Päättymätön yksilö – henkilöhistorian muuntuva kohde

Etsin tässä artikkelissa[1] uutta suuntaa biografiselle ja henkilöhistorialliselle tutkimukselle sen sijaan, että pelkästään arvioisin sitä, mitä on jo saatu aikaan. Tehtävä on haastava siinä mielessä, että henkilöhistoria on suosituimpia kirjallisuuden ja historiankirjoituksen lajeja. Elämäkertoja on maailma pullollaan.

Kukin voi lukea vaikkapa 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssin 2014 ohjelmasta, millaisia näkökohtia, vaihtoehtoja ja kriittisen tarkastelun paikkoja tähänastinen yksilölähtöinen tutkimus tarjoaa.[2] Jykevä 11-niteinen Suomen kansallisbiografia (SKS 2003-2008) ja sen suppeampi ruotsinkielinen laitos Biografiskt lexikon för Finland (4 osaa, SLS 2008-2012)[3] ovat niin ikään suomalaisen historiantutkimuksen voimannäytteitä. En väitä tuntevani perusteellisesti kaikkea tuota, mutta luonnostelen nyt totutusta poikkeavaa lähtökohtaa. Koska kyse on uusien mahdollisuuksien etsinnästä, osa esittämistäni ajatuksista ja ehdotuksista on ymmärrettävissä pikemmin suuntaviivoiksi kuin empiirisesti todennetuiksi väitteiksi.

Irti kontekstin käskyvallasta

Henkilöhistorian vahvuuksia on se, että se osoittaa elämän olevan muutakin kuin aineettoman intellektuaalista, tekstuaalista tai kielellistä toimintaa. Elämä on myös syntymistä ja kuolemista, vaikuttamista ja vaikutetuksi tulemista. Tämä tapahtuu aineellisissa olosuhteissa, valtamekanismien, luokkasuhteiden, sukupuolten ja erilaisten etnisyyksien muodostamissa ympäristöissä. Yksilö tulee historiaan näiden ehtojen varassa, varmaan on vielä muitakin. Tämän ovat huomanneet vaikkapa viimeaikaiset Immanuel Kantin biografioiden laatijat, mutta aikaisemmin Kantin elämänhistoria oli hankalasti kuvattavissa, koska hänellä ei, Heinrich Heinen ironisin sanoin, ”ollut elämää sen enempää kuin historiaakaan”.[4] Näkemys jatkui vähintään venäläisen Arsenij Gulygan ansiokkaaseen Kant-biografiaan (1977) asti. Siinä Gulyga totesi yksikantaan, ettei kohdehenkilöllä ”ole muuta biografiaa kuin hänen filosofisen oppinsa historia”.[5] Jotta menneisyyden ihmiset eivät näyttäytyisi ylenmääräisen, jopa harhaanjohtavan henkistyneinä ja itseriittoisina, yksilöiden elämän ja toiminnan historiallisella kontekstualisoinnilla on oma painava merkityksensä.

Kontekstien rakentamisella ja huomioonottamisella on kuitenkin kääntöpuolensa. Siitä historiasta ja maailmasta, jossa tutkijan tarkastelema yksilö elää ajan ja paikan ehtojen alaisuudessa, on vaarassa muodostua haitallinen painolasti. Pahimmillaan se sallii menneisyyden ihmisille varsin pienen liikkuma-alan ja vetää myös tutkijat jonkinlaiseen mustaan aukkoon, josta heidän ajatuksensa tuskin pääsevät pakenemaan. Näin ihmisestä tulee monissa biografioissa aikansa tai ympäristönsä tuote, kontekstiensa funktio. Sellainen olento voi olla luova ja toiminnallinen, mutta aina niiden mahdollisuuksien puitteissa, jotka hänen oma aikansa tai kulttuurinsa on hänelle asettanut. Tämän opetuksen olen usein kuullut ja itsekin sitä toistanut.

Kyseisen lähtökohdan pystyvät biografisessa kirjallisuudessa ylittämään ainoastaan niin kutsutut poikkeusyksilöt, kuten juuri mainittu Kant. Monesti nuo poikkeukset ovat olleet miehiä – tieteessä Newton, politiikassa Napoleon tai taiteessa Picasso. Heidän teoillaan katsotaan olevan historiallisten kontekstiensa tuolle puolen kantavaa arvoa. Jätän tällaiset henkilökulteille alttiit tapaukset tarkastelustani kuitenkin sivuun. Henkilöhistoriallisen tutkimuksen tekijä on mielestäni varsin oikeilla jäljillä pyrkiessään käsittelemään kohdettaan osana jotakin toiminta- ja elinympäristöä. Mutta ongelma syntyy siitä, että tutkija kuvittelee tietävänsä, mikä hänen kohteelleen oli tuossa ympäristössä mahdollista ja mikä ei.

Yllä kuvaamani tilanne on tukala varmasti vain osalle tutkijoita. Itseäni tämä kysymys on kuitenkin askarruttanut jo useita vuosia ja siksi haluaisin löytää siitä ulospääsytien. Jatkuvalla kontekstualisoinnilla saattaa olla sellainenkin seuraus, että menneisyys ja historiantutkimus alkavat näyttää häiritsevän paljon välttämättömyyksien, rajojen ja sulkeutumien alueelta. Ratkaisua on turha etsiä yksilön vapauksista haaveilemalla tai häikäiseviin poikkeusihmisiin keskittymällä. Pikemminkin tulisi kehittää sellaista yksilöistä liikkeelle lähtevää historiantutkimuksen muotoa, jossa ihminen, periaatteessa kuka tahansa ihminen, säilyy jatkuvasti muuntuvana, joustavana ja uusia kykyjä saavana olentona.

Kysymys yksilön muuntuvuudesta on perustavaa laatua. Ihminen on koko ajan matkalla joksikin toiseksi, eikä hän mahdu yhteenkään kontekstiin tai ympäristöön jäännöksettömästi. Hän on päättymätön, unendlich, kuten saksalaisen varhaisromantiikan edustajat eli Friedrich Schlegel, Novalis ja Friedrich Hölderlin totesivat.[6] Tämä idea toimii lähtökohtanani. Se, mitä jatkossa kirjoitan, on myös saanut joitakin virikkeitä uusmaterialismista ja sen taustalla olevasta spinozalaisesta monismista.[7]

Kahtiajakojen purkautuminen

Länsimaisessa kulttuuripiirissä on modernilla ajalla ollut tapana ajatella inhimillisen toimijuuden ja tekemisen alkuperä transsendentaaliseksi. Akateemisessa kielenkäytössä on puhuttu transsendoivista organisoivista agenteista. Kyse on sellaisista todellisuutta ja maailmaa järjestävistä toimijoista, jotka eivät itse kuulu siihen ainekseen tai ympäristöön, jota ne muokkaavat. Tällaisia toimijoita ovat itsevaltaiset subjektit eli valtaa omaavat päättäjät, johtoasemissa olevat yksilöt ja tieteen ja taiteen geniukset. Mutta viime kädessä tällaisia toimijoita ovat kaikki ihmiset – sikäli kuin ihmisen ajatellaan omaavan muusta todellisuudesta riippumattomia ja ainutlaatuisia henkisiä ominaisuuksia, tavallisimmin kognitiivisia ja moraalisia valmiuksia.

Kyseisessä asetelmassa ihmisen toimintakyky tulee historiaan sen ulkopuolelta. Luonto ja maailma säilyvät silloin passiivisena raaka-aineena, ihmisen toimenpiteiden kohteena. Taiteilijaelämäkertojen osalta olen käsitellyt tätä tematiikkaa hiljattain.[8] Transsendoiva toimijuus voi myös olla ei-inhimillistä kuten pääoman liikkeet tai erilaiset koodit, vaikkapa DNA-koodi. Olennaista on huomata, että todellisuus jakautuu silloin riippumattomaan muokkaajaan ja alisteiseen muokattavaan, yhtäältä siis itsenäiseen hallinnoijaan ja toisaalta epäitsenäiseen hallittavaan.

Tämä näkemys ihmisen itsevaltaisesta ja riippumattomasta asemasta passiivisena pysyttäytyvän luonnon ja maailman keskellä on kuitenkin viime vuosikymmeninä ollut vahvassa vastatuulessa. Ympäristökatastrofit tai niiden uhka, mediateknologia ja kyborgit, digitaalinen kulttuuri sekä biotieteiden, neurotieteiden ja geotieteiden uudet tutkimustulokset ovat kaikki voimakkaasti muuttamassa käsitystä ihmisen ainutlaatuisesta asemasta. Aineellisen ja henkisen olemisen väliset rajat ovat tässä myllerryksessä hämärtyneet.

Vuonna 2013 ilmestyneessä kirjassaan The Posthuman Rosi Braidotti kirjoittaa, että uusi tilanne merkitsee totunnaisten ontologisten erottelujen uudelleen ajattelemista. Sellaiset perustavanlaatuiset rakenteelliset kahtiajaot kuten orgaaninen vastaan epäorgaaninen, synnynnäinen ja tehty, liha ja metalli tai elektroniset virtapiirit vastaan hermojärjestelmät nyrjähtävät Braidottin mukaan paikaltaan.[9] Emme tietystikään osaa vielä arvioida, mitä tästä kaikesta seuraa, mutta ainakin ihmistietoisuuden erityisasema on vaakalaudalla. Braidottin mukaan myös humanististen tieteiden asema yliopistoissa on uhanalainen. Hän väittää, että ne ovat vaarassa kadota eurooppalaisista korkeakouluopinnoista tämän vuosisadan kuluessa.[10] Lieneekö huoli sentään liioiteltu?

Ominaisuuksista kykyihin

Näkipä kuvaamani tilanteen myönteisessä tai kielteisessä valossa, sillä on, ja sillä tulisi olla, seurauksia myös biografiselle tutkimukselle ja yksilön ja historian suhteen pohtimiselle. Ihmisen tiedollinen ja moraalinen itseriittoisuus ja sen pohjalta ajateltu ainutlaatuisuus ovat kyseenalaistuneet. En kannata antihumanismia, mutta kylläkin näkemystä, että yksilö on maailmassa ilmenevien voimien ja liikkeiden risteyspinta. Hän on lihan ja muovin tai metallin sekoitus, tällaisia olioitahan tehdään sairaaloissa. Hän on myös sähköllä ja hermoimpulsseilla käyvä ei-mekaaninen toimija tai muodostelma.

Kun ihminen ajatellaan orgaanisen ja ei-orgaanisen yhdistelmäksi, hänen vakiintunut muotonsa alkaa purkaantua. Silloin kaikki inhimillinen jäsentyy kykyjen ja kyvykkyyden ehdoin, ei ominaisuuksina. Ominaisuudet viittaavat johonkin pysyvään, olemuksiin tai lajityypillisiin vakioihin. Kyky puolestaan merkitsee mahdollisuutta, se on yhtä kuin kaikessa elollisessa havaittava taipumus muuttua joksikin toiseksi. Sen ohella, että kyvyt ovat synnynnäisiä, historia tuottaa niitä yksilöihin koko ajan. Yksilön päättymättömyys merkitsee siis hänessä olevaa taipumusta tai kyvykkyyttä muuttua joksikin toiseksi.

Yksilön päättymättömyyden sijasta voisi myös puhua jatkuvasta differentioitumisesta, olioissa tapahtuvasta eriytymisestä, jonka tuloksena niiden vakiintunut identiteetti kyseenalaistuu ja antaa tilaa uusille mahdollisuuksille. Kukin yksilö on tarkkaan ottaen aina vain välivaihe ei-persoonallisen individuaation tiellä.[11] Mutta koska yksilö on myös yhteisöllisen järjestyksen ja toiminnan perusyksiköitä, vallan ja säännöstöjen tuote, ajatus identiteetin omaavasta yksilöstä tuntuu elämänmuodossamme edelleen luontevalta ja käytännölliseltä.

Yllä todetun pohjalta kehittyy vahvaa tarvetta miettiä, voisiko henkilöhistoriaa kirjoittaa muustakin kuin kohteen inhimillisyyttä valottavasta tai sitä kunnioittavasta näkökulmasta. Tavoite saattaa aluksi vaikuttaa kummalliselta. Biografiat ja henkilöhistoriallinen tutkimushan keskittyvät juuri ihmisiin, heidän elämäänsä ja inhimilliseen kokemusmaailmaan. Miksi ihmeessä tämä biografisen kirjallisuuden vahvuusalue tulisi työntää taka-alalle? Mitä arvokasta henkilöhistoriallisesta tutkimuksesta jäisi sen jälkeen jäljelle? Mutta tässä se ongelma piileekin. Varsinkin biografiat toistavat ja vahvistavat ennakkokäsityksiä siitä, mikä on inhimillisesti ominaista tai tietylle yksilölle ominaista.

Tutkiessani säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingeliuksen (1822-1868) elämää[12] opin melko pian tunnistamaan hänelle luonteenomaisia toiminta-, ajattelu- ja reagointitapoja. Niukoistakin lähdetiedoista pystyi tuollaisen tietämyksen nojalla päättelemään, mistä joissakin hämärältä näyttävissä tapahtumissa oli kyse.[13] Tutkimuksen etenemisen kannalta tämä oli tietysti onnellista. Vasta jälkikäteen olen tullut miettineeksi, onko valtaosa esittämistäni johtopäätöksistä auttanut oikeastaan muussa kuin Ingeliuksesta aiemmin muodostuneen käsityksen vahvistamisessa ja uudelleen kierrättämisessä. Lähdekriittinen päättelyni nojautui siis olettamukseen selkeästi identifioitavasta yksilöstä ja hänen ominaisuuksistaan. Persoonallisten profiilien rakentaminen houkuttelee myös laajempaa lukijakuntaa etsimään menneisyyden ihmisistä tuttuja ja turvallisia piirteitä, niin kutsuttua ihmisluontoa. Silloin muodostuu helposti yhteisymmärrys siitä, mihin tietty yksilö kykenee ja mihin ei.

Yksi tapa purkaa vakiintunutta käsitystä Ingeliuksesta ja hänelle ominaisista piirteistä on kiinnittää huomiota niihin tilanteisiin ja toimintatapoihin, jotka poikkeavat suurpiirteisen ja yhteisön tapasäännöstöä uhmaavan taiteilijaboheemin teoista. Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan Zacharias Topelius näet luonnehti tuota ystäväänsä ”nerokkaaksi hutilukseksi”,[14] ja lukuisat ovat ne tiedot ja muistot, jotka kertovat Ingeliuksen vastuuttomuudesta, loukkaavasta käytöksestä ja itsekeskeisestä esiintymisestä. Nämähän kuuluvat kaikki romanttisen taiteilijamytologian osatekijöihin ja siinä mielessä vastaavat kaavamaista käsitystä modernin ajan taiteilijoiden erikoislaatuisuudesta ja epäsovinnaisuudesta. Ingeliuksen epäsäännölliseen elämään löi leimansa myös ajoittainen alkoholin käyttö. Mutta näiden persoonallisten tunnusmerkkien rinnalle on mahdollista nostaa toinen Ingelius, vastuunsa kantava perheenisä, koulunsa oppilaista huolehtiva latinanopettaja ja virkamiehen säntillisyyttä muistuttavalla tavalla nuottiensa ennakkotilauksia ja painotöitä järjestelevä säveltäjä.[15] Ingeliuksen viimeiset vuodet olivat kyllä täynnä vaikeuksia, mutta se ei mitätöi juuri toteamaani.

Kenties Ingelius oli muutakin kuin se hutilus, jollaisena maailma on oppinut hänet enimmäkseen tuntemaan? Hänestä nousi sittenkin esiin kykyjä ja voimia, jotka kuljettivat häntä taiteilijaboheemin kaavamaisuuksista kohti jotakin uutta – ja vieläpä sellaista uutta, joka ylitti hänen taiteilijan poikkeuksellisuutta korostavan aatemaailmansa. Hän ei mahtunut säveltäjä-kirjailijan rooliinsa vaan oli jo erilaistumassa joksikin toiseksi. Boheemius oli Ingeliuksessa osin tietoisesti rakennettu asenne, joka pohjautui 1840-luvun nuoruus- ja opiskeluvuosien virikkeisiin. Tämän yksilön päättymättömyys näkyi kuitenkin siinä, ettei hän ehdoin tahdoin tavoitellut hänessä vaikuttavaa porvarillista kunnollisuutta, vaan se ilmaantui esiin hänestä itsestään huolimatta. Ingeliukseen sijoittui useita toimijuuksia, tietoisia ja vähemmän tietoisia.

Mitä E. T. A. Hoffmannin proosasta voi oppia?

Tässä esittämiini ajatuksiin ja ehdotuksiin on osittain johdattanut tutkimukseni saksalaisen kirjailijan, säveltäjän, kriitikon, piirtäjän ja juristin E. T. A. Hoffmannin (1776-1822) parissa. Häneen lähemmin tutustuneet tietävät, että hänen fantasioiva proosansa kertoo liikkuvista nukeista, kaksoisolennoista, animaalisesta magnetismista, eläimen ja ihmisen risteytymistä ja ylipäänsä arkipäiväisen todellisuuden ja kuviteltujen maailmojen sisäkkäin työntymisestä. Tarinoissaan Hoffmann rakastaa epäselviä identiteettejä, juonenkuljetuksen hämäryyksiä ja henkilöhahmojen moniselitteisyyttä. Mielellään hän kirjoittaa myös taiteilijan elämästä selväjärkisyyden ja hulluuden rajamailla. Hänen tekstinsä ovat ironisia ja itseironisia, ja hänen tuotantonsa motoksi voisi nostaa kuuluisassa Nukuttaja-kertomuksessa esiintyvän toteamuksen, ettei ”ole mitään kummallisempaa ja hullumpaa kuin todellinen elämä”.[16] Hoffmann ohittaa mielikuvitusmaailmat ja kiirehtii hämmästelemään todellisuuden mielikuvituksellisuutta.

Kaikkea tätä on tutkittu osana kirjallisuudenhistoriaa ja intertekstuaalisuutta, mutta itse haluan pohtia, mitä tuo proosa voisi opettaa meille tässä ja nyt. Millaiseksi olennoksi ihmisyksilö hahmottuu Hoffmannin fiktiossa? Mikä noissa hahmotelmissa viittaa yksilön päättymättömyyteen eli taipumukseen tai kyvykkyyteen muuttua joksikin toiseksi? Nostan tässä esiin yhden tapauksen, mainitsemani Nukuttaja-kertomuksen. Se on tekijänsä tunnetuin kirjallinen tuote, joka ilmestyi alun perin osana Nachtstücke-kokoelmaa 1817, saksankielisellä otsikolla Der Sandmann.[17] Kertomus on sisällöltään niin rikas ja monitasoinen, että tässä on mahdollista avata sitä vain alustavasti. Keskityn Nukuttajan päähenkilön vaiheisiin.

Aluksi Hoffmannin proosasta on hyvä tehdä yksi huomautus. Kuten Claudia Stockinger on kirjoittanut, Hoffmannin kertomukset käsittelevät ihmeitä täynnä olevan maailman ja arkipäiväisen maailman välistä suhdetta aiemmasta, 1700-luvun klassismista poikkeavalla tavalla. Ensinnäkin ne lähestyvät lukijakunnan jokapäiväistä elämää kuvaamalla tarkasti paikkoja, muoteja, ihmisten ulkomuotoa ja käytös- ja puhetapoja. Tämä on varhaista kirjallista realismia. Samalla nuo kertomukset sisältävät toisen todellisuuden tason, jolla näyttäisi ensi alkuun olevan hyvin vähän yhteistä realistisen tason kanssa. Tuo toinen taso koostuu unennäyistä, kaipuun tunteista ja muista fantasioivista aineksista, jotka jäsentyvät usein Hoffmannin teksteissä poikkeamiksi tai mielenhäiriöiksi. Mutta kuten Stockinger huomauttaa, fantasioivan tason epävarma todellisuusluonne ei tällä tavoin mitätöidy. Myös arkipäivän kuvaukset ovat Hoffmannin laatimaa fiktiota. Kun näihin kuvauksiin punotaan fantasioiva fiktio, joka näyttäytyy sepitteenä, tasoja voi tuskin enää erottaa helposti toisistaan.[18]

Hoffmannin tarinoissa ihmeet ja kuvitelmat elävät keskellä kaupunkiympäristöjen arkihälinää. Jollakin erikoisella tavalla kirjailija onnistuu tässä. Sikäli kuin historiantutkijan rakentamat kuvaukset menneisyydestä ovat fiktiota, eikö olisi täysin mahdollista, jopa suotavaa, että tutkija syventäisi ja rikastuttaisi realismin aineksia sisältävää sepitettään tuomalla siihen jotakin ihmeenkaltaista ja epätavallista Hoffmannin tyyliin? Henkilöhistoriassa tuo epätavallisuus löytyisi yksilön alttiudesta luonnon ja ympäristön voimille. Tätä puolta täydentäisivät hänessä itsessään ilmenevät, hänen vakiintuneista ajattelu-, toiminta- ja reagointitavoistaan poikkeavat piirteet ja ilmiöt.

Demoni

Se, mikä Nukuttaja-kertomuksessa on yksilön päättymättömyyden ja muuntuvuuden kannalta olennaista, on, ettei sen päähenkilö, ylioppilas ja taiteilijanalku nimeltään Nathanael, osaa eikä halua erottaa kuvitelmia ja arkitodellisuutta toisistaan. Tämän kautta hänelle avautuu uusia mahdollisuuksia. Teksti asettaa myös lukijan sellaiseen asemaan, ettei hänkään voi olla varma, mitkä kertomuksen kuvaamista tapahtumista ja ilmiöistä ovat niin kutsutusti tosia, mitkä taas Nathanaelin yksityisiä haaveita, pelkoja tai epämääräisiä muistikuvia.

Nathanael omaa taipumuksen mielenhäiriöihin, joista viimeinen saa hänet tekemään itsemurhan kertomuksen lopussa. Tällä ja muilla samankaltaisilla tapahtumilla näyttäisi olevan jotakin tekemistä tarinan konnan, Coppelius-nimisen asianajajan ja alkemistin kanssa. Vai olisiko Nathanael vainoharhainen? Coppeliushan saattaa olla vain epämiellyttävä henkilö vailla pahoja ja salaisia tarkoitusperiä. Emme yksinkertaisesti tiedä.

Nukuttaja kuvaa Nathanaelin pakkomielteistä suhdetta Coppeliukseen, jonka hahmo inspiroi häntä lapsuudesta alkaen. Pieni Nathanael kutsuu häntä Nukuttajaksi, myöhemmin ylioppilaana demoniksi. Nathanaelin rakastettu Clara, nimensä mukaisesti selväjärkisyyttä edustava henkilöhahmo tarinassa, pitää Nathanaelin demoninäkemyksiä haihatteluna ja Nathanaelin mielen tuottamina harhakuvitelmina. Nathanael on tästä jyrkästi eri mieltä. Kertomuksen ydinkohtia on kuvaus siitä, miten Nathanael innokkaasti ja asiaan paneutuen valmistelee runoelmaa, joka kuvaa Coppeliuksen tuhoavaa voimaa. Runoelmassa Coppelius tärvelee Claran ja Nathanaelin yhteisen onnen, kun nämä ovat solmimaisillaan avioliiton. Tekstin valmistuttua Nathanael lukee sitä itselleen ääneen, mutta keskeyttää kohta ja huudahtaa: ”Kenen hirvittävä ääni tämä on?”[19] Vaikka tarina sisältää paljon muutakin, pysähdytään tähän ja katsotaan, mitä yllä selostamani tapahtumat ja asetelmat kertovat.

Sisäistä vai ulkoista?

Nathanaelin pelkoa Nukuttajan hahmoa kohtaan on mahdollista tulkita psykoanalyyttisesti kuten Sigmund Freud on tehnyt kuuluisassa Das Unheimliche -esseessään vuodelta 1919.[20] Nathanaelin hämmennyksen runoelmansa äärellä voi puolestaan nähdä merkkinä taiteilijageniuksen arvaamattomuudesta, kun nuori runoilija ihmettelee, mitä hänen luova lahjakkuutensa on saanut aikaan.

Nuo lukutavat ovat toki mahdollisia, mutta ne tuskin kykenevät silti riittävästi käsittelemään Nukuttaja-Coppeliuksen hahmon epämääräisyyttä. Kertomuksessa näet todetaan, että Nathanaelin tarkoitus on runoelmansa avulla säikytellä rakastettuaan Claraa kauhukuvilla ja herättää tällä tavoin tämän intohimoja. Nathanael on kuitenkin autuaan tietämätön siitä, miksi niin tulisi tehdä. Hän kyllä löytää tekemisistään jotakin uutta ja arvaamatonta, mutta hänessä itsessään ei kuitenkaan näyttäisi olevan mitään läpitunkematonta. Sen sijaan, kuten hän itse sanoo, salaperäistä on Nukuttaja-Coppeliuksen hahmo eli Nathanaelin suhde johonkin hänelle tuntemattomaan. Hän sijoittaa tämän tuntemattoman maailmaan, ei omaan mieleensä. Hoffmannin kertomus jättää avoimeksi, onko Coppelius pelkästään mielensisäinen ilmiö vai maailmassa toimiva demoni, joka herättää Nathanaelin intohimot ja sillä tavoin lisää hänen kyvykkyyttään muuttua joksikin toiseksi.

Nukuttaja saa myös miettimään, onko ihmisessä pysyviksi katsottavia inhimillisiä tunnusmerkkejä vai tulisiko sellaiset unohtaa. Nathanaelin ihmisenkaltaisuutta kiinnostavampaa on hänen rajattomuutensa eli hänen alttiutensa tulla vaikutetuksi ilman että hän suhteuttaisi kokemaansa tuntematonta omiin kognitiivis-moraalisiin voimiinsa tai mielensä ominaisuuksiin. Hänen rakastettunsa tekee toisin. Kunnollisuutta ja selväjärkisyyttä edustava Clara toteaa, että ihmistä uhkaavan pimeän mahdin ”täytyy muotoutua meissä kaltaiseksemme, tulla omaksi itseksemme”, koska vain siten ihminen voi uskoa siihen ja sallia sen vaikuttavan itseensä.[21] Pitäytymällä omaan inhimillisyyteensä ja korostamalla riippumattomuuttaan maailmassa esiintyvistä voimista Clara kieltää sen, että ihminen voisi tuon tuntemattoman myötä tulla joksikin toiseksi. Hänelle maailman ja todellisuuden tuntemattomuus ilmenee ainoastaan tunnetun ehdoin.

Hoffmann on rakentanut Claran roolihahmon ja mielipiteet Nathanaelin demonikäsitysten vastakohdaksi kasvattamaan kertomuksen dramatiikkaa. Dialogi on sujuvaa, mutta itseäni siinä häiritsee asetelman sukupuolinen painotus. Kertomus tarjoaa miehelle mahdollisuuden johonkin uuteen, naiselle ei. Nathanaelin vahvuus sisältyy hänen alttiuteensa, Claran heikkoutena taas on hänen valinnanvapautensa. Edellisessä tapauksessa yksilön hallitsevana suuntautumismuotona todellisuuteen on jatkuva odotus, jälkimmäisessä tapauksessa keskeiseksi muodostuu rajatun mahdollisuuksien joukon tunnistaminen ja hallinta. Tästä naispuolista päähenkilöä rajoittavasti kohtelevasta ratkaisusta huolimatta kannattaa pohtia, mitä Hoffmannin Nukuttajasta voisi oppia.

Nukuttaja osoittaa ainakin sen, että passiotila kasvattaa yksilön mahdollisuuksia löytää itsestään ja ympäristöstään uusia puolia ja voimia. Yllättävä rakastuminen, elin- tai työympäristön vaihdos, matkustelu, kiihkeä uppoutuminen työhön tai harrastuksiin tai lasten kanssa oleminen ja leikkiminen tekevät (aikuisen) yksilön usein vastaanottavaiseksi uusille asioille. Helposti näet unohtuu, että passiossa olo on itsessään kyky ja odotussuuntautumisensa ansiosta tärkeä osa ihmisen päättymättömyyttä. Se synnyttää aktivoituessaan muita valmiuksia. Biografisessa tutkimuksessa ei kuitenkaan tarvitse aina etsiä jyrkkiä passioiden tuomia muutoksia, kunhan ne ovat valmistelemattomia ja kokijansa kannalta odottamattomia. Olennaista on myös huomata, että Hoffmannin kuvaamat tuntemattomat ja ihmeenkaltaiset asiat ja tilanteet tulevat yksilöiden ulottuville heidän omassa maailmassaan, eivät viesteinä toisesta maailmasta ilmestyksen tavoin. Hoffmann ei ole metafyysikko, joka puhuisi taivaan valtakunnan tai unien maailman saavuttamisen puolesta, vaan hän vaatii aineellisen maailman uudelleenarviointia fantasian avulla.[22] Miten henkilöhistoriaa voisi siis tutkia yksilön päättymättömyyttä valottavasta näkökulmasta? Esitän lopuksi kolme kokoavaa johtopäätöstä, joissa koetan havainnollistaa esittämiäni ajatuksia.

Kohti ei-inhimillistä

Tutkimus yksilön kyvystä muuttua joksikin toiseksi edellyttää ensinnäkin inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen rajan madaltamista. Ehdotan tätä siksi, että inhimillisyyden tunnusmerkeistä kiinni pitäminen estää tehokkaasti tutkijaa näkemästä kohdeyksilössä niitä puolia tai mahdollisuuksia, joiden varassa tämä kykenee kurottautumaan kohti jotakin uutta, murtamaan oman tuttuutensa. Se, mihin inhimillisen ja ei-inhimillisen välisen rajan liudentamisella päästään, saattaa kyllä aiheuttaa pettymyksiä selkeitä ja konkreettisia tutkimustuloksia tavoittelevissa tutkijoissa. Tuo rajankäynti näet pakostakin tuottaa epävarmoja havaintoja ja joskus vaikeasti havainnollistuvia johtopäätöksiä. Jos tai kun Nukuttaja-kertomuksen lukija näkee Nathanaelissa jotakin ei-inhimillistä, havainnot perustuvat aavisteluihin, outouden tunteeseen, ehkä lievään kauhuun. Näitä asioita on mahdotonta näyttää toteen yhteisesti hyväksytyillä menetelmillä.

Tässä yhteydessä ei-inhimillinen merkitsee jotakin muuta kuin ihmishirviöitä tai yliluonnollisia ilmiöitä, onhan Nathanaelissa paljon arkipäiväisiäkin puolia. Ei-inhimilliseen pääsee käsiksi tarkastelemalla ihmisen ja hänen ympäristössään toimivien tekijöiden tai voimien vuorovaikutusta. Ottaakseni esimerkin: musiikki vaikuttaa ihmiseen ja saa hänet tekemään jotakin arvaamatonta. Se myös hoitaa häntä, muuttaa häntä joksikin toiseksi. Musica itaque medicinalis est, musiikki kuuluu sen tähden parannuskeinoihin, kuuluu keskiaikainen johtopäätös.[23] Useimmat ovat havainneet sen ihmeteltävän vaikutuksen, joka musiikilla on ihmisen ruumiin- ja mielentiloihin ja koko hänen vireyteensä, eikä tällaista aineellisen liikkeen tunkeutumista inhimilliseen kokemukseen pidetä mitenkään valheellisena tai näennäisenä.

Jotta yllä kuvattua ilmiötä olisi mahdollista käsitellä inhimillisen ja ei-inhimillisen piirin sekoittumisena, on välillä hyvä pidättäytyä musiikin antropologisoimisesta. Musiikki on muutakin kuin musiikintekijän tunneilmaisua tai geniuksen luovan kyvyn tuotetta, jolle kuulija altistuu. Musiikki on myös nimetöntä voimaa ja liikettä. Se osaa paeta selkeitä määritelmiä, joskus se pelottaa vallanpitäjiäkin, ja siitä löytää helposti jotakin ei-inhimillistä. Viimeksi mainitusta seikasta fyysikot, akustikot ja muut luonnontieteilijät osaavat kertoa lavealti.

Länsimaissa tuttu, antiikista periytyvä pythagoralais-platoninen musiikkikäsitys, johon sekoittui sittemmin kristillistä metafysiikkaa, kattoi itse asiassa niin inhimillisen (musica humana) kuin ei-inhimillisetkin musiikin olomuodot (musica mundana, musica instrumentalis). Tämän näkemyksen mukaan musiikissa kuultavat harmoniset lukusuhteet toimivat sekä maailmankaikkeuden järjestyksen että ihmisen hyvinvoinnin takeena. Planetaarisen tason makrokosmos ja ihmisen mieli-ruumiin mikrokosmos asettuivat vastaavuussuhteeseen.[24] Yllä mainituista musiikin lajeista ainoastaan musica instrumentalis oli korvin kuultavaa, kun taas musica mundana oli nimi kaiken olevaisen matemaattisille järjestysperiaatteille ja musica humana tuon järjestyksen sielullis-ruumiilliselle toteutumiselle ihmisessä. Lukuontologian avulla on siis jo kauan sitten perusteltu teoreettisesti, että kaikkeen olevaiseen levittäytyvä musiikki on tiiviissä yhteydessä inhimilliseen elämänpiiriin ja kasvattaa yksilön toiminnallisuutta.

Kaikki alkaa pienestä

Toinen johtopäätös on, että yksilön kyky muuttua joksikin toiseksi on parhaiten tarkasteltavissa mikrotasolla. Ne muutokset, joista olen tässä kirjoittanut, ovat melko huomaamattomia – tai ne jäsentyvät sarjaksi pienimuotoisia liikahduksia tiettyyn suuntaan. Nukuttajassa Nathanaelin epätietoisuus runoelmansa äärellä pukeutuu yhteen kysymyslauseeseen, minkä jälkeen teksti etenee välittömästi toisaalle. Yksilön päättymättömyys ilmenee yksityiskohdissa.

David Cronenbergin elokuvassa The Fly, Kärpänen (1986)[25], päähenkilö puolestaan muuttuu uudeksi olioksi vähitellen. Teleportaation kehittäjä Seth Brundle onnistuu lopulta kokeiluissaan siirtää elävä olento paikasta toiseen purkamalla se ensin sähköistä teknologiaa käyttäen silmänräpäyksessä äärimmäisen pieniin ainesosiin ja kokoamalla se välittömästi uudelleen toisaalla. Brundle siirtää myös itsensä, mutta onnettomuudekseen ei havaitse joutuneensa siirtoprosessiin yhdessä huonekärpäsen kanssa. Tuloksena on uusi olento, ihminen-kärpänen.

Elokuvan kiinnostavuus perustuu paljolti siihen, että muutos lähtee Brundlessa liikkeelle huomaamattomasti ja tapahtuu aluksi mikrotasolla, kunnes hänen käytöksensä ja uudet ruumiinkykynsä alkavat herättää kummastusta hänen naisystävässään. Brundlen ruumiinrakenne ja anatomiset yksityiskohdat muuntuvat vähitellen, ja jossakin vaiheessa matkallaan uudeksi olioksi hän ilmoittaa haluavansa ”hyönteispoliitikoksi”. Brundlelle käy viimein huonosti, mutta hänen kokemassaan muutoksessa on silti monia kiehtovia puolia. Makrotason rakenteet – valtiokoneistot, erilaiset yhteisöt ja monien toimijoiden yhteenliittymät, instituutiot ja muut sosiaaliset järjestykset – ovat yleensä vakaita ja valvottuja ja muuttuvat verkalleen. Sen sijaan yksilön mielen- ja ruumiinliikkeet, arkipäivän pienet teot ja puheet paljastavat liikkuvamman ulottuvuuden. Hoffmannin ja Cronenbergin fiktiot näyttävät dramatisoiden, mihin ihmiseen kosketuksissa olevat voimat kykenevät hänen tietoisten ponnistelujensa tuolla puolen.

Monimutkaistuva ympäristö

Kolmas päätelmäni kuuluu, että yksilön päättymättömyyden vastine makrotasolla on ympäristön kompleksisuus. Tämä tarkoittaa, että mitä enemmän ympäristö tuottaa yksilössä uusia kykyjä ja mahdollisuuksia muuttua joksikin toiseksi, sitä enemmän ympäristössä esiintyy eri tekijöiden ja toimijoiden välistä vuorovaikutusta. Ympäristön kompleksisuus on ympäristössä vaikuttavien tekijöiden kasvavaa yhteyttä – sen ohella, että yksilö itse voidaan myös ajatella jonkinlaiseksi ruumiillis-henkiseksi ympäristöksi, josta kehkeytyy vähitellen esiin erilaisia toiminnan puolia.

Henkilöhistoriassa ympäristön kompleksisuuden tarkastelu edellyttää ehkä monitieteistä otetta ja eri alojen tutkijoiden vuorovaikutusta. Modernin kapitalismin ja tieteellis-teknisen elämänmuodon tehokas liitto tarjoaa ympäristön kompleksisuudesta paljon havaintomateriaalia globaalitasolle asti. Esimakua asiasta antoi teräväkatseisesti jo Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistinen manifesti (1848):

Vanhan paikallisen ja kansallisen omavaraisuuden ja sulkeutuneisuuden tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen yhteys ja kaikinpuolinen riippuvuus toisistaan. Tämä koskee niin aineellista kuin henkistä tuotantoa. Eri kansakuntien henkiset tuotteet tulevat yhteiseksi omaisuudeksi. Kansallinen yksipuolisuus ja rajoittuneisuus käyvät yhä mahdottomammiksi, ja monesta kansallisesta ja paikallisesta kirjallisuudesta muodostuu maailmankirjallisuus.[26]

Yllä oleva havainto on toki vasta alustava. Mutta kun pidetään mielessä, kuinka tehokkaasti ja laajoille alueille tuon ajan kaunokirjallisuus levittäytyi kirjoittaja- ja käännöstyöryhmien, kehittyvän painotekniikan, nopeutuvan postinkulun ja tihentyvän kirjakauppaverkoston turvin, käy selväksi, että tekniset ja taloudelliset tekijät kietoutuivat tiiviisti yhteen kirjailijoiden ja heidän lukijakuntiensa kuvittelukyvyn kanssa. Tällaiset yhteenliittymät välttivät noudattamasta kansakuntien tai kielialueiden rajoja, ja ne tuottivat tulokseksi uudenlaisen lukukyvyn, tekstin ahmintaan perustuvan kertalukemisen aiemman toistolukemisen rinnalle. Monimutkaistuva ympäristö loi uuden lukijatyypin ja lukukokemusten käsittelytavan. Lisäksi ”kirjallisuusteollisuudella” – nimitys keksittiin jo tuolloin – oli toinenkin syvällekäyvä seuraus, joka koski lukijoiden identiteettejä. Erityisesti romaanit kuvasivat ihmisten uusia mahdollisuuksia teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamissa myllerryksissä. Näin proosan ahmijoihin saattoi juurtua aiemmasta poikkeavia asenteita ja ajattelutapoja, ”romaaniaatteita”, joihin viittasi Axel Gabriel Ingeliuskin kirjassaan Heinolablomman (1856).[27]

Esitykseni päättyy Kommunistiseen manifestiin ja romaaniaatteisiin. Alussa mainitsemani tukaluus on hävinnyt. Itseriittoiset subjektit, joiden toiminnan perusta olisi historian ulkopuolella, ovat kadonneet luonnostelemastani henkilöhistoriasta. Se pyrkii myös välttämään rajoja asettelevia konteksteja, jotka määrittelisivät, mikä on yksilöille mahdollista ja mikä ei. Näiden sijaan siinä on tiloja, alueita ja ympäristöjä, joissa ihmiset ja muut toimijat liikkuvat ja elävät, toisiinsa risteytyen ja yhdistyen.

Kirjoittaja on dosentti, joka työskentelee kulttuurihistorian tutkijana Turun yliopistossa erikoisalanaan 1800-luku ja romantiikka.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Abert, Hermann. Die Musikanschauung des Mittelalters und ihre Grundlagen. Unveränderter Nachdruck mit einem Geleitwort von Heinrich Hüschen. Verlegt bei Hans Schneider, Tutzing 1964.

Bonta, Mark & Protevi, John. Deleuze and Geophilosophy. A Guide and Glossary. Edinburgh University Press, Edinburgh 2006.

Braidotti, Rosi. The Posthuman. Polity Press, Cambridge & Malden 2013.

Dammann, Rolf. Die Musikbegriff im deutschen Barock. 2. unveränderte Auflage. Laaber-Verlag, Laaber 1984.

Finney, Gretchen L. Ecstasy and Music in Seventeenth-Century England. Journal of the History of Ideas 8 (1947), 153-186.

Freud, Sigmund. Das Unheimliche – epämukavuuden elämyksestä. Teoksessa Sigmund Freud, Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere 2005, 29-68. [Alun perin 1919]

Frischmann, Bärbel. Der philosophische Beitrag der deutschen Frühromantik und Hölderlins. Teoksessa Hans Jörg Sandkühler (toim.) Handbuch Deutscher Idealismus. Verlag J. B. Metzler, Stuttgart & Weimar 2005, 326-354.

Gulyga, Arsenij. Immanuel Kant. Aus dem Russischen übertragen und mit einem Nachwort versehen von Sigrun Bielfeldt. Suhrkamp Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main 1985. [Alun perin Кант. Molodaja gvardija, Moskva 1977.]

Hoffmann, E. T. A. Der Sandmann. Teoksessa E. T. A. Hoffmann, Sämtliche Werke, Band III. Nachtstücke, Klein Zaches, Prinzessin Brambilla, Werke 1816-1820. Hrsg. von Hartmut Steinecke unter Mitarbeit von Gerhard Allroggen. Deutscher Klassiker Verlag, Frankfurt am Main 2009, 11-49.

Hoffmann, E. T. A. Yökappaleita. Suomentanut Markku Mannila. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2011.

Kühn, Manfred. Kant. Eine Biographie. Aus dem Englischen von Martin Pfeiffer. Deutscher Taschenbuch Verlag, München 2007.

Kümmel, Werner Friedrich. Musik und Medizin. Ihre Wechselbeziehungen in Theorie und Praxis von 800 bis 1800. Freiburger Beiträge zur Wissenschafts- und Universitätsgeschichte, Band 2. Verlag Karl Alber, Freiburg & München 1977.

Marx, Karl & Engels, Friedrich. Kommunistisen puolueen manifesti (1848). Sähköinen versio osoitteessa sosialismi.net/wp-content/uploads/2008/08/manifestiwww.pdf  Haettu 5.3.2014.

Sarjala, Jukka. Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 972. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.

Sarjala, Jukka. Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1141. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.

Sarjala, Jukka. Yksilö ja historia taiteilijaelämäkerroissa. Historiallinen Aikakauskirja 110:4 (2012), 412-422.

Steigerwald, Jörn. Neues zu E. T. A. Hoffmann. Sammelrezension. Athenäum. Jahrbuch für Romantik 11 (2001). Hrsg. von Ernst Behler, Manfred Frank, Jochen Hörisch und Günter Oesterle. Ferdinand Schöningh, Paderborn, 262-270.

Stockinger, Claudia. Poetik des Konjunktivs/Leseransprache. Teoksessa Detlef Kremer (hrsg.) E. T. A. Hoffmann. Leben – Werk – Wirkung. 2., erweiterte Auflage. Walter de Gruyter, Berlin & Boston 2012, 529-535.

Tomlinson, Gary. Music in Renaissance Magic. Toward a Historiography of Others. The University of Chicago Press, Chicago & London 1993.

Topelius, Zacharias. Elämäkerrallisia muistiinpanoja. Julkaissut Paul Nyberg. Suomentanut Helmi Krohn. Otava, Helsinki 1923/1998.



  1. Artikkeli perustuu 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssissa ”Yksilö, kertomus, historia” 30.1.2014 pidettyyn kutsuesitelmään. [Takaisin]
  2. Ohjelma löytyy osoitteesta www.finlit.fi/tutkimus/1800/konferenssit.htm [Takaisin]
  3. Käsikirjasarjojen verkkojulkaisut sijaitsevat osoitteissa www.kansallisbiografia.fi/ ja www.sls.fi/blf/index.htm [Takaisin]
  4. Heinrich Heinea siteerannut Kühn 2007, 30. [Takaisin]
  5. Gulyga 1985, 7. Moskovalainen Arsenij Gulyga (1921-1996) oli Neuvostoliiton Tiedeakatemian jäsen, saksalaisen idealismin asiantuntija, jonka teoksia on käännetty ainakin saksaksi ja englanniksi. [Takaisin]
  6. Saksalaiset varhaisromantikot tähdensivät ihmisen muokkautuvuutta, kehitystä, määrittelemättömyyttä ja prosessuaalisuutta, ylipäänsä ihmisen loputonta muotoutumis- ja sivistyskykyä (eine unendliche Bildungsfähigkeit). Erityisesti Friedrich Schlegel kannatti ajatusta, että sivistyneen tai kehityskykyisen ihmisen ihanne ei löydy hänen persoonallisuutensa staattisesta harmoniasta vaan hänen kykyjensä ja voimiensa moneudesta ja ristiriidoista. Ks. lähemmin Frischmann 2005, 333-334. [Takaisin]
  7. Monismi tarkoittaa näkemystä, että todellisuus koostuu vain yhdenlaisista olioista. Tämän mukaisesti kaikki olevainen on pohjimmiltaan samaa, erotuksena vaikkapa sellaisesta dualismista, jossa todellisuus jakautuu aineeseen ja henkeen, materiaaliseen ja immateriaaliseen. Benedictus de Spinozan (1632-1677) mukaan kaikki olevaiset olivat yhden substanssin modifikaatioita. Hän kutsui tuota substanssia nimellä Deus sive Natura. [Takaisin]
  8. Sarjala 2012. [Takaisin]
  9. Braidotti 2013, 89. [Takaisin]
  10. Braidotti 2013, 10. [Takaisin]
  11. Ajatus ei-persoonallisesta individuaatiosta, ainutkertaiseksi olioksi tai tapahtumiseksi tulemisesta, esiintyy Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin tuotannossa, johon se on löytänyt tiensä keskiaikaisen filosofin Johannes Duns Scotuksen kirjoituksista. Scotus kuvaa tuota ainutkertaisuutta latinankielisellä käsitteellä haecceitas, joka kääntyy suomeksi kai parhaiten sanalla tämyys. Sillä pyritään välttämään eron ja eriytymisen sitomista identiteetin käsitteeseen, mikä puolestaan tapahtuu, jos tai kun olio tai tapahtuma määritellään aristoteelisesti osaksi jotakin tapausten luokkaa tai lajia (genus, species). Ks. lähemmin esim. Bonta & Protevi 2006, 94. [Takaisin]
  12. Sarjala 2005. [Takaisin]
  13. Suurin osa Axel Gabriel Ingeliuksen henkilökohtaisesta kirjallisesta jäämistöstä katosi jäljettömiin jo hänen elinaikanaan, joten tutkimuksen on hänen tapauksessaan monesti nojauduttava katkelmalliseen aineistoon. [Takaisin]
  14. Topelius 1923/1998, 114. [Takaisin]
  15. Ingeliuksen vastuullisuudesta ja huolellisuudesta Sarjala 2005, esim. 55-56, 77-78, 142-143, 232. [Takaisin]
  16. Hoffmann, Sämtliche Werke, Band III, 49. Jatkossa lyhenteenä SW III. [Takaisin]
  17. Tarinan tuore suomennos Hoffmann 2011, 23-65. [Takaisin]
  18. Stockinger 2012, 529-530. [Takaisin]
  19. SW III, 31. [Takaisin]
  20. Freudin (1919/2005) näkemys rakentuu ajatukselle kastraatiopelosta. [Takaisin]
  21. Pimeä mahti on Claran mukaan ”oman minämme harhakuvitelma”. SW III, 22-23. [Takaisin]
  22. Steigerwald 2001, 265. [Takaisin]
  23. Siteerannut Kümmel 1977, 410. [Takaisin]
  24. Tekstissä mainittujen kolmen musiikin lajin nimitykset ovat peräisin roomalaisen oppineen, kristillisen ja uusplatonilaisen filosofin ja valtiomiehen A. M. S. Boethiuksen teoksesta De Institutione Musica. Pythagoralais-platonisesta musiikkinäkemyksestä ja sen kristillisestä muunnelmasta ks. lähemmin esim. Abert 1964, 82-83, 125-126, 164-165; Dammann 1984, 14, 62, 438; Finney 1947, 169-170; Tomlinson 1993, 67-77. [Takaisin]
  25. The Fly (Kärpänen). Yhdysvallat 1986. Brooksfilms, 20th Century Fox. Ohjaus David Cronenberg. 96 min. [Takaisin]
  26. Marx & Engels 1848, 31. [Takaisin]
  27. Sarjala 2007, 23-24, 80-86; Sarjala 2005, 187-188. [Takaisin]


Share on Facebook0Tweet about this on Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *