Santeri Alkio; kansalainen ja poliitikko päiväkirjojensa valossa

Kari Hokkanen (toim.) Santeri Alkion päiväkirjat 1-3. Edita Publishing 2012.

Maalaisliiton perustajiin lukeutunut Santeri Alkio on muuan niistä kansanvaltamme alkuaikojen poliittisista voimahahmoista, joiden aatemaailma ja henkilöön liittyvä arvovalta ovat yhä säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Siinä, missä maamme vasemmistopuolueet vetoavat omissa poliittisissa ohjelmajulistuksissaan yhä varhaisen työväenliikkeen laatimaan Forssan ohjelmaan, ovat maaseutuväestön kansanliikettä luotsanneen Alkion opetukset muodostaneet aatteellisen pohjan tämän päivän keskustalle. Suomalaiset keskustapoliitikot manaavat puolueen vanhan patriarkan yhä todistajakseen tavalla, jota harvoin näkee uuden vuosituhannen poliittisessa retoriikassa. Valtiollisessa ajattelussaan sosiaaliradikalismia ja edistysmielisyyttä korostaneen Alkion opit innoittivat aikoinaan myös maalaisliittoa vastaan nousseita protestiliikkeitä. Sekä 1930-luvun pulamiehet että sotienjälkeisen ajan Pientalonpoikien puolue vetosivat vuorostaan Alkion perintöön ja moittivat vallasta humaltunutta entistä emopuoluetta suuren oppi-isän aatteiden hylkäämisestä.

Santeri Alkion elämäntyö on osoittautunut yllättävän pysyväksi. Talonpoikaispuolueena aloittanut Suomen Keskusta on kerta toisensa jälkeen kyennyt toipumaan rajuistakin vaalitappioista, vaikka Norjassa ja Ruotsissa ovat sikäläiset sisarpuolueet menettäneet suurimman osan kannatuksestaan maaseudun rakennemuutoksen seurauksena. Suomessa on maaseudun edistysmielisen radikalismin pohjalle versonut puolue selviytynyt kaupungistuvan yhteiskunnan haasteissa kenties paremmin kuin sosialidemokraattiset puolueet työelämän murenemisen seurauksista jälkiteollisena aikakautena. Kestokyky selittynee paljolti puolueen sotien jälkeen luodulla vahvalla järjestörakenteella, mutta taustalla on epäilemättä myös omintakeisen aatteellisen perinnön ajattomuus. Viime vuodelle osuneita Alkion 150-vuotisjuhlia vietettiin asiaankuuluvasti Keskustan järjestämissä seminaareissa ja muistotilaisuuksissa kautta maan.

Alkion merkkivuoteen liittyy myös hänen päiväkirjojensa julkaiseminen. Vanhan talonpoikaisjohtajan muistiinpanojen toimittamisesta on vastannut professori Kari Hokkanen, joka tunnetaan keskustan piirissä vaikutusvaltaisena hahmona ja on aikoinaan työskennellyt Alkion perustaman Ilkka-lehden päätoimittajana. Hokkasen saatesanoin varustamat päiväkirjat on julkaistu kolmessa järeässä niteessä. Muistiinpanot kattavat Alkion päivittäiset mietteet ensimmäisen maailmansodan syttymisestä aina vuonna 1930 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Koottujen päiväkirjojen kolmen osan vaatimattomat otsikot ovat Profeetta (19141918), Valtiomies (19191921) ja Patriarkka (19221930).

Kolmessa osassa toimitetut päiväkirjat ovat ainutlaatuinen lähdejulkaisu, jonka kautta suomalainen lukija voi seurata maamme historian murrosvaiheita erään aikakauden merkittävimmän valtiomiehen silmin. Päiväkirjat on julkaistu käytännössä sellaisenaan. Hokkanen on kirjoittanut ensimmäiseen osaan pitkähkön esittelyn, minkä lisäksi kukin päiväkirjan vuosista on varustettu yleisluontoisella katsauksella ajankohdan poliittisiin tapahtumiin. Hetkittäin lyhyitä selventäviä viitteitä on lisätty myös Alkion päiväkirjamerkintöjen lomaan, mutta minkäänlaisia muutoksia ei alkuperäiseen tekstiin ole tehty; lukija voi tutustua Alkion kirjoituksiin sellaisina, kuin ne tämän kynästä alun alkaenkin lähtivät. Maalaisliiton johtajan päiväkirjojen sivuilta avautuu tämän päivän ihmiselle kiehtova näkökulma maailmansotaan, itsenäistymiseen, sisällissotaan, kiistaan Suomen valtiosäännöstä, kieltolakiaikaan ja lopulta äärioikeistolaisuuden nousuun. Lukija saa samalla tutustua myös Alkion yksityiselämään miehenä ja perheenisänä, sekä hänen kulttuurisiin ja maailmankatsomuksellisiin pohdintoihinsa. Hokkasen esipuhe ja kuhunkin vuoteen liittämät tietoiskut käyvät kelpo opastuksesta Alkion elämänkaarta seuraavalle ja edesauttavat valtiomiehen päiväkirjojen asettamista historiallisiin asiayhteyksiinsä.

