Maare Paloheimo – ”Business Life in Pursuit of Economic and Political Advantages in Early Nineteenth-Century Finland” Lectio praecursoria 15.12.2012

FL Maare Paloheimon Suomen historian väitöskirja ”Business Life in Pursuit of Economic and Political Advantages in Early Nineteenth-Century Finland” (Liike-elämä taloudellisia ja poliittisia etuja tavoittelemassa 1800-luvun alun Suomessa) tarkastettiin 15.12.2012 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Sakari Heikkinen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Jari Ojala. Väitöskirja on luettavissa sähköisenä osoitteessa https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/41240.

Vuonna 1809 Ruotsin ja Venäjän välisen sodan seurauksena Suomi siirtyi Ruotsin valtakunnan alaisuudesta osaksi Venäjän keisarikuntaa. Suomesta tuli autonominen suuriruhtinaskunta, jolle luotiin oma keskushallinto. Ylin päätösvalta oli kuitenkin Venäjän tsaarilla, joka delegoi valtaansa vuonna 1809 perustetulle hallituskonseljille eli myöhemmin senaatiksi nimetylle Suomen ylimmälle hallinto-organisaatiolle. Oman keskushallinnon luominen ja korkeiden hallintovirkojen perustaminen olivat näkyviä muutoksia verrattuna Suomen aikaisempaan asemaan Ruotsin osana. Näistä muutoksista huolimatta Ruotsin vallan ajan perintö oli selkeästi läsnä 1800-luvun alun Suomessa. Se näkyi esimerkiksi ruotsalaisen lainsäädännön ja luterilaisen uskonnon aseman säilyttämisenä, minkä lisäksi jatkuvuutta edustivat tietyt hallintokäytännöt sekä läänin- ja paikallishallinnon rakenteiden säilyttäminen muuttamattomina. Vallan vaihdoksen mukanaan tuomat muutokset eivät siis paikallistasolta katsottuna vaikuttaneet erityisen dramaattisilta.

Luonnollisesti vuoden 1809 institutionaalinen muutos vaikutti myös talouselämän ja hallinnon väliseen vuorovaikutukseen ja suhteisiin. Keskeinen rooli tässä vuorovaikutuksessa oli Ruotsin vallan aikana ollut valtiopäivillä, joilla oli edustettuina neljä säätyä eli aateli, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty. Valtiopäivillä oli ollut tärkeä merkitys talouselämän edustajille, sillä porvarissäädyn edustajat, jotka olivat kaupan ja käsityöalojen harjoittajia, olivat käyttäneet valtiopäiviä myös omien taloudellisten etujensa valvomiseen ja puolustamiseen. Valtiopäiväperinne jatkui Venäjän vallan alle siirtyneessä Suomessa, ja ensimmäiset valtiopäivät kokoontuivat Porvoossa vuoden 1809 keväällä ja kesällä eli jo ennen kuin Ruotsin ja Venäjän välinen rauhansopimus oli allekirjoitettu. Valtiopäivillä on nähty olleen tärkeä merkitys suomalaisen yhteiskunnan rauhoittamiselle sodan jälkeen.

Taloudellisten olojen järjestämisen kannalta Porvoon valtiopäivillä oli tärkeä merkitys. Hallitsija jätti säätyjen käsiteltäviksi esityksiä, jotka liittyivät Suomen sotaväkeen, kruununverojen kantoon, rahaolojen ja korkeimman hallinnon järjestämiseen. Valtiopäivillä säätyjen edustajilla oli mahdollisuus valvoa ja puolustaa omia etujaan, ja esimerkiksi porvarissäädyn kauppiasedustajat ja aatelissäätyyn kuuluneet rautateollisuuden harjoittajat käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.  Etenkin porvarissäädyssä korostettiin jatkuvuuden merkitystä muuttuneessa valtiollisessa tilanteessa; sääty esimerkiksi vetosi Ruotsin vallan ajalla vahvistettujen erioikeuksiensa puolesta, joiden se halusi pysyvän voimassa jatkossakin. Tämä toteutui, kun hallitsija vahvisti valtiopäivien lopuksi säätyjen vanhojen erioikeuksien voimassa pysymisen.

Porvoon valtiopäivien jälkeen kului yli 50 vuotta ennen kuin säädyt kutsuttiin koolle seuraavan kerran. Valtiopäivätoiminnan keskeytyminen sulki porvarissäädyltä – ja muiltakin säädyiltä – tämän perinteisen vaikuttamiskanavan. Tämän on nähty kaventaneen merkittävästi talouselämän edustajien mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekijöihin tärkeäksi pitämissään asioissa.   Ajanjaksoa vuodesta 1809 vuoteen 1863, jolloin valtiopäiviä ei suomalaisten odotuksista ja toiveista huolimatta kutsuttu koolle, on usein kuvattu virkavaltaiseksi ja byrokraattiseksi. Yksilöiden ja erilaisten ryhmien mahdollisuuksia vaikuttaa omia asioita koskevaan päätöksentekoon moniportaisen hallinnon eri tasoilla on pidetty vähäisinä.

Yleistäen ja hieman kärjistäenkin voisi todeta, että 1800-luvun alkua koskevaa tutkimusta on leimannut poliittisten ja hallinnollisten kysymysten ylivalta ja osittain myös tietynlainen historiallinen painolastikin. Näistä syistä johtuen tutkijoiden huomio on enemmänkin kiinnittynyt vuoden 1809 institutionaaliseen muutokseen, sen seurauksiin ja ylipäätään Suomen asemaan Venäjän valtakunnan osana. Vastaavasti 1800-luvun puoliväliä on pidetty eräänlaisena murroskautena, mikä on ohjannut historiantutkijoiden mielenkiintoa vuosisadan loppupuolen tapahtumiin. Esimerkiksi Itämainen sota, joka tunnetaan myös Krimin sodan nimellä, sekä liberaaliksi luonnehditun tsaari Aleksanteri II valtaannousu vuonna 1855 ovat toimineet 1800-luvun kehityskulkuja hahmottaneiden tutkijoiden merkkipaaluina. 1850-luvun lopulta lähtien toteutetut hallinnolliset, taloudelliset ja sosiaaliset uudistukset ja muutokset ovat myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että vuosisadan loppupuoli on saanut osakseen huomattavasti enemmän tutkijoiden huomiota kuin sen alkuosa. Taloushistorian kannalta vuosisadan loppupuoli on ollut kiinnostavampi muun muassa nopean teollistumisen ja talouskasvun takia. Tätä muutosten ja kasvun kautta vasten peilattuna vuosisadan alku on väistämättä näyttäytynyt staattisena, elinkeinopolitiikka jähmettyneenä ja taloudelliset toimijat passiivisina. On kuitenkin selkeästi havaittavissa, että tutkimustilanne on vähitellen muuttumassa.

Väitöstutkimuksessani olen pyrkinyt valottamaan taloudellisten toimijoiden ja ylimmän hallinnon välisiä suhteita sekä niitä mahdollisuuksia ja tapoja, joilla talouselämän edustajat pystyivät vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon liiketoimintansa kannalta tärkeissä asioissa 1800-luvun alussa. Toisin sanoen tarkastelun kohteena on taloudellisten toimijoiden pyrkimykset vaikuttaa taloudellisen järjestelmän toimintaan ja sen reunaehtoihin sekä niihin instituutioihin tai tahoihin, joilla oli mahdollisuuksia ja valtaa muokata tai muuttaa tätä järjestelmää. Nostan tutkimuksessani esille talouselämän edustajien hallinnolle osoittamat anomukset ja valitukset sekä taloudellisiin kysymyksiin keskittyneiden komiteoiden merkityksen talouselämän ja ylimmän hallinnon välisen vuorovaikutuksen kentässä. Anomukset ja valitukset – toisin sanoen koko anomusinstituutio – sekä komitealaitos ymmärretään formaaleina vaikuttamiskanavina aikana, jolloin valtiopäivät eivät kokoontuneet. Lähtökohtana on se, että näitä kanavia hyödyntämällä taloudelliset toimijat pystyivät valvomaan omia intressejään tai vastaavasti hankkimaan omaa toimintaansa hyödyttäviä ja tukevia etuja. Tutkimuksen perustan luovat taloudellisten toimijoiden hallinnon ylimmälle tasolle eli senaatille lähettämät talouskysymyksiin liittyvät anomukset ja valitukset.  1800-luvun alussa anomus- ja valituskirjelmät osoitettiin muodollisesti hallitsijalle, vaikka niiden käsittelystä vastasi pääosin senaatti käyttäen hallitsijan delegoimaa valtaa. Merkittävimmät asiat esiteltiin hallitsijalle lopullista päätöksentekoa varten.

Anomus- ja valitusaineistoon perustuvaa tutkimusta täydentävät kahden taloudellisia kysymyksiä pohtineen komitean aineistot, sillä komiteajäsenyys tai mahdollisuus lähettää lausuntoja komiteoille avasi mahdollisuuden vaikuttaa suoraan päätöksentekijöihin. 1800-luvun alun komiteoilla oli tärkeä merkitys, sillä niiden avulla voitiin tehdä uudistuksia, joita oli muutoin hankalaa toteuttaa ilman valtiopäiviä.  Lisäksi komiteoiden merkitystä korostaa se, että niiden voidaan nähdä edustavan hallinnon intressejä kiinnittää talouselämän tai muiden alojen asiantuntijoita entistä paremmin hallinnon vaikutuspiiriin.  1800-luvun alussa talouselämän edustajille annettiin mahdollisuus ottaa osaa kahden merkittävämmän talousasioita pohtineen komitean työskentelyyn; ensimmäinen oli vuonna 1811 asetettu kauppa- ja tullikysymyksiin keskittynyt komitea ja toinen 1840-luvun alussa perustettu niin kutsuttu metsälakikomitea, joka pohti metsälainsäädännön uudistusta. Talouselämän edustajille tarjottu mahdollisuus osallistua komiteoiden työskentelyyn oli sikäli poikkeuksellinen, että suurin osa aikakauden komiteoista oli virkamiesvaltaisia.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että anomusinstituutio ja komitealaitos pohjasivat vahvasti Ruotsin vallan ajan traditioihin ja toimintakulttuuriin.  Näin ollen tutkimuksessani on keskeisellä sijalla Ruotsin vallan ajan perintö ja sen jatkuminen vuoden 1809 jälkeisessä Suomessa. Tällä tavalla tutkimukseni kytkeytyy osaksi jatkuvuuden ja muutoksen tutkimusta, jotka molemmat ovat hyvin perustavanlaatuisia teemoja historiantutkimuksen saralla. Toinen kantava teema on alamaisten ja hallinnon vuorovaikutus, jonka tutkimuksella on myös vahva asema etenkin Pohjoismaisessa tutkimustraditiossa. Tässä traditiossa anomuksia ja valituksia on esimerkiksi pidetty osana poliittista kulttuuria ja ne on ymmärretty erääksi keskeiseksi tekijäksi, joka edisti ja vahvisti alamaisten ja hallinnon välistä keskustelua ja neuvottelua. Anomusten ja valitusten merkitystä vaikuttamiskeinona on usein korostettu siitä syystä, että anomusten lähettäminen hallitsijalle oli käytännössä kaikkien alamaisten ulottuvilla sukupuolesta, varallisuudesta tai sosiaalisesta taustasta riippumatta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna institutionaalisen vallan haltijoille osoitettujen anomusten ja valitusten on sanottu antaneen äänen myös tavallisille ihmisille sekä korostavan heidän merkitystään toimijoina. Useissa aikaisemmissa tutkimuksissa onkin painotettu sitä, että anomusinstituutio mahdollisti formaalia poliittista asemaa tai valtaa vailla olleiden yksilöiden ja ryhmien, kuten naisten ja erilaisten vähemmistöjen osallistumisen ja vaikuttamisen päätöksentekoprosesseihin. Tällä seikalla on merkitystä myös 1800-luvun alun Suomessa, jossa vain rajallinen määrä ihmisiä saattoi osallistua yhteisiä asioita koskevaan päätöksentekoon. Käytännössä tämä tarkoitti usein sitä, että esimerkiksi paikallistasolla vain vaikutusvaltaisimmat – ja vauraimmat – miehet saivat osallistua yhteisiä asioita koskevaan päätöksentekoon.

1800-luvun alun Suomessa anomusten ja valitusten lähettämistä korkeimmille päätöksentekotahoille ei voi pitää mitenkään marginaalisena ilmiönä. Vuonna 1809 perustetun senaatin pitämät rekisterit havainnollistavat hyvin ilmiön laajuuden. Esimerkiksi senaatin talousosaston rekisterit eli niin kutsutut anomusdiaarit, jotka ovat eräänlaisia saapuneiden kirjeiden rekistereitä, osoittavat, että vuosien 1809 ja 1850 välillä yksityishenkilöt tai erilaiset ryhmät toimittivat talousosastolle yli 30 000 kirjettä. Saapuneiden kirjeiden määrä nousi 1850-luvun puolivälin jälkeen ja niiden määrä ylitti 100 000 rajan 1890-luvulla. Talousosaston kirjerekistereiden mukaan kirjeiden aiheet vaihtelivat suuresti, sillä nimestään huolimatta talousosasto käsitteli paljon muitakin kuin vain taloudellisia kysymyksiä. Sen vastuulla olivat yleiseen hallintoon ja talouteen liittyvät kysymykset, kun taas senaatin toinen osasto, oikeusosasto, toimi suuriruhtinaskunnan ylimpänä oikeusasteena. On selvää, että anomusten ja valitusten tulva ruuhkautti päätöksentekojärjestelmää, vieden samalla aikaa muiden hallinnollisten asioiden hoitamiselta. Asiaruuhka vaikutti myös siihen, että esimerkiksi senaatin talousosaston jäsenet tekivät istunnoissa päätöksiä rutiininomaisesti ja usein ilman keskusteluja ja äänestyksiä – tai ainakaan näitä ei juuri ole kirjattu pöytäkirjoihin. Ajan myötä senaatin kasvanut työmäärä johti siihen, että sen työjärjestyksiä ja organisaatiota jouduttiin uudistamaan.

Laaja aineisto ja tapausten runsaslukuisuus aiheuttaa luonnollisesti myös tutkimukselle tiettyjä haasteita ja pakottaa tutkijan tekemään rajauksia. Tästä syystä olen tarkastellut senaatin talousosaston anomusdiaariaineistoa vuodesta 1810 vuoteen 1850 asti viiden vuoden välein; näin lähemmän tarkastelun kohteena on yhdeksän vuotta, joiden aikana talousosasto vastaanotti hieman yli 6 000 kirjettä. Tutkimukseni mukaan näistä 13 prosenttia oli taloudelliseksi toimijaksi määritellyn tahon lähettämää ja liittyi nimenomaan talouselämään. Tutkimusta varten keräämäni aineiston avulla voidaan esimerkiksi tutkia, mihin kysymyksiin talouselämän edustajilla oli mahdollisuus vaikuttaa, mitkä asiat koettiin tärkeäksi muuttuneessa valtiollisessa tilanteessa ja miten uusia taloudellisia etuja yritettiin hankkia. Aineiston avulla saadaan myös tietoa taloudellisten toimijoiden ammatti- ja sosiaaliryhmistä, minkä lisäksi havaintoja voidaan tehdä taloudellista toimintaa harjoittaneiden henkilöiden sukupuolesta, etnisestä alkuperästä sekä siitä, miten yleistä kollektiivinen toiminta oli tai minkä maantieteelliseen alueen taloudellinen toiminta korostuu aineistossa.

Kun tarkastelunäkökulmaa ei ennalta rajata vain tiettyyn ryhmään vaan tavoitteeksi otetaan taloudellisten toimijoiden ja taloudellisen toiminnan tarkastelu laajemmasta näkökulmasta, käy ilmi, että 1800-luvulla erilaisia elinkeinoja harjoittivat varsinaisten kauppaporvareiden ja käsityöläisten lisäksi hyvinkin monenlaiset toimijat, kuten kauppiaiden ja käsityöläisten lesket, virkamiehet ja kauppa- ja vuorineuvosten arvonimillä palkitut liikemiehet. On kuitenkin muistettava, että 1800-luvun alun sääty-yhteiskunnassa taloudelliset oikeudet eivät olleet tasaisesti jakautuneet. Esimerkiksi kaupan ja käsityön harjoittaminen oli kaupunkien porvariston etuoikeus. Myös erilaisten tuotantolaitosten perustamista ja toimintaa kontrolloitiin – tosin tehtaanperustajille ei asetettu samanlaisia muodollisia vaatimuksia kuin kauppiaille ja käsityöläisille. Yksinkertaistaen: laajemmat oikeudet olivat miehillä kun taas naiset, jotka olivat miessukulaistensa tai aviopuolisoidensa holhouksen alaisia, olivat käytännössä vailla taloudellisia ja poliittisia oikeuksia. Vain leskinaisilla oli muita naisia laajemmat toimintamahdollisuudet. Samalla tavoin ulkomaalaistaustaisten henkilöiden oikeudet olivat rajatummat kuin suomalaisten. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että muodollisistakin säännöksistä tai vaatimuksista voitiin joustaa ja esimerkiksi naisten oli mahdollista harjoittaa elinkeinoa erityisoikeuksien varassa.

1800-luvun alussa senaatin talousosastolle lähetettyjen anomusten ja valitusten suuri määrä ja niiden aiheet osoittavat, että ne koettiin tärkeiksi vaikuttamiskeinoiksi.  Selvästikin taloudelliset toimijat kokivat, että anomusten tai valitusten mahdollisesti tuottama hyöty korvaisi prosessin vaatiman ajan ja vaivan sekä siitä aiheutuneet kustannukset. Anomuksia ja valituksia tarkastelemalla saadaan tietoa siitä, pyrkivätkö talouselämän edustajat ajamaan vain omia, henkilökohtaisia etujaan poliittisella areenalla vai suosivatko vaikkapa tiettyjen alojen toimijat yhteistyötä pyrkiessään vaikuttamaan päätöksentekijöihin. Tutkimani aineiston perusteella voidaan esimerkiksi todeta, että eri kaupunkien kauppiaiden yhteistyö ja verkostot konkretisoituvat tapauksissa, jossa jopa sanamuodoiltaan hyvin samankaltaisia anomuskirjelmiä on toimitettu lyhyen ajan sisällä senaatin talousosastolle. Vaikka taloudelliseen toimintaan liittyneet privilegio- ja lupa-anomukset olivat usein rutiiniluonteisia asioita, voitiin anomustenkin välityksellä nostaa esille merkittäviä asiakokonaisuuksia. Niiden avulla pyrittiin vaikuttamaan esimerkiksi talouslainsäädännön yksityiskohtiin tai Suomen (käytännössä Venäjän) ja ulkomaiden välisiin kauppasopimuksiin ja tullikysymyksiin.

Anomus- ja valituskirjelmien välillä oli myös selkeitä eroavaisuuksia.  Valitukset poikkesivat anomuksista erityisesti siinä, että niiden taustalla oli yleensä ristiriita tai konflikti, jonka osallisina oli kaksi vastakkaista kantaa edustavaa tahoa. Tämä näkyy erityisesti kauppiasoikeuksien hakemiseen ja myöntämiseen liittyneissä tapauksissa, joissa vastakkain olivat usein asemansa vakiinnuttaneiden toimijoiden ja uusien tulokkaiden edut ja tavoitteet. Esimerkiksi Suomen sodan aikana ja sen jälkeen Suomeen saapuneiden venäläiskauppiaiden ja suomalaisporvariston konfliktit valottavat sitä, millaisia haasteita paikallistasolla kohdattiin uusien tulokkaiden etsiessä mahdollisuuksia oman elinkeinonsa harjoittamiseen. Valitusasiat edellyttivät myös lausuntojen ja kommenttien pyytämistä valitusasiaan liittyneiltä tahoilta, mikä taas saattoi olennaisesti pitkittää päätöksentekoprosessia hallinnon ylimmällä tasolla. Tapausten lähempi tarkastelu osoittaa, että talouselämän vaikutusmahdollisuuksien ja menetelmien tutkimisen kannalta valitustapaukset ovat usein myös informatiivisempia: ne osoittavat kuinka järjestelmä toimi tilanteissa, joissa toimijoiden edut olivat ristiriidassa keskenään ja mitä argumentteja taloudelliset toimijat käyttivät pyrkiessään valvomaan omia etujaan. Niiden avulla voidaan tuoda esille päätöksentekojärjestelmän joustamattomuus tai joustavuus – toisin sanoen se, otettiinko päätöksiä tehdessä huomioon esimerkiksi yksilön tai paikallisyhteisön tilanne ja taloudelliset olosuhteet vai tehtiinkö päätökset rutiininomaisesti ja lainkirjainta tiukasti noudattaen.

Siinä missä anomusten ja valitusten kautta myös pienimuotoisempaa taloudellista toimintaa harjoittaneet henkilöt saivat mahdollisuuden tuoda itselleen tärkeitä asioita esille tai vaikkapa puolustaa omia etujaan esimerkiksi kilpailutilanteissa, komiteat avasivat osallistumis- tai vaikuttamismahdollisuuksia lähinnä talouselämän keskeisille toimijoille. Tämä näkyi erityisesti 1811 perustetun kauppa- ja tullikysymyksiin keskittyneen komitean kohdalla, jota varten lausuntoja pyydettiin pariltakymmeneltä rannikkokaupunkien johtavalta kauppiaalta ja laivanvarustajalta. Lausuntojen perusteella liikemiehet olivat sisäistäneet, miten tärkeä merkitys mahdollisuudella esittää mielipiteitä kaupan ja merenkulun kehittämisestä oli heidän omien elinkeinojensa kannalta.  Mahdollisuus kommentoida komiteamietintöä otettiin vakavasti myöhemminkin. Kun 1840-luvun alussa metsälakikomitean ensimmäisestä mietinnöstä pyydettiin kommentteja, itäsuomalaisen teollisuusmies ja Värtsilä-yhtiön perustaja Nils Ludvig Arppe totesi innostuneesti kirjeessään, että ”Kaikki tämä kuulostaa enemmän kuin liberaalilta!” Tästä mahdollisuudesta huolimatta Suomen ensimmäisten teollisuuskapitalistien joukkoon luettu Arppe ja hänen sahanomistajakollegansa joutuivat kuitenkin odottamaan liberaaleja uudistuksia vielä 1850- ja 1860-luvuille asti ja osin pidempäänkin.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että anomusinstituution ja komitealaitoksen kautta voitiin joko puolustaa tai kritisoida vallitsevaa taloudellista järjestelmää – suhtautumistapaan vaikutti luonnollisesti toimijan oma asema ja tilanne. Esimerkiksi suomalaiskauppiaiden edunvalvontaan tuskastunut venäläistaustainen kauppias tai vaikkapa itäsuomalainen sahanomistaja saattoi ruotia talouspolitiikan epäkohtia ja rajoituksia hyvinkin voimakkain sanakääntein, kun taas vallitsevasta järjestelmästä ja privilegioista hyötyvän kauppias-laivanvarustajan näkökulma oli päinvastainen ja korosti talouspolitiikan jatkuvuuden merkitystä. Paikallistasolta kuuluneet kriittiset kannanotot, jotka kohdistuivat toimintaympäristön tai vallitsevan järjestelmän epäkohtiin, osoittavat kuitenkin omalla tavallaan muutospaineiden läsnäolon jo ennen 1800-luvun puoliväliä. Vaikka yksittäisen anomuksen, valituksen tai komitealle osoitetun lausunnon kautta ei voida tehdä havaintoja mahdollisista talouspolitiikan linjan muutoksista, valaisevat vaikkapa juuri venäläiskauppiaiden tai elinkeinon harjoittamiseen tarvittavia lupia hakeneiden naisten tapaukset kuitenkin sitä, että muutoksia myös peräänkuulutettiin aktiivisesti.

Poliittisten ja taloudellisten muutosten kausi alkoi liberalistisiin ajatuksiin myönteisesti suhtautuneen Aleksanteri II noustessa valtaan vuonna 1855. Hallitsijan pian valtaannousunsa jälkeen Suomen senaatille esittämä uudistusohjelma loi pohjaa elinkeinojen vapauttamiselle ja johti muun muussa kahden talouselämän kannalta merkittävän komitean perustamiseen vuonna 1856. Talouselämän edustajat saivatkin näihin komiteoihin huomattavan edustuksen. Vaikka talouselämää koskevia uudistuksia tehtiinkin jo ennen valtiopäivien koolle kutsumista, avasivat valtiopäivien säännöllisemmät kokoontumiset vuodesta 1863 alkaen mahdollisuuden yhteiskunnan ja talouden rakenteiden laajemmalle uudistamistyölle. Säännöllisesti kokoontuvien valtiopäivien, talouselämän järjestäytymisen ja erilaisten yhdistysten tai organisaatioiden perustamisen myötä talouselämän edunvalvontakin alkoi saada uusia muotoja.

Nykypäivän näkökulmasta katsottuna on kiinnostavaa havaita, että talouselämän edustajien käyttämät perustelut tai sanoma ja sen sisältö eivät ole juurikaan muuttuneet ajan saatossa vaan tietynlainen jatkumo on edelleen havaittavissa, kun tarkastellaan talouselämän edunvalvontatoimia; talouselämän edustajat pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti poliittiseen päätöksentekoon, nostavat esille haluamiaan asiakokonaisuuksia ja painottavat itselleen edullisia näkökulmia. Vetoaminen yhteiskunnan yhteiseen hyvään tai valtion etuun ovat edelleen paljon käytettyjä perusteluita yritysjohtajien pyrkiessä vaikuttamaan poliittisiin päätöksentekijöihin tai suureen yleisöön – vaikuttamismenetelmät ovat tietyiltä osin samankaltaisia kuin vaikkapa kaksi vuosisataa sitten, mutta mediat ovat osittain muuttuneet.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.