Kirsi Salonen – ”Kirkollisen oikeudenkäytön päälähteillä. Sacra Romana Rotan toiminta ja sen oikeudellinen tausta myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alun taitteessa” Lectio praecursoria 7.12.2012

FT Kirsi Leena Salosen oikeushistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Kirkollisen oikeudenkäytön päälähteillä. Sacra Romana Rotan toiminta ja sen oikeudellinen tausta myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alun taitteessa” tarkastettiin 7.12.2012 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Mia Korpiola Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Lars Björne.

Alkuviikon internetlehtien otsikoissa kerrottiin, että ”ensimmäinen suomalainen tutkija on vihdoin saanut pääsyn paavin yksityisarkistoon” ja että ”Vatikaanista on löytynyt Suomea koskevia keskiaikaisia skandaaleja”. Kesti hetken aikaa tajuta, että otsikot koskivat tätä tänään käsiteltävää väitöskirjaani, sillä otsikkojen kautta ei juuri välittynyt se, mistä asiassa alun perin oli kysymys – eli Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa puolustettavasta tohtorinväitöksestä.

Samankaltainen dis- tai misinformaatio on liittynyt myös tutkimuskohteeseeni, katolisen kirkon korkeimpaan valitustuomioistuimeen Sacra Romana Rotaan. Sitä koskevat aikaisemmat tutkimustulokset ovat perustuneet pieniin otoksiin, joiden perusteella on tehty suuria yleistyksiä tuomioistuimen toiminnasta ja merkityksestä koko kristikunnan alueella. Myöhemmin nämä – ensin ehkä konditionaalimuodossa esitetyt – yleistykset ovat muuttuneet tutkijoiden lainauksissa tosiasioiksi, joita ei ole syytä kyseenalaistaa tai epäillä.

Kyseenalaistaminen ja tiedon epäily ovat kuitenkin perusta sille, mihin tieteellinen tutkimus ja kehitys ylipäänsä perustuvat, tai mihin niiden pitäisi ainakin perustua. Eihän kehitys mene eteenpäin, mikäli aiempia oletuksia ei yritetä kyseenalaistaa tai aiemmin totuttuja asioita yritetä tehdä vielä paremmalla tavalla.

Aloittelevien tutkijoiden on kuitenkin usein vaikea lähteä kumoamaan oman tutkimuskohteensa ”suurten nimien” tutkimustuloksia, vaikka he näkisivät siihen syytäkin. Taustalla on useimmiten auktoriteetin pelko tai ajatus siitä, että jos omat poikkeavat tutkimustulokset ovat sittenkin virheellisiä, niiden julkaiseminen saattaisi johtaa naurunalaiseksi joutumiseen ja orastavan tieteellisen uran päättymiseen. Tästä pelosta pääsee vasta, kun on ollut alalla riittävän pitkään. Useamman vuoden kokemus tutkijamaailmasta on ollut hyödyksi myös tätä työtä tehdessäni. En usko, että olisin rohjennut kyseenalaistaa aikaisempaa tutkimusta samalla tavalla kymmenen vuotta sitten.

Varhaisemman tutkimuksen antaman kuvan kyseenalaistaminen ei kuitenkaan tarkoita kunnioituksen puutetta aikaisempia tutkijoita kohtaan – päinvastoin. Ilman aikaisempaa tutkimusta eivät tämän, eivätkä monen muunkaan, tutkimuksen tulokset olisi olleet mahdollisia. Kuten sanotaan, jättiläisten harteilta näkee kauemmaksi, ja näin on nimenomaan ollut tämän työn kohdalla.

Tätä oikeushistorian alaan kuuluvaa työtä tehdessä olen ammentanut oppeja monesta lähteestä ja yrittänyt seurata eri tutkimusalojen kehityksen jalanjäljissä. Yhtäältä työni liittyy kirkkohistoriaan sekä paavillisen hallintokoneiston historian tutkimukseen ja toisaalta se on osa oikeushistoriallista tutkimuskenttää.

Paavillisen hallinnon tutkimus on viime vuosikymmenenä alkanut ottaa uutta suuntaa. Kuurian tutkimus on aikaisemmin ollut pääasiassa joko itse keskushallinnon toiminnan tutkimista, kuten esimerkiksi Peter Herden tutkimus toisesta paavillisesta oikeusistuimesta, Audientia litterarum contradictarumista, tai Ludwig Schmuggen tutkimukset paavillisesta penitentiariaattivirastosta, tai tutkimuksessa on keskitytty kuurian ja jonkin tietyn maantieteellisesti rajatun alueen välisiin suhteisiin, kuten esimerkiksi Margaret Harvey on tehnyt Englannin tai Christiane Schuchard Saksan suhteen. Saksalainen Götz-Rüdiger Tewes on ollut uuden tien avaajana vuonna 2003 ilmestyneen tutkimuksensa kautta, jossa hän on ottanut tutkimuskohteekseen koko kristikunnan alueen ja soveltanut vertailevaa metodia.

Mitä tulee oikeushistoriallisen tutkimuksen kehitykseen, myös sen alalla on viime vuosikymmeninä siirrytty normien tai instituutioiden kehityksen pääasiallisesta analyysistä myös sellaisiin tutkimuskysymyksiin, joissa normien ohella on selvitetty oikeuskäytäntöjä. Samalla oikeushistorioitsijoiden käyttämä lähdepohja on pyrkinyt laajentumaan, ja näkökulmat ovat saaneet entistä enemmän kulttuurintutkimuksellista väriä.

Edellä esittämäni kehityskulut ovat toki karkeasti yksinkertaistettuja, sillä kumpaakaan tutkimustraditiota ei ole mahdollista määritellä kapeasti vain muutamalla sanalla. Nämä kehityskulut ovat kuitenkin olleet oleellisia oman työni näkökulman löytämisen kohdalla. Tewesin esimerkkiä seuraten olen uskaltautunut ottamaan tutkimuskohdakseni Rotan merkityksen koko kristikunnan alueella – mikä tarkoittaa maantieteellisesti koko nykyisen Euroopan aluetta Portugalista Suomeen ja Islannista Kyprokselle.

Laajan maantieteellisen alueen vertaileva tutkimus on mielestäni erittäin hedelmällinen lähtökohta vanhojen tutkimuksessa esiintyvien myyttien murtamiselle. Eräs  esimerkki tällaisista myyteistä on sekä saksalaisissa, italialaisissa, ranskalaisissa että espanjalaisissa kirkkohistoriallisissa tutkimuksissa esiintyvät väitteet siitä epäoikeudenmukaisuudesta, että tutkijan oma kotimaa on joutunut tukemaan taloudellisesti paavillista kuuriaa kaikkein eniten muiden maiden päästessä paljon vähemmällä. Kun Tewes vihdoin teki asiassa vertailevaa tutkimusta, hän havaitsi, että kaikki alueet osallistuivat suurin piirtein yhtäläisesti paavillisen hallinnon kulujen kattamiseen. Kaikki kansalliset tutkimukset olivat siis virheellisiä – tätä virhettä on kuitenkin ollut mahdotonta havaita niin kauan kuin samoilla periaatteilla tehtyä yhteismitallista vertailua ei ollut.

Laaja vertailu vaatii aina laajan lähdeaineiston. Niinpä tässäkin työssä on pyritty tilastollisesti riittävän laajan lähdeaineiston käyttöön. Työni lähdekorpus muodostuu noin 5500:sta Rotassa käydystä oikeusprosessista, joista on säilynyt yhteensä noin 27000 lähdemerkintää. Vain riittävän laaja lähdeaineisto takaa sen, että määrällinen analyysi – joka on pääosassa erityisesti tutkimukseni kolmannessa luvussa – on luotettavaa ja että siitä saatuja tuloksia voi riittävällä varmuudella yleistää laajemmalle.

Olen työssäni yrittänyt myös sitoa Rotan toimintaa säännelleet oikeudelliset normit ja käytännön toisiinsa ja tarkastella sitä, vastasivatko normit todella käytäntöä. Vasta tällaisen tarkastelun kautta on mahdollista sanoa jotain luotettavaa siitä, miten Rota todella toimi ja mikä oli sen merkitys kristityille.

Jos palaamme vielä lektion alun teemaan eli oletuksiin, joista pikku hiljaa tulee erilaisten yleistysten kautta tosiasioita. Näin on käynyt erityisesti Sacra Roman Rotaa koskevan tutkimuksen kohdalla. Jos jätetään sivuun kaikki ei-tieteelliset Rotaa koskevat julkaisut 1700- ja 1800-luvuilta, Rotaan liittyen on ilmestynyt kuusi monografiaa tai vastaavaa teosta. Ensimmäinen niistä on Nikolaus Hillingin vuonna 1908 julkaistu Rotaa ja Hildesheimin hiippakuntaa koskeva tutkimus. Sitä seurasivat kuusi vuotta myöhemmin julkaistu Franz Egon Schneiderin Rotaa nimenomaan juridisesta näkökulmasta käsitellyt tutkimus ja vuosien 1919 ja 1921 välillä julkaistu Emmanuele Cerchiarin neliosainen teossarja Rotan historiasta, jossa hän julkaisi lähinnä Rotan historiaan liittyviä juridisia lähteitä. Seuraava kolmen Rota-tutkimuksen rypäs ilmestyi lähes 100 vuotta myöhemmin. Vuonna 1995 ilmestyi Christina Bukowska-Gorgonin teos liittyen Rotaan ja Puolaan. Sitä seurasi vuonna 2003 Per Ingesmanin Rotaa ja Tanskaa koskeva teos, ja viimeisin Rotaa koskeva tutkimus on vuonna 2009 julkaistu Stefan Killermannin Rotan toiminnan juridiseen puoleen keskittyvä teos. Teoksista kolme edustaa siis Rotan suhdetta maantieteellisesti varsin pieneen alueeseen ja loput kolme taas edustavat oikeushistoriallista, lähinnä normatiivisista lähtökohdista ponnistavaa näkökulmaa.

Olen omassa tutkimuksessani pyrkinyt yhdistelemään ja laajentamaan aikaisemman tutkimuksen kenttää, erityisesti maantieteellisen kattavuuden suhteen. Juridisella puolella olen taas pyrkinyt yhdistelemään varhaisemmasta tutkimuksesta tyystin pois jätetyn Rotan keskiaikaisen lähdemateriaalin antamaa kuvaa aiemmin tunnetuista normatiivisista lähteistä saatuun kuvaan. Tietoja ja lähteitä yhdistämällä olen huomannut uusia piirteitä Rotan toiminnassa, ja alkuperäislähteiden yksityiskohtainen analyysi on tuonut tullessaan tutkimustuloksia, jotka olivat yllätyksiä itsellenikin.

Jos yksinkertaistetaan varhaisemman tutkimuksen Rotasta ja sen toiminnasta antama kuva, voidaan sanoa, että Rota oli korkein paavillinen tuomioistuin, jossa käsiteltiin pääasiassa kirkollisten virkojen hoitoon liittyneitä kiistoja ja jossa tuomioistuimen tehottomuus liitettynä sen omien virkamiesten pyrkimyksiin ajaa omaa etuaan johti oikeusprosessien pitkittymiseen jopa yli vuosikymmenien pituisiksi prosesseiksi, jotka olivat riidan osapuolille vain rahan ja ajan tuhlausta. Monissa teoksissa edellä esitetty varsin negatiivinen tulkinta Rotan toiminnasta yhdistyi vielä protestanttisen historiankirjoituksen kriittisyyteen katolista kirkkoa kohtaan ja johti tutkimuksissa esitettyihin väitteisiin katolisen kirkon hallinnon yleisestä tehottomuudesta ja korruptiosta aiheutuneista ongelmista, jotka estivät paavillisen oikeuden toteutumisen.

Tämä tutkimus on pyrkinyt haastamaan nämä vanhat tulkinnat. Työn tarkoituksena ei ollut kuitenkaan missään nimessä niiden kumoaminen hinnalla millä hyvänsä, vaan lähtökohtanani oli selvittää, pitävätkö vanhat tulkinnat paikkansa, kun analysoidaan Rotan lähdeaineistoa niin määrällisesti kuin laadullisesti.

Tutkimuksen tulokset osoittivat ensinnäkin, että aikaisempi tulkinta siitä, että Rota käsitteli pääasiassa kirkollisten virkojen hallintaa koskeneita riitoja muiden kaltaisten riitojen, kuten avioliittokiistojen ja taloudellisten kiistojen jäädessä sivurooliin, oli oikeansuuntainen. Aineistoni osoitti kuitenkin sen, että Rotaa ei ole syytä pitää pelkästään virkakiistoja käsitelleenä oikeusistuimena, sillä muiden kuin virkakiistojen osuus Rotan käsittelemistä oikeusprosesseista oli niinkin suuri kuin 20 %.

Työn toisena määrällisen analyysin kohteena on Rota-prosessien alkuperä, mitä varhaisemmassa tutkimuksessa ei ole selvitetty lainkaan. Sen analyysi paljastaa, että prosessit tulivat pääasiassa kristikunnan tiheimmin asutuilta alueilta ja alueilta, jotka sijaitsivat kuurian kannalta keskeisillä alueilla: Apenniinien niemimaalta, Pyreneiden niemimaalta, Saksasta sekä Ranskasta. Sen sijaan Skandinaviasta, itäisestä Euroopasta ja Brittein Saarilta tuotiin Rotan käsittelyyn huomattavan vähän tapauksia. Tämä ei ole yllättävää, sillä samoilta alueilta oli samoihin aikoihin runsaasti yhteyksiä myös muihin kuurian virastoihin, kuten Penitentiariaattiin.

Kolmas työn määrällisen analyysin kohde on Rota-tapausten kesto. Aikaisempi tutkimus piti Rotaa erittäin hitaana ja byrokraattisena oikeusistuimena, jossa riiteleminen kesti vuosia ja oli sen vuoksi kallista. Tämän tutkimuksen aineisto tarjoaa yllättäen aivan toisenlaisia tuloksia. Pitkät ja mutkikkaat oikeusprosessit muodostivat todellisuudessa ainoastaan murto-osan kaikista Rotassa käsitellyistä prosesseista. Tutkimusaineisto osoittikin yllätyksellisesti, että noin 70 % Rotassa käsitellyistä tapauksista jäi kesken ennen kuin asiassa olisi ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia tuomion julistamiseen.

Tämä tulos muuttaa täysin käsitystä Rotan toiminnasta ja roolista. Näin suuri kesken jääneiden prosessien osuus merkitsee sitä, että Rotaa ei käytettykään ongelmien ratkojana. Näyttääkin siltä, että Rota-prosessien aloittamisen taustalla oli pikemminkin vastapuolen pelottelu. Kun asioita ei saatu ratkaistua hyvällä, saattoi Rotan puoleen kääntyminen olla kuurian ja Rotan toiminnasta perillä olleiden henkilöiden keino saada vastapuoli luopumaan vaateistaan.

Mynämäen seurakunnan kirkkoherran virasta 1480- ja 1490-lukujen taitteessa yhtäältä saksalaisen virkojentavoittelija Henricus Meyerin ja toisaalta Sten Sture vanhemman ja Turun piispan välillä käydyn oikeusprosessin kuvaamisella oli tässä työssä kahtalainen rooli. Ensinnäkin se toimi esimerkkinä siitä, että tällaisten riitojen käyminen Roomassa ei rajoittunut vain oikeusoppineisiin ja kurialisteihin, vaan että myös keskushallinnon näkökulmasta niinkin kaukaisessa hiippakunnassa kuin Turussa oli valmiuksia Rotassa riitelyyn.

Toisaalta tämän tapauksen yksityiskohtaisempi tarkastelu toimi hyvänä esimerkkinä Rota-prosessien dynamiikasta sekä siitä, miten ja miksi Rotan kautta ei päästykään juridiseen ratkaisuun. Esimerkki osoitti, että vaikka prosessi eteni Rotassa kaikkien taiteen sääntöjen ja normien mukaisesti, ei se välttämättä johtanut haluttuun tulokseen, koska riidan osapuolilla ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia saada vaatimuksiaan läpi paikallisen vastarinnan vuoksi.

Tämä ristiriita oli varmasti omalta osaltaan syy siihen jo edellä mainittuun seikkaan, että niin monet prosessit lopahtivat kesken kaiken. Mynämäen virasta riidelleen Henricus Meyerin tavoin monet Rota-prosessin aloittaneet henkilöt ovat saattaneet luopua prosessista kesken kaiken huomattuaan, että he eivät kyenneet Rotan kautta pääsemään toivomaansa tulokseen, eli saamaan havittelemaansa virkaa itselleen. Tämä yhdessä pelotesyistä aloitettujen prosessien kanssa selittäisi sen, miksi niin suuri osuus Rotassa käydyistä prosesseista ei jatkunut niin pitkään, että riidassa olisi voitu edetä tuomioon asti.

Tämän tutkimuksen tulokset antavat syyn arvioida uudelleen Rotan merkitystä oikeusprosessien ratkaisijana korkeimman paavillisen oikeusistuimen roolissa. Rotan käsiteltäväksi tuotiin valtava määrä kiistakysymyksiä, mikä tarkoittaa sitä, että Rotan vaikutus ja tieto sen toimivaltuuksista oli hyvin tunnettu kaikkialla kristikunnan alueella. Rota ei kuitenkaan täysin onnistunut tehtävässään eli prosessien ratkaisemisessa, koska niin suuri osuus tapauksista jäi kesken. Oikeus ei siis lopulta toteutunutkaan Rotan kautta niin suuressa määrin kuin aikaisemmin on ajateltu. Syynä tähän ei silti näyttäisi olleen aikaisemmassa tutkimuksessa esiin nostettu Rotan ja paavillisen kuurian tehottomuus vaan itse riitelijät, jotka pyrkivät Rotan kautta pääsemään itselleen hyödyllisiin tuloksiin. Tämä tulos taas on selvä osoitus siitä, että aikaisemmassa tutkimuksessa esiintynyt ajatus paavillisen hallinto- ja oikeuskoneiston hierarkkisuudesta ei todellisuudessa olekaan niin itsestään selvä kuin on luultu.

Kirsi Salonen, Kirkollisen oikeudenkäytön päälähteillä – Sacra Romana Rotan toiminta ja sen oikeudellinen tausta myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alun taitteessa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 221. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki 2012.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.