Elisabeth ja Friedrich Nietzsche – yksilöiden elämäkerroista vuorikiipeilijöiden ja vaeltajien kuoroon

Kirjoitin näytelmäni Berg Heil! – Nietzscheläisiä vaelluslauluja Kolmas Tila -ryhmälle, jossa olen ollut mukana perustamisesta lähtien. Näytelmän ensi-ilta oli syyskuussa 2013. Tämä on neljäs ensi-iltamme – olen ollut kaikissa tekstin kirjoittajana, oman tai dramatisoidun. Kaikki produktiomme on ohjannut Juha Malmivaara. Kaikissa on ollut säveltäjänä Kari Mäkiranta.

Kolmas Tila – Tredje Rummet ry/rf on turkulainen eri aloja edustavien taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteisö ja teatteri, jonka työryhmä täydentyy aina produktiokohtaisesti. Kaikki toiminta katetaan apurahoilla ja avustuksilla.

Keskeinen toimintaperiaatteemme on taiteen ja tieteen välisen dialogin luominen, jonka muotoina ovat esimerkiksi yleisölle suunnatut seminaarityyppiset tapahtumat sekä tavoitteena sitoutuneempi katsomisprosessi ja uuden yleisösuhteen luominen. Keskeistä on tutkimuksellinen lähtökohta.

Näytelmän Berg Heil! kohdalla työryhmän tutkimusprojekti käsitti kolme ensi-iltaa edeltänyttä yleisötapahtumaa ja kaksi workshopia. Yksi yleisötapahtumista oli ruotsin- ja englanninkielinen. Tämä työ aloitettiin keväällä 2012.

Oman taustatyöni ja aiheen tutkimisen aloitin jo paljon ennen, aktiivisesti kuitenkin syksyllä 2011. Tiesin, että teoksesta tulisi yhdistelmä dokumentaaria ja fiktiota, kaikilla tasoillaan.

Näytelmän keskushenkilöitä oli alusta lähtien kaksi: Elisabeth Nietzsche ja hänen veljensä, filosofi Friedrich Nietzsche.

Kiinnostuin aiheesta törmättyäni Elisabeth Nietzschen elämäkertaan Ben MacIntyren teoksessa Forgotten Fatherland – The Search for Elisabeth Nietzsche, 1992 (suom. Herrakansa viidakossa, 2003). Teoksesta välittyi kuva paradoksaalisesta hahmosta, joka oli luomassa kansallissosialismin ideologista pohjaa valjastamalla Friedrich Nietzschen ajattelun sen palvelukseen.

MacIntyren teosta on syytetty Elisabethin demonisoinnista ja asioiden kärjistämisestä. Kirjoittaja ei ole kuitenkaan ensimmäinen, joka on nostanut esiin nämä puolet Elisabethin toiminnasta.

Kiinnostuin Elisabethin henkilöstä, sisarusten välisestä suhteesta, aiheen tragikoomisista ja paradoksaalisista puolista.

Kiinnostuin Elisabethin ja Bernhard Försterin, hänen aviomiehensä, rasistisesta utopiasta, Nueva Germaniasta, Uudesta Saksasta, jonka he yrittivät luoda Paraguayhin 1880-1890 -lukujen taitteessa. Tunsin entuudestaan siirtokuntautopioiden historiaa erikoisesti suomalaisten Colonia Finlandesan kautta, jota olen käsitellyt parissakin tekstissä.

Lähdin aluksi liikkeelle Elisabethin elämäkerrasta, hänen toiminnastaan, johon sisältyy paitsi siirtokuntahanke myös oma kirjallinen ura ja lopulta Nietzsche-arkiston perustaminen ja johtaminen Weimarissa. Elisabeth kuoli vuonna 1935, 35 vuotta veljensä jälkeen. Maailma oli kokonaan toinen kuin veljen vielä eläessä. Teoksen ajallisesta kaaresta tulisi pitkä.

