Antti Lampinen: “Istae contra omnium religiones. Pohjoisten kansojen uskonnollisuuden kuvaaminen kreikkalais-roomalaisessa kirjallisuudessa hellenistiseltä kaudelta myöhäiselle keisariajalle”. Lectio praecursoria 30.11.2013

Filosofian maisteri Antti Johannes Lampisen väitöskirja “Istae contra omnium religiones. Characterizing Northern Barbarian Religiosity in the Graeco-Roman Literary Tradition from Hellenism to the Later Empire” (Istae contra omnium religiones. Pohjoisten kansojen uskonnollisuuden kuvaaminen  kreikkalais-roomalaisessa kirjallisuudessa hellenistiseltä kaudelta  myöhäiselle keisariajalle) tarkastettiin Turun yliopistossa 30.11.2013. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori  Greg Woolf (University of St. Andrews) ja kustoksena professori Jyri Vaahtera. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/93639.

 

Uskonnot jakavat ja ovat aina jakaneet mielipiteitä  – tämä ei varmasti yllätä ketään. Mielikuvat omasta ja vieraiden ihmisten tai yhteisöiden uskonnollisuudesta ovat vahva ja usein tunnepitoisesti latautunut elementti identiteettien rakentamisessa ja korostamisessa. Uskonnot muodostavat myös valitettavan tehokkaan pohjan diskriminaatiolle. ”Toisin uskoviin” on yhä edelleen, kuten olemme joutuneet viime aikoina huomaamaan, aivan liian helppo kohdistaa vierauden kokemuksia, epäluuloa, yleistiedon kaavussa kierrätettyjä stereotyyppejä ja poliittisesti motivoitua syrjintää. Ihmisryhmien sisäinen hankaus on etenkin poliittisen tai taloudellisen epävarmuuden aikoina helposti käännettävissä ulkopuolisiksi miellettyjä ryhmiä kohtaan, ja uskonto on valitettavasti tehokas vierautta korostava tekijä. Kriisiaikoina ihmisyhteisöiden atavistinen etnosentrisyys nousee esille yhä uudelleen ja uudelleen.

Luonnollisesti antiikin ja nykypäivän välillä  on löydettävissä myös paljon eroja puhuttaessa vieraiden yhteisöiden uskonnollisuuden luonnehtimisesta: antiikin kirjoittajia ei esimerkiksi ohjannut nykyisen kaltainen ajatus ihmisoikeuksista tai poliittisesta korrektiudesta, ja vain osa filosofeista kehitteli vakavissaan universalistisia tai relativistisia ajatuksia. Toinen merkittävä ero on se, kuinka ”kirjallisilta” ja korkeakulttuurillista traditiota noudattavilta säilyneet esimerkkimme kreikkalais-roomalaisesta mielikuvastosta vaikuttavat. Tämä on tietenkin aineistomme luonteesta johtuva piirre. Koska säilyneet lähteemme ovat lähestulkoon täysin yläluokan kirjallisuutta edustavia, ja koska antiikin eliitin koulutukseen kuului oleellisena osana kanonisiksi nostettujen varhaisempien kirjoittajien nostaminen tyyli-ihanteiksi, korostuvat lähteissämme perityt ja kirjalliset elementit. Ei ole syytä olettaa, etteikö vieraista kansoista olisi puhuttu stereotyyppien kautta myös alempien kansaosien keskuudessa, mutta näitä reaktioita on erittäin vaikea ellei mahdoton tavoittaa eliitin tuottamista tekstilähteistä.

Näin ollen tarjolla oleva aineistomme rajoittaa mahdollisuuksiamme tehdä kirjallisten lähteiden perusteella varmoja johtopäätöksiä toisaalta alempien kansanluokkien arkipäiväisessä puheessaan käyttämistä stereotyypeistä, toisaalta taas siitä ”antropologisesta” todellisuudesta, joka aidosti vallitsi Euroopan rautakautisten yhteisöiden parissa. Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus onkin ollut kahtalainen: toisaalta demonstroida kuinka pitkät ja vahvat kirjalliset perinteet oli monilla niistä elementeistä, joita käytettiin pohjoisten kansojen uskontosuhdetta luonnehdittaessa aina hellenistiseltä kaudelta myöhäiselle keisariajalle – toisin sanoen, kuinka näiden elementtien periytyminen valottaa antiikin etnografisen kirjoittamisen luonnetta. Toisaalta taas olen halunnut tuottaa filologis-historiallisen tutkimuksen, jolla on arvoa myös uskontohistorialliselle tutkimukselle, vaikkakin ehkä antiikin tekstien lähdearvoa rajoittavassa mielessä. Väitän, että samalla kun tutkimustulokseni valaisevat entistä paremmin antiikin etnografisen, maantieteellisen ja historiografisen kirjoittamisen perinnesidonnaisuutta ja retorisuutta, ne samalla haastavat rautakautisten uskontojen tutkijat tarkastelemaan antiikin kirjallisia lähteitä aiempaa kontekstisidonnaisemmin ja minimalistisemmin. Kreikan- ja latinankieliset tekstit antiikin eurooppalaisten yhteisöiden uskonnoista välittävät varmaa tietoa vain kreikkalaisten ja roomalaisten käsityksistä ja näiden käsitysten ilmaisusta kirjallisten konventioiden kautta, eivät näennäisestä kohteestaan.

Mainitsin jo aiemmin kirjallisuuden keskeisen roolin, mitä tulee eliitin jäsenten maailmankuvaan. On kuitenkin syytä tarkentaa, että lähdeaineistomme voi myös johtaa tältä osin vääriin painotuksiin. Kirjalliset lähteemme kertovat vain siitä, mitä ja miten kirjallisuuden tuottaneet eliitin jäsenet kommunikoivat tätä samaista kirjallisuutta lukeneiden eliitin jäsenten kanssa – tässä tapauksessa Euroopan barbaarien uskonnollisuuteen liittyen. Tämä lienee kuitenkin liian nihilistinen näkökulma: oletusarvoisesti voimme katsoa antiikin eliitin – vaihtelevassa määrin – katsoneen maailmaansa myös käyttämiensä stereotyyppien kautta, vaikka nämä olivatkin luonteeltaan kirjallisia ja usein sangen räikeässä ristiriidassa todennäköisten olosuhteiden kanssa. Useat nykytutkijat ovatkin kommentoineet sitä seikkaa, että etenkin klassillisoivien kirjoittajien oli usein helpompi jättää huomiotta osia ympäröivästä maailmastaan kuin hylätä rakkaat kirjalliset esikuvansa vuosisatojen takaa. On myös nähtävissä, että eliitin poliittiset päätökset saattoivat ajoittain toimia siltana heidän stereotyyppisen maailmankuvansa ja käytännön olosuhteiden välillä: toisin sanoen latentti maailmankuva barbaareihin liittyen saattoi konkretisoitua eliitin toiminnan kautta aidoksi diskriminaatioksi. Antiikin poliittinen kulttuuri, jossa retoriikan asema oli vahva, ei luonnollisestikaan ollut vapaa populismista.

Toisiin ihmisryhmiin liittyvät stereotyypit muuttuvat yleensä hyvin hitaasti: nopeita muutoksia tapahtuu helpoimmin dramaattisten historiallisten olosuhteiden johdosta. Pohjoisten kansojen relevanttius kreikkalaisille ja roomalaisille noudattaa tätä dynamiikkaa, jota kaiken lisäksi kirjallisen tradition konservatiivisuus korosti. Nopeita muutoksia mielikuvissa tapahtui reaktiona eksistentiaalisiksi koettuihin uhkiin, kuten kreikkalaisia shokeeranneeseen kelttien hyökkäykseen Delfoihin vuonna 279 ennen ajanlaskumme alkua, tai kimbrien ja teutonien panos roomalaisten pohjoisia kansoja kohtaan tuntemaan pelkoon 100-luvun alussa ennen ajanlaskun alkua. Näiden shokkireaktioiden aiheuttamat tunnepainotteiset, pelon ja epävarmuuden hallitsemat kirjalliset elementit olivat luonnollisesti ensin melko välittömässä yhteydessä aikalaistuntemuksiin, mutta muuttuivat ajan myötä yhä kirjallisemmiksi ja abstrakteimmiksi, mikäli ne päätyivät osiksi barbaareista kirjoittamisen perinnettä. Myöhemmät shokit, kuten Gallian kapinat ensimmäisellä vuosisadalla jälkeen ajanlaskun alun ja uudelleen 200–300 luvuilla, tai roomalaisten tappio gootteja vastaan Adrianopolissa vuonna 378, puolestaan nostivat aiemman kirjallisuuden elementit taas akuuteiksi ja motivoivat niiden kierrättämistä uudelleen.

Kirjalliset elementit pystyivät säilyttämään merkityksellisyytensä vain, jos ne sopivat eliitin maailmankuvaan ilman liian ilmiselviä ristiriitoja. Koska antiikin eliitti eli kulttuurillisessa kontekstissa, jossa varhaisemman kirjallisuuden elementit edelleen säilyttivät osia kyvystään selittää maailmaa, myös mytologiset tarinat voitiin valjastaa barbaarikansojen uskonnosta kirjoittamisen välineiksi. Euroopan barbaareiden suhteen merkittävimmäksi hahmoksi muodostui Herakles, latinalaisittain Hercules. Tämä mytologisen maantieteen venyttäminen mahdollisti myös kulttuurien tasaveroisemman kohtaamisen: roomalaisvallan alle päätyneet yhteisöt tai näitä kuvanneet kirjoittajat saattoivat nostaa esille perustamiskertomuksia tai genealogisia yhteyksiä myyttisiin sankareihin, etsien tällä tavoin samanlaista kelpuuttuneisuutta kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin jäseniksi kuin minkä roomalaiset itse olivat saavuttaneet kreikkalaisen maailman suhteen. Ja vaikka jotkut tällaisista pohjoisten provinssiyhteisöiden korostamista yhteyksistä saivat pilkkaa osakseen kulttuurillista keskustaa edustaneilta eliitin kirjoittajilta, on tämä dynamiikka silti huomionarvoinen: yhteisen ja jaetun myyttisen alkuperän korostaminen on yhä edelleen mahdollinen tapa helpottaa kulttuurillista yhteisymmärrystä ja yhteiseloa, vaikkapa kolmen monoteistisen uskontomme juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon välillä.

Kulttuurillisesti jaettuja stereotyyppejä on ja on ollut kuitenkin helppo manipuloida – ehkä jopa populistisesta hyväksikäytöstä esimerkkinä voidaan mainita fysiognomisten argumenttien käyttö keisariaikaisessa retoriikassa, jolla on mielestäni melko helposti tunnistettavia yhtäläisyyksiä myös nykyiseen etnisten stereotyyppien käyttöön. Rooman keisariajalla monikulttuurinen valtakunta keskitti kaupunkeihinsa hyvin laajan kirjon fenotyypeiltään erilaisia ihmisiä, mikä mahdollisti hellenistisellä ajalla kehiteltyjen fysiognomisten stereotyyppien uuden nousun retoriikan parissa. Yleisöitä kosiskellessaan puhujat ja sofistit hyödynsivät usein kilpailijoidensa ja vihamiestensä fyysisiä piirteitä vetäessään karrikoituja päätelmiä näiden moraalisesta tilasta, paljastaen samalla edelleen vahvoina eläneitä yleistyksiä eri provinssien asukkaiden ominaisuuksista.

Muitakin vastaavanlaisia esimerkkitapauksia jaetun muukalaispelon hyväksikäytöstä on löydettävissä, kuten Ciceron puolustaessa Marcus Fonteiusta Gallian asukkaiden esittämiä syytteitä vastaan – syytteiden aihetta voisi suhteellisen osuvasti kuvata nykytermillä talousrikos. Cicero ohjaa puolustuspuheessaan huomion aivan muualle, nimittäin gallialaisten oikeustoimikelvottomuuteen, joka kumpuaa heidän sovittamattomasta epähurskaudestaan. Heidän valansa ovat epäpäteviä, sillä he eivät tunne mitään kunnioitusta jumalia kohtaan, ja silloinkin kun taikauskoinen pelko saa heidät uhraaman jumalille, he uhraavat ihmisiä – Cicero painottaa näiden seikkojen olevan yleisesti tunnettuja. Tätä ristiriitaa roomalaisten oman suosikkihyveen, pietaksen, kanssa korostetaan historiallisin esimerkein ja sen seikan avulla, että Fonteiuksen sisar Fonteia on Vestan neitsyt ja näin ollen Rooman uskonnollisen oikeutuksen symboli. On uskottavaa, että Ciceron julistaessa gallit ’kaikkien kansojen uskontoja vastaan sotiviksi’, hänen roomalainen keski- ja yläluokkainen yleisönsä jakoi tämän näkemyksen.

Pohjoisen uskonnollisuuden kuvaamisella on kuitenkin välinearvonsa myös silloin, kun se näennäisesti kohdistuu Rooman valtakunnan ulkopuolisten kansojen kulttuuriin. On muistettava, että sekä kreikkalaisia että roomalaisia yleisöitä kiinnosti enemmän se, että barbaarikansoja oli, kuin se, mitä tai tarkalleen millaisia nämä olivat. Sekä historiallisissa että maantieteellisissä teksteissä käytetty etnografisen kirjoittamisen rekisteri oli hyvin traditiosidonnainen ja konventioihin tukeutuva. Uskonto esiintyy etnografisissa kuvauksissa lähestulkoon väistämättömänä elementtinä, sillä sen katsottiin aina Herodotoksen Historiateoksesta alkaen olleen standardiaihe toisista kansoista kirjoitettaessa – mukaan lukien itse ethnoksen määritelmän. Tämä ei kuitenkaan useimmiten tarkoita, että kulloisellakin kirjoittajalla olisi ollut suoraa tai itse hankittua tietoa pohjoisten ryhmien uskonnollisuudesta. Useimmat kirjoittajat päätyivät kierrättämään lähteistä löytämiään narratiivisia elementtejä ja yleisöään kiinnostaneita vinjettejä, jotka usein edustivat tyypiltään ”kaikkihan tietävät että”-tyypin truismeja. Monet kaikkein kiehtovimmista pohjoiseen uskonnollisuuteen liittyvistä teemoista, esimerkiksi ihmisuhrit, sisällytettiin kirjallisiin tuotoksiin mukaan juuri yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi – vaikka nimenomaisesti tämän teeman suhteen myös sen propaganda-arvo kannattaa pitää mielessä.

Välinearvoksi tulee laskea myös kirjoittajien halu korostaa omaa oppineisuuttaan ja tyylitajuaan kierrättämällä varhaisempien auktorien termejä ja kuvauksia vieraista kansoista. Tämä on hyvin keskeinen tekijä yritettäessä ymmärtää antiikin etnografisiksi miellettävien tekstien perinnesidonnaisuutta, ja se korostuu aivan erityisesti myöhemmän keisariajan kirjallisuudessa, jossa klassillisoiva tyyli-ihanne oli saanut huomattavan jalansijan. Koska kirjoittajia ei motivoinut nykyisen kaltainen vaatimus tuottaa uutta ja todennettavissa olevaa informaatiota, ja koska antiikin kirjallisuuden tyyli-ihanteet suosivat kanonisiksi nostettujen esikuvien mukailua ja kierrättämistä, myös sellaiset kirjoittamisen rekisterit kuin maantiede, historiografia ja etnografia ovat kaunokirjallisia paljon suuremmassa määrin kuin niiden modernit vastineet.

Kaukaisten barbaarikansojen yksinkertaisen elämän ihannointi oli osa antiikin kirjallista traditiota jo hyvin varhaisista ajoista lähtien. Kardinaali-ilmansuunnat näyttäisivät houkutelleen tällaisia kuvitelmia aivan erityisesti: etelän etiopialaiset, idän intialaiset, pohjoisen hyperborealaiset ja läntiseen mereen sijoitetut Onnellisten saaret ovat kaikki esimerkkeinä tästä. Tällaisille ryhmille miellettiin tyypilliseksi aito ja turmeltumaton suhde ihmisten ja jumalten välillä, pitkäikäisyys, ja muinaisen viisauden vaaliminen. Elementtejä tästä mielikuvastosta päätyi pitkäikäisiksi osasiksi Euroopan barbaarikansojen kuvaamista, kuten ajan myötä vakiintunut ajatus druideista filosofeina ja suoranaisena pythagoralaisena veljeskuntana. Toisaalta ’kova’ primitivismi säilyi yhtäläisen houkuttelevana ja hyödyllisenä elementtinä: marginaalisten barbaarikansojen oli helppo mieltää harrastavan ihmisuhreja, muita käsittämättömältä vaikuttavia uskonnollisia riittejä, tai seksuaalisia outouksia. Mielikuvat pohjoisten kansojen lähes sananlaskunomaisista ihmisuhreista kumpuaa vahvasti tästä traditiosta. Ja kuten kaikessa muukalaiskansoihin liittyvissä antiikin käsityksissä, samoin myös uskonnollisten tapojen kuvittelussa ilmastolla oli tärkeä osuutensa: osa kirjoittajista toteaa hyvin suoraviivaisesti, että pohjoisen ja lännen viileä, kostea ilmanala raaistaa näiden alueiden asukkaiden mielet ja tekee heidän elämänmuodoistaan sivistymättömiä. Samaan mielikuvakompleksiin tietenkin kuului ajatus kreikkalaisten ja Italian asukkaiden ihannesijainnista kaiken keskellä, parhaalla seudulla. Ja kyllähän nykyaikainenkin skandinaavi näin marraskuussa saattaa uskoa tähän, ainakin hetkellisesti.

Kahtiajako kovan ja pehmeän primitivismin välillä ei kuitenkaan ollut ylipääsemätön tai lukkoon lyöty: kirjoittajat saattoivat omista motiiveistaan riippuen myös yhdistellä ja arvottaa uudelleen aiemman tradition osasia. Julius Caesarin Gallian sota on oiva esimerkki tästä. Hän halusi esittää Gallian asukkaat potentiaalisina roomalaisina, ja näin ollen siirsi monet perinteisesti pohjoisiin kansoihin liitetyt taikauskoisuuden ja liki olemattoman uskonnollisuuden elementit koskemaan Reinin takaisia germaaneita. Gallien raaoista ihmisuhreista hän puolestaan syyttää nimenomaan druideja, joiden hän korostaa pystyvän manipuloimaan tavallista kansaa uskonnon varjolla. Tämä ajatus uskonnollisten spesialistien manipuloimista barbaareista säilyi roomalaisissa mielissä melko kauan, ja näyttäytyi huolestuttavassa valossa etenkin kriisiaikoina, kun roomalaiset katsoivat menettäneensä tarkoin varjelemansa hyvän jumalsuhteen joko sisäisen verenvuodatuksen tai uskonnollis-moraalisesti riittämättömien keisarien takia.

Toinen yhdistelmä kovaa ja pehmeää primitivismiä esiintyy Tacituksen Germania -teoksessa, ja myös sen syyt kumpuavat roomalaisesta näkökulmasta ja kirjoittajan agendasta, eivät antropologisesta havainnoinnista. Tacituksen lyhyen teoksen onkin huomautettu kertovan (nimestään huolimatta) nimenomaan Roomasta, ei Germaniasta, ja se on ensisijassa etnografisen kirjallisuuden asuun puettu moraalis-poliittinen kommentaari kirjoittajan oman ajan roomalaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi Reinin ja Tonavan takaisten barbaarikansojen luonnontila ja turmeltumattomuus korostuu sitä voimakkaammin, mitä kauemmaksi kirjoittajan pseudo-etnografinen katse kulkee Roomasta. Tämän jatkumon eräänlaisena huipennuksena Germania-teoksessa esiintyvät fennit, joiden oikeasta identifikaatiosta on taitettu peistä varsin perusteellisesti. Tällä ei kuitenkaan ole erityistä merkitystä: Tacitukselle fennien arvo oli kuitenkin puhtaasti kirjallinen ja moralisoiva. Heidän materiaalinen kulttuurinsa ja yhteisöelämänsä kuvataan tavalla, jonka antiikin oppineet liittivät kaikkein varhaisimpiin ihmisyhteisöihin, ja ironisessa sävyssä heidän sanotaan olevan yhtäläisen turvassa niin jumalilta kuin ihmisiltä: köyhyydestään huolimatta heidän ei tarvitse toivoa keltään mitään. Kaikki elementit heidän kuvauksessaan ovat paitsi aiemmasta kirjallisuudesta perittyjä, myös osoitettu Tacituksen paheksuman keisarillisen Rooman ylellisyyttä ja moraalista löyhyyttä vastaan. Myös Tacituksen muissa teoksissa vieraiden kansojen edustajien suuhun asetetaan moraaliarvostelmia keisariaikaisesta yhteiskunnasta: tätä tekniikkaa oli jo paljon aiemmin edeltänyt legendaarisen pohjoisen viisaan, Anacharsis Skyyttalaisen, väitetyt kirjeet, eikä traditio suinkaan loppunut Tacitukseen: myöhemmässä eurooppalaisessa kirjallisuudessa teema on keskeinen muun muassa Montesquieun Persialaiskirjeissä.

Siinä missä Länsi-Eurooppa oli antiikin välimerelliselle kulttuurille periferinen alue, ja näin ollen kuvailtavissa sen vastakohtana sekä maantieteensä että asujaimistonsa puolesta, rakentui myöhempi keskiajan ja uuden ajan eurooppalainen historia nimenomaan näiden alueiden varaan. Tämä aiheutti mentaalimaantieteessä melko perustavanlaatuisen siirtymän, jonka seurauksena antiikin borealismi ei voinut saada aikaan samanlaista jälkivaikutusta kuin orientalismi. Halki keskiajan ja uuden ajan alun katolilainen Eurooppa pystyi edelleen määrittelemään itseään vastakohtaparina Orientille – samaan aikaan silti omaksuen monia innovaatioita ja kulttuurillisia elementtejä idästä – mutta pohjoisessa ilmansuunnassa vääjäämätön kristillistymisprosessi ja pohjoisten alueiden suhteellisen vähäinen kulttuurillinen ja taloudellinen näkyvyys vähensivät antiikista perityn kuvaston näennäistä ajankohtaisuutta ja houkuttelevuutta.

Tästä huolimatta antiikin kirjallisuuden jälkivaikutus saa tunnistettavassa määrin traditionaalisia muotoja tilanteissa, joissa marginaaliset pohjoiset kansanryhmät oli poliittisesti tai kirjallisesti motivoitua esittää vähättelevässä valossa. Eräs tyypillinen esimerkki on 1100–1200-lukujen taitteen normannihistorioitsija Gerald Walesiläinen, joka kirjoittaessaan kuningas Henrik II:n aikana tapahtuneesta Irlannin valloituksesta koki hyödylliseksi kierrättää klassisilta maantieteilijöiltä ja historioitsijoilta peräisin olevia elementtejä, jotka korostivat irlantilaisten alkukantaisuutta, epäluotettavuutta ja väärää tai olematonta uskonnollisuutta. Toinen, nykyaikaa lähempänä oleva, mutta yhtäläisen klassillisoiva esimerkki on puolalaisen apotin Augustyn Kordeckin eeppinen runo Nova Gigantomachia, jossa puolalaisen Jasna Góran luostarilinnakkeen puolustusta protestanttisilta ruotsalaisilta kuvaillaan hyvin samalla tavalla kuin Kallimakhos luonnehtii ammoista kelttien hyökkäystä Delfoihin. On kiinnostavaa, että kreikkalaisen myytistön titaanit ja gigantit säilyttivät kirjallisen vaikutusvaltaisuutensa pohjoisesta tulevien, epähurskaasti käyttäytyvien vihollisten mallina 200-luvulta ennen ajanlaskun alkua 1650-luvulle jälkeen ajanlaskun alun, ja että heidät samaten kuvataan voitettavan oikean uskonnollisuuden avulla.

Väitöstutkimukseni myötä olen joutunut törmäämään runsaaseen määrään sitkeähenkisiä, mutta lähes tai täysin abstraktisti periytyneitä ennakkoluuloja, samoin kuin tapauksiin, joita voisi suoranaisesti nimittää nykyaikaisella terminologialla vihapuheeksi. Pessimismiä on ajoittain ollut vaikea välttää, mitä tulee ihmisyhteisöiden identiteettien polarisoivaan perusrakenteeseen. Toisaalta on kuitenkin jossain määrin lohdullista, että tutkimukseni perusteella kaikki antiikin negatiiviset mielikuvat barbaareista eivät automaattisesti johtaneet diskriminaatioon, aggressioon tai kansankiihotukseen. Juuri niiden kirjallinen luonne, yleisluontoisuus ja abstraktius heikensivät monien stereotyyppien relevanttiutta arkitodellisuudelle. Suuri osa pohjoisten barbaarien uskonnon kirjallisista kuvauksista toimi ainoastaan antiikin eliitin sisäisen kommunikaation osasina, jättäen parhaassa tapauksessa lukuisat ja monia satoja vuosia jatkuneet jokapäiväiset kontaktit provinsseissa, rajoilla, ja rajojen takana kenties paljon vapaammiksi menneisyyden taakasta.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *