Vasemmistonaisten mahdollisuudet 1930-luvun Suomessa

Artikkeli käsittelee suomalaisten vasemmistonaisten mahdollisuuksia toimijuuteen 1930-luvun poliittisten ja sosiaalisten valtarakenteiden puitteissa. Michel Foucault’n mukaan valta on nyky-yhteiskunnissa levittäytynyt kaikkiin kansan kerroksiin ja instituutioihin. Valtarakenteet sisältävät niin institutionaalisen vallankäytön, keskinäisen tarkkailun kuin normatiivisuuden. Normalisointi ja normista poikkeamisesta rankaiseminen on kenties keskeisin vallankäytön muoto 1930-luvun Suomen kohdalla. 1930-luvun Suomessa naiset saattoivat äänestää, osallistua politiikkaan ja käydä töissä myös kodin ulkopuolella. Rakenteisiin ja kulttuurisin käytäntöihin piiloutuneet – usein sukupuolittuneet – normit kuitenkin rajasivat naisten toiminnan mahdollisuuksia. Tärkeimpänä aineistona käytän Hanne Koiviston artikkelikokoelmaa Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta. Käsittelen vasemmistonaisten vaikuttamisen ja toimijuuden mahdollisuuksia sekä 1930-luvun suomalaista naisasiaa. Vasemmistonaisten toimijuutta rajasi erityisesti sukupuoli, vaikka myös yhteiskuntaluokka asetti heidät marginaaliin.

Miehet olivat johtavassa roolissa vasemmistoälymystössä 1930-luvulla. Keskeisissä ja päättävissä asemissa – yhdistysten ja kokousten puheenjohtajina – niin Akateemisen Sosialistiseuran, Tulenkantajien Seuran, taiteilijaryhmä Kiilan kuin muidenkin radikaalien yhdistysten toiminnassa toimi nimenomaan miehiä. Naiset olivat aktiivisesti toiminnassa mukana, mutta sukupuolten väliseen tehtävänjakoon pohjaten esimerkiksi kokouksissa he saattoivat toimia vain sihteereinä. Lehdissä julkaistiin naisten tekstejä, mutta päätoimittajina, keskeisten artikkelien kirjoittajina ja debatoijina olivat miehet. Vähemmän esillä olleita vasemmistoälymystön naisia ei Koiviston mukaan ole tutkittu intellektuelliproblematiikan näkökulmasta, sillä intellektuellina toimiminen on myös suomalaisessa julkisuudessa viime vuosiin asti mielletty miehiseksi alueeksi.

Koivisto jakaa vasemmistoälymystöön kuuluneet naiset karkeasti kolmeen eri ryhmään: voimakkaisiin ja itsenäisiin vaikuttajanaisiin, muusiin ja puolisoihin sekä avustajiin ja apulaisiin. Valtaosa naisista oli kotoisin joko keski- tai työväenluokan kodeista ja suuri osa heistä oli ylioppilaita ja yliopistossa opiskelleita. Useimmat olivat naimisissa ja toimivat paljon myös yhdessä puolisonsa kanssa. Vaimon taiteellinen tai poliittinen toiminta jäi kuitenkin usein sivuun, sillä miehen toiminta koettiin merkittävämpänä. Lisäksi on huomioitava, että vaikka naisen asema yhteiskunnassa oli muuttunut ja myös julkinen toiminta oli mahdollista, naiset olivat yhä päävastuussa paitsi lasten-, myös kodinhoidosta. Äitiys ja lääketieteelliset määritelmät luontaisen naiseuden ominaisuuksista pitivät naisen yhä tiukasti sidoksissa yksityisen elämän piiriin. Mahdollisuutta yhtäaikaiseen perhe-elämään ja julkiseen uraan ei ollut. Naisen roolin voi nähdä muuttuneen yhä ristiriitaisemmaksi ja mahdottomammaksi saavuttaa, mitä enemmän mahdollisuuksia avautui.

Vaikuttajanaiset ja julkinen toimijuus

Itsenäisiä, omaa poliittista tai kulttuurista uraa tekeviä, vaikuttajanaisia olivat mm. Elvi Sinervo (1912-1986)  ja Kaisu-Mirjami Rydberg (1905-1959). 1930-luvulla itseään lähinnä ammattivallankumouksellisena pitänyt Sinervo oli työväenluokkainen kirjailija ja runoilija. Sinervo oli mm. mukana perustamassa kirjailijaryhmä Kiilaa ja aktiivisesti mukana Kirjallisuuslehden toimitustyössä. Kirjoittaminen tarjosi Sinervolle mahdollisuuden itseilmaisuun ja yhteiskunnallisten aiheiden kommentointiin. Myöhemmin poliittisen vankeuden aikana kirjoittaminen mahdollisti Sinervolle myös henkisen oman tilan. Henkinen oma tila tarkoitti mahdollisuuksia ja keinoja käsitellä itselle tärkeitä asioita, mutta myös vuorovaikutuksellista toimintaa.

Kaisu-Mirjami Rydberg oli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija ja vasemmistolainen poliitikko. Rydbergin julkisen toiminnan kausi alkoi 30-luvun alussa avioeron jälkeen. Rydberg oli mukana mm. Helsingin Työväenyhdistyksen Toveriseurassa ja sosiaalidemokraattisissa naisjärjestöissä. Lisäksi hän toimi kansanedustajana ja kunnallispoliitikkona SDP:ssa ja SKDL:ssa. Poikkeava siviilisääty saattoi vaikuttaa siihen, että vaikka Rydberg ei ajanut varsinaista naisasiaa, oli hän kuitenkin kiinnostunut naisen asemasta ja toi asian esille niin poliittisissa puheissaan kuin kaunokirjallisessa tuotannossaankin. Koivisto pohtii oliko Rydbergin puheissa ja pakinoissa joitain erityisiä naiselle ominaisia piirteitä. Esimerkiksi Rydbergin tuotannossaan runsaasti käyttämä huumori nähdään muodoltaan naisen kielelle ominaisena. Koivisto lähestyy naurua vallan käyttönä, sillä siinä ilmenee mahdollisuus katsoa toista ylhäältä alaspäin. Rydbergin pakinat siis tarjosivat tilan neuvotella asioiden merkityksistä naurun kautta.

Rydberg oli tietoinen naiseudestaan, mutta ennen kaikkea hänen identiteettiään määritti luokkatietoisuus ja suhde työväenliikkeeseen. Oppositiossa olleen vasemmistoälymystön kollektiivisuus ja tiivis vuorovaikutus myös osaltaan tukivat Rydbergin toimijuuden mahdollisuuksia. Rydberg oli ilmeisen karismaattinen: ääneltään ”komea” ja ulkonäöltään pitkä, kaunisvartaloinen ja ryhdikäs, aistikkaasti pukeutunut nainen. Julkisena toimijana Rydberg asettui politiikassa valokeilaan eri tavalla kuin sukupuolineutraalin nimimerkin takana pakinoissaan. Rydbergin mukaan jokaisen työläisen tuli kyetä toimimaan kaikissa järjestötehtävissä, siis myös puheiden pitäjänä.

Kielentutkijoiden mukaan julkinen esiintyminen on ollut ongelmallista nimenomaan naisille: he kokevat itsensä liian epävarmoiksi ja heillä on tunne etteivät osaa ilmaista itseään. Kielitieteilijä Otto Jespersen totesi vuonna 1922, että naiset eivät koskaan voi olla loistavia puhujia. Jespersenin mukaan naisten puheesta puuttui suoruus ja eloisuus. Naisen biologisina ominaisuuksina nähtiin myös puheen pehmeys, kohteliaisuus, sanavaraston suppeus ja löyhät lauserakenteet. Edelleen naisen vakavasti otettavuutta söivät hyväksyntää hakevat ilmaukset, liitekysymykset, kiertely, epävarmuuden ilmaukset ja varaukset. Feministinen kielentutkija Cora Kaplan korostaa kuitenkin sitä, että niin yhteiskunnan, politiikan, uskonnon kuin kaunokirjallisuudenkin kieli on kulttuurissamme määrittynyt miesten kieleksi ja, että naisilta on ollut kiellettyä osallistua täysivaltaisesti kulttuurin vaikutusvaltaisimpien ja arvostetuimpien kielen lajien käyttöön. Kieltä käyttäessään naiset edelleen joutuvat tekopyhän arvotuksen ja määrittelyn kohteeksi. Koiviston mukaan: ”jos nainen vaikuttaa naiselliselta, se horjuttaa hänen arvovaltaansa, jos hän puhuu paljon ja kovalla äänellä, suoraan ja määräilevästi, hän on epänaisellinen. Naurettavin nainen on miestä matkiessaan. Toisaalta hän voi lisätä arvovaltaansa käyttämällä tietyissä rajoissa miehisiä keinoja. Ja jos hän tavoittelee valtaa, on parasta näyttää haavoittumattomalta, vahvalta.” Nainen ei siis ole vakavasti otettava naisena, mutta ns. miehisten keinojen hyödyntäminen ei myöskään ole suotavaa. Syy siihen, miksi juuri naiset kokivat itsensä epävarmoiksi, ei 1930-luvullakaan ollut naisen biologisissa ominaisuuksissa. Naiset oppivat ja heidät opetettiin toimimaan tietyillä tavoilla. Esimerkiksi puheen pehmeys tai hyväksyntää hakevien ilmausten käyttö viestivät ennen kaikkea naiseudelle asetetuista kulttuurisista merkityksistä ja sen kautta myös kulttuurin sisäisistä mahdollisuuksista toimijuuteen.

Myös Rydbergia vaivasi ramppikuume, jota helpottaakseen hän valmisteli puheensa kirjallisesti etukäteen. Lisäksi hän erityisesti rohkaisi työväenluokan naisia aktiivisempaan ja julkisempaan järjestötyöhön. Rydbergin moderni naisihanne, uusi nainen, oli itsenäinen, tasavertainen ja vahvasti mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa. Rydberg korosti naisten ja erityisesti äitien poliittisen osallistumisen merkitystä yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kapitalistisen talousjärjestelmän luomaa naiseuden kuvaa vastustettiin korostamalla mm. aktiivisuutta, vastustuskykyä ja kylmää järkeä uuden, vasemmistolaisen, naisen merkittävimpinä ominaisuuksina.

Pakinoista, puheista ja kirjallisuudesta on löydettävissä naisille ominaisena mm. joustava elämänasenne ja huumorin – erityisesti parodian ja itseironian – käyttö. Huumori on jaettua ja tilannesidonnaista, pilailun kautta valtarakenteita kyseenalaistavaa ja haastavaa. Juuri huumorin ilmaisuissa on Koiviston mukaan nähtävissä naisten kaksoistietoisuus: sekä maskuliinisen että feminiinisen kielenkäytön hallinta ja yhdistely. Huumori tarjosi keinon vallan käyttöön, sillä sen avulla saattoi osallistua neuvotteluun normien ja asioiden merkityksistä.

Rydbergin tapauksessa kaksoistietoisuuteen sisältyy lisäksi luokka-aspekti. Kimberlé Crenshawn vuonna 1989 feministisen teorian piirissä luomaa konseptia intersektionaalisuudesta voi soveltaa myös 1930-luvun vasemmistonaisiin. Intersektionaalisuus huomioi sukupuolen lisäksi mm. etnisyyden, sosiaalisen luokan ja seksuaalisen suuntautumisen osana yksilön identiteettiä ja edelleen osana järjestelmällistä sortoa ja epätasa-arvoa. Rydbergin ja muiden vasemmistoälymystön naisten voi nähdä sijainneen ja toimineen kaksinkertaisessa marginaalissa sukupuolensa ja luokkansa vuoksi.

Normatiivisen heteroseksuaalisuuden vuoksi naisten puheisiin ja puheisiin naisista sisältyi usein myös oletusarvoinen äitiys. Rydbergin puheissa ja kirjoituksissa sosialismi, rauhan asia ja naisasia usein sulautuvat (yhteiskunnalliseen) äitiyteen. Juuri naisilla – siis potentiaalisilla äideillä – on elämän synnyttäjinä ja puolustajina erityinen vastuu ohjata ihmiskunta uudelle kehitysraiteelle. Vaikka 1930-luvun sukupuolivalistuksessa miehille alettiin painottaa vapauksien sijaan vastuuta ja perheestä huolehtimista, oli nainen yhä ensisijainen hoivaaja ja kodinhoitaja. Ajan lääketieteelliset näkemykset korostivat naisen luontaista hoivaviettiä ja hellyyden kaipuuta. Lääketieteellisten artikkelien mukaan naisten hyvinvoinnille oli välttämätöntä saada tuntea hellyyttä ja hellyys oli mahdollista vain kohdistettuna omaan lapseen.

Avustavat muusat, puolisot ja naistenasia

Kaisu-Mirjami Rydberg ei ollut poikkeuksellinen julkisen toimijuutensa vuoksi. Naisten osallistuminen ja vaikuttaminen ei ollut Suomen poliittisessa elämässä, järjestötyössä tai työväenliikkeessä tavatonta. Erityisesti Suomen kohdalla korostetaan sukupuolten yhteistoimintaan perustuvaa organisaatioperinnettä esimerkiksi nuorisoseuraliikkeessä, raittiusliikkeessä ja työväenliikkeessä. Toki myös äänioikeus osaltaan mahdollisti naisten aiempaa suuremman osallistumisen. Vaikka Suomessa ei kansainvälisesti verrattuna ollut varsinaista naisliikettä, nähtiin kodin ulkopuolinen työ emansipatorisena ja siihen osin kannustettiinkin koulutusmahdollisuuksien kautta. Vasemmiston piirissä luokkanäkökulma oli työläisnaisille (ja -miehille) tärkeämpi kuin varsinainen naisasia.

Koska pariskunnittain toiminen oli vasemmistoälymystölle keskeistä, naiset (vaimot) jäivät usein sivummalle tai heidät nähtiin erityisesti suhteessa aviomiehiinsä. Hanne Koiviston tutkimista lähteistä Etsivän keskuspoliisin seurantaraportit huomioivat naiset eniten, toisinaan jopa aktiivisina toimijoina. Raporteissa näkyy kuitenkin myös sukupuolen arvottaminen. Esimerkiksi Irja Palmgren, Raoul Palmgrenin vaimo, kuvataan raporteissa kauniiksi ja viehättäväksi. Koiviston mukaan myönteinen kuvaus on poikkeuksellista, sillä yleensä kommunistinaiset esitettiin hyvin negatiivisesti. On kiinnostavaa, että juuri ulkonäkö korostuu naisen – poliittisen toimijan – kuvauksessa, olkoonkin kuvaus kuinka myönteinen tahansa. Palmgren keskittyi henkilökohtaisten kirjeiden mukaan lähinnä vaimon ja äidin tehtäviin. Vasemmistoälymystössä hänellä oli erityisesti vain puolison, muusan ja tukijan osa.

Avustavissa tehtävissä toimineet kommunistinaiset olivat muusia aktiivisempia. Avustajat osallistuivat aktiivisesti työväenkulttuuriin, toimivat konekirjoittajina, kopiokoneen hoitajina, kirja-asiamiehinä, päivystivät toimituksissa ja haaveilivat toimittajan työstä. Koiviston mukaan he olivat välttämättömiä älymystön ydinjoukolle rakentaessaan siltaa työläisiin ja kommunisteihin. Useimmat avustavissa tehtävissä toimineista naisista olivat työläisiä tai toimistotyöntekijöitä vailla korkeampaa koulutusta, mutta he olivat sitäkin kiinnostuneempia politiikasta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Jotkut heistä toimivat salatehtävissä ja esimerkiksi Jenny Pajunen hoiti myös miehensä Paavo Pajusen tehtäviä ja välitti hänen kirjoituksiaan. Koiviston mukaan avustajanaiset olivat hyvin tietoisia kuulumisestaan tai halustaan kuulua vasemmistoälymystöön. Poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaminen siis nähtiin tärkeänä ja kiinnostavana myös alempien luokkien naisten keskuudessa.

Suomen Sosiaalidemokraattinen Naisliitto ajoi naisten ja miesten tasa-arvoisuutta ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Naisten aseman ja oikeuksien nähtiin ratkeavan osana työväenkysymystä tai ne saatettiin jopa nähdä porvarillisena pyrkimyksenä ajaa vain ylempien yhteiskuntaluokkien naisten etuja. Järjestö- ja eduskuntatyössä kiinnitettiin kuitenkin huomiota myös erityisiin naiskysymyksiin. Muun muassa naisten työolot, palkkaus, lainsäädäntö, ehkäisyvalistus, äitiyshuolto ja lasten hoidon kunnallinen järjestäminen kuuluivat vasemmistonaisten agendaan. Myös asunto- ja köyhäinhoitokysymykset ja kasvatusperiaatteet liitettiin osaksi naisasiaa. Esimerkiksi Kaisu-Mirjami Rydbergille oli tärkeää kannustaa naisia kiinnittämään huomiota politiikkaan ja sen kautta omaan asemaansa. Rydbergin mukaan politiikka kuului myös naisille.

Naiset olivat tärkeä osa myös ammattiyhdistysliikkeissä, erityisesti jäseninä sillä vallankäyttöön he eivät 1930-luvulla päässeet. Marjaana Valkonen kirjoittaa artikkelissa Jäseninä vaan ei vallankäyttäjinä. Naiset ammattiyhdistysliikkeessä vuosina 1907-1947 SAK:n naisjaoston organisoimisesta vuonna 1937. Työvaliokunnan mielestä rahat eivät riittäneet naisjaoston perustamiseen, sillä naisten toiminta katsottiin sellaiseksi josta voitiin tinkiä. Erityisesti SAK:n sen hetkinen sihteeri E.K. Louhikko vastusti tiukasti naisjaoston perustamista. Hänen mukaansa jaosto oli tarpeeton, sillä ”miehet olivat aina kyenneet järjestämään naiset”. Äänestyksen myötä naisjaosto kuitenkin päätettiin perustaa, mutta viisihenkisen ryhmän toimintaa johtamaan valittiin järjestön sihteeri. Käytäntö koettiin naisten holhoamisena ja paimentamisena, mutta samalla sihteeri joutui kuitenkin perehtymään naisten ongelmiin työelämässä.

Vasemmistonaiset käsittelivät myös kirjallisuudessa yhteiskunnallisia aiheita – naisen asemaa, seksuaalisuutta ja ruumiillisuutta – ja näin tarjosivat mahdollisuuden keskusteluun. Kulttuurilehdissä alkoi 1934 voimakas kampanjointi sukupuoli- ja ehkäisyvalistuksen puolesta. Koiviston mukaan seksuaalikysymyksen käsittelystä tuli monissa naisten kirjoituksissa naisasiaa. Elvi Sinervo kirjoitti novellissaan Sunnuntai (kokoelmassa Runo Söörnäisistä, 1937) raskauden pelosta ja käsitteli seksuaalisuutta ja seksuaalimoraalia yhteiskunnallisten ehtojen puitteissa. Iris Uurto kuvasi romaaneissaan naisen ruumiillisuutta vallankäytön ja yhteiskunnallisuuden näkökulmasta. Ruumiillisuuden kautta Uurto käsitteli naisen mahdollisuutta omaan subjektiuteen, kykyyn määritellä itsensä. Myös Rydbergin runoissa naiseus, ruumiillisuus ja emotionaalisuus nousee esille ja siirtyy yksityisen kokemuksen kautta yhteiskunnalliselle tasolle. Sylvi-Kyllikki Kilpi pohti vuonna 1933 artikkelissaan Hävittääkö sosialismi kodin ja perheen? naisen aseman muutosta ja patriarkaalisen perhemallin mahdollista hajoamista. Kilven mukaan sosialistisen ajattelun suhde kotiin ja perheeseen on myös naisasia, sillä naisen aseman muutoksen ja sukupuolten välisen tasa-arvon myötä päähuomio voidaan keskittää paremman yhteiskunnan rakentamiseen. Sosialistinen yhteiskunta, lastentarhat ja päiväkodit, vapauttaisivat naisen yhteiskunnalliseen toimintaan työskentelemään tasaveroisina miesten rinnalla.

Neuvostoliiton sukupuolikäytänteitä tutkineen Marianne Liljeströmin mukaan naisen asema vain huononi miehisyyttä ihmisyyden mittana ja ihanteena pitäneessä neuvostojärjestelmässä. Myös 1930-luvun Suomessa on huomattavissa miehen normatiivinen asema. Liljeströmin mukaan sukupuolten tasa-arvo on käsitteenä ongelmallinen paitsi binäärisen sukupuolijaon vuoksi, mutta myös normatiivisen luonteensa vuoksi. Naisten puheita ja kielellisiä ominaisuuksia verrattiin miehisiin vastineisiin, sillä miehiset ominaisuudet nähtiin ihanteina ja normeina. Tasa-arvoon pyrittiin avaamalla miehiset instituutiot ja järjestelmät naisille, siis ns. kohottamalla naiset miesten tasolle. Sukupuolet nähdään toisilleen vastakkaisina ja ne arvottuvat eri tavoin – vastakkaisuuden vuoksi toisen sukupuolen asemaa on oikeastaan mahdoton saavuttaa. 1930-luvulla sukupuoli nähtiin ainoastaan biologisena ominaisuutena, joka jo siten määritti ja rajasi kulttuuriset roolit ja yhteiskunnalliset asemat.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian opiskelija Turun yliopistosta. Teksti on alunperin kirjoitettu kurssille Kulttuurihistorian kirjoittaminen, joka järjestettiin Turun yliopistossa.

Lähteet

Aalto, Ilana; Boxberg, Laura; Ijäs, Ulla & Paalumäki, Heli: Vallan teoriat historiantutkimuksessa. Turun historiallinen yhdistys, Turku 2011.

Koivisto, Hanne: Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoälymystöstä 1930-luvulta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2011.

Laine, Leena & Markkola, Pirjo: Tuntematon työläisnainen. Vastapaino, Tampere 1989.

Liljeström, Marianne: Nordic Gender Equality and Finland, 2009

Stone, Alison: An Introduction to Feminist Philosophy. Polity press, Cambridge 2007.

 

Print Friendly, PDF & Email

Yksi vastaus artikkeliin ”Vasemmistonaisten mahdollisuudet 1930-luvun Suomessa”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *