Merja Tarvainen: ”Production, Reproduction and Citizenship. Key Discourses of Social Policy in the turn of the 20th Century”. Lectio praecursoria 5.12.2012

YTL, FM Merja Tarvaisen väitöskirja Production, Reproduction and Citizenship. Key Discourses of Social Policy in the turn of the 20th Century tarkastettiin 5.12.2012 Itä-Suomen yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi dosentti Timo Toikko (Jyväskylän yliopisto) ja kustoksena professori Juhani Laurinkari. Väitöskijra luettavissa sähköisenä osoitteessa http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-0987-9/.

Sosiaalipolitiikan jaetut kertomukset – Miten kerromme sosiaalipolitiikasta?

Tunsin monta kertaa tätä lectiota valmistellessani sekä tutkimusprosessin aikana  olevani suorastaan mykistävän tehtävän äärellä: miten saada kerrotuksi sosiaalipolitiikan ilmeisen perustavanlaatuinen läsnäolo elämänmenossamme? Miten kiteyttää – latistamatta tai etäännyttämättä – se, miten sosiaalipolitiikan avulla käsitellään isoja kysymyksiä, perustavanlaatuisia asioita – ja kuitenkin tehdä se käsitteellisesti, siis sosiaalipolitiikan perusteita luodaten ja valottaen? Tämä syvämerensukellukseni sosiaalipolitiikan maailmaan on tuonut yhä uudelleen perustavanlaatuisten kysymysten ja elämän probleemien äärelle: se on hiljentänyt kysymään yhä uudelleen, mistä sosiaalipolitiikassa on kyse.

Sosiaalipolitiikka on tavalla tai toisella osa jokaisen elämää ja elämänkulkua nykymuotoisessa yhteiskunnassa. Sosiaalipolitiikka on sekä tieteenala että yhteiskunnallista toimintaa, kuten professori Armas Nieminen[1] on aikanaan kiteyttänyt. Tämä sosiaalipolitiikan refleksiivinen kaksoisrooli sekä yhteiskunnallisen elämänmenon jäsentäjänä että tiedontuottajana yhteiskunnasta on keskeinen. Sosiaalipolitiikka jäsentää yhteiskuntaa sekä tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää yhteiskuntaa ja ihmistä yhteiskunnassa.

Mutta mistä tässä oikeastaan on siis kyse? Tätä lähdettiin kartoittamaan tässä tänään tarkastettavassa väitöstutkimuksessa. Aihetta lähestyttiin teoreettisen orientaation avulla, mikä tarkoittaa – siis käytännössä – sosiaalipolitiikan perusteiden ja lähtökohtien tutkimista. Metodologisesti tutkimus on kirjallisuustutkimus, jossa välineenä tiedon hankkimiseksi ja analysoimiseksi on käytetty kirjallisuus- ja käsitetutkimuksen keinoja. Tutkimus kohdentuu erityisesti Suomen yhteiskunnalliseen muutokseen 1800-1900-luvun taitteessa yleiseurooppalaisissa yhteyksissään.

Tieteenalasta riippumatta tutkimuksen ydinasiat pelkistyvät lukemiseen ja kirjoittamiseen. Tieteen traditio on kirjallinen, joten kirjallisuustutkimuksella on käytännöllisesti, käsitteellisesti ja oppihistoriallisesti erityinen merkitys. Tieteellisen tutkimuksen tarkoitus on uuden tiedon etsiminen. Tieteellinen tiedontuottamisen prosessi on avoin, kriittinen ja käsitteellinen prosessi. Täten tutkimuksellinen prosessi ja tiedonmuodostus eroavat lähtökohtaisesti esimerkiksi joitakin tiettyjä intressejä tai ideologioita lähtökohtaisesti palvelemaan tarkoitetusta tiedontuotannosta. Tieteen jatkuva kriittisyys, siis itsekriittisyyskin sekä korjautuvuus ja se, ettei tiede ole koskaan varsinaisesti valmista, ovat olennaisia tieteen sekä tieteellisen tiedontuottamisen ja ajattelun tunnusmerkkejä. Tutkimus on siis jatkuvaa, systemaattista ja kriittistä ihmettelyä. Tutkimuksen perustavanlaatuinen tarkoitus on oppia ymmärtämään enemmän ihmistä ja maailmaa. Ja kuitenkaan tuo työ ei koskaan ole – eikä se voikaan olla – varsinaisesti niin sanotusti valmista.

Miksi sitten teoreettinen ote tai miksi ylipäätään on tarpeellista tai perusteltua tarkastella sosiaalipolitiikkaa, eli näinkin käytännöllistä ilmiötä ja käytännöllisen elämän osa-aluetta tästä näkökulmasta? Ensinnäkin, tiedontuottamisen ja tutkimuksen vuoksi. Toisekseen, yhteiskunnan ja ihmisen ymmärtämisen vuoksi. Kolmannekseen, siksi, koska on etsittävä sosiaalipolitiikan perusteita ja lähtökohtia, jotta voisimme ymmärtää sosiaalipolitiikkaa ja sen muutoksia. Nuo muutokset ovat osa jokaisen elämänkulkua, sillä ne vaikuttavat yhteiskunnallisten käytäntöjen jäsentämiseen. Siis yksinkertaisesti siksi, että on etsittävä tietoa, jotta voisimme ymmärtää.

Tuotanto, uusintaminen ja sosio-poliittinen osallisuus – jota 1800-1900-luvun taitteesta alkaen jäsennettiin tyypillisesti valtiokansalaisuutena – ovat, edelleen, sosiaalipolitiikan keskeisiä diskursseja eli sosiaalista todellisuutta jäsentäviä ja rakenteistavia tekijöitä. Tuotanto voidaan kiteyttää työn ja tuotantotavan avulla, uusintamista avata sosiaalisten vastuiden ja sosiaalisen turvan sekä hoivan kautta. Kansalaisuus puolestaan ilmentää sosio-poliittisen osallisuuden jäsentämistä.
Tuotannon, uusintamisen ja sosio-poliittisen osallisuuden diskurssit avaavat näkökulman yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen. Diskursiiviset käsitteet tuovat analyyttisiä välineitä tutkimuskeskusteluun sosiaalipolitiikasta, sen käytännöistä ja rakenteista.

Tuotannon ja uusintamisen organisointi ovat yhteiskunnan ja sen toiminnan jäsentämisen avainalueita. Tuotanto on osa jokapäiväistä elämänmenoa, jolloin se tarkoittaa elannon hankkimista. Toisaalta sillä voidaan viitata myös talouden makrorakenteisiin. 1800-1900-luvun taitteen Suomessa alkava teollistuminen merkitsi tuotanto- ja elinkeinorakenteen monipuolistumista. Suomi oli kuitenkin leimallisesti agraarinen aina noin 1900-luvun puoliväliin saakka, eli väestö sai elantonsa maataloudesta sivuelinkeinoineen. Suomen historian vaiheissa niin sanottu agraarinen kysymys onkin 1800-1900-luvun taitteessa varsinaista teollisen työväen kysymystä akuutimpi.

Professori Matti Klinge onkin osuvasti todennut, että maailmankuvan muuttuminen Suomessa 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien linkittyy teollistumiseen – ”mutta ei niinkään Suomen teollistumiseen”[2]. Kyse oli siis maailmankuvan eri osa-alueiden muutoksesta. Tämä ilmeni esimerkiksi muuttuvina käsityksinä yhteiskunnasta, toimijuudesta ja sosiaalisista suhteista. Käytännössä tämä ilmeni esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan sekä uusien sosiaalisten käytäntöjen muotoutumisena.

Modernin sosiaalipolitiikan muotoutuminen liittyy paitsi tuotantojärjestelmän niin myös sukupuolijärjestelmän, eli miesten ja naisten yhteiskunnallisten toimijuuksien, (engl. gender system) muutoksiin. Tämä puolestaan liittyy politiikan ja sosio-poliittisen osallisuuden muutoksiin sekä miesten ja naisten yhteiskunnallisten roolien muuttumiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi naisten yhteiskunnallisen osallistumisen ja toiminnan mahdollisuuksien rakentumista sekä keskustelua sosiaalisten vastuiden yhteiskunnallisesta merkityksestä: naisten toiminnan piiri oli pitkälti 1800-1900-luvun taitteeseen saakka rajattu ja yhteiskunnallinen sekä poliittinen toiminta naisilta – kuten myös monilta miehiltäkin – poissuljettu.

Modernin sosiaalipolitiikan muotoutuminen liittyy siis paitsi teollistumiseen eli tuotantotavan ja työn muutokseen niin myös reproduktion muutokseen. Uusintamisen yhteiskunnalliset käytänteet ja niitä tukevat sekä ylläpitävät järjestelmät muuttuivat. Tätä on kuitenkin huomioitu osana sosiaalipolitiikan muotoutumista verraten vähän. Uusintamisen yhteiskunnallisen jäsentämisen muutoksilla on ollut keskeinen rooli sosiaalipolitiikan muutoksissa.

Hoiva ja sosiaalisen turvan tuottaminen ovat keskeisiä sosiaalipolitiikan alueita.  Ne ovat keskeisiä reproduktio-diskurssin osa-alueita. Niitä voidaan avata sosiaalisten vastuiden käsitteellä, ja ne konkretisoivat eettisiä pohdintoja. Sosiaaliset vastuut kertovat myös oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Näiden asioiden nouseminen yhteiskunnalliseen keskusteluun käynnistyi vähitellen 1800-1900-luvun taitteessa, mutta keskustelu laajeni tosin vasta 1900-luvun kuluessa: Tuohon saakka hoiva ja sosiaaliset vastuut eivät olleet oikeusperustaisia. Huomionarvoista on myös se, että hoivan etiikkaa ja sen suhdetta oikeudenmukaisuuteen on tuotu tutkimus- ja oikeudenmukaisuusteoriakeskusteluun laajamittaisemmin vasta viime vuosikymmeninä. Sosiaalisten vastuiden yhteiskunnallistumisella tarkoitetaan siis sitä, että hoiva ja sosiaalisen turvan kysymykset tulevat osaksi laajempaa yhteiskunnallista huomiota, keskustelua ja päätöksentekoa. Toinen olennainen ilmiö on niiden oikeudellistuminen, eli oikeusperustan muotoutuminen.

Tämä linkittyy myös poliittisen osallisuuden ja osallistumisen kysymyksiin, joka puolestaan liittyy nykymuotoisen demokratian ja poliittisen järjestelmän sekä instituutioiden rakentumiseen. Tämän muotoutumisen alkuvaiheet ajoittuvat Suomessa 1800-1900-luvun taitteeseen.  Tuohon aikaan ajoittuu myös nykymuotoisen sosio-poliittisen jäsenyyskategorian, kansalaisuuden, muotoutuminen valtion puitteisiin.

Kansalaisuus on kolmas keskeinen käsitteellinen ja käytännöllinen modernia sosiaalipolitiikkaa jäsentävä tekijä. Kansalaisuuden rakentuminen valtion puitteisiin rakensi paitsi valtiota niin myös yksittäisen ihmisen sekä ihmisryhmien asemaa suhteessa valtioon: siirtymää onkin kuvattu aseman muutoksena alamaisesta kansalaiseksi.[3] Kansalaiseksi, jolla on tiettyjä – lakiperustaisia – oikeuksia sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten asiain suhteen, ja joka voi olla edustettu suhteessa valtioon. Myös tämä edustuksellisuuden eli poliittisen osallisuuden ja osallistumisen nykymuotoinen rakentuminen käynnistyy 1800-1900-luvun taitteessa. Perusteiltaan kansalaisuudessa on kyse sosio-poliittisen osallisuuden ja jäsenyyden rakentamisesta. Tästä jäsenyyskategoriasta esimerkkinä voi mainita sen, että osallisuus sosiaalisen turvan järjestelmiin, sosiaaliturvajärjestelmiin, määrittyi 1900-luvulla kansalaisuusperustaisesti valtion puitteissa. Tämä on historiallisesti huomattavaa.

Tuotannon, uusintamisen ja kansalaisuuden diskurssit auttavat ymmärtämään myös aikamme elämänmenoa ja yhteiskunnallisia muutoksia. Ne auttavat avaamaan ja ymmärtämään myös tapoja, joilla noista muutoksista kerrotaan. Ajankohtaisia aiheita ovat viime aikoina olleet esimerkiksi tuotannon paikkojen ja yksiköiden muutos, kuten yhä suuremmat maataloustuotannon yksiköt tai vaikkapa tehtaiden sijoituspaikat Suomessa ja muualla maailmassa sekä uudet teknologiat ja tuotannon aineettomat muodot, samoin kuin uusintamisen ja sosiaalisten vastuiden kysymykset, kuten hoivavastuut ja hoitajamitoitus-keskustelut sekä polemiikki kotihoidontuesta – mitkä kaikki liittyvät myös naisten ja miesten yhteiskunnallisten suhteiden määrittelyyn. Myös kysymykset osallisuudesta, syrjäytymisestä ja johonkin yhteisöön kuulumisen tunteesta sekä kansalaisuudesta ja sen (ehtojen) määrittelystä ovat ajankohtaisia yhteiskunnallisen keskustelun teemoja. Onkin mielenkiintoista havaita, miten nämä sosiaalipolitiikan keskeiset diskurssit jäsentävät yhteiskunnallista ja tutkimuksellista keskustelua.

Nyttemmin, kun talouden ja osin poliittisenkin toiminnan verkostot globalisoituvat, herää kysymys myös sosiaalipolitiikan globaalista roolista. Sosiaalipolitiikan tekemisen puitteet ja tehtäväkenttä ovat osin globalisoituneet tai globalisoitumassa: sosiaalipolitiikka voi olla näkökulma myös globaalin yhteistyön, yhdenvertaisuuden ja yleisinhimillisen vastuun ja turvallisuuden kysymyksiin, ja toisaalta se voi tuoda näitä näkökulmia yleisempään yhteiskunnallis-poliittiseen keskusteluun.

Tutkimuskirjallisuus

Klinge, Matti. Kansanvalistus vai taideteollisuus? Fennomanian ja liberalismin maailmankuvista sata vuotta sitten. Teoksessa Matti Kuusi, Risto Alapuro & Matti Klinge (toim.) Maailmankuvan muutos tutkimuskohteena. Näkökulmia teollistumisajan Suomeen. Otava, Helsinki 1977, 148-158.

Markkola, Pirjo. Kansalaisuus, oikeus ja oikeudettomuus. Historiallinen Aikakauskirja 4/2006, 365-366.

Nieminen, Armas. Mitä on sosiaalipolitiikka? Tutkimus sosiaalipolitiikan käsitteen ja järjestelmän kehityksestä. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 4. WSOY, Juva 1984.

Print Friendly, PDF & Email


  1. Nieminen 1984, 11-14, 182. [Takaisin]
  2. Klinge 1977, 148. [Takaisin]
  3. Markkola 2006, 365. [Takaisin]


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *