Petri Rekonen: “Raha, aika, itsekuri. Modernin maailman synty paikallisena ilmiönä. Modernisaatio Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla 1870-1917. Lectio praecursoria 15.11.2013

YTM Petri Rekosen väitöskirja “Raha, aika, itsekuri. Modernin maailman synty paikallisena ilmiönä. Modernisaatio Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla 1870-1917” (Money, time, self-discipline. The birth of the modern world as a local phenomenon. Modernization in Savo and South Ostrobotnia, 1870-1917) tarkastettiin Tampereen yliopistossa 15.11.2013. Vastaväittäjänä toimi professori Hannu Ruonavaara (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Harri Melin. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa https://tampub.uta.fi/handle/10024/94542.

Tämän tutkimuksen ytimessä oli alun alkaen ihmettely siitä, miksi siirtolaisuus Etelä-Pohjanmaalta oli niin voimakasta. Miksi se osui juuri 1800-luvun loppupuolelle? Miksi joistakin maakunnista, kuten Savosta, siirtolaisuus oli suhteellisen vähäistä? Oliko siirtolaisuus seurausta taloudellisista vai mentaalisista tekijöitä?

Modernisaation klassisissa esityksissä maaseudulle on varattu reservin rooli. Marxilaisen teorian mukaan maaseudulla kapitalistisen kehityksen myötä syntyvä liikaväestö on tehtaiden ja siirtolaislaivojen ruokaa. Maaseutu on kuin varasto, jossa ihmiset nukkuvat traditionaalista ruususen untaan, kunnes modernisaation prinssin kosketus tai ruoskan isku herättää heidät henkiin ja muovaa heidän mielensä omia tarkoitusperiään vastaavaksi.

Modernisaatiokehitys voidaan nähdä toisinkin. Max Weberin mukaan ihmisen oli opittava tekemään enemmän työtä silloinkin, kun se ei ollut välttämätöntä. Ihmisen täytyi laskelmoida ja suunnitella, kurottaa kohti tulevaisuutta. Näin voidaan ajatella, että siirtolaisuutta edelsi Max Weberin sanoja mukaillen kapitalistinen henki, joka tiivistyi Benjamin Franklinin ajatuksessa: “Aika on rahaa.”

Kysymys kuuluukin, mille akselille maailmankuva 1800-luvun savolaisella ja eteläpohjalaisella maaseudulla sijoittui. Oliko siirtolaisuus maalaisrahvaan liikaväestöön keskittynyttä pakkoliikettä, vai osa kapitalistisen hengen mukaista rahan perässä juoksemista, individualistista tulevaisuuteen kurkottamista?

Tämän tutkimuksen ensimmäisessä osassa siirtolaisuus toimii lähtökohtana tarkasteltaessa laajaa taloudellista, väestöllistä ja mentaalista muutosta, jonka Suomen maaseutu kävi läpi 1800-luvun loppupuolella, erityisesti 1870-luvulta eteenpäin. Tutkimuksen toista osaa hallitsevat lähinnä kirkon väkilukutaulukon, maaherran vuosikertomusten ja Suomen virallisen tilaston kautta työstetty kuvaus Suomen maaseudun taloudellisesta ja sosiaalisesta rakenteesta. Kolmas osa keskittyy mentaliteetin tarkasteluun arkipäivän rakenteissa ja siihen, millä tavoin maalaisrahvas oli omaksunut kapitalistisen mentaliteetin ja kuinka tämä ilmeni erityisesti suhteessa työntekoon.

Tutkimuskysymykset ovat näin pelkistettävissä kolmeen teemaan:

1) Siirtolaisuus: millainen oli siirtolaisuus väestöllisenä ilmiönä?

2) Rakenne: kuinka väestö kehittyi? Millä tavalla talous suuntautui kohti markkinoita? Kuinka yleinen rahatalous saavutti rahvaan Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla?

3) Arki: kuinka modernisaatio arjen kokemuksena rakentui? Mikä oli työtä tekevän rahvaan suhde kuriin, itsekuriin, ruumiillisuuteen, aikaan, kasvatukseen ja valtaan?

Siirtolaisuus oli poikkeuksellinen ilmiö sääty-yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna. Lehtien palstoilla keskustelua herätti erityisesti se, kuinka verevin aines, toisin sanoen nuoret, hylkäävät kotimaansa ja lähtevät Amerikkaan tavoittelemaan rikkauksia. Erityisen paheksuttavana pidettiin sitä, että nuoret naiset jättävät kotimaansa näennäisen kevyin perustein hankkiakseen itselleen vaatteita, joihin ei piikatyttönä kotimaassa olisi varaa.

Siirtolaisuuden taloudelliset hyödyt olivatkin kiistattomat, eikä tämä näkynyt ainoastaan vaateparren uusimisessa. Amerikan palkat olivat moninkertaiset, jopa 40 dollaria kuussa, mikä ylitti vähintään viisinkertaisesti maatyöväestön korkeimmankin kesäisen sesonkipalkan.

Etelä-Pohjanmaalla tätä rahanansaintamahdollisuutta osattiin käyttää täysimääräisesti hyväksi.  Kaiken kaikkiaan passin ottaneita siirtolaisia Etelä-Pohjanmaalta oli vuosina 1866-1915 noin 103000. Savosta lähtijöitä vuosina 1893-1915 oli noin kymmenen tuhatta, siis kymmenen kertaa vähemmän kuin Etelä-Pohjanmaalta.

Sosiaaliryhmityksen osalta siirtolaisuuden suuri kokonaiskuva on samankaltainen kaikilla alueilla. Matkaan lähtivät aluksi talolliset, sen jälkeen vasta muut, esimerkiksi tilattomat. Toinen piirre siirtolaisuudessa oli se, että aikaa myöten lähtijäjoukko nuorentui ja mukaan tulivat myös naiset. Tämän tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen piirre on se, että siirtolaisuuden osalta talollisluokka oli suhteellisesti ottaen Savossa jatkuvasti omaa taustaosuuttaan suurempi ja vastaavasti tilattomien joukko pienempi. Etelä-Pohjanmaalla tilattomat olivat puolestaan yliedustettuina samalla kun joukossa oli enemmän naisia ja nuoria siirtolaisia: arviolta noin kolmasosa oli 16-20-vuotiaita. Etelä-Pohjanmaalta lähti siis suhteellisen paljon nuorta ja köyhää väkeä.

Oliko siirtolaisuus siis suuressa kuvassa pakoa taloudellisesta ahdingosta?

Sosiaalisen ja taloudellisen rakenteen tutkimus antaa osviittaa siitä, miten Savo ja Etelä-Pohjanmaa kulkivat varsin erilaisia polkuja. Kirkon väkilukutaulukoista käy ilmi, että tilaton väestö lisääntyi koko 1800-luvun ajan Savossa voimakkaasti. Etelä-Pohjanmaallakin tilattoman väestön osuus lisääntyi, mutta ei koskaan kohonnut samalle tasolle kuin Savossa. Tilattomuus ja maatyöväestön alivuokralaisuus olivat siis huomattavasti yleisempiä Savossa. Tässä suhteessa liikaväestöisyys olisi ollut pikemmin paikannettavissa Savoon kuin Etelä-Pohjanmaalle.

Elinkeinojen osalta maakunnat erosivat niin ikään toisistaan. Perinteisesti Savossa oli ollut vallalla kaskiviljely, joka kuitenkin väheni 1900-luvun alkuun tultaessa. Etelä-Pohjanmaa oli taas jo vankkaa peltoviljelyaluetta, mikä näkyi voimakkaasti kasvavina peltoaloina. Lyhyesti voidaan todeta, että rahvaan peruspärjääminen koheni huomattavasti 1900-luvun alkuun tultaessa kaikilla tutkimusalueilla, eniten kuitenkin Etelä-Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla.

Yksinomaan perinteiseen maatalouteen tuijottaminen antaa kuitenkin virheellisen käsityksen maatilatalouden kehityksestä. Yhtenä tärkeänä pääomia vaativana muutosprosessina oli siirtyminen karjatalouteen. Esimerkiksi Arvo M. Soininen on pitänyt tätä muutosprosessia siirtolaisuuden selittäjänä; toisin kuin Savossa metsäköyhällä Etelä-Pohjanmaalla kun ei olisi ollut varaa muuntaa maatilatalouttaan kapitalistiseksi ilman siirtolaisuutta.

Tästä kehityskulusta ei ole olemassa suoria tilastoja ennen vuotta 1908, mutta jotakin voidaan päätellä satotuloksistakin. Yksi pettämätön merkki oli kauran ja heinän viljelyn lisääntyminen. Toisin kuin Soininen ehdottaa, Etelä-Pohjanmaa kulki tässä suhteessa Savoa edellä. Siirtyminen karjatalouteen tapahtui Etelä-Pohjanmaalla jo hyvissä ajoin ennen vuosisadan taitetta. Tästä osoituksena oli vuoden 1888 ”meijerikuume”, kymmenien meijerien perustamisaalto, joka oli seurausta Hangon talviliikenteen avaamisesta ja samalla voimarkkinoiden avautumisesta  Englantiin vuonna 1887. Merkille pantavaa on se, että sekä vuoden 1887 siirtolaisuusaalto että raju panostus meijereihin sekä heinänviljelyyn osuivat yksiin. Tämä merkitsee sitä, että Etelä-Pohjanmaalla oli varaa sijoittaa yhtäaikaisesti sekä Amerikan siirtolaisuuteen että karjatalouteen.

Viljanviljely ja karjatalous hyödyttivät lähinnä tilallista väestönosaa. Tilattomien pärjäämisestä kertoo kaikkein parhaiten palkkataso.

Yleisesti ottaen maataloustyöväen palkat kohosivat kaikilla tutkimusalueilla 1900-luvun alkuun tultaessa. Aluksi Savossa palkkoja kohottivat metsäteollisuuden hyvät suhdanteet 1870-luvun lopulla. Tämän jälkeen palkkatason kasvu oli nopeinta Etelä-Pohjanmaalla, missä palkkataso oli muutoinkin paras. Maataloustyöväen palkkaa ei kuitenkaan aina maksettu rahassa. Palkkaoikeudenkäyntien nojalla voidaan osoittaa, että vuonna 1870 Savossa viljapalkka oli vielä huomattaman yleinen. Etelä-Pohjanmaalla rahapalkka oli lähes yksinomainen palkkauksen muoto. Tämä tieto on merkittävä, sillä se kertoo siitä, että rahatalous oli saavuttanut Etelä-Pohjanmaan jo vuoteen 1870 mennessä.

Jos käännetään katse pärjäämisen laatuun, ovat erot tilastollisia eroja vielä selkeämmät. Savossa tilattoman väestön asumismuotoa määritti alivuokralaisuus eli itselliskulttuuri, kun taas Etelä-Pohjanmaalla oli vallalla mäkitupalaisuus. Mäkitupa oli eräänlainen sijoitus. Maksamalla vuokran mäkitupalainen sijoitti asumiseen, mutta usein myös viljelysmaahan, niittyyn, työtilaan, karjasuojaan ja varastoon. Mitä pidemmälle 1800-luku eteni, sitä merkittävimmiksi kävivät niin kutsutut sivutulot, kuten kotikudonta. Esimerkiksi vuoden 1900 väkilukutaulukoiden yhteyteen oli Lapuan kappalainen kirjoittanut, kuinka “kehruu ja kutomo ym. muilla käsitöillä elättää itsensä muutama satakunta perhettä, mutta kun kirkonkirjoihin ei mitään merkitä, on nämä merkittävä itsellisten lukuun.” Tällainen lukema olisi merkinnyt noin neljäsosaa Lapuan tilattomista ruokakunnista – merkittävä tulonlähde siis.

Savossa tilattoman väen kotiteollisuuden muotona toimi sen sijaan 1900-luvun alkuun tultaessa yhä enemmän laiton viinan valmistus ja myynti. Tätä harmaata tuotannon haaraa voidaan pitää tilattomalle väelle erityisen kannattavana, sillä yhdellä viinapanoksella saattoi helposti ansaita vuosipalkan verran. Viinateollisuuden yleisyydestä kertoo jotakin se, että esimerkiksi vuosina 1886-1890 viinan valmistuksesta ja myynnistä oli syytettyinä Mikkelin läänissä yli 2000 henkeä. Etelä-Pohjanmaalla tilattomien viina-askareet olivat selvästi vähäisempiä. Osaltaan tämäkin kertonee elintasoeroista.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että elintaso kohosi nopeimmin Etelä-Pohjanmaalla. Samalla  liikenneyhteyksien kehittyminen ja muutokset lainsäädännössä avasivat uusia ansaintamahdollisuuksia niin tilalliselle kuin tilattomalle väestölle. Tämä merkitsee sitä, ettei sosiaalisesta ja taloudellisesta rakenteesta voida johtaa sellaista taloudellista pakkoa, joka olisi johtanut siirtolaisuuden kaltaiseen väestölliseen muutokseen. Sen sijaan tämä kuva olisi sopinut paremmin Savoon, missä siirtolaisuus ei siis koskaan noussut suureksi sosiaaliseksi tekijäksi. Voidaankin kysyä, miksi rahasta tuli niin tärkeä tekijä yhä uusille ihmisryhmille, myös nuorille ja naisille? Entä mitä tämä rahan merkityksen sisäistäminen edellytti?

Katse on käännettävä arkipäivään ja siihen, millä tavalla ihmiset suhtautuivat työntekoon ja sitä kautta tulevaisuuteen. Tässä tutkimuksessa arjen tutkimuksen aineistona toimivat palkka- ja palkollisoikeudenkäynnit vuosilta 1870 ja 1900. Palkkaoikeudenkäynneissä lähtökohtana oli se, että oikeudessa oli kaksi osapuolta, jotka kiistelivät siitä, paljonko palkkaa tehdystä työstä olisi pitänyt maksaa. Oikeudessa käsiteltiin myös usein niitä perusteluja, joiden mukaan palkkaa olisi pitänyt maksaa. Tällöin erittäin tärkeäksi muodostui se, millä tavalla todistajat todistivat.

Etelä-Pohjanmaan osalta on nähtävissä, että sekä isännät että todistajat, siis kanssatyöntekijät, kiinnittivät erityistä huomiota työnteon tehokkuuteen, tarkkuuteen ja samalla myös luonteenpiirteisiin. Vuosipalkollisen, eli siis rengin tai piian, osalta palkkaa nostavana ja alentavana tekijänä oli myös se, millä tavalla kädentaidot olivat kehittyneet. Näistä taidoista isännät tekivät merkintöjä päästökirjaan, joka oli tuon ajan vastine työ- tai koulutodistukselle. Kädentaitoja arvioivat myös kanssatyöntekijät. Tämä piirre on merkittävä, sillä renki tai piika-aikana opitut käsityötaidot saattoivat myöhemmin johtaa ammattimaiseen kotiteollisuuteen.

Etelä-Pohjanmaalla tapa mitata pätevyyttä ja kykyjä levisi yhä alempien rahvaan kerrosten pariin. Tämä merkitsi sitä, että työntekijät valvoivat toisiaan ja itseään yhä tehokkaammin. Jopa yhden päivän puintisuoritus, yhden päivän kyntäminen tai yksittäinen luonteenpiirre saattoivat tulla spontaanisti todistajien arvion kohteeksi. Nämä arviot saattoivat olla positiivisia tai negatiivisia, ja oikeus otti ne huomioon palkan määrästä päätettäessä. Merkillepantavaa on se, että todistuksia annettiin kaikissa sosiaaliryhmissä, ja että kuri ja itsekuri mentaalisina tekijöinä olivat saavuttaneet jo tilattoman rahvaan kaikki portaat.

Savossa työhön kohdistuvat arviot olivat epämääräisiä. Ensinnäkin todistajia käytettiin niukasti. Toiseksi todistajat todistivat lähinnä siitä, oliko työntekijä ylipäätään nähty tekemässä työtä. Usein ajanmääreetkin jäivät varsin epämääräisiksi. Eroavaksi piirteeksi eteläpohjalaisiin palkkaoikeudenkäynteihin verrattuna voidaan nähdä myös se, että ihmisten taloudet olivat usein kietoutuneet toisiinsa tavalla, missä työn, asumisen ja kumppanuuden rajalinjan löytyminen oli vaikeaa. Tästä esimerkkinä voidaan pitää niin kutsuttua yhdysmiesinstituutiota, jonka myötä periaatteessa kuka tahansa saattoi päästä taloon osakkaaksi. Tämä edellytti osakkaaksi tulijalta sitä, että tämä ansaitsi rahaa ainoastaan yhtiölle. Mikäli osakas rikkoi näitä sääntöjä, saatettiin yhtiösopimus purkaa. Tämä merkitsee sitä, että Savossa oli vallalla useampia sosiaalisen järjestyksen muotoja, joista osa korosti läheisyyttä ja vastavuoroisuutta. Samalla rahalla ja sitä myötä yksilöllisyydellä oli vähemmän merkitystä.

Savossa ristiriidat esiintyivät usein henkilökohtaisina riitoina. Isännän mielivalta tai suoranainen väkivalta ei ollut harvinaista. Erityispiirteenä mainittakoon naisiin kohdistunut väkivalta. Toisaalta myös työntekijät osoittivat mieltään tai uhkailivat väkivallalla isäntiään. Etelä-Pohjanmaalla puolestaan korostui sopimuksellisuus. Tämä tarkoitti sitä, että palkollisen ei tarvinnut sietää huonoa kohtelua. Toisaalta, mikäli palkollinen rikkoi vuosipalvelusopimusta, saatettiin tästä rikkomuksesta langettaa lakinormeja ankarampia rangaistuksia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Etelä-Pohjanmaalla modernisaatio oli muuttunut osaksi yhteisön sisäistä rakennetta ja luonnolliseksi koettua maailmankuvaa jo ennen vuotta 1870. Savossa rahvas sai suuressa mittakaavassa kosketuksen modernisaatioon 1870-luvulla tukkiyhtiöiden työläisinä. Mitä pidemmälle 1800-luku eteni, sitä syvemmälle aiemmin tuottamattomiksi katsottuihin ihmisryhmiin kurijärjestelmä ulotti otteensa. Taloudellinen tehokkuus lisäsi inhimillistä pääomaa, joka oli puolestaan muutettavissa taloudelliseksi pääomaksi. Tämä kertynyt pääoma saatettiin sijoittaa eri tavoin: maatalouteen, koneistukseen, kotiteollisuuteen tai vaikkapa Amerikan siirtolaisuuteen.

Tutkimuksen tulokset ovat siis tiivistettävissä seuraavasti: taloudellisesti alueet olivat eriarvoisia. Etelä-Pohjanmaalla panostettiin jo varhaisessa vaiheessa maatalouden muuntamiseen karjatalousvaltaiseksi. Rahatalous oli levinnyt jo 1870-luvulle tultaessa kaikkiin rahvaan kerroksiin. Savossa puolestaan metsätaloudella oli hallitseva vaikutus rahatalouden leviämisessä.

Kuri- ja kasvatusjärjestelmien ja lineaarisen aikatalouden osalta modernisaatio oli Etelä-Pohjanmaalla levinnyt 1800-luvun lopulla kaikkiin kansankerroksiin. Savossa maailmankuva oli edelleen suureksi osaksi traditionaalinen, mutta muuttui jonkin verran 1900-luvun alkuun tultaessa.

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Petri Rekonen: “Raha, aika, itsekuri. Modernin maailman synty paikallisena ilmiönä. Modernisaatio Savossa ja Etelä-Pohjanmaalla 1870-1917. Lectio praecursoria 15.11.2013”

  1. Etelä-Pohjanmaa oli jo 1800-luvun lopussa aivan omaa luokkaansa, mikäli tarkastellaan taloudellisen järjestötoiminnan (osuuskaupat, osuusmeijerit, osuuskassat jne.) määrää ja kokoa. Vain Kannaksella oltiin suunnilleen samalla tasolla. Tulee kysyneeksi, eikö tämä ollut modernisaatiota jos mikään? Tästä olisi saanut tietoa väitöskirjastani Järjestäytyminen ja yhteiskunnan muutos, alaotsikkona Järjestötoiminnan alkuvaiheet ja laajentuminen suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla vuoteen 1908.(Studia Historica Jyväskyläensia 35). Siinä olen tarkastellut myös Etelä-Pohjanmaan maakunnan muotoutumista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.