Suurmiesjuhlat 1800-luvun lopussa

Aiheenani on kaksi suurmiesjuhlaa: syksyllä 1864 Turussa paljastettiin Porthanin patsas, joka oli ensimmäinen suurmiespatsas Suomessa. 30 vuotta myöhemmin Helsingissä paljastettiin Aleksanteri II:n muistopatsas huhtikuussa 1894, jolloin keisarin kunniaksi vietettiin suuria kansanjuhlia usealla paikkakunnalla.

Keskityn pohtimaan kysymystä, kuinka suurmiesjuhlat luotiin ja vakiinnutettiin Suomessa 1800-luvun lopussa. Tämän kysymyksen puitteissa on kiinnostavaa verrata näitä kahta juhlaa, sillä Porthanin muistojuhla oli vielä varsin pienimuotoinen tapahtuma, mutta keisarijuhlista muodostui sen sijaan suuri joukkotapahtuma, johon osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä eri paikkakunnilla. Miten ja miksi suurmiesjuhlista rakennettiin joukkotapahtumia ja kansanjuhlia?

Vastausta voi osittain jäljittää sanomalehtikirjoittelusta, sillä sanomalehdet osallistuivat innokkaasti suurmieskultin luomiseen.  Toinen keskeinen tekijä on se, miten uudet joukkojärjestöt – nuorisoseurat, raittiusyhdistykset ja työväenyhdistykset – sekä nopeasti kasvanut kansakoululaitos tulivat mukaan kansanjuhliin. Suurmiesjuhlien merkitystä korostettiin myös ottamalla valokuvia näistä tilaisuuksista, ja ensimmäiset Suomessa julkaistut uutiskuvat otettiin Senaatintorin keisarijuhlasta.

Kaksi juhlaa

Porthanin patsaskeräyksen järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Keräyksen puuhamiehinä toimivat Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja F. Cygnaeus. On kiinnostavaa, että hieman myöhemmin myös Lönnrot ja Snellman nostettiin suurmieskaanoniin, joten he olivat luomassa suomalaista suurmieskulttia, josta he itsekin pääsivät osallisiksi. Joka tapauksessa Porthanin patsas paljastettiin Turussa 9.9.1864, ja tämän jälkeen tätä päivää juhlistettiin vuosittain juhlavalaistuksella. Lehtitietojen mukaan patsasjuhla keräsi kaupunkiin melkoisen väestönlisäyksen lähiseutujen rahvasta, ja kaupungilla aaltoili kansaa edestakaisin.1

Zachris Topelius rakensi suurmieskulttia ja tiettyä tulkintaa suomalaisuudesta monissa kirjoituksissaan, joista vaikutusvaltaisin on ollut Maamme-kirja. Topelius perusteli Porthanin merkitystä sillä, että tämä oli opettanut suomalaisille, ”että Suomen kansa on saanut Jumalalta sellaisen meille ominaisen luonteenlaadun, että sen tulee omasta itsestään etsiä parhaat elinvoimansa ja kehittyä vapaasti omalla tavallaan, jotta kaikki ne jalot siemenet, jotka Jumala on kylvänyt tähän kansaan, kypsyisivät ja hyödyttäisivät ihmiskuntaa.”2 349.)) Topelius käytti monissa teksteissään tunnekylläistä retoriikkaa, jolla muokattiin uudenlaista suhtautumistapaa rakenteilla olevaa kansallisvaltiota kohtaan. Siten pyrittiin luomaan emotionaalinen sidos kansan ja kansallisvaltion välille.

Porthanin patsasjuhlassa luotiin keskeiset rituaalit, joita myöhemmin noudatettiin seuraavissa suurmiesjuhlissa. Patsas ympäröitiin lipuilla, seppeleillä ja juhlakoristeilla. Fredrik Cygnaeus piti juhlapuheen, minkä jälkeen laulettiin Maammelaulu. Ylioppilaita ja maistereita seisoi kunniavartiossa patsaan ympärillä. Samantapaisia juhlarituaaleja noudatettiin myös Runebergin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1885 Helsingissä ja Pietari Brahen muistomerkin juhlinnassa Turussa 1888. Mikäli patsasjuhlien merkitystä mitataan kansanjoukkojen osallistumisella, niiden voi katsoa täyttäneen tehtävänsä onnistuneesti, sillä seuraavat patsasjuhlat keräsivät entistä suurempia väkijoukkoja. Runebergin patsaan paljastustilaisuudessa on arvioitu olleen läsnä noin 20.000 henkeä.

Aleksanteri II:n patsasjuhlasta muodostui huomattava kansanjuhla keväällä 1894. Aleksanteri II oli murhattu pommiattentaatissa vuonna 1881, ja Suomen säädyt julistivat 1885 suunnittelukilpailun keisarin muistomerkistä. Patsashankkeen toteuttaminen kesti siis lähes 10 vuotta, mutta keisarin muistojuhlasta tehtiin suurtapahtuma Helsingin Senaatintorille. Huhtikuun lopussa vietetyssä juhlassa tulivat esille sääty-yhteiskunnan hierarkiat, sillä mukana olivat kaikki säädyt, kenraalikuvernööri, Suomen senaatti, kenraalit ja virastopäälliköt.3 Lisäksi juhlaan oli kutsuttu Suomen kuntien edustajat, mikä tuo demokraattisen aspektin tapahtumaan, koska kuntien edustajat symboloivat Suomen kansaa.

Senaatintorilla vietetyn suurjuhlan lisäksi kaupungeissa ja kirkonkylissä eri puolilla Suomea järjestettiin paikallisia juhlia Aleksanteri II:n kunniaksi. Niiden ohjelmaan kuului juhlaliputuksia ja -valaistuksia, puheita, musiikkiesityksiä jne. Uudet joukkojärjestöt eli nuorisoseurat, työväenyhdistykset ja raittiusyhdistykset osallistuivat innokkaasti paikallisiin juhliin, sillä kansanjuhlat tarjosivat joukkojärjestöille tilaisuuden koota jäsenkuntansa esiintymään omien tunnuksiensa ja symboliensa taakse. Esimerkiksi Turussa vietetyssä keisarijuhlassa paikalliset yhdistykset saivat merkittävän roolin juhlatapahtumassa: ”Kello 1 tienoissa alkoi Nikolaintori vähitellen täyttyä juhlapukuisesta yleisöstä. Rattiusyhdistykset saapuivat marssissa lippuineen. Kohta sen jälkeen seurasi työväenyhdistys soittokuntansa jälessä juhlapaikalle. Jo täytti torin 14000:ään nouseva kansanjoukko, kun kello tuomiokirkon tornissa löi 2.”4 Samoin kansakoulut olivat monilla paikkakunnilla mukana juhlien järjestämisessä. Sanomalehdet kirjoittivat runsaasti myös paikallisista keisarijuhlista,5 vaikka Senaatintorin suurjuhla saikin eniten huomiota sanomalehdessä.

Suurmiesjuhlissa yhdistyi jännittävästi henkilöpalvonta ja pyrkimys kansallisten symbolien luomiseen, joilla rakennettiin tulkintaa yhtenäisestä kansakunnasta. Sanomalehdissä voitiin jo etukäteen kertoa, missä hengessä tulevaa juhlaa tullaan viettämään. Niinpä lehdet vakuuttivat jo pari päivää ennen Aleksanteri II:n patsaan paljastamista, että keisarijuhla on ”muodostunut yleiseksi juhlapäiväksi koko maassa. Pois on nyt heitetty kaikki mitättömät kinastukset; yhtenä miehenä seisoo koko kansa osoittamassa kunnioitustaan jalon hallitsijan muistolle”6. Toisaalta juhlapuheissa voitiin tuoda esille uusia painotuksia juhlan tarkoituksesta kuten tapahtui Turussa, kun maisteri Lagus puhutteli yleisöä juhlavin sanakääntein: ”Nyt olemme tuhatmäärin kokoontuneet tänä kauniina kevätpäivänä isänmaamme ihanan taivaan alle Suomenmaan muistorikkaimman temppelin juurelle viettämään muisto- ja ilojuhlaa – – .”7 Laguksen puhe osoittaa, miten keisarijuhlaankin onnistuttiin liittämään vahvoja nationalistisia latauksia. Muistojuhlassa ei kunnioitettu pelkästään keisaria vaan kansakunta juhlisti ja julisti olemassaoloaan.

Kansanjuhlien symbolinen merkitys

Ranskalainen historioitsija Pierre Nora on esittänyt kiinnostavan tulkinnan muistin paikoista ja siitä prosessista, jossa kansakunnalle luodaan yhteisiä rituaaleja ja symboleja, joihin kansalaiset voivat samastua vaikka heillä olisikin ristiriitaisia näkemyksiä kansakunnan luonteesta.8 Noran näkemykset ovat joiltakin osin samantapaisia kuin Mary Douglasin tulkinnat symboleista. Douglasin mukaan ihmiset voivat symbolien kautta käsitellä sekä omaa elämismaailmaansa että yhteisön sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Siksi yhteisöä vahvistavien symbolien tulee olla monimerkityksisiä. Niiden pitää puhutella eri tavalla ajattelevia ihmisiä, mutta lisäksi symbolien tulee yhdistää ihmisten henkilökohtaiset kokemukset sekä yhteisöllisen järjestelmän oikeutus.9

Erilaisten kansanjuhlien järjestäminen oli yleiseurooppalainen ilmiö, mutta 1800-luvun lopussa alkoivat yleistyä juhlat, joita vietettiin samanaikaisesti ympäri maata eri paikkakunnilla. Siten kansakunnalle luotiin symboleja, joihin voitiin myös liittää ajatus demokratiasta ja paremmasta yhteiskunnasta. Näin symbolit tarjosivat samaistumismahdollisuuden eri tavoin ajatteleville ihmisille ja poliittiset kiistat voitiin hetkeksi unohtaa. Pierre Nora onkin korostanut, että kansalliset symbolit olivat hybridejä, muistin paikkoja, jotka vahvistivat kansalaisten solidaarisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Ne mahdollistivat eri kansanluokkien yhteiset juhlat, jolloin kansakunnan moniäänisyys saatiin esille.

Sanomalehdet ottivat tehtäväkseen kertoa kansanjuhlista suuremmalle yleisölle. Kun ne kirjoittivat kansanjuhlista ja välittivät uutisia muualta Suomesta, lukija saattoi samastua ja tuntea kiinnostusta tapahtumiin ja tilanteisiin, jotka tulivat tutuiksi vain lehtien välityksellä. Vastaavalla tavalla lukijat pääsivät tutustumaan myös muiden maiden tapahtumiin.

Ajatus demokratiasta?

Aleksanteri II:n patsas rakennettiin jalustalle, jossa on neljä allegorista patsasta: Laki (lex), tiede ja taide (lux), rauha (pax) ja työ (labor) symboloivat hyvää yhteiskuntaa ja ajatusta siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa haluttiin kehittää. Voidaan kuitenkin kysyä, miksi suomalaiset halusivat pystyttää patsaan Venäjän keisarille ja nimenomaan Aleksanteri II:lle?

Aleksanteri II sai myönteisen maineen Suomessa, koska hän teki Suomeen kolme onnistunutta vierailua. Matkojen yhteydessä tehtiin uudistuksia,10 jotka demokratisoivat ja liberalisoivat Suomea (mm. valtiopäivien kokoontuminen, suomen kielen aseman parantaminen ja kansakoulujen perustaminen).11 Keisarin suosiosta kertoo sekin, että patsashanke toteutettiin kansallisella rahankeräyksellä. Uudistusten vuoksi monet suomalaiset pitivät Aleksanteri II:a hyvänä hallitsijana, ja ehkä häntä pidettiin jopa demokratian edistäjänä. On kuvaavaa, että keväällä 1899 keisaripatsas kukitettiin, kun suomalaiset halusivat osoittaa mieltään venäläistämistoimenpiteitä vastaan. Oli poliittisesti tarkoituksenmukaista kunnioittaa sitä keisaria, jonka hallintoa oli pidetty hyvänä ja oikeudenmukaisena.

Suurmiesjuhlat muodostivat yhden osan kansanjuhlista, joita Euroopassa järjestettiin 1800-luvun lopussa. Suurmieskultti oli yleiseurooppalainen ilmiö, jota hyödynnettiin nationalismin vahvistamisessa ja kansalaisten kasvattamisessa. Kansallistunteen korostaminen sai eri puolilla Eurooppaa erilaisia ilmenemismuotoja, mutta sen leimallisia piirteitä olivat suurmieskultin rakentaminen, patsaiden paljastaminen, riemujuhlien ja kansallispäivien viettäminen sekä lippujen käyttö. Englantilainen historioitsija Eric Hobsbawm on osuvasti kutsunut näitä nationalismin symboleja perinteen keksimiseksi, mikä tarkoittaa historiallisen ja ideologisen oikeutuksen luomista kansakunnalle.12 Koska kansakunta on abstrakti ja vaikeasti hahmotettava käsite, haluttiin luoda selkeitä symboleja, joihin kansalaisten oli helppo samaistua.

Valokuvat kansanjuhlien todistajina

Erityisesti vuosina 1870-1914 Euroopassa intoiltiin nationalismin hengessä järjestämällä erilaisia kansanjuhlia, paraateja ja kansallispäivällisiä. Suomessa sivistyneistö organisoi joukkotapahtumia, jotka palvelivat kansanvalistusta. Siten vietettiin suurmiesjuhlia, laulu- ja soittojuhlia sekä järjestettiin paraateja, palokuntakuntajuhlia, teollisuusnäyttelyjä ja juhlittiin keisariperheen vierailuja. Samalla kansanjuhlissa korostettiin säätyrajojen ylittämistä.

Monet näistä juhlista tallennettiin valokuviin,13 ja näin valokuvilla rakennettiin kansallista sekä kollektiivista muistia. Valokuvilla korostettiin juhlien merkitystä ja tärkeyttä. Voikin sanoa, että valokuvaajat ’tekivät’ historiaa kuvaamalla kansanjuhlia. Valokuvilla luotiin muistijälki, joka avaa ikkunoita sosiaaliseen todellisuuteen.14

Turkulainen valokuvaaja J. J. Reinberg oli kameroineen paikalla Porthanin muistojuhlassa vuonna 1864. Hän loi kuvillaan mallin siitä, miten patsasjuhlia jatkossa kuvattiin. Reinbergin kuvauskohteena ei ollut Porthanin patsas,15 vaan hän kuvasi juhlayleisöä ja juhlakoristeita patsaan ympärillä. Patsaskin näkyy toki kuvissa, mutta se jää taustalle, joten juhlayleisö saa päähuomion.16 Seuraavista patsasjuhlista otettiin samantapaisia kuvia, joissa juhliva väkijoukko nostettiin keskiöön. Vastaavalla tavalla kuvattiin myös muita kansanjuhlia: laulujuhlat, palokuntajuhlat ja muut joukkotapahtumat nostivat juhlivat kansalaiset kuvauskohteeksi. Kuvien asetelma kertoo uudenlaisesta suhtautumistavasta kansalaisiin. Ne osoittavat, miten kansa alettiin nostaa näyttämölle ja kuinka siitä tehtiin kiinnostuksen kohde. Väkijoukkoja kuvaamalla valokuvaajat korostivat juhlayleisön roolia ja väkijoukon merkitystä. Siten valokuvat loivat ja vahvistivat ajatusta joukkovoiman tärkeydestä sekä yhteisten kansanjuhlien merkityksestä.

Lisäksi näitä valokuvia myytiin kuvaajien ateljeissa ja kirjakaupoissa sekä niitä painettiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Ensimmäiset Suomessa julkaistut uutiskuvat ovat Senaatintorin keisarijuhlasta, sillä helsinkiläinen valokuvaaja K.E. Ståhlberg otti kuvasarjan juhlasta ja Suomen Kuvalehti julkaisi osan Ståhlbergin kuvista. Vuotta 1894 on pidetty suomalaisen lehtikuvauksen käännekohtana Suomen Kuvalehden kuvien vuoksi, sillä lehti julkaisi komean, koko aukeaman suuruisen yleiskuvan keisarijuhlasta. Valokuvien ja sanomalehtien kautta entistä laajempi yleisö pääsi osalliseksi joukkotapahtumista. Valokuvien myyminen ja julkaiseminen muodostivat osan siitä prosessista, miten kansanjuhlia vietettiin ja muistettiin Suomessa.

Valokuvia on pidetty demokratisoitumisen välineenä, vaikka niihin liittyi myös useita ristiriitaisia elementtejä. Valokuvat alkoivat horjuttaa yhteiskunnallisia hierarkioita, koska kuvien halpenemisen myötä kuka tahansa saattoi kuvauttaa itsensä ja hankkia omistukseensa valokuvia.17 Siten valokuvat levisivät kaikkiin kansankerroksiin. Kansanjuhlien kuvaaminen kertoo osaltaan valokuvien demokratisoivasta aspektista. Sivistyneistö toimi juhlien järjestäjänä ja organisoijana, mutta valokuvissa juhlivat kansanjoukot saivat päähuomion.

Lopuksi voi todeta, että suurmiesjuhlat ovat yksi kiinnostava esimerkki siitä prosessista, miten kansallisia symboleja luotiin ja tuotettiin 1800-luvun lopussa. Kansanjuhliin liittyi myös ristiriitaisia piirteitä: toisaalta niissä korostuivat sääty-yhteiskunnan hierarkiat, sillä sivistyneistö toimi juhlien järjestäjänä, jolloin kansa sai toimia juhlayleisönä. Kuitenkin uudet kansalaisjärjestöt ottivat aktiivisen roolin juhlatilanteissa, mikä tuotiin selkeästi esille sanomalehdissä. Näin juhlat saivat demokraattisen aspektin, jota vahvistettiin kansanjuhlista otetuilla valokuvilla, kun kuvaajat suuntasivat kameransa väkijoukkoon ja tallensivat kansalaisten juhlinnan.

FT Anne Ollila on kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa.

Lähteet ja kirjallisuus

Sanomalehdet:

Aura 1894

Helsingfors Dagblad 1864

Lappeenrannan Uutiset 1894

Päivälehti 1894

Savo-Karjala 1894

Suomalainen 1894

Wiipurin Sanomat 1894

Kirjallisuus:

Badger, Gerry. The Genius of Photography. How photography has changed our lives. Quadrille Publishing Limited, London 2007.

Douglas, Mary. Natural Symbols. Explorations in Cosmology. Routledge, London and New York 1996.

Eriksen, Thomas Hylland. Toista maata? Johdatus antropologiaan. Suomentaneet Maarit Forde ja Anna-Maria Tapaninen. Gaudeamus, Helsinki 2004.

Hirn, Sven: Ateljeesta luontoon. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871-1900. Suomen Valokuvataiteen museon säätiö, Helsinki 1977.

Hobsbawm, Eric: Introduction: Inventing Traditions. Teoksessa The Invention of Tradition. Ed. by Eric Hobsbawm and Terence Ranger. Cambridge Univ. Press, Cambridge 1985.

Hällström, Catherine af: Liikkeen ja liikkumattomuuden ongelma 1800-luvun valokuvissa. Teoksessa Välissä – valokuvat ymmärtämisen välineenä. Toim. Taina Erävaara ja Ilona Tanskanen. Turun ammattikorkeakoulu, Turku 2009, 33-87.

Marien, Mary Warner: Photography: A Cultural History. Laurence King Publishing, London 2006.

Nora, Pierre: Les Lieux de Mémoire, Les France, vol. III. Gallimard, Paris 1992.

Ollila, Anne: Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa 1869. Historiallinen Aikakauskirja 1/2013, 17-27.

Ollila, Anne: Turku vanhoissa valokuvissa 1865-1915. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2012.

Smeds, Kerstin: Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Teoksessa Kansa liikkeessä. Toim. Alapuro – Liikanen – Smeds – Stenius. Kirjayhtymä, Helsinki 1989, 90-107.

Topelius, Zachris: Maamme kirja. Paavo Cajanderin suomennoksen pohjalta toimittanut Vesa Mäkinen. 61. painos. Ruotsinkielinen alkuteos vuodelta 1875. WSOY, Helsinki 1983.

 

Print Friendly, PDF & Email
  1.   Helsingfors Dagblad 12.9.1964. []
  2.   Topelius (1983), (( []
  3.   Smeds (1989) 101. []
  4.   Aura 1.5.1894. []
  5.   Ks. esim. Savo-Karjala 30.4.1894; Wiipurin Sanomat 1.5.1894; Päivälehti 3.5.1894; Lappeenrannan Uutiset 5.5.1894. []
  6.   Suomalainen 27.4.1894. []
  7.  Aura 1.5.1894. []
  8.  Nora (1992) passim. []
  9.  Douglas (1996), 10-11; ks. myös Eriksen (2004) 288-289. []
  10.  Keisarivierailut olivat suosittuja kuvausaiheita. Kun Aleksanteri II vieraili Suomessa heinäkuussa 1863, useita valokuvaajia oli Helsingin Eteläsatamassa odottamassa keisarin saapumista. He olisivat halunneet kuvata keisarin tulon, mutta saapuminen viivästyi ja ilta pimeni, minkä vuoksi keisarista ei saatu valokuvaa. Sen sijaan kuvaajat ottivat kuvia juhlakoristellusta kaupungista ja laiturilla odottavasta väkijoukosta. Hirn (1977) 30-32; Hällström (2009) 63, 68. []
  11.   Smeds (1989) 97-99. []
  12.   Hobsbawm (1985) 4-7. []
  13.   Ks. esim. Ollila (2012) 47-53. []
  14.   Ks. myös Badger (2007) 8. []
  15.   Hällström (2009) 67-68. []
  16.   Ollila (2012) 49. []
  17.   Marien (2006) 30; Badger (2007) 16-19; Ollila (2013) 22-23. []

Yksi vastaus artikkeliin ”Suurmiesjuhlat 1800-luvun lopussa”

  1. Aiheesta kiinnostuneiden kannattanee tutustua vertailun vuoksi Magnus Rodellin kirjaan Att gjuta en nation : statyinvigningar och nationsformering i Sverige vid 1800-talets mitt (2002).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.