Jarkko Arvo Olavi Keskinen – ”Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765-1845” Lectio praecursoria 1.12.2012

FM Jarkko Arvo Olavi Keskisen väitöskirja ”Oma ja yhteinen etu. Kauppiaiden keskinäinen kilpailu ja yhteistyö Porin paikallisyhteisössä 1765–1845” tarkastettiin 1.12. 2012 Turun yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi FT Jouko Nurmiainen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Kirsi Vainio-Korhonen. Väitöskirja on luettavissa Doria palvelussa.

Uuden ajan alun yhteiskunta nähtiin Jumalan luomaksi harmoniseksi kokonaisuudeksi, jossa ihmiset olivat vapaaehtoisesti alistaneet elämänsä korkeamman voiman ohjattavaksi. Maan päällä tätä voimaa edusti kuningas. Yhteiskunta oli kuin elävä organismi, jonka hyvinvointi riippui tasapainon säilyttämisestä. Jokaisella kruunun alamaisella oli moraalinen velvollisuus tehdä parhaansa valtakunnan yhteisen hyvän ja tämän tasapainon säilyttämisen puolesta. Toisin sanoen, yksittäisen toimijan hyvinvointi riippui koko valtakunnan hyvinvoinnista.

Historiantutkimus on nostanut 1700-luvun suurten ideologisten muutosten aikakaudeksi Euroopassa. Eräs näistä muutoksista juonsi juurensa aikalaisten parissa suuren suosion saavuttaneesta luonnonoikeudesta, joka haastoi perinteisen yhteiskuntajärjestyksen. Valtiosta tuli ihmisjärjen ilmentymä – se ei siis enää ollut Jumalan luoma, vaan ihmisen tahdon osoitus, jonka tarkoituksena oli luoda järjestystä kaaoksen keskelle. Säätyjako ja velvollisuus säilyivät toki vielä pitkään yhteiskunnan selkärankana, mutta kritiikki näitä kohtaan alkoi hiljalleen kasvaa. Samalla myös vanha moraalijärjestys, jossa ihmisillä oli oma ennalta määrätty paikkansa yhteiskunnassa, alkoi rakoilla.

Vielä 1700-luvun alussa kruunulla oli ollut alamaisia. Vuosisadan loppupuoliskolla nämä muuntuivat vähitellen kansalaisiksi, joilla oli velvollisuuksien lisäksi myös oikeuksia. Yksittäisen toimijan edusta, joka vielä 1700-luvun alussa oli nähty yhteisöllisyyden ja yhteisen hyvän vastakohdaksi ja siten tuomittavaksi, muodostui vähitellen koko yhteiskunnan talouden perusta. Samalla yhteisen hyvän ja valtakunnan hyvinvoinnin määritelmä muuttui. Valtakunta muodostui yksittäisten toimijoiden intressien summaksi – toisin sanoen yhteiskunta saattoi menestyä ainoastaan, jos sen yksilöt voivat hyvin.

Tässä tutkimuksessa tämä keskustelu tuodaan yhteiskunnan tasolta yksittäisen yhteisön tasolle. Sen keskiössä on oman ja yhteisen edun suhde Porin kauppiasyhteisön sosiaalisen kontaktinmuodostuksen ja liiketoiminnan konteksteissa vuosina 1765–1845. Kysyn, oliko oman ja yhteisen edun mahdollista olla läsnä samanaikaisesti vai olivatko ne toisensa poissulkevia.

Miksi tutkia kauppiasyhteisöä? Tähän voi minun puolestani vastata eräs Porin parhaiten menestyneistä kauppiaista 1800-luvun alkupuoliskolla. Carl Fredrik Björnberg nimittäin kirjoitti vuonna 1817 Porin maistraatille lähettämässään kauppiasoikeushakemuksessa seuraavasti:

”Niiden 14 vuoden aikana, jona olen palvellut kaupan alalla, osin nyt jo edesmenneen veljeni, osin Herrojen Sarin & Souranderin ja viimeiseksi Herra Raatimies P. A. Moliisin alaisena, minulle on kertynyt alalta kokemusta, jonka Jumalan avulla toivon riittävän kunniallisen toimeentulon hankkimiseen ja siihen, että minusta tulee yhteisölleni hyödyllinen jäsen, jonka korkein velvollisuus on kunniallisuuden ja ahkeruuden kautta ansaita lähimmäistensä luottamus.”

Kauppiasoikeushakemuksella oli siis kaksi perustetta: toisaalta oman toimeentulon turvaaminen ja toisaalta paikallisyhteisön sisäänpääsy – eli hieman kärjistäen oma ja yhteinen etu oli monella eri tavalla läsnä kauppiaiden arjessa.

Björnbergin kirjeestä käy myös ilmi se, miten varhaismoderni yhteisö ja yhteisöllisyys syntyivät. Päästäkseen yhteisön jäseneksi yksittäisen toimijan oli ansaittava lähimmäistensä luottamus. Tämän saavuttamiseen tarvittiin kaksi asiaa: yhteisöllistäminen ja yhteisöllistyminen.

Yhteiskunnalla oli velvollisuus luoda rakenteita, jotka edistivät keskinäisen luottamuksen ja yhteisöllisyyden syntyä. Kauppiaiden osalta kyse oli yksinoikeudesta harjoittaa ulkomaankauppaa. Kauppiasoikeuksia oli haettava kaupungin maistraatilta. Oikeuksien saanti edellytti hakemuksen lisäksi muun muassa luku- ja kirjoitustaitoa ja toisen kauppiaan alaisuudessa suoritettua, useita vuosia kestänyttä käytännön harjoittelua. Ammatillisen harjaantumisen ohella eräs oppiajan keskeisimmistä tehtävistä oli oppipoikien sosialisaatio, yhteisöllistäminen oman kauppiasluokan tai paikallisyhteisön jäseneksi. Kauppiasharjoittelijoiden oppiaika onkin nähtävissä otollisena keskinäisen luottamuksen syntyareenana, jossa isäntien tehtävänä oli luoda mahdollisimman edulliset olosuhteet kauppiasyhteisön ja oppipoikansa välisen luottamuksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen kasvulle.

Kauppiasoikeuksien saanti oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel kohti yhteisön jäsenyyttä. Vasta yksilön oma aktiivinen kontaktienmuodostus eli yhteisöllistyminen mahdollisti keskinäisen luottamuksen synnyn. Yhteisön jäseneksi ei siis voinut syntyä, vaan siihen piti kasvaa.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että yksittäisten toimijoiden oli pyrittävä itse aktiivisesti muodostamaan, ylläpitämään ja hyödyntämään erilaisia sosiaalisia kontakteja yhteisön sisällä. Erityisesti kauppiasyhteisössä valta ja yksilöiden toimintaresurssit kanavoituivat sosiaalisten verkostojen välityksellä. Näin ollen yhteisön jäsenet olivat riippuvaisia toistensa hallinnoimista resursseista, eivätkä olleet olemassa ainoastaan itseään varten vaan suhteessa verkoston muihin toimijoihin.

Tällöin yhteisö on ymmärrettävä ennen kaikkea sosiaalisena, ihmisiä moraalisesti toisiinsa sitovana ympäristönä, jossa yksilön asema ei perustunut ainoastaan sosiaaliseen statukseen tai tiettyyn ulkoiseen ominaisuuteen, kuten uskontoon, asuinpaikkaan, sukulaisuuteen tai ystävyyssuhteeseen vaan hänen omaan aktiiviseen osallistumiseensa ja sosiaaliseen vuorovaikutukseensa yhteisön muiden jäsenten kanssa.

Kauppiaan oman itsenäisen uran aloittamiseen, liittyi usein kiinteästi perheen perustaminen eli avioituminen. Vaikka avioliitto sinänsä oli normi, se miten ja kenen kanssa se solmittiin, ei ollut samankaltainen normi. Avioliittoa ei solmittu ainoastaan kahden henkilön vaan myös kahden perheen ja suvun välillä.

Tutkimuskirjallisuudessa avioliittoja on lähestytty erillisten avioliittostrategioiden kautta. Avioliitto onkin nähty perinteisesti kahden suvun väliseksi sosiaaliseksi ja taloudelliseksi kompromissiksi, jossa molemmat osapuolet pyrkivät punnitsemaan liiton edut ja haitat mahdollisimman hyvin jo etukäteen. Porissa kauppiasperheet sovelsivat mies- ja naispuolisten jälkeläistensä puolison valintaan eri avioliittostrategioita. Miesten avioliitot olivat suhdeverkostoa laajentavia ja vertikaalisesti ulottuvampia eli kohdistuivat useampaan ammattiryhmään kuin naispuolisten jälkeläisten avioliitot. Naisten avioliitot olivat puolestaan enimmäkseen horisontaalisia, samaan sosiaalisen ryhmään suuntautuvia, reproduktiivisia kontakteja.  Tästä huolimatta puolison valinta ei perustunut tietoiseen ennakkostrategiaan, vaan avioliitto solmittiin sellaisten henkilöiden tai perheiden välillä, joilla oli jo entuudestaan jotain yhteistä. Toisin sanoen avioliitot solmittiin useimmiten perheiden oman elinpiirin sisälle.

Porissa kauppiassukujen avioliittoverkosto muodostui vuosien saatossa varsin laajaksi. Siinä oli neljä kokonaisverkoston kannalta merkittävintä sukua: Moliis, Backman, Sourander ja Brander. Heidän lisäkseen verkostossa oli viisi muuta sukua: Selin, Thurman, Björkman, Kellander ja Indrenius, jotka toimivat merkittävinä verkostosolmuina. Näiden sukujen ympärille kaupunkiin muodostui yhdeksän verkostoklikkiä, joiden sisällä suvut olivat kiinteässä vuorovaikutussuhteessa keskenään. Klikit eivät kuitenkaan olleet irrallisia kokonaisuuksia, vaan limittyivät myös keskenään useiden eri toimijoiden välityksellä.

Myös kummi-instituutiolla oli merkittävä rooli sosiaalisten verkostojen rakentajana. Avioliiton, ystävyyssuhteiden ja naapuruuden ohella se oli yksi niistä mekanismeista, joka muovasi ihmisryhmistä tiiviitä yhteisöjä. Kummivalinta tarjosi lapsen vanhemmille mahdollisuuden realisoida yhteisön rakenteissa piileviä sosiaalisia resursseja yhdistämällä yhteiskunnalliselta asemaltaan toisistaan eroavia perheitä ja sukuja toisiinsa. Lisäksi kummijärjestelmä toimi sukupolvia yhdistävänä tekijänä ja helpotti yhteisöllisten normien siirtämistä yhteisön uusille jäsenille.

Kummi-instituutiolla oli myös selvä avioliitoverkostoja täydentävä tehtävä ja naiskummeilla näyttäisi olleen erityinen välittäjäasema perheiden välillä. Niinpä esimerkiksi Porin kaupungin raatimies ja valtiopäiväedustaja Nils Ascholin ja hänen vaimonsa Elisabeth Novander valitsivat vuonna 1756 syntyneelle pojalleen kummeiksi raatimies Otto Julius Branderin puolison Catharina Gottlebenin ja raatimies Isak Bäckmanin vaimon Maria Rotkeran. Sen sijaan, että Ascholin olisi valinnut poikansa kummeiksi omia kollegojaan, kummeiksi tulivat näiden puolisot. Miksi? Koska puolisot edustivat kahta eri sukulinjaa – sitä, johon he olivat syntyneet ja sitä, johon he olivat menneet naimisiin. Näin ollen heidän kauttaan oli mahdollista luoda samanaikaisesti kaksi kontaktia. Ascholin-suvulla oli jo avioliittojen välityksellä kontakti molempiin raatimiessukuihin, eli Nils Ascholinin ja hänen puolisonsa pyrkimyksenä oli toisaalta vahvistaa näitä kontakteja ja luoda Branderin puolison kautta kokonaan uusi kontakti Gottleben-sukuun.

Lapsille valittiin useimmiten enemmän kuin yksi kummi. Näin vanhemmat saattoivat kummeja valitessaan sekä vahvistaa että laajentaa omaa sosiaalista verkostoaan samanaikaisesti. Merkillepantavaa on myös se, että kummeja ei yleensä valittu lapsen näkökulmasta käsin, vaan valinnan taustalla oli usein perheen pään oma henkilökohtainen tai hänen harjoittamansa liiketoiminnan etu. Tätä kuvaa myös se, että toisin kuin aviokumppanit, valtaosa kummeista valittiin perheen välittömän lähipiirin ulkopuolelta.

Yksilöiden asema sosiaalisissa verkostoissa tai ylipäänsä yhteisössä ei ollut staattinen vaan alati muuttuva. Kauppiaat esiintyivät elinkaarensa aikana yhteisön sisällä useassa eri rooleissa: porvarin lapsena, opiskelijana, kauppiasharjoittelijana, kauppiaana, oman ammattiryhmänsä edustajana, raatimiehenä, valtionpäiväedustajana, laivanvarustajana ja toisaalta oman perheensä sisällä aviomiehenä, isänä, kotitalouden päänä, kummina, leskenä tai oppi-isänä tuleville kauppiassukupolville.

Erilaiset roolit tarkoittivat myös sitä, että kauppiaiden henkilökohtainen, heidän perheensä tai liiketoimintansa etu saattoi olla toisinaan ristiriidassa tietyn roolin edellyttämän toimintamallin kanssa. Kauppiaiden oli siis kyettävä omaksumaan samanaikaisesti useita eri toimintamalleja ja tarpeen tullen joustamaan esimerkiksi yhteisen edun nimissä. Sama päti myös yhteisötasolla, jossa yksittäisen toimijan, ammattikunnan, tietyn säädyn, koko kaupungin tai valtakunnan asioihin suhtauduttiin eri tavalla. Näin ollen se, kenen etu kulloinkin oli hallitseva, riippui tilanteesta ja näkökulmasta.

Tässä tutkimuksessa oman ja yhteisen edun tematiikkaa on lähestytty yksilön, yhteisön ja valtakunnan tason näkökulmasta. Tasot eivät ole erillisiä tai toisistaan riippumattomia vaan tiukasti toisiinsa limittyviä yksilöiden, perheiden ja yhteisön toimintaan vaikuttavia tekijöitä, jotka ovat läsnä samanaikaisesti.

Näiden tasojen kautta yksilön ja yhteisön väliselle vuorovaikutukselle muodostui myös oma rationaliteettinsa. Yksilötason ristiriitaisilta tai jopa kokonaan irrationaalisilta vaikuttaneet päätökset näyttäytyvät eri valossa, kun niitä tarkastellaan samanaikaisesti eri näkökulmista. Varhaismodernissa yhteiskunnassa valtaosa ihmisistä toimi nimittäin ensisijaisesti oman perheensä edun ja vasta toissijaisesti yhteisönsä edun mukaisesti.

Porissa tämä on nähtävissä porvariston suhtautumisessa vuonna 1765 kaupungille myönnettyihin tapulioikeuksiin. Kyse oli toisaalta keskushallinnon taholta kaupungin talouselämälle ja sen kehittämiselle asetetuista vaatimuksista ja toisaalta yksittäisten porvarisryhmien harjoittamien elinkeinojen asemasta ja yksilöiden toimintamahdollisuuksista paikallisyhteisön sisällä. Toisin sanoen porvarisryhmät kiistelivät siitä, kenelle privilegion kautta syntyneen edun tuli kertyä.

Seurauksena oli joukko porvarisryhmien välisiä ristiriitoja, joissa alempi porvaristo näki kauppiaiden ehdottamat uudistukset usein yhteisen hyvän retoriikan varjoon verhotuksi oman edun tavoitteluksi.  Ristiriidat kulminoituivat lopulta 1790-luvulla alemman porvariluokan kuninkaalle lähettämään pyyntöön tapulioikeuksien poistamisesta. Kuninkaan ja paikallisyhteisön yksittäisten edustajien näkökulmasta oma ja valtakunnan yleinen etu näyttäytyivät kuitenkin kokonaan eri valossa. Käytännössä kyse oli vallan jakautumisesta ja saman asian kolmesta eri näkökulmasta. Valtakunnan keskushallinto, kauppiaat ja alempi porvaristo elivät eri todellisuudessa ja kaikilla niistä oli oma näkemyksensä siitä, mitä yhteinen etu tarkoitti.

1800-luvulla ristiriidat siirtyivät porvariston tasolta kauppiaskunnan keskinäiseksi nahisteluksi. Kaupungin ulkomaankauppa oli usean vuosikymmenen ajan perustunut kauppiaiden sosiaalisiin verkostoihin. Yhteisesti sovittuihin normeihin perustuva yhteistyö tarjosi kauppiaille mahdollisuuden liiketoiminnasta koituvien riskien ja kustannusten alentamiseen. Markkinoiden kasvaessa ja kansainvälistyessä nämä yhteisölliset ihanteet ajautuivat kuitenkin törmäyskurssille oman edun tavoittelun ja erityisesti voiton maksimoinnin periaatteen kanssa.

Henkilökohtaisten intressien ja oman edun voimakas korostaminen oli säätyprivilegioiden ja velvollisuuteen perustuvan maailmankuvan vastainen sekä yleisesti tuomittava tapa harjoittaa kauppaa. Liiketoiminnalla rikastuminen oli kauppiaalle suotu etuoikeus. Mutta rikastuminen ei saanut tapahtua yhteisön tai toisten kauppiaiden kustannuksella, semminkin kun kauppias, joka asetti oman etunsa paikallisyhteisön ja valtion yhteisen edun edelle, ei ollut pelkästään epälojaali vaan vallitsevan arvomaailman mukaan myös kunniaton mies.

Toisaalta, ulkomaankaupan rakenteellinen muutos ja kiristynyt keskinäinen kilpailu oli ajamassa kaupungin ulkomaankauppaa harjoittavat kauppiaat tilanteeseen, jossa oman paikallisyhteisön yhteistyö ja sen sosiaalisen verkoston tarjoama tuki eivät enää riittäneet. Tilanne oli ongelmallinen. Toisaalta kauppiaat olivat tietoisia muutoksen tarpeesta ja toisaalta kyvyttömiä toimimaan näiden tarpeiden mukaisesti ja perinteisen yhteisöllisen normirakennelman vastaisesti. Vanhojen ajatusmallien muuttaminen vaati aikaa.

Samalla ne kauppiaat, jotka pyrkivät sopeutumaan markkinoiden asettamiin uusiin haasteisiin, saivat vastaansa yhteisen rintaman kauppiaita, jotka kokivat yhteisöllisten arvojen olevan uhattuna. Porin seudulla suurimmat ristiriidat leimahtivat 1830–1840-lukujen vaihteessa, jolloin kauppiaat ryhtyivät rakentamaan seudun ensimmäisiä vesisahoja.  Seurauksena oli erittäin pitkäkestoisia ja retorisesti varsin värikkäitä oikeustaistoja, joiden tuoksinassa oma ja yhteinen etu esiintyivät keskustelussa tilanteen mukaan hyvin joustavasti ja tarkoitushakuisesti. Käytännössä vastustava osapuoli pyrittiin usein leimaamaan joko yhteisen hyvän tai valtakuntaa ylläpitävien rakenteiden viholliseksi. Samalla painotettiin sitä, miten asianomaiset itse esiintyivät näiden arvojen puolustajina.

Näin ollen oman edun ja voiton tavoittelijat saatettiin kuvata esimerkiksi helvetistä poispotkitun pormestarin tukemiksi spekulanteiksi tai jopa taudiksi, jonka leviäminen olisi estettävä, ennen kuin se raunioittaisi koko valtakunnan talouden.

Kaiken kaikkiaan tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että Porin kauppiasyhteisö ja sen myötä myös yksittäiset kauppiaat elivät 1700–1800-luvun taitteessa ideologisesti kahden arvomaailman rajalla, jossa oma ja yhteinen etu sekä yksityinen ja julkinen vielä etsivät rajojaan. Kauppiaiden keskinäisen kilpailun kovenemisesta ja sahaprivilegioihin liittyvistä ristiriidoista huolimatta paikallisyhteisön liiketoiminta oli vielä 1800-luvun alkupuoliskolla vahvasti yhteisöllistä. Erityisesti laivanvarustus, joka vaati runsaasti pääomia, perustui pitkään paikallistason kontaktiverkostoihin ja kauppiaiden keskinäiseen yhteistyöhön. Toisaalta ulkomaankaupan kasvun ja kansainvälistyvien rahamarkkinoiden myötä perheen ja samalla myös paikallisen yhteistyöverkoston merkitys vähenivät jatkuvasti.

Porin kaltaisessa pienessä kauppiasyhteisössä yksittäisellä kauppiaalla ei kuitenkaan yksinkertaisesti ollut varaa kääntää selkäänsä hyvin menestyvien kauppiaiden tarjoamille verkostoitumis- ja yhteistyömahdollisuuksille, vaikka nämä eivät olisi toimineet yhteisöllisten pelisääntöjen mukaisesti. Seurauksena tästä oli se, että kauppiaat kykenivät samanaikaisesti toisaalta syyttämään yhteisön jäsentä oman edun tavoittelusta ja moraalittomasta liiketoimintakulttuurista ja toisaalta toimimaan tämän kanssa yhteistyössä

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.