Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisessa romaanissa

”Talvisodan alkamisesta 70 vuotta”, kertoivat sanomalehdet ja tv-uutiset 30.11.2009, vajaa kaksi vuotta myöhemmin otsikoitiin samoin sanoin jatkosodasta. Vuosipäivinä tapahtumia ja sotaveteraaneja on muistettu valokuvanäyttelyin, seminaarein ja juhlapuhein. Sotien merkitys kansalliselle identiteetillemme on edelleen suuri, mikä näkyy niin tutkimuksen kuin historiallisen fiktion innossa käsitellä tapahtumia. Kaksituhattaluvun historiallinen romaani kuvaa talvi- ja jatkosotaa aiemmin vaietuista näkökulmista osallistuen näin yhteiskunnalliseen keskusteluun menneisyyttämme koskevista tulkinnoista.

Sodat ovat kansakuntaa rakentavien herooisten tarinoiden ydin ja yhtä usein kansallisen trauman lähde. Merkityksellisinä tapahtumina ne toistuvat niin yksilöiden kuin yhteisöjen tarinoissa, mistä kertoo muun muassa ensimmäistä ja toista maailmansotaa seurannut sotakirjojen tulva.1 Tarkastelen katsauksessani 2000-luvun historiallisen romaanin tapaa kuvata toisen maailmansodan aikaa: talvi- ja jatkosotaa, tapahtumia ennen sotia, välirauhan aikaa ja sodan vaikutuksia.2 Tutkimuskohteillani on yhteisiä teemoja ja näkökulmia, mutta eroja löytyy muun muassa kerrontatavoissa. Pohdin myös historiallisen romaanin merkitystä kulttuurisen muistin ja kansallisen identiteetin rakentajana.

Olen valinnut katsaukseeni teoksia, joilla on edellytyksiä vaikuttaa tapaamme muistaa kansallista historiaamme. Tällaisia ovat teokset, jotka vastaanotetaan muistia välittävinä ja jotka saavuttavat laajan yleisön.3 Historiallisia romaaneja luetaan menneisyydestä tietoa välittävinä, minkä kiistat tietojen tai näkökulman oikeellisuudesta paljastavat. Yleisön suosiosta kertovat esimerkiksi kirjakauppojen myydyimpien ja kirjastojen lainatuimpien listat. Kulttuurisen muistin näkökulmasta merkittäviä ovat siis luetut, keskustelua herättäneet, arvostellut ja palkitut teokset. Koska suuren yleisön saavuttaneet teokset ovat juuri niitä, jotka eniten vaikuttavat kulttuuriseen muistiimme, kohteenani on niin kirjallisuuden kaanoniin kuuluvia kuin muuten lukijoiden suosikeiksi nousseita.4

Kirjallisuuspalkinnot, kuten Finlandia- ja Runeberg-palkinto, toimivat kirjallisuuskritiikin tavoin eräänlaisina portinvartijoina eli niiden ansiosta toiset teokset saavat julkisuutta toisten jäädessä huomiotta.5 Jo pelkkä Finlandia-ehdokkuus tietää teokseen liittyviä haastatteluja, kirja-arvioita ja kasvavia myynti- ja lainauslukuja. Kaksituhattaluvulla on palkintoehdokkaiden ja myös voittajien joukossa ollut useita historiallisia romaaneja, mikä on tuonut näkyvyyttä lajille.

Historiallinen romaani on onnistuneesti vältellyt tiukkaa määrittelyä; ehkä fiktiota ja faktaa yhdistävä, lajityypin ja romaanin rajoja koetteleva ”mahdoton genre” on siksi pysynyt elossa.6 Tarkastelemani teokset kuvaavat noin seitsemänkymmenen vuoden takaisia tunnettuja historiallisia tapahtumia. Näin ne täyttävät tyypillisimmät historialliselle romaanille asetetut kriteerit kuvatun ajan yleisestä tunnettavuudesta ja ajallisesta etäisyydestä,7 vaikka osalla kirjailijoista onkin lapsuusvuosiin liittyviä muistikuvia. Varsinainen sotakirjallisuus, jolla tarkoitan sotatoimialueelle ja taisteluihin keskittyviä teoksia, jää katsaukseni ulkopuolelle, vaikka rajanveto sen ja historiallisen romaanin välillä ei ole aina helppoa. Sotakirjallisuutta tutkinut Juhani Niemi onkin pohtinut, tuleeko historiallisesta romaanista lajin jatkaja.8

Historiallinen romaani, kuten romaani kirjallisuudenlajina yleensä, muuttuu erilaisten kulttuuristen ja aatteellisten virtausten vaikutuksesta. Postmoderni(smi) on viime vuosikymmenien ehkä merkittävin romaania uudistanut yhteiskunnallinen ja kulttuurinen suuntaus. Toinen tutkimukseni kohteena oleviin teoksiin vaikuttanut ilmiö on niin sanottu uusi sotahistoria. Rintamatapahtumiin ja sodanjohtoon keskittyneen perinteisen sotahistorian rinnalle noussut uusi sotahistoria tarkastelee myös sotaan johtaneita tapahtumia, sodan seurauksia sekä tuo esiin aiemmin vaiettujen ryhmien ja yksilöiden kokemuksia.9 Viime vuosina on ilmestynyt teoksia, jotka kertovat erilaisten vähemmistöjen kohtaloista. Artikkelikokoelmissa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (2008) ja Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (2006) käsitellään muun muassa lasten ja nuorten sota-aikana kohtaamaa väkivaltaa, sotilaiden huumeiden käyttöä, homoseksuaalisuutta, poliittisten vankien kohtelua, saksalaisille sotilaille synnytettyjä lapsia ja sotaleskien muistoja. Useat näistä teemoista esiintyvät myös kohdeteoksissani. Koska lähtökohtanani on teosten potentiaalinen vaikutus kulttuuriseen muistiimme, kiinnitän huomiota teosten saamiin palkintoihin, kritiikkeihin10 ja muuhun keskusteluun. Ensimmäisessä luvussa käsittelen teoksia, jotka rikkovat rajoja joko kerrontatavoillaan tai aiheellaan. Toisessa luvussa kohteenani on naisten ja lasten asemaa sota-aikana kuvaavat romaanit, ja kolmannessa luvussa homoseksuaalisuutta käsittelevät teokset.

Ironista historiankirjoitusta ja vähemmistöjen sotakokemuksia

Suomalaisen historiallisen romaanin on nähty omaavan piirteitä, joita voidaan pitää postmodernistisina, kuten historiankirjoituksen kyseenalaistaminen tai ironinen suhtautuminen kansalliseen historiaan, lajien sekoittuminen ja kronologisen kerronnan rikkoutuminen.11 Näiden piirteiden lisäksi Lars Sundin historiallisille romaaneille on ominaista parodia, groteski ja metafiktio eli omien kerrontakeinojen reflektointi. Sundin Siklax-trilogia seuraa kuvitteellisen eteläpohjalaisen suvun vaiheita ja kuvaa samalla Suomen historian kipupisteitä: kansalaissotaa, lapuanliikettä ja toisen maailmansodan aikaa. Trilogian päättävä Eriks bok (2003 suom. Erikin kirja 2004) ajoittuu talvi- ja jatkosodan, jälleenrakentamisen ja kylmän sodan aikaan.12 Eriks bok -romaania värittävät kertojan kiistat edesmenneiden siklaxilaisten kanssa siitä, mitä ja miten sodista sopii kertoa. Heti alkuun vainajat kertovat lukijalle, etteivät he tule sietämään minkäänlaisia karkeuksia, kommunistista propagandaa, sotaveteraanien häpäisyä tai isänmaallisten arvojen pilkkaa. Kertoja ei kuitenkaan heidän asettamistaan säännöistä piittaa.

Talvisodan alkamispäivä marraskuussa 1939 on monella tapaa dramaattinen ja traumaattinen romaanin henkilöille: Helsinkiä on pommitettu, kauan kadoksissa ollut Otto palaa kotiin ja kymmenvuotias Margareta saa tietää hänen olevan oikea isänsä. Kohtaus on kuvattu pissahätää potevan Margaretan näkökulmasta ja sitä kehystävät maininnat radiossa soivasta Jean Sibeliuksen Finlandiasta, joka on alusta saakka liittynyt Suomen kohtalonhetkiin. Häpeällinen muisto vainoaa Margaretaa vielä aikuisena, ja lapsena koetun trauman seurauksena itsenäisyyspäivän viettäminen, johon kuuluvat Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan ja Linnan juhlien katsominen, tuottaa hänelle fyysistä tuskaa, sillä Finlandian ensimmäiset tahdit saavat aikaan ”pavlovilaisen reaktion”: ”Pakko päästä pissalle! Heti!”13 Kertoja viittaa sodan muistamisen rituaalisiin tapoihin, jotka Margaretan banaali kokemus riisuu niihin liitetyistä nationalistista merkityksistä.14

Tarkka-ampujana talvisodassa kunnostautunut Charles ei voi hyväksyä jatkosotaa ja päättää ampua vain säikäyttääkseen. Sodan jälkeen hän laskee pelastaneensa yli kahdensadan venäläisen hengen. Charlesin eettinen asenne korostuu kun häntä verrataan Simo Häyhään, talvisodan legendaan, jolla oli yli viisisataa pilkkaa pystykorva-kiväärinsä perässä merkkinä tappamistaan vihollisista. Charlesin isä, linja-autoyhtiön omistava Rurik puolestaan aiheuttaa epäsuorasti Rovaniemen tuhon, kun hän ulvoo ambulanssina rintamalla toimineen uudenaikaisen bussinsa tuhoa. Tutut ja tuntemattomat koirat yhtyvät ulvontaan, joka näin kantautuu vetäytymässä olevien saksalaisten korviin. Ulvonnasta hermostunut päällystö epäilee suomalaisten salajuonta, ja saakin päämajalta luvan poistumiseen ja käskyn polttaa Rovaniemi.15

Eriks bok -romaanin kritiikit olivat pääasiassa positiivisia, eivätkä satiiriset sotakuvaukset herättäneet juuri huomiota – Sundin hienoiseksi pettymykseksi.16 ”Lars Sundin romaanitrilogian päätös on kerronnan juhlaa”, otsikoi Taina Salakka-Kontunen, mutta pohtii sinänsä hyvin myönteisen arvion lopuksi, ”miten monta kertaa Suomen sodat on vielä käytävä läpi, ennen kuin trauma hellittää”.17 Lähes kaikki kriitikot mainitsevat sodat Eriks bokin aiheena, mutta nähdäkseni vain Helsingin Sanomat tuo esiin satiirisen käsittelytavan. Timo Hämäläinen viittaa heti otsikossaan Rurikin ulvonnan absurdeihin seurauksiin: ”Historia syntyy, kun koirat haukkuvat”. Hän aloittaa arvionsa referoimalla laajasti kohtausta ja mainitsee myös lyhyesti Charlesin epätavallisen taistelutaktiikan.18 Margaretan traumaattinen kokemus mainitaan ohimennen muutamissa trilogian aiemman osan Lanthandlerskans son -romaanin arvioissa.19 Sund sai romaanista kirjallisuuden valtionpalkinnon, ja teos oli sekä Finlandia-ehdokas että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas.

Sodan läsnäolo näkyy myös Bo Carpelanin romaanissa Barndom (2008, suom. Lapsuus), joka kuvaa 1930-luvun tunnelmia nuoren pojan silmin päättyen talvisodan ensimmäisiin pommituksiin. Barndom on osittain omaelämäkerrallinen, lapsuuden muistoja pohtiva teos, kuten on myös tässä lähemmin esiteltävä 2005 ilmestynyt Berg (suom. Kesän varjot). Romaanissa Berg sotauutiset yhdistyvät niin ikään Sibeliuksen Finlandiaan kahdeksanvuotiaan pojan muistikuvissa. Mattias on vanhempiensa kanssa kaupassa, kun radiosta alkaa kuulua tuttu, ”julmankaunis sävelmä”, jota seuraa ilmoitus Kannaksen suurhyökkäyksen alkamisesta. Toisen kerran tuuli tuo radion rahisevan äänen puuhun rakennetun majan suojaan kertoen vertavuotavasta maailmasta, ja tuulen mukana tulee myös Finlandia, joka melkein rikkoo radion.20 Kesän kauneuteen on tunkeutunut jotain pimeää ja uhkaavaa, ja nämä – kauneus ja pelko – elävät samanaikaisesti Mattiaksen muistikuvissa:

Voikukanhaivenia lentää ilmassa, ja sota väijyy tummissa metsissä ja ryntää kohta kirkuen meidän kimppuumme ja tappaa meidät. Sillä on punaiset silmät ja se puhuu käsittämätöntä venäjää, niin kuin räjähtävä veturi. 21

Teoksen sävy on unenomainen, jopa surrealistinen; useat kriitikot viittasivatkin Bergin ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kerronnallisiin yhtäläisyyksiin.22 Berg toi Carpelanille toisen Finlandia-palkinnon,23 mikä herätti keskustelua palkinnon perusteista. Joidenkin mielestä Carpelanin voitto kohotti palkinnon statusta, sillä se osoitti, että palkittiin paras, ei sopivin, jotkut taas haukkuivat sekä voittajan valinneen eduskunnan puhemies Paavo Lipposen että Finlandia-palkinto-instituution.24

Lars Sundin tavoin Sirpa Kähkönen katsoo kritiikin toisinaan ohittaneen hänen käsittelemänsä teemat. Hänen mukaansa Kuopio-sarjan kolmas teos Jään ja tulen kevät ”lähes vaiettiin kuoliaaksi”.25 Kähkösen romaanit kuvaavat sota-aikaa pikkukaupungin asukkaiden näkökulmasta keskittyen naisten ja lasten kokemuksiin. Tämä näkyy myös teossarjan aikarakenteessa, sillä teoksissa ei eletä sotarintaman liikkeiden mukaan vaan keskitytään sotaa edeltävään ajanjaksoon, välirauhan aikaan tai tietyn päivän tapahtumiin. Sarjan ensimmäinen osa Mustat morsiamet (1998) kuvaa 1930-lukua ja talvisotaa edeltäneitä mielialoja, Rautayöt (2002) keskittyy vuoden 1940 kesän ja Jään ja tulen kevät (2004) seuraavan talven ja kevään tapahtumiin. Finlandia-palkintoehdokkuuden saanut Lakanasiivet (2007) on yhdenpäivänromaani kuten sitä seurannut Neidonkenkä (2009); edellinen kuvaa heinäkuun ensimmäistä päivää 1941, jolloin Kuopiota pommitettiin, ja jälkimmäinen kesäkuun yhdeksättä seuraavana vuonna kertoen kovasta talvesta selvinneistä kaupunkilaisista. Sarjan kuudennessa ja toistaiseksi viimeisessä osassa Hietakehto (2012) eletään vuoden 1943 elokuuta kesähuvilalla, jonne naiset ja lapset ovat paenneet kaupungin hellettä ja huonoa elintarviketilannetta. Pääosassa teoksissa on maalta kaupunkiin muuttanut Anna, joka jää pian naimisiin mentyään yksin, kun aviomies Lassi tuomitaan seitsemäksi vuodeksi vankilaan vallankumouksellisesta toiminnasta.

Jään ja tulen kevät -romaanin kritiikeissä kiinnitettiin huomiota muun muassa naisten ja lasten kuvauksiin, edellisiä teoksia laajempaan henkilögalleriaan, Annan itsenäistymiseen uuden työpaikan myötä ja tietysti kirjailijan taitavuuteen käyttää Savon murretta.26 Mihin arvioijien olisi Kähkösen mielestä sitten pitänyt tarttua? Ihminen sodassa -teoksessa hän sanoo, että Jään ja tulen kevään rakenteen ja väittämien on ”tarkoitus heijastaa sitä, kuinka hyvä ja paha sekoittuvat väliin täysin erottamattomiksi kierteiksi”.27 Kähkönen viittaa muun muassa siihen, että Suomi sai Saksasta viljaa, perunoita ja muita tarvikkeita, jotka oli luultavasti tuotettu ”riistopolitiikalla” Saksan miehittämillä alueilla. Savo-lehden tekstejä analysoimalla Kähkönen osoittaa, miten Saksan kieli ja kansallissosialistisen sosiaalipolitiikan käytänteet vaikuttivat yhteiskunnassamme käytyyn keskusteluun ja miten Saksan mallin mukaan yritettiin yhteenkuuluvuuden hengessä lähestyä työväestöä.28

Edellä mainitut teemat näkyvät Jään ja tulen keväässä muun muassa viittauksena parempien haluun osoittaa ”sosiaalista mieltä”, josta on kyse kun rouva Lehtivaara haluaa ottaa Juho-pojan kasvatikseen. ”Antaa heijän nyt osottoo sitä tämän päivän henkee”, rauhoittelee Anna Juhon isoisää.29 Teoksessa viitataan myös muutamia kertoja Suomalais-saksalaiseen seuraan, joka propagoi järjestämällä esitelmiä ja muuta ohjelmaa. Kun seurue illastaa Tatrassa, tarjoilijana toimiva karjalanevakko Helvi Martiskainen kuulee, kuinka jäsenet innostuneena ylistävät Saksan sosiaalipolitiikkaa, terveydenhuollon korkeaa tasoa ja lapsimäärän mukaan lyhentyviä avioliittolainoja: ”Mitä enemmän lapsia, sitä vahvempi väestö. Ja mitä vahvempi väestö, sitä suurempi oikeus elintilaan.”30 Perustamistilaisuudessa joulukuussa 1940 lausutut sanat ”ei tämä tähän pääty, vielä saadaan kerran uudestaan yrittää” sykähdyttävät Helviä ja nostavat toivon päästä ”[t]akaisin Karjalaan, pois täältä, missä ei ollut mitään”.31 Kähkösen lehtitutkimuksessaan havaitsema Saksan kielestä omaksuttujen termien murtautuminen arkiseen kielenkäyttöön havainnollistuu seuraavassa katkelmassa, jossa Lassi pohtii sodan uhkaa:

Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi, jos -. Ja kyllähän se tapahtuisi, se oli aivan väistämätöntä. Se oli valunut jo ihmisten puheeseen ja ajatteluun. Kaikki puhuivat fyyrereistä ja elintilasta; akatkin hokivat kasvimaita mittaillessaan, että ”meijän perreelle enemmän elintilloo, Hujasen heimolle isommat alat”.32

Kähkösen realistinen ja kronologinen tyyli rikkoutuu ajoittain, kun kertoja ennakoi tulevia tapahtumia tai käyttää fantasiaa, kuten Lakanasiipien lopussa olevassa jaksossa, jossa Mannerheim kohtaa päiväkäskyssään kuolleista esiin manaamansa sotilaat. Kähkösen romaanisarja murtaa rajoja tarkastelemalla tapahtumia näkökulmasta, joka on yhä verrattain harvinainen: Kähkösen päähenkilö on työläisnainen, jonka ”marginaalisuus kaksinkertaistuu”, kun hän avioituu Tuomen kommunistiseen sukuun.33 Kuopio-sarja perustuu Kähkösen äidin puoleisten isovanhempien kohtaloihin, ja hän on itse todennut haluavansa tutkia, ”miten sisällissota, työläisyys ja kommunistinen mentaliteetti muovasivat ihmisiä 1900-luvun rajun historian vaiheissa”.34 Hän on valottanut aihetta myös teoksessaan Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi (2010), joka oli Tieto-Finlandia-ehdokas.

Ulla-Lena Lundbergin romaani Marsipansoldaten (2001, suom. Marsipaanisotilas 2001) kuvaa suomenruotsalaisen Kummelin perheen kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Teoksen kertojaääni on ironisen leikittelevä, ja sen päähenkilöt ovat nuoria, jotka sodasta huolimatta iloitsevat ja elävät hetkessä tietämättä, miten sota tulee päättymään tai millaisia traumoja se heille ehkä aiheuttaa.35 Erityisen selvästi osoitetaan kuoleman turhuus: perheen huoleton suosikkipoika Göran on tulossa lomalle rintamalta, mutta kuolee matkalla leikitellessään löytämällään käsikranaatilla. Romaani kuvaa perheen ristiriitaisia tunteita, surua ja hämmennystä, kyseenalaistaen näin niin sankarikuoleman kuin sankarivainajien muistamisen. Helsingin Sanomien Pertti Lassila piti tarinaa romaanin vahvimpana antina.36

Vaikka Marsipansoldaten oli sekä Finlandia-ehdokas että Pohjoismaiden kirjallisuusneuvoston palkintoehdokas, se sai ristiriitaisen vastaanoton: teoksen kotirintamakuvauksia kehuttiin, mutta jopa positiivisissa kritiikeissä huomautettiin teoksen sisältämistä asiavirheitä.37 Sirpa Kähkösen mielestä naisen kirjoittamaa fiktiota ei haluta nähdä osana kansallista kertomusta.38 Samaan viittaa Kaisa Kurikka, joka arviossaan Lundbergin romaanista kommentoi myös sen herättämää keskustelua:

Puheet voi tulkita osoituksena siitä, kuka voi ja saa Suomessa kirjoittaa sodistamme romaanin ja millä tavoin. Aivan kuin taustalla olisi ajatus, että ruotsinkielisellä naisella ei ole mitään tekemistä kansallisen historian sotakentillä. – – Toisaalta puheet liittyvät myös niihin odotuksiin, joita sotaromaanille asetetaan lajityypin perusteella. Sotaromaanin pitää sisältää oikeaa faktatietoa, asenteen pitää olla suomenkielisesti kansallismielinen ja sotaan pitää suhtautua kunnioittavasti ja oikeita sodankävijöitä sankarillistaen. Toisin sanoen sotaromaanin pitää olla kuin historiallinen dokumentti, realistisesti kirjoitettu ja asenteeltaan oikea. Sellainen Lundbergin teos ei ole.39

Lundbergin teos irtautuu perinteisen sotaromaanin kahleista monin tavoin, se ei ole ”suomenkielisesti kansallismielinen”, ei suhtaudu kunnioittavasti sotaan eikä rakenna henkilöistään sankareita – romaanissa onkin postmodernistisia ja metafiktiivisiä piirteitä.40 Kriitikot tai tutkijat harvoin kyseenalaistavat teoksen tulkintaa kokonaisuudessaan. Sen sijaan osoittamalla joidenkin yksityiskohtien virheellisyys voidaan mitätöidä niin kirjailijan auktoriteetti kuin hänen väitteensä laajemmin.41 Juuri näin tapahtui Marsipansoldatenille. Toisen maailmansodan aikaan käydyillä taisteluilla on edelleen suuri merkitys suomalaisten omakuvalle ja kollektiiviselle muistille, toteaa Lars Sund teosta käsittelevässä kolumnissaan. Tämän vuoksi myös sodasta kertovalta fiktiolta vaaditaan historiallisten yksityiskohtien oikeellisuutta, vaikka tähdellisempää olisi pohtia, mikä merkitys historialla meille on.42

Eri tavoin rajoja rikkoivat myös Sanna Ravi, Asko Sahlberg ja Pekka Jaatinen. Ravin Runeberg-palkittu Ansari (2006) kuvaa, kuinka pienen kirkonkylän postivirkailija Antero Kivekäs alkaa väärentää mielialaraportteja, koska ”toistaitoisten alaisten” selvitykset osoittavat asukkaita kiinnostavan enemmän lipeäkalan ja jauhojen saatavuus kuin saksalais-suomalaisen rintaman eteneminen.43 Arvioijat kiinnittivät huomiota Ravin kerrontatekniikkaan ja päähenkilön ajattomuuteen, ja romaanin katsottiin piirtävän ”kenen tahansa fundamentalistin psykologisen profiilin”.44 Tapahtumia kuvataan Kivekkään näkökulmasta, sillä teksti on hänen jälkikäteen laatimaansa selontekoa, mutta hänen puheeseensa on upotettu kursiivilla lauseita, jotka paljastavat Kivekkään ihanteiden ja todellisuuden ristiriidan. Mervi Kantokorpi viittaakin arviossaan venäläiseen kirjallisuudentukijaan Mihail Bahtiniin todeten, että ”bahtinilainen polyfoninen eli moniääninen romaani saa tässä esikoisessa taitavasti monologiin kirjoitetun version”.45

Asko Sahlbergin teoksia on nähty yhdistävän sellaisten eksistentiaalisten ja eettisten aiheiden, kuin yksinäisyys, kuolema ja seksuaalisuus.46 Nämä teemat toistuvat myös romaanissa Yhdyntä. [Reunahuomautus sotahistoriaan] (2005), joka Finlandia-ehdokkaana olleen kansalaissodasta kertovan teoksen Tammilehto (2004) tavoin tarkastelee sodan vaikutuksia yksilöön. Romaani kuvaa kahden ihmisen kohtaamista jatkosodan loppuvaiheessa: pommikoneet lähestyvät Helsinkiä, mutta Axel ja Valma rakastelevat edellisen esimieheltään kiristyksellä hankkimassa asunnossa. Teoksessa rinnastuvat yhdyntä ja yksilön tai yhteisön rajojen ylittäminen, ja kerrontaa hallitsee väkivaltainen sanasto: Axel ”työntyi sisälle naiseen”, ”hän takoi naista, pommit takoivat maata, kansa takoi toista”, pommitusten aikana varkaisiin tullut talonmies on ”huoneistoon tunkeutunut hämäräperäinen hahmo” ja ”kaupungin raiskaajat tulivat aaltoina”.47 Tarinaan tunkeutuu myös ulkopuolisen kertojan ääni, joka kommentoi tapahtumia ja ennakoi tulevaa. Yhdyntä sai jossain määrin ristiriitaisen vastaanoton. Arvioissa kehuttiin tiiviin teoksen (136 sivua) hiottua kieltä48 ja ”isänmaallisen paatoksen ja sotatantereen kuvauksen”49 korvannutta yksilöiden näkökulmaa. Toisaalta yhdynnän ja sodan vertaamisen nähtiin joissakin kohdin liikkuvan ”pateettisen mahtipontisuuden alueella” ja ulkopuolisen kertojan menettävän merkityksensä tehokeinona.50 Ironinen kertojanääni ja poikkeava näkökulma kansalliseen historiaan lähestyvät postmodernin historiallisen romaanin keinoja, mutta kirjallisuudentutkija Mika Hallilan mukaan Sahlbergin teoksissa on kyse enemmän realismin, modernismin ja postmodernismin konventioiden hyödyntämisestä kuin hänen sijoittumisestaan mihinkään näistä suuntauksista.51

Pekka Jaatisen romaanin nimi ja kansi kertovat epätavallisesta aiheesta: rintamalta palanneiden miesten huumeidenkäyttö taustanaan 1940-luvun lopun Helsinki.

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat (2011) kuvaa kahden jatkosodan loppuvaiheessa loukkaantuneen sotilaan jäämistä huumekoukkuun. Miehet ovat jo ennen haavoittumistaan polttaneet heroiinia sisältäviä yskänlääketabletteja tupakan seassa ja sairaalassa he saavat morfiinia kipuun. Asserin, Lennen ja tämän morsiamen Nellyn näkökulmista kerrotuissa tarinoissa piirtyy kuva sodan jälkeisestä Helsingistä: valvontakomission läsnäolo, vapautettujen kommunistien riemu, sotasyyllisten tuomiot, asekätkennän paljastuminen, elintarvikkeiden kalleus – kaikesta henkii epävarmuus tulevasta. Ilmapiiriä kuvaa hyvin sotainvalidihuollon tarkastajan miehille antama kehotus elää esimerkillisesti, jotta ”suuri yleisö säilyttää myönteisen suhtautumisen teihin sotainvalideihin ja teidän asiaanne”.52 Teoksesta kirjoitettiin lehdissä ja uutissivustoilla nimenomaan harvemmin käsitellyn aiheen näkökulmasta: usein jo otsikossa viitattiin ”vaiettuun sotahistoriaan” ja esimerkiksi Aamulehden julkaisemassa jutussa oli käytetty lisälähteenä Mikko Ylikankaan pari vuotta aiemmin julkaistua teosta Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: huumeet Suomessa 1800-1950, jossa yhtenä aiheena on piristävien ja huumaavien aineiden käyttö rintamalla.53

Naisia ilman miehiä, lapsia ilman lapsuutta

Historiallinen romaani on syntyhetkistään saakka täydentänyt historiankirjoitusta ottamalla kohteekseen virallisen historiankirjoituksen unohtamia tai syrjäyttämiä aiheita. Kun historiantutkimus oli 1900-luvun loppupuolelle saakka enemmän kiinnostunut makrohistoriasta, esimerkiksi hallitsijoiden ja kansojen toimista, fiktion näkökulma oli paljolti mikrohistoriallinen ja kohdistui tavallisen kansan jokapäiväiseen elämään. Naistutkimuksen kehitys toi lisää naisia historiallisen romaanin kirjoittajien joukkoon, ja teoksissa kuvattiin yhä enemmän naisten ja lasten kokemuksia. Nykyisille naiskirjailijoille 1970- ja 1980-luvuilla tietä raivasivat muun muassa Ursula Pohjolan-Pirhonen ja yhä aktiivisesti niin kaunokirjallisia kuin tieteellisiä teoksia julkaiseva Kaari Utrio.54

Miljoonia kirjoja myynyt, lukuisia palkintoja ja professorin arvon saanut Laila Hirvisaari55 julkaisi niin ikään 1970-luvulla esikoisteoksensa Lehmusten kaupunki, joka aloitti Lappeenranta-sarjan (myös Lehmusten kaupunki -sarjaksi nimetty). Sarja on sikäli erikoinen, että siitä ilmestyi alkuun kolme teosta: Lehmusten kaupunki (1972), Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976). Nämä teokset julkaistiin uudelleen, kun Hirvisaari 2000-luvulla kirjoitti sarjaan neljä jatko-sodan aikaan sijoittuvaa osaa: Syksyksi kotiin (2001), Koivu ja tähti (2002), Siellä jossakin (2003) ja Kallis kotimaa (2004).56 Teosten pohjalta tehty tv-sarja Tauno Tukevan sota sai ensiesityksen syksyllä 2010, ja samana vuonna julkaistiin kuvitettu painos sarjan ensimmäisestä osasta.

Sarja kuvaa pienen varuskuntakaupungin elämää 1920-luvun lopulta jatkosodan päättymiseen. Kaupunki on Lehmusten kaupunki, eikä sitä koskaan nimetä Lappeenrannaksi, näin miljöö on kirjailijan mielikuvitusta eikä kukaan voi moittia siihen liittyviä yksityiskohtia.57 Esikoisteoksen kuvitetun painoksen kuvatekstit sen sijaan samaistavat Lehmusten kaupungin Lappeenrantaan ja kannustavat referentiaaliseen lukemiseen.58 Historiallisen romaanin lukijat vertaavat usein romaanin välittämiä tietoja aiempaan tietämykseensä asiasta, täydentävät kirjailijan kuvausta, etsivät fiktiivisille henkilöille ja paikoille vastineita todellisuudesta ja toisinaan myös vastustavat kirjailijan näkemyksiä ja tulkintoja.59 Suomalaiset lukijat ovat tarkkoja, ja Hirvisaaren tavoin erityisesti historiallisten romaanien kirjoittajat usein korostavat taustatyön merkitystä.

Lehmusten kaupunkia voisi nimittää historialliseksi romanssiksi, sillä sen keskiössä on kahden nuorenparin rakkaustarinat: Liisa Parmala saa rakastettunsa, mutta Ilona Hirvisaari joutuu synnyttämään aviottoman lapsen ja avioituu tämän isän kanssa vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Seuraavissa osissa sota on alituiseen läsnä, ja kotirintamalle jääneiden naisten osana on huolehtia ja olla huolissaan. ”Keitä me olemme?” Ilona pohtii. ”Naisia ilman miehiä. Kaipaavia naisia, jotka pelkäsivät lastensa puolesta, miestensä puolesta, omaistensa puolesta ja viimeksi – itsensä puolesta.”60 Jo ensimmäisessä osassa esiintyy, tosin vielä sivuhenkilönä, rakuuna Tauno Tukeva, jonka tarinaa tv-sarjakin seuraa. Rehevällä murteella replikoiva Tukeva vaikuttaa tyypilliseltä iloiselta ja puheliaalta karjalaiselta, joka on lisätty tuomaan huumoria tarinaan, mutta hänen hahmonsa saa tummempia sävyjä ja kasvaa sarjan todelliseksi päähenkilöksi.

Hirvisaari kuvaa kotirintaman ohella jonkin verran tapahtumia sotarintamalla, etenkin viimeisessä osassa Kallis Kotimaa, jossa Liisa Lunden hankkiutuu tekosyyn varjolla aivan taisteluiden lähelle tavatakseen rakastamansa miehen. Jarmo Papinniemi piti episodia epäuskottavana, vaikka romaanin ”pääpaino on romanttisessa rakkaudessa ja parinmuodostuksessa”. ”Uskottavampia, suorastaan vaikuttavia” hänen mielestään olivat pommitusten kuvaukset.61 Lunden osuu keskelle Simolan aseman pommituksia, jossa ammusjunan räjähtäminen surmaa myös siviilejä. Hirvisaari viittaa tapaukseen romaanin alkusanoissa ja antaa myös henkilöhahmojensa kritisoida sitä: Simolan ja Elisenvaaran risteysasemien pommituksissa kuoli naisia ja lapsia,62 ja koska asemien kautta kulki sotilasliikenne Kannakselle, venäläisten hyökkäystä tiedettiin odottaa. Teoksessa yksi henkilöistä kysyy:

[K]ulkevatko nämä ammusjunat siviilijunien vierellä, edessä, takana, vaiko keskellä? – – Naiset ja lapset ovat oikein hyvä puskuri! – – Kun ne näitä sodanajan tapahtumia joskus tutkivat, ei ole olemassa vastuunkantajaa. Sanovat, että totta kai ammusjunien piti kulkea samoilla raiteilla siviilijunien kanssa, kun muita raiteita ei ollut.63

Lastensiirrot Ruotsiin ja Tanskaan antavat myös aihetta kritiikkiin. Tukevan vaimon kuoltua kaksi lapsista, yksitoistavuotias Hilkka ja neljävuotias Olavi, päätetään lähettää Tanskaan. Ratkaisu tuntuu ensin oikealta, mutta kun suomalaissyntyinen Signe ilmoittaa haluavansa adoptoida lapset, lähtevät Ilona ja Liisa hakemaan heidät kotiin. Lasten seikkailut tuovat draamaa kahteen teokseen. Koivu ja tähti -romaanissa kuvataan matka Køgeen sekä Georgin, suomenruotsalaisen isän ja puolanjuutalaisen äidin pojan, pako miehitetystä Tanskasta Ruotsiin. ”[S]ilkkaa nuortenkirjaa, mutta koskettaa silti”64, kirjoittaa Suvi Ahola kritiikissään. Sen sijaan Siellä jossakin -romaanin sotalapsikuvauksia hän pitää vakavampina: ”niiden pohjana on varmasti faktoja, joista ei vieläkään ole tarpeeksi puhuttu”.65 Teoksessa kuvataan, kuinka mielisairas Signe kaappaa lapset mutta antautuu lopulta itse poliisille. Hilkan näkökulmasta kerrottu tarina mahdollistaa yhtä aikaa naiivien ja perimmäisten kysymysten esittämisen: ”Minkä takia [juutalaisia vihattiin]? Mitä hyö olivat tehneet?”66 Romaanissa kerrotaan ministeri Fagerholmin tehneen päätöksen lastensiirroista ilman eduskunnan vahvistusta ja että avoin keskustelu siirtojen hyödyistä ja haitoista vaiennettiin sensuuripäätöksellä.

Kallis kotimaa -teoksen esipuheessa Hirvisaari toteaa, että ”sodasta kirjoittaminen on parasta rauhankasvatusta”. Sodanvastaisesta asenteesta huolimatta Hirvisaaren romaaneja luonnehtii ”luonteva, ikään kuin itsestäänselvä isänmaallinen ajattelu”, kuten Svinhufvud-palkintoraati totesi Unohduksen lumet -teoksesta.67 Isänmaallisuus näkyy esimerkiksi siinä, että Kallis kotimaa on omistettu Suomen sotaveteraaneille ja omistuskirjoitus päättyy sanoihin ”[k]iitos teille isänmaastamme”; se näkyy niin ikään tavassa, jolla Tukeva vastaanottaa urhoollisuudesta myönnetyn mitalin itsensä Mannerheimin kädestä ja on ylpeä siitä, että ”hän oli mies joka oli puristanut Ylipäällikön kättä”.68 Se näkyy sotareportteri Henderssonin muusta tekstistä typografisesti erotetuissa kenraali Oeschin haastattelussa ja ”jermuista” ja ”korpisotureista” eli Tukevasta ja tämän ystävästä Jaakko Lindistä kertovassa jutussa. ”Heistä oli korvessa taistelun tiimellyksessä kehittynyt oma lajinsa”, kirjoittaa Hendersson, heistä ”tuli ihmisiä sodan, kylmyyden, pakkasen, ilmahyökkäysten, kranaattikeskityksien, epätoivon, voimainponnistelun, pelon, tuskan ja toivon kautta.”69 Sodanvastaisuus menettää hiukan teräänsä, kun sodan aiheuttamien kärsimysten kuvataan tekevän miehistä parempia ihmisiä.70

Hirvisaaren ja Kähkösen sarjoja on kiitetty erityisesti lasten kokemusten kirjaajina. Sota-aika on lapsille toisaalta jännittävää, toisaalta pelkoa ja kauhua, ja nämä molemmat ulottuvuudet näkyvät lasten leikkeissä. ”Että saatiinkin elää tällaista aikaa!”71 huokaavat englantilaisten sulkupallosta innostuneet pojat Kähkösen Jään ja tulen keväässä. Hirvisaaren romaanissa Ilonan ja Liisan pojat leikkivät löytämällään kranaatilla, niin että toinen pojista loukkaantuu vakavasti, silti hälytyksen aikana väestönsuojaan juokseminen on seikkailu: ”[M]e aina jännäämme, ehdimmekö juosta suojaan, ennenkuin ne ovat päällä”, sanoo Pentti äidilleen.72 Toisaalta Pentti puhuu kuin aikuinen ja Liisa ihmettelee, ”mitä tulee lapsesta, jolla ei ole lapsuutta”.73

Laila Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan teosten kannet yhdistävät sankarihautoja, palavaa kylää tai, kuten Kallis kotimaa, sotilaita esittävän kuvan ja kuvan naisesta lasten kanssa tai yksin. Silloinkin kun kuvassa on mies, hän on sivussa, ikään kuin korostaen teosten painopisteen olevan kotirintamalla. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan romaanien kansissa on niin ikään käytetty vanhoja kuvia. Hietakehdon kannen voi kuvitella esittävän Charlottaa leikkimässä Hellistiina Armiida -nukellaan. Joidenkin teosten kansikuvat kertovat sodan läsnäolosta arkielämässä: Kuopion pommituksia kuvaavassa Lakanasiivissä narulle ripustetut valkoiset vaatteet heijastavat lentokoneen, Rautayöt-teoksen kahdesta pojasta toinen on maassa ampuma-asennossa.

Henkilöhahmojen saattaminen samaan, rajattuun tilaan on kirjailijoiden toistuvasti käyttämä keino paljastaa hahmojen luonteenpiirteitä ja nostattaa ristiriitoja. Hirvisaaren romaanissa Syksyksi kotiin ränsistyneelle Vehkapään huvilalle lähtee ”suojaan sodalta koko naisarmeija lapsineen”.74 Jopa Lars Sundin Eriks bok -romaanissa voi nähdä ilkikurisen muunnelman aiheesta, kun vainajat kerääntyvät kertojan seuraksi Smedsasin saliin. Sirpa Kähkösen Hietakehto-romaanissa naiset ja lapset viettävät vuoden 1943 helteistä loppukesää Selma Kelon huvilalla. Sota riehuu Euroopassa, ja lehdet kertovat kymmenientuhansien upseerien teloituksista Katynissa, joukkohautojen löytymisestä Ukrainasta, mutta myös kotimaassa tapahtuneista lapsiin kohdistuneista raiskauksista. Usein tapahtumia kuvataan toisella kymmenellä olevan Juhon ja kahdeksanvuotiaan Charlottan leikkien kautta. ”Kuopionlahden kossi, hintelä lukumies”,75 kuten Juho itsensä määrittelee, lukee sanakirjan avulla toimittaja Lehtivaaran tuomia kansallissosialistisen aatteen värittämiä saksankielisiä lehtiä.

Massengräber in Winniza, otsikko ilmoitti. Uusia joukkohautoja oli löydetty, sen Juho ymmärsi. Vinnitsan kaupungista Ukrainasta. – – Bolsevikkijuutalaiset teon takana – suunnittelevat Vinnitsan uhrien kohtaloa kaikille kansoille – ammuttu kuoppiin – hiekkapohja – ruumiit tiiviisti päällekkäin – aiheuttanut muumioitumista – löytynyt runsaasti dokumentteja. – – Aidattu hedelmätarha Dolinkin kaupunginosassa.
Juho taittoi lehden kasaan ja työnsi sen tuolin alle. Hänen sydämensä tykytti. – – Se oli pelottava lehti. Mutta siinä oli paljon hyödyllistä tietoa. Ja kaiken karmivuuden keskellä, viltin suojassa, hän tajusi, että uusi leikki oli versomassa vanhan raunioille. Dolink, hän kuiskasi hiljaa.76

Myöhemmin Juho ja Charlotta kaivavat istutuslapioilla hautakaivannon, asettavat Juhon muovaamat savimiehet seisomaan sen reunoille ja ampumisääniä matkien tyrkkäävät ne kuoppaan. Charlotte heittäytyy välillä ruohikkoon makuulle: ”[O]ksistossa kellui omenia ja aurinko lipatteli lehtien lomassa. Sellainenko oli ollut siellä oikeassa Dolinkissa seisoneitten ihmisten viimeinen näky?”77 Juho haluaa olla oikeuslääkäri, mutta toimeen ehdotetaan myös ”Charlotta Vatintytär Blumia”, joka on ”muumiolääkäri”. Juhon mielestä Charlottan ehdotus on vitsi, naiset eivät voi olla lääkäreitä: ”Tulukki voit olla. Taikka se itkevä mualaisnainen. – Haistappaska juhotiihonen”, huutaa Charlotta ja kaivaa yhden savimiehen ylös:

– Teloitettu laukauksella niskaan.
– Se oli minun vuorosana, huusi Juho, juoksi aidan luota paikalle ja heittäytyi hänen päälleen.
– Osittaisessa muumioitumisen tilassa, Charlotta jupisi melkein hengettömänä, suu maata vasten. Silmittömän kiukun vallassa hän köyristi selkänsä, heitti Juhon niskastaan ja huusi kontillaan ollen:
– Ovat polseviikkien hirmuvallan uhreja nämä! Toteaa muumiotutkijalääkärinainen teille päin naamaa!

Tekstiotteessa yhdistyvät kauneus ja rumuus, viattomuus ja julmuus, mutta lasten leikit tuovat siihen myös huumoria – kohtaus naurattaa ja hirvittää yhtä aikaa. Lasten liian varhaista aikuistumista kuvaa myös Paula Havaste romaanissaan Yhden toivon tie (2012), joka on talvi- ja jatkosotaa, Lapin sotaa sekä jälleenrakennuksen aikaa kuvaavan trilogian toinen osa. Anna ei voi olla vertaamatta omaa huoletonta lapsuuttaan tyttäriensä Raijan ja Liinun kotitöiden ja lottatyttö-talkoiden täyttämiin päiviin: ”Ennen sotia oli ollut aikaa leikeille ja haaveille”, mutta nyt oli vain ”liian paljon velvollisuuksia”.78 Trilogian päättävässä 1950-luvun lopulle sijoittuvassa romaanissa Kolme käskyä (2013) sota on yhä läsnä niin ihmisten puheissa kuin Rovaniemen keskeneräisenä jälleenrakentamisena. Tämä saa Raijan ajattelemaan, että syystäkin ”sota-ajan lapset oli opetettu kilteiksi ja kuuliaisiksi”.79 Sodan jäljet näkyvät miesten öisinä painajaisina, alkoholiongelmina ja väkivaltaisuutena – ja naisten ja lasten vaikenemisena. Hiljaisen ja ahkeran Raijan on tietoisesti opeteltava sanomaan ”ei ja minä tahdon”.80

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjalla on monia yhteisiä piirteitä Hirvisaaren Lappeenranta-sarjan kanssa: murteen käyttö, naisten ja lasten sodanaikaisten kokemusten kuvaaminen sekä pikkukaupunki miljöönä. Erojakin löytyy; vaikka sodan heikentämä elintarviketilanne vaikuttaa kaikkiin, Hirvisaaren teokset kuvaavat suhteellisen hyvin toimeentulevia ihmisiä,81 kun taas Kähkönen keskittyy työläisten kohtaloihin. Siinä missä Hirvisaarella on intertekstinä toivoa lasten koettelemuksiin tuova Topeliuksen Koivu ja tähti, Kähkösellä on säkeitä Aleksis Kiven runosta: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siel on hieno hietakehto – – sinnepä lapseni saatan.” Äitinsä hylkäämän Charlottan mielestä runo on paha, koska ”[ä]iti tahtoo että tyttö kuolee”.82 Pienin yksityiskohdin Hirvisaari, Kähkönen ja Havaste tekevät sota-ajan säännöstelyn, jatkuvan elintarvike- ja polttoainepulan, nälän ja kylmyyden tiettäväksi lukijalle: käytetään puupohjakenkiä, teritetetään sukkia, kerätään marjoja, sieniä ja voikukanjuuria, pyydystetään rottia ja myydään niiden nahkoja. Kaikissa näissä teoksissa naiset ajattelevat Kähkösen Tuomen Annan tavoin: ”Minä pidän näitten pienten puolta – olkoon se minun aatteeni.”83

Homoseksuaalisuus sodan aikana

Homoseksuaalisuutta on käsitelty paljonkin kaunokirjallisuudessa, mutta suhtautuminen on edelleen kaksijakoista: toisaalta queerius viehättää ja kiehtoo, toisaalta pelottaa ja siitä joko vaietaan tai puhutaan kiertoilmaisuja käyttäen.84 Lars Sundin Eriks bok -romaanissa kertoja antaa ymmärtää tiedustelu-upseeri Erik Smedsin rakastuneen desantti Jevgeniin, jonka tämä myöhemmin CIA:n agenttina toimiessaan auttaa pakenemaan Neuvostoliitosta. Kertojan kanssa sodan tulkinnoista kiistelevät vainajat, sodan kokeneet miehet, esittävät entisen kirkkoherran johdolla jyrkän päätöslauselman, jossa he virallisin sanakääntein tuomitsevat kertojan vihjailut.85 Näin sekä uskonnollisen että sotilaallisen yhteisön osoitetaan tuomitsevan normaalista poikkeava seksuaalinen käyttäytyminen. Kirjoittamisajankohdasta menneisyyttä tarkasteleva kertoja antaa mahdollisuuden kritisoida myös nyky-Suomea. Paljastaessaan oman homoseksuaalisuutensa kertoja, joka kirkkoherran mielestä olisi saanut pysytellä kaapissa, viittaa suvaitsemattomuuteen ja ahdasmielisyyteen, joka sanomalehtien yleisönosastoilla ryöpsähti esiin, kun samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteen rekisteröimistä käsiteltiin eduskunnassa.86

Sirpa Kähkösen romaanissa Neidonkenkä ravintola Tatran hovimestari Helmer Karlsson, Etsivän keskuspoliisin rekisterissä Viipurissa siveysrikoksesta tuomittu Heikki Kukkonen, lamaantuu täysin saadessaan tietää ystävänsä Unton kuolleen rintamalla. Karlsson ihmettelee, miksi hänen rakkautensa toiseen mieheen on tuomittavampaa kuin se, ”mitä toiset miehet tekivät: kuvauttivat nuoria tyttöjä rivoissa asennoissa, itkettivät piikoja palvelijanhuoneissa, isät ja pojat vuorotellen – – sekö oli vain miehisen vietin toteutusta ja ikiaikaisen oikeuden käyttämistä?”87 Suruviestin saaneen omaisen tyypilliseen kysymykseen, joutuiko surmansa saanut kärsimään, tiedon tuonut vastaa kieltävästi. Sodan karmea todellisuus paljastuu rintamatoverin mietteissä siitä, kuinka hän olisikaan voinut kertoa, että Unto oli huutanut niin, että hänen pelastamansa hevonen oli korskunut kauhistuneena, että ”ystävänne kuoli haavoihinsa kevätkelin möyrimillä teillä, ryskyvillä kuormastorattailla” ja päätyi makaamaan sidontapaikan ulkopuolelle ruumiskasaan ”kuolleeksi lajiteltuna, jäähtyvänä, kauhun ja kivun irvistys kasvoillaan”.88 Tässä sodan rumuuden osoittavassa kuvauksessa ei ole enää jälkeäkään nationalistisesta ”kaunista kuolemaa” ylistävästä diskurssista.

Sami Hilvon Viinakortti ja Paula Havasteen Kaksi rakkautta käsittelevät sodanaikaista homoseksuaalisuutta. Viinakortin kannen miehen tunnistaa sotilaaksi avoimen paidan alta näkyvästä jatkosodan aikaisesta tuntolevystä. Havasteen trilogian kansia kuvittavat nuorten naisten kasvot ja linnut, jotka esiintyvät myös tekstissä. Kannet jakavat lukijoiden mielipiteet: toisia ne ihastuttavat kauneudellaan ja lintutematiikallaan (esim. Jonna 2013), toisia vieraannuttavat (esim. Yli-Lonttinen 2012). Kaksi rakkautta -romaanissa kurjet symboloivat toiseen naiseen rakastuneen Annan kaipuuta uuteen elämään. Mikään kannessa ei vihjaa teoksen sijoittuvan sota-aikaan.

Laajemmin sodanaikainen homoseksuaalisuus tematisoituu Sami Hilvon esikoisteoksessa Viinakortti (2010) ja Paula Havasteen romaanissa Kaksi rakkautta (2010). Hilvon Viinakortti kertoo kahdessa eri aikatasossa Urhon ja hänen pojanpoikansa Mikaelin tarinan. Isoisän viinakortin välistä pudonnut kahta alastonta miestä esittävä valokuva herättää Mikaelin uteliaisuuden. Urhon sotapäiväkirjat ja kirjeenvaihto kertovat, millaista oli samaan sukupuoleen kohdistuva rakkaus sota-aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Urho nimismiehenä ja samalla paikkakunnalla lääkärinä työskennellyt Toivo vihjaavat jo ammateillaan homoseksuaalisuutta rajoittaneisiin lakeihin: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä: minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri?”89 Rikoksena homoseksuaalisuus poistui laista 1971, sairausluokituksena vasta 1981.  Näihin vuosilukuihin viittaa Mikael todetessaan, että hänen rikoksensa ”pyyhittiin pois ollessani kolmentoista. – – Sairaudestani minut parannettiin – – kun olin yliopistossa.90

Teos koostuu Mikaelin ja Urhon kertomuksista, joista jälkimmäisistä osa on lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ja osa Mikaelin kirjoittamaa Urhon ja Toivon tarinaa. Sota-aika tiukkoine kurineen ja moraalisäädöksineen oli paradoksaalisen sallivaa: liikkuvuus lisääntyi niin maantieteellisesti kuin sosiaalisesti, ja miehet ja naiset erkanivat omiksi ryhmikseen, edelliset rintamalle ja jälkimmäiset kodin piiriin tai erilaisiin sairaanhoito- ja huoltotehtäviin.91 Tähän sallivuuteen viittaa myös Hilvo, kun Mikael toteaa, että ”[r]auhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus”.92 Sekä Urho että Toivo kokevat ei-luonnollisen kuoleman. Toivo kuolee metsästysretkellä, mutta kertoja vihjaa, että kyse ei ollut vahingonlaukauksesta vaan homokammoisen jahtipäällikön tahallisesta teosta. Urho tekee itsemurhan lähtemällä uimaan kohti kalliosaarta, jossa hän ja Toivo olivat viettäneet yhteisiä hetkiä. Sodan jälkeen asennoituminen seksuaalisesti poikkeaviin tiukentui ja monille heteroavioliitto näyttäytyi ainoana mahdollisuutena elää parisuhteessa ja saada lapsia.93 Hilvon romaanin yksi teema onkin petos: Urhon ja Toivon puolisot tuntevat tulleensa petetyiksi, mutta miehet ovat pettäneet myös itsensä koska eivät uskaltaneet elää yhdessä. ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?”94 kysyy Toivon vaimo Urholta. Petoksen rinnalla kulkee kuitenkin vahvana teemana sovitus. Kun Mikael teoksen lopussa kutsuu kaikki – siis jo edesmenneet – osapuolet valmistamalleen aterialle, toistuu jo aiemmin teoksessa esiintynyt ajatus: ”Me luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”95

Anteeksianto ja toisen epätäydellisyyden hyväksyminen ovat vahvasti läsnä myös Paula Havasteen talvi- ja jatkosodan aikaan sijoittuvassa teoksessa Kaksi rakkautta, joka on ensimmäinen osa kahden sisaruksen Annan ja Oilin elämästä kertovasta trilogiasta. Anna, kahden pienen tytön äiti, rakastuu miehensä näyttelijäserkkuun. Anna opiskelee sielutiedettä, ja tentit Helsingissä antavat hänelle mahdollisuuden tapailla Tujia. Osakunnan juhlissa Tuji kertoo innokkaille kuulijoille esittävänsä uudessa näytelmässä ”tavallista ihmistä”, johon hän saa materiaalia ympäriltään: ”Vaikkapa tästä Annasta tässä.” Tujin arvio tyypillisestä suomalaisnaisesta on tyly:

Kunnon suomalaisnainen on ennen kaikkea perheenäiti. Hän tahtoo uhrata koko elämänsä lapsilleen ja kodilleen, mutta miettii silti, olisiko elämällä voinut olla enemmänkin tarjottavaa. Siksi hän on tilanteen tullen valmis heittäytymään poimittavaksi kuin kypsä hedelmä.96

Tuji paljastuu Tuulikiksi vasta kahden sadan sivun jälkeen, tosin vihjeitä hänen sukupuolestaan on annettu jo aiemmin: ”Hyi helvetti mitä väkeä”,97 tokaisee ohikulkeva mies Annan ja Tujin suudellessa puistossa. Muutamissa arvioissa kiitettiin romaaniin rakennettua yllätystä.98 Se, että osa lukijoista oletti automaattisesti Tujin olevan mies, kertoo yhteiskuntamme ja kulttuurimme heteronormatiivisuudesta, siitä että miehen ja naisen välinen romanttinen ja seksuaalinen rakkaus nähdään normina ja samaa sukupuolta olevien suhde poikkeavana.99 Lesborakkauden kuvaus ei aiheuttanut kielteistä lukijapalautetta, minkä Havaste tulkitsee ”rohkaisevaksi merkiksi asenteiden muuttumisesta”.100 Olisiko lukijapalaute ollut erilaista, jos Annalla ja Tujilla olisi ollut yhteinen tulevaisuus? Anna päättää kuitenkin jäädä miehensä luo vaikka teoksen lopussa saakin yllättäen hoidettavakseen Voiton toisen naisen kanssa tekemän pojan. Hauska ja hurmaava mutta toisia itsekkäästi hyväksikäyttävä Tuji myös ärsyttää Annaa, joka myöhemmin selittelee hullaantumistaan sielutieteen opintoihinsa tukeutuen paoksi sodan aiheuttamasta ahdistuksesta.101 Tujin epämiellyttävistä piirteistä huolimatta Anna kaipaa tätä, unelmoi yhteisistä hetkistä ja pohtii, miksi kahden miehen tai kahden naisen välinen rakkaus on kiellettyä. Aivan yksiselitteisesti teoksen ei siis voi nähdä hylkäävän lesbosuhdetta.

Havasteen Kaksi rakkautta -teos ohitettiin kritiikeissä lähes täysin, liekö syynä joidenkin arvioijien ja blogikirjoittajien moittima viihteellisyys.102 Sen sijaan Hilvon Viinakortti sai runsaasti julkisuutta arvostelujen ja haastattelujen muodossa. Lähes järjestään myönteinen kritiikki piti kirjan aihetta, sodanaikaista homoseksuaalisuutta, esiin nostamisen arvoisena. Kerrontaa pidettiin ”karuja ja karskejakaan yksityiskohtia”103 kaihtamattomana ja homoeroottisten kohtausten nähtiin olevan ”perusteltuja ja pelkistettyjä”.104

Uutta ja perinteistä

Historialliselle romaanille on tyypillistä vuorovaikutus historiantutkimuksen kanssa. Viime aikoina molempien huomio on kohdistunut historiankirjoituksen aiemmin sivuuttamiin aiheisiin, mikä ei tarkoita muiden, perinteisempien näkökulmien täydellistä syrjäytymistä. Vaikka Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla -romaanien kaltaisia historian tulkintoja ei enää ilmestyisikään, tiedon popularisoijana historiallisella fiktiolla on akateemista tutkimusta suuremmat mahdollisuudet tavoittaa lukijat ja muokata asenteita ja arvoja.

Laila Hirvisaari ja Sirpa Kähkönen kuvaavat naisten ja lasten sotakokemuksia osittain samoin keinoin mutta eri näkökulmista. Kähkösen Kuopio-sarjan päähenkilöt ovat työläisiä ja vieläpä vasemmistolaisia, eikä kirjailija karta vaikeidenkaan aiheiden käsittelyä: Jään ja tulen keväässä kerrotaan saksalaisen sosiaalipolitiikan vaikutusten leviämisestä Suomeen ja Neidonkengässä venäläisten sotavankien huonosta kohtelusta. Hirvisaareen isketty viihdekirjailijan leima on vähitellen karissut, mutta silti Lappeenranta-sarjan kaksituhattaluvulla julkaistujen osien kritiikeissä näkyy hienoinen vähättely vaikka ansiotkin tunnustetaan. Viihteellisyys ei kuitenkaan tarkoita kritiikittömyyttä; teoksissa arvostellaan muun muassa lastensiirtoja ja Simolan pommituksia, joista ei sensuurin takia aikoinaan kirjoitettu. Hirvisaaren kaltaisien laajan lukijakunnan omaavien kirjailijoiden teoksilla onkin muita suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa kulttuuriseen muistiimme.

Suomenruotsalainen näkökulma, ironinen kerronta ja sankaruuden kyseenalaistaminen yhdistävät Ulla-Lena Lundbergia ja Lars Sundia. Lundbergin Marsipansoldaten sai negatiivista kritiikkiä osakseen niin tekstiin jääneiden asiavirheiden kuin liian kevyeksi mielletyn asenteensa vuoksi. Kansallinen identiteettimme rakentuu paljolti tulkinnoille talvi- ja jatkosodasta, minkä vuoksi poikkeavat kerrontatavat tai näkökulmat hiertävät. Kritiikkiin saattoi vaikuttaa myös kirjailijan sukupuoli, mitä tukisi se, että Sundin Eriks bok -romaanin satiiriset kuvaukset eivät arvostelijoita liiemmin hätkäyttäneet. Paula Havasteen ja Sami Hilvon teosten vastaanotossa oli myös eroja, vaikka molemmat käsittelevät sodanaikaista homoseksuaalisuutta. Hilvon osin rintamalle sijoittuva, kahdessa aikatasossa homoseksuaalisuutta kuvaava teos miellettiin ehkä tärkeämmäksi kuin Havasteen kotirintamakuvaus Kaksi rakkautta, jossa päähenkilö Annalla on lesbosuhde. Kritiikeissä – tai niiden puuttumisessa – näkyy mahdollisesti viihdekirjallisuuden vähäinen arvostus.

Historiallisen romaanin ote yhteiskunnalliseen keskusteluun on vaihdellut, mutta jollain tavalla teokset aina ilmentävät kirjoittamisajankohtansa poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä. Katsauksessani esittelemät teokset ovat jo aiheensa, talvi- ja jatkosota, vuoksi vahvasti kiinni kansallisesta menneisyydestämme käydyssä keskustelussa, oli se kirjailijan tarkoitus tai ei. Millaisia vaikutuksia historiallisen romaanin tulkinnoilla on mielikuviimme ja asenteisiimme ja lopulta myös kansalliseen identiteettimme, sen näyttää tulevaisuus.105

Kirjoittaja on filosofian tohtori joka tutkii sodan representaatioita 2000-luvun historiallisessa romaanissa Oulun yliopiston kirjallisuuden oppiaineessa.

Lähteet

Kohdeteokset

Carpelan, Bo. Berg. Schildts, Helsingfors 2005a.

Carpelan, Bo. Kesän varjot. Suom. Oili Suominen. Otava, Helsinki 2005b.

Havaste, Paula. Kolme käskyä. Gummerus, Helsinki 2013.

Havaste, Paula. Yhden toivon tie. Gummerus, Helsinki 2012.

Havaste, Paula. Kaksi rakkautta. Gummerus, Helsinki 2010.

Hietamies, Laila. Kallis kotimaa. Otava, Helsinki 2004.

Hietamies, Laila. Siellä jossakin. Otava, Helsinki 2003.

Hietamies, Laila. Koivu ja tähti. Otava, Helsinki 2002.

Hietamies, Laila. Syksyksi kotiin. Otava, Helsinki 2001a.

Hietamies, Laila. Kukkivat kummut. Seitsemäs painos. Otava, Helsinki 2001b (1976).

Hietamies, Laila. Unohduksen lumet. Yhdeksäs painos. Otava, Helsinki 2001c (1973).

Hilvo, Sami. Viinakortti. Tammi, Helsinki 2010.

Hirvisaari, Laila. Lehmusten kaupunki. Otava, Helsinki 2010.

Jaatinen, Pekka. Kalpeat sotilaat. Johnny Kniga, Helsinki 2011.

Kähkönen, Sirpa. Hietakehto. Otava, Helsinki 2012.

Kähkönen, Sirpa. Neidonkenkä. Otava, Helsinki 2009.

Kähkönen, Sirpa. Lakanasiivet. Otava, Helsinki 2007

Kähkönen, Sirpa. Jään ja tulen kevät. Otava, Helsinki 2004.

Kähkönen, Sirpa. Rautayöt. Otava, Helsinki 2002.

Kähkönen, Sirpa. Mustat morsiamet. Otava, Helsinki 1998.

Lundberg, Ulla-Lena. Marsipansoldaten. Söderström, Helsingfors 2001.

Lundberg, Ulla-Lena. Marsipaanisotilas. Suom. Leena Vallisaari. Gummerus, Helsinki 2001.

Ravi, Sanna. Ansari. Johnny Kniga, Helsinki 2006.

Sahlberg, Asko. Yhdyntä. [Reunahuomautus sotahistoriaan]. WSOY, Helsinki 2005.

Sund, Lars. Eriks bok. Söderström, Helsingfors 2003.

Sund, Lars. Erikin kirja. Suom. Liisa Ryömä. WSOY, Porvoo 2004.

Muu tutkimusaineisto (arvostelut lehdissä ja www-sivuilla)

Ahola, Suvi. Sodan ja Kallaveden välissä. Helsingin Sanomat 7.12.2004.

Ahola, Suvi. Tukeva kokoaa palapeliään. Helsingin Sanomat 23.11.2003.

Ahola, Suvi. Lapsia ja äitejä sodassa. Helsingin Sanomat 13.11.2002.

Ehrnrooth, Pertti. Sami Hilvo – Viinakortti. Keskisuomalainen 2.5.2010.

Ekman, Michel. På spaning efter det tiden förstört. Hufvudstadsbladet 20.08.2005.

Hyttinen, Matti. Tunteen temppelit ja historiallinen viihde. Savon Sanomat 4.1.1973.

Hämäläinen, Timo. Historia syntyy, kun koirat haukkuvat. Helsingin Sanomat 25.10.2003.

Jonna. Kolme käskyä. Kirjakaapin avain 16.3.2013. Saatavissa:

http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/2013/03/kolme-kaskya.html (viitattu 22.5.2013).

Kantokorpi, Mervi. Niin jalo ettei enää edes ihminen. Helsingin Sanomat 5.10.2006.

Kantola, Janna. Lause hyvin, kaikki hyvin. Helsingin Sanomat 30.4.2005.

Karonen, Vesa. Sotahistoria karkasi omille teilleen. Helsingin Sanomat 14.11.2001.

Kononen, Seppo. Pentinkulma på svenska. Lars Sundin sukutarinasta kehkeytyy verraton 1900-luvun kuvaus. Savon Sanomat 19.12.1997.

Kurikka, Kaisa. Hiljaisuus pommien pudotessa. Turun Sanomat 13.5.2005.

Kurikka, Kaisa. Lundberg uudistaa sotaromaania. Turun Sanomat 5.12.2001.

Lassila, Pertti. Naisen sotaromaani elää kotirintamalla. Helsingin Sanomat 14.11.2001.

Lybeck, Jari. Tunteen ja sodan paloa. Turun Sanomat 27.7.2012. Saatavissa: http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/372207/Tunteen+ja+sodan+paloa (viitattu 11.4.2013).

Majander Antti. Teit isoisäin astumaan. Helsingin Sanomat 8.4.2010.

Majander, Antti. Parasta, ei sopivinta. Helsingin Sanomat 9.12.2005.

Munnukka, Antti. Laila Hietamies helpottunut ja peloissaan. Etelä-Saimaa 5.7.2001.

Mäkelä, Matti. Syöpöt juhlivat sodassa. Aamulehti 11.11.2001.

Neimala, Kaisa. Toimia ja tunteita kotirintamalla ja siellä jossakin. Etelä-Saimaa 16.9.2001.

Nikkilä-Kiipula, Eeva. Huumekoukkuun jääneet sotilaat ovat vaiettua sotahistoriaa. Aamulehti 18.9.2011. Saatavissa: http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194697248321/artikkeli/huumekoukkuun+jaaneet+sotilaat+ovat+vaiettua+sotahistoriaa.html (viitattu 1.5.2013).

Paalosalo-Jussinmäki, Mari. Rakkautta kotirintaman aikaan. Olivia 7.9.2010. Saatavissa: http://www.olivialehti.fi/kirjasieppo/2010/09/07/rakkautta-kotirintaman-aikaan/ (viitattu 11.4.2013).

Pakarinen, Iiris. Kotirintaman mielialojen alla. Kiiltomato 9.10.2006. Saatavissa: http://www.kiiltomato.net/sanna-ravi-ansari/ (viitattu 20.4.2013).

Papinniemi, Jarmo. Sota ja rakkaus raastavat Hietamiehen henkilöitä. Etelä-Saimaa. 8.12.2004.

Salakka-Kontunen, Taina. Lars Sundin romaanitrilogian päätös on kerronnan juhlaa. Etelä-Suomen Sanomat 2.12.2003.

Saure, Heikki. Tyylikkäästi sodasta ja ihmisistä. Etelä-Suomen Sanomat 30.9.2005.

Seppä, Antti. Kronikka rakuunoista. Etelä-Saimaa. 27.11.1973.

Snickars, Ann-Christine. Skröna med inbyggd styråra. Vasabladet 19.10.1997.

Stenbäck, Irma. Matti Mäkelä haukkuu Paavo Lipposen ja Bo Carpelanin. Helsingin Sanomat. 10.12.2005.

Sund, Lars (2008). Den heliga Mannerheim (i spetsbehå). Ny tid. 13.03.2008. Saatavissa http://nytid.huset.fi/arkiv/artikelnt-684-6415.html (viitattu 18.4.2013).

Sund, Lars. Marsipansoldaten i det kollektiva minnet. Ny Tid 18.12.2001. Saatavissa: http://www.nytid.fi/2001/12/marsipansoldater-i-det-kollektiva-minnet/ (viitattu 18.4.2013).

Tarkka, Pekka. Bo Carpelan on tilan ja valon maalari, jonka kuvat herättävät muistin aivan uudella tavalla. Helsingin Sanomat 23.8.2005.

Westerback, Christian: Sanna Ravi voitti Runeberg-palkinnon. Helsingin Sanomat 5.2.2007.

Viertola, Mari. Ei auta pienen pohdiskella. Turun Sanomat. 19.12.2004. Saatavissa: http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/1074014273/Ei+auta+pienen+pohdiskella (viitattu 18.4.2013).

Yli-Lonttinen, Tuija. Sota-ajan naisten monet kasvot. Kainuun Sanomat 5.9.2012. Saatavissa: http://www.kainuunsanomat.fi/Arvostelut/1194765781422/artikkeli/sota-ajan%20naisten%20monet%20kasvot.html (viitattu 22.5.2013).

Ylönen, Sirpa. Sotilaiden salattu rakkaus. Warkauden Lehti. 22.6.2010

Tutkimuskirjallisuus

Antas, Maria. Pleasures of war. Books from Finland 3/2001, 177-179.

Bourke, Joanna. ”Uusi sotahistoria.” Teoksessa Tiina Kinnunen Tiina & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 21-42.

Erll, Astrid. Memory in Culture. Translated by Sara B. Young. Palgrave Macmillan, New York 2011.

Erll, Astrid. Narratology and Cultural Memory Studies. Teoksessa Sandra Heinen &, Roy Sommer (eds) Narratology in the Age of Cross-Disciplinary Narrative Research. Walter de Gruyter, New York 2009, 212-227.

Hallila, Mika. The Unbearable Darkness of Being. Subject in Asko Sahlberg’s Fiction. Teoksessa: Leena Kirstinä (ed.) Nodes of Contemporary Finnish Literature. Finnish Literature Society, Helsinki 2012, 41-54.

Hallila, Mika & Hägg, Samuli. History and Historiography in Contemporary Finnish Novel. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 4/2007, 74-80.

Hietasaari, Marita. Uhreja ja sankareita. Talvi- ja jatkosodan vastakuvia Lars Sundin romaanissa Eriks bok. Ennen ja nyt 2/2010. Saatavissa: http://www.ennenjanyt.net/?p=385.

Hutcheon, Linda. A Poetics of Postmodernism. History, theory, fiction. Routledge, New York 1988.

Ihonen, Markku. Tavallista sitkeähenkisempi? Pohdintaa historiallisen romaanin lajin jatkuvuudesta. Teoksessa Markku Lehtimäki (toim.) Merkkejä ja symboleja. Esseitä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Tampere University Press, Tampere 2002, 138-159.

Ihonen, Markku. Historiallinen romaani. Teoksessa Pertti Lassila (toim.) Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. SKS, Helsinki 1999, 126-132.

Jokinen, Arto. Myytti sodan palveluksessa. Suomalainen mies, soturius ja talvisota. Teoksessa: Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 141-157.

Juutila, Ulla-Maija. Viehkeintä viihdettä ja totisinta totta. 1990-luvun historiallisen romaanin piirteitä. Teoksessa Markku Soikkeli (toim.) Kurittomat kuvitelmat. Johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen. Turun yliopisto, Turku 2002, 175-199.

Karkulehto, Sanna. Kaapista kaanoniin ja takaisin. Johanna Sinisalon, Pirkko Saision ja Helena Sinervon teosten queer-poliittisia luentoja. Oulun yliopisto, Oulu, 2007.

Kirstinä, Leena. Kansallisia kertomuksia. Suomalaisuus 1990-luvun proosassa. SKS, Helsinki 2007a.

Kirstinä, Leena. Suomalaisuus on monta tarinaa. Hiidenkivi 2/2007b, 4-5.

Kähkönen, Sirpa. Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. Teoksessa: Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006a, 125-135.

Kähkönen, Sirpa. Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. Teoksessa: Markku Jokisipilä & Mari K. Niemi (toim.) Entäs jos… Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Ajatus, Helsinki 2006b, 132-147.

Lahtonen, Suvi. Sotaromaanin laji ja kirjallinen sankaruus Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Marsipansoldaten. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Turku 2011. Saatavissa: http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/73975/graduLahtonen2011.pdf?sequence=1 (viitattu 18.4.2013).

Lehmusten kaupunkiin pääsee Lippupalvelun kautta. Etelä-Saimaa 8.5.2009. Saatavissa: http://www.esaimaa.fi/Online/2009/05/08/Lehmusten+kaupunkiin+p%C3%A4%C3%A4see+Lippupalvelun+kautta/200917048995/4 (viitattu 21.5.2013).

Lindholm, Arto. Katsaus 1990-luvun suomalaisiin kirjallisuuspalkintoihin. Teoksessa Markku Soikkeli (toim.) Kurittomat kuvitelmat: johdatus 1990-luvun kotimaiseen kirjallisuuteen. Turun yliopisto, Turku 2002, 47-67.

Mustola, Kati. Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. Teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.) Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Minerva, Helsinki 2006, 171-189.

Niemi, Juhani. Sotakirjallisuus, sen traditio ja muutos. Teoksessa Pertti Lassila (toim.) Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. SKS, Helsinki 1999, 118-125.

Pettersson, Torsten: Mahdottoman genren sitkeä elinvoima eli historiallisen romaanin funktiot. Parnasso 1/1999, 73-77.

Pohjalainen, Roosa. Tavallisen väen tarinoita. Käkriäinen.3/12 Peili. Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry, Helsinki, 6-9. Saatavissa: http://www.helsinki.fi/jarj/putkinotko/lehti/2012/Kakriainen312.pdf (viitattu 11.4.2013).

Rigney, Ann. Imperfect Histories. The Elusive Past and the Legacy of Romantic Historicism. Cornell University Press, Ithaca, N.Y. 2001.

Sundholm, John. “The Unknown Soldier.” Film as a Founding Trauma and National Monument. Teoksessa Conny Mithander, John Sundholm & Maria Holmgren Troy (toim.) Collective Traumas: Memories of War and Conflict in 20th-Century Europe. P.I.E. Peter Lang, Bruxelles 2007, 111-142.

Välimäki, Susanna. Miten sota soi? Sotaelokuva, ääni ja musiikki. Tampere University Press: Tampere 2008.

Print Friendly, PDF & Email
  1. Erll 2009, 214, 219-221. []
  2. Lapin sotaa käsitteleviä romaaneja on ilmestynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana useita, samoin vuoden 1918 tapahtumista kirjoitetaan edelleen paljon. Nämä teokset ansaitsevat oman käsittelynsä paitsi lukumääränsä myös tematiikkansa vuoksi. []
  3. Erll 2011, 155. []
  4. Rajauksesta johtuen katsaukseni ulkopuolelle jäävät paikallisesti mielenkiintoiset teokset ja ruotsinkieliset teokset, joita ei ole suomennettu, vaikka niiden vaikutus kyseisen alueen väestöön voikin olla suuri. []
  5. Arto Lindholm erottaa portinvartijajärjestelmässä kolme tasoa: kustantajat, jotka päättävät painetaanko teos, sanoma- ja aikakauslehtien kritiikin, jolla on merkittävä vaikutus teoksen näkyvyyteen ja instituutiot, kuten kirjallisuuspalkinnot ja akateeminen tutkimus, jotka arvioivat teoksia. Lindholm 2002, 53-54. []
  6. ”Mahdottoman genren sitkeä elinvoima”, otsikoi Torsten Pettersson (1999) historiallisen romaanin funktioita käsittelevän artikkelinsa. ”Tavallista sitkeähenkisempi?” kysyy puolestaan Markku Ihonen (2002) pohtiessaan postmodernin historiallisen romaanin suhdetta lajin traditioon. []
  7. Pettersson 1999, 73; Ihonen 2002, 138. []
  8. Niemi 1999, 121. []
  9. Bourke 2006. []
  10. Päähuomioni on sanomalehtikritiikeissä, vaikka teoksia arvioidaan nykyisin paljon kirjallisuusblogeissa. []
  11. Hallila & Hägg 2007, 75-76; Juutila 2002, 193. Postmodernin historiallisen romaanin määritelmistä ks. Hutcheon 1988. []
  12. Trilogian ensimmäisen osan Colorado Avenue (1991, suom. Colorado Avenue 1992) tapahtumat sijoittuvat sortovuosiin ja kansalaissodan aikaan. Toinen osa Lanthandlerskans son (1997, Puodinpitäjän poika 1998) kuvaa lapuanliikkeen ja kieltolain värittämää 1930-lukua. Molemmat romaanit olivat Finlandia-palkintoehdokkaita ja Colorado Avenuelle myönnettiin Runeberg-palkinto. []
  13. Sund, 2004, 124. ”Måste kissa. Fort!” Sund 2003, 146. []
  14. Lanthandlerskan son päättyy talvisodan viimeiseen päivään ja Margaretan traumaattiseen kokemukseen. Eriks bok -romaanissa kertoja viittaa lyhyesti tapahtumaan ja ikään kuin alleviivaa kohtauksen nationalismin vastaisuutta kertomalla, millaisia seurauksia Margaretalle jäi. Susanna Välimäki (2008, 67, 84-86) on tarkastellut Laineen Tuntemattoman sotilaan tapaa käyttää Finlandiaa. Laineen elokuvan muuttumisesta rituaaliseksi mediatapahtumaksi ks. Sundholm 2007, 135. []
  15. Eriks bok -romaanin sotakuvausten tarkempi analyysi ks. Hietasaari 2010. []
  16. Sund 2008. []
  17. Salakka-Kontunen 2003. []
  18. Hämäläinen 2003. []
  19. Snickars 1997; Kononen 1997. []
  20. Carpelan 2005a, 20, 64; 2005b, 20, 63. []
  21. Carpelan 2005b, 100. ”Maskrosfrön ryker omkring, och kriget står tyst i de mörka skogarna och väntar på att med ett skrik störta fram och döda oss. Det har röda ögon och talar obegriplig ryska, som ett exploderande lokomotiv.” Carpelan 2005a, 101. []
  22. Tarkka 2005, Ekman 2005. []
  23. Carpelanin Urwind (Alkutuuli) palkittiin Finlandialla 1993. []
  24. Majander 2005. Majander viittaa Aamulehden Matti Mäkelään, jonka kitkerää kolumnia Helsingin Sanomat lainasi vielä erikseen. Stenbäck 2005. []
  25. Kirstinä 2007b, 5. []
  26. Ahola 2004; Viertola 2004. []
  27. Kähkönen 2006a, 126. []
  28. Kähkönen 2006a, 126, 129, 132-133. Kähkösen mielestä aihetta on käsitelty verrattain vähän Suomessa. []
  29. Kähkönen 2004, 15. []
  30. Kähkönen 2004, 242. []
  31. Kähkönen 2004, 44-45. []
  32. Kähkönen 2004, 299. []
  33. Kirstinä 2007a, 162-163. []
  34. Kähkönen 2006b, 133; ks. myös Kähkönen 2006a. []
  35. Antas 2001, 178-179. Antasin haastattelussa Lundberg kertoo myös, että rintamalta lähetetyissä kirjeissä ja ajan aikakausi- ja sanomalehdissä puhuttiin paljon ruoasta, ja siksi hänen romaanissaan sillä on suuri rooli. Tästäkin jotkut kriitikot saivat aiheen moittia teosta, esimerkiksi Aamulehden Matti Mäkelä otsikoi arvionsa ”Syöpöt juhlivat sodassa”. Mäkelä 2001. []
  36. Lassila 2001. []
  37. Lassila 2001. Helsingin Sanomat julkaisi Pertti Lassilan arvion yhteydessä Vesa Karosen kommentin ”Sotahistoria karkasi omille teilleen”, jossa tämä luettelee useita pienempiä ja suurempia asiavirheitä. Karonen 2001. []
  38. Kähkönen 2006a, 126. []
  39. Kurikka, 2001 (kursivointi MH). []
  40. Lundbergin teoksen piirteistä ja suhteesta sotaromaanin lajityyppiin ks. Lahtonen 2001. []
  41. Rigney 2001, 50-52. []
  42. Sund 2001. []
  43. Ravi 2006, 69-70. []
  44. Westerback 2007. Myös Iiris Pakarinen viittaa kerronnan moniäänisyyteen ja pitää kysymyksiä ”valvonnasta, tiedonkeruusta, tietojen luotettavuudesta ja tiedoista vedettävistä johtopäätöksistä” hyvin ajankohtaisina. Pakarinen 2006. []
  45. Kantokorpi 2006. []
  46. Hallila 2012, 44.  []
  47. Sahlberg 2005, 33, 34, 39, 58, kursivointi MH. []
  48. Kantola 2005; Saure 2005. []
  49. Saure 2005. []
  50. Kurikka 2005. []
  51. Hallila 2012, 53. []
  52. Jaatinen 2011, 221. []
  53. Nikkilä-Kiipula 2011. Suomen Tietotoimiston uutisen julkaisi Aamulehden lisäksi ainakin Ilta-Sanomat sekä lyhennettynä Kaleva. []
  54. Ihonen 1999, 131. []
  55. Vuoteen 2005 teokset julkaistu nimellä Laila Hietamies. []
  56. Romaanit olivat hyvin ajan hengessä mukana, minkä kriitikotkin totesivat: Syksyksi kotiin ”kunnioittaa jatkosodan alun kuusikymmenvuotismuistoa”, kirjoitti Kaisa Neimala, ja Jarmo Papinniemi huomautti Kallis kotimaa -teoksen ilmestyneen ”parahiksi kuumimpaan jatkosota-buumiin”. Neimala 2001; Papinniemi 2004. []
  57. Munnukka 2001. []
  58. Osa teksteistä on otteita romaaneista, osa Hirvisaaren kertomusta kuvista. Esimerkiksi sivun 33 kuvan hattukauppa on aivan kuin ”romaanini käsityöliike Kuninkaankadulla”. Hirvisaari 2010, 33. Lappeenrannassa on järjestetty myös draamallisia kävelykierroksia teossarjan tapahtumapaikoille useana kesänä (ks. Lehmusten kaupunkiin pääsee Lippupalvelun kautta. Etelä-Saimaa 8.5.2009). []
  59. Rigney 2001, 39-41. []
  60. Hietamies 2001a, 333-334. []
  61. Papinniemi 2004. Myös Helsingin Sanomien Suvi Aholan mukaan Hietamies kirjoittaa ”iskevintä sodanvastaista tekstiä” kuvatessaan Simolan aseman tapahtumia. Ahola 2004. []
  62. Aihetta käsiteltiin seuraavina vuosina tutkimuksissa: Heikki  Kauranteen ja Jukka Vesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 julkaistiin 2006 ja Erkki Rahkolan ja Carl-Fredrik Geustin teos Vaiettu Elisenvaaran pommitus: evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 vuonna 2008. []
  63. Hietamies 2004, 204-205. []
  64. Ahola 2002. []
  65. Ahola 2003. []
  66. Hietamies 2002, 337. []
  67. Matti Hyttinen lainaa palkintoraatia Unohduksen lumet -teoksen arviossaan ja varoittaa Hietamiehen teoksen ja muun historiallisen ja viihteellisen kirjallisuuden piiloarvostuksista ja indoktrinaatiosta. Hyttinen 1973. []
  68. Hietamies 2003, 494-495. []
  69. Hietamies 2002, 459, 464. Oeschin haastattelu s. 393-398. []
  70. Soturiutta ja mieskuvaa talvisotakirjallisuudessa tutkinut Arto Jokinen on todennut, että sodanvastaiset kuvauksetkin usein ihailevat ”fyysisesti koeteltua ja piinattua sekä henkisesti tunteensa hallitsevaa, järkähtämätöntä miessubjektia”, ja koska tällaisen subjektin tuottaa sota, sodanvastaisuus kääntyy sodan ihannoinniksi.  Jokinen 2006, 149. []
  71. Kähkönen 2004, 109. []
  72. Hietamies 2001c, 445. []
  73. Hietamies 2001c, 273. []
  74. Hietamies 2001a, 158. []
  75. Kähkönen 2012, 25. []
  76. Kähkönen 2012, 35, kursivointi alkuperäinen. []
  77. Kohtauksen sitaatit Kähkönen 2012, 135-137. []
  78. Havaste 2012, 162. []
  79. Havaste 2013, 55. []
  80. Havaste 2013, 352. Toistuu myös sivuilla 291 ja 316. []
  81. Unohduksen lumet -romaanin arviossaan Antti Seppä moitti kirjailijaa työläisten poisjättämisestä. Seppä 1973. []
  82. Kähkönen 2012, 66-67. []
  83. Kähkönen 2002, 185. []
  84. Karkulehto 2007, 213, passim. Sanna Karkulehto on tutkinut, miten Finlandia-palkittujen Helena Sinervon, Johanna Sinisalon ja Pirkko Saision romaanien normienvastainen seksuaalisuus näkyy vastaanotossa. []
  85. Sund 2003, 510; Sund 2004, 439. []
  86. Sund 2003, 491-492; Sund 2004, 423-424. []
  87. Kähkönen 2009, 184. []
  88. Kähkönen 2009, 181. []
  89. Hilvo 2010, 165. []
  90. Hilvo 2010, 94. []
  91. Mustola 2006, 172, 174. []
  92. Hilvo 2010, 72. []
  93. Mustola 2006, 186. []
  94. Hilvo 2010, 199. []
  95. Hilvo 2010, 206, ks. myös s. 58. []
  96. Havaste 2010, 126. []
  97. Havaste 2010, 128. Myös Annan mietteet siitä, että hän voisi pyytää Tujin osakunnan asuntolaan ja selittää emännöitsijälle tämän olevan serkkunsa vihjaavat Tujin olevan nainen; miesserkkua tuskin olisi hyväksytty yövieraaksi. []
  98. Paalosalo-Jussinmäki 2010; Lybeck 2012. ”Kaksi rakkautta -romaanin mestarillinen veto oli salata Tujin, Tuulikin, sukupuoli lähes kirjan loppuun asti”, toteaa Jari Lybeck jatko-osan Yhden toivon tie arviossa. []
  99. Karkulehto puhuu heteronormatiivisen yhteiskunnan hetero-oletuksesta, jossa ihmisten välisissä suhteissa nähdään vain ”miesten ja naisten välistä romanttista, eroottista tai seksuaalista virettä”. Karkulehto 2007, 33. []
  100. Pohjalainen 2012, 9. []
  101. Havaste 2012, 35-36. []
  102. Ks. esim. Paalosalo-Jussinmäki 2010. []
  103. Majander 2010. []
  104. Ylönen 2010. Ylösen mielestä homoeroottisia kohtauksia oli vähän, kun taas Pertti Ehrnroothin mielestä liikaa: ”[K]ovin monet, yksityiskohtaisen tarkat rakastelukohtaukset, vaikkakin enimmäkseen kauniisti kuvatut, rasittavat hieman heterolukijaa. Ehkäpä vähempikin olisi riittänyt.” Ehrnrooth 2010. []
  105. Artikkelin kirjoittamisen mahdollisti Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämä apuraha. []

Yksi vastaus artikkeliin ”Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisessa romaanissa”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.