Ari Häyrinen – ”Open Sourcing Digital Heritage. Digital Surrogates, Museums and Knowledge Management in the Age of Open Networks” Lectio praecursoria 27.10.2012

FM Ari Häyrisen väitöskirja ”Open Sourcing Digital Heritage. Digital Surrogates, Museums and Knowledge Management in the Age of Open Networks” tarkastettiin 27.10.2012 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Christian-Emil Ore (Universitetet i Oslo) ja kustoksena professori Raine Koskimaa.

Muutama vuosi sitten vierailin Bergenissä sijaitsevassa Norjan vastarintamuseossa. Sen kokoelmissa oli muun muassa omatekoisia aseita, joilla norjalaiset vastarintataistelijat olivat taistelleet. Näyttelyn alkupuolella oli kuva, joka pysäytti minut suomalaisena ja muutti koko museokokemukseni. Se oli karttakuva Euroopasta vuodelta 1942. Karttaan oli merkitty valkoisella Saksa ja sen liittolaiset.

Suomi hohti kartalla valkeana kuin lumi. Lumi jonka päällä oli musta hakaristi. Yhtäkkiä olinkin ympäristössä – vastarintamuseossa – jossa minä edustin vihollista. Se oli hyvin voimakas ja outo tunne. Tuo kuva vaikutti siihen, miltä tuntuu olla suomalainen.

Meille suomalaisille on opetettu, että Suomi ei ollut oikeasti Saksan liittolainen ja ettei meillä ollut natsimielistä valtionjohtoa. Annetaan ymmärtää, että Hitler tuli Mannerheimin syntymäpäiville yllättäen ja pyytämättä. Joka tapauksessa tuo liittolaisuus ja sen luonne on asia, josta kiistellään vieläkin.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että kuva olisi jotenkin ollut virheellinen. Norjalainen museo on oikeassa. Suomi oli Saksan liittolainen. Kyse on siitä, että tuota kuvaa voidaan katsoa monesta eri näkökulmasta – kuten mitä tahansa kuvaa. Minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta osallistua noiden näkökulmien määrittämiseen suljetussa museoympäristössä.

Mainittu kuva olisi ollut erinomainen keskustelunavaaja, jos se olisi ollut avoimessa verkkoympäristössä. Riippuen foorumista ja sen keskustelijoista, keskustelu olisi voinut olla täysin ala-arvoista tai hyvin rikasta ja erilaisia näkökantoja valottavaa. Oleellista on kuitenkin se, että emme voi puhua oikeista ja vääristä tulkinnoista ennen kuin näitä tulkintoja on esitetty. Juuri tästä on mielestäni kyse, kun puhutaan kulttuuriperinnön avoimuudesta.

Me tarvitsemme avointa kulttuuriperintöä, koska kulttuuriperintö koskettaa meitä kaikkia. Koska asianosaisia olemme me kaikki, on selvää että näkökulmia on enemmän kuin yksi. Jotta erilaiset näkökulmat saadaan esille, jokaisella täytyy olla mahdollisuus osallistua. Digitaalisuus ja globaali tietoverkko, Internet, tarjoavat tuon mahdollisuuden.

Internet on muuttanut lähes kaiken, mihin liittyy informaation jakamista ja tuottamista. Jokainen voi etsiä tietoa. Mutta mikä tärkeintä, jokainen voi tarjota tietoa. Mitä tarkemmin rajatulta alueelta tietoa tarjoaa, sitä todennäköisemmin tämän tiedon tarjoaja löytyy korkealta hakutuloksista. Ei ole siis kyse yhtään vähemmästä kuin kulttuuriperinnön demokratisoimisesta. Tätä ei yksikään organisaatio voi tehdä ihmisten puolesta. Kulttuuriperinnön demokratisoituminen ei tarkoita sitä, että enää ei olisi asiantuntijoita tai tarvetta asiantuntijoille. Mutta se tarkoittaa, että asiantuntija voi tulla mistä tahansa. Omistajuus tai tekijänoikeuden hallinta ei tee kenestäkään automaattisesti asiantuntijaa.

Rukki

Jokainen voi kokeilla Googlen kuvahakua sanalla rukki. Kuvia löytyy satoja. Niiden takaa löytyy tietoa rukin entisöimisestä, kokemuksia puuöljyn käytöstä rukin suojaamiseksi, kauniin esineen ihastelua, myynti-ilmoituksia ja niin edelleen. Löytyvä aineisto on hyvin monipuolista ja elävää. Sitä tuottavat käsityöharrastajat ja -ammattilaiset, entisöijät ja sisustajat. Tämä on villiä ja vapaata Internetiä parhaimmillaan. Ihmiset tuottavat mielenkiintoista sisältöä toisten iloksi.

Samaisen kuvahaun noin 250:s kuva tulee Europeanasta, joka on Euroopan museoiden yhteinen hakuportaali. Kun kuvaa klikkaa, aukeaa vastaava sivu Europeanasta. Kyseisen sivun teksti kuuluu kokonaisuudessaan näin: ”Rukki, joka osin mustaksi maalattu.”

Tuo teksti ei välitä merkittävää informaatiota, tunnetta tai kokemusta; se ei ylipäätään välitä. Se on digitaalista kärpäsen surinaa lukijan korvissa. Ainut lohtu on se, että Europeanassa on miljoonia samankaltaisesti dokumentoituja kohteita.

Äskeinen esimerkki toivoakseni valottaa yhtä hyvin mielenkiintoista puolta digitoidusta kulttuuriperinnöstä. Tavalliset ihmiset tuottavat Internetissä kulttuuriperintöön liittyvää sisältöä, joka on mielenkiintoista ja elävää ja ohittaa virallisten instituutioiden materiaalit Internetin hakuavaruudessa. Toisin sanoen: instituutioiden ulkopuoliset ihmiset tuottavat sisältöä, jonka hakukoneet nostavat hakutulosten kärkeen. Internetissä olemassaolo tarkoittaa löydetyksi tulemista. Tämä asettaa museot hieman uuteen tilanteeseen.

Olemme ulkoistaneet museoille osan kulttuuriperinnön keräämisestä, dokumentoinnista ja säilyttämisestä. Museot ovat täyttäneet tämän tehtävän monin paikoin erinomaisesti. Sen sijaan voidaan kysyä, annoimmeko tämän ulkoistamisen seurauksena museoille yksinoikeuden myös kulttuuriperinnön määrittelyyn ja digitoituun kulttuuriperintöön.

Mielestäni vastaus on kielteinen. Ensimmäistä kertaa kulttuuriperinnön määrittelemiseen ja luomiseen voi osallistua kuka tahansa.

Museoiden ja muiden kulttuuriperintöorganisaatioiden digitoidut aineistot muodostavat merkittävän aineiston. Tämä aineisto voidaan nähdä itsessään täydelliseksi kokonaisuudeksi tai uuden kulttuuriperinnön pohjana toimivaksi raakamateriaaliksi.

Museoiden kohdalla kysymys on siitä, miten ne asemoivat itsensä suhteessa ulkopuoliseen Internetiin ja siellä olevaan materiaaliin. Ne voivat nähdä itsensä asiantuntijaorganisaatioiksi, joiden tehtävä on kontrolloida sitä, mitä niiden kokoelmista sanotaan. Toisaalta ne voivat nähdä itsensä kulttuuriperintöorganisaatioiksi, joiden tehtävänä on vaalia sitä, että ihmiset tuntevat kulttuuriperinnön omakseen.

Toisaalta meidän ei pidä lähestyä kulttuuriperintöä vain tiedollisena kohteena. Kulttuuriperintö – myös digitaalinen – on myös tunteita, kysymyksiä, muistoja, kenties myös haaveita entisistä hyvistä ajoista ja niin edelleen. Tähän palettiin jokaisella voi olla jotain sanottavaa. On tärkeää, että ihmiset altistuvat kulttuuriperinnölle ja voivat törmätä kulttuuriperintöön ilman, että sitä varsinaisesti etsivät. Altistavana ärsykkeenä voi olla vaikka kuva T-paidassa tai jylhä maalaus tietokonepelin virtuaalimaailmassa.

Mielestäni digitaalinen kulttuuriperintö on käyttöesine.

Taakka

Olen työssäni käyttänyt termiä “institutionaalinen taakka” kuvaamaan sitä painolastia, mikä museoilla on suhteessa digitaalisen kulttuuriperintöön ja sen avoimuuteen. Yksi osa tästä taakasta on jo aiemmin mainittu asiantuntijuus. Tarkemmin sanottuna se, kuinka museot liittävät kontrollin tarpeen asiantuntijuuteen. Tällöin asiantuntijuus nähdään voimaksi, joka voi olla olemassa vain, jos muita näkökantoja ei pystytä esittämään. Kokoelmanhallinta tarkoittaa tällöin nimenomaan kokoelman ja kaiken siihen liittyvän hallintaa.

Osan tästä taakasta muodostavat pelot. Yksi museokirjallisuudessa mainittu pelko on huoli asiayhteyden häviämisestä, jos materiaalien vapaa käyttäminen tehdään mahdolliseksi. Tämä voidaan myös ymmärtää niin, että on olemassa vain yksi oikea asiayhteys, jossa materiaali näyttäytyy oikein.

Ei kuitenkaan ole olemassa mitään ilman asiayhteyttä. Kun esimerkiksi kuva viedään toiseen ympäristöön, se saa uuden asiayhteyden, ja tämän kautta myös ehkä uuden merkityksen. Näin pelko asiayhteyden menettämisestä voidaan nimetä huoleksi asiayhteyden vaihtumisesta, joka taas voidaan nähdä myös mahdollisuudeksi johonkin uuteen.

Museot ovat virallisina organisaatioina altavastaajina tekijänoikeuskysymyksissä, kun niitä verrataan Internetin käytäntöihin. Tekijänoikeus on vapaassa Internetissä muotoutunut hyvin venyväksi käsitteeksi. Se mitä museo ei voi esittää, voivat muut tahot tuoda julki.

Toisaalta tekijänoikeus toimii myös – jos niin halutaan – hyvänä tekosyynä olla julkaisematta mitään, vaikka todellisia rajoituksia ei olisikaan.

Teknologia

Digitaalisen kulttuuriperinnön kohdalla täytyy myös aina puhua teknologiasta. Se on valitettavaa, mutta myös välttämätöntä. Oman työni ehkä tärkein näkökulma on teknologian merkityksen nostaminen esille digitaalisen – ja digitoidun – kulttuuriperinnön kohdalla.

Usein ajatellaan, että digitoitu kulttuuriperintö on vain kuva- ja muita formaatteja. Silloin ei nähdä digitaalista kulttuuriperintöä tuottavien ja tarkastelevien työkalujen roolia. Nämä työkalut määrittävät hyvin pitkälle sen, millaista ja miten avointa sisältö on.

Mielestäni jokaisen digitaalisen kulttuuriperinnön parissa työskentelevän on ymmärrettävä, että teknologia on myös aina rajoite. Kun uutuuttaan kiiltävä tietojärjestelmä otetaan museossa käyttöön, kuuluu samalla myös käsirautojen kilahdus. Tämän jälkeen on vain yksi tapa tehdä asioita.

Tietojärjestelmien kehittämisessä tämä yksipuolisuus on juuri sitä, mihin on pyritty. Erilaiset ihmiset pyritään integroimaan yhden ja saman järjestelmän käyttäjiksi. Toisin sanoen: tietojärjestelmä suunnitellaan rajoitteeksi. Tietojärjestelmän tehtävä on rajoittaa inhimillistä luovuutta.

Vapauden rajoittaminen kuulostaa pahalta, mutta monesti se on hyvä asia. On hyvä, että junien aikataulut ilmoitetaan yhtenevällä tavalla. Tällöin esimerkiksi savolainen toimitsija ei pääse kirjoittamaan järjestelmään junan lähtöajaksi “lähtöö kymmenen maissa jos ei oo vetur rikki”. Vaikka tällainen tiedottaminen saattaisi olla nykyistä tapaa todenmukaisempaa, ei meistä kovin moni sitä ehkä kuitenkaan osaisi arvostaa.

Myös museoissa on tietojärjestelmiä, ja niitä kutsutaan kokoelmanhallintajärjestelmiksi. Koska museot ovat esinepyhättöjä, on myös niiden kokoelmanhallintatyökalut suunniteltu esineille. Kaikki ei-esineet rajataan kategorisesti ulkopuolelle.

On luontevaa ajatella että koska kokoelmissa on esineitä, on esine se kokonaisuus, jonka ympärille kaiken tiedonhallinnan museossa on rakennuttava. Tiettyyn rajaan asti tällainen suunnitteluperiaate onkin toimiva. Niin kauan kuin pysytään tiukasti faktoissa – kuten esineen painossa, hankintavuodessa, pituudessa ja värissä – järjestelmä on toimiva. Kun piiriä kuitenkin laajennetaan koskemaan esineen suhteita inhimilliseen toimintaan, ajaudutaan väistämättä absurdeihin dokumentointikäytäntöihin, joissa taideperformanssi talletetaan samalla tavalla kuin puskutraktori, tai historiallinen maalaus dokumentoidaan kuten kahvikuppi.

Mutta mitä sitten esineen tilalle? Historia on sarja tapahtumia. Siksi hyvin luonteva tapa dokumentoida historiaa on perustaa dokumentointi tapahtumiin. Tämä toimii makrotasolla: ensimmäinen maailmansota, 1920-luvun lama, ihmisen ensimmäinen käynti kuussa ja niin edelleen. Sama menetelmä toimii myös mikrotasolla: esineen suunnitteleminen on tapahtuma, kuten myös esineen valmistaminen, myyminen, ostaminen, maalaaminen, nimeäminen tai jopa sen varastaminen. Esineen korvaaminen tapahtumalla luo mahdollisuuden hyvin joustaviin järjestelmiin, jotka eivät enää välttämättä tarvitse esinettä lähtökohdakseen.

Tämä ei kuitenkaan pelkästään riitä. Lisäksi tarvitaan ontologista analyysiä siitä, mitä itse asiassa on tarkoitus – ja tarkoituksellista – tallentaa.

Ontologinen analyysi

Ontologinen analyysi voidaan suomentaa järjen analyyttiseksi käytöksi. Tähän mennessä ontologista analyysiä on käytetty eri lähteistä tulevan informaation liittämiseen toisiinsa. On ajateltu, että käyttämällä samoja käsitejärjestelmiä eri järjestelmien taustalla, voidaan taata tietojen yhteiskäyttöisyys. Tämä pitää paikkansa. Samalla on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että ontologinen analyysi on älyllinen prosessi, jonka avulla voidaan parantaa – tai peräti muuttaa – dokumentoinnin laatua.

Esimerkkinä ontologisen analyysin tuloksesta voidaan käyttää esimerkiksi puusepän valmistamaa ja koristemaalarin koristelemaa kaappia. Kaappi on se esine, jota museoiden dokumentaatiokäytännöt kaipaavat. Pinta on toissijaista. Koristemaalaus, joka vangitsee katsojan silmän, on jotain minkä dokumentointi jättää kategorisesti alisteiseksi kaapille.

Ontologisen analyysin kautta havaitaan, että vaikka esineitä on yksi, on kohteita useita. Puukaappi on esine. Tämän esineen pinta kantaa maalausta. Maalauksessa puolestaan saattaa olla erillisiä osia, kuten tekstejä, jotka voivat olla lainauksia esimerkiksi Raamatusta.

Toisaalta, kaikki teollisesti tuotetut esineet perustuvat suunnitelmaan tai malliin. Niillä on siis oma, usein nimetty design. Alvar Aallon kuuluisat jakkarat nimiltään 60 (se kolmijalkainen) ja 60e (se nelijalkainen), joilla useimmat meistä ovat istuneet, ovat hyvä esimerkki. Tuolin nimi ei ole Alvar Aallon jakkara 60, vaan se on Alvar Aallon suunnitteleman mallin nimi. Tällä mallilla on paikkansa suomalaisessa muotoilussa, ei yksittäisillä tuoleilla. Malli on se luonteva sateenvarjo, jonka alla ovat fyysiset tuolit. Voidaan sanoa, että yksittäinen tuoli kantaa materiaalisessa muodossa Aallon visiota.

Ontologisen analyysin avulla päästään irti esineen vallasta. Käsitteet, tapahtumat ja ihmisten teot on mahdollista linkittää toisiinsa.

Niin kauan kuin tietojärjestelmien suunnittelijat ottavat museoiden käytännöt annettuina ja museot näkevät tietojärjestelmien suunnitteluperiaatteet kiveen hakatuiksi, nämä kaksi maailmaa toimivat rajoitteina toisilleen eikä mitään uutta dokumentointimallia pääse syntymään.

Pitkäaikaissäilytys

Oma poikani on nyt alle vuoden ikäinen. Facebook on hänelle kenties jotain kivikautista, jota vanhat ihmiset käyttävät tai ovat käyttäneet. Microsoft on hänelle mahdollisesti yhtiö, joka tekee pelikonsoleita ja pelejä. Älypuhelin kuulostaa hänestä samalta kuin lankapuhelin meistä nyt.

Digitaalinen maailma on hyvin hauras, hauraampi kuin uskommekaan. Se on hauras siksi, että digitaalisen informaation täytyy säilyä täydellisesti ollakseen käyttökelpoista. Se on haurasta myös siksi, että kaikki muuttuu koko ajan. Mutta ongelma ei niinkään ole kuvien, videon tai audiomateriaalien säilyttäminen vaan sen säilyttäminen niin, että se on käytettävissä. Se että jokin on arkistointikelpoista ei tarkoita sitä, että se olisi helposti saatavilla. Juuri tätä helposti saatavilla olevuutta tarvitaan avoimen digitaalisen kulttuurinperinnön vaalimiseksi.

Useimmilla pienillä ja keskikokoisilla museoilla ei ole mitään mahdollisuuksia arvioida IT-projektin pitkäaikaissäilytykseen tai avoimuuteen liittyviä kysymyksiä. Jos IT-toimittaja sanoo, että “näin näitä on yleensä tehty”, on se aika ylittämätön argumentti sellaiselle, joka ei pysty esittämään vaihtoehtoa.

Tietokantojen pitkäaikaissäilytys on hyvin ongelmallista, koska tietokannat eivät ole itsenäisiä tietovarantoja, vaan ne ovat aina sidoksissa tietokantojen hallintaohjelmiin. Siksi tietokantoja pitäisi käyttää vain tiedon haun tehostamiseen, ei varsinaisen tiedon säilyttämiseen.

Avoimuuden ja pitkäaikaissäilytyksen kannalta varteenotettava vaihtoehto on tiedon säilyttäminen avoimen datan periaatteita noudattaen. Tämän edellytyksenä kuitenkin on, että museoiden tietojärjestelmiä toteutetaan eri lähtökohdista. Tarvittavat uudet lähtökohdat löytyvät vasta kun kaksi hyvin erilaista maailmaa löytävät yhteisen kielen.

Lopuksi

Digitaalinen kulttuuriperintö on uutta kulttuuriperintöä. Se on luonteeltaan erilaista verrattuna vanhaan kulttuuriperintöön, koska sen luomiseen voi osallistua useampi henkilö kuin koskaan ennen. Toistan lopuksi hieman itseäni: digitaalinen kulttuuriperintö on käyttöesine.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.