Alex Snellman: “Suomen aateli: yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939”. Lectio praecursoria 15.2.2014

FM Alex Snellmanin väitöskirja  “Suomen aateli: yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939” tarkastettiin 15.2.2014 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä oli dosentti Raimo Savolainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Markku Kuisma.

Miten me olemme tulleet tähän? Miksi Suomi on sellainen kuin se on? Suomalainen yhteiskunta ei ole jäykkä luokkayhteiskunta: poliitikkojen, johtajien ja suurituloisten luetteloita selatessa ei juuri tapaa samoja nimiä, jotka hallitsivat Suomea 1800-luvulla. Vanha eliitti on siirtynyt ja työnnetty syrjään. Suomalainen yhteiskunta on muuttunut perustavasti.

1800-luvun alussa aateli hallitsi maata. Se oli suomalaisen yhteiskunnan huipulla. Yhteiskuntaryhmä, joka oli 0,2 prosenttia väestöstä, piti hallussaan 30–40 prosenttia kartanoista ja ylemmistä viroista. Senaatin talousosaston eli “hallituksen” jäsenistä aatelisia oli 3/4. Missä vaiheessa aateli menetti asemansa, millä tavalla ja miksi? Miten se siirtyi yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin? Tätä kysymystä tarkastelen väitöskirjassani. Samalla osoitan, millainen ilmiö Suomen aateli oli ja miltä Suomen historia näyttää aatelissukujen kautta tarkasteluna. Väitöskirja perustuu koko Suomen Ritarihuoneeseen kirjatun aatelin käsittävään henkilöaineistoon, johon kuuluu liki 20 000 ihmistä. Tilastollisia havaintoja täydentävät ja elävöittävät kahdeksan esimerkkisukua. Armfelt, Furuhjelm, Järnefelt, Mannerheim, Ramsay, Soisalon-Soininen, Törngren ja von Wendt antavat aatelin historialle kasvot.

Tuon erillisen Suomen aatelin alkupisteen asettaisin Porvoon kaupunkiin keväälle ja kesälle 1809. Osa Suomen alueen aatelissukujen edustajista kokoontui maapäiville Porvooseen, vaikka pian myös Ruotsin valtakunnan valtiopäivät kokoontuivat Tukholmassa. Porvoossa edustettuna olevat suvut esiintyivät Suomen aatelina ja vannoivat uskollisuudenvalan Venäjän keisarille, joka takasi aatelin aseman säilymisen ennallaan: se oli neljään säätyyn jakautuneen yhteiskunnan ensimmäinen sääty. Maan valloittanut keisari ja aateli tekivät liiton, joka mureni vasta 1800-luvun lopussa niin sanottujen sortokausien aikana. Porvoossa tehtiin myös suunnitelma erillisestä Suomen Ritarihuoneesta, ja siellä annettiin ensimmäiset aatelisarvot, jotka eivät enää olleet ruotsalaisia, mutta eivät toisaalta venäläisiäkään, vaan ne annettiin erikseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Venäjä salli erillisen aateliskorporaation säilymisen läntisessä rajamaassaan: samaan tapaan olivat baltiansaksalaisen aatelin Kuurinmaan, Liivinmaan, Saarenmaan ja Viron Ritarihuoneet säilyttäneet erillisasemansa.

Suomen aateliin kuului 1800-luvun alkupuolella noin 3000 ihmistä. Valtaosa aatelismiehistä oli upseereita, ja aatelisnaiset olivat tähän aikaan liki täysin työelämän ulkopuolella, vaikka eivät taatusti toimettomina. 1900-luvun alkupuolella aatelisia oli runsaat 4000, ja upseerin uralta aatelismiehet olivat siirtyneet erityisesti talouselämään, mutta myös moniin varsin nykyaikaisiin ammatteihin. Mainittakoon, että vuonna 1920 aatelismiehiin kuului 35 lääkäriä ja 33 insinööriä. Aatelisnaisten joukossa oli samaan aikaan 86 opettajaa ja 27 sairaanhoitajaa. Vuoteen 1920 tultaessa oli aateli menettänyt kokonaan virallisen asemansa. Tuolloin elettiin ensimmäisessä tasavallassa, jossa monet aatelin keskeiset piirteet olivat kääntyneet vahvuuksista heikkouksiksi.

Ruotsin kieli oli avannut aatelille pohjoismaisen sivistyksen ja kulttuuripiirin tilanteessa, jossa suomen kieli oli vasta kehittymässä, mutta suomenmielisten nousu valta-asemiin haastoi aatelin jo 1800-luvulla, ja tämä haaste uusiutui ensimmäisessä tasavallassa niin sanottuna aitosuomalaisuutena. Joitakin suomenmielisiä poliitikkoja toki aateloitiin, esimerkkinä vaikkapa Suomalaisen puolueen johtaja Georg Zacharias Forsman, josta lopulta tuli vapaaherra Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Aatelin ja keisarivallan liitto oli ollut aatelin aseman tae, mutta liitto murtui sortokausien aikana, ja vastaitsenäistyneessä Suomessa kaikki “tsaarinvaltaan” viittaava oli kielteistä. Sosialismin nousu loi yhteiskuntaan uuden voimatekijän, joka ei suhtautunut suopeasti aatelisiin, vaikka kohdistikin päähuomionsa “porvaristoon”.

Aatelin asema kartanonomistajana ja korkeiden virkojen haltijana heikentyi jo 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta juuri 150 vuotta sitten – vuonna 1863 – käynnistyi säännöllinen valtiopäivätoiminta, joka palautti aatelille poliittisen roolin. Niinpä aatelin aseman heikentyminen ei ole aivan niin suoraviivaista kuin kartanoiden ja virkojen menettämisestä voisi päätellä. Valtiopäivillä tosin kumottiin useita aatelin erioikeuksia kuten mahdollisuus käyttää hovioikeutta ensimmäisenä oikeusasteena ja yksinoikeus verovapaiden säteritilojen omistamiseen, mutta muiden taloudellisesti hyödyllisten privilegioiden kumoamista aateli vastusti tarmokkaammin. Se, että aateli hallitsi suuriruhtinaskunnan korkeimpia virkoja, ei sitä paitsi perustunut lakipykäliin – jotka olisi voinut kumota – vaan keisarivaltaisessa yhteiskunnassa vakiintuneeseen käytäntöön.

Vuonna 1906 yksikamarinen eduskunta korvasi säätyvaltiopäivät. Aatelissääty kannatti uudistusta sadalla äänellä kahdeksaa vastaan. Mainitut kahdeksan aatelismiestä eivät hekään kannattaneet säätyvaltiopäivien ja samalla aatelin oman aseman säilyttämistä, vaan kaksikamarisen eduskunnan perustamista. Aateli menetti asemansa valtiosäätynä, mutta se oli ajoissa tunnustanut tosiasiat, siksi vallasta luopuminen tapahtui arvokkaasti – siihen ei tarrauduttu pakonomaisesti. Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta eivät tee sitä vapaasti, eivät itse valituissa, vaan suoraan kohdatuissa, annetuissa ja perinnöksi saaduissa olosuhteissa.

Säätyvaltiopäivien päättyminen merkitsi ainoastaan aatelin valtiopäiväkokoontumisten päättymistä. Muutoin kaikki jatkui aatelin osalta ennallaan. Keisari antoi viimeisen suomalaisen aatelisarvon vuonna 1912: Heinolassa syntynyt ministerivaltiosihteeri August Langhoff korotettiin vapaaherraksi.

Aatelin valta-aseman kannalta oli kohtalokasta, kun liitto keisarivallan kanssa murtui ja kun itse keisarivalta keväällä 1917 kaatui. Sisällissota 1918 nosti monarkian uudelleen vaihtoehdoksi, mutta kaavailtu Suomen kuningaskunta kaatui keisarillisen Saksan mukana.

Tasavallassa aatelilta puuttui sen luontainen liittolainen, hallitsija, minkä lisäksi tasavaltaa perustettaessa aateli – samoin kuin kunniamerkit ja arvonimet – oli melkein lakkautettu. Perustuslakivaliokunta vartioi yhteiskuntamoraalia:

“Katsoen siihen, että aatelisarvojen, arvonimien ja ritarimerkkien antaminen ja käyttäminen huonosti soveltuu kansanvaltaiseen katsantotapaan ja on vain omiansa edistämään ja ylläpitämään turhamaisuutta, on valiokunta päättänyt ehdottaa, että hallitusmuotoon otettaisiin säännös, jolla näiden antaminen ja käyttäminen Suomen tasavallassa kielletään.”

Kuten itsenäisyyspäivän juhlistakin tiedämme, ei esimerkiksi kunniamerkkejä koskaan kielletty, vaan Suomen hallitusmuodossa oli vuosina 1919–1995 ainoastaan maininta: “Älköön tasavallassa annettako aatelisarvoja älköönkä muita perinnöllisiä arvoja.” Tuskinpa kukaan presidenteistä tosin olisi yrittänyt jakaa aatelisarvoja, edes Kekkonen, vaikka tämä kielto olisi jäänyt säätämättä. Samaan aikaan kun eduskunta poisti tämän aatelointikiellon perustuslaista tarpeettomana, se myös lakkautti aatelin privilegiot kokonaisuudessaan – siis vasta vuonna 1995 – mutta se tehtiin ikään kuin varmuuden vuoksi: ei ollut selvää, oliko erioikeuksista vielä jotain jäljellä. Aateli oli itse ehdottanut kaikkien erioikeuksiensa – paitsi valtiopäiväoikeuden – kumoamista jo vuosien 1863–1864 valtiopäivillä, joten nyt sen toive siis toteutui eduskunnan tahdosta 130 vuotta myöhemmin.

Suomen aateli menetti asemansa, koska monarkia loppui ja aateliset sitoutuivat pääosin ruotsinkieliseen identiteettiin – maassa, jossa kyse on kielivähemmistöstä ja valtaa käyttää demokratian mukaisesti enemmistö. Aatelin merkitys on kadonnut myös ihmisten mielissä: kun aatelisten ja aatelittomien raja on voitu avioliitoissa ylittää ja kun aatelisarvo on menettänyt arvoaan ja arvostustaan statuspääomana. Lisäksi eurooppalaiset aate- ja kulttuurivaikutteet omaksuttiin meilläkin: aatelista tuli epäajanmukaiseksi mielletty ilmiö ja aseman juridisesta periytymisestä tuli sopimatonta.  Raha saa tietenkin periytyä: siinä mielessä arvomme ovat – paremman sanan puuttuessa – porvarilliset. Kommunismi tunnetusti kyseenalaisti myös taloudellisen pääoman yksityisomistuksen ja periytymisen, mutta sen soveltamisyritykset eivät sujuneet ongelmitta.

Suomen kokemuksia kielivähemmistön aseman tai Ahvenmaan itsehallinnon järjestämisestä on toisinaan – ehkä vähän naiivistikin – tarjottu malliksi kansainvälisissä yhteyksissä. Ehkä meillä olisi vielä yksi malli tarjottavana: eliitti, joka luopui vallasta – vahvasti olosuhteiden ohjaamana – mutta kuitenkin jotensakin vapaaehtoisesti. Moni maa kaukana ja miksei lähelläkin voisi elää onnellisemmissa olosuhteissa, mikäli tätä mallia muuallakin sovellettaisiin. Suomi on sellainen kuin se on, osaksi siksi, että aateli astui syrjään. Siten me olemme tulleet tähän!

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.