Peruskysymyksiä olivat alusta lähtien: Miten suhtautua elämäkerrallisuuteen? Millainen olisi esitystila? Millaista olisi näytelmän esityskieli? Millainen muoto? Halusimme ohjaaja Juha Malmivaaran kanssa teokseen kaksi miestanssijaa, se oli lähtökohta. Samoin se, että Elisabethin rooli sidottaisiin yhteen naisnäyttelijään.

Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587
Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587

Olemme tehneet kaikki aiemmat teoksemme vanhaan restauroituun teollisuustilaan, Manillan Viinatehtaaseen Turussa. Paljon ajallisia kerrostumia – vanhimmat osat ovat 1800-luvun alusta – sisältävä tila on itsessään ollut voimakas lisä teoksiin. Halusimme uudelle teokselle uuden tilan.  Löysimme Turun Logomosta suurehkon hallin tai salin, joka lähinnä kai edustaa funkista. Tila tulisi olemaan avain koko aiheen rajauksen kannalta, tila loisi dramaturgian. Mutta sitä en vielä tiennyt.

En ole mikään asiantuntija Friedrich Nietzschen filosofian suhteen. Olen lähestynyt tätä aihetta luonnollisesti näytelmäkirjailijana. Tutkimuksesta tuli monivaiheista ja itse teksti koki poikkeuksellisen monia erilaisia dramaturgioita ennen lopullista muotoa.

Tutustuin Nietzschen ajatteluun alun perin Michel Foucault’n kautta. Kai Alhanen kirjoittaa Foucault’n Nietzsche-tulkinnasta:

Alkuperän etsimisen sijaan Nietzsche keskittyy selvittämään asioiden historiallista polveutumista. Polveutumisen analyysi osoittaa, miten asiat ovat muodostuneet historiassa vähitellen lukuisten erilaisten tapahtumien vaikutuksesta. Asioilla ei ole absoluuttista alkuperää, joka selittäisi niiden olemuksen, vaan ne ovat seurausta lukuisista erilaisista tapahtumista. Universaaleina pidetyt käsitteet – kuten totuus, oikeus, hyvä ja paha – ovat syntyneet tietyissä historiallisissa tilanteissa ja ne kantavat mukanaan omaa historiaansa. Nietzschen mukaan ylevinä pidetyillä asioilla on alhainen alkuperä historian irrallisissa ja mitättömiltä tuntuvissa tapahtumissa.

Foucault kiinnittää huomion myös siihen, että Nietzschen mukaan historia on jatkuvaa taistelua totuuksien ja arvojen tulkinnasta. Nietzsche tutkii asioiden ja käsitteiden merkitysten ilmaantumisen hetkiä osoittamalla toistensa kanssa kamppailevat voimat, joiden ”väliin” ilmaantuminen eli tietyn merkityksen muodostuminen sijoittuu. Ilmaantuminen on historiassa aina ainutkertainen tapahtuma, eikä sitä ohjaa mikään ennalta määrätty päämäärä tai täyttymys. Nietzschen historiakäsitys on kauttaaltaan ei-teleologinen.1

Monet Friedrich Nietzscheä tutkineet ja hänestä kirjoittaneet korostavat hänen ajattelunsa ja henkilönsä monisärmäisyyttä – häntä ja hänen filosofiaansa voi katsoa monesta kulmasta, hän kirjoitti monista eri aiheista ja monella eri tyylillä. Hän selvästikin pyrki uudistamaan ilmaisutapaansa ja tarkasteli kriittisesti tekstejään vaikkakin piti itseään arvossa, suorastaan aikaansa edellä olevana, mitä hän tietysti olikin.

Huomasin ajattelevani kaiken aikaa tapaa, jolla Friedrich Nietzschen henkilö esitetään. Voiko häntä tuoda näyttämölle? Miksi häntä ei voisi tuoda näyttämölle? Pitäisikö häntä esittää kuoron, monen ihmisen joukon? He olisivat monisärmäinen, liikkuva, moniääninen, kaleidoskooppimainen tai kubistinen ”Friedrich Nietzsche”, jossa myös eri sukupuolet ovat läsnä.

Tämän moniäänisen ja monipäisen Friedrichin vastakohtana olisi preussilaisesta taustaan ponnistava Elisabeth, jota esittää yksin naisnäyttelijä.

Nietzschen filosofian lähestyminen ei ole ollut helppoa, koska hän on äärimmäisen provosoiva, ristiriitainen ja niin radikaali. Keskipisteeseen tulee ruumis, josta hän käyttää termiä ”suuri järki”. Omaelämäkerrassaan Ecce Homo hän kirjoittaa arkirutiineista ja ympäristöstään, ruuasta, ilmastosta, sääoloista ja liikunnasta.2 Jos filosofia on aina omaelämäkerrallista ja sen lähtökohtana kirjoittajansa ruumis, kuten esimerkiksi Hélène Cixous tai Michel Onfray ajattelevat, niin millainen elämä tässä tapauksessa ja millainen ruumis?

Friedrich Nietzschen moniäänisyys ja ikään kuin jatkuva ajatuksen ja ruumiin liike (hän matkusteli, vaelsi, käveli – ja vihasi istumista): hän etsii ja löytää ja hylkää – ja etsii toisesta suunnasta.

Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587
Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587

Häneltä jäi valtava määrä luonnoksia ja keskeneräisiä projekteja. Elisabeth otti haltuunsa ensin sairaan veljensä ruumiin hoitaessaan tätä tämän viimeisinä vuosina, ja veljensä kuoltua hänelle jäi tämän henkinen perintö, kirjallinen jäämistö, jonka pohjalta hän loi Weimariin Nietzsche-arkiston.

Aloin hahmotella kaksiosaista teosta:

Ensimmäinen osa keskittyisi Elisabethiin ja tämän toimintaan. Kohtaukset olisivat temaattisesti keskitettyjä tyyliin Utopia, Rasismi, Arkisto jne. Halusin liikkua tyylillisesti laajalla skaalalla melodraamasta kabaree-tyyliin tai oopperaan.  Näkökulma tulisi olemaan koko ajan Elisabethin, sisaren. Toisen osan muodostaisi tanssiteos, jossa olisi veljen näkökulma, samat ”tapahtumat” veljen näkökulmasta, ilman puhuttua tekstiä.

Siis kaksi eri näkökulmaa samoihin tapahtumiin.

Sitten aloin kyseenalaistaa elämäkerrallisuutta. Elämäkerta tuntui liian sitovalta, se toi mukanaan lineaarisuutta.  Teoksen tapahtuma-aika rajautui suunnilleen vuosiin 1887-1935.  Tuohon aikajaksoon sisältyy lukuisia tärkeitä poliittisen historian käänteitä ja toisaalta esimerkiksi useita taiteen tyylikausia ja ilmiöitä. Kokonaisuus tuntui massiiviselta. Miten tästä kaikesta pitäisi kertoa suhteessa näihin keskushenkilöihin?

Päätin kokeilla kolmiosaista muotoa. Lähetin viestin ohjaajalle:

Pois elämäkerrallisuudesta.

Pois oopperamaisuudesta, kohti ajatusten ja henkilöiden sisäistä maisemaa. Moniaistisuus.

Friedrich Nietzschen radikaalille ajattelulle pitää antaa tila ja nykyaikainen muoto. Sen pitäisi olla yllättävä. Pois kulttuurihistoriallisesta maisemasta, jota on paljon kuvattu. (kuten Weimarin tasavalta jne.)

Nietzsche antoi teokselleen Epäjumalten hämärästä alaotsikoksi Miten vasaralla filosofoidaan? Siis vasaralla, työkalulla.  Työtä tekevä ihminen. Filosofi. Luova ihminen.

Kolme tapahtumapaikkaa, kolme metaforaa:

1. Pronssivalimo  Venetsiassa, 1887. Nietzsche on kaupungissa viimeistelemässä teostaan Moraalin alkuperästä. (Tämä on historiallinen fakta) Työn tekeminen. Materiaalit. Luomisen metafora.

2.  Arkisto: Poliittinen näyttämö. Elisabethin luoma arkisto, jossa koko hänen veljensä elämä ja tuotanto fragmentteina. Ääniä, ihmisiä, valokuvia, esineitä, mykkäelokuvaa, kabareeta. Elisabethin toiminta ja poliittinen ympäristö. Friedrich Nietzsche tulkintojen kohteena, kultin rakentuminen.

3.  Viidakko: Sali ja piano sademetsän keskellä, 1889. Elisabethin siirtokunta Paraguayssa. Siirtokunnan romahdus. Siirtokunta ja viidakko voi olla osittain tai kokonaan ääniteosta / kuunnelmaa?

Olen tehnyt useita teatteritekstejä, joiden lähtökohta on marginaalisessa historiassa ja usein henkilökuvissa. Esimerkiksi kuunnelman Medusan lautta kuvataiteilija Théodore Géricault’sta. Tai näytelmän Maan kellot, jonka keskushenkilöitä ovat feministinen kirjailija, filosofi Mary Wollstonecraft ja antirasistinen pappi Henri Grégoire.

Olen pyrkinyt aina lähestymään historiallista aihetta – aihetta, jonka tapahtuma-aika on etäällä omasta ajastamme – tietoisena tuosta etäisyydestä, yritän olla aliarvioimatta sitä.

Marguerite Yourcenar puhuu ”osallistumisesta aineiston henkeen”, kun hän kuvaa historiallisten teostensa taustalla olevaa tutkimusprosessia. Yourcenar on viisaasti painottanut myös sitä, että tänä päivänä historiallisen henkilön kuvaaminen voi olla vain sisäisen maailman kuvaamista, pyrkimystä tavoittaa sisäinen maailma, eikä esimerkiksi ulkoinen dokumentaarisuus.3

Oma taustatyöni kestää yleensä varsin pitkään ja on monivaiheinen. Siihen voi kuulua esimerkiksi elämäkertoja, suoraan aiheeseen liittyvää tutkimusta ja sitten kaikkea mahdollista kulttuurihistoriasta poliittiseen historiaan ja taloushistoriaan.

On tavallista ja usein myös inspiroivinta, kun tutkimustyö vie sivupoluille, joiden kautta saattaa löytyä avain henkilöhahmoihin, kohtauksiin, tapahtumapaikkoihin.

Näytelmässä Maan kellot on kaksi pienessä ranskalaisessa maalaiskylässä elävää henkilöä, kellonsoittaja Jacques ja hänen vaimonsa Madeleine. He tekevät myös puukenkiä. He asuvat kylässä, johon pappi Henri Grégoire on tullut pitämään salaa jouluyön messua. Eletään Ranskan vallankumouksen jälkeisiä vuosia. Avain Jacquesin ja Madeleinen henkilöihin löytyi Alain Corbinin tutkimuksista. Aistien historian tutkimuksen kautta löytyi tie kylän äänimaisemaan, kellojen soittoon, puukenkien tekijään, mutta myös luontoon, arkeen, puihin, puulajeihin, kylässä kerrottuihin tarinoihin – yksityiskohtiin. Tutkimus tarjoaa puitteet ja ennen kaikkea tosiasioita, joiden päälle mielikuvitus rakentaa henkilön, olosuhteet, kokemukset, tilanteet, elämän.

Näytelmän Berg Heil! alkuituja olivat kaksi sivuhenkilöä, joihin olin täysin fiksoitunut.

Ensinnäkin sotilas Altbauer – fiktiivinen henkilö, jolla on dokumentaarinen tausta. Altbauer palaa vuoristosodan taistelujen päätyttyä keväällä 1918 Italiasta Saksaan Sveitsin läpi ja joutuu Sils Mariaan keskelle Friedrich Nietzschen maisemaa (Nietzsche vietti paikkakunnalla useita kesiä 1880-luvulla).  Sotilaalla on repussaan Näin puhui Zarathustra, jota jaettiin rivisotilaille siinä kuin Raamattuakin tai Goethen Faustia. Sotilas Altbauer lukee Zarathustran tekstiä sodasta.  Hän viettää yhden yön hajonneessa alppimajassa ja näkee luonnon heräävän kevääseen. Tulee rauha.

Toinen vastaava henkilö oli dokumentaarinen, palosotilas Neugebauer, joka oli Dresdenin palokunnassa syksyllä 1938. Niin kutsutun Kristalliyön tapahtumien yhteydessä kaupungin synagoga poltettiin. Synagogan torneihin jäivät kaksi kullattua Daavidin tähteä, jotka palomiehet ottivat alas. Toinen päätyi rikosmuseoon ja hävisi. Toisen Neugebauer piilotti ja vei lopulta paloaseman ullakolta kotiinsa. Teon paljastuminen olisi maksanut hänen henkensä. Sodan jälkeen hän luovutti tähden takaisin Dresdenin juutalaiselle seurakunnalle. Se on nykyään kaupungin uuden synagogan seinässä, synagoga rakennettiin samalle paikalle kuin tuhottu rakennus ja valmistui vuonna 2001. Halusin Neugebauerin teon – jota pidän nietzscheläisenä vastarinnan tekona – ehdottomasti mukaan näytelmään. Se on mukana lopullisessa käsikirjoituksessa, mutta itse esityksessä jakso korvattiin kerronnalla ja tanssilla/liikkeellä.

Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587
Kuva näytelmästä Berg Heil! Kuvaaja: Robert Seger. Lähde: http://www.kolmastila.net/?p=587

Keväällä 2012 alkoivat työpajamme, joista molempiin kirjoitin myös tekstiä, ensimmäiseen elämäkerrallista, jälkimmäiseen Friedrich Nietzschen poliittiseen ajatteluun liittyvää. Mukana oli koko taiteellinen työryhmä ja esiintyjät.  Pääsimme kokeilemaan esitystilaa lokakuussa.

Valkoinen ja ankara tila osui naulan kantaan sen suhteen mitä päässäni liikkui: avaruutta, valkoista, jäätä, maisema…

Kaikki synopsisversiot olivat sisältäneet samat keskeiset tapahtumat: Friedrich Nietzschen viimeinen työvuosi 1888 ja sairastuminen, Elisabethin siirtokunta Paraguayssa ja sen romahdus, Elisabeth hoitamassa sairasta veljeään kotona Saksassa, Friedrich Nietzschen kuolema, arkiston perustaminen, ensimmäinen maailmansota, Elisabethin vaikutusvalta ja ajautuminen poliittisen oikeiston syliin rahavaikeuksissa, Elisabethin kuolema, antisemitismin voimistuminen, Lou Salomén kohtalo, niin kutsuttu kristalliyö 1938 jne.

Uuden tilan myötä kiinnostuin uudestaan elämäkerrallisuudesta, nyt Friedrich Nietzschen omaelämäkerrasta Ecce Homo. Teos syntyi hänen viimeisenä kiihkeänä luomiskautenaan vuonna 1888, samoin kuin Antikristus ja Epäjumalten hämärä.4  Päätin, että annan Nietzschen puhua pitkälti omaa tekstiään ja tuon hänen oman kielensä sen rinnalle, mitä itse kirjoitan.

Jouduin miettimään myös resurssejamme. Kirjoitin ohjaajalle syksyllä 2012:

Kirjoitus- ja ajatusprosessiini vaikuttaa olennaisesti koko ajan projektin taloudellinen tilanne eli reaaliset mahdollisuudet toteuttaa teos. Mitä ehtoja esiintyjämäärä asettaa? Kuinka säilyttää kaksi näkökulmaa? Friedrich Nietzschen ajattelun pitäisi olla läsnä haasteena, jonakin jota lähestytään eri puolilta, eri tapahtumien ja henkilöiden kautta. Voiko sille löytää näyttämöllisen, fyysistävän metaforan?

Mikä on teoksen sisällöllinen metafora, joka voi punoa ajallisesti kaukaisia tapahtumia ja henkilöitä yhteen?

Tällaiseksi metaforaksi olen löytänyt vaeltamisen ja vuorikiipeilyn.

1800-luvun lopulta alkaen vaeltaminen vuoristossa alkoi kehittyä varsinaiseksi vuorikiipeilyksi. Se oli valtavan suosittua Keski-Euroopan maissa, Alpeilla. Siihen liittyy erittäin kiinnostavia extreme-haasteita: itsensä voittaminen. Ihminen vaeltaa maisemassa. Friedrich Nietzsche vaelsi paljon myös vuorilla, oli aina liikkeellä. Kun kansallissosialismi syntyi, juuri vuorikiipeilijöiden ja vaeltajien yhdistykset (Alpenverein) toivat ideologisesti kansallissosialismia arjen elämään. Kiipeily nähtiin nyt ideologian näkökulmasta.

Näytelmän nimi Berg Heil! on peräisin vanhasta (1800-luku) vuorikiipeilijöiden huudosta, jolla tervehdittiin valloitettua vuorta. Löysin näyttelyluettelon Saksassa järjestetystä näyttelystä, joka esitteli Alpenvereinien historiaa.

Olen ajatellut, että moniäänisen kudoksen sekaan kirjoitan liikkeen osuuden, liikkeen ja visuaalisen dramaturgian osuuden. Moniäänisessä kudoksessa – ”vaelluslauluja” – erottuvat Elisabethin ääni ja muiden henkilöiden äänet.

Musiikillinen rakenne, ääniä ja vastaääniä.

Näytelmän Berg Heil! dramaturgian luo vaeltajien ja vuorikiipeilijöiden kuoro. Kuoro kertoo tämän tarinan. Kuoroon kuuluvat kaikki esiintyjät paitsi Elisabethin roolin esittäjä.  Kuorosta syntyvät eri roolihenkilöt – kuten Lou Salomé tai sisarusten äiti Franziska – ja se esittää kollektiivina siirtolaisia Paraguayssa tai viidakkokylien kulkukoiria, tai arkiston työntekijöitä tai vuoriston vaeltajia.

Kuoro on myös Nietzschen ääni, moniääninen Friedrich Nietzsche, kubistinen kuva. Nietzschen fyysinen hahmo on miestanssija.

Elisabeth Nietzsche ei ole osa tätä kuoroa.

Vaeltajien kuoro on puhetta, laulua, resitatiivia, joskus lähes oopperaa. Osa sen tekstistä sävellettiin.

Vaeltajat kulkevat ajan ja elämäkerran läpi ja nostavat esiin strategisia hetkiä. Vaeltaminen on metafora myös ajattelusta: kun ajattelemme, olemme vuorikiipeilijöitä. Mutta se on myös näytelmän henkilöiden elämään nivoutuvaa fyysistä toimintaa. Vaeltamista harrastivat paitsi Friedrich Nietzsche myös mm. Lou Salomé, yksi näytelmän keskeisistä henkilöistä, Elisabethin vastavoima, Nietzschen rakkaus. Lopulta, 1930-luvun poliittisessa tilanteessa, vuorikiipeilijät tekevät vastarinnan tekoja auttamalla pakolaisia vuorten yli Sveitsiin ja muualle, pois Saksasta.

Dramaturgian loi siis lopulta itse esitystila. Irtosin historiallisuudesta ja orjallisesta biografisuudesta, aloin toimia tilan ehdoilla. Esitystila mahdollisti vuoriston, jään maiseman, ja viidakon rinnakkain olon. Eli Friedrichin ja Elisabethin maisemat.

Tunsin olevani täysin vapaa tekemään mitä tahansa.

 

Print Friendly, PDF & Email
  1. Alhanen, Kai: Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus, 2007. []
  2. Nietzsche, Friedrich: Ecce homo: kuinka tulee siksi mitä on. Helsinki: Summa, 2002. []
  3. Yourcenar, Marguerite: Hadrianuksen muistelmat. Porvoo: WSOY, 1953.   []
  4. Nietzsche, Friedrich: Antikristus. Helsinki: Unio Mystica, 1995; Nietzsche, Friedrich: Epäjumalten hämärä, eli, Miten vasaralla filosofoidaan. Helsinki: Unio Mystica, 1995. []

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.