Päivi Kuosmanen: ”Paimentolaisvallan luonne. Hunnien ja roomalaisten väliset kontaktit 300–400-luvulla”. Lectio praecursoria 13.12.2013

Filosofian lisensiaatti Päivi Kuosmasen väitöskirja “The Nature of Nomadic Power. Contacts between the Huns and the Romans during the Fourth and Fifth Centuries” (Paimentolaisvallan luonne. Hunnien ja roomalaisten väliset kontaktit 300–400-luvulla) Tarkastettiin Turun yliopistossa 13.12.2013. Virallisena vastaväittäjänä toimi Dr. Thomas Brüggemann (Martin-Luther-Universität Halle-Wittenberg) Saksasta ja kustoksena professori Auvo Kostiainen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/93818.

 

Olen vakuuttunut, että kuka tahansa hunneista lukenut ei ole voinut välttyä termeiltä “hunnivaltakunta” ja “Attila, hunnien kuningas”. Ehkä samalla tutuksi ovat tulleet väitteet hunnien parissa tapahtuvasta feodaali-valtion noususta tai ainakin hunnien kiinnostuksesta omaksua roomalaisille tyypillinen elämäntapa, hallinto ja valtarakenteet. Kaikkiin näihin väitteisiin sisältyy käsitys siitä, että hunnit olisivat, ainakin osittain, omaksuneet paikallaan asuville yhteisöille tyypillisen elämäntavan ja hyljänneet paimentolaisen elämäntapansa.

Lisäksi voidaan sanoa, että hunnien kohdalla on luotu suuri tarina “hunnivaltakunnan noususta ja tuhosta”, joka alkoi noin 300-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja päättyi 400-luvun puolivälissä. Kyse on ajankohdasta, jolloin useita hajanaisia hunniryhmiä alkoi saapua idästä Kaspianmeren ja Euraasian alueilta Mustanmeren pohjois- ja länsialueille, Rooman rajojen tuntumaan. Samaan aikaan useat hunniryhmät alkoivat muodostaa laajempia ryhmiä. Samalla he myös liittoutuivat muiden alueilla asuneiden ryhmien kanssa. Tätä jatkui aina vuoteen 453 saakka. Tällöin hyvinkin tunnettu hunni-johtaja Attila kuoli. Attilan kuoleman jälkeen hunniryhmät hajaantuivat jälleen lukuisiksi omatoimisiksi ryhmiksi. Samalla, varsinkin 450-luvun jälkeen, hunnit katoavat myös aikalaiskirjoittajien tarinoista.

Yleinen väite on, että saavuttuaan Rooman valtakunnan läheisyyteen hunniryhmät alkoivat vaurastua roomalaisten alueille suuntautuneiden ryöstöretkien ja kauppakontaktien johdosta. Yleinen näkemys onkin, että hunnien vaurastuminen, sekä ylipäätään mahdollisuus kartuttaa vaurautta, johti hunnien elämäntavan muutoksen. Toisin sanoen on väitetty, että 300- ja 400-luvun vaihteessa useat hunniryhmät kiinnostuivat alistamaan tai liittoutumaan muiden Rooman rajojen läheisyydessä jo asuneiden ryhmien kanssa muodostaakseen laajempia sotajoukkoja ajoittaisille ryöstöretkille Rooman valtakunnan alueille. Samalla väliaikaiset sotapäälliköt, jotka oli valittu paimentolaisille ominaiseen tapaan johtamaan soturijoukkoja vain hyökkäysten ajaksi, alkoivat saavuttaa tai kiinnostuivat tavoittelemaan vakituista johtoasemaa ryhmien parissa. Tämän katsotaan johtaneen 400-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä Attilan kuolemaan eli vuoteen 453 asti vakiintuneiden valtarakenteiden ja hallinnon ilmaantumiseen yhdistyneiden hunniryhmien parissa. Lisäksi hunniryhmien johdossa toimineiden aseman on nähty vahvistuneen siinä määrin, että voidaan puhua kuninkaasta, monarkista tai autokraatista. Kolmanneksi on väitetty, että hunnit olisivat omaksuneet paikallaan asuvan elämäntavan, ainakin jossain määrin.

Mielestäni näkemykset ovet erheellisiä. Siksi haastan ne tutkimuksessani. Esitän viisi  vaihtoehtoista tulkintaa, joiden tarkoituksena on uudelleen arvioida hunniryhmien tapahtumia ja hunneista kirjoitettua historiaa.

Väitän että, aiemmat arviot hunnien toiminnasta perustuvat erheelliseen käsitykseen siitä, että paimentolaiset olisivat alttiita luopumaan paimentolaisesta elämäntavastaan heti, kun mahdollisuus paikallaan asuvaan elämäntapaan ilmenee. Tämä käsitys sivuuttaa vahvasti sen tosiasian, että paimentolainen elämäntapa on itse asiassa syvälle juurtunut paimentolaisten toimintatapoihin ja mieleen. Lisäksi käsitys jättää ratkaisevasti huomioimatta sen, että paimentolaisryhmät yleisesti suhtautuvat halveksuen paikallaan asuvien elämäntapaan – he näkevät sen orjuuttavana ja siksi yrittävät välttää sitä keinolla millä tahansa. Hunniryhmien kohdalla esitänkin, että on erheellistä olettaa heidän pyrkineen omaksumaan paikallaan asuville yhteisöille tyypillisen elämäntavan – hunniryhmien euraasianpaimentolaistausta asettuu vahvasti väitettä vastaan.

Toisekseen väitän, että edellä mainittu olettamus paimentolaisten kiinnostuksesta omaksua paikallaan asuville yhteisöille ominainen elämäntapa jättää huomiotta sen tosiasian, että paimentolaiset voivat myös paimentolaisen elämäntavan puitteissa muodostaa laajempia yhtenäisiä ryhmittymiä. Tätä ilmenee varsinkin silloin, kun ryhmät arvioivat hyötyvänsä ajoittaisena suurempana kokonaisuutena toimimisesta. Lisäksi tilanteen on oltava tarpeeksi houkutteleva – usein kyseessä on muun muassa mahdollisuus rikkauksia tuoville ryöstöretkille. Koska paimentolaisryhmien yhdistyminen perustuu ajoittaiseen liittolaisuuteen, liittolaisuus kestää vain niin kauan kuin tarvetta tälle ilmenee. Tästä johtuen on väärin olettaa, että paimentolaisryhmien yhteenliittymä tähtäisi tilanteen pysyvyyteen tai vakiintunemman yhteisöjärjestyksen aikaansaamiseen. Päinvastoin, paimentolaisryhmien yhtenäinen toiminta perustuu vain ajoittaiseen liittolaisuuteen, jota kaikki mukana olevat ryhmät kannattavat. Tällainen toiminta on eräs paimentolaisen elämäntavan kulmakivistä. Tämä näkyy kiistatta myös hunnien toiminnassa.

Kolmannekseen esitän, että aiemmissa hunneja käsittelevissä tutkimuksissa ei ole huomioitu sitä tosiasiaa, että paimentolaiseen elämäntapaan sisältyy myös mahdollisuus laajemmasta, yhtenäisenä toimivasta ryhmästä, jolla on johtajansa – paimentolaisille ominainen väliaikainen sotapäällikkö. Kyse ei siis ole vahvemmasta ja pitkäkestoisesta johtajuudesta, kuten väitetystä kuninkuudesta. Tämä painotus on merkittävä lisä, jonka väitöskirjani tuo tieteelliseen keskusteluun.

Painotan perustavanlaatuisesti näkemystä siitä, että paimentolaisen elämäntavan raameissa paimentolaisryhmät voivat, elämäntavastaan luopumattaan, toimia laajanakin ryhmä- ja yhteisökokonaisuutena, jolla on johtohahmonsa – ilmiötä kutsutaan termillä monitahoinen päällikkökunta, “multicomplex chiefdom”. Tämä on juuri se ilmiö, jonka arvioin pikemminkin alkaneen muotoutua hunnien parissa 430- ja 440-luvulla, kuin se, että kyse olisi ollut hunniryhmien oman paimentolaisen elämäntavan hylkäämisestä ja paikallaan asuville yhteisöille ominaisen elämäntavan omaksumisesta sekä siihen liittyvän johtojärjestelmän, kuninkuuden ja monarkkien, aseman kasvusta.

Väitettäni tukee aikalaiskuvauksista välittyvä tieto, jonka mukaan hunnit jatkoivat katkeamattomasti toimintaansa paimentolaisille tyypilliseen tapaan 300-luvun lopulta aina 400-luvun loppuun saakka. Tämä todistaa, että hunnit eivät omaksuneet paikallaan asuville yhteisöille tyypillistä elämäntapaa ja johtorakenteita missään vaiheessa. Toisekseen myös se, että Attilan kuoleman jälkeen vuonna 453 niin kutsuttu “hunnivaltakunta” ja hunniryhmien muodostama suurempi yhteenliittymä hajosivat parissa vuodessa, ei tue käsitystä siitä, että paikallaan asuville yhteisöille tyypillinen yhteisö- ja valtarakenne olisivat saaneet jalansijaa hunnien parissa. Siinä missä ryhmien yhtenäisyys ja ryhmien johdossa toimineen asema eivät häviä tyystin muutamassa kuukaudessa paikallaan asuvien ryhmien kohdalla, on tämä mahdollista paimentolaisten parissa. Ilmiö on tyypillinen monitahoisessa päällikkökunta-muodostelmassa. Syy tähän on se, että paimentolaisjohtajien asema ja ryhmien yhtenäisyys perustuvat ryhmien näkemään tarpeeseen molemmista. Tarve juontuu ennen kaikkea mielenkiinnosta muodostaa vahvempia sotajoukkoja, joiden johtoon tarvitaan sotapäällikkö vastaamaan ajoittaisista ryöstöretkistä ja taisteluista. Kun kuitenkin tarve ryhmien laajamittaiselle yhteenliittymälle katoaa, raukeaa luonnollisesti myös ryhmien yhtenäisyys ja ryhmiä johtaneen asema. Tämä on mielestäni myös tapahtumien kulku, joka tapahtui hunnien parissa 380-luvulta 450-luvulle. Lyhyesti sanottuna: hunnien ja heidän liittolaisryhmiensä yhtenäisyys katosi muutamassa vuodessa Attilan kuoleman jälkeen, mikä ei paimentolaisen elämäntavan näkökulmasta ole yllätys, sillä viimeisinä vuosinaan Attila oli tuonut vain mittavia tappioita hänen johtoonsa luottaneille ryhmille. Paimentolaisen elämäntavan puitteissa olikin luonnollista, että tahto kannattaa toimimista laajempana yhtenäisenä ryhmänä lakkasi.

Tähän liittyen neljäs näkökulma, jota painotan väitöskirjassani on se, että paimentolainen elämäntapa olisi otettava lähtökohdaksi, josta arvioida (1) ensiksikin hunnijohtajien asemaa liittoutuneiden hunniryhmien johdossa ja (2) toisekseen hunniryhmien parissa ilmenneen vallan luonnetta. Yleisesti ottaen hajallaan toimivien paimentolaisryhmien parissa tarve useita ryhmiä johtavalle johtoasemalle ilmenee vain ajoittain ja pakottavan tarpeen sanelemana. Tarvetta ilmenee pääsääntöisesti laidunalaueiden puolustamisen ja uusille alueille hyökkäämisen sekä ryöstöretkien osalta. Tilanteessa joukkojen johtoon valittavan asema perustuu kiistatta sotapäällikkyyteen. Tämä on siis ainoa johtoasema, joka voi saavuttaa hyväksynnän paimentolaisten parissa.

Vaikka hyökkäykset ja sotatoimet kestäisivät kauan ja sisältävät rauhanneuvotteluita, perusteet johtoasemalle eivät muutu – paimentolaisten parissa johtoasema on hyväksyttävä vain niin kauan kuin se täyttää tehtävänsä eli johtaja tuo luvattuja voittoja hänet asemaansa hyväksyneille muille sotapällikköille ja asemaa kannattaville sotajoukoille. Kun ylimmän sotapäällikön olemassaolon tarve lakkaa tai tämä ei menesty toimissaan, myös tämän asemassaan nauttima kannatus hiipuu. Tämä osoittaa sen tosiasian, että paimentolaisten parissa ei yksinkertaisesti ole sijaa tai kiinnostusta muunlaiselle johtajuudelle kuin sotapäällikkyydelle, jonka asema on sidottu sotamenestykseen. Tämä oli kiistämättä tilanne myös hunnien parissa.

Kaikki hunnijohtajat, jotka tunnemme nimeltä, johtivat sotajoukkoja ja heidän asemansa kesti vain niin kauan kuin he pystyivät tuomaan sotavoittoja ryhmilleen. Tästä syystä vahvasti väitän ja esitän, että historiankirjoituksessa tulisi ottaa tavaksi nimittää hunnijohtajia “ajoittaisiksi ylimmiksi sotapäälliköiksi”, sillä termi selvittää aseman puitteet mahdollisimman kattavasti ja kuvaavasti. Tästä syystä korostan, että tapa nimittää hunnijohtajia termeillä “kuningas”, “monarkki” ja “autokraatti” olisi hylättävä – ne luovat erittäin harhaanjohtavan mielikuvan johtajuuden luonteesta ja johtoasemasta. Lisäksi kyseiset termit viittaavat jopa siihen, että hunnipäälliköiden valta-asema olisi samanlainen kuin johtajilla on paikallaan asuvien yhteisöjen parissa. Tämä edelleen luo väärän kuvan siitä, että hunniryhmien parissa olisi ilmennyt samanlaisia vallan rakenteita kuin paikallaan asuvien yhteisöjen parissa.

Esitän myös, että koska aiemmassa tutkimuksessa hunnien liikkeitä ja toimintaa ei ole perustavalaatuisesti arvioitu paimentolaisen elämäntavan puitteista ja näkökulmasta käsin, tämä on estänyt näkemästä hunnien esittämän uhan luonteen Rooman valtakunnalle. Toisin sanoen tutkimuksesta uupuu se painotus, että roomalaiset saattoivat olla hyvinkin tietoisia siitä, että hunnijohtajien asema perustui jatkuvien voittojen ja rikkauden tavoitteluun ryhmilleen. Lisäksi roomalaiset olivat saattaneet huomata, että hunnijohtajien asema erosi merkittävästi muiden paikallaan asuvaa elämäntapaa viettävien niin kutsuttujen barbaariryhmien johtajien asemasta.

Näkemys liittyy viidenteen ja viimeiseen teemaan, jonka haluan tuoda osaksi laajempaa keskustelua. Kyse on roomalaisten aikalaiskirjoittajien tavoista ja päämääristä kirjoittaa hunneista.

Painotan sitä, että myöhäisantiikin roomalaiset aikalaiskirjoittajat selkeästi kirjoittivat hunneista samaan tapaan kuin muista niin kutsutuista barbaariryhmistä ja paimentolaisista sekä ylipäätään Rooman valtakunnan uhaksi koetuista ryhmistä. Tästä johtuen esitän, että tarkasteltaessa hunnijohtajien asemaa, mistä aikalaiskirjoittajat käyttivät termejä “basileus” ja “rex”, hunnien euraasialainen paimentolainen elämäntapa on otettava siksi lähtökohdaksi, josta arvioida asemaa ja sen luonnetta. Siksi jälleen kerran painotan, että hunnijohtajien aseman kohdalla “rex” ja “basileus” -nimikkeitä ei tulisi kääntää termeillä “kuningas” ja “monarkki”, sillä niiden antama mielikuva asemasta ei kuvaile aseman olemusta yhtä osuvasti kuin termi “sotapäällikkö”. Painotankin, että roomalaiset aikalaiskirjoittajat kuvasivat hunneja kuten mitä tahansa barbaariksi ja viholliseksi kokemaansa ryhmää. Tämä näkyy selkeästi aikalaiskuvauksissa hunneista.

Hunnikuvaukset sisältävät muun muassa vuosisatoja vanhoja tarinoita samankaltaisista paimentolaisryhmistä, esimerkiksi skyyteistä. Tämä osoittaa, että aikalaiskirjoittajien päämääränä oli kirjoittaa hunneista ennen kaikkea perinteisten barbaareihin ja paimentolaisryhmiin liittyneiden mielikuvien, barbaari-topoksen, mukaisesti. Lisäksi useat hunnikuvaukset on selkeästi kirjoitettu siitä lähtökohdasta, että kuvaukset pikemminkin esittelevät aikalaiskirjoittajan oppineisuutta ja taitoja kuin kertovat hunneista – tiedot hunneista ovat siis toissijaisessa asemassa.

Osa hunnikuvauksista puolestaan painottaa hunniryhmien olleen ainoita, jotka olivat vastuussa hyökkäyksien aikaisista julmuuksista ja mielenkiinnosta kerätä ryöstösaalista, vaikka hunnien sotajoukkoihin lukeutui todistetusti myös muita kuin hunneja. Tällä tavoin kirjoittajat saattoivat piilottaa sen tosiasian, että myös muut kuin hunniryhmät olivat osallisia hyökkäyksiin; tämä loi ylevämpää käsitystä muista ryhmistä, mikä selkeästi palveli esimerkiksi aikalaiskirjoittaja Jordaneksen kohdalla hänen tarkoitusperäänsä ylevöittää germaaniryhmien historiaa. Eräs selkeä piirre hunnikuvauksissa on myös se, että kertomukset kuvaavat hunneille tyypillisiksi piirteitä, jotka esitetään roomalaisille vastakkaisiksi ja kartettaviksi. Tämä tuo ilmi sen, että hunneista kirjoitetut kuvaukset luovat hunneista mielikuvaa roomalaisten tavat ja arvot haastavana ryhmänä ja roomalaisten vihollisena. Jos kaikki nämä piirteet huomioidaan, käy selkeästi ilmi, että hunnikuvauksissa kirjoittajien päämäärät ovat ensisijaisessa asemassa arvioitaessa sitä, missä määrin kuvaukset loppujen lopuksi kertovat hunneista.

Lyhyesti sanoen: tarinat kertovat pikemminkin roomalaisten maailmasta ja arvoista kuin itse hunneista. Tästä syystä tahdon painottaa sitä, että hunnien euraasialainen paimentolaistausta ja paimentolainen elämäntapa on otettava lähtökohdaksi, kun arvioidaan hunniryhminen toimintaa. Roomalaisten aikalaiskirjoittajien kohdalla on huomioitava, että he kuvasivat hunneja ominen oppineiden ja muiden päämääriensä mukaan.

Loppuyhteenvetona totean kaikkeen edellä esittämääni, että vain jos arvioimme hunnien liikkeitä euraasian paimentolaisten elämäntavan puitteissa, on mahdollista selventää sitä tilannetta, mihin Rooman valtakunta joutui, kun lukuisia hunniryhmiä saapui toimimaan ajoittain myös yhtenäisenä laajempana ryhmänä Rooman rajojen läheisyydessä, nykyisen Unkarin alueilla – ennen kuin hunniryhmät jälleen hajaantuivat 450-luvulta lähtien ja katosivat roomalaisten kirjoituksista. Paimentolaisen elämäntavan huomioiminen hunniryhmien toimintaa määrittävänä tekijänä paljastaa myös sen usein historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle jääneen seikan, että paikallaan asuvien yhteisöjen elämäntapa ei suinkaan ole ainoa, uniikki, muoto tai ilmiö, jonka puitteissa ryhmät voivat muodostaa laajempia yhtenäisiä kokonaisuuksia ja vallan rakenteita sekä vahvanakin näyttäytyvää johtajuutta – piirre on myös osa paimentolaisuutta, joskin omine reunaehtoineen. Tämä on merkittävä huomio, sillä laajemmassa mittakaavassa tämä tuo uusia näkökulmia puhuttaessa yhteisömuotojen ja vallan rakenteen luonteen monimuotoisuudesta historiassa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.