Kirsi Valkama – ”Judah in the Mid-Sixth Century BCE: Archaelogical Evidence for a Post-Collapse Society” Lectio praecursoria 16.6.2012

FM, TM Kirsi Valkaman väitöskirja ”Judah in the Mid-Sixth Century BCE: Archaeological Evidence for a Post-Collapse Society” (”Juuda viisisataaluvun puolivälissä eKr.: Arkeologiset löydöt romahduksen jälkeisen yhteiskunnan ilmentäjinä”) tarkastettiin 16.6.2012 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Oded Lipschits (Tel Aviv University) ja kustoksena professori Martti Nissinen.

Uusbabylonian imperiumi valloitti Jerusalemin 500-luvun alkupuolella eKr. Vanhassa testamentissa esiintyvän niin sanotun ”tyhjän maan myytin” mukaan Babylonian armeijan tuhottua Jerusalemin ja sen temppelin maa jäi tyhjäksi seitsemäksikymmeneksi vuodeksi. Vanhasta testamentista löytyy muutama lyhyt maininta ihmisistä, jotka jäivät alueelle ja joutuivat konfliktiin niiden kanssa, jotka myöhemmin palasivat. Vanhan testamentin tutkimuksessa on yleisesti haluttu tuoda esille ajatus maan seitsemänkymmenen vuoden sapattilevosta myyttinä, jolla pakkosiirtolaisuuden jälkeinen yhteisö perusteli omaa asemaansa ja mitätöi niitä, jotka olivat jääneet maahan asumaan. Viimeaikaisessa tutkimuksessa yhä vähemmän tekstejä ajoitetaan itse pakkosiirtolaisuuden ajalle ja varsinkaan Juudaan. Silti harva Vanhan testamentin tutkija esittää, että maa olisi ollut tyhjä.

Arkeologisia löytöjä Jerusalemin tuhon jälkeisiltä vuosikymmeniltä on vähän. Löytöjen määrä kasvaa hitaasti vasta 500-luvun lopulle eKr. tultaessa. Arkeologit ovat tulkinneet melko yhtenäisesti, että löydöt viittaavat hyvin vaatimattomaan asutukseen. Poikkeuksena on ollut Jerusalemin pohjoispuolella sijainnut Benjaminin alue. Vanhan testamentin kuvaukset Mispasta Benjaminin alueen keskuksena olivat yksi syy siihen, että arkeologit etsivät 500-luvun puolenvälin löytöjä Jerusalemin pohjoispuolen asutusten kaivausten yhteydessä. Ensimmäiset löydöt tehtiinkin jo arkeologisen tutkimuksen varhaisessa vaiheessa 1920- ja 1930-luvuilla. Jerusalemin tuhon jälkeisen ajan löydöt keskittyvät nimenomaan Benjaminin alueelle. Jerusalemin etelä- ja länsipuolelta löytöjä on tehty erittäin vähän ja uusien löytöjen määrä on pieni.

Ajanjakso, josta on vähän aineistoa, jättää paljon tilaa niin tulkinnalle kuin mielikuvituksellekin. Arkeologian kannalta sitä ei ole pidetty erityisen kiinnostavana vähäisten löytömäärien vuoksi. 500-luvun puolivälin eKr. tutkimus koki eräänlaisen renessanssin, kun Hans Barstad 1996 julkaisi kirjansa The Myth of the Empty Land: A Study on the History and Archaeology of Judah during the ”Exilic” Period. Kirjassaan hän provosoivasti esittää, että Jerusalemia lukuun ottamatta Juudan alue säästyi laajamittaiselta tuholta ja että elämä alueella jatkui hyvin samanlaisena kuin ennen Jerusalemin hävitystä. Barstad on saanut varsin vähän kannattajia, koska arkeologinen aineisto ei mitenkään tue tällaista tulkintaa. Samoihin aikoihin Barstadin teoksen kanssa ilmestyi useita väitöskirjoja aihepiiristä ja tutkimus sai uutta vauhtia. Laajimmat tutkimukset aiheesta on kirjoittanut arvoisa vastaväittäjäni Oded Lipschits, joka on ansiokkaasti pyrkinyt muodostamaan historiallista kokonaiskuvaa aikakaudesta sekä arkeologisen että tekstiaineiston pohjalta. Viime vuosien aikana tutkimuksessa on päädytty pitkälti keskitielle, jossa tarkennetaan näkemystä siitä, kuinka voimakkaasti Juudan yhteiskunta ja kulttuuri muuttuivat Jerusalemin tuhon jälkeen.

Oma tutkimukseni liittyy tähän näkemysten tarkentamiseen. Tutkimuksessani aineistoksi on rajattu ainoastaan arkeologiset löydöt. Avraham Faust on muutamassa artikkelissaan käsitellyt Jerusalemin tuhon jälkeistä Juudaa niin sanottuna romahduksen jälkeisenä yhteiskuntana. Hän keskittyy niihin kulttuurin piirteisiin, jotka päättyvät Jerusalemin tuhoon. Omassa tutkimuksessani pyrin osoittamaan, että romahdusten jälkeisten yhteiskuntien malli tarjoaa laajemman viitekehyksen kuin mitä Faust esittää. Sen avulla Jerusalemin tuhon jälkeistä Juudaa ja sen kehitystä voidaan selittää monipuolisesti. Myös Vanhasta testamentista löytyy kehityslinjoja, jotka edustavat tuhon jälkeisille yhteiskunnille tyypillisiä piirteitä.

Tuhon jälkeisten yhteiskuntien tutkimuksessa on samat ongelmat joka puolella maailmaa. Niitä on tutkittu vähän, koska löytömateriaalia on äärimmäisen niukasti. Aina materiaalia ei pystytä edes erottamaan kaivausten yhteydessä. Joskus vasta löytöjen tarkempi analyysi paljastaa myöhemmät, romahduksen jälkeiseen aikaan ajoittuvat löydöt. Juudastakin on löydetty vain vähän selkeitä löytökokonaisuuksia, jotka voidaan ajoittaa yksiselitteisesti 500-luvun puoliväliin eKr. Suurin osa aikakauden löydöistä on sen sijaan löydetty edeltävän tai seuraavan periodin löytöjen joukosta.

Tuhon jälkeisiin yhteiskuntiin perehtyneet tutkijat ovat pyrkineet luomaan mallia niistä yhteisistä piirteistä, joita tuhon jälkeen jälleenrakentuneissa yhteiskunnissa esiintyy. Itse termi post-collapse society kertoo yhteiskunnasta kaksi olennaista asiaa: on tapahtunut romahdus, suuri muutos, joka koskee useaa yhteiskunnan osa-aluetta. Toisaalta jäljelle on kuitenkin jäänyt yhteiskunta, joka ei ole tuhoutunut täysin vaan jonka asukkaat ovat pyrkineet rakentamaan sen uudelleen. Yhteiskuntien täydellisiä tuhoutumisia tunnetaan lähinnä myyteistä, esimerkiksi Atlantis, joka upposi.

Tutkimuksessa tuhoutuminen ja tuho ovat monesta syystä huomattavasti kiinnostavampia tutkimuskohteita kuin niiden jälkeiset vähäiset löydöt. Tuho jättää jälkiä, jotka auttavat arkeologeja ajoituksessa. Parhaassa tapauksessa tuhokerrostumat saadaan yhdistettyä johonkin historialliseen tapahtumaan. Jerusalemin tuho 500-luvun alussa eKr. on ilmeinen. Tuhokerrostumaa on jäänyt paikoin jäljelle kaksikin metriä. Selkeitä tuhokerrostumia ei kuitenkaan ole löydetty kovin monesta muusta paikasta Juudan ydinalueilla. Suuri määrä asuinpaikkoja on autioitunut tähän aikaan. Asutusjäänteitä ei ole löydetty kuin runsaasta kymmenestä kohteesta. Määrä on mitätön verrattuna tuhoa edeltävän ajan, rautakauden lopun, satoihin löytöpaikkoihin. Arkeologisen löytöaineiston pohjalta on selvää, että babylonialaisten valloitettua Juudan on alueella tapahtunut merkittävä muutos tai tarkemmin sanottuna, valloitus on käynnistänyt laajamittaisen muutosprosessin.

Olisi liian yksinkertaista väittää, että Juudassa tapahtuneiden muutosten takana olisivat ainoastaan Babylonian armeijan sotatoimet. Joseph Tainter esittää, että romahdusten takana on tilanne, jossa yhteiskunta ratkaisee ongelmia monimutkaistumalla. Kun monimutkaistuminen ei enää tuota voittoa, yhteiskunta romahtaa. Edellisen vuosisadan, 600-luvun eKr., kehitys Juudassa oli tehnyt siitä muutoksille herkän. 600-luvun eKr. aikana Juuda maksoi veroja Uusassyrian imperiumille, vuosisadan lopussa Egyptille ja vuodesta 597 eKr. Babylonialle. Tämä johti tilanteeseen, jossa suuri osa yhteiskunnan tuotosta siirtyi alueen ulkopuolelle samaan aikaan, kun yhteiskunta muuttui erikoistumisen myötä monimutkaisemmaksi. Yhteiskunta ei päässyt hyödyntämään tuotantoaan kehittyäkseen, ja taloudelliset resurssit kaventuivat. Jerusalem saavutti erityisaseman Juudan ainoana todellisena suurkaupunkina 600-luvulla eKr. Noin 20 % kuningaskunnan asukkaista asui siellä. Kaupungin tuho johti vääjäämättä muutoksiin koko alueella.

Muutoksiin johti myös uusi isäntäimperiumi. Uusassyria oli verottanut aluetta, mutta toisaalta pyrkinyt myös kehittämään alueen kauppaa. Juuda oli säilynyt vasallivaltiona. Uusbabylonian imperiumi harjoitti kuitenkin erilaista politiikkaa kuin edeltäjänsä. Lyhyen hallintokautensa aikana se ei ehkä ehtinyt tai ei edes pyrkinyt kehittämään imperiumin reuna-alueiden hallintoa. Levantin raja-alueet pidettiin hallinnassa lähes vuosittaisilla sotaretkillä, joiden yhteydessä mahdollisesti kerättiin myös verot. Juudasta tuli provinssi, mutta arkeologiset löydöt eivät viittaa siihen, että Juuda olisi liitetty kiinteäksi osaksi Uusbabylonian imperiumia. Sitä pyrittiin hyödyntämään lähinnä taloudellisesti. Imperiumin sotaretket raja-alueille myös osaltaan hidastivat Juudan toipumista, vaikkei alue ollut varsinaisesti uusien iskujen kohteena. Rannikkotasonko ja Juuda taantuivat, kun taas idässä Ammon ja Edom selvisivät paremmin.

Taloudellisten resurssien ehtyminen, sota seurauksineen ja Jerusalemin tuho johtivat laajamittaisiin muutoksiin Juudassa. 500-luvun puolivälin Juuda edustaa tyypillistä välikauden kulttuuria. Juudassa on näkyvissä kaikki romahduksen jälkeisen yhteiskunnan pääpiirteet: väestömäärän pieneneminen, asuinpaikkojen määrän lasku, vähäinen materiaalinen kulttuuri, rakentamistoiminnan vähäisyys ja muutokset hallinnossa. Väestömäärän väheneminen johti paluuseen omavaraiseen maatalousyhteiskuntaan, joka pyrki selviytymään muuttuneissa oloissa. Erikoistuneiden henkilöiden määrä laski, kun väestöä tarvittiin perustuotantoon. 500-luvun Juudan asukasmäärää on vaikea arvioida, mutta monet tukijat ovat sitä mieltä, että asukasmäärä pieneni noin 110000:sta alle kolmasosaan Jerusalemin tuhon jälkeen. Koko Juudassa asukkaita olisi ollut noin 20000–30 0000.

Pieni yhteisö, jonka käytössä on ollut rajoitettu määrä resursseja, on jättänyt vain vähän jälkiä. Asutus on siis jatkunut vaatimattomassa muodossa. Ainoa poikkeus on ollut Tell en-Nasbe, joka suurella todennäköisyydellä on ollut Vanhassa testamentissa mainittu Mispa. Vaikka se on ollut pieni kaupunki, jossa on ollut nelisensataa asukasta, kaikki viittaa siihen, että tässä pienessä hallintokaupungissa on ollut hyvin rakennettuja asuin- ja julkisia rakennuksia. Selkeänä hallintokaupunkina se on poikennut muista asutuskeskittymistä, jotka olivat lähinnä vaatimattomia kyliä. Tosin on mahdollista, että Tell en-Nasben hallinnolliset rakennukset on rakennettu jo ennen Jerusalemin tuhoa, jolloin resursseja on ollut vielä paremmin käytössä. Rakennusten käyttö on jatkunut joka tapauksessa läpi 500-luvun puolenvälin eKr.

Minkälainen yhteiskunta Juudaan muotoutui Jerusalemin tuhon jälkeen? Löytöjen vähäisyyden vuoksi kuva jää vaillinaiseksi. Sen tiedämme, että alueella asui maanviljelysväestöä. Alueen keskuksena oli Tell en-Nasbe, joka houkutteli asukkaita ympäristöönsä. Benjaminin alue oli tiiviiten asuttua tähän aikaan. Toinen, mutta pienempi alueellinen keskus sijaitsi ilmeisesti Jerusalemin eteläpuolella Ramat Rahelissa. Vähäiset väestö- ja taloudelliset resurssit riittivät peruselintason ylläpitämiseen. Suuriin rakennusprojekteihin ei voitu ryhtyä, vaan vanhaa kunnostettiin. Tavallisen köyhän maanviljelijän elämä jatkui monelta osin hyvin samanlaisena kuin ennen Jerusalemin tuhoa. On mahdollista, että hallinnon järjestyminen kesti jonkin aikaa ja silloin tavallinen maanviljelijä pääsi ehkä hyötymään tilanteesta, jossa veroja ei kerätty säännöllisesti. Paikalliselle hallinnolle jäi vähän verotettavaa, mikä hidasti hallinnon toipumista. Hallinnon järjestäytymisestä ovat osoituksena kuitenkin kirjaimilla msh varustettujen sinettien ja leijonasinettien painaumat keramiikassa. Ne osoittavat, että tapa leimata ruukkuja sineteillä on jatkunut ja kaikella todennäköisyydellä liittynyt nimenomaan hallinnon käytäntöihin.

Jatkuiko rautakauden yhteiskunta ja kulttuuri Jerusalemin tuhon jälkeen? Vastaus on kyllä, mutta muuttuneena. Avraham Faust on esittänyt, että rautakauden Juudan arkkitehtuurille tyypillisiä rakenteita, kuten nelihuonetaloja ja kalliohautoja, ei rakennettu ja louhittu enää Jerusalemin tuhon jälkeen. Faust näkee muutoksen syynä yhteiskunnan pirstoutumisen ja kulttuurin muutoksen. Itse näkisin suurempana syynä resurssien puutteen. Laajamuotoiseen rakentamiseen ei ollut resursseja, eikä tarvetta. Vanhan korjaaminen riitti muuttuneissa olosuhteissa pienelle väestömäärälle. Vaikka uusia hautoja ei louhittu, tunnetaan Juudasta – kuten yleensä tuhon jälkeisistä yhteiskunnista – paljon hautalöytöjä verrattuna asuinpaikkalöytöihin, vaikka löytöjen kokonaismäärä on pieni.

Siinä missä resursseja vaatineet rautakauden rakennustraditiot katosivat, jäivät vähemmän resursseja vaativat traditiot eloon ja kehittyivät. Hyvänä esimerkkinä tästä on keramiikka. Arkista käyttökeramiikkaa tunnetaan hyvin vähän, eikä ainoastaan 500-luvun puoliväliin eKr. ajoittuvia keramiikkatyyppejä voida juuri osoittaa. Tunnetut löydöt kuitenkin osoittavat keramiikkatradition jatkumisen rautakaudelta persialaisajalle.

Juuda toipui hitaasti 500-luvun jälkimmäisellä puoliskolla eKr. Alue ei kukoistanut vielä 400-luvullakaan. Yhteiskunta kuitenkin järjestäytyi, sai paikallishallinnon toimimaan ja pystyi ilmeisesti elättämään väestönsä. Näissä muuttuneissa ja vaatimattomissa oloissa kertomukset menneistä kuninkaista ja Juudan loistokkaasta suuresta historiasta auttoivat selviytymään.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.