Unelma eheästä kansakunnasta sodan ja vallankumouksen keskellä

Päiväkirjasarjan ensimmäinen Profeetta-osa on lainannut otsikkonsa Alkion lempinimestä ”Laihian profeettana”. Nimitys oli sinänsä osuva, sillä vuodet 1914–1918 olivat Alkion elämässä kohtalonomaisten ennusteiden muistiinmerkitsemisen kautta. Talonpoikaisfilosofi aloitti päiväkirjansa pitämisen vuoden 1914 elokuussa, jolloin ensimmäinen maailmansota oli juuri puhjennut; alun alkaen merkinnät oli tarkoitettu pelkäksi sotapäiväkirjaksi. Moraalipoliitikkona tunnettu Alkio päästi muistiinpanoissaan valloilleen huolensa yleisestä siveellisyyden kehityksestä, ja sodan osalta maalaispoliitikon näkemyksiä sävytti voimakas pasifismi. Maailmanpalo sai Alkion silmissä ilmestyskirjamaiset mittasuhteet ihmiskunnan barbarian lopullisena ilmentymänä ja eurooppalaisen sivistyksen itsemurhana. Suomen pelastumista venäläiseltä asevelvollisuudelta Alkio siunasi ja piti aiempia kutsuntalakkoja korkean kansansivistyksen ansiona. Lokakuussa 1914 esitti Alkio osuvan ennusteen siitä, miten taistelevien suurvaltojen sotajoukkojen jäännöksistä nousisi aikanaan ”terroristiarmeijoita”, jotka pyrkisivät ottamaan aloitteen yhteiskunnallisten olojen järjestämisessä. Venäjän kansalaissota sekä puolisotilaallisten joukkojen terrori Weimarin tasavallan varhaisvuosina osoittivat synkän tulevaisuudenkuvan sittemmin paikkansapitäväksi.

Maailmansodan reuna-alueisiin kuuluneessa Suomessa ahdistivat Alkiota monet asiat, jotka hän niin ikään näki uhkana moraalille ja kansalliselle eheydelle. Säännöllistä huolta herättivät sodanajan sensuurin asettamat rajoitukset vapaalle sanalle sekä ”luokkapuolueiden” vaikutusvalta kotimaan politiikassa. Vuonna 1914 oli Alkio jättänyt eduskunnan taakseen, mutta palasi maailmansodan aikana uudelleen lainsäätäjän tehtäviin. Merkillepantavaa on, että sosiaaliradikaalina tunnettu Alkio halusi alusta asti luotsata maalaisliittoa yhteistyöhön sosialistien kanssa ja näki puolueen sijainnin nimenomaan poliittisessa vasemmistossa toimivana kansallisena puolueena. Alkion tulevaisuudenkuva Suomen yhteiskunnasta perustui näkemykseen asemansa tiedostaneesta talonpojasta ja pienviljelijästä ”kansallisperheen isänä”, joka ymmärtäisi samalla myös ”veriheimolaisuutensa työläisten kanssa”.

Maaliskuussa 1917 tapahtunut Venäjän tsaarin syökseminen vallasta merkitsi ratkaisevaa käännettä. Vielä kevään aikana oli Alkio hetkittäin enemmän huolissaan mahdollisesta sortumisesta uuteen taantumukseen, mutta kesän tullessa pääasialliseksi huolenaiheeksi muotoutui venäläisen sotaväen levottomuus ja sen sulautuminen kotimaiseen ”anarkiaan”. Samaan aikaan Alkion oman puolueen vastakkainasettelu sosialistien kanssa muuttui eduskunnassa yhä hankalammaksi, esitetyn elintarvikelain kärjistäessä viljelijäin ja kaupunkien työväestön ristiriitoja ja epäluuloja. Valtalaissa kykeni Alkio tosin löytämään yhteisen sävelen sosialistien kanssa, ja vielä eduskuntavaalien jälkeenkin hän toivoi ”revisionisti-sosialistien” edesauttavan SDP:n eduskuntaryhmän myöntymistä sovitteluratkaisuihin. Marraskuussa 1917 oli Alkion pettymys sosialisteihin jo selvä ”italialaista Camorraa muistuttavan verikaartin” edesottamusten seurauksena, mutta punakaartin tekemä vallankumous tammikuussa 1918 tuli hänelle silti täydellisenä yllätyksenä.

Alkion päiväkirjoista voi tammikuussa 1918 havaita, miten dramaattinen on ollut rutiininomaisesta senaatin ja eduskunnan arkityöstä kertaheitolla tapahtunut siirtymä vallankumouksellisen yhteiskunnan pyörteisiin. Punakapinan ensimmäinen päivä, 27.1.1918, näyttäytyi Alkiolle vielä epätodellisena tapahtumana, jota hänen oli aluksi mahdotonta ottaa vakavasti. Keskiyöllä tekemissään merkinnöissä on Alkio fatalistisesti ja uhmakkaasti pohdiskellut omaa mahdollista joutumistaan punaisen terrorin uhriksi. Katkeran humoristisesti Alkio totesi myös olevansa luultavasti kelvollisempi aidon sosialidemokraattisen yhteiskunnan jäseneksi kuin yksikään ”kaduilla pistimien kanssa pölläilevistä” punakaartilaisista.

Pettymyksiä ja katkeruutta veljessodan maanalaisina kuukausina

Vallankumouksen ja sisällissodan ”hirmuaika” raastoi Helsingissä piileskelleen kansanedustaja Alkion sielua perustoja myöten. Edeltäneiden vuosien aikana oli Alkio rohjennut elätellä toiveita yhteistyöstä sosialistien kanssa, ja vielä syksyllä 1917 oli Maalaisliiton eduskuntaryhmä esittänyt sosialistien eduskuntaryhmälle yhteistyötä valtalain voimaansaattamiseksi. Tätä taustaa vasten näyttäytyivät vallankaappaus Helsingissä ja punaisen hallituksen perustaminen Alkion silmissä sitäkin järkyttävämmiltä teoilta. Talonpoikaisjohtaja ilmaisi päiväkirjassaan toistuvasti tyrmistyksensä suomalaiseen sosialidemokratiaan, jota hän oli uskonut kykeneväksi kypsempään politiikkaan. Alkiota hämmästytti myös vallankumouksellisen hallituksen pyrkimysten näennäinen mitättömyys. Maalaisliiton filosofi huomioi, ettei kansanvaltuuskunnan ensi säädöksissä ollut mitään sellaista, mitä laillisesti valittu eduskunta ei olisi jo valmistellut. Sosialistien esitystä torpparivapautuksesta hän piti vieläpä kaavailtua huonompana ja epäili tätä vain pyrkimykseksi sitoa maanvuokraajat turpeeseen valtion viljelijöinä. Kapina näyttäytyi Alkion silmissä paitsi turmiolliselta, myös suorastaan turhalta.

Alkion katkeruus ei kohdistunut yksinomaan sosialisteihin pesiytyneisiin ”murtovarkaisiin ja murhamiehiin”. Monien aikalaistensa tavoin hän piti sisällissodan eräänä alkusyynä porvariston moraalista rappiota. Erityisellä halveksunnalla maalaisliittolainen kansanedustaja ruoski sodanaikaisten ”gulashien” keinottelussa ruumiillistunutta kahlehtimatonta kapitalismia. Helsingissä piilottelunsa aikana kirjoittamissaan päiväkirjoissa Alkio purki sappensa paitsi punakaartien, myös ”yhteiskunnallista unta” eläneen porvariston ylle, muistuttaen miten ”täällä on kapitalismi tehnyt syntiä ja rikkaudenhimo tukahduttanut tuhansilta ihmisäänet rinnasta”. Kapinan puhkeamista Alkio piti samassa hengessä nimenomaan ”kamalana tuomiona suomettarelaisuudelle”. Laihian profeetta näki täten myös porvariston joustamattoman politiikan ja yleisen sodanaikaisen taloudellisen voitontavoittelun synnyttämän kurjistumisen osasyinä sisällissotaan.

Sisällissodan lähestyessä vääjäämätöntä loppuaan Alkion pettymys kapinassa tahrautunutta sosialismia kohtaan saavutti lakipisteensä. Aiemmin vasemmiston kanssa yhteistyötä toivonut poliitikko julisti nyt sosialidemokratian ”kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi” ja vaati sosialistisen työväenliikkeen toiminnan poliittista rajoittamista rauhan tultua. Taustalla oli Alkion kohtalonuskoa lähestynyt vakaumus siitä, että sosialidemokratia oli aatteena jo tosiasiallisesti aiheuttanut itse oman kuolemansa. Sosialismin tuhon näyttäessä sodan seurauksena väistämättömältä pohdiskeli Alkio myös maalaisliiton velvoitetta omaksua sodanjälkeisellä poliittisella kentällä uusi vasemmistopuolueen rooli. Alkion arvion mukaan Suomelle oli onneksi, että maassa oli edelleen jäljellä ”talonpoikais-radikaalinen puolue, joka kallistuu yhteiskunnallisissa kysymyksissä huomattavasti vasemmalle”.

Alkion tunnekuohusta ja ristiriitaisista mielialoista kertoo se, että kirotessaan sosialidemokratian rikolliseksi aatteeksi hän uskalsi toivoa myös kansalaissovintoa. Maaliskuussa 1918 kirjoittamissaan muistiinpanoissa Alkio kavahti ajatusta sodanjälkeisestä koston kierteestä, joka ”iskisi luokkasodan välttämättömyyden kansalliselämäämme”. Alkion synkeän otaksuman mukaan tämän seurauksena olisi, että ”joku vieras kansallisuus ottaa täällä vallan käsiinsä, laskee kansamme valtansa alle ja siten hävittää koko kansallisen olemuksemme”. Kansallinen itsenäisyys oli asia, josta Alkio kantoi huolta koko sodan ajan. Punaisia syytti Alkio monien muiden tavoin pyrkimyksistä yhdistää Suomi osaksi bolševistista Venäjää; valkoisten solmimaa sopimusta keisarillisen Saksan kanssa hän piti uhkana Suomen itsenäisyydelle. Helsingissä asunut Alkio toivotti saksalaiset tervetulleiksi vapauttajina, mutta hänellä ei ollut harhaluuloja siitä, mihin yhteistyö saksalaisten kanssa johtaisi. Jo ennen Helsingin vapautumista Alkio piti todennäköisenä, että Saksan suoma taustatuki herättäisi suomalaisessa porvaristossa pyrkimyksen laatia Suomelle monarkistinen perustuslaki.

Sota jätti 56-vuotiaaseen Alkioon jälkensä ja pakotti tämän arvioimaan poliittista todellisuutta ja tulevaisuutta uusin silmin. Oma vaikutuksensa oli epäilemättä myös maalaisliiton puheenjohtajan Filip Saalastin menehtymisellä sodan pyörteissä; talonpoikaispuolueen vastuuhenkilö oli kuollut Tampereella punaisia piileskellessään keuhkokuumeeseen taistelujen aikana. Vastuu puolueen johtajuudesta siirtyi Saalastin poismenon myötä myös muodollisesti Alkiolle. Kypsän miehisen idealismin ja toiveikkuuden sijaan astui väistämättä ikääntyvän miehen taipumus odottaa pahinta sekä kylmäkiskoinen realismi, joka ei tosin ollut edelleenkään vailla vanhaa tulista paatosta. Sodanajan maanalaisen elämän vaikutukset näkyivät kenties parhaiten siinä, että rauhan tultua Alkio päätti aseistautua ja haki itselleen Helsingin suojeluskunnalta Winchester-vipulukkokiväärin. Aiemmin pasifismiin taipuvainen poliitikko kirjoitti nyt päiväkirjaansa kylmäsävyiset sanat: ”Ikuinen rauhanaate oli tällä kertaa liian kaukainen unelma. Parhain keino sen takaamiseksi Suomelle vastaisuudessakin on – kivääri.”

Ensimmäisen tasavallan esitaistelija ja vakaumuksellinen valtiomies

Valkoisten voittoa sisällissodassa seurasi kamppailu maan valtiomuodosta, josta kehkeytyi kesän 1918 aikana Alkion valtiomiesuran merkittävin koitos. Alkion muistiinpanot kuningaskuntaa ja tasavaltaa ajaneiden välisen valtataistelun ajoilta muodostavat päiväkirjakoosteen toisen Valtiomies-osan avauksen. Sitoutumisessaan tasavaltaan Alkio oli ehdoton ja etsiskeli usein hyvinkin luovia vastaväitteitä monarkistien perusteluille. Yrityksiin markkinoida kuningaskuntaa kristillisenä valtiomuotona Alkio vastasi tokaisemalla, että keisarillinen Saksa oli ateistisen sosialismin kotimaa mutta tasavaltainen Yhdysvallat oli tunnettu lähetystoiminnastaan ja vapaasta kristillisyydestään. Kesän mittaan Alkio vakuuttui siitä, että valkoinen hallitus oli ajautunut ”saksalaishypnoosin” valtaan, ja hän samaisti monarkistien hankkeen aiempaan punaisten vallankaappaukseen. Kuningashankkeen lopulta kaaduttua keisarillisen Saksan tappion myötä ei Alkio peitellyt riemuaan.

Aiemmista kovista sanoistaan huolimatta toivoi Alkio kesän 1918 aikana kotimaan politiikassa punaisia vastaan suunnattujen kostotoimenpiteiden lopettamista. Kollektiiviset rangaistukset olivat Alkiolle lopulta moraalisesti sietämättömiä, minkä lisäksi asiaan liittyi myös poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Talonpoikaisjohtaja kammoksui ajatusta mahdollisia kostotoimia seuraavasta radikalisoitumisesta, jossa jatkuva ”lainsäädäntötaantumus” lopulta kasvattaisi vain uuden ”punaisten sosialidemokraattien taimiston”. Sisällissodan jälkeisen kesän edetessä Alkio piti puolueensa eräänä tärkeimpänä tehtävänä edelleen myös köyhälistön edustamisen ja paheksui oikeiston suhtautumista sosiaalisiin kysymyksiin. Näkemys kytkeytyi osaksi valtiomuodosta käytyä kädenvääntöä, jossa Alkion vastustajina oli samaten vanhoillinen porvaristo. Maaliskuun 1919 eduskuntavaalit palkitsivat Alkion ponnistukset ja merkitsivät maalaisliitolle todellista äänivyöryä. Neljä kuukautta myöhemmin järjestetyt presidentinvaalit olivat Alkiolle yhtä lailla mieluisat. Voiton perinyt edistyspuolueen Kaarlo Juho Ståhlberg oli ollut Alkion läheinen liittolainen tasavaltaisen valtiomuodon puolustamisessa, minkä lisäksi myös sosialistien paluu valtavirtapolitiikkaan ja näiden tuki menestyksekkäälle porvarilliselle presidenttiehdokkaalle miellyttivät maalaisliiton johtajaa.

Varsinainen huomion kohde vuoden 1919 aikana oli kuitenkin ulkopolitiikka, ennen kaikkea Itä-Karjalan kysymys. Alkio oli jo sisällissodan aikana elätellyt toiveita Vienan Karjalan liittämisestä Suomeen, ja heimosodat vangitsivat piankin hänen mielenkiintonsa. Viron vapaussodan Suomessa synnyttämä vapaaehtoisliike näyttäytyi Alkion silmissä aluksi uskomattomalta ja hankalalta käsittää, mutta eteläisen sisarkansan tueksi suunnattu retkikunta oli hänen silmissään kuitenkin lisätodiste heimoaatteen voimasta. Aunuksen-retki sai Alkion tuen puhtaana kansallisena hankkeena, vaikkakin mahdollisuus Itä-Karjalan valloituksen muuttumisesta ”suurrahamaailmaa” palvelevaksi ”gulashisodaksi” nostatti hänessä myös torjuvan reaktion. Vuoteen 1920 tultaessa ei Alkio enää uskonut Itä-Karjalan valtaamisen mahdollisuuksiin, vaikka pitäytyikin uskollisena heimoaatteelle pakolaisasian puolestapuhujana.

Valtionhoitajana toimineen Mannerheimin kaavailut kenraali Judenitšin operaation tukemisesta eivät saaneet Alkiolta mitään tukea, ja maalaisliiton voimamies vieraantui tämän seurauksena asteittain valkoisesta kenraalista. Sisällissodan jälkeen oli Alkio pitänyt Mannerheimia ”energisenä” johtajana, joka olisi ainoa todennäköinen ehdokas Suomen presidentiksi. Vain vuotta myöhemmin talonpoikaisjohtaja kirjoitti pettyneenä ”mannerheimilaisuuden esiintymisestä hallitusta vastustavana epälojaalina kiihotuksena”, pelkäsi mahdollisen sotilasdiktatuurin uhkaa ja asettui vaaleissa Ståhlbergin taakse. Temperamentistaan tunnettu Alkio sai varsin pian syytä purkaa tyytymättömyyttään myös uuteen presidenttiin, jonka hän katsoi suhtautuvan syrjivästi maalaisliittoon ja peräti tukeutuvan ”ryssäläisruotsalaiseen sotilasvaltaan”.

Alkion päiväkirjat heijastavat kauttaaltaan kirjoittajansa tunteikkuutta ja leimahtavaa luonnetta, mikä näkyy myös vuosien 1919–1921 poliittisten tapahtumain kuvauksissa. Myrskyisäin poliittisten tapahtumain kuvausta on siivittänyt kirjoittajan yhtä lailla salamoiva olemus. Muistiinpanoissaan on Alkio suominut muiden porvarillisten poliitikkojen ohella toisinaan myös omia puoluetovereitaan. Päiväkirjan sivuille on purkanut sydämensä periaatteisiinsa lujasti uskonut kiivas mies, jolla on tosin kiistatta ollut myös todellisuudentajua, avarakatseisuutta ja kykyä ymmärtää poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Alkion tapauksessa hänen luonteenlaatuunsa olennaisesti kuulunut ehdottomuus ja vakaumuksellisuus ovat kuitenkin useimmiten vieneet voiton kompromissihalusta. Valtiomiehenä Alkio oli usein myös varsin herkkä tulkitsemaan kulloisenkin vastapuolen tarkoitusperät vähemmän hyväntahtoisesti.

Castrénin ja Vennolan hallitusten sosiaaliministerinä Alkio ajoi siveellisten tavoitteidensa mukaisesti läpi kieltolain, osoittaen ministerinä joltistakin itsevaltaisuutta. Kuvaavaa oli, että Alkio itse suhtautui poliitikon rooliinsa torjuvasti ja halusi nähdä itsensä pikemminkin puoluepolitiikan ulkopuolisena aktivistina. Rakkaimpia työsarkoja hänelle olivat sanomalehtityö, muu kirjoittaminen sekä nuorisoseuraliike. Päiväkirjassaan hän pyrki usein todistelemaan penseyttään politiikkaa kohtaan julistaen, että oli ”joutunut kansanliikkeen etunenään työnnettynä”. Kotimaansa historiallisessa murrosvaiheessa hän katsoi oman panoksensa kuitenkin välttämättömäksi, eikä rohjennut täysin luottaa siihen että muut olisivat omanneet hänen vertaisiaan kykyjä valtiollisista tehtävistä ja puolueen kohtalosta huolehtimiseen. Vastaavaa asennoitumista ovat osoittaneet myös eräät myöhemmät maalaisliittolaiset ja keskustalaiset poliitikot. Näistä seuraajistaan poiketen Alkio kuitenkin ymmärsi väistyä tehtävistään ollessaan vielä voitolla, ja ministerin tehtävät jättäessään hän oli aidosti onnellinen voidessaan vetäytyä taas arkielämään.

Harmaan eminenssin viimeiset särmikkäät vuodet

Hallitustyöhön onnellisen pesäeron tehnyt Alkio jätti vuonna 1922 myös eduskunnan lopullisesti taakseen. Toimitettujen päiväkirjojen kolmas osa, Patriarkka, sisältää Alkion muistiinpanot näiltä aktiivipolitiikan jälkeisiltä vuosilta. Lainsäädäntötyöstä irtauduttuaan Alkio asettui taustavaikuttajan rooliin, jossa hän otti totutulla särmikkyydellään kantaa päivänpolitiikkaan. Keskiössä säilyi etenkin kielikysymys. Radikaalina aitosuomalaisena edellytti Alkio yliopiston suomalaistamista ja näki myös armeijan sisäisen selvittelyn vanhojen tsaarin armeijan upseerien ja jääkäriupseerien välillä paljolti kielikysymyksen valossa. Alkio piti ”ryssien ja ruotsalaisten” puhdistamista sotalaitoksesta ensiarvoisen tärkeänä ja saattoi talonpoikaisesta näkökulmastaan esittää radikaalimpiakin näkemyksiä. ”Kasarmielämän kiroukset” näyttäytyivät vanhalle moraalipoliitikolle siveellisesti tuomittavina ja saattoivat hänet pohdiskelemaan asevelvollisuusajan lyhentämistä – hetkittäin peräti sotalaitoksen purkamista ja korvaamista kansanmiliisillä.

Alkio jakoi yhtä auliisti kuin ennenkin evästyksiä myös oman puolueensa vaikuttajille. Vuoden 1925 presidentinvaalien alla hän oli toivonut maalaisliittolaisten pidättäytyvän ehdokkaana ”pölläilystä” ja sopeutui puoluetoverinsa Lauri Kristian Relanderin valintaan pitkin hampain. Uutta valtionpäämiestä hän evästi moittimalla tätä liian rehentelevästä ulkomaanmatkailusta. Pääministeriksi nousseen maalaisliiton Juho Emil Sunilan hallituksen tekemät kompromissiratkaisut kirvoittivat aina yhtä ehdottomalta Alkiolta niin ikään peräti kolkkoja mietteitä. Maalaisliiton patriarkka paheksui oman puolueensa johtamaa hallitusta ihanteiden myymisestä ja pelkäsi, että Sunilan hallitus merkitsisi maalaisliitolle samanlaista romahdusta kuin sisällissota sosialisteille ja kuningasseikkailu suomettarelaisille.

Vanhemman valtiomiehen asemassaan Alkiolle jäi aikaa myös suureellisempiin mietiskelyihin. Tunnetuksi on tullut hänen korkealentoinen pohdiskelunsa yhteismarkkinoihin ja yhteisvaluuttaan nojaavien Euroopan yhdysvaltain perustamisesta. Alkio piti yleiseurooppalaisen liittovaltion perustamista mahdollisena heti, kun ”kommunismi ja kapitalismi olisivat sortuneet”. Idän ja lännen talousoppien välisessä vastakkainasettelussa Alkio suhtautui yhtäläisen torjuvasti molempiin, missä näkyivät jälleen hänen jyrkät periaatteensa. Länsivaltain avattua kauppasuhteet Neuvostoliiton kanssa Alkio suhtautui paheksuen siihen, miten kapitalistit olivat valmiita tunnustamaan kommunismin pelkistä ”afäärisyistä”. Omasta puolestaan Alkio avarsi vielä vanhoilla päivillään maailmankuvaansa matkustelemalla ja pistäytyi vuonna 1927 Puolassa.

Alkion elämän ehtoovuosia sävytti hänen horjuva terveytensä. Hetkittäin hän yski verta, sairasteli, ja tunsi samanaikaisesti sekä ikänsä painon että ruumiinsa haurauden. Hänen viimeisiä huolenaiheitaan oli Lapuan liikkeen nousu maalaisliiton ydinalueella Pohjanmaalla. Kommunisminvastaista kansanliikettä vastaan ei Alkiolla periaatteellisesti ollut yhtään mitään, mutta liikkeeseen pesiytyneet ”fascistit” ja näiden ”vallankaappaus- ja diktatuurihommat” herättivät hänessä jo varhaisvaiheessa vastenmielisyyttä. Lapualaisten laittomuudet Alkio tuomitsi välittömästi ja syytti Kokoomusta kyynisestä yrityksestä hyötyä kansanliikkeen toiminnasta. Heinäkuussa vuonna 1930 sairauttaan ja ikäänsä valitellut Alkio kirjoitti päiväkirjaansa Lapuan liikkeeseen liittyen merkinnän ”Voi Jumalani. Älä jätä kansaani siihen johtoon joka nyt keräilee ohjaksia käsiinsä”. Kolme viikkoa myöhemmin hän siirtyi itse ajasta iäisyyteen.

Yksityinen ja julkinen Alkio

Lähdejulkaisuna päiväkirjat tarjoavat politiikan ohella myös runsaasti aineistoa Alkion yksityiselämästä. Kahdesti avioituneen ja kerran leskeksi jääneen Alkion muistiinpanojen kautta voi tutkailla aikakauden perheenisän tuntemuksia sekä kunnioitettuun ikään ehtineen miehen huolta lapsistaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana kirjoitetuissa päiväkirjamerkinnöissä koettu huoli maailman tilanteesta on kulkenut hetkittäin rinta rinnan Alkion nuorimmasta lapsestaan tunteman huolen kanssa. Myöhemmin näyttävän uran juristina rakentaneen nuoren Paavo Alkion lyseonkäynti on sodan aikana ollut vanhenevalle isälle aihe mielenhaikeuteen, ja myöhemmin on isä ollut huolissaan siitä, pääsisikö poika asevelvollisuutta suorittaessaan riittävän usein lomille. Huoli pojan asioista näyttäisi tässä yhteydessä kytkeytyneen isän yleisiin, edellä kuvailtuihin mielipiteisiin asevelvollisarmeijasta. Päiväkirjojen kautta tutuksi tulevat myös Alkion kiivaimpien valtiomiesvuosien aikana perheen tukipilarina seissyt Anna-vaimo sekä tyttäret Alli ja Kerttu. Alkion perhe-elämästä ja siitä miten se ilmensi hänen omaa käsitystään miehen ja isän velvollisuuksista sekä asemasta voisi hyvinkin kirjoittaa kokonaan oman tutkimuksensa.

Alkio tuo päiväkirjoissaan toistuvasti esille myös suhteensa uskontoon. Kristittynä Alkio on pitänyt vapaata kansanvalistustyötä tärkeämpänä kuin institutionaalisen valtionkirkon toimia, ja katsonut yleisen yhteiskunnallisen ”edistyksellisyyden” myös uskonnon muotoutumista ohjaavaksi voimaksi. Ajatus herättäisi radikaalin sisältönsä puolesta huomiota vielä omankin aikamme uskontoa ja politiikkaa koskevissa keskusteluissa. Kulttuurielämään otti itsekin kirjailijana huomattavat näytöt omannut Alkio uutterasti kantaa sekä kirjallisuuden että draaman suurkuluttajana. Alkion persoonassa kaikki ominaisuudet, niin yksityiset mieltymykset kuin julkinen poliittinen toiminta, liittyivät toisiinsa. Kulttuuri, kansansivistys ja yksilön pyrkimykset itsensä kehittämiseen näyttäytyvät päiväkirjoissa astinlautoina laajempaan yhteiskunnalliseen edistykseen ja valtiolliseen suuruuteen.

Yhteiskunnallisten muutosten seurauksena tämän päivän suomalaiset puolueet ovat säilyttäneet itsenäisyytemme varhaisvaiheiden aikaisen identiteettinsä palaset lähinnä vain juhlapuheissa. Alkion päiväkirjoista voi havaita kuitenkin myös sen, miten paljon asiat ovat muuttuessaan pysyneet samoina. Maalaisliiton perustajaisän päiväkirjoista voi muun muassa seurata poliittisessa kulttuurissamme sittemmin hallitsevaksi muotoutuneen, retorisiin kärjistyksiin nojaavan väittelytyylin hioutumista. Kipeä valintatilanne poliittisen kompromissin ja tinkimättömän aatteellisuuden välillä on tullut maalaisliiton varhaisvuosien jälkeen tutuksi monen muunkin laidan radikaalipuolueille. Myös poliittiset vastakkainasettelut ja valtakuviot ovat muuttuneet yllättävän vähän; oman aikamme sinipunahallitusta kauhistelevien keskustalaisten tavoin myös Alkiolle oli ajatus ”kapitalisti-sosialistisesta rintamasta” pahin kuviteltavissa oleva vaihtoehto. Kaiken kaikkiaan päiväkirjat esittelevät lukijalle jäljittelemättömän henkilökuvan persoonallisesta suomalaisesta valtiomiehestä ja hänen omintakeisesta, ristiriitaisuuden kautta eheyteen pyrkineestä aatemaailmastaan. Samalla ne tarjoavat myös mahdollisuuden käsitellä syvällisemmin ja historiallisesta perspektiivistä erästä suomalaisen politiikan merkittävimmistä mutta samalla myös vähiten arvostetuista kysymyksistä – maamme keskustapuolueen alkuperää ja olemusta.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja sotahistorian tutkija Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksen yksikön historiatieteen oppiaineesta.

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Santeri Alkio; kansalainen ja poliitikko päiväkirjojensa valossa”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *