Päivi Marjanen – ”Koulukäsityö vuosina 1866–2003. Kodin hyvinvointiin kasvattavista tavoitteista kohti elämänhallinnan taitoja” Lectio praecursoria 19.10.2012

Kasvatustieteen lisensiaatti Päivi Elina Mirjami Marjasen väitöskirja ”Koulukäsityö vuosina 1866–2003. Kodin hyvinvointiin kasvattavista tavoitteista kohti elämänhallinnan taitoja” tarkastettiin 19.10.2012 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori emeritus Sirkka Ahonen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Joel Kivirauma.

Arvoisa Kustos, arvoisa vastaväittäjä ja arvoisat kuulijat,

Koulukäsityö on ollut erikoisen kiistanalainen oppiaine perusopetuksessa koko sen historian ajan. Keskustelu on jälleen vilkasta, koska uusi tuntijakoesitys peruskoulua varten vahvistettiin kesäkuussa. Tätä ennen julkaistussa ”Tulevaisuuden perusopetus – valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako” -asiakirjassa esitettiin hallitusohjelman mukaisesti taide- ja taitoaineiden sekä liikunnan aseman parantamista koulussa. Kokonaistuntimäärään sisältynyttä välystä haluttiin kaventaa niin, että taide- ja taitoaineille saataisiin lisää opetustunteja. Käsityöhön ehdotettiin yhden vuosiviikkotunnin lisäystä käsityön yhteiseen opetukseen. Sen sijoittamista ehdotettiin alakouluun. Linjauksista huolimatta lopullisessa esityksessä lisätunnista käsityön osalta oli luovuttu, ja opetustuntien lisäykset tulevat kohdistumaan liikuntaan, musiikkiin ja kuvaamataitoon.

Helsingin Sanomissa päätöksestä uutisoitiin syyskuussa. Tavoitteena ollutta koulukäsityön opetuksen lisäämistä ei näytä tapahtuvan. Lisäksi opetusta tullaan siirtämään yläkoulusta alakouluun. Käsityönopettajien liitto pelkääkin oppiaineen näivettyvän pelkäksi askarteluksi, kuten Helsingin Sanomat uutisoi. Mielestäni uudet tuntijakolinjaukset kuvastavat oppiaineen ulosajoa peruskoulusta.

Pyrin väitöskirjassani selvittämään, miten ja miksi tytöille suunnattu koulukäsityö on muuttunut vuosien 1866–2003 välillä. Tutkimuksessa on pyritty tekemään näkyväksi myös, millaisia sukupuolisuuteen ja naiseksi kasvattamiseen liittyviä viittauksia koulukäsityön historiasta on löydettävissä. Koulukäsityön muutosta on lähestytty tarkastelemalla opetukselle annettuja tavoitteita tutkimalla opetusta ohjaavia asiakirjoja, joita tässä tutkimuksessa ovat olleet erityisesti komiteamietinnöt ja opetussuunnitelmat. Painopisteinä näiden lähteiden tarkastelussa ovat olleet erityisesti kasvatukselliset ja käytännölliset tavoitteet. Tämän lisäksi tutkimuksessa on tarkasteltu tytöille suunnattuja koulukäsitöiden sisältöjä analysoimalla komiteamietinnöissä, opetussuunnitelmissa, opettajan oppaissa ja oppikirjoissa koulukäsityön tunneilla valmistettavaksi ehdotettuja tuotteita sekä niiden valmistamisessa käytettyjä käsityötekniikoita, materiaaleja ja työvälineitä. Koulukäsityön historiaan näytti muodostuvan viisi ajanjaksoa, jotka osoittavat käsityönopetuksen painottaneen eri aikakausina erilaisia tehtäviä.

Koulukäsityö kodin hyvinvointiin kasvattamassa (1866–1911)

Suomeen perustettiin kansakoulu vuonna 1866. Tällöin myös köyhälle kansanosalle mahdollistettiin koulunkäynti. Koulun perustamisen tarve tunnustettiin jo 1800-luvulla, mutta sen sisällöistä käytiin paljonkin keskustelua. Ennen kaikkea keskustelua herätti kansanopetuksen perusintentio. Kansakoulun oppiainejakoon ja tavoitteisiin vaikuttivat keskeisesti ainakin kolme näkökulmaa.

Agathon Meurman edusti linjaa, jonka mukaan käsityön opettaminen oli erityisen tärkeää kansantalouden näkökulmasta. J. V. Snellman korosti hegeliläisen kasvatusihanteen tukijana yleissivistystä ja Uno Cygnaeus koulun filantrooppisempaa suuntaa. Koulun perustaminen ei tapahtunut siis hyvässä yhteisymmärryksessä. Käsityökasvatuksen kannalta onneksi kansakoulua lähdettiin suunnittelemaan erityisesti Cygnaeuksen filantrooppisia tavoitteita korostavaan suuntaan.

Kansakoulun alkuaikoina tytöille suunnattu koulukäsityö palveli selkeästi arkielämää. Cygnaeuksen mukaan kansakoulun avulla voitiin kasvattaa naisia huolehtimaan kodin perustehtävistä, joita olivat taloudenhoitoon kuuluvat avut, puhtaus, säännöllisyys ja ”alttiiksi antautuvaisuus toimintaan kodissa”.

Cygnaeuksen ajatus koulukäsityön avulla saavutettavasta kätevyydestä oli monisyinen. Cygnaeuksen mukaan käsitöitä tekemällä saavutettavan yleisen kätevyyden avulla opittiin tekemään kaikenlaisilla työvälineillä mekaanisia töitä. Agraariyhteiskunnan tarvitsemat naisten käsityötaidot olivat lähinnä motorista taitamista vaativia. Naisten tuli osata esimerkiksi kehrätä, kutoa, neuloa sukka ja ommella käsin.

Kansakoulun käsityötunneilla valmistettiin ennen kaikkea kestäviä ja käytännöllisiä kodeissa tarvittavia kodin tekstiilejä, kuten sukkia, lapasia, paitoja ja alushousuja. Valmistettavaksi ehdotetut tuotteet oli lisäksi suunniteltu yksinkertaisiksi ja niissä pyrittiin välttämään ”mautonta koreilua”. Koulukäsityön keskeisiä käsityötekniikoita olivat ennen 1900-lukua neulominen ja käsin ompelu. Kansakoulun alkuvaiheessa, 1800-luvun loppupuolella, koulukäsityössä käytetyt työvälineet, kuten rukki, karstat ja kerinpuut, osoittivat koulukäsityöhön sisältyneen myös materiaalin muokkaamista. Tuotteiden valmistus saatettiin aloittaa langan valmistuksesta. Tämän jälkeen kudottiin kangas ja vasta sitten ommeltiin vaate.

Katovuodet, niistä seurannut nälänhätä, kansan köyhyys, kodin käyttöesineiden tarve ja maaseudun taloutta tukevan kotiteollisuuden aikaansaaminen johtivat siihen, että koulukäsityön tavoitteeksi muodostui käytännössä opettaa kansalle arjessa selviämiseen tarvittavia käytännöllisiä taitoja.

Koulukäsityö kansalaisyhteiskuntaan kasvattamassa (1912–1945)

Ensimmäisen maailmansodan myötä kansansivistystyön todettiin olleen liian vähäistä. Koulun laajentaminen koskemaan kaikkia kansankerroksia oli välttämätöntä, jotta sisällissodan kaltaiset tapahtumat eivät pääsisi toistumaan. Sisällissodan jälkeisen kansakoulun suunnittelussa lähtökohtana oli, että koulutuksen tuli koskea kaikkia kansankerroksia ja molempia sukupuolia.

Koulukäsityötä koskeva merkittävä uudistus tapahtui, kun August Mikael Soinisen johdolla istunut komitea julkaisi vuonna 1912 koulukäsityötä uudistavan mietinnön. Samalla koulukäsityö sai harjoitusaineena uudet työsarjat tytöille ja pojille. Käsityökomitean mietinnön myötä ajatus koulukäsityön avulla saavutettavasta yleisestä kätevyydestä muuttui monipuoliseksi kätevyydeksi. Koulutetusta työväestä oli pula 1900-luvun alussa, ja koulukäsityön avulla hankittu monipuolinen kätevyys nähtiin tavaksi kehittää käden taitoja tehdastöihin soveltuviksi.

Vuoden 1912 käsityökomitean mietinnöstä oli havaittavissa, että huomiota pyrittiin palauttamaan koulukäsityön kasvatuksellisia tavoitteita korostavaan suuntaan. On sinänsä mielenkiintoista, että käsityökomitean valmistettavaksi ehdottamat tuotteet eivät jatkaneet kovinkaan selkeästi tätä kasvatuksellisten tavoitteiden linjaa, vaan ne noudattelivat enemmän käytännöllisiä ja maaseudun elinkeinoelämää tukevia tavoitteita. Uutta kasvatuksellisempaa ajattelua kuitenkin edusti valmistettavaksi ehdotettu nukke ja sen varusteet. Käsityötekniikoita valittaessa suositeltiin helppoja ja nopeasti opittavia tekniikoita, joiden valmistamisessa ei tarvittu erikoisia työvälineitä. Erityisesti käsin tehtäviä ompelutöitä suosittiin niiden monipuolisen ja ”mieltäkiinnittävän” luonteen vuoksi. Lankatekniikoiden osalta painopiste siirtyi neulomisesta virkkaamiseen.

Koulukäsityö itsenäisiä ja ahkeria naiskansalaisia kasvattamassa (1946–1969)

Toisen maailmasodan jälkeen suomalaisessa koulutusjärjestelmässä oli lukuisia ongelmia. Väestön elinkeinorakenne muuttui nopeasti, kun maa- ja metsätaloudesta ennen toista maailmasotaa toimeentulonsa saaneet siirtyivät teollisuus- ja palveluyhteiskunnan työtehtäviin. Tämä vaikutti koulutetun työvoiman tarpeeseen. Sotien jälkeiseen ajanjaksoon liittyi olennaisesti myös työn siirtyminen yhä enenevässä määrin pois kodeista, jolloin naisten työssäkäynti yleistyi. Yhteiskunta tarvitsi itsenäisiä, ahkeria, viisaita ja kansanvaltaiset arvot omaavia suomalaisia.

Sotien jälkeisissä opetussuunnitelmissa korostettiin Koskenniemen opetusopin hengessä yhteiskunnallisia kasvatustavoitteita. Koulukäsityön tehtävä oli, matematiikan ja äidinkielen rinnalla, toimia muodollista sivistystä rakentavana oppiaineena, jonka avulla opetettiin kaikenlaisen työn arvostamista. Tätä arvomaailmaa kuvastivat myös koulukäsityölle asetetut tavoitteet, kuten huolellisuus, tarkkuus, rehellisyys ja vastuuntunto. Koulukäsityö opetti arkielämän kätevyyttä. Käsityötaitoa ei kuitenkaan katsottu tarvittavan enää niinkään kodin tarve-esineiden valmistamisessa vaan valmiiden tuotteiden korjaamisessa, parsimisessa ja somistamisessa.

Sotavuodet ja niiden jälkeinen niukkuus nosti koulukäsityön käytännöllisen hyödyn jälleen esiin. Koulukäsityö valjastettiin palvelemaan yksilön jokapäiväisessä arkielämässä tarvitsemia käsillä tekemisen taitoja. Koulukäsityössä valmistettavaksi ehdotetut tuotteet edustivat pääasiassa tätä käytännöllistä tehtävää. Tästä linjasta poikkesi kuitenkin kansakoulun ”liinatrendi”. Kouluissa vallitsi materiaalipula ja olemassa olevat materiaalit piti käyttää tehokkaasti ja monipuolisesti hyväksi. Tämä lienee yksi syy tähän liinojen ompeluinnostukseen. Keskeisiä käsityötekniikoita olivat käsin ompelu, virkkaus, neulominen ja koneompelu. Kouluissa siirryttiin käyttämään myös sähkösilitysrautoja, mikä oli ompelukoneen ohella toinen merkittävä välineellinen uudistus koulukäsityön historiassa.

Sukupuolettomaksi oppiaineeksi pyrkivä tekstiilityö (1970–1993)

Peruskoulun tulon jälkeen tavoitteet muuttuivat enemmän yksilökasvatusta korostavaan suuntaan, ja koulun keskeinen päämäärä oli omaleimaisen persoonallisuuden kasvattaminen. Peruskoulujärjestelmään siirtymisen jälkeen myös koulun maailmakuva laajeni. Koulun tavoitteena oli nyt koko yhteiskuntaan sosiaalistaminen, ei pelkästään Suomeen ja kotiseutuun.

Peruskoulun tulon jälkeen käsityön avulla saavutettava tekstiilitiedollinen osaaminen ja käsityön avulla mahdollistuva henkilökohtaisen hyvinvoinnin edistäminen korostuivat. Vuoden 1994 opetussuunnitelmassa nämä nimettiin arkielämän selviytymisessä vaadittaviksi taidoiksi. Peruskoulun myötä koulukäsityön tiedollisen kasvatuksen määrä lisääntyi merkittävästi. Kuluttajakasvatuksen tavoitteita voitiin pitää kaksitahoisina. Kuluttajakasvatuksen avulla opetettiin yksilön hyvinvointia lisääviä taitoja. Sellaisia olivat esimerkiksi oikeanlainen pukeutuminen, vaatteiden pesu ja silitys. Toisaalta kuluttajakasvatuksen avulla opeteltiin kriittistä ja harkitsevaa kuluttamista.

Vaikka kansakoulussa oli tiedostettu kautta aikojen käsityöprosessin kasvattava merkitys, siinä aiemmin ilmennyt vahva tuote- ja valmistustekniikkaorientaatio pyrittiin hävittämään peruskoulun myötä. Peruskoulun opetussuunnitelmat 1970 ja 1985 korostivat kokonaisen käsityön prosessia.

Peruskoulun tulon jälkeen käsityötekniikat muuttuivat yhä enemmän koneompelupainotteisiksi. Käsin ommeltuja pistoja käytettiin enää lähinnä kirjontatekniikoissa. Seikkaperäisten valmiita malleja jäljentävien työohjeiden käytöstä siirryttiin koulukäsityöhön, jonka tavoitteena oli omien luovien ja innovatiivisten ratkaisujen käyttäminen.

Selkeästi yhteistä peruskoulun 1970- ja 1980-lukujen opetussuunnitelmissa oli oppiaineen sukupuolisidonnaisuuden häviäminen. Yhteistä opetussuunnitelmille oli myös se, että käsityöprosessia korostettiin ja tuoteorientaatiopainotusta pyrittiin hävittämään. Tavoitteeksi nousi kokonaisen käsityön prosessi, johon kuului tuotteen suunnittelu ja valmistus eli koko prosessi.

Kohti yhteistä käsityötä? (1994–2003)

1990-luvun opetussuunnitelman osalta oli peruskoulun tekstiilityön pedagogisen tehtävän hahmottaminen huomattavasti vaikeampaa, koska valtakunnallisesta opetussuunnitelmien normiohjauksesta sekä koulujen ja oppikirjojen tarkastustoiminnasta luovuttiin. Opetussuunnitelma tarjosi näin ollen ainoastaan raamit koulutyön suunnittelua varten, ja tutkimuksessa käyttämäni opetussuunnitelmat ja oppikirjat menettivät luotettavuuttaan lähdeaineistona. Tekstiiliopettaja-lehden artikkeleiden mukaan koulukäsityön opetuksen toteutusten kirjo oli huomattava, joten voi olla, ettei yleistettävää totuutta ole edes olemassa. Peruskoulun kokonaistehtäväksi määriteltiin, että se oli monipuolisesti yleissivistävä oppivelvollisuuskoulu, jonka tehtävänä oli edistää persoonallisuuden monipuolista kehittymistä, vahvistaa jatko-opintoja ja ammatinvalintaa tukevia valmiuksia sekä luoda edellytykset sosiaaliselle ja yhteistyössä toimimiselle.

Käsityö-oppiaine määriteltiin koulun yleissivistäväksi, käden taitoja kehittäväksi ja työntekoon kasvattavaksi oppiaineeksi. Sen yleissivistävässä tehtävässä korostui oppiaineen mahdollisuus siirtää teoreettista tietoa käytännön työhön toteuttamalla niin sanottuja kokonaisen käsityön prosesseja. Kuluttajakasvatus kuului oppisisältöihin, joita opetettiin läpäisyperiaatteella kaikissa oppiaineissa. Rokan tutkimuksen mukaan opetussuunnitelmissa 1985, 1994 ja 2004 oli mukana kuluttajakasvatuksen teema. Tavoitteena oli, että oppilaat omaksuivat tiedollisia ja taidollisia valmiuksia, joita tarvittiin kulutusyhteiskunnassa.

Yhteenveto

Aloitin lectioni keskustelulla taito- ja taideaineiden roolista sekä opetuksen määrästä koulussa. Tähän keskusteluun on mielestäni linkitettävissä koulukäsityön historiassa tapahtunut oppiaineen liikkuminen kasvatuksellisuus–käytännöllisyys-akselilla. Koulukäsityön kasvatuksellista funktiota on pyritty korostamaan hyvinä aikoina, kun taas käytännölliset tavoitteet ovat korostuneet lama-aikoina ja sotavuosien jälkeen. Koulukäsityön perustehtävään on keskeisesti vaikuttanut se, että kodeissa ei enää tarvita tekstiileihin liittyviä käsillä tekemisen taitoja. Tämä muutos on osaltaan aiheuttanut sen, että käsityöprosessin merkitys opetuksessa on nostettu korostetummin esiin tuoteorientaation menettäessä vähitellen merkitystään.

Tulevaisuutta mietittäessä on tärkeää pohtia, millaisia valmiuksia koulukäsityön avulla tulisi opettaa. Sinikka Pölläsen ja Tarja Krögerin mukaan koulukäsityön tavoitteiden tulisi korostaa epävarmuuden sietokykyä ja kriittisyyttä. Sen tulisi myös antaa valmiuksia elämässä selviytymiseen ja yhteiskunnassa toimimiseen. Kuinka ollakaan viikko sitten julkaistussa Suomen kasvatustieteellisessä aikakauskirjassa myös Iija Pietikäinen pohti käsityöopetuksen kohtaloa. Hänen mielestään erityisesti kuluttajaystävällisyys ja ekologisuus tulisi nostaa keskiöön. Näin kasvatettaisiin taitavien tekijöiden ohella asiantuntevia kuluttajia, kuten Pietikäinen toteaa.

Peruskoulun myötä koulun tasa-arvopyrkimykset ovat kohdistuneet kaikkia koskevan yhtenäisen koulujärjestelmän lisäksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Oppiaineen sukupuolisidonnaisuutta on pyritty vähentämään useiden toimenpiteiden avulla, mutta silti juuri tämän sidonnaisuuden vahvuus on muodostunut koulukäsityön ongelmaksi. Koulukäsityötä syytetään siitä, että se edelleen vahvistaa sukupuolen mukaista jakoa miesten ja naisten alueisiin. Oppiaineen ongelma on myös sen kahtiajakautuneisuus koviin ja pehmeisiin materiaaleihin.

Viimeisimmän OECD:n raportin mukaan tytöt edelleen kouluttautuvat OECD maissa naisvaltaisille aloille. Esimerkiksi vain 5 % 15-vuotiaista tytöistä olettaa kouluttautuvansa insinööriksi tai IT-alalle. Vastaava luku on pojilla 18 %, siis yli kolminkertainen. Kaikissa OECD-maissa tytöt kouluttautuvat enemmän terveyden edistämistehtäviin ja palvelualoille. Myös näihin lukuihin koulukäsityön väitetään vaikuttavan osaltaan. Koulukäsityö on eittämättä kautta aikojen, edes asiaa kyseenalaistamatta, kasvattanut tyttöjä naisille kuuluvaan kulttuurisen sukupuoleen. Sukupuoli viittaa historiallisesti muuttuvaan ja yhteiskunnan arvojen mukaisesti muuttuvaan naiskuvaan, johon on osaltaan vaikuttanut myös koulukäsityö.

Naisten käsityötaito on alun perin ollut tärkeä, koska köyhän perheen vaatettaminen perustui naisten käsityötaitoon. Työn siirryttyä navetasta kaupunkiin naiseuden vaateet kasvoivat kodin ulkopuolelle. Peruskoulun myötä koulun tasa-arvopyrkimykset kohdistuivat kaikkia koskevan yhtenäisen koulujärjestelmän lisäksi sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ja oppiaineen sukupuolisidonnaisuutta pyrittiin vähentämään useiden toimenpiteiden avulla. Tämän myötä esimerkiksi oppiaineen virallinen nimi muutettiin sellaiseksi, ettei se ilmaise sukupuolisuutta. Yhteisen opetuksen määrää on lisätty lähes jokaisessa opetussuunnitelmassa joko vaihto-opetusta tai kokonaan yhteistä opetusta lisäämällä. Tekstiilityö ja tekninen työ on nimetty yhteisen nimittäjän käsityö alle ja opetukselle on määritelty yhteisiä tavoitteita yhä enenevässä määrin.

Oppiaineella koulukäsityö on pitkä historia. Sen arvoa, merkitystä ja tarvetta on pohdittu monesta eri näkökulmista erityisesti opetussuunnitelmauudistusten yhteydessä. Haluan päättää lectioni kansakoulun piiritarkastaja Onni Rauhamaan sanoihin vuodelta 1912. Hän toteaa seuraavaa:

Varmasti on hyvä ja monipuolinen käsityönopetus vaikuttava sukujemme rappeutumistakin vastaan kehittämällä yhdessä tietopuolisen opetuksen kanssa koko ihmistä. Osa aivoista näet nykyään turmeltuu liikarasituksesta ja toinen osa surkastuu harjoituksen puutteesta kirjakasvatuksen yksin vallitessa. Vasta käytöllisen ja tietopuolisen opetuksen tasavertaisuus takaa sopusuhtaista kehitystä ei ainoastaan nuoruuden ajaksi, vaan myöhemmässäkin elämässä. Sillä käytöllisyyden kehitys ja harrastus, jotka käsityönopetuksen yleisyys toisi mukaansa, eivät lopu koulutyön loppuessa, vaan ylläpitävät kautta elämän käytöllistä työvireyttä, josta älyllistä, siveellistä ja ruumiillista terveyttä koituu kaikeksi elämän ajaksi.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.