Petri Laukka: ”Kekkoslovakian kuninkaat – Hurriganes 1970-luvun suomalaisen kulttuurin tuotteena, tekijänä ja nostalgiana”. Lectio praecursoria 7.9. 2013

Taiteen maisteri Petri Laukan väitöskirja ”Kekkoslovakian kuninkaat – Hurriganes 1970-luvun suomalaisen kulttuurin tuotteena, tekijänä ja nostalgiana” tarkastettiin 7.9.2013 Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimi dosentti Kari Kallioniemi Turun yliopistosta ja kustoksena professori Marja Tuominen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/92218.

Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulijat,

Me emme olisi kokoontuneet tähän saliin näissä merkeissä ilman lähes 39 vuotta sitten sattunutta tapausta. Satuin nimittäin kuuntelemaan radiota. Joulukuisena perjantai-iltana rinnakkaisohjelma lähetti musiikkiohjelman European Pop Jury, jossa esiteltiin suosituinta poppia seitsemästä maasta. Studioyleisö ympäri Eurooppaa sai äänestää mieleistään laulua.

Kansainvälisen äänestyksen voitti suomalainen yhtye: Hurriganes. Ylivoimaisesti. Muutamissa lehdissä kilpailuvoitto uutisoitiin samaan tapaan kuin urheilusaavutukset. Eräs iltapäivälehti sijoitti uutisen jopa urheilusivuille.

Pienen hetken ajan rock-kulttuurissa oli samaa juhlavaa kajoa kuin suurissa urheiluvoitoissa, jotka ovat kansakuntaamme valaisseet. Kuten muistamme, Suomi juostiin maailmankartalle. Hurriganes teki jotakin samansuuntaista kappaleellaan Get On.

Kuuntelin lähetyksen kymmenvuotiailla korvillani, mutta vasta vuosien perästä ymmärsin, että tapauksessa saattaa piillä jotakin merkittävää. Sekä itselleni, sukupolvelleni että myös laajemmin, yhteiskunnallisesti.

Kilpailuvoiton seurauksena Hurriganes aloitti nousun kansakunnan tietoisuuteen. Osittain Hurriganesin ansiosta rock-musiikki alettiin ottaa muunakin kuin vain farkunsinisen nuorisosukupolven omalaatuisena, suuriäänisenä tanssivillityksenä, ketkuttamisena ja hytkymisenä, jollaiseksi se yleisjulkisuudessa oli pitkälti nähty. Hurriganesista tuli poikkeuksellisen vaikutusvaltainen.

Väitöskirjassani tulkitsen Hurriganesin nostattamaa populaarikulttuurista tapahtumasarjaa osana laajempaa yhteiskunnallista murrosta, jollainen 1970-luvulla oli meneillään. Kekkoslovakian kuninkaat liittyy osaksi 1970-luvusta tehtyä tutkimusta Suomessa. Keskustelu alkoi suomettumisilmiön ja niin sanotun taistolaisliikkeen perkaamisella 1990-luvulla. Vuosikymmentä on Suomessa tutkittu enimmäkseen politiikan näkökulmasta. Työni poikkeaa tähän mennessä tehdyistä tutkimuksista siinä mielessä, että tarkastelun kohteena on populaarikulttuuri.

Millainen tämä ajanjakso, 1970-luku, sitten oli? Vallalla oli tarkka hegemoninen jako länteen ja itään, oikeistoon ja vasemmistoon. Se vaikutti läpi koko vuosikymmenen. Jaosta tuli osa mentaliteettia, yhteisöllistä mielenlaatua ja ajattelutapaa. Se tuntui kulttuuri-ilmapiirissä. 1970-lukua on jälkeenpäin sanottu harmaaksi ja tylsäksi, ja ylipolitisoituneeksi.

Moni asia oli muuttunut verrattuna edelliseen vuosikymmeneen. 1960-luvun lopun ilmapiiriä pystyy kuvaamaan anarkistiseksi ja iloiseksi. (Seksi). 1960-luvulla kyseenalaistettiin yhteiskunnan rakenteita hulvattomassa hengessä. Seuraavalla vuosikymmenellä hulvattomuus hupeni.

Otan esille yhden esimerkin. 1960-luvun henkeen niin olennaisesti kuuluneet rauhanmerkit alkoivat tipahdella takinliepeistä. Äärivasemmistolaiset alkoivat vastustaa pasifistisen Sadankomitean rauhanlinjaa. Aseisiin tarttuminen ruvettiinkin näkemään tarpeellisena tulevaa vallankumousta ajatellen. Piti oppia ampumaan.

Ajattelutapa oli muuttunut. Näkemykset olivat kääntyneet oikeastaan päälaelleen. Moni tavallinenkin asia politisoitui. Radikaalin yksilötoimijan sijalle tuli järjestöihminen.

1970-luvulla alettiin vaania, tarkastaa kunkin oikeaoppisuutta, vedota pykäliin. Kulttuuri-ilmapiiriin kuului niin kutsuttujen mustien listojen laatiminen ei-toivotuista ja ei-sopivista ilmiöistä. Jälleen esimerkki: suomalainen kulttuuriväki julkaisi Tiedonantaja-lehdessä vetoomuksen vuonna 1976, kun DDR oli karkottanut kansalaisensa, laulaja Wolf Biermannin. Saksalainen Biermann oli kritisoinut maataan muun muassa ihmisoikeusrikkomuksista. Vetoomus oli suunnattu Biermannia vastaan. Useat länsimaiset taiteilijat olivat asettuneet Biermannin – yksilön – tueksi. Suomalaiset tukivat julkisesti DDR:ää, valtiokoneistoa.

Päämääriä taiteelle

1970-luvun ilmapiiriin kuului asettaa taiteelle näkyviä poliittisia päämääriä. Muodostui eräänlainen kantaaottavan taiteen etujoukko, johon kuuluivat niin poliittinen laululiike kuin niin sanottu edistyksellinen rock-musiikki.

Tästä linjasta Hurriganes poikkesi. Se oli amerikkalaistyylinen ilmentymä. Yhtye levitti vahvistimiensa eteen Amerikan lippuja, ajeli 50-luvun jenkkiautoilla ja oli muutenkin avoimen kaupallinen. Hurriganes tarjosi YYA-ajan Suomessa omatekoisen tulkinnan Amerikasta ja rock ’n’ rollista. Voisiko sanoa: mukavammasta meiningistä.

Samaan aikaan kun Remu ja kumppanit rokkasivat, Neuvostoliitosta tuli kuin hiipimällä entistä vaikuttavampi toimija myös Suomen kulttuuripolitiikassa. Vuonna 1974 Tammi jätti julkaisematta Alexander Solzhenitsynin teoksen Vankileirien saaristo Neuvostoliiton painostuksesta johtuneiden poliittisten syiden vuoksi. Kulttuuritarjontaa oltiin valmiita rajoittamaan Suomen ulkopolitiikkaan liittyvän poliittisen realismin nimissä, ei sillä kustannustoiminnan loogisella perusteella, että Solzhenitsyn olisi heikkotasoinen kirjailija tai hänen kirjansa taiteellisesti arvoton tekele.

Varovaisuus naapurin suuntaan näkyi kansalaisille esimerkiksi niin, että Neuvostoliiton tiedustelupalvelu, valtiollinen turvallisuuspoliisi KGB saatiin vaikuttamaan suomalaisessa julkisuudessa jopa ystävällismieliseltä. Mitä Missä Milloin -kirjasarjan vuoden 1977 niteessä esiteltiin KGB:n toimintaa. Artikkelissa KGB:n sanottiin pysyttelevän Neuvostoliiton rajojen sisäpuolella eikä se näin ollen harjoita tiedustelua ulkomailla. Todellisuus oli aivan toista.

Tästä päästään erääseen mielestäni oleelliseen tekijään 1970-luvun kulttuuri-ilmapiirissä: kuvitteellisuuteen. Kuvitteellisuuden voi määritellä siten, että puheet ja teot eivät pohjaudu vallitsevaan todellisuuteen vaan liioiteltuun, jopa vääristeltyyn tulkintaan todellisuudesta. Tällaista edustaa väite KGB:stä.

1970-luvulla yliampuvan kritiikittömään piiriin kietoutuivat useat yhteiskunnan tasot.

Vuonna 1975 tasavallan presidentti Urho Kekkonen ikuistettiin 500 markan seteliin. Kovin monessa maassa ei ollut käytössä raha, jota komisti elossa oleva ihminen. Suomalaiset tiedotusvälineet eivät kertoneet lukijoilleen presidentti Kekkosen muistikatkoksista ja toimintakyvyttömyydestä, vaikka valtiovierailuilla sitä omin silmin todistivat. Presidentin heikko terveys ei sopinut kuvitteelliseen käsitykseen teräskuntoisesta, neuvostosuhteista vastaavasta Kekkosesta.

Eräänlainen reaalipolitiikan päiväuni oli sekin, että Kekkosta pyydettiin jatkamaan neljä vuotta poikkeuslailla presidenttinä vuonna 1974. Perustuslain mukaisia vaaleja ei pidetty, mikä on demokratiassa omituista. Seuraavat, vuoden 1978 presidentinvaalit olivat nekin poikkeukselliset. Suuret puolueet päättivät yhteisesti tukea samaa miestä, Kekkosta. Niinpä hän sai vaaleissa 82 prosenttia äänistä. Lukema on kuin suoraan DDR:stä.

Myös Hurriganesin menestystä koskevissa lehtikirjoituksissa vallitsi tämän tapainen kuvitteellisuus ja hyperbola. Kun yhtye esiintyi ensimmäisiä kertoja Tukholmassa, Suosikki-lehti kirjoitti, että ”Beatlesin jälkeen ei mitään näin hurjaa ole koettu.” Help-lehti laati samalta keikalta jutun otsikolla ”Hurriganes räjäytti Tukholman”.

Itse yhtye oli sitä mieltä, että se kävi tekemässä vain työtään. Esiintymässä.

Remu ja raha

Hurriganes erosi 1970-luvun kulttuuri-ilmapiirin päälinjasta myös siinä, että yhtye halusi menestyä ja rikastua, tehdä rahaa. Remu Aaltosessa on havaittavissa runsaasti kapitalismin alkuperäistä voimaa, aivan siinä mielessä, miten Max Weber on sen esittänyt teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki (1904). Nämä Weberin teoretisoimat ja Remun käytäntöön soveltamat toimintaperiaatteet ovat seuraavat: 1) sanaan pitää voida luottaa, 2) rahalle on annettava vastinetta, 3) työ on tehtävä niin hyvin kuin pystyy, ja 4) yhteisön on annettava arvoa onnistujille. Remussa vallitsi käytännöllis-rationaalinen kapitalismin henki.

Remun näkemysten johtamana Hurriganes menestyi aivan poikkeuksellisesti. Samalla se asettui luontevaan tuotantosuhteeseen viihdeteollisuuden kanssa. Yhtye oli osa prosessia, joka tuotti markkinoille kulutettavaa. Hurriganes oli hyvä bisnes. Mutta – ennen kaikkea se vastasi nuorison tarpeeseen.

Puolustusliittolaiset lännestä

J.K. Paasikivi on sanonut, että maantieteelle emme voi mitään. Se on totta. Mutta on olemassa myös ajatusten maantiedettä. Ajatusten geopolitiikassa Hurriganes harjoitti ystävyys-, yhteistyö- ja avunantopolitiikkaa kuvaannollisen Amerikan suuntaan. Hurriganesia voi pitää tekijänä, jonka avulla osa nuorisosta saattoi antaa Amerikan mantereen vapaasti purjehtia Suomeen, omassa mielessään.

Hurriganesilla oli osuutensa tietyn sukupolven yhteiseen kokemusmaailmaan Suomessa. Voidaan väittää Hurriganesin olleen omalta osaltaan vastaamassa YYA-ajan Suomessa kajautettuun huutoon, jossa haluttiin vähän rennompaa elämäntapaa.

Hurriganesin luoma Amerikka oli omatekoinen ja nostalgissävytteinen, suomalaisissa oloissa kehitelty simulaatio jostakin aavan meren tuolla puolen olevasta kulttuurista. Se oli hyvin tehokas luomus.

Kekkosen ajan pitkäaikainen pääministeri Kalevi Sorsa on avannut 1970-luvun ilmapiiriä korostamalla, että lopulta kansa valitsi realiteetit ja haki kulttuurisen puolustusliittolaisensa Yhdysvalloista. Sorsa on huomauttanut tämän tapahtuneen niin näyttävästi, että Suomea alettiin pitää Euroopan amerikkalaisimpana maana. Siitä tuli slogan.

Hurriganes oli osa tätä liikehdintää. Tosin Hurriganes ei edustanut mitään näkyvää poliittista linjaa. Hurriganes ei lyönyt leimoja kehenkään eikä siihen lyöty leimoja. Tällä tavalla Hurriganes-ilmiö oli yhtenä tekijänä muuttamassa kulttuuri-ilmapiiriä vapaammaksi.

Kari Immonen on huomauttanut pohtiessaan kahden vuosikymmenen välistä eroa, että 1960-luvulla kaikki halusivat tulla runoilijoiksi, 1970-luvulla rock-muusikoiksi.

Entä milloin 1970-luku päättyi? 1970-luvun henki vallitsi pitkälle 1980-luvulle. Rauhanpuolustajien puheenjohtaja, keskustalainen Matti Ruokola varoitti vielä vuonna 1985 suomalaisia liiasta Amerikan ihannoinnista. 1970-luku päättyi Suomessa vasta, kun Neuvostoliitto otti yhteiskunnallisiksi lähtökohdikseen glasnostin ja perestroikan 1980-luvun puolivälissä.

Sen jälkeen kulttuuri-ilmapiiri alkoi muuttua. Jyrkkä jako kahteen – itään ja länteen, kommunismiin ja kapitalismiin, korkeaan ja matalaan, vasempaan ja oikeaan, populaariin ja vakavaan – raukesi. Rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkaminen oli yleismaailmallinen ilmiö 1980-luvulla, mutta Suomessa tilanne ryöstäytyi pian hallinnasta ja muuttui kulutusjuhlaksi.

Vuosikymmenen lopun villi kasinokapitalismi voidaan nähdä voitonjuhlintana kun entinen ilmapiiri hävisi. Suomi lähti talouden yhdentymiseen mukaan heti kun Neuvostoliitto oli kaatunut. Suomen hallitus jätti EU-jäsenyyshakemuksen maaliskuussa 1992.

Ja Hurriganes jatkaa edelleen keikkailua Remun johtamana.

Tänään rockista on tullut osa valtakulttuuria ja musiikillista äänimaisemaa. Se on noussut perinteisen korkeakulttuurin rinnalle. Tämä kehitys alkoi hitaasti 39 vuotta sitten.

1970-lukua ei ole syytä demonisoida. Me emme ole tuomareita. Ihmiset elivät omaa aikaansa ja toimivat silloisilla olettamuksillaan, sen ajan lähtökohdista.

Kulttuurihistorian tavoitteeksi tutkimuksessa on usein asetettu kulttuurin kokonaisuuksien hahmottaminen ja ihmisten teot ajassa. Ymmärtäminen. Sitä tavoitetta kohti olen työssäni yrittänyt pyrkiä. 1970-luku on taakse jäänyttä elämää mutta se on myös jotakin, joka liittyy meidän elämäämme nykyisyydessä – tässä ja nyt – ja vaikuttaa siihen.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.