Ensimmäinen maailmansota – modernin suursodan kauhut

Kesäkuussa 1914 Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin surma laukaisi liikkeelle tapahtumien sarjan, joka johti Euroopan valtioiden välillä toisiaan seuraaviin sodanjulistuksiin ja lopulta ensimmäiseen maailmansotaan. Ennen suursodan syttymistä Eurooppa oli saanut nauttia vuosia kestäneestä pitkästä rauhasta, jonka aikana – Balkania lukuun ottamatta – Euroopan maaperällä ei sodittu neljäänkymmeneen vuoteen. Viimeisin sotilaallinen yhteenotto läntisessä Euroopassa oli ollut Ranskan ja Preussin välinen sota vuosina 1870-1871, jonka jälkeen Euroopassa koettiin huikea taloudellisen ja teknologisen kehityksen aikakausi. Suuria kehitysaskelia oli ottanut myös sotateknologia. Aseista oli tullut entistä tuhovoimaisempia ja Euroopan valtioiden kilpavarustelun seurauksena myös niiden määrä oli lisääntynyt. Seuraavan sodan syttymisajankohtaa ei kyetty ennustamaan, mutta jo vuodesta 1910 eteenpäin Britanniassa osattiin odottaa suurta sotaa Saksan kanssa. Armeijassa aavisteltiin, että seuraavasta sodasta tulisi tuhoisa, mutta kukaan tuskin pystyi etukäteen kuvittelemaan, kuinka valtavia taloudellisia ja inhimillisiä uhrauksia neljä pitkää vuotta kestänyt maailmansota tulisi osapuoliltaan vaatimaan. Eurooppa ei ollut aikaisemmin kokenut teollista suursotaa eikä kukaan lopultakaan tiennyt mikä heitä sodassa odotti.

Kohti teollista suursotaa

Elokuussa 1914 sotaan valmistautuvissa maissa koettiin yleisesti huomattavaa innostusta ja rauhan aikana varttunut sukupolvi valmistautui sotaan suurimmaksi osaksi riemuiten. Kansallismielistä propagandaa oli jo vuosia syötetty Euroopan kansoille niin sanomalehtien sivuilla kuin koulunpenkilläkin, ja sotaan suorastaan riennettiin uhrautumaan kunniakkaasti kansakunnan puolesta. Ne ruusuiset ennakkokäsitykset, joita ihmisillä sodasta oli, perustuivat siihen kuvaan joka aikaisemmista sotakokemuksista oli maalattu. Kirjallisuudessa, historiankirjoituksessa ja kuvataiteessa sotaa oli vahvasti romantisoitu. Sitä kuvattiin uljaana ja kunniakkaana seikkailuna. Sodan ruma puoli, kurjuus ja synkkyys oli joko silotettu tai tyystin pyyhitty pois.  Sotaa oli myös useilta tahoilta mainostettu puhdistavana ja parantavana voimana, joka Euroopan yli pyyhkiessään huuhtoisi mennessään teollistuneiden kaupunkien rappion ja mädänneisyyden. Euroopan teollistuneissa yhteiskunnissa luokkaerot ja köyhyys olivat suuria, joten puhe yhteiskunnallisesta muutoksesta otettiin toiveikkaana vastaan. Kuvaa sodasta suurena muutosvoimana vahvistivat omalta osaltaan koulut ja kirjallisuus, jotka korostivat kansakunnan menestyksen juontuvan sen suurista ja voitokkaista sodista.

Sodan alussa modernien tuliaseiden tappavaa voimaa ei vielä osattu arvioida tarkasti, mikä näkyi kaatuneiden suurissa määrissä sodan ensimmäisinä viikkoina. Balkanin sodat vuosina 1912 ja 1913 sekä sodat siirtomaissa olivat antaneet esimakua siitä, mihin modernit aseet kykenivät ja niiden uskottiinkin tuovan sodan nopeasti päätökseen. Englannissa jopa eläteltiin toiveita että sota olisi ohi ennen joulua. Toisin kuitenkin kävi. Ensimmäinen maailmansota oli – erityisesti länsirintamalla – hitaasti etenevää asemasotaa, jossa jalkaväen suojaksi rakennetuista taisteluhaudoista tuli laajuudessaan ennennäkemätön ilmiö. Länsirintamalla sotaa käytiin vuosia merkittävää etenemistä saavuttamatta. Hyökkäykset vihollisten asemiin liikuttivat rintamalinjaa edestakaisin, mutta suurta läpimurtoa ei tapahtunut ennen kevättä 1918. Asemasota vaati kuitenkin miljoonien sotilaiden hengen, kun perinteisen sodan hengessä tehdyt hyökkäykset kohtasivat vastapuolen piikkilanka-aidat ja konekivääritulen. Modernien aseiden edessä perinteinen hyökkäykseen perustuva sodankäynti oli tehotonta ja tuhoon tuomittua. Silti hyökkäyksiä jatkettiin läpi sodan.

Perinteinen sodankäynti oli perustunut melko nopeisiin, joskin väkivaltaisiin taisteluihin. Kaava oli muuttunut vain vähän antiikin ajoista ja taistelussa kuolemista todennäköisempää olikin menehtyä johonkin tautiin. Taistelut olivat harvassa ja suurimman osan sotaretkiin käytetystä ajasta joukot joko viettivät leirielämää tai liikkuivat paikasta toiseen huoltoa etsien. Ensimmäisestä maailmansodasta odotettiin sotaa, joka käytäisiin perinteisin taktiikoin mutta uusin asein. Paikoilleen juuttunut asemasota johti kuitenkin tulivoiman moninkertaistamiseen ja yhä uusien aseiden kehittelyyn läpimurron aikaansaamiseksi. Suursodan aikana taistelukentille tuotiin sellaisia sodankäynnin välineitä, jotka muuttivat perusteellisesti sodankäynnin ja taisteluiden luonnetta.

Modernin sodan tuhoaseet

Modernit, kehittyneet tuliaseet tekivät perinteisiin taktiikoihin perustuneen liikkuvan sodankäynnin mahdottomaksi, kun vastakkain olivat kutakuinkin tasaväkiset armeijat. Jalkaväen kannalta erityisen tuhovoimaiseksi osoittautui konekivääri, melko uusi tulokas aseiden joukossa, joka pystyi ampumaan 400-600 luotia minuutissa. Sodan alun painavat konekiväärit olivat hankalia aseita liikkuvassa hyökkäyssodassa, mutta sopivat erinomaisesti puolustukseen. Konekivääri oli tehokas ehkäisemään vastapuolten välissä olevan ei-kenenkään-maan yli tehtyjä hyökkäysyrityksiä, erityisesti silloin kun niitä osattiin odottaa. Konekiväärissä tiivistyi mekaanisen sodankäynnin luonne ­­- yhdellä konekiväärillä yksi sotilas pystyi tappamaan massoittain ihmisiä. Sen tuhovoimasta ja asemasodan mielettömyydestä erityisen hyvä esimerkki on Sommen taistelun ensimmäiseltä päivältä.  Heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916, ranskalais-brittiläiset sotajoukot lähtivät etenemään kohti saksalaisten asemia, joiden uskottiin olevan miehittämättömiä brittien viikon kestäneen tykistötulen jäljiltä. Saksalaiset olivat kuitenkin tienneet suunnitelmasta ja kaivautuneet syvälle asemiinsa suojaan. Kun raskaissa varusteissaan eteenpäin marssineet britit sitten kävelivät kohti hengettömiksi luultuja saksalaisten asemia, heitä vastassa olikin saksalaisten konekiväärituli, joka tuhosi brittien rivit armottomasti, juuri ketään säästämättä. Yhden päivän aikana brittien miestappiot olivat 60000, joista kuolleita oli 20000. Vastaavanlaisia hyökkäyksiä jatkettiin vielä seuraavinakin päivinä, suurista tappioista huolimatta. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että suomalaisia kuoli ja katosi koko talvisodan aikana yhteensä vajaa 26000 sotilasta.

Chateau Wood, Flanderi. Jäljellä on vain liejua ja elottomia puunrunkoja. Lähde: The Heritage of the Great War, http://www.greatwar.nl/hurley/chateauwood.jpg
Chateau Wood, Flanderi. Jäljellä on vain liejua ja elottomia puunrunkoja. Lähde: The Heritage of the Great War, http://www.greatwar.nl/hurley/chateauwood.jpg

Konekiväärin tehokkuus puolustusaseena oli kiistämätön, mutta taistelutannerta hallitsi kuitenkin tykistö, jonka tulivoimaa voitiin käyttää moniin eri tarkoituksiin. Tykistö oli kehittynyt huomattavasti 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana ja sen tulivoima oli sadan vuoden aikana kymmenkertaistunut. Monipuolinen ja tehoaan kasvattanut tykistö oli vaikuttanut merkittävästi siihen, että hyökkäyssodasta tuli asemasotaa. Saksalaiset olivat syksyllä 1914, Marnen taistelun jälkeen, kaivautuneet maahan suojautuakseen vastustajan tykistötulelta. Yksittäiset sotilaat kaivoivat aluksi maahan kuoppia lähinnä omaksi suojakseen, mutta sodan pitkittyessä nämä yksittäiset kaivannot laajenivat taisteluhautojen ja juoksuhautojen monimutkaisiksi sokkeloiksi. Taisteluhautoja kaivettiin muillekin rintamille, mutta niistä ei koskaan muodostunut niin laajaa ilmiötä kuin lännessä.  Esimerkiksi itärintamalla sodankäynti oli liikkuvampaa, taistelujoukot ja rautatiet olivat harvemmassa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että taisteluissa menetettyjä miehiä ei voitu paikata niin suurella tahdilla kuin länsirintamalla, jonne päästiin tiheämpien rautatieyhteyksien ansiosta tuomaan nopeammin uusia miehiä menetettyjä korvaamaan.

Länsirintaman pattitilannetta yritettiin murtaa vastapuolen asemien yhä kiivaammalla tulituksella ja tykkien määrää lisäämällä. Tykistötuli oli alun alkaenkin saanut sotilaat kaivautumaan maahan ja nyt sitä tarvittiin näiden miehiä suojelevien kaivantojen tuhoamiseen.  Ammuksia tehtailtiin yhä enemmän ja tykistöä kehiteltiin asemasodan tarpeita vastaavaksi. Sodan alussa tykistö koostui pääasiassa liikkuvaan hyökkäyssodankäyntiin soveltuvista kenttätykeistä, joiden ampumiskulma oli matala ja jotka kykenivät ampumaan pitkän etäisyyden päässä oleviin näkyviin maaleihin. Asemasodassa vihollinen ei välttämättä ollut kuin muutaman sadan metrin päässä. Tilanne vaati sellaisten tykkien kehittelyä, jotka pystyivät ampumaan korkeammassa kulmassa ja osumaan lähemmäs.

Sodan kaikki osapuolet kehittelivät yhä tehokkaampia ja tuhovoimaisempia aseita kuumeisesti läpi sodan. Ensimmäinen maailmansota toi taistelukentille myös täysin uusia ja ennennäkemättömiä aseita, kuten brittien kehittelemän panssarivaunun ja kaasun, jota suuremmassa mittakaavassa käyttivät ensimmäisinä saksalaiset vuonna 1915. Lentokone oli kehitetty jo ennen sotaa ja sitä käytettiin aluksi vain tiedusteluun, joka perinteisessä sodassa oli ollut ratsuväen tehtävä. Asemasodan luonne teki ratsuväen käyttämisen kuitenkin mahdottomaksi. Vaikka miehet olisivat hevosineen selvinneet tykistön ja kranaattien murjomasta epätasaisesta maastosta, vihollisen kiväärit ja konekiväärit olisivat viimeistäänkin katkaisseet etenemisen. Ilmatiedustelun lisääntyminen vaikutti ilmatorjunta-aseiden syntymiseen ja tiedustelukoneiden suojelemiseen tarkoitettujen taistelulentokoneiden kehittelyyn. Sodan viimeisenä vuotena ilmasota näyttelikin merkittävää roolia kaikissa taisteluissa.

Sinappikaasu imeytyi vaatteiden ja ihon läpi aiheuttaen tuskallisia palovammoja, pahimmissa tapauksissa verenmyrkytyksen ja kuoleman. Kaasu säilyi maaperässä joitakin viikkoja ja sairastumiseen yleensä riitti pelkkä kosketus kaasulle altistuneeseen esineeseen. Kuvan ranskalainen sotilas on kuollut. Lähde: The Heritage of the Great War, http://greatwar.nl/weekpictures/voorpagina97.jpg
Sinappikaasu imeytyi vaatteiden ja ihon läpi aiheuttaen tuskallisia palovammoja, pahimmissa tapauksissa verenmyrkytyksen ja kuoleman. Kaasu säilyi maaperässä joitakin viikkoja ja sairastumiseen yleensä riitti pelkkä kosketus kaasulle altistuneeseen esineeseen. Kuvan ranskalainen sotilas on kuollut. Lähde: The Heritage of the Great War, http://greatwar.nl/weekpictures/voorpagina97.jpg

Vaikka uusia aseita ilmestyi sodan aikana, olivat monet ensimmäisen maailmansodan modernit aseet jo osoittaneet tuhovoimansa ennen vuotta 1914. Esimerkiksi Venäjän ja Japanin välillä vuosina 1905-1906 käydyssä sodassa oli käytetty yhdysvaltalaisten alun perin karjatalouteen kehittelemää piikkilankaa, moderneja kranaatteja ja konekivääriä. Myös tykistötuli ja taisteluhaudat olivat jo tuolloin merkittävässä roolissa. Vaikka sodankäynnin mekaanistuminen ja kehittyneiden aseiden uhka oli havaittavissa, upseerit eivät kuitenkaan suostuneet muuttamaan syvälle juurtuneita tapojaan ja taktiikoitaan. Kyseessä oli pitkälti romantiikan ajan ihanteisiin takertuneen aristokraattisen upseeriston halu säilyttää järjestys muuttuvassa ja koneistuvassa maailmassa, joka monien upseerien mielestä näyttäytyi ”rumana”. He halusivat puolustaa vanhaa järjestelmää, jossa ihminen oli taistelukentän keskiössä. Taistelun luonne kuitenkin muuttui, halusivat upseerit sitä tai eivät. Ihmiskeskeiselle sodalle ei enää ollut tilaa taistelukentällä, jota hallitsivat koneet. Modernista sodasta tuli etäsotaa, jossa lähitaistelun osuus pieneni ja pitkienkin matkojen päästä tapahtuvasta teurastuksesta tuli tavallista. Taistelutanner muuttui kauhujen kentäksi, jossa modernit aseet tappoivat silmittömästi ja umpimähkään. Sotilaat, jotka niin innokkaasti olivat lähteneet sotaan, turtuivat pian sodan mielettömyyteen ja kuolemaan, joka niitti satoaan sääliä tuntematta.

Sodan todellisuus

Eräs syy tuhoisien päätösten taustalla oli bunkkerijohtaminen, joka kuului 1900-luvun ilmiöihin sekin. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kenraalit tekivät päätöksiään eristyksissä taistelukenttien todellisuudesta ja kaukana etulinjan verilöylyistä. Vahva auktoriteettiusko ja lehdistö, joka teki kenraaleista pyhimyksiä, sai aikaan sen että näille ei juurikaan viety huonoja uutisia, saati väitetty vastaan. Se vieraannutti johtajat siitä, mitä taistelukentillä käyty sota todellisuudessa oli. Kenraaleille länsirintaman pattitilanne oli lähinnä taktinen ongelma, mutta taistelukentillä eläville sotilaille se oli jokapäiväistä elämää kuolemanuhan alla. Ne monet vapaaehtoiset, jotka olivat lähteneet intoa tihkuen sotaan, pettyivät katkerasti sodan todellisuuteen. Jotkut olivat pelänneet että sota päättyisi ennen kuin he ehtisivät mukaan. Jonkin ajan kuluttua he alkoivat pelätä, ettei se päättyisi koskaan.

Taustastaan, kansalaisuudesta tai luonteenpiirteistä riippumatta asemasota loi kaikille sotilaille yhteisen kokemuskentän. Rintamalla olleet miehet jakoivat ne olosuhteet, joissa kuolema oli jatkuvasti läsnä ja kuka tahansa saattoi olla seuraavana hetkenä vainaa. Aseet, joita joku tuntematon ihmiskäsi jossain kaukana käytti, kykenivät hetkessä katkaisemaan sotilaan tai tämän taistelutoverien elämän. Myös se hävitys, joka ensimmäisessä maailmansodassa avautui sotilaiden silmien eteen, oli ennennäkemätön ja -kokematon. Tehoaan kasvattanut tykistö runnoi säälimättömästi kylät ja kukkulat. Metsät harvenivat harmaaksi puuntynkien autiomaaksi. Kun satoi, kranaatinkuopat täyttyivät vedellä ja haavoittuneita hukkui niihin. Möyhitty maa muuttui tahmeaksi liejumereksi ja sadevesi valui taisteluhautojen pohjalle.

Sellaisessa todellisuudessa länsirintaman sotilaat elivät. Ja he myös pelkäsivät. Monen sotilaan kertomuksissa on noussut esiin kokemus omasta voimattomuudesta mekaanisten tuhokoneiden hallitsemalla taistelutantereella. Yksittäisellä sotilaalla ei ollut mitään vaikutusvaltaa ympärillään pauhaavaan koneiden sotaan. Modernissa sodassa vihollinen oli usein näkymätön ja tuntematon uhka, joka saattoi iskeä hetkellä minä hyvänsä. Se aiheutti sotilaissa pelkoa ja ahdistusta, joka saattoi helposti riistäytyä hallitsemattomaksi paniikiksi. Vähiten pelkoa esiintyi sellaisissa tehtävissä, joissa taistelijat tunsivat pystyvänsä vaikuttamaan kohtaloonsa enemmän. Taistelulentäjillä oli suuri todennäköisyys kohdata loppunsa taivaalla. Noin puolet menehtyi ja vakavia onnettomuuksia sattui usein, mutta siitä huolimatta lentäjät pystyivät konetta ohjaillessaan tuntemaan hallitsevansa tilannetta. Lentäjillä huomattiin myös esiintyneen kaikkein vähiten psyykkisiä vammoja. Sen sijaan tähystyspalloissa rintaman yläpuolella leijuneet tiedustelijat, jotka olivat helppo, liikkumaton maali vihollistulelle, kärsivät paljon enemmän psyykkisistä vammoista kuin ruumiillisista vammoista.

Sotilaat pelkäsivät myös näyttää pelkoaan muiden edessä. Kukaan ei halunnut tulla leimatuksi pelkuriksi ja usein pelko pelon näyttämisestä ajoi kuolemanpelon edelle. Taistelussa tunteet piti pitää kurissa ja se koski erityisesti pelkoa. Pelko oli ymmärrettävää ainoastaan niin kauan kun se pysyi hallinnassa. Jotta pelokkaat miehet olisi saatu taistelemaan, käytettiin usein pakkokeinoja ja pelon osoittamisesta yleensä rangaistiin – joskus jopa teloittamalla tottelemattomat. Tarkoituksena oli antaa muille taistelijoille varoittava esimerkki. Toisaalta jotkut sotilaat ovat myös kertoneet, että nähtyään taistelutoveriensa kaatuvan yksi toisensa jälkeen, he eivät enää pelänneet kuolemaa. He turtuivat siihen. Kuolemasta tuli arkipäiväistä.

Asemasodan aistimaailmakin oli totaalisen erilainen kuin se todellisuus, jossa sotilaat olivat aikaisemmin eläneet. Sotilaat elivät taisteluhaudoissaan, kapeissa labyrinteissä, joissa näkökenttä väkisinkin kaventui. Olosuhteissa, joissa ympärilleen oli vaikea nähdä, näköaisti menetti merkitystään ja kuulosta tuli ensiarvoisen tärkeä. Sotilaat oppivat tuntemaan taistelun äänet, erottamaan vaaran. Kaikki aseet eivät kuulostaneet samalta. Esimerkiksi tykistön ampumiin kranaatteihin verrattuna kranaatinheittimet ja miinanheittimet pitivät vähemmän ääntä ja niiden aiheuttamaan vaaraan oli vaikeampi ennalta varautua. Usein tyypillistä oli myös ajantajun hämärtyminen. Tykistökeskitykset saattoivat kestää yhtäjaksoisesti hyvinkin pitkiä aikoja, jopa päiviä. Tykistön jylinä, maan tärinä ja vaikeudet nähdä mitä ympärillä tapahtui, vaikuttivat siihen että sotilaiden oli myöhemmin tapahtumia muistellessaan usein vaikea laittaa niitä siihen järjestykseen, jossa ne olivat tapahtuneet. Sotilaat, jotka aiemmin eivät olleet erityisen taikauskoisia­, jos lainkaan, raportoivat sotakoneiden pauhun ja huumaavan kaaoksen saaneen heissä aikaan tunteen suuremmista voimista. Lohtua saatettiin hakea loitsuista ja rituaaleista. Niiden koettiin tuovan helpotusta tilanteessa, jossa yksilöllä ei ollut vaikutusvaltaa elämäänsä tai kuolemaansa. Tykistön pauhun kuuleminen ja maan tärinän tunteminen, ei niinkään räjähdysten näkeminen, mursivat monen sotilaan mielen.

Rikkinäiset mielet ja ruumiit

Sodan kokemukset traumatisoivat miljoonia miehiä, ja seuraukset olivat nähtävissä niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Koskaan aikaisemmin ei sota ollut jättänyt jälkeensä niin paljon traumatisoituneita sotilaita. Yleisin esiteollisen ajan sodan aiheuttama psyykkinen oire oli ollut koti-ikävä, nostalgie, kuten Napoleonin sodissa sotineet ranskalaiset sitä kutsuivat. Jo Venäjän ja Japanin välisessä sodassa traumatisoituneista sotilaista tuli huomattavan yleinen näky kenttäsairaaloissa, mutta suuri maailmansota toi ilmiön näyttämölle mittasuhteissaan ennen kokemattomana. Se oli yksi teollisen sodankäynnin langettamista synkeistä varjoista, jotka ulottuivat pitkälle sodanjälkeiseen aikaan. Särkyneet mielet olivat väistämätön seuraus sodan mekaanistumisesta ja asemasodasta, joka kahlitsi yksilön aloilleen jatkuvan uhan alle.

Brittien käyttämää nimitystä shell shock, kranaattishokki, käytettiin aluksi laajasti tarkoittamaan kaikkia mahdollisia sodan aiheuttamia henkisen toimintakyvyn vaurioita. Termi kattoi sekä keskushermoston fyysisistä vammoista johtuvat oireet että psyykkiset oireet, jotka eivät näyttäneet olevan seurausta mistään näkyvistä ruumiinvammoista. Ranskalaisilla vastaava termi oli commotion. Molemmilla nimityksillä viitattiin siihen, että ongelmat olivat peräisin taistelutantereella tapahtuneista räjähdyksistä. Sodan ensimmäisinä vuosina uskottiinkin, että hermosto oli fyysisesti vahingoittunut räjähdysten seurauksena.

Sotilaat oirehtivat monin tavoin. Oireina saattoi olla toimintakyvyttömyyttä, lihasten nykimistä, hellittämätöntä ahdistusta, kuulon tai näön heikentymistä, vapinaa, hämmennystä, hirvittäviä painajaisia, vatsakramppeja ja vaikeuksia hallita suolensa toimintaa. Sotilaita hoitaneet lääkärit huomasivat nopeasti oireiden muistuttavan rauhan ajan teollisista suuronnettomuuksista ja junaturmista seuranneita oireita. Tilannetta kuitenkin pahensi se, että rintamalla suhtautuminen psyykkisistä oireista kärsiviä sotilaita kohtaan oli nuivaa. Monet upseerit kieltäytyivät pitämästä kranaattishokista kärsiviä sodan todellisina uhreina. He uskoivat psyykkisten oireiden myöntämisen sairaudeksi johtavan taistelumoraalin heikkenemiseen ja vaikuttavan kielteisesti sotilaskuriin. Ajan miesihanne oli vahva, miehinen mies, joka hallitsi itsensä täysin. Ajateltiin, että todellinen mies pystyisi kestämään hätkähtämättä taistelukentän kauhut. Niitä jotka eivät kyenneet hallitsemaan itseään, pidettiin epänormaaleina ja heikkoina. Se johti siihen, että miehet saivat huonoa hoitoa. Sidontapaikoilla luokiteltiin heti alkuunsa, ketkä olivat oikeutetusti sairaita ja ketkä vain pelkureita tai laiskureita. Hoitokeinot sairastuneille olivat nekin rankkoja ja niihin kuului muun muassa kivuliaita sähköshokkeja. Tarkoituksena oli parantaa sotilaat heikkoudestaan ja lähettää heidät takaisin sotaan.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat ruumiilliset vammat olivat nekin monenkirjavia. Eniten hoidettiin raajojen vammoja, jotka eivät suinkaan olleet yleisimpiä. Pään, vatsan ja kaulan alueen vammat vain johtivat suuremmalla todennäköisyydellä kuolemaan ennen kuin hoitoa oli saatavilla. Vammoja aiheuttivat niin luodit kuin kranaatinsirpaleetkin ja räjähdykset lennättivät ilmaan myös kaikkea muuta ympäristöstä: metallia, kiviä ja soraa, puunkappaleita ja ruumiinosia. Kylmässä liejussa ja vedessä seisominen aiheutti paleltumia jalkoihin. Raajojen amputoiminen oli hyvin yleistä. Erityisesti sodan alkupuolella loukkaantuneita oli niin paljon, että hoitoon ei välttämättä heti päästy ja haavat ehtivät mennä kuolioon. Silloin jäi viimeiseksi keinoksi ruumiinosan leikkaaminen pois. Tilanne kohentui jonkin verran sodan aikana, kun hoitoa saatiin järjestettyä pikaisemmaksi ja haavojen puhdistukseen kehitettiin tehokkaampia menetelmiä.

Modernissa sodassa päävammat olivat huomattavasti yleisempiä kuin perinteisessä sodassa. Yli puolet niistä johtivat kuolemaan. Ampumahaudoissa erityisesti pään alue oli alttiina osumille ja maailmansodassa otettiinkin käyttöön teräskypärät, jotka suojasivat jonkin verran sirpaleilta ja ilmassa sinkoilevalta rojulta, vaikka eivät olisikaan pelastaneet luodeilta. Teolliset aseet aiheuttivat myös poikkeuksellisen vakavia kasvovaurioita ja ensimmäistä kertaa runneltujen kasvojen korjaamiseksi alettiin tehdä ihonsiirtoja. Leikkaukset vaativat useita operaatioita eikä kasvoja yleensä pystytty täysin korjaamaan. Arpiset kasvot muistuttivat vielä pitkään sodan jälkeen sen suuresta hinnasta.

Etäsodassa vaara oli alati läsnä. Saksalainen tarkka-ampuja tähtäämässä kohti vihollisen asemia. Lähde: The Heritage of the Great War, http://www.greatwar.nl/germany/scherpschutter.jpg
Etäsodassa vaara oli alati läsnä. Saksalainen tarkka-ampuja tähtäämässä kohti vihollisen asemia. Lähde: The Heritage of the Great War, http://www.greatwar.nl/germany/scherpschutter.jpg

Koneiden sota

Ensimmäinen maailmansota ei kestänyt ikuisesti, kuten kosteissa taisteluhaudoissaan kuolemaa odottaneet sotilaat olivat ehkä pelänneet. Miljoonia henkiä vaatinut katastrofi päättyi lopulta neljä vuotta kestettyään. Se oli osoittautunut suureksi muutosvoimaksi. Tuskin kuitenkaan sellaiseksi kuin oli toivottu. Sodasta odotettiin 1800-luvun sotaa 1900-luvun asein, mutta yhdistelmä osoittautui katastrofaaliseksi. Nopeaksi kuvitellusta sodasta tuli loputtoman pitkä painajainen, jossa ihmiskeskeisen taistelun korvasi persoonaton koneiden sota. Se oli enimmäkseen etäsotaa; tappaminen ja tapetuksi tuleminen oli mahdollista kohtaamatta vihollista kasvokkain, ja mekaanisilla tuhoaseilla saattoi tappaa lukemattomia ihmisiä pitkienkin matkojen päästä vipua vetämällä tai liipaisinta painamalla. Katastrofin taustalla eivät olleet yksin teolliset koneet. Sen syntymiseen vaikuttivat myös johtajien piintyneet asenteet ja kyvyttömyys nähdä sitä inhimillistä kärsimystä, jonka sota aiheutti. Länsirintamalle syntynyttä umpikujaa yritettiin ratkaista lisäämällä tulivoimaa entisestään ja yhä tuhovoimaisempia aseita kehittelemällä. Seurauksena sodankäynnin perusteet muuttuivat totaalisesti. Moderni sota ei ollut perinteisen sodan tavoin pikaisten taisteluiden sotaa. Länsirintamalle muodostui neljäksi vuodeksi lähes seisahtunut rintamalinja, jossa sotilaat elivät, taistelivat, kuolivat ja haavoittuivat. Suuret odotukset kunniakkaasta ja sankarillisesta sodasta hukkuivat taisteluhautojen liejuun. Mekaanisen sodan todellisuudessa elämä oli epävarmaa ja kuolemasta tuli sattumanvaraista. Jatkuvasti läsnä ollut uhka teki pelosta ja ahdistuksesta sotilaan uskollisia seuralaisia. Muuttuneen sodan seurauksena miljoonia sotilaita kuoli, traumatisoitui ja vammautui.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistosta. Teksti on alunperin kirjoitettu kurssille Kulttuurihistorian kirjoittaminen, joka järjestettiin Turun yliopistossa.

Kirjallisuus

AudoinRouzeau, Stéphane: Combat. A Companion to World War I. Edited by John Horne. Blackwell Publishing Ltd 2010.

Bourke, Joanna: An Intimate History of Killing: Face-to-face Killing in Twentieth-century Warfare. Granta Books, London 2000.

Bourke, Joanna: Fear: A Cultural History. Virago Press, London 2005.

Bourke, Joanna: Effeminacy, Ethnicity and the End of Trauma: The Sufferings of ’Shell-shocked’ Men in Great Britain and Ireland, 1914-39. Journal of Contemporary History 1/2000, 57-69.

Delaporte, Sophie: Military Medicine. A Companion to World War I. Edited by John Horne. Blackwell Publishing Ltd 2010.

Englund, Peter: Kirjeitä nollapisteestä: historiallisia esseitä. Alkuteos: Brev från nollpunkten (1996). Suom. Timo Hämäläinen. Helsinki 2003.

Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus. Alkuteos: Stridens skönhet och sorg (2008). Suom. Seppo Hyrkäs. Juva 2009.

Glover Jonathan: Ihmisyys. Alkuteos: Humanity (1999). Suom. Petri Stenman. Keuruu 2006.

Laffin, John: A Western Front Companion 1914-1918: A-Z source to the battles, weapons, people, places, air combat. Alan Sutton Publishing, Stroud 1994.

Leed, Eric J.: No Man’s Land: Combat & Identity in World War I. Campridge University Press 1979.

Mosse, George L.: Shell-shock as a Social Disease. Journal of Contemporary History 1/2000, 101-108.

Travers, Tim: The killing ground: The British Army, the Western Front and the Emergence of Modern warfare 1900-1918. Unwin Hyman, London 1990.

Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Yksi vastaus artikkeliin ”Ensimmäinen maailmansota – modernin suursodan kauhut”

  1. Yle näyttää paraillaan Suursodan päiväkirjat-sarjan ja lähdin hakemaan lisätietoa.
    Suurkiitos tästä kirjoitelmasta.
    Olet tehnyt suuren työn.
    terv. Helena,Tampere/PKO

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *