Vasemmistoälymystön jäljillä

Hanne Koiviston haastattelu 1930-luvun vasemmistointellektuellien tutkimuksesta

Filosofian lisensiaatti Hanne Koivisto toimii lehtorina Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa. Hän valmistelee väitöskirjaa suomalaisten 1930- ja 1940-luvun vasemmistointellektuellien identiteettiproblematiikasta. Hän on perehtynyt aiheeseen vuosien ajan ja kirjoittanut monia artikkeleita, joiden pohjalta nyt keskustelemme 1930-luvun suomalaisesta vasemmistoälymystöstä.

Aloitetaan älymystön määrittelystä ja kontekstoinnista. 

Kertoisitko, miten eri tavoin 1930-luvun Suomessa intellektuelli voitiin määritellä? Minkälaisia nämä eri intellektuelliryhmittymät olivat ja mikä oli niiden suhde yhteiskuntaan?

Jo 1930-luvulla oli hyvin monia käsitteitä, joita käytettiin intellektuelleista. Kiinnostavaa on, että edelleen tänä päivänäkin näitä ihmisiä kutsutaan monilla eri käsitteillä. Tämä on tietyllä tavalla ratkaisematon asia. Minä olen päätynyt itse siihen, että teen eron intellektuellin, intelligentsijan, älymystön, jotka kaikki tarkoittavat suunnilleen samaa, ja sivistyneistön, lukeneiston välillä. Lähtökohtanani on ollut tutkimieni vasemmistointellektuellien itsensä käyttämä kahtiajako.

Intellektuelleilla, älymystöläisillä ja intelligentsijalla oli valtaan nähden radikaali ja kiistävä suhde. He halusivat kritisoida olemassa olevia olosuhteita, yhteiskuntaa ja päättäjiä. He halusivat muuttaa maailmaa. Heidän vastapuolellaan taas oli sivistyneistö ja lukeneisto, joka oli yleensä aika konservatiivista ja halusi säilyttää kansallisen perinnön. Sivistyneistö ja lukeneisto oli ylipäätään hyvin kansallismielistä ja isänmaallista. Eli tämä on se iso kaksijako: radikaali ja konservatiivinen.

Käsite intellektuelli tulee ranskan kielestä, intelligentsija puolestaan tulee venäjän kielestä. Nämä molemmat käsitteet ovat aikoinaan tarkoittaneet radikaalia pientä ryhmittymää. 1930-luvun ihmiset käyttivät näitä erilaisia intellektuellijohdannaisia synonyymeinä keskenään. He eivät nähneet niiden välillä mitään aste-eroja. Suomen tilannetta tarkastellessa voisi ajatella, että tällaisia erilaisia pieniä radikaaliryhmiä oli lähinnä vasemmiston ja liberaalien piirissä.

Hyvä kysymys on sekin, oliko meillä oikeastaan oikeistointellektuelleja. Jotkut ovat sitä mieltä, että ei ollut, vaan että he olisivat enemmän olleet sivistyneistöporukkaa. Jonkinlainen valtavirta akateemisesta nuorisosta oli kuitenkin AKS, joka oli kerääntynyt Helsingin yliopiston ympärille ja jossa oli hieman Turunkin yliopiston opiskelijoita.

Miten luonnehtisit 1930-lukua intellektuellien taustakontekstina?

1930-luku on aika jännittävä sillä tavalla, että vasemmistointellektuellit näkivät 1930-luvun hirvittävän ankarana, vaikeana vuosikymmenenä. Se oli heidän nuoruutensa vuosikymmen, ja se alkoi ennennäkemättömällä taloudellisella lamalla, joka koetteli kaikkia länsimaita. Lamavuodet olivat sellaisia, että ihmiset todella kärsivät; työttömät jopa näkivät nälkää. Tämä 1930-luvun lama oli se, joka herätti vasemmistointellektuellit ja sai heidät hakemaan jonkinnäköistä vaihtoehtoa talousjärjestelmässä. He alkoivat ajatella, että vapaa, liberaali talousjärjestelmä ei voinut olla oikein, koska se saattoi aina johtaa pulakauteen laskusuhdanteen aikana. He ryhtyivät hakemaan vaihtoehtoa, jonka he löysivät sosialistisesta talousjärjestelmästä, jota Neuvostoliitossa kokeiltiin tällöin oikeastaan ensimmäistä kertaa. Se antoi heille valtavasti uskoa tulevaisuuteen.

Lisäksi 1930-luvulla oli poliittinen polarisaatio. Saksan ja Italian fasismi ja natsismi olivat kovassa nousussa. Toisaalta Neuvostoliitto herätti vasemmistolaisissa toivoa ja optimismia. Nämä tämänkaltaiset totalitaariset liikkeet alettiin kokea valtavan vetovoimaisina ja tulevaisuudenuskoa antavina. Ennen kaikkea nuoriso alkoi hakeutua niitä kohti hyvin voimakkaasti. Demokratia koettiin laimeaksi ja elähtäneeksi tavaksi hoitaa yhteiskunnan asioita. Poliittiset jännitteet olivat siis myös vahvat. Totalitaariset valtiokoneistot kiehtoivat ihmisiä ja tällaisessa väkivaltaa lietsovassa ilmapiirissä nämä 1930-luvun nuoret intellektuellit sitten alkoivat toimia.

Mikä on modernisaation ja älymystön välinen suhde?

Jos lähdemme liikkeelle siitä, että voimme käyttää sellaisia termejä, kuten intellektuelli ja älymystö, että on tämänkaltainen radikaali ryhmittymä, joka haluaa uudistaa asioita ja sijaitsee ikään kuin vallankäytön ulkopuolella, niin sellaista ei oikeastaan voi syntyä, ennen kuin modernisaatio on kehittynyt riittävän pitkälle. Se edellyttää, että on luotu valtiokoneisto, jossa ikään kuin pyörät pyörivät omalla tahollaan. Silloin on mahdollista, että syntyy ryhmä, joka kokee olevansa erillinen ja erilainen sekä syrjässä kyseisestä vallankäytöstä. Yhteiskunnan täytyy olla kehittynyt tiettyyn pisteeseen, ennen kuin älymystö voi syntyä. Se, oliko Suomi 1930-luvun alkupuolella ihan tässä tilanteessa, on tietysti hieman tulkinnallinen kysymys. Joku saattaisi sanoa, että tällainen älymystön syntyminen oli hyvin pienimuotoista. Kyseessä olivat vain muutaman kymmenen hengen ryhmät, eikä mikään iso liike ollenkaan. Tällaisen käsityksen mukaan Suomen tilannetta ei esimerkiksi voisi myöskään verrata Ranskan tilanteeseen. Suomi kun on hirveän pieni maa, jossa modernisaatio alkoi kehittyä aika myöhään, joskin sitten nopeasti.

Tarkastellaan seuraavaksi älymystön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. 

Suomessa oli 1930-luvulla erilaisia kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti vaikuttavia yksilöitä ja ryhmittymiä, kuten esimerkiksi vasemmistoälymystö, Tulenkantajat kulttuurisena nuoren polven liikkeenä sekä modernistirunoilijoita ja -kirjailijoita. Vaikuttaa siltä, että taiteen ja yhteiskunnan suhde oli juuri 1930-luvulla monimerkityksellinen älymystön piirissä. Toisaalta niiden suhde oli toisiaan hylkivä, toisaalta oli pyrkimystä suhteen lähentämiseksi. Miten analysoisit älymystön käsitettä kaikessa laajuudessaan 1930-luvun Suomessa ja älymystön yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia ja suhteita?

Tämä onkin vaikea kysymys. Lähden kysymyksen lopusta liikkeelle. Koko ajan, kun puhun nyt älymystöstä, puhun näistä henkilöistä, joita olen tutkinut, koska he ovat ainoat, joista tiedän mitään. Jos ajatellaan, mikä oli heidän kantansa esimerkiksi kulttuuriin eli siihen, mitä oli tapahtumassa kulttuurissa, voidaan sanoa, että tietyllä tavalla he olivat kiinnostuneita esimerkiksi taiteen modernismista. He olivat kiinnostuneita modernista kuvataiteesta, modernista runoudesta, esimerkiksi vapaasta mitasta. He seurasivat hyvin tarkkaan kansainvälisiä virtauksia. Ja nyt on muistettava, että 1930-luku on Suomessa ollut sisäänpäin kääntymisen aikaa ja kansallisen kulttuurin nostamisen aikaa. He olivat siis valtavirtaa vastaan tässä asiassa.

Mutta sitten toisaalta, koska heillä oli ihanne proletaarisen taiteen ja kirjallisuuden synnyttämisestä sekä taiteilijoiden ja kirjailijoiden kasvattamisesta, he ihannoivat myöskin -ainakin jossain määrin- sosialistista realismia. Tosin he eivät ihannoineet sitä kuitenkaan loppujen lopuksi kovin perusteellisesti, mutta olivat siitä kuitenkin viehättyneitä. He pyrkivät tietyllä tavalla yhdistämään modernistisia piirteitä ja toisaalta voimakasta poliittista tendenssiä. He pyrkivät myös oikean poliittisen tietoisuuden herättämiseen taiteilijoissa ja sitä kautta lukijoissa ja taiteen katsojissa. He siis tavallaan yhdistivät kahdesta suunnasta aineksia kulttuurissa. Ja samalla tavalla he suhtautuivat yhteiskuntaankin. He halusivat viedä sitä kohti sosialismia kritisoimalla olemassa olevaa tilannetta, politiikkaa ja työväenliikettä liian maltilliseksi. Tässä suhteessa he olivat vastarannan kiiskejä. Ja mitä pidemmälle 1930-luku meni, sitä jyrkemmin he olivat vastaan Suomen virallista linjaa. He olivat siis tällaisia oman aikansa toisinajattelijoita poliittisesti.

Kirjoitat artikkelikokoelmassasi ”Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta”, että ”erilaiset rajojen ylitykset ja rajojen väliin jäämiset näyttävät käyttämäni aineiston perusteella olevan intellektuelliproblematiikan ydinaluetta.” Kertoisitko, mitä rajoja vasemmistoälymystö kohtasi? Miten rajat käytännössä näkyivät ja mitä niistä seurasi?

Ensinnäkin he koettelivat laillisuuden ja laittomuuden välistä rajaa kaiken aikaa olemalla äärivasemmistolaisia. 1930-luvulla kommunistilait olivat vallassa. Kommunistinen kiihotus oli lailla kiellettyä, ja he ikään kuin koettelivat tätä laillisuuden ja laittomuuden rajaa jatkuvasti omalla poliittisella toiminnallaan. Sen lisäksi he kulkivat yhteiskunnallisten luokkarajojen yli. 1930-lukuhan oli luokkayhteiskunta Suomessa mitä suurimmassa määrin. Useat heistä tulivat hyvinvoivasta, korkealle koulutetusta keskiluokasta. Nykyään ehkä sanoisimme, että aika ylhäältäkin sieltä. He ikään kuin jättivät oman luokkansa ja tulivat työläisten luo, jotka eivät suinkaan heitä hyväksyneet, eivätkä hekään ehkä halunneet muuttua työläisten kaltaisiksi, vaan jäivät ikään kuin keskiluokan ja työväenluokan väliseen tyhjään rajatilaan. Vastaavasti työläisistä, kuten tehdastyöläisistä tai satamatyöläisistä, nousseet henkilöt, jotka olivat kouluttautuneet ja lukeneet enemmän ja jotka pyrkivät kohti tällaista älymystöryhmää, jättivät myöskin oman taustaryhmänsä. Heilläkään ei ollut paluuta siihen, mistä he olivat tulleet. Hekin olivat joutuneet ikään kuin luokkien väliin. Eli tämä oli siten tällaista rajanylitystä.

Myös yhteiskunta laittoi heille rajoja siten, että kun nämä hyvin nuoret ihmiset valmistuivat esimerkiksi maistereiksi ja hakivat töitä, he eivät saaneetkaan kunnan tai valtion virkoja, koska olivat liian vasemmistolaisia. Yhteiskunta laittoi heille rajoja ja heidän piti koetella niitä. Olen lisäksi puhunut tästä rajojen ylittämisestä vielä yhdellä tavalla. Me nykyajan ihmiset olemme spesialisoituneita ja hyvin kapea-alaisia. Me osaamme vain yhtä asiaa, mihin yritämme työllistyä. Nämä ihmiset olivat hyvin monialaisia ja moniosaajia. He liikkuivat alueelta toiselle ja kentältä toiselle. Esimerkiksi ihminen, joka oli vaikkapa lehden toimittaja, hän myöskin näytteli ja ohjasi, kirjoitti runoja ja näytelmiä, meni politiikkaan ja niin edelleen. Heille tuntui olevan täysin vaivatonta ja helppoa siirtyä alueelta toiselle. He menivät ammattirajojen yli todella helposti eli he olivat hyvin notkeaa porukkaa.

Millainen oli vasemmistointellektuellien poliittinen sitoutuminen ja sitoutumattomuus?

Kun termi ”intellektuelli” lanseerattiin Ranskassa 1800-luvun lopussa, intellektuellit olivat useimmiten epäpoliittisia. Hyvin nopeasti he alkoivat kuitenkin tuntea jonkinlaista sitoutuneisuutta oikealle tai vasemmalle. Ja kun tullaan tähän 1930-luvun tilanteeseen, erittäin monet intellektuellit sitoutuivat myös Suomessa. Jotkut intellektuellit olivat puolueisiin kuulumattomia, mutta kuitenkin sympatisoivat jotakin liikettä, kuten sosiaalidemokratiaa, kommunismia tai muuta. Käytännössä tilanne oli se, että jos ei kuulunut puolueeseen niin oli hyvin vaikea toimia. Puolueilla oli rahoitusta, järjestöjä, lehtiä ja foorumeita. Kävikin niin, että myös tämä tutkimani ryhmä liittyi SDP:hen ja sai tavallaan sitä kautta toimintaedellytyksiä. Vastaavasti kun he olivat yhteistyössä maanalaisen SKP:n kanssa, he saivat myös sieltä esimerkiksi rahaa ja aineistoja lehdillensä, toimintaansa ja matkoihinsa.

Vasemmistointellektuellit siis tavallaan tarvitsivat puolueita voidakseen toimia ja päästäkseen enemmän esille. Mutta loppupeleissä he eivät koskaan olleet uskollisia puolueille, eivätkä puolueiden linjauksille, vaan he pitivät aina viimeisen sanavallan itsellään. He olivat puolueen näkökulmasta liian itsenäisiä, liian jyrkkiä ja liian omapäisiä. Tietysti usein he olivat myös kovin kokemattomia. Tästä aiheutui jatkuvasti hankausta ensin SDP:n kanssa, ja sitten sodan jälkeen SKDL:n ja SKP:n kanssa. Näiden asioiden seurauksena heitä potkittiin pois kummastakin puolueryhmittymästä. He eivät loppujen lopuksi sopeutuneet puolueen työntekijöiksi sillä tavalla kuin sellaiset työläiset, jotka olivat pikku hiljaa nousseet puolueen rattaissa ylöspäin.

Katsotaan tarkemmin vasemmistoälymystöä ryhmänä. 

Vasemmistointellektuellien sisällä oli luokka- ja koulutuseroja. Miten sosiaalinen ja koulutuksellinen tausta vaikutti vasemmistoälymystön toimintaan ja itsekuvaan?

Se vaikutti varmasti sillä tavalla, että koska aika iso osa, oikeastaan aktiivisimmat heistä, tulivat aika ylhäältä yhteiskunnasta, oli heillä hyvät koulutustaustat. He olivat ylioppilaita ja monet opiskelivat yliopistossa. Se antoi tietysti heille itseluottamusta. Heillä oli vahva itsetunto ja voimakas käsitys omista kyvyistä. He olivat kovin itsetietoisia. Mutta toisaalta koulutustausta antoi myöskin tietopohjan; kielitaitoa ja yleissivistystä. Heillä kaikilla oli varsin hyvät tiedot länsimaisen sivistyksen perusasioista; historiasta, kirjallisuudesta, estetiikasta, taiteesta, teatterista ja musiikista. Monet esimerkiksi soittivat itse jotakin instrumenttia. He myös lauloivat paljon yhdessä. Eli he olivat tavattoman valmiita toimimaan juuri näillä eri kentillä. Heidän tilanteensa oli aivan toinen kuin työläisillä, jotka nousivat siihen porukkaan. Näiden työläisten piti todella kouluttaa vahvasti itseään itseopiskelulla voidakseen päästä lähellekään korkeakoulutettua vasemmistoälymystöä.

Millaisia mahdollisuuksia vasemmistointellektuellinaisilla oli vaikuttaa 1930-luvun Suomessa? Entä minkälainen asema heillä oli vasemmistoälymystön sisällä?

Tämä on mielenkiintoinen kysymys, koska useinhan ajatellaan sillä tavalla, että työväenliikkeessä naisten tehtävänä oli vain keittää kahvia ja miehet hoitelivat asioita. No näinhän ei Suomessa ole ollut. Tiedämme kaikki kansanedustajat ja ministerit, jotka olivat työväenliikkeestä ja naisia. Aivan samalla tavalla vasemmistointellektuellinaisilla oli aika paljon tehtäviä, vaikutusvaltaa ja asemaa liikkeen sisällä. Seurojen puheenjohtajina he eivät koskaan olleet, eivätkä he olleet koskaan lehtien päätoimittajina, eli ne kaikkein ylimmät paikat olivat kyllä aina miesten.

Ja sitten aika usein oli sillä tavalla, että kun siellä toimittiin usein aviopareina, niin mies oli puheenjohtaja ja rouva oli sihteeri, eli siinä oli tällainen tietty juttu. Kuitenkin naiset saivat paljon tilaa. He saivat puhua. Kaisu-Mirjami Rydberg oli esimerkiksi tämän vasemmistointellektuelliryhmän kahdesta parhaasta puhujasta toinen. Hän oli erittäin arvostettu poliittinen puhuja, kulttuuripuhuja, työläisnaisasianpuhuja. Poliittisen puhumisen foorumi oli siis täysin auki naisille. Lisäksi lehtityön foorumi oli täysin auki naisille ja hyvin paljon naiset kirjoittivat, tekivät toimitustyötä, käänsivät ja kirjoittivat itse runoja, novelleja, artikkeleita ja kokousselostuksia. He osallistuivat myös työväennäyttämöön ja Helsingin työväenyhdistyksen toveriseuraan, jossa he ohjasivat työläisnaisia kerhotoiminnassa ja olivat tällä tavalla kasvattamassa heitä. Eli kyllä heillä itse asiassa oli aika paljon tilaa tehdä asioita, jotka he kokivat itselleen tärkeiksi.

Mitä asioita vasemmistointellektuellinaiset ajoivat? Oliko heillä vasemmiston yleisten intressien lisäksi omia päämääriä?

He ajoivat yleisiä asioita, eli samoja kuin kaikki muutkin: tasa-arvoa, uutta kulttuuria, uutta yhteiskuntaa ja uutta ihmistä koskevia asioita. Se oli samaa kuin kaikilla muillakin. He ottivat kantaa poliittisiin tapahtumiin samoin kuin miehetkin, mutta sanotaanko näin, että heillä oli sitten sellaisia aivan erityisen kiinnostavia asioita, mitä he paljon ajoivat, ja ne liittyivät naisten asemaan, asioihin ihmissuhdeasioiden sisällä eli parisuhteessa. He olivat hyvin kiinnostuneita perhepolitiikasta, seksuaalineuvonnasta ja ehkäisyneuvonnasta. He ottivat kantaa vapaaseen rakkauteen, esiaviollisiin suhteisiin; yleensä seksuaalisuuteen, jota he puolustivat luonnollisena asiana. 1930-luku oli sellaista aikaa, jolloin konservatiiviset piirit ja kirkolliset piirit pitivät seksuaalisuutta likaisena. Nämä piirit korostivat henkistä rakkautta ainoana kauniina rakkauden muotona. Nyt nämä vasemmistonaiset ajoivat sitten myöskin ruumiillisen rakkauden oikeutta, puhtautta ja luonnollisuutta ja saivat aika kauhean debatin konservatiivien kanssa juuri tästä asiasta. He siis puolustivat ihmisen vapaata, luonnollista seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Mutta heillä oli lisäksi ihan henkilökohtaisia omia ambitioita, jotka usein liittyivät heidän omaan luovaan työhönsä. Monet heistä joutuivat elämään siten, että he antoivat suurimman osan työpanoksestaan ikään kuin yhteisten asioiden ajamiseen, kuten lehtien toimittamiseen ja politiikan ajamiseen. Monilla heistä oli kuitenkin kaikkein tärkeimpänä asiana omien tekstien, kuten omien runojen, näytelmien, novellien ja romaanien kirjoittaminen. Ja siihen sitten ajan ja rahoituksen saaminen oli se vaikein, ja ikään kuin kallisarvoisin, asia. Siihen he olisivat ehkä enemmän halunneet panostaa, jos se olisi ollut mahdollista. Taloudellisista syistä oman luovuuden toteuttaminen ei kuitenkaan oikein kenellekään helposti järjestynyt. Se oli ehkä vähän kipeä asia heistä monille. Toisaalta heille oli kuitenkin niin itsestään selvää yhteisen suuren asian ajaminen. Toive paremmasta tulevaisuudesta oli niin vahvasti heitä sitova. Ja tässä täytyy vielä muistaa, että he olivat hirveän nuoria ihmisiä ja he sauhusivat. Tämä 1930-luku oli heidän nuoruutensa vuosikymmen. He eivät olisi varmaan pystyneet tekemään sitä ihan koko elämänsä loppuun samalla intensiteetillä. Täytyy muistaa koko ajan tämä nuoruus yhtenä asiana.

Miten suomalainen 1930-luvun vasemmistoälymystö asettui ajatusmaailmaltaan suhteessa eurooppalaisiin tai muihin ulkomaisiin vasemmistointellektuelleihin? Minkälaisia suhteita suomalaisella vasemmistoälymystöllä oli 1930-luvulla Eurooppaan ja muualle maailmaan?

He tunsivat jonkin verran eurooppalaisia vasemmistoälymystöön kuuluvia. He ihailivat valtavasti länsimaisia radikaaleja ja vasemmistolaisia kirjailijoita ja lehtimiehiä, samaistuivat näihin hyvin voimakkaasti ja muutamat heistä olivat kirjeenvaihdossa näiden kanssa. Matkoillaan he tapasivat myös kollegoitaan. Ja mikä oli kaikkein tärkeintä, he tunsivat valtavaa henkistä yhteenkuuluvuutta näihin ihmisiin. Eli esimerkiksi kun he istuivat sotavuosina vankilassa tuomittuna maan- ja valtiopetoksellisesta toiminnasta niin he tiesivät, että oli muuallakin samanlaisia ihmisiä kuin he, jotka istuivat vankiloissa samoista syistä, eli se antoi heille voimaa olla tällaisen pienen oppositioryhmän jäsen sellaisessa tilanteessa, jossa kaikki olivat heitä vastaan ja paheksuivat heitä ja pitivät heitä kansan vihollisina. Eli: vähän konkreettista yhteistyötä, mutta paljon sellaista henkistä yhteenkuuluvuudentunnetta. He orientoituivat kaikkein voimakkaimmin ennen kaikkea Ranskan suuntaan, Pohjoismaihin ja sitten radikaaliin amerikkalaiseen vasemmistoälymystöön.

Kuinka yhtenäinen ryhmä vasemmistoälymystö oli?

Se oli tietyllä tavalla yhtenäinen ryhmä siinä mielessä, että kun ryhmä oli niin pieni, ehkä parikymmentä henkeä se ydin, niin he olivat myös ystäviä. Siellä oli aivan erityisesti sellaisia tiettyjä ystäväketjuja. Oli miesten ja naisten ystäväketjuja ja sitten ketjuja, joissa oli sekä miehiä että naisia. Mutta toisaalta heillä oli erimielisyyksiäkin politiikasta; siitä, miten asioita olisi pitänyt hoitaa eli he kiistelivät hyvin paljon. He pitivät väittelemistä hienona asiana, se oli ikään kuin ajattelua eteenpäin vievää toimintaa. Mutta he myöskin kilpailivat sekä riitelivät keskenään. Lisäksi oli jännitteitä. Heidän ryhmänsä ei ollut mikään pieni paratiisi, vaan heidän suhteensa olivat ikään kuin jatkuvassa liikkeessä. Mutta paljon oli kuitenkin minun ymmärtääkseni sellaista lämmintä ystävyyttä ja luottamusta, joka sitten säilyi ihan heidän vanhuuteensa asti joidenkin ihmisten kohdalla.

Mitä ymmärrystä historiallinen älymystötutkimus voi tuoda nykypäivän älymystön tarkasteluun?

Esimerkiksi sellaista, että voimme katsoa, miten yhteiskunta esimerkiksi suhtautuu tällaiseen pieneen oppositioryhmään, joka on aika äärimmäinen ja vaaralliseksikin koettu. Me voimme katsoa, mitkä silloin olivat yhteiskunnan suvaitsevuuden rajat, ja milloin pantiin loppu tälle toiminnalle. Eli voidaan ajatella, että se on ikään kuin esimerkki vastahankaisista ryhmistä, joita on ollut 1900-luvulta alkaen ja jo sitä ennenkin. Tällaiset ryhmät ovat ikään kuin mittareita yhteiskunnan toleranssista. Nykyään nämä ryhmät ovat sitten ainakin osittain vähän toisenlaisia; ne ovat ehkä enemmän sellaisia yhden asian ryhmiä, mutta tänäkin päivänä on hieman samankaltaisia porukoita, jotka melko aggressiivisestikin ajavat jotakin asiaa, kuten Amnesty International tai Green Peace. Ne ryhmät eivät nyt ole sitten ihan tällaisia Tulenkantajia tai vastaavia, mutta tuovat mieleen sen, että kauhean paljon eivät kuitenkaan ole ajat muuttuneet siinä mielessä, että yhä otetaan mittaa vallanpitäjistä.

Miten näet nykypäivän älymystön suhteessa tutkimaasi historialliseen älymystöön?

Juuri tällä tavalla, että tällaisia pieniä muutosta hakevia ryhmiä on edelleenkin. Mutta totta kai tämän ajan olosuhteet ovat toiset kuin silloin eli näin historiantutkijan näkökulmasta sanoisin, että täytyy aina muistaa se, että 1930-luvun älymystö on sijoitettava 1930-luvun kontekstiin ja tämän päivän älymystö tämän päivän kontekstiin. Aikakausissa on eroja, mutta myös samankaltaisuuksia, jotka liittyvät ihmisenä olemiseen, nuoruuteen ja nuoruuden jyrkkyyteen ja toisaalta yhteiskunnan koneiston tiettyyn jäykkyyteen ja niihin tavoitteisiin, mitä se joutuu ikään kuin asemansa puolesta ajamaan.

Kiitos, Hanne!

Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistosta. Teksti on alunperin kirjoitettu kurssille Kulttuurihistorian kirjoittaminen, joka järjestettiin Turun yliopistossa.

Print Friendly, PDF & Email

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *