos: aateli menetti kaikilla mittareilla mitattuna voimakkaasti asemaansa kartanonomistajana kaikkialla maassa 1800–1900-lukujen aikana.

Vuokra-alueiden lunastaminen ja kartanoyhteisöt

Suurtiloja siirtyi siis runsain määrin institutionaalisille omistajille vuoteen 1939 mennessä ja jäljelle jääneiden henkilöomistajien keskuudessa aatelisten osuus hupeni Uudellamaalla 19 prosenttiin. Tämän lisäksi tapahtui maatalousmaan ja -työvoiman suhteen suuria rakenteellisia muutoksia, jotka yhtäältä olivat todennäköisesti edesauttaneet mainittuja suurtilojen omistajavaihdoksia ja toisaalta vaikuttivat elämään niillä suurtiloilla, jotka vielä vuonna 1939 ja sen jälkeen olivat aatelisten omistuksessa. Muutokset kiteytyivät kahteen säädökseen. Ne olivat laki vuokra-alueiden lunastamisesta (135/1918), joka tunnettiin myös nimillä torpparilaki tai Lex Haataja sekä sodanjälkeinen maanhankintalaki (396/1945). Torpparilaki tosin oli jonkin verran harhaanjohtaja nimitys, sillä laki koski alusta alkaen varsinaisten torppien eli maanviljelystä varten vuokrattujen päätilan osien lisäksi mäkitupia eli torppia pienempiä vuokralle annettuja asuntotontteja.56

Maanvuokrakysymyksellä oli pitkä historia. Sen yhteydessä aateliset olivat usein saaneet näytellä konnan roolia, kuten Laukon kartanon vuonna 1906 toteutetuista torpparihäädöistä kuulu, ”ruotsalaiseksi paroniksi” haukuttu vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam. Kun Sarvilahden vapaaherra Viktor Magnus von Born arvosteli vuonna 1915 maanvuokrakomitean ehdotuksia, vastasi Kansan Lehti: ”Torppariväestön työ sen sijaan ei herra paroonin silmillä katsottuna ole minkään arvoista… Eiväthän he ole tehneet sen kummempaa kuin kuokkineet maita pelloiksi ja raivanneet niityiksi.” Lehti totesi ironisesti, ettei torppareilla ollut sukupuitakaan.57 Toisaalta maanvuokraajien puolustajien joukossa tapaa myös aatelismiehiä, kuten kontrahtirovasti A. E. Granfelt valtiopäivillä pappissäädyssä (1872) tai kirjailija Arvid Järnefelt teoksessaan Maa kuuluu kaikille (1907).58 Kyse oli kuitenkin maanomistajien ja maanvuokraajien välisestä intressiristiriidasta,59 jossa aateluus ei sinänsä ollut merkityksellistä. Ruotsinkieliset aateliset toki tarjosivat suomenmielisille puolueille hyvän syntipukin.60

Kuten edellä kävi ilmi, Uudenmaan suurtiloista kuului vuonna 1900 jo 74 prosenttia aatelittomille.61 Intressiristiriita ei edes ollut pelkästään suurtilallisten ja torpparien välinen, vaan konfliktissa torpparien ja muiden maanvuokraajien vastapuolena olivat kaikki maanomistajat, joista ylivoimainen enemmistö ei kuulunut aateliin, säätyläisiin tai suurtilallisiin vaan tavallisiin talonpoikiin. Matti Peltonen on kiteyttänyt vuosisadan vaihteen maatalouskysymyksen keskeisen rintamalinjan väitöskirjansa otsikkoon: Talolliset ja torpparit. Talolliset olivat talonpoikaisia maanomistajia eivätkä säätyläistilanomistajia.62 Vanha säätyjako oli auennut uudeksi monimuotoiseksi luokkajaoksi, jossa talonpojat eivät suinkaan olleet alin ryhmittymä. Myös Väinö Linna on huomannut tämän: hän on valinnut romaaninsa keskeisimmän torpparihäädön toteuttajaksi kartanon paronin sijaan talonpoikaisen Töyryn isännän.

Maanvuokrakysymys kärjistyi voimakkaasti 1900-luvun alussa, ja se kytketään usein vuoden 1918 sisällissotaan. Viimeisenä istuntopäivänä ennen sotaa, 25.1.1918, eduskunnassa oli kuitenkin jo lähetekeskustelussa hallituksen esitys ”erinäisten vuokra-alueiden erottamisesta itsenäisiksi tiloiksi”.63 Viljo Rasilan arvion mukaan siitä vallitsi poliittisten ryhmien kesken riittävä yksimielisyys: ”Näin ollen ei kansalaissotaa tarvittu ainakaan torpparivapautuksen läpiajamista varten.”64 Sota toki korosti yhteiskuntarauhan tarvetta, ja laki säädettiin heti sodan päätyttyä. Se hyväksyttiin eduskunnassa jo heinäkuussa 1918.65 Vuonna 1919 lakia muutettiin niin, että myös kokonaiset vuokratilat eli lampuotitilat tulivat sen piiriin.66 Muutokset (90/1919) säädettiin taannehtivasti, ja lain ensimmäinen pykälä kuului niiden mukaan:

Torppa, josta vuokrasuhde oli olemassa 25 päivänä lokakuuta 1918, lunastettakoon kaikkineen, mitä siihen kuuluu, tämän lain mukaan torpparin omaksi, jos jompikumpi asianosainen ennen vuokrasuhteen päättymistä sitä vaatii tai jos se tämän lain mukaan muuten määrätään lunastettavaksi. Mitä tässä laissa säädetään torpasta ja torpparista olkoon myös voimassa lampuotitilasta ja lampuodista.67

Kaikki suurtilojen työvoiman ja tulojen kannalta oleelliset maanvuokraajat – mäkitupalaiset, torpparit ja lampuodit – saattoivat nyt lunastaa vuokramaansa omakseen korvausta vastaan.

Lampuodit ovat yleensä jääneet sivuosaan maanvuokrakysymyksen historiassa, sillä vuonna 1912 maassa oli vain 1524 lampuotitilaa verrattuna 55112 torppaan.68 Kuten edellä on käynyt ilmi, lampuodeilla oli kuitenkin loppuun asti merkitystä monille tunnetuille aateliskartanoille.69 Malmgårdin vuokra-alueet lunastettiin 1919–1923: lunastajina oli 14 lampuotia ja 8 torpparia.70 Sarvilahdessa oli jo vuodesta 1907 varauduttu siihen, että maanvuokrajärjestelmä tulee tiensä päähän: kartano oli vapaaehtoisin sopimuksin sulauttanut itseensä suurimman osan lampuotitiloista ja torpista. Päätilaksi 1914–1915 irrotetun Suur-Sarvilahden alueella lunastukset jäivät viiteen: kaksi lampuotia, yksi torppari ja kaksi kalastajatorpan haltijaa itsenäistyi. 17 vuokra-aluetta oli ehditty sulauttaa.71 Jo tätä ennen olivat maanvuokraajat ainakin Sarvilahdessa menettäneet kartanon kannalta taloudellista merkitystään suhteessa muihin tulonlähteisiin. Torpparien ja lampuotien päivätöillään ja vuokrillaan aikaansaama osuus kartanon vuotuisesta tuotosta oli vielä vuonna 1770 arviolta 41 prosenttia mutta vuonna 1891 enää 17 prosenttia.72

Suurtilallisten kannalta oleellista vuokra-alueiden lunastamisessa oli – työvoiman, tulojen ja maaomaisuuden menettämisen lisäksi – ensinnäkin se, että lunastamiseen riitti vuokraajan vaatimus. Vuokra-alue oli pakko luovuttaa, vaikka tilanomistaja olisi sitä vastustanut.73 Toinen oleellinen tekijä oli lunastushinta. Alueesta ei saanut käypää hintaa, vaan lunastushinta määriteltiin vähentämällä ensin luovutettavan alueen arvosta vuokraajan tekemien parannusten arvo. ”Lisäksi on siitä vähennettävä se määrä, jonka alueen arvo on noussut sen jälkeen kuin maailmansota alkoi vuonna 1914, rahan arvon alenemisesta aiheutunut nousu siihen luettuna.”74 Käytännössä siis vuokraaja lunasti vuokra-alueensa omakseen huomattavaan alihintaan, kun lunastukseen riitti sota-ajan inflaatiota edeltänyt summa. Sota-aikaisena arvonnousuna vähennettiin käyvästä hinnasta pois 75–80 prosenttia, mikä tosin oli hieman vähemmän kuin todellinen inflaatio.75

Jo vuonna 1922 oli yli puolet Uudenmaan läänin vuokramaasta lunastettu.76 Torpparilaitos hävisi lunastustoiminnan seurauksena täydellisesti.77 Bo Lönnqvistin mukaan vuokra-alueiden lunastaminen merkitsi samalla kartanoyhteisöjen ja niiden kulttuurin hajoamista. Maanvuokraajien työpanos jäi saamatta, ja kartanot joutuivat kilpailemaan teollisuuden kanssa työvoimasta, jolle yhä suurempi osuus palkasta maksettiin rahana. Torpparien päivätöiden jääminen pois tarkoitti esimerkiksi Östersundomissa 1920-luvulla sitä, että 133 peltohehtaarin kartanossa työskenteli tilanhoitajan, puutarhurin, karjakon, metsänvartijan ja viiden navettapiian lisäksi 13 muonarenkiä ja neljä päivätyöläistä. Aiemmin työvoima oli koostunut torppareista ja viidestä päivätyöläisestä.78 Muonamiehet eli muonarengit ja muonatorpparit saivat – nimensä mukaisesti – esimerkiksi Karsbyssa ja Malmgårdissa osan palkastaan luontoistalouden tuotteina, ”muonana”, aina 1940-luvun loppuun saakka. Suur-Sarvilahdessa pääosa palkasta alettiin maksaa rahana vasta vuoden 1960 tienoilla. Maataloudessa voimistuivat yleisesti rahatalous, erikoistuminen ja koneellistuminen. Kartanon väen ja maanvuokraajien vanhat kanssakäymisen muodot kuten sadonkorjuujuhlat hävisivät. Suhde palkkatyöväkeen oli etäisempi. Kartanoyhteisöstä jäi jäljelle lähinnä omistajaperhe, joka saattoi edelleen pyrkiä pitämään kiinni tietynlaisesta kartanoelämäntavasta.79 Lönnqvistin mukaan 1920-luvulta alkaen kartanomiljööstä on tullut perhemiljöö, kollektiivisesta suurmaanviljelystä perheviljelmä, jota hoidetaan kuten mitä tahansa yksityisyritystä, ja suurtaloudesta kotitalous, joka ei perustu luontoistalouteen vaan kulutustavaroihin.80

Maanhankintalaki ja suurtilavaltaisuus

Leo Granberg ei sen sijaan pidä vuokra-alueiden lunastusta kartanoiden kannalta kohtalokkaana:

Kartanolaitos oli selvinnyt tästä muutoksesta korvaamalla torppien työvoimaa rengeillä ja muonamiehillä ja palkkaamalla entisistä torpista tilapäistyövoimaa rahapalkalla. Uudet koneet helpottivat tilannetta. Kartanoyhteisö muuntui, mutta jatkoi elämäänsä. Rakennuskanta pysyi samana ja itsenäisiksi pien- ja perheviljelijöiksi muuttuneet torppariperheet jatkoivat elämäänsä kartanon kupeessa.81

Granberg siis painottaa laajan kartanoyhteisön ja sen kulttuurin hajoamisen sijasta sitä, että suppeampi kartanoyhteisö – jota Lönnqvist nimittää perhe- ja sukuyhteisöksi – oli edelleen olemassa: ”Kartanoiden elämää leimasi vielä 1930-luvulla ulospäin näkyvä vauraus ja runsas palveluskunta. Siihen kuului samaan säätyyn kuuluvien keskinäinen seurustelu ja juhlinta. [– –] Kartanon sisällä oli oma hierarkiansa, kartanon isäntäväki ja palvelijat elivät eri maailmoissaan.” Bo Lönnqvistin mukaan tämä kuva on liioiteltu. Monissa tapauksissa vuokra-alueiden lunastaminen oli kohtalokasta, sillä korvaavan työvoiman palkkaamiseen ei liiennyt varoja. Esimerkiksi Suitia ja Ratula jäivät konkurssin partaalle.82

Granbergin mukaan ratkaiseva isku olisi vuokra-alueiden lunastuksen sijaan ollut vuoden 1945 maanhankintalaki, jolla hankittiin maata Karjalan evakoiden lisäksi myös muun muassa rintamamiehille.

Yli sadan peltohehtaarin viljelmiä oli Suomessa vuonna 1930 vielä 832, mutta 1950 enää 223. Maanhankintalain mukaan yli 25 peltohehtaarin maatilojen tuli luovuttaa osa maastaan asutustoiminnan tarpeisiin ja kun asteikko oli progressiivinen, se merkitsi 100 hehtaarin tilalla jo 45 prosentin luovutusvelvollisuutta ja 800 hehtaarin tilalla peräti 80 prosentin luovutusvelvollisuutta. Luovutukset tapahtuivat vapaaehtoisin kaupoin, sivutilojen luovutuksena, tilusjärjestelyinä tai tarvittaessa pakkolunastuksena.83

Jo toistamiseen maanomistajat jäivät vaille täyttä korvausta luovutetusta maasta: ”[– –] rahan arvon laskiessa reaalinen korvaus putosi kuudenteen tai seitsemänteen osaan alkuperäisestä korvauksesta”.84 Myös kilpailu työvoimasta kiihtyi:

Jälleenrakennustyö synnytti työvoimapulan ja nopeasti kehittyvät teollisuusyritykset maksoivat korkeita palkkoja. Miehen päiväpalkka oli 1940-luvun lopulla metalliteollisuustyössä noin kaksinkertainen maataloustyöhön nähden. [– –] Kun vakinainen työväki väheni ja isäntäväen osuus työpanoksesta nousi, suurehkot tilat muuttuivat perheyrityksiksi, joissa palkattua työvoimaa kyllä jonkin verran käytettiin, mutta omistajaperhe teki pääosan töistä. Muutokset johtivat usein uudenlaisiin tuotantosuuntiin ja maatalouden ulkopuoliseen yritystoimintaan.85

Esimerkiksi työvoiman vähenemisestä käy Johannisbergin kartano, jossa 1901 asui 127 henkilöä. Vuonna 1935 tilalla oli vielä kaksitoista työmiestä, navettapiika neljine apulaisineen sekä keittiöväkeä. Nykyään tilalla asuu vain omistajaperhe. Ainoat ”työmiehet” ovat kartanon isäntä poikansa kanssa: he viljelevät vehnää, mallasohraa ja öljykasveja.86

Maanhankintalaki kohteli hieman poikkeavasti ruotsinkielisten rannikkoalueiden maatiloja, joiden joukossa oli useita Uudenmaan merkittäviä aateliskartanoita. Lakiin oli pääministeri Paasikiven ja presidentti, vapaaherra Mannerheimin toiveesta lisätty niin sanottu kielipykälä (92 §), jonka ensimmäinen momentti kuului: ”Siirtoväen sijoittaminen on toimitettava siten, ettei ruotsinkielisten ja kaksikielisten kuntien luonnetta kielellisessä suhteessa muuteta, kuitenkin niin, ettei maanluovutusvelvollisuuden aiheuttama taloudellinen rasitus tule ruotsinkielisille maanomistajille lievemmäksi kuin muille.”87 Taloudellista rasitusta tasattiin saman lain 53. pykälän mukaan, jossa säädettiin vähintään puolitoistakertaisesta raivausvelvollisuudesta niille, jotka kokonaan tai osin vapautuivat luovuttamasta omia maitaan suomenkielisille kielipykälän perusteella. Uuden alueen raivauksen sai suorittaa joko itse tai maksamalla raivauskustannukset maatalousministeriölle.88

Seurauksena kielipykälästä olivat niin sanotut ruotsalaisraivaukset, joissa suomenkielisille alueille – pääasiassa Pohjois-Karjalan ja Kuopion maaviljelysseurojen piiriin – syntyi yhteensä 4700 hehtaaria uutta peltoa.89 Esimerkiksi Malmgårdin kartanon arvioidusta 523 hehtaarista maanviljelysmaata määrättiin aluksi luovutettavaksi runsaat 364 hehtaaria eli 70 prosenttia. Jos luovutusvelvollisuus suhteutettiin varsinaiseen ”käyttökelpoiseksi arvioituun” maanviljelysmaahan (440 ha), nousi luovutettava osuus peräti 83 prosenttiin, mikä olisi jättänyt suurtilan omaan käyttöön vain runsaat 75 hehtaaria tätä käyttökelpoiseksi arvioitua maanviljelysmaata. Malmgård olisi siis kenties lakannut olemasta suurtila. Määrättyä luovutusosuutta saatiin kuitenkin katettua monin keinoin. Merkittävän päärakennuksen ja sen kokoelmin ylläpitoa varten saatiin vähennettyä luovutusvelvollisuutta 40 hehtaaria. Loput, hieman yli 324 hehtaaria, katettiin useilla tavoilla. Jo pika-asutuslain luovutuksia varten hankitusta alueista, kuten Jaalan Vuorilahdesta, joka 1939 oli 117. Uudenmaan suurtiloista, myytiin alueita, joita luettiin korvaaviksi maiksi. Kartano osallistui ruotsalaisraivauksiin Vieremällä Kuopion läänissä, jonne sen toimesta raivattiin reilu 82 hehtaaria viljelysmaata. Reilun sadan hehtaarin verran raivauksia kartano korvasi rahalla ja obligaatioilla. Maansaantiin oikeutetuille, kuten kartanon eräille entisille maanvuokraajille ja rintamamiehille, myytiin kartanon maita vapaaehtoisin kaupoin. Tehtiin myös joitakin kauppoja ja vuokrasopimuksia, jotka pian luovutusvelvollisuuden määräämisen jälkeen peruttiin. Vain 7 hehtaaria määrättiin näiden toimenpiteiden jälkeen pakkolunastettavaksi, mutta ennen kuin päätös pantiin täytäntöön, oli tämäkin määrä jo korvattu, ja mainittu ala jäi siten kartanon hallintaan. Kaiken kaikkiaan kartano menetti järjestelyissä pinta-alastaan peltoa ja niittyä 74 hehtaaria sekä 42 hehtaaria metsämaata. Viljelty ala pieneni lopulta vain 13 prosenttia. Peltopinta-ala oli vuonna 1950 yhteensä 491 hehtaaria eli tila säilyi yhtenä Uudenmaan suurimmista.90 Maanhankintalain aikaan Suur-Sarvilahden omistajana oli vapaaherra Ernst von Born, jolla Ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtajana oli kielipykälän säätämisessä merkittävä rooli. Kartanon alueelle saatiinkin ruotsinkielisiä asukkaita Kurkijoen pitäjästä ja rintamamiehistä. Pinta-alamenetykset olivat lopulta 340 hehtaaria, jonka jälkeen kokonaispinta-ala oli noin 1700 hehtaaria, josta runsaat 300 peltoa. Kartanon menetykset olisivat olleet suuremmat, ellei sekin olisi turvautunut ruotsalaisraivauksiin ja korvikemaan luovuttamiseen toiselta paikkakunnalta. Maanhankintavirkamiehen vaatimuksia myös kohtuullistettiin oikeudessa. Von Born totesi kuivasti: ”Inspektören, kommunisten, förlorade och Gården vann.”91

Kaikkia Uudenmaan suurtiloja ei kyetty puolustamaan yhtä sinnikkäästi. Kenkätehtailija Aaltosen Ylikartanon alueelle asettui peräti 142 Kirvusta ja Koivistosta kotoisin olevaa tilallista, minkä jälkeen 2400 hehtaarista oli jäljellä 248 hehtaaria, josta 70 peltoa.92 ”Ylikartanosta jouduttiin luovuttamaan suurin osa ja tila supistui murto-osaksi entisestään, koska sen omistaja luokiteltiin sivutoimiseksi maatalouden harrastajaksi.”93 Suurtila katosi toisen maailmansodan aiheuttaman maareformin seurauksena. Ylikartanokin olisi ilmeisesti voinut periaatteessa suorittaa maanluovutusten sijasta vastikeraivauksia. Niiden ehdot olivat kuitenkin siinä määrin hankalat, että niitä pantiin toimeen ruotsalaisraivauksia vähemmän, vain 3000 peltohehtaaria.94

Yleisesti ottaen maanhankintalaki johti suurtilojen määrän romahdukseen. Kuten oheisesta taulukosta käy ilmi,95 romahdus koski sekä suurtilojen määrää että niiden hallitsemaa peltopinta-alaa. Suurtilavaltaisuus, jota tässä mitataan Eino Jutikkalaa seuraten suurtilojen peltojen osuudella kaikista pelloista,96 romahti 5,3 prosentista melkein neljä prosenttiyksikköä eli maanhankintalain seurauksena vain 1,5 prosenttia pelloista kuului suurtiloille.

Kun taulukkoa tarkastelee lähemmin, näyttää siltä, että suurtilojen määrä ja peltopinta-ala kasvoi vielä juuri ennen vuokra-alueiden lunastusta vuosisadan alussa, mutta niiden pelto-osuus oli jo vuonna 1920 pienempi kuin kymmenen vuotta aiemmin, sillä maan kokonaispeltopinta-ala kasvoi vauhdikkaasti.97 Vuokra-alueiden lunastus sekä 1920-luvulla tavalliset palstoitukset ovat sitten ilmeisesti aiheuttaneet noin 100 tilan ja 24500 peltohehtaarin poistumisen suurtilakategoriasta. 1930-luvun lamakausi oli tuolloin vasta edessä, joten se ei ole voinut vaikuttaa tähän muutokseen.

Suurtilavaltaisuus painui siis 1920–1929/1930 pari prosenttiyksikköä. Tämä 6,1 prosenttia on se luku, jonka Jutikkala esittää artikkelissaan ”Suurmaanomistuksen historiallinen kehitys Suomessa” teossarjan Suomen kartanot ja suurtilat ensimmäisessä osassa. Hän vertaa sitä useisiin Euroopan maihin: esimerkiksi Ruotsissa suurtilavaltaisuus vuonna 1933 oli 10,6 prosenttia, Saksassa samana vuonna 19,9 prosenttia ja Puolassa (1921) peräti 27 prosenttia. Toisaalta lähinnä baltiansaksalaiseen aateliin kohdistuneen voimakkaan maareformin jälkeen suurtilavaltaisuus oli Liettuassa 5,7 prosenttia ja Virossa vain 3,2 prosenttia.98 Kaiken kaikkiaan Suomi ei siis edes ennen torpparivapautusta ollut kovin suurtilavaltainen, kun vuoden 1910 suurtilavaltaisuutta (8,7 %) vertaa Ruotsin tai Saksan lukuihin.

Jutikkala tosin korostaa, että peltopinta-aloja dramaattisempi muutos suurtilojen asemassa tapahtui niiden kokonaispinta-aloissa, sillä vuonna 1901 yli 1000 hehtaarin tiloihin kuului vielä 17,6 prosenttia, mutta vuonna 1929 enää 5,9 prosenttia kaikkien tilojen pinta-alasta. Kokonaispinta-alojen perusteella hän toteaa: ”Valtiosta, jossa suurmaanomistus vielä Venäjän vallan päättyessä esitti huomattavaa osaa, on Suomi muuttunut pienten ja keskikokoisten maaomaisuuksien maaksi. Vuoden 1929 jälkeen on sama kehitys ilmeisesti jatkunut, korostuen varsinkin pulavuosina, jolloin monia vararikkoon joutuneiden omistajien kartanoita palstoitettiin.” Tämä toteamus on siis vuodelta 1939 – ennen maanhankintalakia.99

Liitteeseen on kerätty tietoja suurtilojen pienenemisestä vuosina 1918–1939. Syynä voivat olla niin vapaaehtoiset kaupat, torpparilaki kuin laajamittaiset palstoituksetkin. Kaikkiaan lähempään tarkasteluun otetut Uudenmaan suurtilat menettivät tuona ajanjaksona yli 50000 hehtaaria maata. Erot luovutetun maan laajuudessa olivat kuitenkin valtavia. 1907–1913 Moision kartanon silloinen omistaja Elimäen kunta erotti 7000 hehtaaria uusille lohkotiloille, mikä yksin vastasi 14 prosenttia kaikesta kartanoilta pois siirtyneestä maasta. Kytäjä menetti 3000 hehtaaria ”v:n 1918 maanvuokralain nojalla ja myöhemmin harjoitettua asutustoimintaa varten”.100 Jaalan Vuorilahti pieneni samasta syystä 2742 hehtaarilla. Alueeseen kuului muun muassa 23 torppaa. Yli tuhannesta hehtaarista luopuivat myös Vanhakylä, Ratula, Tervalampi, Hautjärvi, Mustila, Hiiskula, Kourla, Mäntsälä ja Mäntsälän Saari.

Toisaalta 41 suurtilan kohdalla Jutikkala–Nikander eivät mainitse lainkaan luovutuksista, ja 81 tilan kohdalla luovutukset jäivät alle 100 hehtaariin. Kun lähempään tarkasteluun otettujen suurtilojen kokonaispinta-ala oli 165628 hehtaaria vuonna 1939 ja niiden menetykset 50211 hehtaaria vuosina 1918–1939, oli vuotta 1918 edeltävä pinta-ala siis laskennallisessa mielessä 215839 hehtaaria. Suurtiloilta pois joutuneen maan osuus olisi siis ollut peräti 23 prosenttia. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista arvioida, mikä osuus tästä merkittävästä maaomaisuuden siirrosta aiheutui juridisesta pakosta (torpparilaki ja Lex Kallioon liittyvät harvinaisiksi jääneet pakkolunastukset), mikä osuus taloudellisesta pakosta (taloudellisten vaikeuksien aiheuttamat maan myynnit, laajamittaiset palstoitukset ja mahdolliset lama-ajan pakkohuutokaupat) ja mikä osuus oli täysin vapaaehtoista maan myyntiä uusiin käsiin. Jutikkalan–Nikanderin maininnat maaomaisuuden siirron syistä ovat liian epämääräisiä tällaiseen analyysiin. Jatkuvasti toistuva ”v:n 1918 maanvuokralain nojalla ja myöhemmin harjoitettua asutustoimintaa varten” pitää ensinnäkin sisällään kaksi erillistä ryhmää, minkä lisäksi on epäselvää missä määrin ”myöhemmin harjoitettu asutustoiminta” tarkoittaa koko maassa harvinaiseksi jääneitä pakkolunastuksia (Lex Kallion perusteella vain 2000 hehtaaria kaikkiaan)101 vai missä määrin kyse oli vapaaehtoisesta toiminnasta.

Edellä olevassa taulukossa esitetyt tiedot suurtilavaltaisuudesta vuodelta 1941 koskevat Moskovan rauhan rajoja.102 Kokonaispeltopinta-ala ei näytä lainkaan vähentyneen, vaikka Karjalan pellot (285000 ha) puuttuvat. Syynä on havaintovuosien välillä tapahtunut voimakas pellonraivaus.103 Suurtilojen määrä väheni jonkin verran, mutta Karjalan menetys ei aiheuttanut dramaattista muutosta: suurtilavaltaiset läänit säilyivät valtakunnan yhteydessä. Sen sijaan juuri säädetty maanhankintalaki sai Jutikkalan ja Nikanderin toteamaan huolestuneena Suomen kartanot ja suurtilat -sarjan kolmannen osan esipuheessa:

Odotettavissa on, että maanhankintalain vaikutuksesta maamme entuudestaankin harvalukuiset kartanot ja suurtilat kokonaan pirstotaan ja siten menettävät sen taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen merkityksensä, mikä niillä maamme lounaisosien pienten ja keskikokoisten tilojen väliin siroteltuina on ollut. Siinä tapauksessa tämä teos muodostuu kartanoiden ja kartanokulttuurin nekrologiksi.104

Aivan väärässä he eivät olleet. Maanhankintalaki aiheutti yhdeksässä vuodessa runsaan 500 suurtilan ja 87900 peltohehtaarin poistumisen suurtilakategoriasta. Vaikutus oli siis huomattavasti vuokra-alueiden lunastusta tuntuvampi.

Bo Lönnqvist on epäilemättä oikeassa siinä, että jo vuokra-alueiden lunastaminen hajotti vanhat laajat kartanoyhteisöt ja niiden kulttuurin. Lönnqvist on painottanut, että kyseessä oli maanhankintalakia voimakkaampi kulttuurinen murros, jota hänen 1960–1970-luvuilla haastattelemansa henkilöt korostivat.105 Yhtälailla Leo Granberg lienee oikeassa siinä, että monet kartanot selvisivät tuosta koettelemuksesta ja että vasta maanhankintalaki kävi laajassa mitassa kartanoille kohtalokkaaksi taloudellisesti.106 Olle Sirén on huomauttanut, että monien pienten ja keskisuurten kartanoiden kohdalla ei toisen maailmansodan jälkeen ole työntekijöiden vähäisen määrän (1–2) vuoksi enää mielekästä puhua kartanoyhteisöstä. Hänen mukaansa suuressa Malmgårdin kartanossa oli kuitenkin vielä muonamiesjärjestelmästä luopumisen (1946) jälkeenkin olemassa kartanoyhteisö, johon 1980-luvun puolivälissä kuului nelisenkymmentä henkeä: omistajaperhe, 14 työntekijää ja näiden perheenjäseniä. Lisäksi vuokra-alueiden lunastusta edeltävältä ajalta oli säilynyt ”sekundäärinen” kartanoyhteisö, joka käsitti kartanon entisen alueen asukkaat ja ilmeni esimerkiksi paikallisen marttayhdistyksen ja vapaapalokunnan toiminnassa. Edelleen 1980-luvulla kreivipari kutsuttiin kunniavieraaksi entisten alustalaistilojen juhliin.107

Sodanjälkeinen aika oli hyvin pientilavaltaista,108 mutta kuten edeltävästä taulukosta näkee, erityisesti EU-aikana suurtilavaltaisuus on taas lisääntynyt voimakkaasti. Jo vuonna 2000 Suomi oli suurtilavaltaisempi kuin ennen vuokra-alueiden lunastamista, ja vuonna 2010 jo peräti neljäsosa kaikista pelloista kuului suurtiloille.109 Suurtilavaltaisuudella ei luonnollisesti ole enää samoja sosiaalis-taloudellisia vaikutuksia, kun rajallisesta peltomaasta ei kilpaile lukuisa joukko maaseudun asukkaita, vaan maanviljelijöiden kokonaismäärä on romahtanut. Maannälkä on kadonnut. Tuleva tutkimus selvittänee, minkälaisia muotoja ”kartanokulttuuri” saa nykyisten suurtilallisten ja maatalousyrittäjien keskuudessa. Eräiden tunnettujen yritysjohtajien kartanot ainakin viittaavat siihen, että aatelille aiemmin niin tyypillisellä tilanomistuksella on edelleen tiettyä vetovoimaa eliitin keskuudessa.110

Liitteeseen on saatu 33 suurtilan nykyinen pinta-ala Uppslagsverket Finland -verkkojulkaisusta. Luvut eivät tietenkään suoraan kerro maanhankintalain vaikutuksista, sillä varsinkin EU-ajan voimakas suurtilavaltaistuminen on ehtinyt sumentaa kuvaa. Edellä on myös mainittu Malmgård ja Ylikartano toisistaan voimakkaasti poikkeavina esimerkkeinä siitä, miten maanhankintalaki vaikutti uusmaalaiseen suurtilaan. Kun nykyisiä111 tiedossa olevia pinta-aloja vertaa siihen alaan, joka suurtiloilla oli vuonna 1939, voidaan kuitenkin varovaisesti tarkastella myös maanhankintalain pitkän aikavälin vaikutuksia. 7 tiloista (21 %) on nykyisellään laajempia kuin vuonna 1939, 15 tiloista (45 %) on kutistunut mutta ei alle puoleen, kun taas 11 tiloista (33 %) on kokonaispinta-alaltaan nykyisellään alle puolet siitä, mitä ne olivat vuonna 1939 – ennen maanhankintalakia. Pernajan Koskenkylä on yli kaksinkertaistanut alueensa, mikä tosin saattaa olla näennäistä, sillä kyseessä on kenties vain useista tiloista koostuvan kokonaisuuden yhdistäminen yhdeksi tilaksi. Vain kaksi tiloista on dramaattisessa mitassa menettänyt maansa: Mäntsälän Alikartano on nykyisellään museona ja ilman merkittävää maa-alaa. Emil Aaltosen Ylikartanosta taas on useasti ollut puhetta.

KUVA 4: Tervikin kartano Pernajan pitäjässä. Se kuului 1779–1820 vapaaherra Robert Wilhelm De Geerille, Porvoon maapäivien maamarsalkalle, joka korotettiin kreiviksi 1809. Kreivisuku kirjattiin Ritarihuoneeseen nimellä De Geer till Tervik. Suku sammui mieslinjalta kreivi Robert Otto Wilhelm De Geer till Tervikin kuolemaan 1855, jolloin kartano siirtyi tämän sisarelle ja sisaren miehelle Gustaf Robert Ehrnroothille ja sitä kautta Ehrnrooth-suvulle. Kartano on edelleen suurtila.

30 tilalta on tiedossa nykyinen peltopinta-ala: suurtiloja niistä on edelleen 25. Ylikartano, Muhniemi, Oitbacka, Isoteutari ja Sällvik ovat sen sijaan painuneet 100 peltohehtaarin rajan alle. Tällä perinteisellä mittarilla mitattuna mahtavin tarkastelluista 30 tilasta on Pukaro, jolla on 452 peltohehtaaria. Koska pinta-aloja todennäköisemmin ilmoitetaan merkittäviltä maanviljelystiloilta, ei edellä esitetty jakauma tietenkään tarkoita sitä, että maanhankintalain pitkän aikavälin vaikutukset olisivat olleet vähäiset. Tiedot kuitenkin kertovat yleisestä suurtilasuuntauksesta, jonka myötä eräät suurtilat ovat nykyisellään jo suurempia kuin ennen maanhankintalakia – jonka Jutikkala ja Nikander pelkäsivät muodostuvan kartanoiden joutsenlauluksi. Toinen asia sitten on, tuottaako uudelleen voimistunut taloudellinen pohja sellaisia kulttuurisia arvoja, joissa Jutikkala ja Nikander epäilemättä näkivät kartanolaitoksen suurimman merkityksen olevan.

Aatelisten kartanonomistus ja muuttuva yhteiskunta

Edellä on tutkittu suurtilojen aatelisvaltaisuutta Uudellamaalla ja sivuttu kartanoiden aatelisvaltaisuutta Savossa. Lisäksi on osoitettu, kuinka koko maan suurtilavaltaisuus ensin väheni ja sitten kohosi uudella vuosituhannella yllättäviin korkeuksiin. Aatelin ja kartanoiden suhteen selvittämiseksi on kuitenkin vielä syytä kääntää kysymys toisin päin: jos suurtilojen aatelisvaltaisuus väheni voimakkaasti, mitä itse asiassa tapahtui aatelin tilanomistajuudelle? Edellinen kysymys on selvittänyt suurtilojen luonnetta: missä määrin niitä on leimannut aatelinen omistajuus. Jälkimmäinen kysymys ei koske tiloja, vaan itse aatelia, joten siihen vastaamisen lähteenä eivät ole suurtilajulkaisut, vaan Suomen aatelia koskeva tutkimusaineisto. Kun nyt tiedämme, ettei kartanokauden lopulla (1939) suurtilojen omistajina ollut paljon aatelisia, on seuraavaksi kysyttävä, missä määrin aateliset olivat yleensä tilanomistajia. Suomen aateli oli siksi pieni väestöryhmä, että on periaatteessa mahdollista, että siihen kuuluvat eivät näy kovin usein suurtilojen omistajina, mutta ryhmän kokoon nähden suhteutettuna tilanomistus olisi silti ollut leimallista aatelille. Kun suurtilat eivät olleet enää kartanokauden lopulla tyypillisesti aatelisten omistamia, olivatko aateliset silti vielä tuolloin – tai myöhemminkin – tyypillisesti tilanomistajia?

Kysymykseen on mahdollista vastata suuntaa antavasti, koska Suomen aatelia koskevassa aineistossa on mainittu tietoja tilanomistuksesta.112 Niiden perusteella laadittu kuvio näyttäisi osoittavan yhtäläisesti, että myös aatelin tilanomistajuus on vähentynyt voimakkaasti 1900-luvulla ja on enää yksi kymmenesosa siitä, mitä se oli 1800-luvun alussa. 1800-luvun osalta tilanne ei ole näin suoraviivainen, sillä vuoteen 1900 asti tilanomistajien osuus näyttäisi kasvaneen vuosisadan puolivälin osuneesta taantumasta. On mahdollista, että muutos kertoisi siitä, kuinka ura Suomen virkakoneistossa, jonne vähitellen alettiin nimittää nousevaa fennomaanisivistyneistöä ja sortokaudella myös monenlaista myöntyväisyysväkeä, olisi käynyt aatelille epämieluisaksi. Sortokaudella oli epäilemättä samanlainen vaikutus venäläisen sotilasuran suosioon. Kuvio saattaisi siis kertoa siitä, että tilanomistajuus olisi ollut talouselämän ja vapaiden ammattien ohella yksi vaihtoehdoista epämieluisaksi käyneelle sotilas- tai virkauralle vuosisadan vaihteessa 1800–1900. Tähän suuntaukseen on suhtauduttava varoen, sillä vuosisadan vaihteeseen osuva korkea prosenttiluku ei ole yhteneväinen suurtilojen aatelisvaltaisuutta koskevien tulosten kanssa. Koko kuviota tarkasteltaessa on myös pidettävä mielessä, että osa – mutta vain osa – kuviossa näkyvästä ajallisesta vaihtelusta saattaa liittyä siihen, että eri aikakausilta on eri kattavuudella tietoja tilanomistuksesta.113

Mitä merkitystä kaikella edellä esitetyllä lopulta on? Aateli ja suurtilat lakkasivat olemasta toisiinsa vahvasti kytköksissä ja itse suurtilajärjestelmä painui toisen maailmansodan jälkeen aallonpohjaan. Miksi tämä on oleellista huomioida? Se on tärkeää siksi, että kyse on suomalaisen yhteiskunnan perustavanlaatuisesta rakenteellisesta muutoksesta.

Aatelilla oli vielä 1800-luvulla lähinnä kaksi merkittävää vallan ja varallisuuden lähdettä: maaomaisuus ja valtion virat. Vain edellinen takasi suhteellisen itsenäisen aseman suhteessa hallitsijaan ja tämän hallintokoneistoon. Siksi jaottelu maa-aatelin ja virka-aatelin välillä on niin oleellinen. Esimerkiksi Sarvilahden aristokraattinen vapaaherra Viktor Magnus von Born korosti maanomaisuuden tuottamaa taloudellista riippumattomuutta ja sen hyötyä koko yhteiskunnalle: virkamiehet kun olivat hänen mukaansa sidoksissa vallanpitäjiin eikä teollisuusmiesten oikeamieliseen harkintaa ollut luottamista. Riippumattomat tilanomistajat pystyivät – hänen jonkin verran puolueellisen arvionsa mukaan – parhaiten valvomaan valtiopäivillä paitsi aatelissäädyn myös maan etua.114

Kun aatelin asema merkittävän maaomaisuuden omistajana heikkeni, aateliset menettivät samalla yhteiskunnallista ja taloudellista merkitystään ja itsenäisyyttään. Sääty-yhteiskunnan hajoaminen näkyi siinä, että vanha ensimmäinen sääty, jolla aikanaan oli ollut yksinoikeus etuoikeutetun maan omistamiseen, syrjäytyi suurtilallisluokan sisällä marginaaliseen asemaan. Muutos oli alkanut jo 1700-luvulla, mutta vielä 1800-luvulla kartanokulttuuri oli varsin aatelissävytteistä. Vaikka useat aateliset valitsivat aktiivisen strategian ja kouluttautuivat ammattimaisiksi maanviljelijöiksi, aateli menetti asemiaan. Itse suurtilatkin kokivat 1900-luvulla kaksi suurta kriisiä – vuokra-alueiden lunastuksen ja maanhankintalain – joista jälkimmäinen oli erityisen syvä. Vuonna 1939 Uudenmaan viiden suurimman tilan omistajina olivat aatelittomat Vähäkallio, Aaltonen, Askolin, Stauffer ja Borup. Enää ei ollut mahdollista aateloida heitä, joten uusi eliitti alkoi syrjäyttää aatelia sen sijaan, että olisi vanhaan tapaan osin sulautettu siihen. Aateliset myös avioituivat yhä useammin aatelittomien kanssa, mikä osaltaan joudutti suurtilojen siirtymistä pois aatelin hallusta.

Artikkelin alussa on nostettu esiin Hannu Soikkasen kysymys siitä, miten vanha yläluokka säilytti asemansa uudessa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa tulonjaon epätasaisuus ei selity edes pääpiirteissään uuden yhteiskunnan mekanismeista, vaan vanhan yhteiskunnan tärkeimmän resurssin, maan, epätasainen jako loi pohjaa myös uuden yhteiskunnan vinolle tulonjaolle.115 On todettava, että maanomistuksen epätasaisuutta ainakin lievennettiin niillä kahdella maareformilla, jotka suurtilojen kannalta näyttäytyivät kriiseinä. Kuten edellä lisäksi todettiin, ei Suomi edes ennen torpparivapautusta ollut erityisen suurtilavaltainen.

Mitä sitten vanhan yläluokan säilymiseen tulee, niin jälkikäteen katsottuna aateli tosiaan menetti koko ajan asemiaan. Varsinkin sen jälkeen kun aateloinnit olivat lakanneet (viimeinen korotus 1912) ja kolmen–neljän tuhannen ihmisen väestöryhmää eivät enää suojanneet privilegiot, voisi asetelmaa kuitenkin tarkastella kääntäen: eikö oikeastaan ollut täysin odotettavissa, että se ei loputtomiin voinut hallita osapuilleen 40 prosenttia Savon kartanoista ja Uudenmaan suurtiloista kuten 1800-luvun alussa? Jos aateli olisi säilyttänyt asemansa, niin tilanne olisi ollut hämmästyttävä. Hidas syrjäytyminen oli odotettavissa: aatelisten väestöosuuteen nähden huima tilastollinen yliedustus suurtilallisten joukossa lieventyi. Samansuuntainen oli yhteiskuntamuutos myös Ruotsissa.116 Aateliset kaupungistuivat.117 Sosiaalinen liikkuvuus lisääntyi. Liike-elämä ja vapaat ammatit tarjosivat uusia uria niille, joille eivät kelvanneet maanviljelijän saappaat tai valtion leipä. Aatelin aseman heikkeneminen oli silti hyvin hidasta. Kyseessä olivat pitkät jäähyväiset. Sten Carlsson on korostanut, että maaomaisuuden menetys heikensi lopulta aatelisten perinteistä arvoasemaa.118 Koko kylän keskus ei enää ollut kartano – tai jos olikin – ei sitä enää omistanut oikea paroni.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaa Suomen aatelista 1800–1900-luvuilla Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian oppiaineessa.

Lähteet

Julkaistut lähteet

”1 000 Suomen suurinta maatilaa.” Käytännön Maamies 30.4.2010. Saatavissa: http://www.kaytannonmaamies.fi/artikkelit/1-000-suomen-suurinta-maatilaa (viitattu 2.8.2011)

”Kongl. Maj:ts och Riksens Ständers faststälte Förenings- och Säkerhets-Act 1789.” Storfurstendömet Finlands Grundlagar jemte till dem hörande Statshandlingar . Toim. J. Ph. Palmén. Frenckell, Helsingfors 1861.

”Konung Fredrik I:s Privilegier för Ridderskapet och Adeln 1723.” Sveriges Ridderskaps och Adels riksdags-protokoll från och med år 1719, tredje delen 1723, II. Nordstedt, Stockholm.

”Konung Johan III:s adelsprivilegier. Uppsala 1569 den 9 juli.” Svenska riksdagsakter jämte andra handlingar som höra till statsförfattningens historia under tidehvarfvet 1521–1718, andra delen 1561–1592. Toim. Emil Hildebrand. Nordstedt, Stockholm 1899.

”Laki vuokra-alueiden lunastamisesta 15 päivänä lokakuuta 1918 annetun lain muuttamisesta.” Suomen asetuskokoelma 90/1919.

”Maatilojen rakenne”. Maataloustilastot. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike. Saatavissa: http://www.maataloustilastot.fi/maatilojen-rakenne

”Peltoalat 1910–2010 -taulukko.” Maataloustilastot. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike. Saatavissa: http://www.maataloustilastot.fi/kaytossa-oleva-maatalousmaa (viitattu 1.9.2011)

Asiarekisteri Suomen asetuskokoelmaan 1910–1919. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1925.

Asiarekisteri Suomen asetuskokoelmaan 1920–1931. Helsinki 1932.

Jutikkala, Eino & Nikander, Gabriel (toim.), Suomen kartanot ja suurtilat 1–3. Kaksi osaa ilmestynyt ruotsiksi nimellä Säterier och storgårdar i Finland. SKS ja Kivi, Helsingissä 1939–1945.

Linna, Väinö, Täällä Pohjantähden alla I. WSOY, Porvoo 1960.

Maatalouslaskenta-julkaisut 1910–1990. Suomen virallinen tilasto. 1918–1992.

Maatilarekisteri 1980. 1983.

Törmä, Pentti, ”200 Suomen suurinta maatilaa.” Käytännön Maamies 13.6.2008. Saatavissa: http://www.kaytannonmaamies.fi/arkisto/km-808/200-suomen-suurinta-maatilaa (viitattu 2.8.2011)

Vennamo, Veikko & Kuitunen, Erkki, Maanhankintalainsäädäntö: selityksillä ja oikeustapauksilla varustettuna sekä sen toimeenpanosäännökset. Söderström, Porvoo 1947.

Lehdet, verkkosivut ja tiedonannot

”Kartanokauppa on kulttuuriteko.” Talouselämä. Saatavissa: http://www.talouselama.fi/liitetyt/article156729.ece (viitattu 2.8.2011)

”Tiedote: Maatilarekisteri 2009 – Isoilla tiloilla jo neljännes peltoalasta.” Maataloustilastot. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike. Saatavissa: http://www.maataloustilastot.fi/isoilla-tiloilla-jo-neljannes-peltoalasta (viitattu 2.8.2011)

”Tilan esittely.” Thorsvik Hereford. Saatavissa: http://www.thorsvikhereford.fi/viewpage.php?page_id=3 (viitattu 2.8.2011)

Kartanonmäen kyläsuunnitelma 2006. Myrskylä 2006–2010. Saatavissa: http://www.kartanonmaki.fi/categories.asp?document_id=2045&cat_id=1010 (viitattu 1.9.2011)

Lönnqvist, Bo, sähköpostitiedonanto 21.2.2012.

Mikkola, Erja, sähköpostitiedonanto 26.4.2011. Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike.

Tutkimuskirjallisuus

Aaltonen, E., ”Jokioisten kartanon alue- ja omistusvaiheista.” Teoksessa Jokioinen 1631–1931: juhlajulkaisu. Forssa 1931

Alhbäck, Ragna, Gods och herresäten i Finland. Söderström, Helsingfors 1946.

Asutushallinto 1917–1957: asutushallituksen–maatalousministeriön asutusasiainosaston 40-vuotisjulkaisu. 1957.

Carlsson, Sten, Ståndssamhälle och ståndspersoner 1700–1865. 2. p. CWK Gleerup, Lund 1973.

Degerman, Henrik & Edgren, Torsten & Sirén, Olle (toim.), Stensböle i Borgå: en herrgård under 700 år. SLS, Helsingfors 2004.

Gardberg, C. J., Suomen kartanoita. Otava, Helsingissä 1989.

Granberg, Leo, ”Katoavat kartanot.” Teoksessa Suomen maatalouden historia III. SKS, Helsinki 2004.

Hellsten, Tanja, ”Kauppaneuvos Johannes Askolin (1843–1912).” Teoksessa Talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. SKS, Helsinki 5.9.2009. Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/

Hjerppe, Riitta, ”The Significance of Foreign Direct Investment in a Small Industrializing Economy: The Case of Finland in the Interwar Period.” Business and Economic History On-Line Vol. 1, 2003. Saatavissa: http://www.h-net.org/~business/bhcweb/publications/BEHonline/2003/Hjerppe.pdf

Impola, Henrik, Frälset och dess rusttjänst i Finland på 1500-talet. Skrifter utgivna av Genealogiska Samfundet i Finland 59. Genealogiska Samfundet i Finland, Helsingfors 2011.

Jutikkala, Eino, ”Kartanot.” Suomen maatalouden historia I. SKS, Helsinki 2003b.

Jutikkala, Eino, ”Maanluonnot.” Suomen maatalouden historia I. SKS, Helsinki 2003a.

Jutikkala, Eino, ”Ståndssamhällets upplösning i Finland”, Turun historiallinen arkisto XII, 1954.

Jutikkala, Eino, ”Suurmaanomistuksen historiallinen kehitys Suomessa.” Teoksessa Jutikkala, Eino & Nikander, Gabriel (toim.), Suomen kartanot ja suurtilat 1. SKS, Helsingissä 1939.

Jutikkala, Eino, Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana I. SHS, Helsinki 1932.

Koskinen, Esa, Kullalla kirjailtu elämä: kamariherra Hjalmar Linder 1862–1921. Lohjan Kotiseutututkimuksen ystävät, Lohja 2005.

Laitinen, Erkki (toim.), Rintamalta raiviolle: sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta. Atena, Jyväskylä 1995.

Lounatvuori, Irma & Dölle, Sirkku, Signe Brander Suomen kartanoissa. SKS, Helsinki 2008.

Lounatvuori, Irma & Knapas, Marja Terttu (toim.), Louhisaaren kartano: suku ja rälssi – säteri ja kirkko. Museovirasto, Helsinki 2005.

Lund, Timo, Säteri- ja rälssimaanomistajat Turun ja Porin läänissä Venäjän vallan aikana. Pro gradu. Helsingin yliopisto, Helsinki 1952.

Lönnqvist, Bo (toim.), Finländskt herrgårdsliv: en etnologisk studie över Karsby gård i Tenala ca 1800–1970. SLS, Helsingfors 1978.

Lönnqvist, Bo, ”Från jordbruksbygd till förstad.” Teoksessa Nikander, Gabriel, Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1865: bidrag till Helsinge sockens historia. Andra utökade upplagan. Ekenäs tryckeri: Ekenäs 1975 (1916).

Lönnqvist, Bo, ”Ritualization of Daily Life: Life of the Gentry at Ratula Manor in Artsjö (Finnish Artjärvi) around 1900.” Ethnologia Europaea 18:2, 1988.

Lönnqvist, Bo, En finsk adelssläkts öden: Standertskjöld – Standertskjöld-Nordenstam. SLS, Helsingfors 2007.

Lönnqvist, Bo, Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla. Myös ruots. Schildt, Helsinki 2009.

Mäkelä-Alitalo, Anneli, ”Askolin, Maini (1890–1929).” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. SKS, Helsinki 20.10.2002. Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi/

Naskila, Marja (toim.), Rakentamisen aika: asutus ja maanhankinta, maanhankintalain 40-vuotisjuhlajulkaisu. Kirjayhtymä, Helsinki 1984.

Nikander Gabriel et al. (toim.), Herrgårdar i Finland 1–3. Söderström, Helsingfors 1928–1929.

Niskanen, Aino, Väinö Vähäkallio ja hänen toimistonsa: arkkitehdin elämäntyö ja verkostot. Teknillinen korkeakoulu, Espoo 2005. Saatavissa: http://lib.tkk.fi/Diss/2005/isbn9512279894/isbn9512279894.pdf

Norrby, Göran, Adel i förvandling: adeliga strategier och identiter i 1800-talets borgerliga samhälle. Uppsala Universitet, Uppsala 2005.

Nurminen, Hanna (toim.), Saaren kartano Mynämäellä. SKS, Helsinki 2008.

Oksanen, Eeva-Liisa, ”Mäntsälän historia itsenäisyyden aikana.” Teoksessa Mäntsälän historia III. Mäntsälän kunta, Mäntsälä 1997.

Peltonen, Matti, ”Aatelisto ja eliitin muodonmuutos.” Teoksessa Haapala, Pertti (toim.), Talous, valta ja valtio: tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Vastapaino, Tampere 1999.

Peltonen, Matti, ”Torpparikysymys.” Suomen maatalouden historia II. SKS, Helsinki 2004(a).

Peltonen, Matti, ”Uudet kaupallistumisen muodot.” Suomen maatalouden historia II. SKS, Helsinki 2004(b).

Peltonen, Matti, Talolliset ja torpparit: vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. SHS, Helsinki 1992.

Popelka, Marjut, Olkkalan kartano: ihmisiä ja elämää vihtiläisessä herraskartanossa. SKS, Helsinki 2008.

Rasila, Viljo, Suomen torpparikysymys vuoteen 1909: yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SHS, Helsinki 1961.

Rasila, Viljo, Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe: Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918: yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Kirjayhtymä, Helsinki 1970.

Roiko-Jokela, Heikki, ”Asutustoiminnalla sodasta arkeen.” Suomen maatalouden historia III. SKS, Helsinki 2004.

Schybergson, Per, ”Vuorineuvos John von Julin (1787–1853).” Teoksessa Talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. SKS, Helsinki 5.9.2009. Saatavissa: http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/

Sirén, Olle, ”Godsekonomi och godssämhälle från 1600-tal till 1900-tal.” Teoksessa Tandefelt, Henrika (toim.), Sarvlax: herrgårdshistoria under 600 år. SLS, Helsingfors 2010.

Sirén, Olle, Malmgård: grevliga ätten Creutz’ stamgods. SLS, Helsingfors 1985.

Sirén, Olle, Sarvlaks: gårdshushållningen och gårdssamhället från 1600-talet till 1900-talet. SLS, Helsingfors 1980.

Snellman, Alex, Aateliskorotetut yhteiskuntaryhmänä: suomalaista virka-aatelia 1809–1912. Pro gradu. Helsingin yliopisto, Helsinki 2006.

Soikkanen, Hannu, ”Vanha ja uusi yhteiskunta.” Teoksessa När samhället förändras = Kun yhteiskunta muuttuu. Historiallinen Arkisto 76. SHS, Helsinki 1981.

Soininen, Arvo M., Vanha maataloutemme: maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. SHS, Helsinki 1974.

Suomen maatalouden historia I–III. SKS, Helsinki 2003–2004.

Suomen taloushistoria 3. Tammi, Helsinki 1983.

Tandefelt, Henrika (toim.), Sarvlax: herrgårdshistoria under 600 år. SLS, Helsingfors 2010.

Törmä, Mika (toim.), Ylikartano: Emil Aaltonen suurmaatalouden harjoittajana 1917–1949. Emil Aaltosen teollisen kulttuurin tutkimusrahasto, Tampere 2009.

Ulväng, Göran, Herrgårdarnas historia: arbete, liv och bebyggelse på uppländska herrgårdar. Hallgren & Björklund 2008.

Vihola, Teppo, ”Maatalouden rakennemuutokset itsenäisessä Suomessa.” Teoksessa Suomen maatalouden historia II. SKS, Helsinki 2004.

Wirilander, Kaarlo, ”Savon vanhojen säätyläissukujen maaltakato.” Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 35, 1954.

Wirilander, Kaarlo, Herrasväkeä: Suomen säätyläistö 1721–1870. SHS, Helsinki: 1974.

Virtanen, Pekka V., ”Asutustoiminta itsenäisessä Suomessa.” Maankäyttö 1/2006. Saatavissa: http://www.maankaytto.fi/

Virtanen, Pekka V., ”Maareformit itsenäisessä Suomessa.” Maankäyttö 3/2003. Saatavissa: http://www.maankaytto.fi/

von Törne, P. O., ”Adertonhundratalets herrgårdskultur.” Historiska och litteraturhistoriska studier 13. SLS, Helsingfors 1937,161–190.

Vuorinen, Marja, Kuviteltu aatelismies: aateluus viholliskuvana ja itseymmärryksenä 1800-luvun Suomessa. SKS, Helsinki 2010.

Ylönen, Marja, Vuojoen kartano. Eurajoen kunta, Eurajoki 2004

Åström, Anna-Maria, ”Sockenboarne”: herrgårdskultur i Savolax 1790–1850. SLS, Helsingfors 1993.

Print Friendly, PDF & Email
  1.  Kartanokulttuurista ks. esim. Törne 1937; Lönnqvist (toim.) 1978; Lönnqvist 1988; Åström 1993; Lönnqvist 2007; Tandefelt (toim.) 2010. []
  2.  Jutikkala 1932, 181–215; von Törne 1937, 161 ja 165–166; Jutikkala 1954, 123–128; Lönnqvist 1978, 611–613; Åström 1993, 28, 40, 42 ja 168. []
  3. Tämä artikkeli liittyy tekeillä olevaan väitöskirjaani, jossa 1800–1900-lukujen Suomen aatelista luodaan kokonaiskuva. Tutkimustyö on saanut rahoitusta Suomen Akatemian Valta Suomessa -ohjelmalta ja Historiatieteiden tutkijakoululta, joille esitän kiitokseni. Lisäksi haluan kiittää emeritusprofessori Bo Lönnqvistiä arvokkaista neuvoista tämän artikkelin aihepiiriä koskien. Olen aiemmin käsitellyt eri näkökulmista aatelia pro gradussani Aateliskorotetut yhteiskuntaryhmänä: suomalaista virka-aatelia 1809–1912 (2006), taidehistorian kirjoitelmassa Aatelisunivormu: suomalainen aatelismies keisarivallan vaatteissa (2006) sekä artikkeleissa: ”Suomalainen aatelisunivormu”, Gentes Finlandiae X (2007), 3–37; ”Emanuel Thelningin maapäivämaalaus ja Porvoon tapahtumat”, Suomen Museo 2007 (2008), 65–80; Olli-Pekka Ruuskanen & Alex Snellman: ”Yhteiskunnan huipulla: eliittirakenne muutoksessa 1809–2009”, teoksessa Petteri Pietikäinen (toim.) Valta Suomessa, Helsinki: Gaudeamus, 2010, 34–55. []
  4.  Soikkanen 1981, 435–436. []
  5.  Jutikkala 1954, 123. []
  6.  Ks. Jutikkala 2003a, 273. ”Kartanot” saattoivat olla maanluonnoltaan kaikkia näitä, mutta harvoin tavallisia rälssitiloja ja vain poikkeustapauksessa perintötiloja. Jutikkala 1932, 1–3, 32, 65 ja 228–259; Åström 1993, 38. []
  7.  ”[– –] skole doch icke thäss heller miste theris skiöldh och vapn, uthan behållet så väl seden som tilförene.” Hildebrand (toim.) 1899 (1568), 384. Vrt. Impola 2011, 7–11. []
  8.  ”Hvad frelse strögodsen [– –] angår [– –] både Adelens vederlikar så väl som Presterskapet och Borgare Ståndet [– –] må sådana frelsehemman under frelsemannarätt framgent ega och besittia, arfvinge efter arfvinge.” Privilegier 1723. 27. §., 528; ”Och må i öfrigt Jorden ej ändra sin urgamla natur och skillnad af Säterie, Frelse, Skatte och Krono; [– –].” Förenings- och Säkerhets-Act 1789. 3. §. 1861, 100; Jutikkala 1932, 36, 40, 112; Carlsson 1973, 133–134; Jutikkala 2003b, 385 ja 390. []
  9.  Jutikkala 1932, 27. Svenska Akademiens ordbok antaa sanalle säteri selityksen: gård som beboddes av adelsman (och vanligen utgjorde huvudgård i ett komplex av spridda frälsegårdar) och för vilken ägaren åtnjöt frihet från skatter och dylikt, sätesgård. Säteri on johdettu sanasta säte merkityksessä asuinpaikka. Vrt. englannin country seat ”herraskartano, suurtila”. []
  10.  Jutikkala 1932, 113–116 ja 125–128; Carlsson 1973, 157. []
  11.  Lund 1952, 3 ja liite 1a; Jutikkala 1954, 123–127. Esimerkiksi Malmgård muutettiin säteriratsutilaksi ks. Sirén 1985, 20–21. Aatelin menettämästä rälssimaasta Ruotsissa ks. Carlsson 1973, 113–181. []
  12.  Jutikkala 1954, 124 ja 127. Myös von Törne 1937, 190: ”Det kulturella och ekonomiska livets koncentrering till Helsingfors undgår ej heller att utöva sin verkan. Sålunda tycker man sig kunna lägga märke till, att den inträdande avfolkningen av herrgårdarna kännbart drabbar den allra västligaste delen av landet.” []
  13.  Taulukko 1. Åström 1993, 38. []
  14.  Åström 1993, 37. []
  15.  Åström 1993, 38. []
  16.  Åström 1993, 40, 51, 53, 171, 173, 334; von Törne 1937, 165–166. []
  17.  Uudempia kartanotutkimuksia on ilmestynyt esim. Karsbystä, Louhisaaresta, Malmgårdista, Olkkalasta, Sarvilahdesta, Saaresta ja Stensbölestä. Useissa teoksissa on yhdistetty eri oppiaineiden näkökulmia, ja monitieteiset artikkelikokoelmat näyttävät vakiintuneen kartanotutkimuksen perusrungoksi. Lönnqvist 1978; Lounatvuori & Knapas (toim.) 2005; Sirén 1985; Popelka 2008; Nurminen (toim.) 2008; Sirén 1980; Tandefelt 2010; Degerman & Edgren & Sirén (toim.) 2004. []
  18.  Herrgårdar i Finland 1–3 (Nikander et al. (toim.) 1928–1929) ja erillinen teossarja Suomen kartanot ja suurtilat 1–3 (Jutikkala & Nikander (toim.) 1939–1945), josta kaksi osaa ilmestynyt ruotsiksi nimellä Säterier och storgårdar i Finland. Gabriel Nikanderin tytär Ragna Alhbäck teki Herrgårdar i Finland -sarjan pohjalta arkkitehtuuri- ja sisustushistoriallisen synteesin: Gods och herresäten i Finland (Alhbäck 1946). Uudempia kokoomateoksia esim. Gardberg 1989; Lounatvuori & Dölle 2008 (Irma Lounatvuori on kirjassa kuvannut kartanotutkimuksen vaiheita); Lönnqvist 2009. []
  19.  Åström 1993. []
  20.  Jutikkala & Nikander 1939, 5. []
  21.  Esim. Jutikkala & Nikander 1939, 48. []
  22.  Erja Mikkolan sähköpostitiedonanto 26.4.2011, maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike. Ks. esim. 1929–1930 maataloustiedustelu (”100 ha ja yli”) ja nykyiset maataloustilastot: [http://www.maataloustilastot.fi/maatilojen-rakenne]. Sivulla tosin käytetään (20.5.2011) epätarkkaa sanontaa ”peltoa yli 100 hehtaaria”, vaikka tilastotaulukoissa luokitus huomioi myös tasan 100 peltohehtaarin tilat. []
  23.  Soininen 1974, 98–100. []
  24.  Popelka 2008, 94. []
  25.  Jutikkalan & Nikader 1939. []
  26.  Jutikkala & Nikander 1939; lisäksi Königstedtistä ja Träskändasta ks. Lönnqvist 2009. []
  27.  Lönnqvist 2009, 29. []
  28.  Jutikkala & Nikander 1939; Bo Lönnqvist 1975, 162–203; Lönnqvist 2009, 79–81. []
  29.  Vrt. Lönnqvist 2009, 131. []
  30.  Peltopinta-alaa ei voi kuitenkaan laskea suoraan yhteen, sillä Kytäjän pelloista noin 250 hehtaaria oli raivattu vuosina 1929–1939. Samoin on mahdollista, että Kytäjästä irrotettujen tilojen pinta-alat olivat muuttuneet irrottamisen jälkeen maan myynnin tai oston kautta. Vuonna 1907, kun Hjalmar Linder osti kartanon isältään, sen kokonaispinta-alaksi ”sivutiloineen” mainitaan ”noin 18000 hehtaaria”. Hinnaksi kertyi 4,1 miljoonaa kultamarkkaa. Koskinen 2005, 63. []
  31.  Koskinen 2005, 63, 197–198 ja takakansi. []
  32.  Lönnqvist 2009, 47–48. []
  33.  Vähäkallioiden kartanoelämästä ks. Niskanen 2005, mm. 32–33, 79–83, 363–364. []
  34.  Mäkelä-Alitalo 20.10.2002; Hjerppe 2003; Hellsten 5.9.2009; Kartanonmäen 2006–2010. []
  35.  Aateloinneista ks. Snellman 2006. []
  36.  Sukutaulujen ja aateliskalenterien aineiston pohjalta Suomen Akatemian Valta Suomessa -tutkimusohjelman 2007–2010 Re-power-hankkeessa luotu tutkimusaineisto. []
  37.  Sirén 1985, 72. []
  38.  Vrt. Jutikkala 1932, 128–130. Jutikkalan & Nikanderin (1939, 79) mukaan Karsby olisi ollut vasta vuodesta 1801 Georg Wilhem Bruncronalla, mutta ilmeisesti siirto tapahtui jo 1800. Lönnqvist 1978, 45–46. []
  39.  Ulväng 2008, 130. []
  40.  Snellman 2006, liite 1. []
  41.  Schybergson 5.9.2009. Jutikkala & Nikander (1939) ilmoittavat pelkän Fiskarsin pinta-alaksi 2269 hehtaaria vuonna 1939. []
  42.  Aaltonen 1931, 156. []
  43.  Ylönen 2004, 14. []
  44.  Jutikkala & Nikander (toim.) 1941 (2. osa), 628. []
  45.  Sirén 1980, 270; Sirén 1985, 123. Jonkin verran yksinkertaistava Grundherrschaft–Gutsherrschaft(Gutswirtschaft)-jaottelu on vakiintunut suomalaiseen kartanotutkimukseen: Sirén 1980, 270; Åström 1993, 54; Sirén 2010, 176. []
  46.  Sirén 1980, 250. []
  47.  Sarvilahden luvut eivät tosin ole torppien määrän osalta yhtäpitäviä Jutikkalan–Nikanderin teoksen kanssa. Jälkimmäinen antaa torppien luvut 41 (1800) ja 21 (1900), kun Sirénin vastaavat luvut suunnilleen samalta ajalta torppareille ovat 28 ja 36. Ainakin Jutikkalan–Nikanderin vuoden 1800 lukumäärässä lienevät mukana myös niin sanotut kalastajatorpat. Jutikkalan–Nikanderin luku on ehkä varsinaisten maanviljelystyövoimaa tuottavien torppien (enimmillään 24) ja kalastajatorppien (vuoteen 1800 mennessä 16) summa, jossa ei toisaalta ole huomioitu eräitä käsityöläisten ja ammattilaisten torppia. Sirén 1980, 136–138 ja 141. []
  48.  Taulukon lähteet: Lönnqvist 1978, 51–53 ja 175–176; Sirén 1980, 138 ja 273; Sirén 1985, 50 ja 112–113. Kategoria muonamiehet (statare, statkarlar) käsittää sekä muonatorpparit (spannmålstorpare, brödtorpare, stattorpare) että muonarengit (spannmålsdrängar, statdrängar), joiden ero oli häilyvä. Varsinaisiin (maa)torppareihin verrattuna muonatorppareilla ei ollut peltoa, vaan palkka saatiin elintarvikkeina. Muonarengit saivat myös palkkansa elintarvikkeina, mutta eivät valmiina ruokana talon pöydässä kuten tavalliset rengit. He eivät siis olleet samaa ruokakuntaa. Tavallisten renkien ja muonarenkien eroksi on myös mainittu se, että muonarengit olivat yleensä naimisissa, mikä johti erillisen ruokakunnan tarpeeseen. Soininen 1974, 40; Sirén 1985, 123; Sirén 2010, 196. []
  49.  Torppien kokonaismäärä koko maassa eri vuosikymmenillä ks. Rasila 1961, 21–22, kyse talonpoikaisesta torpparilisäyksestä 23. []
  50.  Rasila 1961, 23–26. []
  51.  Rasila 1961, 23, viite 27. []
  52.  Senaatin jäsenyys ei oikeastaan (varsinkaan ennen vuotta 1858) ollut virka vaan luottamustehtävä, mutta kyseessä lienee juuri sellainen toimi, jonka Jutikkala arvelee vaikuttaneen Uudenmaan aatelisvaltaisuuteen. Jutikkala–Nikander ovat ehkä yhdistäneet isän Lars Sackleenin ja pojan Lars August Sackleenin samaksi henkilöksi: ”vph Lars August Sackleen, valtioneuvos, 1832–1875”, sillä ensinnä mainittuna vuonna poika oli vasta 11-vuotias. Vaikka poika olisi yksin omistanut kartanon, niin silti kartanon ja pääkaupungin siviilivirkojen yhteys toteutuu siinäkin tapauksessa, sillä Lars August oli ilmeisesti vuonna 1850 senaatin kopisti. []
  53.  Jutikkalan näkemys edellä lainattuna ks. viite 10. []
  54.  Lönnqvist 1978, 350. []
  55.  Lund 1952, 3 ja liite 1a; Åström 1993, 40 ja 51. On huomattava, että Lund laskee mukaan myös säteriratsutilat, jotka eivät olleet varsinaista säteri- tai rälssimaata, vaan maanluonnoltaan perintö- tai kruununmaata. []
  56.  Lyhyet yleiskatsaukset maareformeista ja asutustoiminnasta ks. Virtanen 2003; Virtanen 2006. Ns. torpparivapautuksesta ks. Rasila 1961; Rasila 1970; Peltonen 1992; Peltonen 2004a, 217–261. Maanhankintalaista ks. Vennamo & Kuitunen 1947; Asutushallinto 1957; Naskila (toim.) 1984; Laitinen (toim.) 1995; Roiko-Jokela 2004, 27–90. — Laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin (278/1922) eli Lex Kallio ei johtanut merkittäviin yksityisen maan pakkolunastuksiin (vain runsaat 2000 hehtaaria) ja siirtoväen pika-asutuslakia (346/1940) ei ehditty kauan soveltaa. Virtanen 2006, 7. []
  57.  Rasila 1970, 223–225, ks. myös Sirén 1980, 255–256. []
  58.  Rasila 1961, 84–88 ja 378–383. []
  59.  Rasila 1970, 44. []
  60.  Ks. Vuorinen 2010; Peltonen 2004a, 219. []
  61.  Kuvio 1. []
  62.  Peltonen 1992, 31, 266 ja takakansi; Peltonen 2004, 219–220. Talollinen ks. Soininen 1974, 29. []
  63.  Rasila 1970, 310–314. []
  64.  Rasila 1970, 314, ks. myös s. 327–339; Sirén 1980, 259. []
  65.  Rasila 1970, 378–379; Vihola 2004, 356. []
  66.  Rasila 1970, 358–359. []
  67.  ”Laki vuokra-alueiden lunastamisesta 15 päivänä lokakuuta 1918 annetun lain muuttamisesta.” Suomen asetuskokoelma 90/1919. Ks. näistä muutoksista Rasila 1970, 381–384. Vuokra-alueista annettiin itsenäisyyden alkuvuosina runsaasti säädöksiä, ks. Asiarekisteri 1925, hakusana ”vuokra-alueet” ja Asiarekisteri 1932, hakusana ”vuokra-alue”. []
  68.  Rasila 1961, 16 ja 34. Edellisellä sivulla myös torpan, mäkituvan ja lampuotitilan määrittely. []
  69.  Ks. taulukko 3. []
  70.  Yksi torppa jäi lunastamatta ja sulautettiin kartanoon 1920. Olle Sirén arvelee syyksi sen, ettei torppari halunnut jatkaa maanviljelijänä, ainakaan tarjotuilla ehdoilla. Sirén 1985, 83 ja 93. []
  71.  Sirén 1980, 247, 250 ja 258–259. []
  72.  Sirén 2010, 176 ja 178–179; vrt. Åström 1993, 54–55. []
  73.  Rasila 1970, 356–357. []
  74.  ”Laki vuokra-alueiden lunastamisesta 15 päivänä lokakuuta 1918 annetun lain muuttamisesta”, Suomen asetuskokoelma 90/1919. Rasila 1970, 361–366. []
  75.  Vihola 2004, 360 ja 367. []
  76.  Lönnqvist 1978, 630. []
  77.  Vihola 2004, 363. []
  78.  Lönnqvist 2009, 50. []
  79.  Lönnqvist 1978, 630–632; Sirén 1985, 126–128. []
  80.  Lönnqvist 1978, 632; Sirén 2010, 11. Maatalouden kaupallistumisesta ks. Peltonen 2004b, 77–134. []
  81.  Granberg 2004, 54–55. []
  82.  Granberg 2004, 54–55. Bo Lönnqvistin sähköpostitiedonanto 21.2.2012. []
  83.  Granberg 2004, 54. Granberg puhuu monen muun tapaan virheellisesti ”yli sadan peltohehtaarin” viljelmistä, vaikka maatalouslaskentojen tiedot koskevat myös tasan 100 hehtaarin viljelmiä eli oikea muotoilu olisi ”vähintään sadan peltohehtaarin”. Ks. myös Roiko-Jokela 2004, 49. []
  84.  Granberg 2004, 54–55. []
  85.  Granberg 2004, 55. Ks. myös Roiko-Jokela 2004, 53–56. []
  86.  Lönnqvist 2009, 115. []
  87.  ”Maanhankintalaki 92. §.” Teoksessa Vennamo & Kuitunen 1947, 195. Roiko-Jokela 2004, 39. []
  88.  ”Maanhankintalaki 53. §.” Teoksessa Vennamo & Kuitunen 1947, 110, 115 ja 155; ”Asetus maanhankintalain toimeenpanosta 199. §.” Teoksessa Vennamo & Kuitunen 1947, 287; Roiko-Jokela 2004, 39. []
  89.  Roiko-Jokela 2004, 78–80. []
  90.  Sirén 1985, 85–93. Kuten liitteestä käy ilmi, peltoa on ilmeisesti jopa raivattu lisää, koska vuonna 1939 sen pinta-alaksi mainitaan vain 360 hehtaaria. []
  91.  Sirén 1980, 265–266. Maanhankintaviranomaisten ensimmäisen laskelman mukaan Suur-Sarvilahdesta olisi pitänyt erottaa 1183 hehtaaria. Maanhankinnan kokonaiskustannukset kartanolle arvioitiin lopulta n. 30 miljoonaksi markaksi, joka vastasi kartanon tuolloista verotusarvoa. []
  92.  Törmä (toim.) 2009, 62. []
  93.  Oksanen 1997, 223. []
  94.  Naskila 1984, 80; Roiko-Jokela 2004, 78–80. []
  95.  Taulukko perustuu lähinnä maatalouslaskenta-julkaisuihin, jotka ovat osa Suomen virallista tilastoa (SVT): Maataloustiedustelu Suomessa vuonna 1910 (1918), Maataloustiedustelu Suomessa vuonna 1920 (1923), Yleinen maataloustiedustelu vv. 1929–30 (1932), Yleinen maatalouslaskenta 1941 (1945), osa III, jossa on huomioitu myös kaupunkien tiedot, Yleinen maatalouslaskenta v. 1950 (1954), Yleinen maatalouslaskenta, 1959 (1962), Yleinen maatalouslaskenta, 1969 (1969), Maatilarekisteri 1980 (1983), Maatalouslaskenta 1990 (1992). Uusimmat luvut on julkaissut maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tike: [http://www.maataloustilastot.fi/maatilojen-rakenne]. Tilojen kokonaismäärät on esitetty maatalouslaskennoissa vaihtelevasti, sillä peltopinta-alaltaan pieniä tiloja on sisällytetty lukuihin eri kriteerein. Ks. tiivistetysti: Suomen taloushistoria 3, 1983, 59–62. Sen sijaan suurimpien viljelmien/maatilojen luokka (vähintään 100 peltohehtaaria) on pysynyt samana, vaikka nykyään se on edelleen jaettu alaluokkiin ja ainakin vuonna 1990 lukuun sisältyvät myös puutarhat. Maan kokonaispeltopinta-alaa ei ole otettu maatalouslaskennoista, joissa on vaihtelua kriteereissä, vaan on käytetty maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus Tiken Peltoalat 1910–2010 -taulukkoa [http://www.maataloustilastot.fi/kaytossa-oleva-maatalousmaa], joka oletettavasti on laadittu yhtenäisin kriteerein ja johon varmaankin on huomioitu mahdolliset korjaukset, jotka ovat tulleet eri maatalouslaskenta-julkaisujen julkaisemisen jälkeen. Maan kokonaispeltopinta-alalla tarkoitetaan taulukon saraketta ”viljelty ala ja kesanto yhteensä”. Haluan kiittää Tilastokirjastoa sekä erityisesti Tiken tietopalvelun Erja Mikkolaa ja Aini-Sisko Suomelaa ystävällisestä avusta maataloustilastojen tarkastelussa. Suurtilojen määriä ilman peltopinta-aloja on julkaistu myös: Suomen taloushistoria 3, 1983, 62 ja 69; Suomen maatalouden historia I, 2003, 516; Suomen maatalouden historia III, 2004, 448–449. On syytä huomata, että jälkimmäinen käyttää vuodelta 1941 suurtilojen lukua 731, joka huomioi ainoastaan maalaiskunnat. Lukumäärä 739 on peräisin maatalouslaskennan III osasta, jossa myös kaupungit on ehditty ottaa huomioon. []
  96.  Jutikkala 1939, 47–48. []
  97.  Jutikkala 1939, 47. []
  98.  Jutikkala 1939, 47–48. []
  99.  Jutikkala 1939, 47–49. []
  100.  Jutikkala & Nikander 1939, 439. []
  101.  Vihola 2004, 364; Virtanen 2006, 7; vrt. Asutushallinto 1957, 128. []
  102.  Yleinen maatalouslaskenta 1941, 1945, osa III, 10–13. []
  103.  Vihola 2004, 322–333; Roiko-Jokela 2004, 27. []
  104.  Jutikkala & Nikander 1945, 8. []
  105.  Bo Lönnqvistin sähköpostitiedonanto 21.2.2012. []
  106.  Vrt. Sirén 1985, 112. []
  107.  Sirén 1985, 144–146. Kartanoyhteisön ((herr)gårdssamhälle, godssamhälle) käsite on ongelmallinen, koska sille voidaan antaa ”perinteinen” laaja merkitys (herrasväki eli omistajaperhe vieraineen, koulutetut työntekijät (kotiopettaja, tilanhoitaja, konttoristi), varsinainen palveluskunta, alustalaiset (mäkitupalaiset, torpparit, lampuodit), käsityöläiset, maatyöväki kuten muonamiehet) tai suppea uudempiin oloihin soveltuva merkitys (esim. omistajaperhe ja työntekijät (Sirén 1985, 144) tai herrasväki ja palveluskunta (Granberg 2004, 54–55 ), minkä lisäksi suomeksi samaa sanaa on melkein pakko käyttää myös useiden kartanoiden muodostamasta ”kartanoyhteisöstä” (herrgårdssamfund), jolla on tietty kartanokulttuuri ja josta esim. Åström puhuu kaikkien Savon kartanoiden kokonaisuutena (1993, 13). Sarvilahden kartanoyhteisö lienee ollut 1800-luvulla maan suurimpia: vuonna 1875 siihen kuului lapset mukaan lukien 784 henkilöä. Lähikartanoiden Malmgårdin, Tervikin, Forsbyn ja Tjusterbyn yhteisöihin kuului 200–300 henkeä. Sirén 2010, 190. []
  108.  Vihola 2004, 365–367. []
  109.  Ks. myös Tiedote: Maatilarekisteri 2009 – Isoilla tiloilla jo neljännes peltoalasta [http://www.maataloustilastot.fi/isoilla-tiloilla-jo-neljannes-peltoalasta]. []
  110.  Nimekkäimpiä kartanonomistajia lienevät Antti Herlin (Thorsvik), Jorma Ollila (Toivonoja) ja Björn Wahlroos (Åminne). Kirkkonummen Torsvik kuuluu Jutikkalan–Nikanderin Uudeltamaalta esittelemiin tiloihin, mutta se ei (vielä) vuonna 1939 ollut 83 peltohehtaarillaan suurtila. Ks. ”Kartanokauppa on kulttuuriteko”, Talouselämä [http://www.talouselama.fi/liitetyt/article156729.ece]; Pentti Törmä (13.6.2008) ”200 Suomen suurinta maatilaa”, Käytännön Maamies [http://www.kaytannonmaamies.fi/arkisto/km-808/200-suomen-suurinta-maatilaa]; (30.4.2010) ”1 000 Suomen suurinta maatilaa”, Käytännön Maamies [http://www.kaytannonmaamies.fi/artikkelit/1-000-suomen-suurinta-maatilaa]; ”Tilan esittely”, Thorsvik Hereford [http://www.thorsvikhereford.fi/viewpage.php?page_id=3]. []
  111.  Uppslagsverket Finlandin tiedot viittausajankohtana ovat ilmeisesti noin vuodelta 2009. []
  112.  Aatelisaineistossa (ks. viite 36) on poimittu erilliseen kenttään tiedot, jotka alkavat ”ägde”, ”ägare” tai ”ärvde”. Aineiston tasalaatuisuudesta ja systemaattisuudesta johtuen on näin saatu poimittua melkein pelkästään erilaisia tilanomistusta kuvaavia mainintoja, kuten ”Ärvde Tötar” tai ”Ägde del i Tjusterby”. Runsaat kaksituhatta tilanomistusmainintaa käsittävä luettelo on käyty vielä yksitellen läpi, ja siitä on poistettu muutama harva yritysten ja kaupunkitalojen omistamiseen viittaava maininta. Luetteloon sisältyvät kaikenlaiset tilat ja kartanot sekä muutama harva maininta huviloista ja metsätiloista. Ritarihuonegenealogin mukaan tietoja on pyritty keräämään varsinaisista tiloista eikä esimerkiksi kesämökeistä. Aineistoa tarkastellessa voi todeta, että tämä periaate näyttää toteutuneen hyvin: tunnetut kartanot muodostavat pääosan maininnoista. Oleellinen ongelma tilanomistusmainintojen kohdalla liittyy niiden ajoitukseen. Vaikka tilanomistuksen yhteydessä välillä mainitaankin omistusvuodet, ovat nämä maininnat liian harvinaisia, hajanaisia ja tietorakenteeltaan epäyhtenäisiä, jotta niitä olisi ryhdytty poimimaan erilleen. Niinpä tilanomistusmerkintä koskee aatelisen koko elinkaarta. Esimerkiksi vuoden 1900 luku 12,9 % tarkoittaa sitä, että tuolloin elossa olevista 0–99-vuotiaista aatelisista (avioliiton kautta aateloituneet vaimot pois lukien) oli 12,9 % joskus elämänsä aikana omistanut/perinyt tilan tai tuli sellaisen myöhemmin omistamaan/perimään. Toisin sanoen tilanomistajaksi merkitty aatelinen otetaan kuviossa huomioon koko elämänsä (0–99) ajan, koska tilanomistusta ei ole voitu tarkemmin kohdistaa varsinaiseen tilanomistusaikaan. Niinpä kuviota tulee tarkastella ennen kaikkea yleisten suuntausten osoittajana, eikä siitä voi päätellä sitä, kuinka moni aatelinen omisti tiloja juuri tiettynä vuonna. Perusjoukko eli aatelisten kokonaismäärä 1810–2000, josta prosentit on laskettu: N=2753, 3011, 3217, 3346, 3511, 3591, 3765, 3805, 3920, 4072, 4248, 4284, 4285, 4203, 4431, 4681, 4921, 5157, 5328, 5523. []
  113.  Mikäli vuosisadanvaihteen aatelisista olisi syystä tai toisesta säilynyt tai kirjattu aineistoon kattavammin tilanomistustietoja kuin joltain toiselta aikakaudelta, näyttäisi tilanomistus olevan tuolloin yleisempää vaikka kyse olisi todellisuudessa aineiston vääristyneisyydestä. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen tilastoharhaan. []
  114.  Sirén 1980, 242. Sama näkemys ks. (Viktor Magnus von Bornin vävy P. O.) von Törne 1937, 189. []
  115.  Soikkanen 1981, 435–436. []
  116.  Ks. Norrby 2005, 86 ja 159. Kuviot eivät vertailukelpoisia, sillä aiheena on ylhäisaatelin maanomistus ja uravalinnat kymmenen vuoden syntymävuosittaisina kohortteina. Molemmat laskevat kuten Suomessa, mutta jo rajaaminen ylhäisaateliin tekee varsinaisen vertailun hedelmättömäksi. []
  117.  Wirilander 1954, 7–15; Wirilander 1974, 307 ja passim; Peltonen 1999, 101. []
  118.  Carlsson 1973, 176 ja 180. []

3 vastausta artikkeliin ”Suurtilat ja Suomen aateli 1800–1900-luvuilla”

  1. Kiitos, todella mielenkiintoinen selvitys kartano ajoista. Teen itse sukututkimusta, tämä oli varsinainen tietopaketti harrastaja sukututkijalle, pitää lukea vielä monta kertaa uudestaan. Olen löytänyt sukuni yhteyden Kuningas Kustaa Vaasaan ja tuo Vuojoki kartanon historia kiinnosti erityisesti ja ajankuva oli loistava.
    ystävällisesti Marianne Staudinger

  2. Kiitos monipuolisesta artikkelistasi, joka valottaa esivanhempieni elämänvaiheita. Aatelisia suvussamme on ollut vain avioliiton kautta, silti tuon ajan sosiaalisten elinehtojen ja eliitin elämäntavan tuntemus tuntuu tärkeältä. Sukututkimusharrastukseni vei minut 90-luvulla vierailulle Wredebyhyn. Kädessäni oli isoäitini äidin valokuva ja kerroin oven avanneelle herralle, että kuvan rouva oli joskus vieraillut talossa puolisonsa kanssa. Myöhemmin hänestä tuli nuori leski ja hän avioitui uudelleen isoäitini isän kanssa, Tarina avasi minulle mahdollisuuden tutustua tuohon viehättävään kartanoon kohteliaan ja ystävällisen kartanonherran opastuksella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.