Haamuarmeijan paluu

Sotainvalidivankien vaihto-operaatio Torniossa ja Haaparannassa 1915–18

Tausta

Vuosina 1915–1918 toteutettiin Tornion ja Haaparannan välillä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuinen operaatio: 63 500 sotainvalidin vaihto. Vaihtotapahtumat ovat jääneet monista syistä sotatapahtumien varjoon.

Vaihtoajatuksen synty

Keskellä riehuvaa maailmansotaa alkuvuodesta 1915 kokoontuivat kansainvälisen Punaisen Ristin suojeluksessa ja prinssi Carlin johdolla Tukholmassa Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin edustajat neuvottelemaan yksityiskohtaisesti sotavanki-invalidien avustamisesta ja heidän vaihtamisestaan Geneven 1906 ja Haagin 1907 sopimusten mukaisesti. Sopimukset koskivat sotainvalideja, jotka eivät enää kelvanneet palvelukseen.

Ajatuksen syntytausta on vielä tässä vaiheessa osittain epäselvä. Perusajatuksena oli, että haavoittunut aseeton vanki ei enää ollut vihollinen vaan lähimmäinen.

Ruotsissa ensimmäisen aloitteen vankien vaihdosta teki suurliikemies Wilhelm Didring. Hänellä oli vaikutusvaltaisia ystäviä kaikissa sotaakäyvissä maissa. Toiminnan mahdollisti se, että Ruotsi ja Norja onnistuivat jäämään puolueettomiksi sodassa, joskin Ruotsilla oli sympatioita Saksaan.

Tornion ja Haaparannan kautta oli jo aikaisemmin toimitettu lahjapaketteja sekä välitetty vankien ja heidän omaistensa kirjeitä. Tukholmassa pidetyssä Punaisen Ristin konferenssissa oli sovittu heitä koskevan henkilötiedustelutoimikunnan järjestämisestä. Käytössä olivat standardisoidut sotavankipostikortit ja kadonneiden tiedusteluluettelot.

Valmistelut

Venäläiset alkoivat valmistaa Tornion kaupunkia valtavaan tehtävään. Ensimmäiseksi oli rakennettava väliaikainen rautatie Suomen Karunkiin. Venäläisten upseerien ja suomalaisten insinöörien suunnittelutyö Tornion ja Kukkolankosken välillä valmistui pikavauhtia. Rataa tehtiin yötä päivää neljänsadan miehen voimin ilman pengerrystöitä routaiseen maahan.

Ruotsi asetti Trelleborgin ja Sassnitzin välille kaksi molempiin suuntiin liikennöivää sairaalalaivaa. Ruotsin rautatiehallitus ja Punainen Risti varustivat Trelleborgin ja Haaparannan välille neljä erikoisrakenteista sairasjunaa. Venäläiset toivat Pietarin ja Tornion välille vastaavan rautatieorganisaation.

Invalidivankeja siirtymässä Torniojoen ylittäneestä proomusta (kuvassa oikealla) jatkokuljetusta kohti.
Invalidivankeja siirtymässä Torniojoen ylittäneestä proomusta (kuvassa oikealla) jatkokuljetusta kohti.

Ruotsin Punainen Risti tarjoutui huolehtimaan monista käytännön järjestelyistä. Osapuolet sitoutuivat takaamaan miinavapaat vedet. Kuljetusoperaatioon osallistuneet maat sitoutuivat myös osallistumaan kuluihin yhteisvastuullisesti.

Ensimmäinen sairasjuna saapui Pietarista 11.8.1915 Tornioon ja toi mukanaan 250 keskusvaltalaista sotainvalidivankia. Heitä varten oli perustettu Tornion kansakoululle väliaikainen sotasairaala, jossa heitä hoidettiin viikon ajan.

Viikon kuluttua saapui Haaparantaan Theresienstadin sotavankileiriltä 250 venäläistä invalidivankia Sassnitz – Trelleborg – Haaparanta -reittiä. Venäläisiä invalideja varten oli rakennettu aseman pohjoispuolelle noin kymmenen sairaalaparakkia. Vaihdettavien vankien täytyi olla rokotettuja isorokkoa vastaan ja vapaita tartuntataudeista.

Vastaanottajina Torniossa ja Haaparannassa olivat itse kenraalikuvernööri Frans Seyn rouvineen Helsingistä, kuvernööri af Enehjelm Oulusta, Punaisen Ristin edustajina prinssi Carl, Venäjän Punaisen Ristin päävaltuutettu kenraalimajuri Paul von Etter, myöhemmin Suomeen siirtynyt suuriruhtinas Kiril puolisoineen, varuskunnan upseeristo, kunniakomppania, soittokunta ja suuri yleisö.  Paikalla olleet kuninkaalliset puolisoineen olivat enemmän kuin hoviensa lähettämiä “koristeita”: lähes jokaisella oli takanaan aiempi, laaja hyväntekeväisyystoiminta.

Vaihdon toteutus

Sairaskuljetusten vahvuudeksi määrättiin 228 invalidia molempiin suuntiin kerran viikossa reitillä Pietari – Tornio – Haaparanta – Trelleborg – Sassnitz.

Invalidien kuljetus tapahtui sitä varten varustetuilla proomuilla kesällä ja talvella hevosten vetämillä reillä. Haaparannan ja Tornion välillä ei vielä tuolloin ollut rautatiesiltaa.

Kun Kunto-laiva hinasi proomua virtaa ylös Venäjälle palaavia ja lähestyi vasta valmistunutta invalidisiltaa, viritti soittokunta Keisarihymnin. Kotiin palaavat herkistyivät kuullessaan joelle hymnin soivan.

Ajalla 11.8.1915–26.1.1918 sivuutti Tornion ja Haaparannan 63 463 invalidivankia. Saksalaisia oli 3 617, itävaltalaisunkarilaisia 22 123 ja heistä turkkilaisia 428 vankia, jotka Turkin hallituksen pyynnöstä kuljetettiin edelleen Turkkiin. Venäläisiä invalideja oli 37 295.

Ruotsin kuljetuksista vastasi armeijan ylilääkäri Carl Ekeroth avustajanaan Harald Sundberg. Vastaanottajana ja lähettäjänä Torniossa olivat ylilääkäri Hjalmar Törnroth ja tohtori, myöhempi ylilääkäri Axel Lindgren.

Monien invalidien voimat loppuivat viime metreillä ja kotimaa jäi näkemättä. Useita satoja kuoli kuljetusten aikana. Helmikuussa 1917 Ruotsin Uppsalan pohjoispuolella Holmsvedenin asemalla väärin asennetun vaihteen vuoksi sotainvalidijuna ajoi päin vesipumppurakennusta. Onnettomuudessa kuoli 10 venäläistä invalidia ja 17 loukkaantui vaikeasti.

Matkan aikana ja junaonnettomuudessa kuolleet venäläiset haudattiin juhlallisesti Tornion hautausmaalle. Vaihtojen aikana kuolleet keskusvaltalaiset haudattiin Haaparannalle. Venäläiset eivät sallineet vihollisten hautaamista Tornioon. Haaparannan hautausmaalle on pystytetty muistomerkki sinne haudatuille invalidivangeille.

Prinssi Carl osallistui tiiviisti kuljetusten ja vaihtojen järjestelyihin. Hän ja prinsessat vierailivat rajalla tutustumassa invalidien vaihtoon. Saksan keisari Wilhelm II ilmaisi kiitollisuutensa kuningas Kustaalle ja kuningatar Viktorialle ja ylisti ruotsalaisia avunannosta.

Yhden kuljetuksen kuljetuskalusto maksoi 8 000–9 000 kruunua. Loppusumma oli 7 260 830,03 kruunua, johon sisältyivät höyrylaiva- ja junakuljetukset, henkilökunta-, materiaali-, pyykki-, muonitus- ym. kulut.

Eettiset näkökohdat ja merkitys

Monia traagisia näytelmiä todistettiin Torniossa, Haaparannassa, Trelleborgissa ja Sassnitzissa niin kauan kuin kuljetuksia riitti. J. Gustaf Svanberg kirjoittaa:

Nyt näkyy muutamia peitettyjä proomuja, joiden katoilla ja sivuilla on Punaisen Ristin tunnukset, ne lähestyvät höyrylaivojen hinaamina Liljebäckin laituria. Mies toisensa jälkeen kompuroi laiturille vaivalloisesti ja horjuen kainalosauvojen tai jalkaproteesien varassa. Suuri kansanjoukko hiljenee, ei kuulu muuta kuin vaimea tap-tap proteesien ja keppien kolahtaessa laituriin. Katsojat seisovat järkyttyneinä, eikä ole yhtään kuivaa silmää.

Bohuslänningen sanomalehti Uddevallassa kirjoittaa:

Kaunein muistoni – ja sellainen minulla on yksi – on Saßnitzista. Saksalainen sotilas on menettänyt molemmat jalkansa, molemmat kätensä, ja oli sokea. Hänellä ei ollut rahaa, ei omaisia ja hän jäi makaamaan laivan viereen junan valmistuessa lähtöön. Yhtäkkiä eräs vanha nainen ajoi paikalle loistoautolla. Hän oli nähnyt miten mies jätettiin, ja tästä järkyttyneenä hän tarjoutui ottamaan miehen hoiviinsa. Ihmisraunio huusi ilosta, että joku armahti häntä.

Runoilija Bo Bergman kirjoitti: ”Tässä on rakastettusi sinulle takaisin. Kuolema ei meitä halunnut, elämään ei meistä enää ole.”

”Seisoimme mykistyneinä ja on vaikeata olla voimatta pahoin”, kirjoitti muuan lehtimies.

Joiltakin invalideista oli amputoitu kaikki raajat, oli pelkkä torso, jota kuljetettiin laatikossa. Useimmilta puuttui vähintään yksi raaja ja he liikkuivat kainalosauvojen tai pelkkien käsien varassa, hyppien ja raahautuen. Sirpaleet, luodit ja palovammat olivat aiheuttaneet kauhistuttavia kasvovammoja, haavoittuneet puhe-elimet saivat aikaan äännähdyksiä, joita pidettiin vähämielisten huutoina. Vankien joukossa oli myös mielenterveytensä sodan pyörteissä kadottaneita.

Uteliaita riitti ihmettelemässä invalidivankien kulkua.
Uteliaita riitti ihmettelemässä invalidivankien kulkua.

Venäjän vallankumouksesta lähtien huhtikuussa 1917 toiminta vaikeutui. Rahalähetykset alkoivat viipyä, elintarviketilanne sekä potilaiden huono kunto huolestuttivat. Tohtori Axel Lindgren aloitti silloin sairaalan ylilääkärinä.

Sairaalan ylilääkäri tohtori Axel Lindgren raportoi viimeisestä invalidikuljetuksesta tammikuussa 1918:

Kuljetus käsitti 228 invalidia, joista 10 oli upseeria. Joukossa oli 14, joita ei voitu lähettää eteenpäin. Yhdellä oli vatsasyöpä, toisella sisäelinten tuberkuloosi, kolmas oli mielisairas. Kaikki olivat tuberkuloottisia, monet kuolemaisillaan. Yksi oli kuolleena sairaalaan saapuessaan, toinen kuoli heti, kaksi muuta on kuollut täällä ollessaan. Neljää tohtori Eden ei ottanut kuljetettavakseen edelleen, koska he olivat liian heikkoja.

On syytä tehdä lopuksi osin ontuva, mutta paljonpuhuva vertaus: siinä missä suurvallat vielä ensimmäisen maailmansodan aikana kykenivät sotaponnistelujen ohella sopimaan myös eettisesti korkeatasoisesta toiminnasta ja valjastamaan kuljetuskalustoa siihen, toisen maailmansodan aikana tämänkaltaiset toimet olivat mahdottomia ja Saksassa kuljetuskalusto oli valjastettu ihmisten kuljettamiseen tuhoamisleireille.

Torniojoen jäädyttyä invalidikuljetukset sen yli hoidettiin reillä.
Torniojoen jäädyttyä invalidikuljetukset sen yli hoidettiin reillä.

Kokonaisuudessaan ensimmäisen maailmansodan vuosina Tornion kautta toteutettu sotainvalidivankien vaihto-operaatio oli ainutkertainen tapahtumasarja. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja vaihto-operaation alusta 99 vuotta. Kyse oli ainutlaatuisesta järjen ja humaanisuuden voitosta keskellä synkeääkin synkempää väkivallan ja julmuuden aikaa.

Sotainvalidien vaihto-operaation voi nähdä monin tavoin itsenäisen Suomen rauhanturvaoperaatioiden esikuvana. Sen piiristä ovat ilmeisesti lähtöisin myös monet ulkopolitiikkamme sanonnat. Suurlähettiläs Ralph Enckell, joka kirjoitti aikanaan presidentti Urho Kekkosen maailmanlaajuista huomiota saaneen puheen presidentin YK:n vierailulle, kertoi haastattelussa 1990-luvun alussa Timo Soikkaselle saaneensa metaforan “ei tuomarina vaan lääkärinä” isältään, ulkoministeri Carl Enckelliltä. Tämä oli vuonna 1917 venäjäntaitoisena nimitetty Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin. Carl Enckell oli puolestaan saanut sen autonomian lopun vankienvaihto-operaatiosta, samoin kuin toimimisen “siltana idän ja lännen välillä”.

Timo Soikkanen toimii Turun yliopiston poliittisen historian professorina. HuK Eeva Stolt työskentelee vapaana tutkijana.

Share on Facebook8Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Haamuarmeijan paluu”

  1. Hei Eeva!

    Huomasin, että olet saanut aiheeseen tietokirjailija-apurahan. Onnittelut! Pyytäisin ottamaan yhteyttä, koska yksi toinenkin taho on valmisteilla kirjaa samasta aiheesta – ja lääkäreiden näkökulmasta nytkin.

    yst.

    Matti Lackman
    Oulu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *